NELJÄS OSA (continued 4)

— Voiko siellä sitten olla saatavissa kirves? — keskeytti Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä hajamielisesti ja inhoten. Hän ponnisti kaikki voimansa voidakseen olla uskomatta hourettaan ja estääkseen itseään lopullisesti menettämästä järkeään.

— Kirves? — kysyi vuorostaan vieras ihmetellen.

— No niin, miten käy siellä kirveelle? — huudahti Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä rajun itsepintaisesti.

— Miten käy kirveelle avaruudessa? Quelle idée! Jos se sattuu joutumaan jonnekin edemmäksi, niin se luullakseni alkaa lentää maan ympäri, itsekään tietämättä miksi, ollen sen seuralaisena. Tähtitieteilijät laskevat kirveen nousun ja laskun ajat, Gatzuk ottaa sen kalenteriin, siinä kaikki.

— Sinä olet tyhmä, sinä olet hirveän tyhmä! — sanoi Ivan vastaan hangoitellen. — Valehtele viisaammin, muuten en kuuntele. Sinä tahdot voittaa minut realismilla, saada minut vakuutetuksi, että olet olemassa, mutta minä en tahdo uskoa, että sinä olet olemassa! En usko!

— Enhän minä valehtele, kaikki on totta; valitettavasti totuus ei juuri milloinkaan ole älykästä. Huomaan, että sinä ehdottomasti odotat minulta jotakin suurta ja ehkäpä ihanaakin. Se on hyvin ikävää, sillä minä annan vain sitä, mitä voin…

— Älä filosofoi, aasi!

— Mitäpä filosofiaa siinä voi olla, kun koko oikea puoli on turtunut, ähkin ja älisen. Olin etsimässä kaikelta lääketieteeltä apua: osaavat oivallisesti tutkia, kertovat sinulle koko tautisi aivan kuin sormilla laskien, no, mutta parantaa eivät osaa. Siinä sattui olemaan eräs innostunut ylioppilas: »Jos te», sanoo, »kuolettekin, niin tiedättepä kuitenkin täydelleen, mihin tautiin kuolitte!» Taaskin tuo heidän tapansa lähettää spesialistien luo: me, mukamas, vain toteamme, mutta menkää te sen ja sen spesialistin luo, hän parantaa teidät. Kokonaan, kokonaan, sanon sen sinulle, on kadonnut entinen tohtori, joka paransi kaikista taudeista, nykyjään kuulutetaan sanomalehdissä vain spesialisteista. Jos nenäsi sattuu tulemaan kipeäksi, niin sinut lähetetään Pariisiin: siellä muka eurooppalainen spesialisti parantaa neniä. Tulet Pariisiin, hän tarkastaa nenän: minä voin, sanoo, parantaa ainoastaan oikean sieraimenne, sillä vasempia sieraimia minä en hoida, se ei ole minun erikoisalaani, mutta menkää minun luotani päästyänne Wieniin, siellä parantaa erikoisspesialisti vasemman sieraimenne. Mitä siis teet? Minä turvauduin kansanomaisiin parannustapoihin, eräs saksalainen tohtori neuvoi hieromaan ruumista saunan lauteilla hunajalla ja suolalla. Menin tekemään niin ainoastaan sen vuoksi, että saisin käydä ylimääräisen kerran saunassa: tahrin koko ruumiini eikä siitä ollut mitään hyötyä. Epätoivoissani kirjoitin kreivi Matteille Milanoon; hän lähetti kirjan ja tippoja, jääköön hän Jumalan huomaan. Ja ajattelehan: Hoffin mallas-ekstrakti auttoi! Ostin sitä sattumalta, join puolitoista pulloa ja olisin voinut vaikka tanssia, kaikki oli kuin pois pyyhkäisty. Päätin ehdottomasti painattaa hänelle sanomalehtiin kiitokset, kiitollisuuden tunne vaati sitä, mutta silloin, ajattelehan, alkoi uusi juttu: ei yksikään toimitus ottanut sitä vastaan! »Se on kovin taantumuksellista», sanovat, »ei kukaan sitä usko, le diable n'existe point.» »Painattakaa», neuvovat, »nimettömästi». Naureskelen konttorihenkilökunnan kanssa: »Jumalaanhan uskominen», sanon, »on meidän aikanamme taantumuksellista, mutta minähän olen piru, minuun voi uskoa». — »Ymmärrämme», sanovat, »kukapa ei uskoisi piruun, mutta sittenkään ei käy päinsä, suunta voi siitä kärsiä. Onko tässä mikään pila kysymyksessä?» No, pilana, ajattelen, tämä ei olisi älykästä. Eivät siis painaneet lehteen. Ja, uskotko, tämä jäi ihan sydämelleni. Minun parhaat tunteeni, kuten esimerkiksi kiitollisuus, ovat minulta muodollisesti kielletyt yksinomaan yhteiskunnallisen asemani takia.

— Taasko lähdit filosofian alalle? — sanoi Ivan vihaisesti hampaitaan kiristellen.

— Jumala minua varjelkoon, mutta eihän voi olla joskus valittamatta. Minä olen paneteltu mies. Tässä sinä sanot vähän väliä, että minä olen tyhmä. Näkyy, että olet nuori mies. Ystäväni, ei ole ainoastaan älystä kysymys! Minulla on luonnostaan hyvä ja iloinen sydän, »laittelenpa kaikenlaisia pieniä laulunäytelmiäkin». Sinä näyt ehdottomasti pitävän minua harmaantuneena Hlestakovina, ja kuitenkin on minun kohtaloni paljon vakavampi. Jokin aikojen alussa annettu päätös, josta en koskaan ole päässyt selville, on osakseni määrännyt »kielteisyyden», mutta samalla minä kuitenkin olen vilpittömästi hyväsydäminen ja aivan kykenemätön suhtautumaan mihinkään kielteisesti. »Ei, mene ja suhtaudu kielteisesti, ilman kielteisyyttä ei ole kritiikkiä», mutta mikä aikakauslehti se sellainen olisi, jossa ei olisi »kritiikkiosastoa?» Ilman kritiikkiä tulee vain »hoosianna». Mutta elämää varten ei riitä tämä »hoosianna», tämän »hoosiannan» pitää käydä epäilysten ahjon läpi, ja niin edespäin tähän tapaan. Minä muuten en puutu tähän kaikkeen, minä en ole luonut enkä minä ole vastuussa. No, valittiin syntipukki, pantiin kirjoittamaan kritiikkiosastoon, ja niin muodostui elämä. Me ymmärrämme tämän komedian: minä esimerkiksi suorastaan ja yksinkertaisesti vaadin tuhoamistani. Ei, elä, sanotaan, sillä ilman sinua ei asioista tule mitään. Jos maan päällä kaikki olisi järkevää, niin ei mitään tapahtuisikaan. Ilman sinua ei tule mitään tapahtumia, mutta tapahtumia pitää olla. Niinpä nyt palvelen malttaen mieleni, jotta olisi tapahtumia, ja teen järjetöntä käskyn mukaan. Ihmiset pitävät kaikkea tätä komediaa vakavana asiana, vaikka he kiistämättömästi ovat älykkäitä. Se onkin heidän tragediansa. No, ja tietysti he kärsivät, mutta… kuitenkin he elävät, elävät reaalista, ei fantastista elämää. Mitä iloa siinä olisikaan ilman kärsimystä; kaikki muuttuisi vain loppumattomaksi rukoushetkeksi: se on pyhää, mutta ikävänpuoleista. No, entä minä? Minä kärsin, mutta en kuitenkaan elä. Minä olen X epämääräisessä yhtälössä. Minä olen jokin aave, jolta ovat hävinneet kaikki loput ja alut, ja lopulta olen itsekin unohtanut, miksi itseäni nimittäisin. Sinä naurat… ei, sinä et naura, sinä suutut taas. Sinä olet ikuisesti suutuksissasi, sinä tahdot aina vain järkeä, mutta minä toistan sinulle vieläkin, että minä antaisin kaiken tuon tähtientakaisen elämän, kaikki virka-arvot ja kaiken kunnian vain siitä, että voisin ottaa olomuodokseni seitsemän puutaa painavan kauppiaaneukon sielun ja asetella kynttilöitä Jumalalle.

— Etkö sinäkään enää usko Jumalaan? — naurahti Ivan vihaisesti.

— Miten oikeastaan sanoisinkaan sen sinulle, jos sinä vain vakavasti…

— Onko Jumala olemassa vai eikö? — huudahti Ivan taas raivokkaan itsepintaisesti.

— Ahaa, sinä puhut siis vakavasti? Ystäväni, en totisesti tiedä, sanoitpa suuren sanan.

— Et tiedä, mutta näet Jumalan? Ei, sinä et ole omia aikojasi, sinä olet — minä, sinä olet minä etkä mitään muuta! Sinä olet roskaa, sinä olet minun kuvitelmani!

— No niin, jos tahdot, minulla on sama filosofia kuin sinulla, se on oikein sanottu. Je pense, donc je suis, sen minä tiedän varmasti, mutta kaikki muu, mikä on ympärilläni, kaikki nuo maailmat, Jumala ja itse saatanakin, — kaikki tuo on minulle todistamatonta, onko se todellisena olemassa vai onko se vain minun emanaationi, minun minäni johdonmukaista kehitystä, tuon minuuteni, joka on olemassa aikojen alusta ja yksin… sanalla sanoen, minä katkaisen nopeasti puheeni, sillä sinä hyppäät luultavasti heti paikaltasi ja rupeat tappelemaan.

— Kertoisit mieluummin jonkin anekdootin! — lausui Ivan kärsivästi.

— Anekdootti on, ja se koskee juuri meidän keskusteluaihettamme, tai oikeastaan se ei ole anekdootti, vaan muuten vain, legenda. Sinä soimaat minua uskon puutteesta: »Näet etkä usko.» Mutta ystäväni, enhän minä ole ainoa sellainen, kaikilla meillä on nyt asiat sekaisin, ja se kaikki johtuu teidän tieteistänne. Niin kauan kuin vielä oli atomeja, viisi aistia, neljä alkuainetta, niin kaikki vielä sopi jollakin lailla yhteen. Atomeja oli jo vanhassa maailmassa. Mutta kun me saimme tietää, että te siellä keskuudessanne olitte keksineet »kemiallisen molekyylin» ja »protoplasman» ja piru tiennee mitä kaikkea, — niin me panimme hännän koipien väliin. Alkoi suoranainen järjettömyys; pääasia oli taikausko, juorut; juorujahan on meilläkin yhtä paljon kuin teillä, vieläpä hieman enemmänkin, ja lopulta ilmiantojakin, onhan meilläkin eräs sellainen osasto, jossa otetaan vastaan määrätynlaisia »tietoja». Niin on sitten tuo hurja legenda jo meidän keskiajaltamme, — ei teidän, vaan meidän keskiajalta, — eikä kukaan sitä usko, ei edes meilläkään, paitsi seitsemän puutaa painavat kauppiaaneukot, nimittäin taaskaan ei teidän, vaan meidän kauppiaaneukot. Kaikkea, mitä teillä on, on myöskin meillä, minä ilmaisen sinulle ystävyyden vuoksi tämän yhden salaisuutemme, vaikka ei olekaan lupa. Tuo legenda koskee paratiisia. Täällä maan päällä, muka, oli joukossanne eräs sellainen ajattelija ja filosofi, »kaiken hän kielsi, lait, omantunnon, uskon» ja ennen kaikkea — tulevan elämän. Hän kuoli, luuli joutuvansa suoraan pimeyteen ja kuolemaan, mutta hänen edessään olikin — tuleva elämä. Hän hämmästyi ja paheksui: »Tämä», sanoo, »on ristiriidassa vakaumukseni kanssa». Tämän vuoksi hänet tuomittiinkin… se on, näetkö, anna minulle anteeksi, minähän itse kerron mitä olen kuullut, tämä on vain legenda… tuomittiin, näes, hänet kulkemaan pimeydessä kvadriljoona kilometriä (meillähän lasketaan nyt kilometreissä), ja kun hän on kulkenut tämän kvadriljoonan, niin hänelle avataan paratiisin ovet ja annetaan kaikki anteeksi…

— Mutta mitä muita piinoja teillä on toisessa maailmassa paitsi kvadriljoona? — keskeytti Ivan omituisen odotuksen vallassa.

— Mitä piinoja? Ah, älä kysykään: ennen oli minkä mitäkin, mutta nyt ovat käytännössä enimmäkseen moraaliset, »omantunnon tuskat» ja kaikkea tuommoista roskaa. Tämäkin on peräisin teistä, »tapojenne lieventämisestä». No, ja kenelle tämä on ollut voitoksi? Siitä ovat voittaneet vain tunnottomat, sillä mitä tunnonvaivoja semmoisella on, jolla ei ensinkään ole omaatuntoakaan. Sen sijaan ovat joutuneet kärsimään kunnon ihmiset, joilla on vielä jäljellä omatunto ja kunnia… Sitä ovat reformit muokkaamattomalla maaperällä, kun ne lisäksi vielä on kopioitu muukalaisista laitoksista, — vahinkoa niistä vain on! Parempi olisi entisajan tuli. No, tuo kvadriljoonaan tuomittu mies seisoi, katseli ja kävi tielle poikkiteloin: »En tahdo mennä, periaatteen takia en lähde kulkemaan!» Ota sivistyneen venäläisen ateistin sielu ja sekoita se kolme päivää ja kolme yötä valaskalan vatsassa asustaneen profeetta Joonaan sieluun, — siinä on sinulla tuon tielle pitkälleen käyneen ajattelijan luonne.

— Minkä päälle hän siihen kävi pitkälleen?

—- No, kaipa siinä oli jotakin, minkä päälle kävi. Ethän tee pilaa?

— Reippaasti tehty! — huudahti Ivan yhä tuon omituisen vilkkauden vallassa. Nyt hän kuunteli odottamattoman uteliaisuuden valtaamana. — No, siinäkö hän makaa vielä nytkin?

— Siinäpä se, ettei. Hän makasi melkein tuhat vuotta, mutta nousi sitten ja lähti kulkemaan.

— Sepä vasta aasi! — huudahti Ivan ruveten hermostuneesti nauraa hohottamaan ja ikäänkuin voimiaan ponnistellen yhä jotakin harkiten. — Eikö ole samantekevää, makaako ikuisesti vai kulkeeko kvadriljoonan virstaa? Siinähän on kulkemista biljoonaksi vuodeksi?

— Paljon pitemmäksikin aikaa, tässä ei vain ole käsillä lyijykynää ja paperia, muuten voisi sen laskea. Mutta hän on aikoja sitten saapunut perille, ja tästäpä anekdootti alkaakin.

— Miten on saapunut perille! Mistä hän on ottanut biljoonan vuotta!

— Sinä ajattelet koko ajan vain meidän nykyistä maatamme! Mutta onhan nykyinen maamme saattanut ehkä itse jo biljoonan kertaa uudistua; no, se on vähitellen kuollut, jäätynyt, halkeillut, hajonnut, haihtunut alkutekijöihinsä, taas on ollut vettä mantereen päällä, sitten taas pyrstötähti, taas aurinko, taas auringosta maa, — kenties tämä kehitys on toistunut lukemattomia kertoja ja aina samalla tavalla, pikku piirteitä myöten. Hirvittävän jonninjoutavaa ja ikävää…

— No, no, miten sitten kävi, kun hän tuli perille?

— Heti kun hänelle avattiin paratiisin ovet ja hän astui sisälle, niin hän, ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, — ja tämä kellon mukaan sanottuna, kellon mukaan (vaikka minun käsitykseni mukaan hänen kellonsa oli täytynyt jo kauan sitten hajota alkutekijöihinsä hänen taskussaan matkalla), — ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, hän huudahti, että noitten kahden sekunnin takia kannatti kulkea ei vain kvadriljoona, vaan kvadriljoona kvadriljoonaa, vieläpä se määrä kvadriljoonannessa potenssissa! Sanalla sanoen hän lauloi »hoosiannan» ja liioitteli vahvasti, niin että toiset siellä, jotka olivat vähän jalommin ajattelevia, eivät ensiaikoina tahtoneet edes antaa kättä hänelle: liian rajusti hän oli siirtynyt vanhoillisten joukkoon. Venäläinen luonne. Toistan: tämä on legenda. Mistä hinnasta osti, siitä möikin. Sellaisetpa käsitykset siis meillä siellä vallitsevat kaikista näistä asioista.

— Minä olen saanut sinut kiinni! — huudahti Ivan melkein lapsellisen riemun valtaamana aivan kuin lopullisesti olisi muistanut jotakin: — tuon anekdootin kvadriljoonasta vuodesta, — sen olen minä itse sepittänyt! Minä olin silloin seitsemäntoista vanha, olin lukiossa… minä sepitin silloin tuon anekdootin ja kerroin sen eräälle toverilleni, hänen nimensä on Korovkin, se oli Moskovassa… Tämä anekdootti on niin luonteenomainen, etten minä ole voinut sitä ottaa mistään. Minä olin sen unohtanut… mutta se muistui nyt tiedottomasti mieleeni, — minulle itselleni, etkä sinä sitä kertonut! Niinkuin tuhansia asioita johtuu toisinaan mieleen tiedottomasti, silloinkin kun viedään mestattavaksi… unessa muistui mieleeni. Sinä juuri oletkin tuo uni! Sinä olet uni eikä sinua ole olemassa!

— Kiihkosta, jolla sinä minut kiellät, — alkoi gentlemanni nauraa, — minä tulen vakuutetuksi, että sinä kuitenkin uskot minuun.

— En vähintäkään! En usko sadasosaakaan!

— Mutta tuhannennen osan uskot. Homeopaattiset osathan ehkä ovatkin kaikkein voimakkaimpia. Tunnusta, että uskot, no, vaikkapa kymmentuhannesosaksi…

— En hetkeäkään! — huusi Ivan raivoissaan. — Minä muuten haluaisin uskoa sinuun! — lisäsi hän äkkiä omituisesti.

— Ehee! Siinäpä sentään tunnustus! Mutta minä olen hyväntahtoinen, minä autan sinua tässäkin. Kuule: minähän sain sinut kiinni etkä sinä minua! Minä kerroin tahallani sinulle sinun oman anekdoottisi, jonka sinä olit unohtanut, jotta sinä lopullisesti lakkaisit minuun uskomasta.

— Valehtelet! Ilmestymisesi tarkoituksena on saada minut uskomaan, että sinä olet olemassa.

— Aivan niin. Mutta horjuminen, mutta levottomuus, mutta uskon ja epäuskon taistelu — sehän on toisinaan sellainen kidutus tunnolliselle ihmiselle, semmoiselle kuin esimerkiksi sinä, että parempi on mennä hirteen. Nimenomaan tietäen, että sinä hitusen uskot minuun, minä synnytin sinussa lopullisesti epäuskon kertomalla tämän anekdootin. Minä kuljetan sinua edestakaisin uskon ja epäuskon välillä, ja tässä minulla on omat tarkoitukseni: Uusi metodi: kun sinä kokonaan menetät uskosi minuun, silloinhan sinä heti alat vakuuttaa minulle vasten silmiä, että minä en ole uni, vaan olen todella olemassa, kyllä minä sinut tunnen; silloinpa minä saavutankin tarkoitukseni. Mutta tarkoitukseni on jalo. Minä heitän sinuun vain pienen pienoisen uskonsiemenen, mutta siitä kasvaa suuri tammi — vieläpä semmoinen tammi, että sinä sen tammen oksilla istuessasi haluat kuulua »erakkoisien ja puhtaitten vaimojen» joukkoon; sillä suuresti, suuresti sinä tätä salaisuudessa halajat, rupeat syömään heinäsirkkoja, vetäydyt erämaahan sielusi pelastuksen takia!

