NELJÄS OSA (continued 5)

Rahakääröä hän ei ollut nähnyt, vaan oli ainoastaan kuullut »konnalta», että Fjodor Pavlovitšilla oli jokin käärö, jossa on kolmetuhatta. »Mutta se on kaikki vain tyhmyyksiä, minä tein pilaa enkä millään ehdolla olisi mennyt sinne…»

— Ketä te äsken tarkoititte puhuessanne »konnasta?» — tiedusti prokuraattori.

— Lakeijaa, Smerdjakovia, joka tappoi herransa ja hirttäytyi eilen.

Tietysti häneltä aivan heti kysyttiin: mitä perusteita hänellä on niin varman syytöksen lausumiseen, mutta ei hänkään voinut tuoda esille minkäänlaisia perusteita.

— Niin sanoi minulle Dmitri Fjodorovitš itse, uskokaa häntä. Rakastajatar on hänet syössyt turmioon, niin se on, hän on syypää kaikkeen, niin se on, — lisäsi Grušenjka vavisten vihasta, ja hänen äänensä sointu oli ilkeä.

Tiedustettiin, ketä hän nyt taas tarkoitti.

— Neitiä, tuota Katerina Ivanovnaa. Hän kutsui minut silloin luokseen, tarjosi suklaata, tahtoi kiehtoa. Hänessä oli kovin vähän todellista häpyä, niin se on…

Tässä puheenjohtaja keskeytti hänet ankarasti ja pyysi käyttämään vähemmän voimakasta kieltä. Mutta mustasukkaisen naisen sydän oli jo leimahtanut liekkiin, hän oli valmis syöksymään kuiluun…

— Kun vangitseminen toimitettiin Mokrojen kylässä, — sanoi prokuraattori asioita muistellen, — niin kaikki näkivät ja kuulivat, kuinka te juosten toisesta huoneesta huusitte: »Minä olen syypää kaikkeen, menemme yhdessä pakkotyöhön!» Siis tekin olitte sillä hetkellä vakuutettu siitä, että hän on murhannut isänsä?

— Minä en muista silloisia tunteitani, — vastasi Grušenjka, — kaikki huusivat silloin, että hän on tappanut isänsä, ja silloin minusta tuntui, että minä olen syyllinen, että hän on tappanut minun tähteni. Mutta kun hän sanoi olevansa viaton, niin minä uskoin heti häntä ja uskon nytkin ja uskon aina: hän ei ole sellainen mies, että olisi valehdellut.

Oli taas Fetjukovitšin vuoro kysellä. Muistan hänen muun muassa kysyneen Rakitinista ja kahdestakymmenestäviidestä ruplasta »maksuna siitä, että hän toi luoksenne Aleksei Fjodorovitš Karamazovin».

— Mitäpä ihmeellistä siinä on, että hän otti rahat, — naurahti Grušenjka ilkeästi ja halveksivasti, — ainahan hän kävi minun luonani rahaa mankumassa, kolmisenkymmentä ruplaa kuussa hänen yleensä onnistui saada, enimmäkseen vain ylellisyyteen: olihan hänellä ilman minun avustustanikin ruokansa ja juomansa.

— Mistä syystä te sitten olitte niin antelias herra Rakitinia kohtaan? — pisti väliin Fetjukovitš siitä huolimatta, että puheenjohtaja liikahteli levottomasti.

— Hänhän on minun serkkuni. Hänen äitinsä ja minun äitini ovat oikeita sisaruksia. Hän vain pyysi, etten sanoisi sitä täällä kenellekään, häpesi minua kovin.

Tämä uusi asianhaara oli aivan yllättävä uutinen kaikille, ei kukaan kaupungissamme ollut sitä tähän saakka tietänyt, sitä ei tiedetty luostarissakaan, eikä sitä tietänyt Mitja. Kerrottiin, että Rakitin punastui häpeästä tuolillaan. Grušenjka oli jollakin tavoin saanut tietää jo ennen saliin tuloaan hänen todistaneen Mitjaa vastaan ja oli siitä suuttunut. Herra Rakitinin koko äskeinen puhe, kaikki sen jalous, kaikki hyökkäykset maaorjuutta ja Venäjällä vallitsevaa yhteiskunnallista sekasortoa vastaan, — kaikki se oli nyt lopullisesti menettänyt merkityksensä ja haudattu yleisen mielipiteen silmissä. Fetjukovitš oli tyytyväinen: taas oli onni potkaissut. Mutta yleensä ei Grušenjkaa kuulusteltu kovin kauan, eikä hän tietenkään voinut kertoa mitään erikoisesti uutta. Hän jätti yleisöön sangen epämiellyttävän vaikutuksen. Satoja halveksivia katseita suuntautui häneen, kun hän esitettyään todistuksensa istuutui saliin jokseenkin kauaksi Katerina Ivanovnasta. Koko ajan, kun häntä kuulusteltiin, oli Mitja vaiti aivan kuin kivettyneenä, silmät maahan luotuina.

Todistamaan tuli Ivan Fjodorovitš.

5.

Äkkiarvaamaton katastrofi

Huomautan, että hänet oli kutsuttu antamaan todistuksensa jo ennen Aljošaa. Mutta oikeuden komisarius ilmoitti silloin puheenjohtajalle, että äkillisen sairastumisen tai jonkin sentapaisen kohtauksen johdosta todistaja ei voi tulla esille heti, mutta kohtauksen mentyä ohi hän on valmis milloin tahansa todistamaan. Tätä ei muuten tullut kukaan kuulleeksikaan, ja se saatiin tietää vasta myöhemmin. Hänen tuloaan tuskin huomattiinkaan ensihetkellä: päätodistajat, ennen kaikkea molemmat kilpailijattaret, oli jo kuulusteltu; uteliaisuus oli toistaiseksi tullut tyydytetyksi. Yleisö alkoi väsyä. Oli vielä kuultava muutamia todistajia, jotka luultavasti eivät voineet kertoa mitään erikoista siihen nähden, mitä jo oli tuotu esille. Mutta aika kului. Ivan Fjodorovitš lähestyi omituisen hitaasti, keneenkään katsomatta ja pää alas painettuna, aivan kuin miettisi jotakin kulmakarvat rypyssä. Hän oli moitteettomasti puettu; mutta hänen kasvonsa tekivät ainakin minuun sairaan vaikutuksen: noissa kasvoissa oli jotakin vetoa maan puoleen, jotakin kuolevalle ihmiselle ominaista. Silmät olivat sameat; hän kohotti ne ja silmäsi hitaasti yli salin. Aljoša hypähti yhtäkkiä tuoliltaan ja voihkaisi: »Ah! Minä muistan sen.» Mutta aniharva kuuli sitäkään.

Puheenjohtaja lausui hänelle aluksi, että hän on todistajana ilman valaa, että hän voi todistaa tai olla todistamatta, mutta että tietysti kaikki, mitä sanoo, pitää esittää omantunnon mukaisesti j.n.e. Ivan Fjodorovitš kuunteli katsellen häntä samein silmin; mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa alkoivat hitaasti vääntyä hymyyn, ja heti kun puheenjohtaja, joka ihmetellen katsoi häntä, oli lopettanut puheensa, hän alkoi yhtäkkiä nauraa.

— No, ja mitä vielä? — kysyi hän kovalla äänellä.

Salissa syntyi hiljaisuus, oli kuin olisi aavistettu jotakin. Puheenjohtaja tuli levottomaksi.

— Te… kenties ette vielä ole aivan terve? — lausui hän hakien silmillään oikeuden komisariusta.

— Älkää olko huolissanne, teidän ylhäisyytenne, minä olen tarpeeksi terve ja voin kertoa teille yhtä ja toista mielenkiintoista, — vastasi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä aivan rauhallisesti ja kunnioittavasti.

— Onko teillä esitettävä jokin erikoinen tiedonanto? — jatkoi puheenjohtaja edelleen epäluuloisesti.

Ivan Fjodorovitš loi silmänsä alas, viivytteli muutamia sekunteja ja vastasi nostaen päänsä pystyyn ja ikäänkuin änkyttäen:

— Ei… ei ole. Minulla ei ole mitään erikoista.