— Siis sinä, lurjus, puuhaat sieluni pelastusta!

— Täytyyhän edes joskus tehdä hyvä työ. Sinä olet vihastunut, huomaan minä, olet vihastunut!

— Narri! Entä oletko sinä koskaan koettanut vietellä noita tuollaisia, jotka syövät heinäsirkkoja ja rukoilevat seitsemäntoista vuotta autiossa erämaassa ja jotka jo ovat sammaltuneet?

— Ystäväni, sitähän minä vain olen tehnytkin. Voi unohtaa koko maailman ja maailmat ja takertua yhteen tuommoiseen, sillä hän on kallisarvoinen jalokivi; yksi tuollainen sielu saattaa toisinaan olla kokonaisen tähtisikermän arvoinen, — meillähän on oma laskuoppimme. Se on suuriarvoinen voitto! Ja monet heistä ovat toden totta sinun tasollasi kehityksessä, vaikka sinä et sitä usko: voin nähdä samana hetkenä niin pohjattoman syvää uskoa ja epäuskoa, että toisinaan näyttää riippuvan vain hiuskarvasta — niin ihminen jo lentää »nurinniskoin kuperkeikkaa» kuten näyttelijä Gorbunov sanoo.

— No, ja saitko pitkän nenän?

— Ystäväni, — huomautti vieras moralisoivasti, — pitkän nenän saaminen on sentään parempaa kuin että toisinaan jää kokonaan nenättömäksi, kuten äskettäin lausui eräs markiisi (lienee ollut spesialistin hoidossa) ripittäytyessään rippi-isälleen jesuiittapapille. Minä olin siinä läsnä — sepä vasta hauskaa oli. »Hankkikaa minulle takaisin, sanoo, nenäni!» Ja lyö rintaansa. »Poikani», kiemuroi pater, »kaikki täyttyy Kaitselmuksen tutkimattomien kohtaloitten mukaan, ja näennäinen onnettomuus tuo toisinaan mukanaan harvinaisen, joskin näkymättömän edun. Jos ankara kohtalo on vienyt teiltä nenän, niin teillä on tästä se etu, ettei kukaan koko elämänne aikana uskalla teille sanoa, että olette saanut pitkän nenän.» — »Pyhä isä, ei tämä ole mikään lohdutus!» huudahtaa epätoivoissaan oleva mies. — »Minä päinvastoin olisin ihastuksissani, jos koko elämäni ajan joka päivä saisin pitkän nenän, kunhan se vain olisi asianmukaisessa paikassa!» — »Poikani», huokaa pater, »ei kaikkea hyvää voi vaatia samalla kertaa, ja tämä on jo napinaa Kaitselmusta vastaan, joka ei tässäkään ole teitä hylännyt; sillä jos te parutte niinkuin äsken, että mielellänne ottaisitte pitkän nenän koko elämänne ajaksi, niin tässä on toivomuksenne jo epäsuorasti täytetty, sillä kun te menetitte nenänne, niin te juuri siten tavallanne saitte pitkän nenän…»

— Hyi, kuinka typerää! — huudahti Ivan.

— Ystäväni, minä tahdoin vain naurattaa sinua, mutta, vannon sen, tämä on juuri oikeata jesuiittain kasuistiikkaa, ja vannon sinulle, että kaikki tämä tapahtui pilkulleen niinkuin olen sinulle kertonut. Tämä tapaus sattui äskettäin ja tuotti minulle paljon huolta. Kotiinsa palattuaan onneton nuori mies ampui itsensä samana yönä; minä olin hänen luonaan eroamattomasti viimeiseen hetkeen saakka… Nuo jesuiittain pienet kojut, jossa saa tehdä tunnustuksia, ovat todellakin minun hauskin huvitukseni elämän surullisina hetkinä. Kerron sinulle vielä yhden tapauksen, aivan näinä päivinä sattuneen. Vanhan paterin luo saapuu vaaleaverinen, pohjoismaalaisen näköinen, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Kaunotar, ruumiin muodot ja olemus saavat ihan veden nousemaan suuhun. Hän kumartui, kuiskuttaa reiästä paterille syntinsä. — »Kuinka, tyttäreni, oletteko tosiaankin taas langennut?…» huudahtaa pater. »O Sancta Maria, mitä minä kuulen: nyt aivan toisen kanssa. Miten kauan tätä oikein tulee jatkumaan ja eikö teitä hävetä!» — »Ah, mon père», vastaa syntinen nainen silmät täynnä katumuksen kyyneliä: — »Ça lui fait tant de plaisir et à moi si peu de peine!» No, ajattelehan, millainen vastaus! Silloin minä jo vetäydyin syrjään: siinä huusi itse luonto, se on, jos tahdot, parempaa kuin itse viattomuus! Annoin heti hänelle hänen syntinsä anteeksi ja käännähdin mennäkseni pois, mutta minun oli aivan samassa pakko palata takaisin: kuulen paterin määräävän reiästä tytölle illalla kohtauksen, — vaikka hän on vanha ukko, vahva kuin piikivi, mutta lankesipa silmänräpäyksessä! Luonto, luonnon totuus pääsi oikeuksiinsa! Mitä, taasko nyrpistät nenääsi, taasko olet äkäinen?

— Jätä minut, sinä jyskytät aivoissani painajaisena, josta olen pääsemättömissä, — vaikeroi Ivan surkeasti voimatta mitään näylleen, — minun on ikävä sinun kanssasi, sietämätöntä ja piinallista! Antaisin paljon, jos saisin sinut karkoitetuksi!

— Toistan sinulle, vähennä vaatimuksiasi, älä vaadi minulta »kaikkea suurta ja kaunista», niin saat nähdä, miten hyvät ystävykset meistä tulee, — lausui gentlemanni vakuuttavasti. — Totisesti sinä olet äkäinen minulle siitä, etten minä ilmestynyt sinulle jonkinmoisessa rusohohteessa, »jyristen ja salamoiden», tulisin siivin, vaan esiinnyin näin vaatimattomassa muodossa. On loukattu ensiksikin sinun esteettisiä tunteitasi ja toiseksi sinun ylpeyttäsi: kuinka, muka, näin suuren miehen luo on voinut tulla noin alhainen piru? Ei, sinussa on sentään tuo romanttinen suoni, jota jo Belinski niin ivaili. Minkäpä sille voi, olet nuori mies. Minä aioin äsken, kun tein lähtöä luoksesi, piloillani esiintyä täysinpalvelleen todellisen valtioneuvoksen muodossa, miehen, joka on ollut virassa Kaukaasiassa ja jolla on Leijonan ja Auringon ritarimerkit hännystakissa, mutta minua peloitti kovin, sillä sinä olisit antanut minulle selkään vain siitä syystä, että uskalsin kiinnittää hännystakkiini Leijonan ja Auringon, enkä pannut siihen vaikkapa vain Pohjantähteä tai Siriusta. Ja aina sinä vatkutat sitä, että minä olen tyhmä. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä pyydä ollakaan sinun veroisesi älyssä. Kun Mefistofeles ilmestyi Faustin luo, todisti hän itsestään, että hän tahtoo pahaa, mutta tekee vain hyvää. No, tehköön hän miten tahtoo, minun laitani on päinvastoin. Minä olen kenties ainoa ihminen koko luomakunnassa, joka rakastan totuutta ja vilpittömästi tahdon hyvää. Minä olin läsnä, kun ristinpuussa kuollut Sana meni taivaaseen kantaen sylissään hänen oikealle puolelleen ristiinnaulitun ryövärin sielua, minä kuulin kerubien iloisen vinkunan, kun he huusivat ja lauloivat: »hoosianna», ja serafien ukkosen kaltaisen riemukarjunnan, joka sai taivaan ja koko maailmanrakennuksen tärisemään. Ja silloin, vannon sen kaiken kautta, mikä on pyhää, minä tahdoin yhtyä kuoroon ja huutaa kaikkien kanssa »hoosianna!» Se jo oli lähdössä, se irtautui jo rinnasta… minähän, kuten tiedät, olen hyvin tunteellinen ja taiteellisesti vastaanottavainen. Mutta terve järki — oi, minun luontoni onnettomin ominaisuus — pidätti minua nytkin sopivissa rajoissa, ja minä päästin hetken ohitseni! »Sillä mitä», ajattelin minä sillä hetkellä, »mitä olisi seurannut minun 'hoosiannani' jälkeen? Heti olisi kaikki maailmassa sammunut eikä olisi enää sattunut mitään tapahtumia.» Ja niinpä minun yksinomaan viran puolesta ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi oli pakko tukahduttaa itsessäni hyvä momentti ja jäädä saastaan. Hyvästä ottaa joku itselleen kaiken kunnian, ja minun osakseni on jätetty vain iljettäväisyydet. Minä en kadehdi kunniaa elää toisten kustannuksella, minä en ole kunnianhimoinen. Miksi kaikista maailman olennoista ainoastaan minut on määrätty saamaan osakseni kaikkien kunnon ihmisten kiroukset, vieläpä potkuja saappaitten kärjistä, sillä ruumiillistuessani minun on pakko toisinaan kärsiä sellaisiakin seurauksia? Tiedänhän minä, että tässä on salaisuus, mutta salaisuutta ei millään ehdolla tahdota minulle ilmaista, koska minä silloin, päästyäni selville, mistä on kysymys, kenties kiljaisen »hoosianna», ja silloin heti katoaa välttämätön miinus ja koko maailma tulee järkeväksi, ja silloin tietysti on kaikki lopussa, sanomalehdet ja aikakauskirjatkin, sillä kuka niitä silloin tilaisi. Minähän tiedän, että loppujen lopuksi minä teen sovinnon, minäkin kuljen kvadriljoonani ja saan tietää salaisuuden. Mutta siihen mennessä kuin tämä tapahtuu minä oleilen ja mieltäni rohkaisten täytän kutsumukseni: tuhoan tuhannen, jotta yksi pelastuisi. Miten paljon esimerkiksi pitikään tuhota sieluja ja tahrata rehellisten ihmisten mainetta, jotta saataisiin yksi ainoa vanhurskas Joonas, johon nähden minua niin pahasti petkutettiin muinoin maailmassa! Ei, niin kauan kuin salaisuus on ilmaisematta, on minulla kaksi totuutta: toinen sikäläinen, heidän totuutensa, jota minä toistaiseksi en tunne, ja toinen minun omani. Eikä vielä tiedetä, kumpi niistä on rehellisempää… Oletko nukkunut?

— Vielä mitä, — ähki Ivan vihaisesti, — kaiken sen, mikä luonnossani on typerää, jo ammoin elettyä, järkeni moneen kertaan jauhamaa, raatona pois heitettyä, — sen sinä tuot minulle esiin aivan kuin uutuutena!

— En osannut nytkään olla mieliksi! Ja minä kun tahdoin imarrella sinua kirjallisella esitystavalla: tuon »hoosiannan» taivaassa, senhän minä todellakin kerroin hyvin? Sitten heti tuo sarkastinen sävy à la Heine, mitä, eikö totta?

— Ei, minä en koskaan ole ollut sellainen lakeija! Kuinka sieluni on voinut synnyttää sellaisen lakeijan kuin sinä?

— Ystäväni, minä tunnen erään erinomaisen ja perin miellyttävän venäläisen herran: nuoren ajattelijan ja suuren kirjallisuuden sekä kaunoasiain harrastajan, lupaavan »Suur-inkvisiittori» nimisen runoelman tekijän… Häntä minä vain ajattelinkin!

— Minä kiellän sinua puhumasta »Suur-inkvisiittorista», — huudahti Ivan kovasti punastuen häpeästä.

— No, entä »Geologinen mullistus»? Muistatko? Sepä vasta runoelma!

— Ole vaiti tai minä tapan sinut!

— Minutko sinä tapat? Ei, suo anteeksi, puhun puhuttavani. Minä tulinkin nauttimaan tästä hauskuudesta. Oi, minä pidän intomielisten, nuorten, elämänhalusta värisevien ystävieni haaveista! »Siellä on uusia ihmisiä», päätit sinä jo viime keväänä hankkiutuessasi tulemaan tänne, »he aikovat kukistaa kaikki ja alkaa antropofagiasta. Tyhmyrit, eivät kysyneet minulta! Minun mielestäni ei tarvitse kukistaa mitään, pitää vain hävittää ihmisestä jumala-aate, siitä on työ aloitettava! Siitä, siitä on aloitettava, — voi sokeita, jotka eivät ymmärrä mitään! Kun ihmiskunta luopuu viimeistä miestä myöten Jumalasta (ja minä uskon, että tämä periodi tulee geologisten periodien tavoin), niin itsestään, ilman antropofagiaa, luhistuu koko entinen maailmankatsomus ja, mikä on tärkeintä, koko entinen moraali, ja sijalle tulee aivan uutta. Ihmiset liittyvät yhteen ottaakseen elämältä kaiken, mitä se voi antaa, mutta ehdottomasti vain tämän maailman onnea ja riemua. Ihminen tulee suureksi jumalallisen, titaanisen ylpeyden hengen kautta, ja maailmaan tulee jumalaihminen. Voittaessaan joka hetki aivan rajattomiin asti luonnon tahdollansa ja tieteen avulla ihminen juuri sen kautta tuntee joka hetki niin korkeata nautintoa, että se korvaa hänen kaiken aikaisemman luottamuksensa taivaallisiin nautintoihin. Jokainen tulee tietämään, että hän kuolee kokonaan, ylösnousematta, ja hän ottaa kuoleman vastaan ylpeästi ja levollisesti niinkuin jumala. Hän ymmärtää ylpeyden tähden, ettei hänellä ole syytä napista sen johdosta, että elämää on ainoastaan silmänräpäys, ja silloin hän rakastaa veljeään ilman palkkiota. Rakkaus tyydyttää vain silmänräpäyksen kestävää elämää, mutta jo pelkkä tietoisuus sen hetkellisyydestä tekee sen tulen yhtä voimakkaaksi, kuin sen ennen teki haudantakaisen ja loppumattoman rakkauden toivo»… no ynnä muuta, ynnä muuta samaan suuntaan. Herttaista!

Ivan istui painaen kiinni korviaan molemmin käsin ja katsellen maahan, mutta koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Vieras jatkoi:

— Kysymys on nyt siitä, ajatteli nuori ajattelijani, onko mahdollista, että sellainen periodi joskus tulee vai eikö. Jos se tulee, niin kaikki on ratkaistu ja ihmiskunnan elämä järjestyy lopullisesti. Mutta koska ihmiseen juurtuneen tyhmyyden tähden tämä kenties ei tapahdu vielä tuhanteenkaan vuoteen, niin jokaisen, joka jo nyt tuntee totuuden, on luvallista järjestää elämänsä aivan niinkuin hän tahtoo uusille perustoille. Tässä mielessä hänelle »kaikki on luvallista». Eikä siinä kyllin: vaikka tämä periodi ei koskaan tulisikaan, niin koska Jumalaa ja kuolemattomuutta kuitenkaan ei ole olemassa, niin uuden ihmisen on lupa tulla jumala-ihmiseksi, vaikkapa yksinään koko maailmassa, ja tässä uudessa arvossaan tietysti hän saa kevein sydämin hypätä kaikkien entisen orja-ihmisen siveellisten aitauksien yli, jos se on tarpeellista. Jumalalle ei ole lakia! Mihin Jumala asettuu seisomaan, siellä on jo Jumalan poika! Mihin minä asetun, siinä on heti ensimmäinen paikka… »kaikki on luvallista» ja sillä hyvä! Kaikki tämä on hyvin herttaista; mutta jos mielesi tekee olla veijari, niin miksi sitä varten oikeastaan vielä tarvitaan totuuden hyväksyvä vahvistus? Mutta sellainen on nykyaikainen venäläinen: ilman vahvistusta hän ei rupea petkuttajaksikaan, siinä määrin hän rakastaa totuutta…

Vieras ilmeisesti puhuessaan viehättyi omaan kaunopuheisuuteensa, koroitti yhä enemmän ääntään ja katseli ivallisesti isäntää. Mutta hän ei saanut puhua loppuun: Ivan tempasi yhtäkkiä pöydältä juomalasin ja paiskasi sen puhujaa vastaan.

— Ah, mais c'est bête enfin! — huudahti tämä hypäten sohvasta ja pudistellen sormillaan päältään teepisaroita. — Muisti Lutherin mustepullon! Pitää minua unena ja paiskelee laseilla unta! Tämä on naisten tapaista! Sitä minä epäilinkin, että sinä vain olit tukkivinasi korvasi ja kuuntelit…

— Ulkoa kuului yhtäkkiä kova ja itsepintainen kolkutus ikkunanpieleen, Ivan hypähti ylös sohvalta.

— Kuuletko, parasta on, että avaat, — huudahti vieras, — se on sinun veljesi Aljoša, ja hän tuo sangen odottamattoman ja mielenkiintoisen uutisen, minä vastaan sinulle!

— Ole vaiti, petturi, minä tiesin ennen kuin sinä, että se on Aljoša, minä aavistin hänen tulonsa, eikä hän tietystikään suotta tule, tietenkin hänellä on »uutinen!»… — huudahti Ivan raivostuen.

— Avaa toki, avaa hänelle. Ulkona on lumimyrsky, ja hän on veljesi. Monsieur, sait-il le temps qu'il fait? C'est à ne pas mettre un chien dehors…

Kolkutus jatkui. Ivan tahtoi rientää ikkunan luo; mutta oli kuin jokin olisi äkkiä sitonut hänen jalkansa. Hän ponnisti kaikki voimansa katkaistakseen siteensä, mutta turhaan. Kolkutus akkunaan kävi yhä voimakkaammaksi ja kuuluvammaksi. Viimein siteet yhtäkkiä katkesivat ja Ivan Fjodorovitš hypähti sohvalta. Hän katseli hurjasti ympärilleen. Molemmat kynttilät olivat miltei loppuun palaneet, juomalasi, jonka hän juuri oli viskannut vierastansa vastaan, seisoi hänen edessään pöydällä, eikä vastapäisellä sohvalla ollut ketään. Koputus ikkunan kehykseen jatkui tosin itsepintaisesti, mutta ei ollenkaan niin kovasti kuin hänestä äsken unessa oli tuntunut, vaan päinvastoin hyvin hillitysti.

— Tämä ei ole unta! Ei, minä vannon, ettei se ollut unta, se kaikki oli äsken todella täällä! — huudahti Ivan Fjodorovitš, syöksyi ikkunan luo ja avasi tuuletusruudun.

— Aljoša, minähän kielsin tulemasta! — huudahti hän tylysti veljelleen. — Sano lyhyesti: mitä sinä tahdot? Lyhyesti, kuuletko?

— Tunti sitten Smerdjakov hirttäytyi, — vastasi Aljoša ulkoa.

— Mene ulkoportaitten luo, minä avaan sinulle heti, — sanoi Ivan ja lähti avaamaan Aljošalle.

10.

»Hän sen sanoi!»

Tultuaan sisälle Aljoša kertoi Ivan Fjodorovitšille, että vähän enemmän kuin tunti sitten oli hänen asuntoonsa juossut Maria Kondratjevna ja ilmoittanut Smerdjakovin tappaneen itsensä. »Menen sisään hänen luokseen korjaamaan pois teekeitintä, ja hän on seinustalla naulassa riippumassa.» Aljošan kysymykseen: »Oletteko ilmoittanut asianomaiseen paikkaan?» oli hän vastannut, ettei ollut ilmoittanut kenellekään, vaan »suoraan rientänyt ensin teidän luoksenne ja kulkenut juoksujalkaa koko matkan». Hän oli kuin sekaisin päästään, kertoi Aljoša, ja värisi kuin lehti. Kun Aljoša oli yhdessä hänen kanssaan juossut heidän taloonsa, niin hän oli löytänyt Smerdjakovin yhä riippumassa. Pöydällä oli lappu: »Lopetan elämäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään ole syytettävä.» Aljoša oli jättänyt tämän lapun paikoilleen pöydälle ja mennyt suoraan poliisipäällikön luo, ilmoittanut tälle koko asian, »ja sieltä suoraan sinun luoksesi», lopetti Aljoša katsellen tarkasti Ivanin kasvoja. Koko kertomuksensa aikana hän ei ollut kääntänyt silmiään pois hänestä, aivan kuin veljen kasvojen ilmeessä jokin olisi häntä suuresti hämmästyttänyt.

— Veljeni, — huudahti hän äkkiä, — sinä olet varmaankin hyvin sairas! Sinä katselet etkä näytä ymmärtävän puhettani.

— Hyvä on, että sinä tulit, — lausui Ivan ikäänkuin mietteissään ja aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullutkaan Aljošan huudahdusta. — Minäpä tiesin, että hän on hirttäytynyt.

— Keneltä sait tietää?

— En tiedä keneltä. Mutta minä tiesin. Tiesinkö minä? Niin, hän sanoi minulle. Hän sanoi sen äsken juuri minulle…

Ivan seisoi keskellä huonetta ja puhui edelleen yhtä miettivänä ja katsellen maahan.

— Kuka hän? — kysyi Aljoša katsahtaen tahtomattaan ympärilleen.

— Hän on pujahtanut pois.

Ivan nosti päänsä ja hymyili hiljaa:

— Hän pelästyi sinua, sinua kyyhkyläistä. Sinä olet »puhdas kerubi». Sinua Dmitri nimittää kerubiksi. Kerubi… Serafien ukkosenkaltainen riemukarjunta! Mitä on serafi? Kenties kokonainen tähtisikermä. Mutta kenties koko tähtisikermä onkin vain jonkinmoinen kemiallinen molekyyli… On olemassa Leijonan ja Auringon tähtisikermä, etkö tiedä sitä?

— Veljeni, istuudu! — lausui Aljoša pelästyneenä. — Istuudu Jumalan tähden sohvaan. Sinä hourailet, käy makaamaan tyynyä vastaan, kas näin. Tahdotko märän pyyheliinan päähäsi? Kenties se tekee olon paremmaksi?

— Anna pyyheliina, se on tuossa tuolilla, viskasin sen äsken siihen.

— Tässä ei ole sitä. Älä ole huolissasi, minä tiedän, missä se on; tässä se on, — sanoi Aljoša löydettyään huoneen toisesta nurkasta Ivanin pesupöydän luota puhtaan, vielä kokoon taitetun ja käyttämättömän pyyheliinan. Ivan katsoi omituisesti pyyheliinaan; oli kuin hänen muistinsa olisi silmänräpäyksessä palannut.

— Odota, — sanoi hän nousten sohvalta, — äsken, tunti takaperin, minä otin tämän saman pyyheliinan tuolta ja kastelin sen vedessä. Käärin sen päähäni ja paiskasin tänne… kuinka se on kuiva? Toista pyyheliinaa ei ollut.

— Kääritkö sinä tämän pyyheliinan päähäsi? — kysyi Aljoša.

— Kyllä, ja kävelin huoneessa, tunti takaperin… Miksi kynttilät ovat palaneet niin pieniksi? Paljonko kello on?

— Kohta kaksitoista.

— Ei, ei, ei! — huudahti yhtäkkiä Ivan. — Se ei ollut uni! Hän oli, hän istui täällä, tuolla sohvalla. Kun sinä koputit ikkunaan, paiskasin minä häntä vastaan juomalasin… tämän… Odota, minä olen ennenkin nukkunut, mutta tämä uni ei ole uni. Ja on ollut ennenkin. Minä näen, Aljoša, nykyään unia… mutta ne eivät ole unia, vaan tulevat valveilla ollessani, minä kävelen, puhun ja näen… mutta nukun. Mutta hän istui tässä, hän oli, kas tuolla sohvalla… Hän on hirveän tyhmä, Aljoša, hirveän tyhmä, — alkoi Ivan yhtäkkiä nauraa ja rupesi astelemaan huoneessa.

— Kuka on tyhmä? Kenestä sinä puhut, veli? — kysyi Aljoša taas surullisena.

— Piru! Hän on ruvennut käymään luonani. Kaksi kertaa on ollut, melkeinpä kolmekin. Hän ärsytteli minua sillä, että minä muka olen äkäinen, kun hän on yksinkertaisesti piru eikä tulisiipinen saatana ukkosen jyrinässä ja salamoissa. Mutta hän ei ole saatana, sen hän valehtelee. Hän on vieraan nimen anastaja. Hän on yksinkertaisesti piru, jonninjoutava pieni piru. Hän käy saunassa. Riisu hänet alastomaksi, niin varmasti löydät hännän, pitkän, iljettävän, aivan kuin tanskalaisella koiralla, arssinan pituisen, pörrökarvaisen… Aljoša, sinä olet paleltunut, sinä olet ollut lumessa, tahdotko teetä? Mitä? Kylmää? Tahdotko, niin käsken panna tulelle? C'est à ne pas mettre un chien dehors…

Aljoša juoksi nopeasti pesulaitteen luo, kostutti pyyheliinan, sai Ivanin taas istuutumaan ja pani märän pyyheliinan hänen päänsä ympärille. Itse hän istuutui hänen viereensä.

— Mitä sinä minulle vähän aikaa sitten puhuit Lisestä? — alkoi Ivan taas. (Hän oli tullut hyvin puheliaaksi.) — Lise miellyttää minua. Minä sanoin sinulle hänestä jotakin rumaa. Minä valehtelin, hän miellyttää minua… Pelkään huomenna Katjan puolesta, pelkään kaikkein enimmän. Tulevaisuutta. Hän hylkää huomenna minut ja polkee jalkojensa alle. Hän luulee, että minä mustasukkaisuudesta hänen takiansa syöksen turmioon Mitjan! Niin, hän luulee sitä! Mutta eihän! Huomenna risti, mutta ei hirsipuu. Ei, minä en hirttäydy. Tiedätkö, etten minä koskaan voi riistää itseltäni henkeä, Aljoša! Johtuuko se alhaisuudesta, vai kuinka? Minä en ole pelkuri. Elämänhalusta! Mistä minä tiesin, että Smerdjakov on hirttäytynyt? Niin, hän sen minulle sanoi…

— Ja oletko sinä vahvasti vakuutettu, että joku on istunut tässä? — kysyi Aljoša.

— Tuossa sohvassa, nurkassa. Sinä olisit ajanut hänet pois. Ja sinähän ajoitkin hänet pois: hän katosi, kun sinä tulit. Minä pidän sinun kasvoistasi, Aljoša. Oletko tietänyt, että minä pidän sinun kasvoistasi? Mutta hän — se olen minä, Aljoša, minä itse. Kaikki, mikä minussa on alhaista, kaikki, mikä minussa on halpamaista ja halveksittavaa! Niin, minä olen »romantikko», hän on huomannut sen… vaikka se onkin panettelua. Hän on hirveän tyhmä, mutta tällä hän saa yliotteen. Hän on viekas, eläimellisen viekas, hän tiesi, millä minut saa raivostumaan. Hän ärsytti minua koko ajan sillä, että minä uskon häneen, ja sillä hän sai minut kuuntelemaan itseään. Hän veti minua nenästä niinkuin poikanulikkaa. Muuten hän sanoi minulle paljon totta minusta. Minä en koskaan olisi sanonut sitä itselleni. Tiedätkö, Aljoša, tiedätkö, — lisäsi Ivan hirveän vakavana ja ikäänkuin luottamuksellisesti, — minä tahtoisin hyvin mielelläni, että hän todellakin olisi hän eikä minä!

— Hän on kiusannut kovasti sinua, — sanoi Aljoša katsoen osaaottavasti veljeään.

— Hän ärsytti minua! Ja, tiedätkö, ovelasti, ovelasti: »Omatunto! Mitä on omatunto? Minä teen sen itse. Miksi minä sitten kidun? Tottumuksesta. Yleismaailmallisen inhimillisen tottumuksen vuoksi, joka on seitsemäntuhatta vuotta vanha. Tottukaamme siitä pois ja olkaamme jumalia.» — Hän sen sanoi, hän sen sanoi!

— Vaan et sinä, et sinä? — huudahti Aljoša voimatta hillitä itseään ja katsoen kirkkain silmin veljeään. — No, vähät hänestä, anna hänen olla ja unohda hänet! Vieköön hän mukanaan pois kaiken sen, mitä sinä nyt kiroat, älköönkä tulko koskaan takaisin.

— Niin, mutta hän on ilkeä. Hän pilkkasi minua. Hän oli röyhkeä, Aljoša, — lausui Ivan vavahdellen loukkaantumisesta. — Mutta hän panetteli minua, hän panetteli monessa suhteessa. Valehteli minusta minulle itselleni vasten silmiä. »Oi, sinä menet suorittamaan hyveen sankaritekoa, ilmoitat, että olet tappanut isäsi, että palvelija on sinun yllyttämänäsi tappanut isäsi…»

— Veli, — keskeytti Aljoša, — hillitse itseäsi: et, sinä ole tappanut. Se ei ole totta!

— Hän sen sanoi, hän, ja hän tietää sen. »Sinä olet menossa suorittamaan hyveen sankaritekoa, mutta hyveeseen sinä et kuitenkaan usko — se juuri sinua suututtaa ja kiusaa, sentähden sinä olet niin kostonhimoinen.» — Tätä hän sanoi minulle minusta itsestäni, ja hän tietää, mitä puhuu…

— Sinä sitä puhut eikä hän! — huudahti Aljoša surullisena. — Ja sinä puhut sairaana, houreissa, itseäsi kiusaten!

— Ei, hän tietää mitä puhuu. »Sinä», sanoo hän, »menet ylpeydestä, asetut seisomaan ja sanot: 'Minä olen murhaaja, ja mitä te kiemurtelette kauhusta, te valehtelette! Minä halveksin teidän mielipiteitänne, halveksin teidän kauhistustanne.'» Tätä hän sanoi minusta, ja yhtäkkiä hän sanoo: »Tiedätkö, sinä tahtoisit, että he kehuisivat sinua: Hän, mukamas, on rikollinen ja murhaaja, mutta kuinka jalot tunteet hänellä onkaan, hän tahtoi pelastaa veljensä ja tunnusti!» Mutta tämä on valhetta, Aljoša! — huudahti Ivan yhtäkkiä silmät säkenöiden. — Minä en tahdo, että roskaväki minua kehuu! Sen hän valehteli, Aljoša, hän valehteli, vannon sen sinulle! Minä paiskasin senvuoksi juomalasin häntä vastaan, ja se meni säpäleiksi hänen naamaansa.

— Veli, rauhoitu, lakkaa! — pyyteli Aljoša.

— Ei, hän osaa kiusata, hän on julma, — jatkoi Ivan kuulematta häntä. — Minä aavistin aina, miksi hän käy luonani. »Olkoonpa», sanoo hän, »että menit ylpeydestä, mutta ainahan oli olemassa toiveita, että Smerdjakov julistetaan syylliseksi ja hänet lähetetään pakkotyöhön, että Mitja pääsee vapaaksi ja sinut tuomitaan ainoastaan siveellisesti — kuuletko, hän ivaili tällä! — ja toiset sinua kehuvat. Mutta nyt on Smerdjakov kuollut, hirttäytynyt, — no, kuka siellä oikeudessa nyt sinua yksin uskoo? Mutta sinähän menet, menet, sinä menet kuitenkin, olet päättänyt mennä. Mitä varten sinä menet tämän jälkeen?» Se on kauheata, Aljoša, minä en kestä tällaisia kysymyksiä. Kuka uskaltaa tehdä minulle semmoisia kysymyksiä?

— Veli, — keskeytti Aljoša jähmettyen kauhusta, mutta yhä ikäänkuin toivoen, että saa Ivanin tulemaan järkiinsä, — kuinka hän on voinut puhua sinulle Smerdjakovin kuolemasta ennen minun tuloani, kun ei kukaan vielä tietänyt siitä eikä kukaan ollut ennättänytkään saada siitä tietoa?

— Hän sanoi, — lausui Ivan lujasti panematta kysymykseenkään, että asiaa voisi epäillä. — Tästä hän vain puhuikin, jos niin tahdot. »Ja jos sinä edes», sanoo, »uskoisit hyveeseen: olkoot uskomatta minua, menen periaatteen takia. Mutta sinähän olet porsas, aivan samoin kuin Fjodor Pavlovitš, ja mitä sinulle merkitsee hyve? Miksi sinä vääntäydyt sinne, jos sinun uhrisi ei vie mihinkään tuloksiin? Siksi vain, että sinä itsekään et tiedä, minkä tähden menet! Oi, sinä antaisit paljon, saadaksesi itse tietää, minkä tähden menet! Ja niinkuin muka olisit päättänyt mennä! Sinä et vielä ole päättänyt! Sinä tulet koko yön istumaan ja hautomaan päätöstä: Mennäkö vai ei? Mutta sinä menet kuitenkin ja tiedät, että menet, itse tiedät, että koetapa päättää miten tahansa, niin ratkaisu ei riipu sinusta. Menet, koska et uskalla olla menemättä. Miksi en uskalla, — arvaa se itse, siinä on sinulle arvoitus!» Nousi ja lähti. Sinä tulit ja hän lähti. Hän sanoi minua pelkuriksi, Aljoša! Le mot de l'énigme, että minä olen pelkuri! »Ei tuollaisista kotkista ole liitelemään korkeuksissa!» Sen hän lisäsi, sen hän lisäsi! Ja Smerdjakov puhui samaa. Hänet pitää tappaa! Katja halveksii minua, olen jo kuukauden ajan huomannut sen, ja Lisekin alkaa halveksia! »Menet, jotta sinua kehuttaisiin», — se on petomainen valhe! Ja sinäkin jo halveksit minua, Aljoša. Nyt rupean taas vihaamaan sinua! Ja petoakin minä vihaan, petoakin vihaan! En tahdo pelastaa petoa, mädätköön pakkotyössä! Olen ruvennut laulamaan hymniä! Oi, huomenna menen, asetun heidän eteensä ja syljen heitä kaikkia vasten silmiä!

Hän hyppäsi ylös raivostuneena, paiskasi pois päästään pyyheliinan ja alkoi uudelleen astella huoneessa. Aljoša muisti äskeiset sanat: »on kuin nukkuisin valveillani… Kävelen, puhun ja näen, mutta nukun». Oli kuin juuri noin olisi nyt tapahtunut. Aljoša ei poistunut hänen luotaan. Hänen päähänsä välähti ajatus juosta lääkärin luo ja tuoda hänet tänne, mutta hän ei uskaltanut jättää veljeään yksikseen: ei ollut ketään, jonka silmälläpidettäväksi hänet olisi voinut antaa. Viimein Ivan alkoi vähitellen kokonaan menettää muistinsa. Hän puhui yhä edelleen, puhui vaikenematta, mutta aivan sekavasti. Hän äänsi huonosti sanatkin ja horjahti yhtäkkiä pahasti paikallaan. Mutta Aljoša ennätti tukemaan häntä. Ivan antoi viedä itsensä vuoteelle, Aljoša riisui häneltä jotenkuten vaatteet ja laittoi hänet makuulle. Itse hän istui vuoteen ääressä vielä pari tuntia. Sairas nukkui sikeästi, liikahtamatta, hiljaa ja tasaisesti hengittäen. Aljoša otti tyynyn ja kävi sohvalle makaamaan riisuutumatta. Ennen nukkumistaan hän rukoili Mitjan ja Ivanin puolesta. Ivanin sairaus kävi hänelle ymmärrettäväksi: »Ylpeän päätöksen tuskat, syvä omatunto!» Jumala, johon hän ei uskonut, ja Hänen totuutensa olivat valtaamassa sydämen, joka yhä vieläkään ei tahtonut alistua. »Niin», liikkui Aljošan mielessä hänen jo maatessaan pää tyynyllä, »niin, kun kerran Smerdjakov on kuollut, niin Ivanin todistusta ei kukaan usko; mutta hän menee ja todistaa!» Aljoša hymyili hiljaa: »Jumala voittaa!» ajatteli hän. »Joko hän nousee ylös totuuden valossa, tai… hän sortuu vihaan, kostaen itselleen ja kaikille siitä, että on palvellut sitä, mihin ei usko», lisäsi Aljoša katkerasti ja rukoili taas Ivanin puolesta.

Kahdestoista kirja

Tuomiovirhe

1.

Kovan onnen päivä

Kuvaamieni tapahtumien jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla alkoi piirioikeutemme istunto ja ryhdyttiin tuomitsemaan Dmitri Karamazovia.

Sanon jo ennakolta ja sanon jyrkästi: en ollenkaan katso kykeneväni kertomaan kaikkea sitä, mitä oikeudessa tapahtui, eikä kertomukseltani puutu ainoastaan asianmukainen täydellisyys, vaan myöskin asianmukainen järjestys tapahtumien esittämisessä. Minusta tuntuu, että jos kaikki olisi muistettava ja kaikki selitettävä, niinkuin pitäisi, niin se vaatisi kokonaisen kirjan ja varsin laajankin. Älköön senvuoksi moitittako minua, kun kerron vain sen, mikä minua persoonallisesti hämmästytti ja mikä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Minä olen saattanut pitää toisarvoista pääasiana, vieläpä jättää mainitsematta kaikkein silmäänpistävimmät ja tärkeimmät piirteet… Muuten huomaan, että parasta on olla pyytelemättä anteeksi. Teen niinkuin osaan, ja lukijat ymmärtävät itse, että olen tehnyt vain niinkuin olen osannut.