Hänelle alettiin tehdä kysymyksiä. Hän vastasi aivan kuin vastenmielisesti, omituisen lyhyesti, tuntien jonkinmoista inhoa, joka kasvamistaan kasvoi, mutta muuten hän kyllä vastasi järkevästi. Monesta asiasta hän sanoi, ettei sitä tiedä. Isänsä ja Dmitri Fjodorovitšin välisistä tileistä hän ei tietänyt mitään. »Siihen en kiinnittänyt huomiotani», lausui hän. Oli kuullut syytetyn uhkailevan tappaa isänsä. Rahakääröstä oli kuullut Smerdjakovilta…

— Se on yhtä ja samaa, — keskeytti hän väsyneen näköisenä, — minä en voi kertoa oikeudelle mitään erikoista.

— Minä näen, että te olette sairas, ja ymmärrän teidän tunteenne… — alkoi puheenjohtaja.

Hän kääntyi sivullepäin prokuraattorin ja puolustajan puoleen kehoittaen näitä, jos pitävät sitä tarpeellisena, tekemään kysymyksiä, mutta silloin yhtäkkiä Ivan Fjodorovitš pyysi raukealla äänellä:

— Päästäkää minut pois, teidän ylhäisyytenne, tunnen olevani hyvin sairas.

Ja näin sanoen hän lupaa odottamatta kääntyi ympäri ja lähti salista. Mutta kuljettuaan noin neljä askelta hän pysähtyi, aivan kuin olisi ajatellut jonkin yhtäkkiä selväksi, naurahti hiljaa ja palasi taas entiselle paikalleen.

— Minä olen, teidän ylhäisyytenne, niinkuin se talonpoikaistyttö… tiedättehän, miten se on: »jos tahdon, niin hyppään siihen, jos en tahdo, niin en hyppää»; hänen jäljessään kannetaan sarafaania tai villahamettako se on, jotta hän hyppäisi siihen sisälle, jolloin hänet sidottaisiin ja vietäisiin vihille, mutta hän sanoo: »Jos tahdon, niin hyppään, jos en tahdo, niin en hyppää»… Se on jotakin rahvaanomaista…

— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi puheenjohtaja ankarasti.

— Tätä, — sanoi Ivan Fjodorovitš vetäen yhtäkkiä esille rahatukun, — tässä ovat rahat… ne samat, jotka olivat tuossa käärössä (hän nyökäytti päätään pöytää kohti, jolla olivat esineelliset todistuskappaleet) ja joiden tähden isäni tapettiin. Mihin minä ne panen? Herra oikeuden komisarius, antakaa ne perille.

Komisarius otti koko tukun ja antoi sen puheenjohtajalle.

— Millä tavoin nuo rahat ovat voineet joutua teidän haltuunne… jos ne ovat ne samat rahat? — lausui puheenjohtaja ihmeissään.

— Sain ne Smerdjakovilta, murhaajalta, eilen… Olin hänen luonaan, ennenkuin hän hirttäytyi. Hän on tappanut isän, ei veljeni. Hän tappoi, ja minä olin opettanut hänet tappamaan… Kukapa ei tahtoisi isänsä kuolemaa?…

— Oletteko te täydessä järjessänne vai ettekö? — pääsi puheenjohtajan suusta vastoin hänen tahtoaan.

— Siinäpä se onkin, että olen täydessä järjessäni… ja katalassa järjessä, samanlaisessa kuin tekin, kuin kaikki nämä… naamat! — kääntyi hän äkkiä yleisöön. — Tappoivat isän, mutta teeskentelivät pelästystä, — hän kiristeli hampaitaan raivoisan halveksumisen vallassa. — Kiemurtelevat toinen toisensa edessä. Valehtelijat! Kaikki tahtovat isän kuolemaa. Toinen inhoittava olento syö toisen inhoittavan olennon… Jos ei isänmurhaa olisi tapahtunut, — niin he kaikki olisivat suuttuneet ja hajaantuneet vihaisina… Näytäntöjä! »Leipää ja näytäntöjä!» Mutta hyväpä muuten olen minäkin! Onko teillä vettä vai eikö, antakaa juodakseni, Kristuksen tähden! — Hän tarttui yhtäkkiä päähänsä.