Ensiksi, ennenkuin astumme sisälle oikeussaliin, minä mainitsen asian, joka minua tuona päivänä erityisesti ihmetytti. Muuten se ei ihmetyttänyt ainoastaan minua, vaan kuten myöhemmin nähtiin, kaikkia muitakin. Nimittäin: kaikki tiesivät, että tämä asia kiinnitti sangen monien mieltä, että kaikki paloivat kärsimättömyydestä odottaessaan tuomioistuimen käsittelyä, että meidän yhteiskunnassamme oli paljon puhuttu, lausuttu otaksumia, huudahdeltu, haaveksittu jo kokonaista kaksi kuukautta. Kaikki tiesivät myös, että tämä juttu oli tullut kuuluisaksi kautta Venäjän, mutta eivät kuitenkaan osanneet kuvitella, että se oli niin polttava, niin kiihoittava, siinä määrin kaikkia ja jokaista järkyttävä, eikä ainoastaan meillä, vaan kaikkialla, kuin sitten nähtiin itse oikeudenistunnossa tuona päivänä. Sinä päivänä saapui meille vieraita ei ainoastaan läänimme pääkaupungista, vaan myös muutamista muista Venäjän kaupungeista sekä lopulta Moskovasta ja Pietarista. Saapui lakimiehiä, saapui myös muutamia ylhäisiä henkilöitä ja myöskin naisia. Kaikki pääsyliput olivat menneet niinkuin kuumille kiville. Erikoisen arvokkaille ja huomatuille miespuolisille tulijoille oli varattu aivan vastoin tavallisuutta paikat tuomarien pöydän takana; sinne ilmestyi kokonainen rivi nojatuoleja, joissa istui erilaisia henkilöitä. Sellaista meillä ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Erittäin paljon oli naisia, — meikäläisiä ja muualta tulleita, luullakseni ihan puolet koko yleisöstä. Yksistään kaikkialta saapuneita lakimiehiä oli niin paljon, ettei tiedetty, mihin heidät saataisiin sijoitetuiksi, koska kaikki pääsyliput jo aikoja sitten oli jaettu pyytäjille ja anojille. Näin itse, kuinka salin päähän, lavan taakse, kiireen kaupalla laitettiin väliaikainen aitio, johon kaikki nämä muualta saapuneet lakimiehet päästettiin, ja he olivat omasta mielestään suorastaan onnellisia, kun saivat edes seisoa siellä, sillä tilan säästämiseksi oli kaikki tuolit viety tuosta aitiosta pois, ja koko sinne kerääntynyt joukko seisoi koko »jutun» ajan tiheässä kasassa, kylki kyljessä kiinni. Jotkut naisista, varsinkin muualta saapuneista, ilmestyivät salin parvekkeelle tavattoman komeasti puettuina, mutta naisten enemmistö oli unohtanut pukuasiatkin. Heidän kasvoillaan kuvastui hysteerinen, ahnas, melkein sairaalloinen uteliaisuus. Eräs luonteenomaisimpia erikoisuuksia koko tässä saliin kokoontuneessa seurassa, erikoisuus, joka on merkille pantava, oli se, että, kuten monet havainnot myöhemmin osoittivat todeksi, melkein kaikki naiset, ainakin suuri enemmistö heistä, olivat Mitjan puolella ja toivoivat hänen vapauttamistaan. Kenties tämä pääasiallisesti johtui siitä, että hänestä oli saatu se käsitys, että hän oli naisten sydänten valloittaja. Tiedettiin kahden kilpailevan naisen saapuvan istuntoon. Toinen näistä, nimittäin Katerina Ivanovna, herätti kaikissa erikoista mielenkiintoa; hänestä kerrottiin tavattoman paljon harvinaisia asioita, hänen kiihkeästä kiintymyksestään Mitjaan, tämän rikollisuudestakin huolimatta, kerrottiin ihmeellisiä juttuja. Erityisesti mainittiin hänen ylpeyttään (hän ei ollut käynyt vierailulla juuri kenenkään luona kaupungissamme), hänen »aristokraattisista suhteistaan». Kerrottiin hänen aikovan pyytää hallitukselta, että hän saisi luvan seurata rikoksentekijää pakkotyöhön ja antaa vihkiä itsensä avioliittoon tämän kanssa jossakin siellä maanalaisissa vuorikaivoksissa. Yhtä kiihkein mielin odotettiin myös Katerina Ivanovnan kilpailijan Grušenjkan ilmestymistä oikeuden istuntoon. Kiusallisen uteliaisuuden vallassa odotettiin kahden kilpailijattaren kohtaamista oikeuden edessä — ylpeän aristokraattisen tytön ja »hetairan»; Grušenjka muuten oli meidän naismaailmallemme tutumpi kuin Katerina Ivanovna. Hänet, »Fjodor Pavlovitšin ja hänen onnettoman poikansa turmioonsyöksijättären», olivat naisemme nähneet ennenkin, ja melkein jok'ikinen heistä ihmetteli, kuinka sellaiseen »aivan tavalliseen, ei edes kauniiseenkaan venäläiseen pikkuporvarittareen» isä ja poika olivat voineet siinä määrin rakastua. Sanalla sanoen, puheita oli paljon. Minä tiedän varmasti, että nimenomaan meidän kaupungissamme oli syntynyt muutamia vakavia perheriitojakin Mitjan tähden. Monet rouvat olivat kiihkeästi riidelleet miestensä kanssa, koska heillä oli aivan erilaiset mielipiteet koko tästä kauheasta asiasta, ja luonnollista näin ollen oli, että kaikkien näitten rouvien miehet tulivat oikeussaliin ei vain epäsuopeina syytettyä kohtaan, vaan suorastaan vihoissaan hänelle. Ja yleensäkin saattoi varmasti sanoa, että päinvastoin kuin naismaailma kaikki miehet olivat syytettyä vastaan. Näkyi ankaria, kulmakarvat rypyssä olevia kasvoja, toiset kasvot taas suorastaan kuvastivat vihamielisyyttä, ja ne olivat enemmistönä. Totta oli kyllä sekin, että Mitja oli ennättänyt kaupungissamme ollessaan loukata monia heistä henkilökohtaisesti. Tietysti jotkut salissa-olijoista olivat miltei iloisia, eikä heitä oikeastaan sanottavasti liikuttanut Mitjan kohtalo, vaan heidän mielenkiintonsa kohdistui käsiteltävänä olevaan tapaukseen; kaikki odottivat jännittyneinä, miten juttu päättyisi, ja miesten enemmistö toivoi ehdottomasti rangaistusta rikolliselle, paitsi ehkä lakimiehet, joille asian siveellinen puoli ei ollut tärkeä, vaan ainoastaan niin sanoakseni sen nykyaikaisjuridinen puoli. Kaikkien mieltä kuohutti kuuluisan Fetjukovitšin saapuminen. Hänen kykynsä tunnettiin kaikkialla, eikä hän nyt ensimmäistä kertaa saapunut maaseudulle puolustajana suurissa rikosasioissa. Ja hänen esiintyessään puolustusasianajajana tulivat tämmöiset jutut aina kuuluisiksi yli koko Venäjän ja niitä muistettiin pitkät ajat. Kerrottiin eräitä kaskuja myös meidän prokuraattoristamme ja oikeuden puheenjohtajasta. Kerrottiin, että meidän prokuraattorimme vavisten odotti kohtausta Fetjukovitšin kanssa, että he olivat vanhoja vihamiehiä jo Pietarin ajoilta, kun he vasta aloittelivat uraansa, että meidän itserakas Ippolit Kirillovitšimme, joka alati katsoi tulleensa loukatuksi urallaan, jo Pietarista lähtien, kun hänen kykyään muka ei oltu pidetty riittävästi arvossa, henkisesti uudestisyntyi Karamazovien jutun johdosta ja haaveili voivansa tällä jutulla kohota vielä maineeseen, mutta että häntä peloitti vain Fetjukovitš. Mutta nuo käsitykset, että hän vapisi Fetjukovitšin edessä, eivät olleet aivan oikeat. Meidän prokuraattorimme ei ollut niitä luonteita, jotka masentuvat vaaran uhatessa, vaan päinvastoin niitä, joiden itserakkaus paisuu ja saa vauhtia, sikäli kuin vaara suurenee. Mutta yleensä on huomautettava, että meidän prokuraattorimme oli kovin tulinen ja sairaalloisen altis vaikutuksille. Joihinkin juttuihin hän pani koko sielunsa ja ajoi niitä niin, kuin niitten ratkaisusta riippuisi koko hänen kohtalonsa ja koko hänen arvonsa. Lakimiesten piireissä tälle hiukan naureskeltiin, sillä prokuraattorimme oli juuri tämän ominaisuutensa takia tullut jossakin määrin kuuluisaksikin, joskaan ei kaikkialla, niin paljon laajemmalti kuin olisi voinut luulla, kun ottaa huomioon hänen vaatimattoman virka-asemansa meidän oikeudessamme. Erittäinkin naurettiin hänen intohimoiselle psykologian harrastukselleen. Minun mielestäni kaikki erehtyivät: ihmisenä ja luonteena meidän prokuraattorimme luullakseni oli paljon vakavampi, kuin miksi monet häntä luulivat. Mutta tämä sairaalloinen mies ei ollut osannut hankkia itselleen asianmukaista huomiota aivan ensi-askelillaan uransa alussa, ja se tuli sitten hänen kohtalokseen koko hänen elämänsä aikana.

Meidän oikeutemme puheenjohtajasta taasen voi sanoa vain sen, että hän oli sivistynyt ja humaaninen mies, joka käytännössä osasi asiansa ja tunsi kaikkein uusimmatkin aatevirtaukset. Hän oli jokseenkin itserakas, mutta ei erikoisesti välittänyt edistymisestä virkauralla. Hänen elämänsä päätarkoituksena oli olla johtavassa asemassa. Sitäpaitsi hänellä oli suhteita ja omaisuutta. Karamazovien juttuun hän suhtautui, niinkuin myöhemmin selvisi, jokseenkin tulisesti, mutta vain yleiseltä kannalta. Hänen mieltään kiinnitti ilmiö, sen luokittelu, ja hän piti sitä meidän yhteiskunnallisten olojemme tuotteena, venäläisen aineksen luonnetta valaisevana j.n.e. Jutun persoonalliseen luoteeseen, siinä ilmenevään tragediaan, samoin kuin asiaan kuuluvien henkilöitten persoonaan, syytetystä alkaen, hän suhtautui verraten tyynesti ja abstraktisesti, niinkuin kenties olikin tehtävä.

Jo paljon ennen oikeuden saapumista oli sali täpötäynnä. Oikeussali on meidän kaupunkimme paras sali, avara, korkea, kaiukas. Jonkinmoisella korokkeella olevien oikeudenjäsenten oikealle puolelle oli asetettu pöytä ja kaksi riviä nojatuoleja valamiehille. Vasemmalla oli syytetyn ja hänen puolustajansa paikka. Keskellä salia, lähellä oikeudenjäsenten paikkaa, oli pöytä, jolla olivat »esineelliset todistuskappaleet». Siinä oli Fjodor Pavlovitšin verinen valkea silkkiviitta, kohtalokas vaskinen survin, jolla murha otaksuttiin tehdyksi, Mitjan paita veren tahrimine hihoineen, hänen takkinsa, jonka selkäpuoli oli täynnä veritäpliä taskun kohdalla, jonne hän oli silloin työntänyt verestä aivan märän nenäliinansa, tuo liina hyytyneen veren vallassa, nyt aivan kellastuneena, pistoli, jonka Mitja oli ladannut Perhotinin luona tehdäkseen sillä itsemurhan ja jonka Trifon Borisovitš oli Mokrojessa häneltä salaa korjannut pois, kirjekuori päällekirjoituksineen, johon oli varattu Grušenjkalle kolmetuhatta, ja ruusunpunainen hieno nauha, joka oli ollut sidottu sen ympärille, ja monia muita kapineita, joita en edes muista. Hiukan edempänä keskemmällä salia alkoivat yleisöä varten varatut paikat, mutta jo kaidepuiden edessä oli muutamia nojatuoleja niitä todistajia varten, jotka jo olivat esittäneet todistuksensa, mutta jotka tulisivat jäämään saliin. Kello kymmeneltä saapuivat oikeuden jäsenet, joina olivat puheenjohtaja, yksi jäsen ja yksi kunniarauhantuomari. Tietysti samassa saapui myös prokuraattori. Puheenjohtaja oli tanakka, vanttera, keskikokoista pienempi mies, jonka kasvoissa oli sydäntautisen väri; hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, lyhyeksi leikatussa tummassa tukassa oli hieman harmaata, ja hänen nutussaan oli punainen nauha — en muista enää, minkä ritarikunnan. Prokuraattori näytti minusta — eikä ainoastaan minusta, vaan kaikista, — kovin kalpealta, melkein viheriäiseltä kasvoiltaan ja oli ikäänkuin jostakin syystä laihtunut kenties yhdessä yössä, sillä vain pari päivää aikaisemmin minä olin tavannut hänet vielä aivan entisensä näköisenä. Puheenjohtaja aloitti kysymällä oikeuden komisariukselta: »Ovatko kaikki valamiehet saapuneet?»… Huomaan kuitenkin, etten voi jatkaa tällä tavoin edelleen jo siitäkään syystä, että moni asia jäi minulta kuulematta, toisiin en tullut kiinnittäneeksi huomiota, eräät unohdin painaa mieleeni, mutta ennen kaikkea minulla, kuten jo olen sanonut, ei sananmukaisesti ole aikaa eikä tilaa mainita kaikkea, mitä sanottiin ja tapahtui. Tiedän vain, että kumpikin puoli, t.s. puolustaja ja prokuraattori, oli tuonut valamiehiä verraten vähän. Mutta kaksitoistamiehisen valamiesoikeuden jäsenet minä muistan: neljä meikäläistä virkamiestä, kaksi kauppiasta ja kuusi kaupunkimme pikkuporvaria ja talonpoikaa. Meillä oli kaupunkilaisten keskuudessa, muistan sen, jo kauan ennen istuntopäivää kyselty hieman ihmetellen, ja varsinkin naiset olivat kysyneet: »Annetaanko todellakin niin hienovivahteisen, mutkikkaan ja psykologisen asian kohtalokas ratkaisu joittenkin virkamiesten, vieläpä moukkien käsiin, ja mitä tämmöisestä ymmärtää joku pikkuvirkamies ja varsinkin moukka?» Kaikki nuo valamiehistöön joutuneet neljä virkamiestä olivat todellakin vähäpätöisiä miehiä, alhaisessa virka-asemassa olevia, harmaita, — vain yksi heistä oli hiukan nuorempi, — kaupunkimme seurapiireissä vähän tunnettuja, pienellä palkalla näivettyneitä, ja luultavasti heillä oli vanhat vaimot, joita ei voinut tuoda ihmisten ilmoille, sekä laumoittain lapsia, paljasjalkaisia köyhälistön jäseniä, jotka enintään huvitteleivat joutoaikanaan korttien ääressä eivätkä tietysti koskaan olleet lukeneet yhtään kirjaa. Kaksi kauppiasta oli tosin arvokkaan näköisiä, mutta olivat omituisen vaiteliaita ja liikkumattomia; toinen heistä oli parraton ja puettu saksalaiseen tapaan; toisella, harmaapartaisella, oli kaulassa punaisessa nauhassa jokin mitali. Pikkuporvareista ja talonpojista ei kannata puhuakaan. Meidän pikkuporvarimme ovat talonpoikia hekin, jopa kyntävät peltoakin. Kaksi heistäkin oli saksalaisessa puvussa, ja ehkäpä he sen vuoksi näyttivät likaisemmilta ja rahjusmaisemmilta kuin muut neljä. Niin että saattoi tosiaankin nousta mieleen ajatus semmoinen kuin nousi minunkin mieleeni heti heidät nähtyäni: »Mitä tuommoiset voivat ymmärtää tämänkaltaisesta asiasta?» Siitä huolimatta heidän kasvonsa tekivät omituisen vakuuttavan ja miltei uhkaavan vaikutuksen, olivat ankarat ja synkät.

Viimein puheenjohtaja ilmoitti, että otetaan käsiteltäväksi entisen nimineuvoksen Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhaa koskeva asia, — en muista täydelleen, mitä sanoja hän silloin käytti. Komisariusta käskettiin tuomaan sisälle syytetty, — ja niin tuli esille Mitja. Salissa syntyi syvä hiljaisuus, olisi voinut kuulla kärpäsen surinan. En tiedä, miten muihin, mutta minuun teki Mitjan näkeminen sangen epämiellyttävän vaikutuksen. Ennen kaikkea hän esiintyi hirveänä keikarina, uudenuutukaisessa takissa. Sain myöhemmin tietää, että hän oli vartavasten tilannut täksi päiväksi itselleen takin Moskovasta entiseltä räätäliltään, jolla olivat hänen mittansa. Käsissä hänellä oli uudet, mustat silohansikkaat, ja hänen liinavaatteensa olivat hienonhienot. Hän tuli esille harpaten pitkillä askelillaan suorana ja liikkumattomana eteensä katsellen ja istuutui paikalleen aivan levollisen näköisenä. Heti hänen jälkeensä tuli myös puolustusasianajaja, kuuluisa Fetjukovitš, ja tukahdutettu humahdus kuului salissa. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli pitkät, hoikat jalat, tavattoman pitkät, valkoiset, hienot sormet, ja sileiksi ajetut kasvot, vaatimattomasti kammatut, jokseenkin lyhyet hiukset, ohuet huulet, jotka toisinaan vääntyivät hieman ivalliseen hymyyn. Hän näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen kasvonsa olisivat voineet olla miellyttävätkin, jos hänen silmänsä, jotka sinänsä olivat pienet ja ilmeettömät, eivät olisi olleet harvinaisen lähellä toisiaan, niin että ne erotti toisistaan pitkän, hienon nenän ohut luu. Sanalla sanoen, näissä kasvoissa oli jotakin perin lintumaista, mikä sai hämmästymään. Yllään hänellä oli hännystakki ja valkea kaulaliina. Muistan puheenjohtajan ensimmäiset kysymykset Mitjalle, jotka koskivat nimeä, ammattia j.n.e. Mitja vastasi terävästi, mutta odottamattoman kovalla äänellä, niin että puheenjohtaja ihan pudisti päätään ja katsoi häneen miltei ihmetellen. Sitten luettiin oikeuden istuntoon kutsuttujen henkilöitten, t.s. todistajain ja asiantuntijain luettelo. Luettelo oli pitkä; neljä todistajaa oli jäänyt tulematta: Miusov, joka tähän aikaan oli jo Pariisissa, mutta joka oli antanut todistuksensa jo valmistavassa kuulustelussa, rouva Hohlakov ja tilanomistaja Maksimov sairauden vuoksi ja Smerdjakov äkillisen kuoleman johdosta, josta esitettiin poliisilaitoksen todistus. Smerdjakovia koskeva tiedonanto synnytti salissa paljon liikettä ja kuisketta. Tietysti yleisön joukossa oli paljon niitä, jotka eivät vielä tietäneet tästä äkillisestä itsemurhasta. Mutta erityisesti herätti hämmästystä Mitjan äkillinen päähänpisto: tuskin oli esitetty Smerdjakovia koskeva tieto, kun hän äkkiä huudahti paikaltaan, niin että se kuului yli koko salin:

— Koiralle koiran kuolema!

Muistan, kuinka hänen puolustusasianajajansa syöksähti hänen luokseen ja kuinka puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa uhaten ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, jos tuollainen temppu vielä uudistuu. Mitja lausui puolustajalleen muutamia kertoja puoliääneen ja katkonaisesti ja päätään nyökäyttäen, mutta aivan kuin ei ensinkään katuisi:

— En tee enää, en tee enää! Sattui pääsemään suustani! En tee enää!

Tämä lyhyt välikohtaus ei tietenkään saattanut häntä edulliseen valoon valamiesten ja yleisön silmissä. Siinä ilmeni hänen luonteensa ja paljastui toisten tarkastettavaksi. Tämmöisen vaikutelman alaisena luki oikeuden sihteeri syytekirjelmän.

Se oli jokseenkin lyhyt, mutta seikkaperäinen. Siinä esitettiin vain tärkeimmät syyt, miksi se ja se on asetettu syytteeseen, miksi hänet oli pakko jättää oikeuden tuomittavaksi ja niin edespäin. Siitä huolimatta se teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Sihteeri luki sen selvästi, kuuluvalla äänellä ja täsmällisesti. Koko tuo tragedia ikäänkuin esiintyi uudelleen kaikkien nähtäväksi selväpiirteisenä, keskitetyssä muodossa, lahjomattomassa ja järkähtämättömässä valaistuksessa. Muistan, kuinka puheenjohtaja heti lukemisen loputtua kuuluvalla äänellä ja vakavasti kysyi Mitjalta:

— Syytetty, tunnustatteko olevanne syyllinen?

Mitja nousi yhtäkkiä paikaltaan:

— Tunnustan olevani syypää juopotteluun ja irstailuun, — huudahti hän taaskin odottamattomalla, melkein raivostuneella äänensävyllä, — laiskoitteluun ja reuhaamiseen. Tahdoin tulla elämäni ajaksi kunnon mieheksi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kohtalo minut nujersi! Mutta ukon kuolemaan, tuon vihamieheni ja isäni, minä en ole syyllinen! Rahojen ryöstämiseen häneltä — en, en, en ole syyllinen enkä voi olla syyllinen: Dmitri Karamazov on lurjus, mutta ei varas!

Huudettuaan tämän hän istuutui paikalleen, ja koko hänen ruumiinsa näytti vapisevan. Puheenjohtaja kääntyi uudelleen hänen puoleensa kehoittaen lyhyesti, mutta vakavasti häntä vastaamaan ainoastaan kysymyksiin eikä päästelemään asiaankuulumattomia ja kiihkoisia huudahduksia. Sitten hän käski ryhtyä oikeudelliseen tutkimukseen. Tuotiin esiin kaikki todistajat vannomaan valaa. Näin heidät siinä kaikki samalla kertaa. Muuten syytetyn veljet saivat todistaa tekemättä valaa. Kun pappi ja puheenjohtaja olivat lausuneet asianmukaiset kehoitukset, vietiin todistajat pois ja pantiin istumaan mahdollisimman paljon erilleen toisistaan. Sitten kutsuttiin heidät esille yksi kerrallaan.

2.

Vaarallisia todistajia

En tiedä, oliko puheenjohtaja jakanut prokuraattorin ja puolustajan haastamat todistajat jollakin tavoin ryhmiin ja missä järjestyksessä heidät oli päätetty kutsua esiin. Luultavasti tässä oli jokin järjestely olemassa. Tiedän vain, että ensimmäiseksi alettiin kutsua kuultaviksi prokuraattorin todistajia. Minä toistan, etten aio kuvata koko kuulustelua kohta kohdalta. Sitäpaitsi kuvaukseni olisi osittain tarpeetonkin, sillä prokuraattorin ja puolustajan puheissa, kun niiden vuoro tuli, keskitettiin koko asian kulku ja kaikkien tosiasian sekä kuultujen todistusten merkitys ikäänkuin yhteen kirkkaasti ja luonteenomaisesti valaistuun pisteeseen, mutta nämä kaksi huomattavaa puhetta minä ainakin paikoitellen olen täydelleen kirjoittanut muistiin ja esitän aikanaan samoin kuin erään tavattoman ja aivan odottamattoman episodin, joka prosessin aikana sattui äkkiä jo ennen oikeudessa pidettyjä puheita ja epäilemättä paljon vaikutti sen ankaraan ja onnettomaan lopputulokseen. Huomautan vain, että aivan oikeudenistunnon ensi hetkistä saakka esiintyi selvästi eräs tämän »jutun» kuvaava piirre, jonka kaikki huomasivat, nimittäin: syytöksen tavaton voima niihin keinoihin verrattuna, jotka puolustajalla oli käytettävinään. Sen ymmärsivät kaikki aivan heti, kun tässä ankarassa oikeussalissa tosiasiat alkoivat keskitetyssä muodossa järjestyä ryhmiin ja alkoi vähitellen yhä selvempänä esiintyä koko tuo kamala tapaus ja kaikki tuo veri. Kaikille: kävi ymmärrettäväksi kenties jo aivan alussa, että se on oikeastaan aivan kiistämätön asia, että siinä ei ole sijaa epäilyille, että oikeastaan ei tarvittaisi mitään virallisia väittelyjä, että puheet ovat vain muodon vuoksi ja että syytetty on syyllinen, ilmeisesti syyllinen, lopullisesti syyllinen. Luulen, että kaikki naisetkin, aivan jokikinen, jotka niin kärsimättömästi toivoivat tuon mielenkiintoisen syytetyn vapauttamista, samalla kertaa olivat nyt täysin vakuutettuja hänen syyllisyydestään. Vieläpä he luullakseni olisivat olleet pahoillaankin, jollei hänen syyllisyyttään olisi niin vakuuttavasti osoitettu, sillä silloin ei asian loppuselvitys olisi niin vaikuttava, kun rikollinen julistetaan syyttömäksi. Ja että hänet julistetaan syyttömäksi, — siitä, omituista kyllä, kaikki naiset olivat vakuutetut melkein viime hetkeen asti: »hän on syyllinen, mutta hänet vapautetaan humaanisuuden vaikutuksesta, uusien aatteiden ja uusien tunteiden vaikutuksesta, jotka nykyisin ovat liikkeessä», j.n.e. Siksipä he olivat niin joukolla ja niin kärsimättömästi tänne rientäneetkin. Miesten mieliä taas kiinnitti enimmän prokuraattorin ja kuuluisan Fetjukovitšin välinen kamppailu. Kaikki ihmettelivät ja kysyivät itseltään: mitä voi tehdä tämmöisestä toivottomasta asiasta, tästä mädästä munasta, edes niinkään etevä mies kuin Fetjukovitš? Siksi he jännittynein mielin seurasivat askel askelelta hänen urotöitään. Mutta Fetjukovitš jäi aivan loppuun asti, siihen asti kuin hän piti puheensa, kaikille arvoitukseksi. Kokeneet miehet aavistivat, että hänellä on järjestelmä, että hänen mielessään on jo jotakin kypsynyt, että hänellä on edessään päämäärä, mutta mikä se oli, — sitä oli miltei mahdoton arvata. Hänen varmuutensa ja itseluottamuksensa olivat kuitenkin silmäänpistävät. Sitäpaitsi huomasivat kaikki ilokseen heti, että hän, vaikka oli ollut kaupungissamme niin lyhyen ajan, kaikkiaan ehkä vain kolmisen päivää, oli kyennyt ihmeteltävän hyvin perehtymään juttuun ja »tutkinut sen pienimpiä vivahduksia myöten.» Nautintoa tuntien kertoivat monet jälkeenpäin esimerkiksi siitä, miten hän osasi oikeaan aikaan »vetää nenästä» kaikkia prokuraattorin todistajia ja saada heidät sekaantumaan ja ennen kaikkea tahria heidän siveellisen maineensa ja siten vähentää ilman muuta myös heidän todistustensa arvoa. Arveltiin muuten hänen tekevän tätä suurelta osalta niin sanoaksemme leikitelläkseen, jonkinmoisen juridisen loiston takia, jotta mitkään käytäntöön tulleet asianajotemput eivät jäisi unhoon: sillä kaikki olivat vakuutettuja siitä, ettei hän kaikilla noilla »tahrimisillaan» voinut saavuttaa mitään suurta eikä lopullista etua ja että hän luultavasti itse ymmärsi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta että hänellä oli varastossa jokin oma ideansa, jokin vielä piilossa oleva puolustusase, jonka hän yhtäkkiä paljastaa, kun aika on tullut. Mutta toistaiseksi hän kuitenkin tuntien voimansa ikäänkuin leikki ja huvittelihe. Niinpä esimerkiksi kun kuulusteltiin Grigori Vasiljevitšia, entistä Fjodor Pavlovitšin kamaripalvelijaa, joka oli esittänyt kaikkein painavimman todistuksen »avoimesta, puutarhaan johtavasta ovesta», niin puolustaja takertui kovasti kiinni häneen, kun hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä oli tullut. On huomattava, että Grigori Vasiljevitš esiintyi salissa vähääkään ymmälle joutumatta oikeuden mahtavuudesta ja häntä kuuntelevan yleisön suurilukuisuudesta, oli levollisen ja melkeinpä mahtavan näköinen. Hän esitti todistuksensa niin varmana kuin olisi keskustellut kahden kesken Marfa Ignatjevnansa kanssa, ainoastaan hiukan kunnioittavammin. Mahdotonta oli saada häntä sekaantumaan. Aluksi prokuraattori kyseli häneltä pitkän aikaa kaikenlaisia yksityisseikkoja Karamazovien perheestä. Perhe-elämän kuva esiintyi hyvin selväpiirteisenä. Kuului ja näkyi, että todistaja oli vilpitön ja tasapuolinen. Vaikka hän syvästi kunnioittikin entisen isäntänsä muistoa, niin hän kuitenkin lausui esimerkiksi semmoista, että tämä ei ollut oikeudenmukainen Mitjaa kohtaan ja »kasvatti väärin lapsiaan». — »Hänet, pikku pojan, olisivat ilman minun huolenpitoani täit syöneet», lisäsi hän kertoessaan Mitjan lapsuusvuosista. »Ei ollut myöskään paikallaan, että isä teki pojalleen vääryyttä tämän äidinperintöön nähden.» Prokuraattorin kysymykseen, mitä syitä hänellä oli vakuuttaa Fjodor Pavlovitšin tehneen vääryyttä pojalleen tilityksessä, ei Grigori Vasiljevitš kaikkien ihmeeksi esittänyt mitään tosiasioita, mutta oli kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että tili pojalle »ei ollut oikea» ja että pojalle todella »olisi pitänyt maksaa vielä muutamia tuhansia». Huomautan tässä asian ollessa puheena, että tämän kysymyksen — oliko Fjodor Pavlovitš jättänyt jotakin maksamatta Mitjalle, — prokuraattori erittäin itsepintaisesti esitti kaikille niille todistajille, joille saattoi sen tehdä, myöskin Aljošalle ja Ivan Fjodorovitšille, mutta ei saanut yhdeltäkään todistajalta mitään täsmällistä tietoa; kaikki vakuuttivat asian niin olevan, mutta kukaan ei voinut esittää mitään edes osapuilleen selvää todistusta. Kun Grigori kuvasi pöydän ääressä tapahtuneen kohtauksen, silloin kun Dmitri Fjodorovitš hyökkäsi sisään ja pieksi isäänsä sekä uhkasi tulla toiste tappamaan hänet, syntyi salissa synkkä mieliala, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vanha palvelija kertoi tyynesti, liikoja sanoja käyttämättä, omalaatuisella puhetavallaan, mutta saaden tulokseksi kauhean kaunopuheisen esityksen. Mitjan puolelta kärsimästään loukkauksesta, tämä kun silloin oli lyönyt häntä vasten kasvoja ja kaatanut hänet maahan, hän huomautti, ettei hän ole siitä vihainen, vaan on kauan sitten antanut sen anteeksi. Smerdjakov-vainajasta hän lausui ristien silmänsä, että tämä oli taitava mies, mutta tyhmä ja sairauden näännyttämä ja ennen kaikkea jumalaton ja että häntä olivat jumalattomuuteen opettaneet Fjodor Pavlovitš ja tämän vanhin poika. Mutta melkein innostuen hän vakuutti, että Smerdjakov oli rehellinen, ja kertoi samalla, miten Smerdjakov aikoinaan oli löytänyt herran pudottamat rahat eikä ollut salannut niitä, vaan oli tuonut herralle, ja tämä oli siitä »lahjoittanut hänelle kultakolikon» ja alkanut sen jälkeen luottaa häneen kaikessa. Että ovi puutarhaan oli ollut auki, sen hän vakuutti itsepintaisen järkähtämättömästi. Häneltä kyseltiin muuten niin paljon, etten minä voi kaikkea muistaakaan. Viimein oli puolustajan vuoro kysellä, ja tämä alkoi ensityökseen tiedustella kääröstä, johon »muka» Fjodor Pavlovitš oli pannut kolmetuhatta ruplaa »erästä henkilöä varten». »Näittekö te sen itse — te, joka niin monta vuotta olitte ollut herrallenne niin läheinen henkilö?» Grigori vastasi, ettei hän ollut nähnyt eikä ollenkaan kuullutkaan semmoisista rahoista keneltäkään »aina siihen saakka kun nyt kaikki ovat ruvenneet puhumaan». Tämän kääröä koskevan kysymyksen Fetjukovitš puolestaan teki kaikille todistajille, joille vain voi sen tehdä, yhtä itsepintaisesti kuin prokuraattori oman kysymyksensä omaisuuden jaosta, ja sai myös kaikilta vain yhden ainoan vastauksen, sen nimittäin, että kukaan ei ollut nähnyt kääröä, vaikka hyvin monet olivat siitä kuulleet. Tämän itsepintaisuuden puolustajan puolelta tässä kysymyksessä huomasivat kaikki alusta alkaen.

— Saanko nyt tehdä teille kysymyksen, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, — kysyi Fetjukovitš yhtäkkiä ja aivan odottamatta, — mistä aineista oli tehty se palsami eli niin sanoakseni se ryytiviina, jolla te sinä iltana ennen maatamenoa, kuten tiedetään alustavasta kuulustelusta, hieroitte kivistäviä lanteitanne toivoen siitä parannusta?

Grigori katsoi tylsästi kysyjään ja mutisi vähän aikaa vaiti oltuaan: »Siinä oli salvia-yrttiä.»

— Ainoastaanko salviaa? Ettekö muista vielä jotakin muuta?

— Oli myös ratamoa.

— Ehkäpä myös pippuria? — uteli Fetjukovitš.

— Oli pippuriakin.

— Ja niin edespäin. Ja kaikki tämä viinan seassa?

— Väkiviinassa.

Salissa kuului hiljaista naurua.

— Näettekö nyt, ihan väkiviinassa. Tehän hierottuanne selkäänne näitte hyväksi juoda suuhunne loput pullon sisällöstä lukien jonkin hurskaan rukouksen, jonka vain teidän vaimonne tuntee, eikö niin?

— Join.

— Paljonko te arviolta joitte? Noin osapuilleen? Ryypyn, toisenkin?

— Juomalasillinen siitä tulee.

— Ihan juomalasillinen. Ehkäpä puolitoistakin juomalasia?

Grigori vaimeni. Oli kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin.

— Puolitoista lasia puhdasta spriitä — sepä ei ole ollenkaan huonosti naukattu, vai mitä arvelette? Voi nähdä jo »paratiisin ovet avoimina» eikä vain puutarhaan johtavaa ovea?

Grigori oli yhä vaiti. Yli salin kävi taas naurahdus. Puheenjohtaja liikahti.

— Ettekö tiedä varmasti, — takertui häneen yhä enemmän Fetjukovitš, — nukuitteko te vai ettekö sillä hetkellä, jolloin näitte puutarhaan vievän oven avoimena?

— Seisoin jaloillani.

— Se ei vielä todista, ettette nukkunut (taas kuului naurahduksia salissa). Olisitteko esimerkiksi voinut vastata sillä hetkellä, jos joku olisi kysynyt teiltä jotakin, — no, esimerkiksi sitä, mikä vuosi meillä nyt on?

— Sitä en tiedä.

— Mutta mikä vuosi meillä nyt sitten on, meidän ajanlaskumme mukaan, Kristuksen syntymästä lukien, ettekö tiedä?

Grigori seisoi hämillään olevan näköisenä ja katsoi jäykästi kiusaajaansa. Näytti todellakin tuntuvan omituiselta, ettei hän tietänyt, mikä vuosi oli menossa.

— Kenties sentään tiedätte, montako sormea on kädessänne?

— Minä olen epävapaa mies, — lausui Grigori yhtäkkiä kuuluvasti ja selvästi, — jos esivalta näkee hyväksi tehdä minusta pilaa, niin minun on se kärsittävä.

Fetjukovitš näytti hieman nolostuvan, ja asiaan sekaantui puheenjohtajakin huomauttaen vakavasti puolustajalle, että on tehtävä sopivampia kysymyksiä. Sen kuultuaan Fetjukovitš kumarsi arvokkaasti ja ilmoitti lopettaneensa kyselynsä. Tietysti sekä yleisöön että valamiehiin saattoi jäädä pikkuinen epäilyn mato semmoisen miehen todistusta kohtaan, joka oli lääkitessään itseään ollut siinä tilassa, että saattoi »nähdä paratiisin ovet» ja joka sitäpaitsi ei tietänyt, mikä vuosi jälkeen Kristuksen syntymän nyt oli; niin että puolustaja oli sentään saavuttanut tarkoituksensa. Mutta ennen Grigorin poistumista sattui vielä välikohtaus. Kääntyen syytetyn puoleen puheenjohtaja kysyi, eikö hänellä ole mitään huomauttamista esitettyjen todistusten johdosta?

— Kaikki hänen puheensa ovat tosia, paitsi se, mitä hän sanoo ovesta, — huudahti Mitja kovalla äänellä. — Siitä, että hän on kammannut päästäni täit, minä kiitän, siitä, että hän on antanut minulle anteeksi lyöntini, minä häntä kiitän; ukko on ollut rehellinen koko elämänsä ajan ja niin uskollinen isälleni kuin seitsemänsataa villakoiraa.

— Syytetty, valitkaa paremmin sananne, — lausui puheenjohtaja ankarasti.

— Minä en ole villakoira, — mutisi myös Grigori.

— No, sitten olen minä villakoira, minä! — huudahti Mitja. — Jos se on loukkaavaa, niin omaksun sen itselleni ja pyydän häneltä anteeksi: olen ollut peto ja häntä kohtaan julma! Aisoposta kohtaan olin myös julma.

— Ketä Aisoposta? — puuttui taas puheenjohtaja ankarasti puheeseen.

— No, Pierrot’ta… isääni, Fjodor Pavlovitšia.

Puheenjohtaja teroitti uudelleen ja entistä ankarammin Mitjan mieleen, että hän valitsisi varovaisemmin sanontatapansa.

— Te vahingoitatte tällä vain itseänne tuomareittenne silmissä.