Oikeuden komisarius meni heti hänen luokseen. Aljoša hyppäsi yhtäkkiä paikaltaan ja huudahti: »Hän on sairas, älkää uskoko häntä, hän potee juoppohulluutta!» Katerina Ivanovna nousi kiireesti tuoliltaan ja katseli kauhusta liikkumattomana Ivan Fjodorovitšia. Mitja nousi seisomaan ja vääristäen suunsa hurjaan hymyyn katseli ja kuunteli halukkaasti veljeään.

— Rauhoittukaa, en ole mielenvikainen, vaan ainoastaan murhaaja! — alkoi Ivan taas. — Eihän murhaajalta voi vaatia kaunopuheisuutta… — lisäsi hän äkkiä ja alkoi nauraa suu vääränä.

Prokuraattori kumartui puheenjohtajan puoleen ilmeisesti aivan ymmällä ollen. Oikeuden jäsenet kuiskuttelivat hätääntyneinä keskenään. Fetjukovitš höristi tarkoin korviaan ja kuunteli. Sali odotti henkeään pidättäen. Puheenjohtaja näytti äkkiä ikäänkuin selviävän hämmästyksestään.

— Todistaja, teidän sananne ovat käsittämättömiä ja täällä mahdottomia. Rauhoittukaa, jos voitte, ja kertokaa… jos teillä todella on jotakin sanottavaa. Millä te voitte todistaa oikeaksi tuommoisen tunnustuksen… jos vain ette houraile?

— Sepä se onkin, että minulla ei ole todistajia. Smerdjakov, tuo koira, ei lähetä meille toisesta maailmasta todistusta… käärössä. Te kyselette aina vain kääröjä, riittää yksikin. Ei ole minulle todistajia… Paitsi ehkä yksi ainoa, — naurahti hän miettivästi.

— Kuka on todistajanne?

— Vihtahousu, teidän ylhäisyytenne, se ei ole oikein kaavojen mukainen! Le diable n'existe point! Älkää kiinnittäkö siihen huomiota, jonninjoutava pikkuinen piru, — lisäsi hän lakaten yhtäkkiä nauramasta ja ikäänkuin luottamuksellisesti, — hän on varmaankin jossakin täällä, tuon pöydän alla juuri, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet, missäpä muualla hän istuisi, jollei siellä? Näettekö, kuulkaa minua: minä sanoin hänelle: en tahdo olla vaiti, mutta hän alkoi geologisesta murroksesta… tyhmyyksiä! No, vapauttakaa toki peto… hän lauloi hymnin, sentähden että hänen on helppo olla! Se on aivan samanlaista kuin jos juopunut kanalja olisi alkanut hoilata, miten »Jussi Pietariin on mennyt», mutta minä antaisin kaksi sekuntia kestävästä ilosta kvadriljoonan kvadriljoonaa. Te ette tunne minua! Oi, miten tyhmää tämä kaikki teillä on! No, ottakaa minut hänen asemastaan! Jotakin vartenhan minä olen tullut… Miksi, miksi kaikki tämä, mitä täällä vain on, on niin tyhmää?…

Ja hän alkoi taas hitaasti ja aivan kuin mietteissään katsella salia. Mutta yleinen liikehtiminen oli jo alkanut. Aljoša syöksähti paikaltaan hänen luokseen, mutta oikeuden komisarius oli jo tarttunut Ivan Fjodorovitšia käteen.

— Mitä tämä vielä on? — huudahti tämä katsoen komisariusta suoraan kasvoihin, ja tarttuen yhtäkkiä hänen olkapäihinsä hän löi hänet raivoissaan lattiaan. Mutta vahtimiehet ennättivät samassa hänen luokseen, hänet otettiin kiinni, ja silloin hän päästi raivokkaan parkunan. Ja koko ajan, kun häntä kuljetettiin pois, hän parkui ja huuteli jotakin sekavaa.