Yhtä ovelasti suoriutui puolustaja silloinkin, kun todistajana kuulusteltiin Rakitinia. Huomautan, että Rakitin oli kaikkein tärkeimpiä todistajia, ja prokuraattori pani hänelle paljon arvoa. Selville kävi, että hän tiesi kaiken, tiesi ihmeteltävän paljon, kaikkien luona hän oli ollut, kaikki nähnyt, kaikkien kanssa puhunut, tunsi aivan yksityiskohtaisesti Fjodor Pavlovitšin ja kaikkien Karamazovien elämänkerran. Tosin hän oli kuullut kolmetuhatta ruplaa sisältävästä kääröstä ainoastaan Mitjalta itseltään. Sen sijaan hän kuvasi seikkaperäisesti kaikki Mitjan urotyöt »Pääkaupunki»-ravintolassa, kaikki tämän mainetta vahingoittavat sanat ja eleet, ja kertoi jutun alikapteeni Snegirevin »pesurievusta». Siitä erikoiskysymyksestä, jäikö Fjodor Pavlovitš jotakin velkaa Mitjalle tämän omaisuutta tilittäessään, ei edes itse Rakitin kyennyt mitään sanomaan, vaan koetti vain päästä ylimalkaisilla halventavilla viittauksilla: Kukapa, muka, saa selvän, kuka heistä on syyllinen, sekä voi laskea, kuka on jäänyt kenellekin velkaa, kun koko karamazovilainen homma oli niin päätöntä, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää eikä siitä selvää tehdä? Koko tuomittavana olevan rikoksen tragedian hän kuvasi tulokseksi vanhentuneista maaorjuuden aikuisista tavoista ja Venäjällä vallitsevasta suuresta epäjärjestyksestä, tämä maa kun kärsii asianmukaisten laitosten puutetta. Sanalla sanoen, hänen annettiin tuoda esille yhtä ja toista. Tämän oikeusjutun yhteydessä herra Rakitin pääsi ensimmäisen kerran esiintymään ja tuli huomatuksi; prokuraattori tiesi, että todistajalla oli tekeillä aikakauskirjaa varten kirjoitelma nyt käsiteltävänä olevasta rikoksesta, ja myöhemmin hän puheessaan (kuten tuonnempana saamme nähdä) siteerasi eräitä ajatuksia tästä kirjoitelmasta, johon hän siis oli tutustunut. Todistajan antama kuvaus muodostui synkäksi ja onnettomaksi ja vahvisti suuresti »syytettä». Yleensä Rakitinin esitys valtasi yleisön itsenäisellä ajatustavallaan ja ajatuksen ylevällä lennokkuudella. Kuuluipa pari kolme äkkiä syntynyttä kättentaputusyritystäkin juuri niissä kohdin, joissa puhuttiin maaorjuudesta ja epäjärjestykseen sortuneesta Venäjästä. Mutta Rakitin, joka sentään oli nuori mies, ampui kuitenkin hiukan ohi maalin, ja tätä osasi puolustaja oivallisesti käyttää hyväkseen. Vastatessaan Grušenjkaa koskeviin kysymyksiin Rakitin, innostuneena menestyksestään, jonka hän tietysti jo itse oli huomannut, ja siitä korkeasta ylevyydestä, johon hänen oli onnistunut kohota, katsoi voivansa lausua Agrafena Aleksandrovnasta hieman halveksivasti, että tämä oli »kauppias Samsonovin jalkavaimo». Hän olisi myöhemmin ollut valmis maksamaan paljon siitä, että tuo sana olisi jäänyt sanomatta, sillä siitäpä hänet Fetjukovitš heti saikin kiinni. Ja tämä kaikki johtui vain siitä, että Rakitin ei ollut ensinkään ottanut huomioon, että Fetjukovitš oli voinut niin lyhyessä ajassa tutustua juttuun niin tarkoin kaikkein yksityisluontoisimpiakin pikku seikkoja myöten.

— Sallikaa minun kysyä, — alkoi puolustaja hymyillen mitä ystävällisimmin, jopa kunnioittavastikin, kun oli tullut hänen vuoronsa tehdä kysymyksiä, — te olette tietysti sama herra Rakitin, jonka kirjoittaman, hiippakunnan hallituksen julkaiseman kirjasen Herrassa nukkuneen luostarinvanhimman, isä Zosiman elämä, joka on täynnä syviä ja uskonnollisia ajatuksia ja jossa on oivallinen ja hurskas omistus korkea-arvoiselle piispalle, minä äskettäin olen niin suurella nautinnolla lukenut.

— Minä en kirjoittanut painettavaksi… se on painettu myöhemmin, — mutisi Rakitin, ikäänkuin häntä jokin olisi ällistyttänyt, ja miltei häveten.

— Oi, se on oivallista! Sellainen ajattelija kuin te voi ja hänen täytyykin suhtautua sangen suurpiirteisesti jokaiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön. Korkea-arvoisen piispan suojeluksella on teidän perin hyödyllinen kirjasenne levinnyt ja tuottanut suhteellisesti paljon hyötyä… Mutta mieleni tekisi ensi sijassa udella teiltä seuraavaa: te mainitsitte äsken juuri, että olette ollut rouva Svetlovin läheinen tuttava? (Nota bene: Grušenjkan sukunimi oli Svetlov. Sen minä sain ensimmäisen kerran tietää vasta tuona päivänä, jutun käsittelyn aikana.)

— Minä en voi vastata kaikista tuttavuuksistani… Minä olen nuori mies… ja kukapa voi vastata kaikista niistä, jotka sattuu kohtaamaan, — kivahti Rakitin.

— Minä ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin! — huudahti Fetjukovitš, aivan kuin olisi itsekin ollut nolo ja ikäänkuin rientäen nopeasti pyytämään anteeksi. — Te kuten jokainen muukin saatoitte vuorostanne pitää mielenkiintoisena tutustumista nuoreen ja kauniiseen naiseen, joka mielellään otti luonansa vastaan täkäläistä kukkeinta nuorisoa, mutta… tahdoin vain saada tietää: tehän tiedätte, että rouva Svetlov noin pari kuukautta sitten suuresti halusi tutustua nuorimpaan Karamazoviin, Aleksei Fjodorovitšiin, ja vain siitä, että te toisitte tämän hänen luokseen ja nimenomaan hänen silloisessa luostariveljen puvussaan, hän lupasi antaa teille kaksikymmentäviisi ruplaa heti, kun tuotte hänet sinne. Tämä, kuten tiedetään, tapahtuikin juuri sen päivän iltana, joka päättyi traagilliseen katastrofiin, siihen, joka on antanut aiheen tähän oikeusjuttuun. Te veitte Aleksei Karamazovin rouva Svetlovin luo — ja saitteko te silloin nuo kaksikymmentäviisi ruplaa palkkiota rouva Svetlovilta, kas, senpä haluaisin nyt saada kuulla teiltä?

— Se oli pilaa… Minä en näe, miksi tämä saattaa olla teistä mielenkiintoista. Minä otin piloillani… antaakseni myöhemmin takaisin…

— Siis otitte. Mutta ettehän te vieläkään ole antanut takaisin… vai oletteko?

— Se on jonninjoutavaa… — mutisi Rakitin, — minä en voi vastata sellaisiin kysymyksiin. Tietysti minä annan takaisin.

Puheenjohtaja sekaantui asiaan, mutta puolustaja ilmoitti, ettei hänellä enää ollut mitään kysyttävää herra Rakitinilta. Herra Rakitin poistui näyttämöltä hieman nolattuna. Hänen ylevähenkisen puheensa vaikutus oli tehty tyhjäksi, ja Fetjukovitš seuratessaan häntä silmillään näytti ikäänkuin osoittavan häntä yleisölle ja sanovan: »Tuollaisia ovat teidän jalot syyttäjänne!» Muistan, ettei tämäkään mennyt ilman pientä Mitjan aiheuttamaa välikohtausta: raivostuneena siitä äänensävystä, jolla Rakitin puhui Grušenjkasta, hän yhtäkkiä huudahti paikaltaan: »Bernard!» Kun sitten puheenjohtaja, sen jälkeen kuin Rakitinin kuulustelu oli päättynyt, kääntyi syytetyn puoleen kysyen, eikö tämä halua huomauttaa jotakin omasta puolestaan, niin Mitja huudahti raikuvalla äänellä:

— Hän on ottanut minulta, kun jo olin syytteessä, rahoja lainaksi! Hän on halveksittava Bernard ja onnenonkija eikä usko Jumalaan, vaan on vetänyt nenästä piispaa!

Mitjaa tietysti taaskin huomautettiin sopimattomasta puhetavasta, mutta herra Rakitin oli lopullisesti nujerrettu. Ei myöskään alikapteeni Snegirevin todistuksella ollut menestystä, vaikka aivan toisenlaisesta syystä. Hän esiintyi aivan repaleisena, likaisessa puvussa ja likaisissa saappaissa ja kaikista varokeinoista sekä edellä käyneistä »asianymmärtäjän lausunnoista» huolimatta aivan humalassa. Kun häneltä kysyttiin sitä pahoinpitelyä koskevia seikkoja, jonka alaiseksi hän oli joutunut Mitjan puolelta, niin hän yhtäkkiä kieltäytyi vastaamasta.

— Jumala heidän kanssaan. Iljušetška kielsi. Minulle palkitsee Jumala siellä.

— Kuka teitä kielsi puhumasta? Kenestä te puhutte?

— Iljušetška, pikku poikani: »Isäkulta, isäkulta, kuinka hän sinua häpäisi!» Sen hän sanoi kiven luona. Nyt hän kuolee…

Alikapteeni alkoi yhtäkkiä ääneensä itkeä ja heittäytyi pitkäkseen puheenjohtajan jalkojen juureen. Hänet vietiin nopeasti pois yleisön nauraessa. Prokuraattorin valmistelemaa vaikutusta ei ollenkaan syntynyt.

Mutta puolustaja käytti edelleen kaikkia keinoja ja pani yhä enemmän ihmettelemään sitä, että hän oli perehtynyt asiaan kaikkein pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Niinpä esimerkiksi Trifon Borisovitšin todistus teki erittäin voimakkaan vaikutuksen ja oli tietysti sangen epäsuotuisa Mitjalle. Hän laski tarkalleen, miltei sormillaan, että ensimmäisellä käynnillään Mokrojessa kuukausi ennen katastrofia Mitja ei ollut voinut mitenkään tuhlata vähempää kuin kolmetuhatta tai »korkeintaan hivenen vähemmän». Miten paljon menikään yksistään noille mustalaistytöille! Ja meikäläisille, meikäläisille täisille moukille he eivät ainoastaan »paiskelleet puoliruplasia pitkin katua», vaan lahjoittelivat vähintään viidenkolmatta ruplan seteleitä, pienempiä eivät antaneet. Ja miten paljon heiltä suorastaan varastettiinkaan! Ken varasti, se ei tietenkään, jättänyt puumerkkiään, ei semmoista saa kiinni, varasta nimittäin, kun he itse paiskelevat rahoja turhaan menemään! Meidän rahvashan on rosvojoukkoa, ei niillä ole tuntoa. Entä tytöille, miten paljon menikään meidän maalaistytöille! Meillä ovat sen jälkeen rikastuneet, semmoista se on, kun taas aikaisemmin oli pelkkää köyhyyttä. Sanalla sanoen, hän muisti jokaisen menon, teki kaikesta tarkan tilin… Näin ollen se otaksuma, että muka oli tuhlattu ainoastaan puolitoista tuhatta ja loput pantu kaulassa olevaan pussiin, kävi mahdottomaksi. »Näin itse, heidän käsissään näin kolmetuhatta yhtä selvästi kuin näkee kopeekan, omin silmin katselin, mekö emme osaisi rahaa laskea!» huudahteli Trifon Borisovitš koettaen kaikin voimin olla mieliksi »esivallalle». Mutta kun tuli puolustajan vuoro kysellä, niin tämä ei juuri koettanutkaan osoittaa todistusta vääräksi, vaan alkoi yht'äkkiä puhua siitä, että kyytimies Timofei ja toinen talonpoika Akim olivat Mokrojessa tuon ensimmäisen, kuukausi ennen vangitsemista tapahtuneen juomingin aikana löytäneet eteisen lattialta sata ruplaa, jotka Mitja juovuspäissään oli pudottanut, ja antaneet ne Trifon Borisovitšille, ja tämä oli antanut heille siitä ruplan mieheen. »No, annoitteko te silloin nuo sata ruplaa takaisin herra Karamazoville vai ettekö?» Vaikka Trifon Borisovitš kiemurtelikin, niin hän kuitenkin, sitten kun mainittuja miehiä oli kuulusteltu, myönsi kertomuksen sadan ruplan löytämisestä todeksi ja lisäsi vain, että hän oli silloin rehellisesti antanut kaikki takaisin Dmitri Fjodorovitšille ja palauttanut »omantunnon mukaisesti, mutta kun he itse silloin olivat aivan päissään, niin he tuskin voivat sitä muistaa». Koska hän joka tapauksessa, ennenkuin talonpojat oli tuotu todistamaan, oli kieltänyt koko jutun sadan ruplan löytämisestä, niin koko hänen todistuksensa, että hän oli antanut rahat takaisin juopuneelle Mitjalle, luonnollisesti tuntui hyvin vähän uskottavalta. Näin taaskin yksi prokuraattorin hankkimista kaikkein vaarallisimmista todistajista joutui epäluulojen alaiseksi ja oli saanut maineeseensa pahan tahran. Samoin kävi puolalaisillekin: nämä tulivat esille ylpeinä ja riippumattomina. Kovalla äänellä he todistivat, että ensiksikin kumpikin heistä »palveli kruunua» ja että »pan Mitja» oli tarjonnut heille kolmetuhatta ostaakseen heidän kunniansa ja että he itse olivat nähneet hänen käsittelevän suuria rahoja. Herra Mussjalovitš sekoitti hirveän paljon puolalaisia sanoja lauseisiinsa ja nähdessään sen vain kohottavan hänen arvoaan puheenjohtajan ja prokuraattorin silmissä hän pöyhistyi lopullisesti ja alkoi puhua kokonaan puolankieltä. Mutta Fetjukovitš sai kiedotuksi heidätkin verkkoihinsa: niin paljon kuin taas uudestaan kuultavaksi kutsuttu Trifon Borisovitš kiemurtelikin, niin hänen sittenkin oli pakko tunnustaa, että herra Vrublevski oli vaihtanut häneltä saadun korttipakan toiseen ja että herra Mussjalovitš pankkia pitäessään oli puikeltanut päällimmäisen kortin. Tämän vahvisti todeksi Kalganov, kun hänen vuoronsa oli todistaa, ja molemmat puolalaisherrat poistuivat häväistyinä yleisön nauraessa.

Sen jälkeen kävi aivan samoin melkein kaikille vaarallisemmille todistajille. Jokaisen heistä Fetjukovitš osasi siveellisesti mustata, ja he saivat jollakin tavoin pitkän nenän. Asianharrastajat ja lakimiehet vain nauttivat tästä, mutta eivät sentään oikein ymmärtäneet, mitä suuria ja lopullisia seurauksia tästä kaikesta oikeastaan saattoi olla, sillä, toistan sen, kaikki tunsivat, että syyte oli kumoamaton, ja tämä mahdottomuus saada se torjutuksi kasvoi yhä ja sai yhä traagillisemman luonteen. Mutta »suuren taikurin» varmuudesta he näkivät, että hän oli levollinen, ja he odottivat: eihän ollut suotta tullut Pietarista »sellainen mies», eihän hän ollut niitä miehiä, että palaisi tyhjin toimin takaisin.

3.

Lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto ja naula pähkinöitä

Lääketieteellinen asiantuntijain lausunto ei myöskään ollut kovin edullinen syytetylle. Eikä itse Fetjukovitškaan näyttänyt siitä suuria toivovan, kuten myöhemmin selvisikin. Se oli alunperin syntynyt ainoastaan Katerina Ivanovnan vaatimuksesta, tämä kun oli vartavasten tilannut kuuluisan tohtorin Moskovasta. Puolustuksella ei tietysti ollut mitään menetettävää tämän kautta, ja parhaassa tapauksessa se saattoi siitä jotakin voittaakin. Muuten asia sai hieman koomillisenkin luonteen siitä syystä, että lääkärit olivat jossakin määrin erimielisiä. Asiantuntijoina olivat — kuuluisa moskovalainen tohtori, meidän tohtorimme Herzenstube ja nuori lääkäri Varvinskij. Viimeksimainitut kaksi esiintyivät myös prokuraattorin kutsumina tavallisina todistajina. Ensimmäisenä kuulusteltiin asianymmärtäjän ominaisuudessa tohtori Herzenstubea. Hän oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen ukko, harmaa ja kaljupäinen, keskikokoinen ja vanttera. Kaikki kaupungissamme pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja kunnioittivat häntä. Hän oli tunnollinen lääkäri, hyvä ja jalo ihminen, jonkinmoinen herrnhutilainen tai »määriläinen veli» — en tiedä sitä varmasti. Hän oli asunut kaupungissamme hyvin kauan ja esiintyi erittäin arvokkaasti. Hän oli hyväsydäminen ja ihmisiä rakastava, hoiti köyhiä potilaita ja talonpoikia ilmaiseksi, kävi itse heidän hökkeleissään ja mökeissään ja jätti heille rahaa lääkkeitten ostoon, mutta samalla hän oli itsepäinen kuin muuli. Oli aivan mahdotonta saada häntä luopumaan siitä, mitä hän kerran oli saanut päähänsä. Mainittakoon tässä, että melkein kaikki kaupungissa jo tiesivät uuden kuuluisan lääkärin pari kolme päivää kestäneen olonsa aikana luonamme jo ennättäneen antaa muutamia sangen loukkaavia lausuntoja tohtori Herzenstuben kyvystä. Asian laita oli niin, että vaikka moskovalainen lääkäri ottikin käynnistä vähintään kaksikymmentäviisi ruplaa, niin jotkut kaupungissamme sentään ilostuivat hänen tulostaan, eivät säästäneet rahojaan ja riensivät hänen luokseen saamaan neuvoja. Kaikkia näitä sairaita oli sitä ennen tietysti hoitanut tohtori Herzenstube, ja nyt kuuluisa lääkäri kaikissa kohdin arvosteli erittäin ankarasti hänen hoitotapojaan. Lopulta hän sairaan luo tullessaan suorastaan kysyi: »No, kuka teitä täällä on puoskaroinut, Herzenstubeko? Hehe!» Tohtori Herzenstube sai tietysti tietää kaiken tämän. Ja nyt kaikki kolme lääkäriä tulivat toinen toisensa jälkeen kuulusteltaviksi. Tohtori Herzenstube julisti suoraan, että »syytetyn henkisten kykyjen epänormaalisuus on itsestään selvä». Esitettyään tämän jälkeen mietteensä, jotka minä tässä jätän kertomatta, hän lisäsi, että tämä epänormaalisuus havaitaan etupäässä ei ainoastaan syytetyn monista aikaisemmista teoista, vaan nytkin, tällä hetkelläkin, ja kun häntä pyydettiin selittämään, miten se on havaittavissa nyt, tällä hetkellä, niin vanha tohtori koko avomielisellä suoruudellaan viittasi siihen, että syytetty saliin tullessaan »oli asianhaaroihin nähden tavallisuudesta poikkeavan ja omituisen näköinen, asteli eteenpäin niinkuin sotamies ja katsoi itsepintaisesti suoraan eteensä, vaikka luonnollisempaa olisi ollut, että hän olisi katsonut vasemmalle, missä yleisön joukossa istuivat naiset, sillä hän piti paljon kauniista sukupuolesta ja hänen on täytynyt ajatella sangen paljon sitä, mitä naiset mahtavat hänestä sanoa», lopetti ukko puhuen omituista kieltään. On lisättävä, että hän puhui venäjää paljon ja mielellään, mutta jotenkin hänen jokainen lauseensa muodostui saksalaisen mallin mukaan, mistä hän ei kuitenkaan koskaan ollut millänsäkään, sillä koko elämän ajan oli hänellä ollut se heikkous, että hän piti venäjänkielistä puhettaan mallikelpoisena, »parempana kuin mitä itse venäläiset puhuivat», ja hän käytti myös hyvin mielellään venäläisiä sananlaskuja vakuuttaen joka kerta, että venäläiset sananlaskut ovat parhaat ja nasevimmat koko maailman kaikista sananlaskuista. Huomautan vielä, että hän kenties jonkinmoisen hajamielisyyden vaikutuksesta keskustellessaan usein unohti kaikkein tavallisimmat sanat, jotka hän tunsi erinomaisen hyvin, mutta jotka jostakin syystä yhtäkkiä lennähtivät pois hänen päästään. Samaa tapahtui muuten myös hänen puhuessaan saksaa, ja tällöin hän aina heilutteli kättään kasvojensa edessä ikäänkuin koettaen saada kiinni kadonneen sanan, eikä kukaan olisi voinut saada häntä jatkamaan aloittamaansa puhetta, ennenkuin hän oli löytänyt kadonneen sanan. Hänen huomautuksensa, että syytetyn olisi pitänyt sisään astuessaan katsoa naisiin, sai syntymään leikillistä kuiskailua yleisön keskuudessa. Kaikki naiset meillä pitivät ukostamme hyvin paljon ja tiesivät myös, että hän, joka oli ollut koko ikänsä naimaton, oli jalosti ajatteleva ja siveä mies sekä piti naisia korkeampina ja ihanteellisina olentoina. Senvuoksi hänen odottamaton huomautuksensa oli kaikista hirveän omituinen.