Syntyi hälinä. En muista kaikkea järjestyksessä, olin itsekin järkytetty enkä voinut seurata asiain kulkua. Tiedän vain, että myöhemmin, kun rauha oli palautunut ja kaikki olivat ymmärtäneet, miten asia oli, käytiin ankarasti oikeuden komisariuksen kimppuun, vaikka hän seikkaperäisesti selittikin esimiehilleen, että todistaja oli ollut kaiken aikaa terve, että häntä oli tarkastanut lääkäri, kun hän tuntia aikaisemmin oli tuntenut lievää pahoinvointia, ja että hän ennen saliin tuloaan oli koko ajan puhunut järkevästi, niin että oli mahdotonta aavistaa mitään; että hän päinvastoin itse oli itsepintaisesti tahtonut päästä esille ja välttämättömästi todistaa. Mutta ennenkuin oli edes jonkin verrankaan ennätetty rauhoittua ja selvitä ällistyksestä, syntyi heti tämän kohtauksen jälkeen toinenkin; Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän alkoi kovasti vingahdellen itkeä, mutta ei tahtonut poistua, riuhtoi, rukoili, ettei häntä vietäisi pois, ja huusi yhtäkkiä puheenjohtajalle:

— Minun on annettava vielä eräs todistus, heti paikalla… heti paikalla!… Tässä on paperi, kirje… ottakaa, lukekaa pian, pian! Se on kirje tuolta pedolta, tuolta tuossa, tuolta! — hän osoitti Mitjaa. — Hän se tappoi isänsä, saatte heti nähdä, hän kirjoittaa minulle, miten hän tappaa isänsä! Mutta tuo toinen on sairas, sairas, hän potee juoppohulluutta! Olen jo kolme päivää nähnyt hänen olevan kuumeessa!

Näin hän huuteli ollen aivan suunniltaan. Oikeuden komisarius otti paperin, jota hän ojenteli puheenjohtajaa kohti, ja Katerina Ivanovna vaipui tuolilleen, peitti kasvonsa ja alkoi nytkähdellen ja kuulumattomasti itkeä, vavisten ja tukahduttaen pienimmänkin vaikerruksen, koska pelkäsi, että hänet lähetetään pois salista. Hänen antamansa paperi oli se sama Mitjan »Pääkaupunki»-ravintolasta lähettämä kirje, jota Ivan Fjodorovitš oli nimittänyt »matemaattisen varmaksi» asiakirjaksi. Voi, sille myönnettiin todellakin tuo matemaattisen todistuksen arvo, ja jos tuota kirjettä ei olisi ollut, niin kenties Mitja ei olisi ollutkaan tuhon oma tai ei ainakaan olisi tuhoutunut niin kauhealla tavalla! Minä toistan, että oli vaikeata seurata yksityiskohtia. Mieleni muistuu tämä kaikki vielä nytkin jonkinmoisena sekamelskana. Luultavasti puheenjohtaja heti ilmoitti uuden asiakirjan sisällyksen oikeudelle, prokuraattorille, puolustajalle, valamiehille. Muistan vain, miten Katerina Ivanovnaa alettiin kuulustella. Kysymykseen, oliko hän rauhoittunut, jonka puheenjohtaja lempeästi hänelle teki, huudahti Katerina Ivanovna kiireesti:

— Minä olen valmis, olen valmis! Kykenen täydellisesti vastaamaan teille, — lisäsi hän ilmeisesti yhä vielä hirveästi peläten, että häntä jostakin syystä ei tahdota kuulla. Häntä pyydettiin selittämään tarkemmin: mikä kirje tämä oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän oli sen saanut?

— Minä sain sen rikoksenteon edellisenä päivänä, mutta hän oli kirjoittanut sen sitä edellisenä päivänä ravintolassa, siis kaksi päivää ennen kuin teki rikoksen, — katsokaa, se on kirjoitettu jollekin laskulle! — huusi hän läähättäen. — Hän vihasi minua silloin, koska itse oli tehnyt alhaisen teon ja mennyt tuon elukan mukaan… ja vielä sen tähden, että hän oli minulle velkaa nuo kolmetuhatta… Oi, häntä harmittivat nuo kolmetuhatta juuri hänen halpamaisuutensa takia! Noitten kolmentuhannen laita oli tämmöinen, — minä pyydän teitä, minä rukoilen teitä kuulemaan minua: kolme viikkoa ennen sitä, kuin hän tappoi isänsä, hän tuli luokseni aamulla. Minä tiesin, että hän tarvitsi rahoja, ja tiesin mihin hän tarvitsi, — juuri siihen, että saisi viekoitelluksi tämän elukan ja vieneeksi mukanaan. Minä tiesin silloin, että hän jo oli uskoton minulle ja aikoi hylätä minut, ja minä, minä itse ojensin hänelle silloin nuo rahat, itse tarjosin niitä muka lähetettäviksi sisarelleni Moskovaan, — ja kun minä ne annoin, niin katsoin häntä silmiin ja sanoin, että hän saa lähettää milloin tahtoo, »vaikkapa vielä kuukaudenkin kuluttua». Kuinka, kuinka hän ei olisi ymmärtänyt, että minä sanoin hänelle suoraan vasten silmiä: »Sinä tarvitset rahaa pettääksesi minua tuon elukkasi kanssa, tästä siis saat ne rahat, minä annan itse ne sinulle, ota, jos olet niin kunniaton, että otat!»… Minä tahdoin osoittaa hänet syylliseksi, ja kuinka kävi? Hän otti, hän otti ne ja vei ja tuhlasi ne tuon elukan kanssa siellä, yhdessä yössä… Mutta hän ymmärsi, hän ymmärsi, että minä tiedän kaiken, vakuutan teille, että hän silloin ymmärsi senkin, että minä antaessani hänelle rahat ainoastaan koettelin häntä: onko hän niin vailla kunniantuntoa, että ottaa minulta, vai eikö? Katsoin häntä silmiin, ja hän katsoi silmiini ja ymmärsi kaiken, ymmärsi kaiken, ja otti, otti ja vei rahani!

— Se on totta, Katja! — kiljaisi yhtäkkiä Mitja. — Katsoin silmiisi ja ymmärsin, että teet minut kunniattomaksi, ja otin kuitenkin rahasi! Halveksikaa roistoa, halveksikaa kaikki, olen sen ansainnut!

— Syytetty, — huudahti puheenjohtaja, -— jos vielä sanotte sanaankaan, niin annan viedä teidät ulos.

— Nämä rahat kiusasivat häntä, — jatkoi Katja hermostuneesti kiirehtien, — hän tahtoi antaa ne minulle takaisin, hän tahtoi, se on totta, mutta hän tarvitsi rahaa myös tuota elukkaa varten. Niinpä hän tappoi isänsä, mutta ei kuitenkaan palauttanut minulle rahoja, vaan meni hänen kanssaan tuonne maalle, missä hänet otettiin kiinni. Siellä hän joi taas ne rahat, jotka hän oli ryöstänyt surmaamaltaan isältä. Ja päivää ennen, kuin hän tappoi isänsä, hän kirjoitti minulle tämän kirjeen, kirjoitti juovuksissa, huomasin sen silloin heti, kirjoitti vihapäissään ja tietäen, varmasti tietäen, että minä en näytä tätä kirjettä kenellekään, en vaikka hän olisi murhaaja. Muuten hän ei olisi kirjoittanut. Hän tiesi, että minä en tahdo hänelle kostaa enkä syöstä häntä turmioon! Mutta lukekaa, lukekaa tarkkaavaisesti, pyydän, hyvin tarkkaavaisesti, ja te näette, että hän on kirjeessä kuvannut kaiken, kaiken edeltäpäin: miten hän tappaa isänsä ja missä tällä ovat rahat. Katsokaa, olkaa hyvä, älkää jättäkö huomaamatta, siellä on eräs lause: »Tapan, kunhan vain Ivan menisi pois.» Siis hän harkitsi jo edeltäpäin, miten hän tappaa, — puheli Katerina Ivanovna oikeudelle vahingoniloisesti ja pahansuovasti. Oi, näkyi, että hän oli pienimpiä vivahduksia myöten tutustunut tähän onnettomaan kirjeeseen ja painanut siitä mieleensä jokaisen piirteen. — Selvänä hän ei olisi kirjoittanut minulle, mutta katsokaa, siellä on kaikki kuvattuna edeltäpäin, kaikki aivan täsmälleen, niinkuin hän sitten murhasi, koko ohjelma!