Moskovalainen tohtori, kun häneltä vuorostaan kysyttiin, vakuutti jyrkästi ja lujasti, että hän pitää syytetyn sieluntilaa epänormaalisena, »vieläpä mitä suurimmassa määrässä». Hän puhui paljon ja viisaasti »affektista» ja »maniasta» ja todisteli, että kaikista kootuista tosiseikoista päättäen syytetty oli jo useita päiviä ennen vangitsemista ollut ehdottomasti sairaalloisen affektin vallassa, ja joskin hän oli tehnyt rikoksen tietoisesti, niin kuitenkin melkein tahtomattaan, koska hänellä ei ollenkaan ollut voimia vastustaa häntä vallannutta siveellistä viettymystä. Mutta paitsi affektia tohtori otti tarkastettavakseen myöskin manian, joka hänen sanojensa mukaan ennusti jo edeltäpäin suoraa tietä mielenvikaisuuteen, mikä mielenhäiriö nyt jo oli puhjennut. (Huom.! Minä kerron omilla sanoillani, tohtori esitti asian käyttäen hyvin oppinutta kieltä ja spesiaalitermejä.) »Kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa terveen järjen ja logiikan kanssa», jatkoi hän. »Minä en edes puhukaan siitä, mitä en ole nähnyt, nimittäin itse rikoksesta ja koko tuosta katastrofista, mutta toissa päivänäkin, kun hän puheli kanssani, oli hänellä selittämättömän liikkumaton katse. Odottamatonta naurua silloin, kun se ei ole ollenkaan paikallaan. Käsittämätön ainainen ärtymyksen tila, omituisia sanoja: Bernard, etiikka ynnä muita, jotka ovat tarpeettomia.» Mutta erikoisesti ilmeni tohtorin mielestä tuo mania siinä, että syytetty ei voi edes puhua noista kolmestatuhannesta ruplasta, joihin nähden hän katsoo tulleensa petetyksi, joutumatta jonkinmoisen tavattoman suuttumuksen valtaan, kun hän taas kaikista muista kärsimistään vastoinkäymisistä ja loukkauksista puhuu ja niitä muistelee jokseenkin kevyin mielin. Lopuksi on myös tiedusteluista käynyt ilmi, että hän on samalla tavalla ennenkin joka kerta, kun on tullut kysymys noista kolmestatuhannesta, joutunut jonkinmoisen raivon valtaan, ja kuitenkin hänestä todistetaan, että hän on omaa voittoa pyytämätön eikä halua kiistellä toisten kanssa. »Oppineen ammattiveljeni mielipiteen johdosta taasen», lisäsi moskovalainen tohtori ivallisesti puheensa lopussa, »että syytetyn, tullessaan saliin, olisi pitänyt katsoa naisiin eikä suoraan eteensä, sanon vain, että tuommoinen johtopäätös, paitsi että se on leikillinen, on sen lisäksi myös perin pohjin virheellinen; sillä vaikka yhdynkin täydellisesti siihen, ettei syytetyn, astuessaan sisälle saliin, jossa hänen kohtalonsa ratkaistaan, olisi pitänyt katsella niin jäykästi eteensä ja että tätä todellakin saatettaisiin pitää todistuksena hänen sieluntilansa epänormaalisuudesta tällä hetkellä, niin vakuutan kuitenkin samalla, ettei hänen olisi pitänyt katsoa vasemmalle naisiin, vaan päinvastoin oikealle hakien silmillään puolustusasianajajaansa, jonka apuun kaikki hänen toivonsa perustuu ja jonka puolustuksesta nyt koko hänen kohtalonsa riippuu». Mielipiteensä tohtori lausui päättävästi ja varmasti. Mutta erityisesti koomillisen valaistuksen molempien oppineitten asianymmärtäjäin erimielisyydelle antoi viimeiseksi kuulusteltavaksi otetun lääkäri Varvinskin odottamaton johtopäätös. Hänen mielestään syytetty oli sekä nyt että ennen täydellisesti normaalisessa tilassa, ja vaikka hänen tosiaankin oli täytynyt ennen vangitsemista olla hermostuneessa ja tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, niin se saattoi johtua monista aivan silminnähtävistä syistä: mustasukkaisuudesta, vihasta, pitkäaikaisesta juopumuksesta y.m. Mutta tuohon hermostuksen tilaan ei voinut sisältyä mitään »affektia», jommoisesta äsken oli puhuttu. Siihen seikkaan nähden taasen, oliko syytetyn, tullessaan saliin, katsottava vasemmalle vai oikealle, oli hänen »vaatimaton mielipiteensä» se, että syytetyn oli saliin astuessaan katsottava suoraan eteensä, kuten hän todella oli katsonutkin, sillä suoraan hänen edessään istuivat oikeuden puheenjohtaja ja sen jäsenet, joista nyt riippui hänen kohtalonsa, »niin että katsomalla suoraan eteensä hän juuri todistikin olevansa tällä hetkellä täysin normaalisessa sieluntilassa», lopetti nuori lääkäri hieman kiihkeästi »vaatimattoman» todistuksensa.

— Bravo, lääkäri! — huudahti Mitja paikaltaan. — Juuri niin!

Mitjan puhe tietysti keskeytettiin, mutta nuoren lääkärin mielipide vaikutti aivan ratkaisevasti sekä oikeuteen että yleisöön, sillä myöhemmin osoittautui, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hän. Muuten tohtori Herzenstube, kun häntä sitten kuultiin todistajana, aivan odottamatta yhtäkkiä oli hyödyksi Mitjalle. Kaupungin vanhana asukkaana, joka kauan oli tuntenut Karamazovien perheen, hän esitti muutamia »syytteen» kannalta varsin mielenkiintoisia asioita ja lisäsi lopuksi aivan kuin jotakin olisi kypsynyt hänen mielessään:

— Ja kuitenkin onneton nuori mies olisi voinut saada verrattomasti paremman kohtalon, sillä hänellä on ollut hyvä sydän sekä lapsena että lapsuusajan jälkeen, minä tiedän sen. Mutta venäläinen sananlasku sanoo: »Jos jollakulla on yksi äly, niin se on hyvä asia, mutta jos tulee vieraaksi vielä älykäs ihminen, niin se on sitäkin parempi, sillä silloin on kaksi älyä, eikä vain yksi…»

— Äly on hyvä, mutta kaksi on parempi, — toisti prokuraattori tuon sananlaskun kärsimättömästi, hän kun jo vanhastaan tiesi, että ukolla oli tapana puhua hitaasti ja pitkäpiimäisesti, välittämättä siitä, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki, ja siitä, että toisten täytyi häntä odottaa, ja päinvastoin pitäen sangen onnistuneena kömpelöä, hidasjärkistä ja alati riemukkaan itsetyytyväistä saksalaista sukkeluuttaan. Ukosta oli hauskaa lasketella sukkeluuksia.

— Niin, n-iin, sitä minäkin sanon, — tarttui hän itsepäisesti puheeseen, — yksi äly on hyvä, mutta kaksi on paljon parempi. Mutta hänen luokseen ei tullut toinen älyniekka ja hän päästi omansakin… Kuinka se on, mihin hän sen päästi? Tuo sana — mihin hän päästi älynsä, minä en muista, — jatkoi hän pyöritellen kättään silmiensä edessä, — ah niin, spazieren.

— Vapaasti kuljeksimaan?

— No niin, kuljeksimaan, sitähän minäkin sanon. Hänen älynsä lähti kuljeksimaan ja tuli niin syvään paikkaan, että hukkui sinne. Ja kuitenkin hän oli kiitollinen ja tunteellinen nuorukainen, oi minä muistan, kun hän vielä oli tuommoinen pikku poika, jonka isä oli työntänyt takapihalle, hänen vielä juoksennellessaan ilman saappaita ja jalassa housut, joissa oli vain yksi nappi…

Tunteellinen ja ymmärtäväinen sävy alkoi äkkiä tuntua rehellisen vanhuksen äänessä. Fetjukovitš hätkähti kuin aavistaen jotakin ja kiintyi heti asiaan.

— Oi, niin, minä olin itsekin silloin vielä nuori mies… Olin… no niin, olin silloin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen ja olin vasta saapunut. Minun tuli silloin sääli poikaa, ja minä kysyin itseltäni: miksi en voisi ostaa hänelle yhtä naulaa… No niin, mitä yhtä naulaa? Olen unohtanut, miten sitä nimitetään… naula sitä, mistä lapset hyvin paljon pitävät, mitä se on, — no, mikä se on nimeltään… — tohtori alkoi taas huitoa käsiään, — se kasvaa puussa ja sitä kootaan ja lahjoitetaan kaikille…

— Omenia?

— Oi, e-e-ei! Naula, naula, omenia myydään kymmenittäin eikä nauloittain… ei, niitä on paljon ja ne ovat kaikki pieniä, pannaan suuhun ja rr-rits!…

— Pähkinöitä?

— No niin, pähkinöitä, sitä minäkin sanon, — vahvisti tohtori aivan tyynesti aivan kuin ei olisi etsinytkään sanaa, — ja minä toin hänelle naulan pähkinöitä, sillä pojalle ei ollut vielä kukaan milloinkaan tuonut naulaa pähkinöitä, ja minä kohotin sormeni ja sanoin hänelle: »Poika! Gott der Vater», — hän rupesi nauramaan ja sanoo: »Gott der Vater. — Gott der Sohn». Hän alkoi taaskin nauraa ja lepersi: »Gott der Sohn. — Gott der Heilige Geist». Silloin hän vieläkin rupesi nauramaan ja lausui niin hyvin kuin osasi: »Gott der Heilige Geist». Minä menin pois. Kolmantena päivänä kuljen ohitse, ja hän huutaa minulle itse: »Setä, Gott der Vater, Gott der Sohn», ja vain Gott der Heilige Geist oli häneltä unohtunut, mutta minä johdatin sen hänen mieleensä ja minun tuli taas hyvin sääli häntä. Mutta hänet vietiin pois enkä minä häntä enää nähnyt. Kului sitten kaksikymmentäkolme vuotta, istun eräänä aamuna työhuoneessani, pääni on jo valkoinen, ja yhtäkkiä astuu sisälle kukoistava nuorukainen, jota en mitenkään voi tuntea, mutta hän kohotti sormensa ja sanoo nauraen: »Gott der Vater, Gott der Sohn und Gott der Heilige Geist! Saavuin juuri ja tulin kiittämään teitä naulasta pähkinöitä, sillä ei kukaan koskaan silloin ostanut minulle naulaa pähkinöitä, vaan te yksin ostitte minulle naulan pähkinöitä.» Ja silloin muistui minulle mieleen onnellinen nuoruuteni ja poikaparka, joka oli ulkona ilman saappaita, ja sydäntäni liikutti ja minä sanoin: »Olet kiitollinen nuori mies, sillä sinä olet koko elämäsi ajan muistanut sen naulan pähkinöitä, minkä minä toin sinulle lapsena ollessasi.» Ja minä syleilin häntä ja siunasin, siunasin. Ja rupesin itkemään. Hän nauroi, mutta itki myös… sillä venäläinen nauraa hyvin usein siellä, missä pitäisi itkeä. Mutta hän itki myös, minä näin sen. Ja nyt, voi, voi!…

— Nytkin itken, saksalainen, nytkin itken, sinä Jumalan mies! — huudahti yhtäkkiä Mitja paikaltaan.

Oli miten oli, niin tämä pikku kertomus teki yleisöön jossakin määrin hyvän vaikutuksen. Mutta enimmän vaikutti Mitjan hyväksi Katerina Ivanovnan todistus, josta kohta kerron. Ja yleensäkin, kun alkoivat esiintyä todistajat à décharge, se on puolustajan haastamat, niin kohtalo näytti yhtäkkiä ja oikein tosissaan rupean hymyilemään Mitjalle ja, — mikä on kaikkein merkillisintä, — se näytti olevan yllätys itse puolustusasianajajallekin. Mutta ennen Katerina Ivanovnaa kuulusteltiin vielä Aljošaa, joka oli äkkiä muistanut erään tosiasian, mikä näytti muodostuvan suoranaiseksi todistukseksi erästä syytteen varsin tärkeätä kohtaa vastaan.

4.

Onni hymyilee Mitjalle

Se sattui aivan epähuomiossa itselleen Aljošallekin. Hänet kutsuttiin esille ilman valaa, ja minä muistan, että kaikki puolet suhtautuivat häneen aivan kuulustelun ensimmäisistä sanoista asti tavattoman lempeästi ja myötätuntoisesti. Näkyi, että hän oli hyvässä maineessa. Aljoša todisti vaatimattomasti ja hillitysti, mutta hänen todistuksissaan tuntui selvästi lämmin myötätunto onnetonta veljeä kohtaan. Erääseen kysymykseen vastatessaan hän kuvasi veljensä luonteeltaan kenties hurjapäiseksi ja intohimojensa vallassa olevaksi mieheksi, joka kuitenkin myös oli ylevämielinen, ylpeä ja jalo, valmis uhrautumaankin, jos sitä häneltä vaadittiin. Hän oli muuten sitä mieltä, että hänen veljensä oli viimeisinä päivinä kiintymyksensä vuoksi Grušenjkaan ja tietäessään isänsä kilpailevan hänen kanssaan ollut sietämättömässä asemassa. Mutta hän torjui paheksuen sen otaksumankin, että hänen veljensä olisi voinut tehdä murhan ryöstämistarkoituksessa, vaikka hän myönsikin, että nuo kolmetuhatta olivat Mitjan mielessä kehittyneet miltei jonkinmoiseksi maniaksi, että hän piti niitä jäännöksenä omasta perinnöstään, jonka isä oli vääryydellä pidättänyt itsellään, ja että hän, kun itse ei ollenkaan ollut voitonhimoinen, ei voinut edes puhua noista kolmestatuhannesta joutumatta raivon ja vimmastuksen valtaan. Kahden »henkilön», niinkuin prokuraattori lausui, keskinäisestä kilpailusta, nimittäin Grušenjkan ja Katjan, hän antoi vältteleviä vastauksia, vieläpä kieltäytyi vastaamastakin yhteen tai kahteen kysymykseen.

— Puhuiko teille veljenne edes siitä, että hän aikoo tappaa isänsä? — kysyi prokuraattori. — Te voitte olla vastaamatta, jos katsotte sen tarpeelliseksi, — lisäsi hän.

— Ei puhunut siitä suoraan, — vastasi Aljoša.

— Kuinka siis? Epäsuorastiko?

— Hän puhui minulle kerran persoonallisesta vastenmielisyydestään isää kohtaan ja siitä, että pelkää… äärimmäisessä tapauksessa… suuren inhon hetkellä… kenties voivansa vaikka tappaa hänet.

— Ja uskoitteko te häntä, kun kuulitte sen?

— Minua peloittaa sanoa, että uskoin. Mutta minä olin aina vakuutettu siitä, että jokin korkeampi tunne aina pelastaa hänet kohtalokkaalla hetkellä, niinkuin todella pelastikin, sillä hän ei ole tappanut isääni, — lopetti Aljoša kovalla äänellä, joka kuului yli salin. Prokuraattori vavahti niinkuin sotaratsu, joka kuulee merkkitorven törähdyksen.

— Olkaa vakuutettu siitä, että minä täydelleen uskon vakaumuksenne täydelliseen vilpittömyyteen enkä katso sen ollenkaan johtuvan rakkaudesta onnetonta veljeänne kohtaan enkä katso näiden kahden asian sulautuneen yhteen. Teidän itsenäinen mielipiteenne koko tästä teidän perheessänne sattuneesta traagillisesta episodista on meille tuttu jo valmistavasta tutkinnasta. En salaa teiltä, että se on mitä suurimmassa määrässä erikoislaatuinen ja ristiriidassa kaikkien muitten prokuraattorinviraston saamien todistusten kanssa. Siksipä katsonkin tarpeelliseksi kysyä teiltä nyt vakavasti: mitkä tosiseikat nimenomaan ovat vaikuttaneet ajatukseenne ja johtaneet sen siihen lopulliseen vakaumukseen, että veljenne on syytön ja että syyllinen on eräs toinen henkilö, johon te suoraan viittasitte jo valmistavassa tutkinnassa?

— Valmistavassa tutkinnassa minä ainoastaan vastasin kysymyksiin, — lausui Aljoša hiljaa ja tyynesti, — enkä itse tehnyt syytöstä Smerdjakovia vastaan.

— Viittasittehan kuitenkin häneen?

— Viittaukseni perustui veli Dmitrin sanoihin. Minulle oli jo ennen kuulustelua kerrottu siitä, mitä oli tapahtunut häntä vangittaessa ja kuinka hän silloin itse oli viitannut Smerdjakoviin. Minä uskon täydellisesti, että veljeni on viaton. Mutta jos murhaaja ei ole hän, niin…

— Niin se on Smerdjakov? Mutta miksi juuri Smerdjakov? Ja minkä tähden te niin lopullisesti olette tullut vakuutetuksi veljenne viattomuudesta?

— Minä en voinut olla uskomatta veljeäni. Minä tiedän, ettei hän valehtele minulle. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän valehtele minulle.

— Ainoastaanko kasvoista? Siinäkö ovat kaikki todistuksenne?

— Muita todistuksia minulla ei ole.

— Ettekä perusta käsitystänne Smerdjakovin syyllisyydestäkään mihinkään muuhun todistuskappaleeseen kuin veljenne sanoihin ja hänen kasvojensa ilmeeseen?

— Niin, minulla ei ole muita todistuksia.

Tähän prokuraattori lopetti kyselynsä. Aljošan vastaukset tekivät yleisöön sangen masentavan vaikutuksen. Smerdjakovista oli meillä puhuttu jo ennen oikeuden istuntoa, joku oli kuullut jotakin, joku oli viitannut johonkin, oli puhuttu Aljošasta, että hän oli koonnut joitakin tavattomia todistuskappaleita veljensä hyväksi ja lakeijan syyllisyyttä osoittamaan, ja nyt — ei ollutkaan mitään, ei minkäänlaisia todistuksia, paitsi jonkinlaista siveellistä vakaumusta, joka oli perin luonnollinen, koska hän oli syytetyn oma veli.