Näin hän huuteli aivan suunniltaan ollen ja tietysti välittämättä enää mitään siitä, mitä seurauksia hänelle itselleen tästä voisi olla, vaikka hän tietysti oli aavistanut niitä jo kuukautta aikaisemmin, sillä silloinkin hän kenties vihasta vavahdellen oli miettinyt: »Eiköhän pitäisi lukea tämä oikeudessa?» Nyt hän oli ikäänkuin suin päin syöksynyt kuiluun. Muistelen, että nyt juuri sihteeri luki kirjeen ääneen, ja se teki järkyttävän vaikutuksen. Mitjalta kysyttiin: tunnustaako hän kirjeen omakseen?

— Minun, minun se on! — huudahti Mitja. — Selvänä en olisi kirjoittanut!… Monesta syystä me vihasimme toisiamme, Katja, mutta minä vannon, vannon sinulle, että minä vihatessanikin rakastin sinua. Mutta sinä — et rakastanut minua!

Hän vaipui paikalleen väännellen käsiään epätoivoissaan. Prokuraattori ja puolustaja aloittivat ristikuulustelun, jonka pääsisällys oli: »Mikä saattoi teidät äsken pitämään salassa tämmöisen asiakirjan ja antamaan aivan toisenhenkisen ja toisensävyisen todistuksen?»

— Niin, niin, äsken minä valehtelin, kaikki oli valhetta, valehtelin vastoin kunniaa ja omaatuntoa, mutta äsken minä tahdoin pelastaa hänet, koska hän niin suuresti vihasi ja halveksi minua, — huudahti Katja kuin mieletön. — Oi, hän halveksi minua kauheasti, halveksi aina, ja, tiedättekö, tiedättekö, — hän halveksi minua siitä hetkestä asti, kun minä silloin kumarsin langeten hänen jalkojensa juureen noiden rahojen tähden. Minä näin sen… Minä tunsin sen silloin heti, mutta en pitkään aikaan uskonut itseäni. Miten usein olenkaan lukenut hänen silmistään: »Kuitenkin sinä itse tulit silloin minun luokseni.» Oi, hän ei ymmärtänyt, hän ei vähääkään ymmärtänyt, miksi silloin juoksin hänen luokseen, hän pystyy epäilemään ainoastaan halpamaisuutta! Hän arvosteli itsensä mukaan, hän luuli, että kaikki ovat samanlaisia kuin hän, — sanoi Katja purren raivoissaan hampaitaan ja jo määrättömästi vimmastuneena. — Ja naimisiin minun kanssani hän tahtoi mennä ainoastaan sen tähden, että minä olin saanut perinnön, sen tähden, sen tähden! Epäilin aina, että se oli sen tähden! Oi, hän on peto! Hän on ollut koko ikänsä vakuutettu, että minä koko elämäni ajan vapisen häpeästä hänen edessään sen tähden, että silloin tulin hänen luokseen, ja että hän voi ikuisesti halveksia minua sen takia ja siksi olla voiton puolella, — juuri siksi hän tahtoi mennä naimisiin kanssani! Niin se on, niin se on kaikki! Minä koetin voittaa hänet rakkaudellani, rajattomalla rakkaudella, tahdoin sietää hänen uskottomuutensakin, mutta hän ei ymmärtänyt mitään, ei mitään. Ja voiko hän mitään ymmärtääkään! Hän on peto! Tämän kirjeen sain vasta seuraavan päivän iltana, se tuotiin minulle ravintolasta, mutta vielä aamulla, saman päivän aamuna, minä tahdoin antaa hänelle anteeksi kaiken, kaiken, hänen uskottomuutensakin!