Mutta myös Fetjukovitš alkoi kysellä. Vastatessaan kysymykseen: milloin syytetty oli puhunut hänelle, Aljošalle, vihastaan isää kohtaan ja siitä, että voisi hänet tappaa, ja oliko hän kuullut tämän häneltä esimerkiksi silloin, kun tapasi hänet viimeisen kerran ennen katastrofia, Aljoša yhtäkkiä hätkähti, aivan kuin jotakin vasta nyt olisi johtunut hänen mieleensä ja hän nyt olisi tullut sitä ajatelleeksi:

— Muistan nyt erään seikan, jonka jo itsekin olin aivan unohtanut, silloin se oli minulle niin epäselvä, mutta nyt…

Ja Aljoša muisteli nyt innostuneena, ilmeisesti itsekin aivan sattumalta johdettuaan asiaa muistamaan, miten hänen kohdatessaan viimeisen kerran Mitjan illalla puun luona luostariin vievän tien varrella Mitja lyöden rintaansa, »rinnan ylimpään osaan», oli useita kertoja sanonut hänelle, että hänellä on keino kunniansa palauttamiseksi, että se keino on tässä, juuri tässä, hänen rinnallaan… — Minä luulin silloin, että hän lyödessään rintaansa puhui omasta sydämestään — jatkoi Aljoša, — siitä, että hän voisi löytää sydämestään voimaa päästäkseen jostakin kauheasta häpeästä, joka häntä uhkasi ja jota hän ei uskaltanut tunnustaa edes minullekaan. Tunnustan luulleeni silloin todellakin hänen puhuvan isästä ja kauhistuvan aivan kuin häpeätä sitä ajatusta, että menisi isän luo ja tekisi siellä jotakin väkivaltaa, mutta samalla kertaa hän ikäänkuin nimenomaan osoitti rintaansa, niin että, minä muistan sen, mieleeni juuri silloin välähti ajatus, että sydän on aivan toisella puolen rintaa ja alempana, mutta hän lyö itseään paljon ylemmäksi, tähän näin, aivan kaulan alapuolelle, ja osoitteli koko ajan sitä paikkaa. Ajatukseni näytti minusta silloin tyhmältä, mutta ehkäpä hän juuri osoittelikin minulle silloin sitä pussia, johon oli ommeltu nuo puolitoista tuhatta!…

— Juuri niin! — huudahti äkkiä Mitja paikaltaan. — Niin se on, Aljoša, niin, minä löin silloin nyrkilläni siihen!

Fetjukovitš syöksyi kiireesti hänen luokseen rukoillen häntä rauhoittumaan ja samalla hetkellä hän takertui kovasti kiinni Aljošan puheeseen. Muistostaan innostuneena Aljoša lausui kiihkeästi sen otaksumansa, että tuo häpeä luultavimmin oli juuri sitä että Mitja, vaikka hänellä oli nuo tuhatviisisataa ruplaa, jotka hän olisi voinut palauttaa Katerina Ivanovnalle ja jotka olivat toinen puoli hänen velkaansa, kuitenkaan ei päättänyt antaa hänelle tuota puolta, vaan aikoi käyttää sen muuhun, nimittäin viedäkseen pois Grušenjkan, jos tämä suostuisi…

— Se on niin, se on juuri niin, — huudahteli Aljoša äkillisesti innostuen, — veljeni huudahteli nimenomaan silloin minulle, että puolet, puolet häpeästä (hän lausui useampaan kertaan: puolet!) hän voisi heti poistaa päältään, mutta että hänellä on niin onnettoman heikko luonne, ettei hän sitä tee… hän tietää edeltäpäin, ettei hän kykene sitä tekemään!

— Ja muistatteko te selvästi ja varmasti, että hän löi itseään juuri tuohon paikkaan rintaa? — kysyi Fetjukovitš halukkaasti.

— Selvästi ja varmasti, koska minä juuri silloin ajattelin: miksi hän lyö niin ylös, kun sydän on alempana, ja minusta tuntui silloin kohta tämä ajatukseni tyhmältä… minä muistan sen, että se tuntui minusta tyhmältä… niin välähti mielessäni. Siksipä minä juuri asian nyt muistinkin. Ja kuinka olenkaan voinut unohtaa sen aina tähän asti! Tuota pussia hän juuri osoitti huomauttaen, että hänellä on keino, mutta että hän ei anna takaisin noita puoltatoista tuhatta! Ja kun hänet vangittiin Mokrojessa, niin hän nimenomaan huusi, — minä tiedän sen, minulle on kerrottu, — että hän pitää koko elämänsä häpeällisimpänä tekona sitä, että vaikka hänellä oli varoja antaa puolet (nimenomaan puolet!) velasta Katerina Ivanovnalle ja lakata olemasta tämän silmissä varas, niin hän kuitenkin oli päättänyt olla antamatta ja mieluummin jäädä hänen edessään varkaaksi kuin erota rahoista! Ja miten tämä velka kiusasikaan häntä! — huudahti Aljoša lopuksi.

Tietysti prokuraattorikin tarttui asiaan. Hän pyysi Aljošaa kuvaamaan vielä kerran, kuinka kaikki tapahtui, ja kysyi useamman kerran itsepintaisesti: ihanko todella syytetty lyödessään rintaansa ikäänkuin osoitti jotakin? Kenties hän vain yksinkertaisesti löi nyrkillään rintaansa?

— Ei edes nyrkillä! — huudahti Aljoša. — Hän nimenomaan osoitti sormillaan, ja osoitti tähän paikkaan, hyvin korkealle… Mutta kuinka olenkaan voinut unohtaa tämän niin tyystin aina tähän hetkeen asti!

Puheenjohtaja kääntyi Mitjan puoleen kysyen, mitä tämä voi sanoa esitetyn todistuksen johdosta. Mitja vahvisti kaiken niin olleen ja nimenomaan osoittaneensa puoltatoista tuhattansa, jotka hänellä olivat rinnan päällä, aivan kaulan alapuolella, ja vakuutti, että se tietysti oli häpeä, »häpeä, jota en kiellä, häpeällisin teko koko minun elämässäni!» huudahti Mitja. »Minä olisin voinut antaa ne takaisin enkä antanut. Tahdoin mieluummin jäädä hänen silmissään varkaaksi, mutta en antanut rahoja takaisin, mutta kaikkein suurin häpeä oli se, että tiesin jo edeltäpäin, etten anna! Olet oikeassa, Aljoša! Kiitos, Aljoša!»

Tähän loppui Aljošan kuulustelu. Tärkeä ja kuvaava oli nimenomaan se seikka, että oli löytynyt edes yksi tosiasia, edes yksi, vaikkapa tosin hyvin pienikin, todistus, melkeinpä vain viittaus todistukseen, mutta sittenkin jotakin, joka edes hiukan todisti, että tuo rinnalla kannettava pussi todella oli ollut olemassa, että siinä oli ollut puolitoista tuhatta ja että syytetty ei ollut valehdellut valmistavassa tutkinnassa, kun hän Mokrojessa oli sanonut, että nuo puolitoista tuhatta »olivat minun». Aljoša oli iloinen, ja aivan punastuneena hän meni hänelle osoitetulle paikalle. Vielä pitkän aikaa hän toisteli itsekseen: »Kuinka minä sen unohdin? Kuinka saatoin sen unohtaa! Ja kuinka se vasta nyt niin äkkiä muistui mieleeni!»

Alkoi Katerina Ivanovnan kuulustelu. Heti kun hän tuli esille, kävi salin läpi tavaton humahdus. Naiset tarttuivat lornjetteihinsa ja kiikareihinsa, miehet liikahtelivat, jotkut nousivat paikaltaan nähdäkseen paremmin. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että Mitja kalpeni äkkiä »valkeaksi kuin liina», kun Katerina Ivanovna astui sisälle. Tämä oli kokonaan mustiin puettu ja lähestyi vaatimattomasti, miltei arasti hänelle osoitettua paikkaa. Hänen kasvoistaan ei voinut huomata hänen olevan liikutetun, mutta päättäväisyys loisti hänen tummista, synkistä silmistään. On huomattava, että monet vakuuttivat myöhemmin hänen olleen hämmästyttävän kauniin sillä hetkellä. Hän alkoi puhua hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului joka paikkaan salissa. Hänen puheensa oli tavattoman rauhallista, taikka ainakin hän ponnisteli ollakseen rauhallinen. Puheenjohtaja alkoi kysellä varovasti, tavattoman kunnioittavasti, aivan kuin peläten koskettamista »eräisiin kieliin» ja kunnioittaen suurta onnettomuutta. Mutta Katerina Ivanovna selitti itse lujasti heti alussa, vastatessaan erääseen kysymykseen, että hän oli ollut syytetyn kihlattu morsian »siihen saakka kuin hän itse jätti minut»… — lisäsi hän hiljaa. Kun häneltä kysyttiin noista kolmestatuhannesta, jotka oli annettu Mitjan lähetettäviksi postissa hänen sukulaisilleen, niin hän lausui varmasti: »Minä en antanut niitä suorastaan postiin vietäviksi: Aavistin silloin hänen olevan kovassa rahantarpeessa… sillä hetkellä… Minä annoin hänelle nuo kolmetuhatta, sillä ehdolla, että hän lähettäisi ne, jos tahtoo, kuukauden kuluessa. Suotta hän myöhemmin kiusasi itseään tuolla velalla…»

Minä en kerro aivan tarkalleen kaikkia kysymyksiä ja hänen vastauksiaan, vaan esitän ainoastaan hänen todistuksensa oleellisimman sisällön.

— Minä olin varmasti vakuutettu siitä, että hän aina ennättää lähettää nämä kolmetuhatta, heti kun saa isältään, — jatkoi hän vastaten kysymyksiin. — Olin aina varma hänen omanvoitonpyytämättömyydestään ja hänen rehellisyydestään… mitä suurimmasta rehellisyydestään… raha-asioissa. Hän oli aivan varma siitä, että saa isältään kolmetuhatta ruplaa, ja hän puhui siitä minulle useita kertoja. Tiesin, että hän oli riidoissa isänsä kanssa, ja olin aina ja olen vielä nytkin varma siitä, että isä teki hänelle vääryyttä. Minä en muista hänen koskaan uhanneen isäänsä. Ainakaan minun kuulteni hän ei puhunut mitään sellaista, ei mitään uhkauksia. Jos hän olisi tullut silloin luokseni, niin minä olisin heti rauhoittanut hänen huolestumisensa noitten onnettomien kolmentuhannen tähden, jotka hän oli minulle velkaa, mutta hän ei enää tullut luokseni… ja minä itse… minä olin joutunut sellaiseen asemaan… etten voinut kutsua häntä luokseni… Eikä minulla ollut mitään oikeuttakaan esiintyä vaativasti häntä kohtaan tämän velan johdosta, — lisäsi hän yhtäkkiä, ja hänen äänensä soinnahti päättäväiseltä, — minä itse olin kerran saanut häneltä vielä suuremman rahalainan kuin kolmetuhatta ja ottanut sen vastaan, vaikka silloin en vielä nähnyt mitään mahdollisuuksia maksaa milloinkaan lainaani takaisin…

Hänen äänensä sävyssä tuntui olevan jonkinmoinen taisteluhaaste. Juuri tällä hetkellä alkoi Fetjukovitšin vuoro tehdä kysymyksiä.

— Se tapahtui kai jo ennen teidän tänne tuloanne, tuttavuutenne alkuaikoina? — ryhtyi Fetjukovitš puhumaan varovaisesti lähestyen ja aavistaen heti jotakin otollista. (Huomautan sulkumerkkien sisällä, että vaikka hänet oli kutsunut Pietarista osittain Katerina Ivanovna itsekin, niin hän ei kuitenkaan tietänyt mitään episodista: Mitjalta lainatuista viidestätuhannesta jo siellä toisessa kaupungissa ja »kumarruksesta maahan asti». Katerina Ivanovna ei ollut kertonut tätä Fetjukovitšille, vaan oli salannut sen! Ja se oli ihmeellistä. Voi aivan varmasti otaksua, ettei hän itse aivan viime hetkeen saakka tietänyt, kertoisiko tämän episodin oikeudessa vai eikö ja että hän odotti jonkinmoista innoitusta.)

— Ei, en voi koskaan unohtaa noita hetkiä! — Hän alkoi kertoa, hän kertoi kaiken, koko sen episodin, jonka Mitja oli kertonut Aljošalle, »kumarruksen maahan asti» ja kaikki syyt ja isästään sekä menostaan Mitjan luo, eikä hän sanallakaan, ei ainoallakaan viittauksella, maininnut siitä, että Mitja oli itse hänen sisarensa kautta kehoittanut »lähettämään Katerina Ivanovnan hänen luokseen rahaa hakemaan». Tämän hän jalomielisesti salasi eikä hävennyt tuoda julki, että hän, hän itse oli silloin juossut nuoren upseerin luo, omasta aloitteestaan, toivoen jotakin… pyytämään häneltä rahaa. Se oli aivan järkyttävää. Minä tunsin jäätävää kylmyyttä ja vapisin tätä kuunnellessani, koko sali jähmettyi eikä päästänyt ainoatakaan sanaa ohitseen kuulematta. Tämä oli ihan vertaa vailla, ei edes niin omavaltaiselta ja halveksivan ylpeältä tytöltä kuin hän saattanut odottaa niin merkillisen avomielistä todistusta, sellaista uhrausta, sellaista itsensä alttiiksipanoa. Ja miksi, kenen hyväksi? Pelastaakseen miehen, joka oli ollut hänelle uskoton ja loukannut häntä, tehdäkseen jotakin, vaikkapa vähänkin, tämän miehen pelastamiseksi siten, että teki hyvän vaikutuksen hänen edukseen! Ja todellakin, kuva upseerista, joka antaa viimeiset viisituhatta ruplaansa — kaikki, mitä hänellä elämässä enää oli jäljellä, — ja tälle kunnioittavasti kumartava viaton tyttö, — tuo kuva oli sangen sympaattinen ja viehättävä, mutta… sydäntäni kouristi kipeästi! Minä tunsin, että siitä myöhemmin voi syntyä (ja syntyi kuin syntyikin myöhemmin) parjausta! Ilkeämielisesti naureskellen kerrottiin myöhemmin kaikkialla kaupungissa, ettei kertomus kenties ollut aivan tarkka, nimenomaan siinä kohdassa, kun upseeri päästi neidon luotaan »muka vain kunnioittavasti kumartaen». Vihjailtiin, että tässä oli jotakin »jäänyt kertomatta». »Ja vaikka ei mitään olisi jäänytkään kertomatta, vaikka kaikki olisi ollutkin totta», puhuivat kaikkein kunnioitettavimmatkin naisemme, »niin siinäkään tapauksessa ei vielä ole selvää: oliko kovinkaan sopivaa nuoren tytön tehdä noin, vaikkapa kysymyksessä olikin isän pelastaminen?» Ja eikö Katerina Ivanovna todellakaan, niin älykäs kun oli ja niin sairaalloisen tarkkanäköinen, aavistanut ennakolta, että näin ruvettaisiin puhumaan? Aivan varmasti hän sen aavisti, mutta päätti sanoa kaiken! Tietysti kaikki nämä likaiset epäilyt kertomuksen paikkansapitäväisyydestä alkoivat vasta myöhemmin, ja ensihetkellä kaikki olivat järkytettyjä. Oikeuden jäsenet puolestaan kuuntelivat Katerina Ivanovnaa hartaasti, jopa niin sanoakseni häveliäästi vaieten. Prokuraattori ei katsonut olevan syytä tehdä yhtään ainoata lisäkysymystä tästä asiasta. Fetjukovitš kumarsi syvään Katerina Ivanovnalle. Oi, hän oli miltei voitonriemuinen. Paljon oli voitettu: mies, joka jalomielisyyden puuskan vallassa antaa pois viimeiset viisituhatta, ja sama mies murhaamassa yöllä isänsä ryöstääkseen tältä kolmetuhatta, — senhän oli tavallaan mahdotonta sopia yhteen. Ainakin ryöstön saattoi Fetjukovitš nyt osoittaa mahdottomaksi. »Juttu» joutui yhtäkkiä ikäänkuin uuteen valaistukseen. Jonkinmoista myötätuntoa oli syntynyt Mitjaa kohtaan. Mutta hän… hänestä kerrottiin, että hän kerran tai kahdesti Katerina Ivanovnan todistuksen aikana hypähti ylös paikaltaan, mutta vaipui sitten taas penkille ja peitti molemmin kämmenin kasvonsa. Mutta kun Katerina Ivanovna oli lopettanut, huudahti Mitja äkkiä itkunsekaisella äänellä ojentaen häntä kohti kätensä:

— Katja, miksi tuhosit minut!

Ja hän alkoi ääneensä itkeä, niin että se kuului ympäri salin. Yhtäkkiä hän kuitenkin hillitsi itsensä ja huudahti taas:

— Nyt minut on tuomittu!

Mutta sitten hän ikäänkuin jähmettyi paikalleen puristaen yhteen hampaansa ja painaen kätensä ristiin rinnalleen. Katerina Ivanovna jäi saliin ja istuutui hänelle varatulle tuolille. Hän oli kalpea ja istui silmät alas luotuina. Lähellä häntä olleet kertoivat koko hänen ruumiinsa vavisseen pitkän aikaa kuin kuumeessa. Kuulusteltavaksi tuli Grušenjka.

Minä joudun nyt aivan lähelle sitä katastrofia, joka syntyi yhtäkkiä ja kenties todellakin oli Mitjan turmion tuottaja. Sillä minä olen vakuutettu siitä, ja kaikki lakimiehetkin sanoivat myöhemmin samaa, että jos tätä episodia ei olisi ollut, niin rikolliselle olisi edes osoitettu suopeutta. Mutta tästä kerron heti. Ensin vain pari sanaa Grušenjkasta.

Hän tuli saliin niinikään kokonaan mustiin puettuna, kaunis musta hartialiinansa hartioillaan. Sulavasti, kuulumattomin askelin, hiukan hypähdellen, niinkuin lihavat naiset toisinaan kulkevat, hän lähestyi kaiteita katsellen kiinteästi puheenjohtajaa ja katsahtamatta kertaakaan oikeaan tai vasempaan. Minun mielestäni hän näytti sangen kauniilta sillä hetkellä eikä ollenkaan kalpealta, jommoisen myöhemmin naiset väittivät hänen olleen. Väitettiin myös, että hänen kasvoissaan oli jotakin keskitettyä ja ilkeätä. Minä luulen vain, että hän oli kiihdyksissä ja tunsi raskaina häneen kohdistuneet skandaalinhimoisen yleisömme halveksivat ja uteliaat katseet. Hän oli ylpeä luonne, joka ei siedä halveksimista, niitä luonteita, jotka heti kun hiukankaan epäilevät jonkun heitä halveksivan, leimahtavat vihaan ja asettuvat vastarintaan. Sitäpaitsi oli tietysti arkuuttakin ja sisällistä häpeilyä tuon arkuuden johdosta, niin ettei ole kumma, että hänen puhetapansa oli epätasaista, — väliin vihaista, väliin halveksivaa ja pingoitetun jäyhää, väliin taas siinä soinnahti vilpitön, sydämestä tuleva itsesyytös, itsensä tuomitseminen. Toisinaan hän taas puhui aivan kuin olisi lentämässä johonkin kuiluun: »sama se, muka, mitä siitä seuraa, minä sanon sen kuitenkin»… Tuttavuudestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa hän huomautti jyrkästi: »Kaikki on jonninjoutavaa, olenko minä syypää siihen, että hän ahdisteli minua?» Mutta sitten hetken kuluttua hän lisäsi: »Minä olen syypää kaikkeen, minä pidin pilanani kumpaakin — sekä ukkoa että tätä — ja panin heidän molempien pään pyörälle. Minun takiani on kaikki tapahtunut.» Jotenkin sattui asia hipaisemaan Samsonovia. »Mitä se kehenkään kuuluu», ärähti hän julkean uhmaavasti, »hän oli minun hyväntekijäni, hän otti minut paljasjalkaisena hoivaansa, kun omaiseni paiskasivat minut tuvasta ulos». Puheenjohtaja huomautti hänelle, sangen kohteliaasti muuten, että on vastattava vain kysymyksiin eikä syvennyttävä tarpeettomasti yksityiskohtiin. Grušenjka punastui, ja hänen silmänsä välähtivät.