Tietysti puheenjohtaja ja prokuraattori tyynnyttelivät häntä. Olen vakuutettu siitä, että heitä kaikkia kenties itseäänkin hävetti noin käyttää hyväkseen hänen raivostustaan ja kuunnella sellaisia tunnustuksia. Minä muistan, kuinka kuulin heidän sanovan hänelle: »Me ymmärrämme, kuinka raskasta teidän on olla, uskokaa, me kykenemme tuntemaan myötätuntoa», j.n.e — mutta joka tapauksessa he onkivat ulos todistukset hysterian vallassa olevalta, suunniltaan pois joutuneelta naiselta. Lopuksi Katerina Ivanovna kuvasi tavattomalla selvyydellä, jommoinen niin usein, vaikkakin hetkellisesti, saattaa esiintyä kaikkein jännittyneimmässäkin tilassa, kuinka Ivan Fjodorovitš miltei oli menettämäisillään järkensä näiden kahden kuukauden kuluessa sen takia, että tahtoi pelastaa »pedon ja murhaajan», oman veljensä.

— Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän koetti aina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle, ettei hän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli toivonut tämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän on kiusannut itsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi minulle kaiken, kaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä niinkuin ainoalle ystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin uhmaillen, ja hänen silmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin luona kaksi kertaa. Kerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei ole veljeni, vaan Smerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua, että Smerdjakov oli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen syyllinen, sillä Smerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli kenties minun toivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän kirjeen ja näytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen veljensä oli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut kestää sitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko takaperin minä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime päivinä hän minun luonani istuessaan houraili. Minä huomasin hänen järkensä menevän sekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet nähtiin tässä tilassa kaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun pyynnöstäni häntä toissa päivänä ja sanoi hänen olevan saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen takiaan, kaikki pedon takia! Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin kuolleen, — se vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän menetti järkensä… ja kaikki tuo tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että hän tahtoi pelastaa pedon!

Oi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain jonkin ainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä, mestauslavalle noustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen hetkensä, ja hänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama hurja Katja, joka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo pelastaakseen isänsä; tämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän yleisön edessä ylpeänä ja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen kainoutensa kertomalla Mitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes hiukankin lievennetyksi häntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän uhrautui aivan samalla tavalla, mutta toisen miehen puolesta, ja kenties hän vasta nyt, vasta tällä hetkellä, ensimmäisen kerran tunsi ja käsitti täydelleen, miten rakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän uhrautui pelästyneenä hänen puolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että toinen oli syössyt itsensä turmioon todistamalla, että murhaaja olikin hän eikä hänen veljensä, uhrautui pelastaakseen hänet, hänen kunniansa, hänen maineensa! Mutta kuitenkin välähti mieleen kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan kuvatessaan entisiä suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei, hän ei panetellut tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä maahan kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi vakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen Mitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi häntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan rakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä, eikä tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties tämä pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain sitä toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen pohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli odottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun naisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille. Hän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti, kun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli menehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui maahan itkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin häntä kannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo paikaltaan niin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.

— Mitja! — kirkaisi hän. — Sinun käärmeesi on syössyt sinut turmioon! Nyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän oikeudelle täristen vihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen tartuttiin ja häntä lähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut, riuhtoi ja pyrki takaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään häntä kohti. Hänet otettiin kiinni.

Niin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat tyytyväisiä: näytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten paikalle saapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli puheenjohtaja jo aikaisemmin lähettänyt komisariuksen hommaamaan Ivan Fjodorovitšille hoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle, että sairas on hyvin vaarallisen kuumekohtauksen vallassa ja että hänet olisi heti vietävä pois. Prokuraattorin ja puolustajan kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi, että potilas itse oli käynyt hänen luonaan toissa päivänä ja että hän oli tälle silloin ennustanut pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei ollut halunnut ruveta hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei ollut ensinkään terve, hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla ollessaan näkyjä, kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja että hänen luonaan käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori. Annettuaan lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan antama kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon. Neuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä pöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja Ivan Fjodorovitšin).

Mutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi jäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin esitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa olikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan sen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon heti siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi oli saanut kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki odottivat vain ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina Ivanovnan todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia. Sen sijaan prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely oli loppunut, ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä kesti lähes tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja puolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla, kun prokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.

6.

Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.

Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa hermoväristyksen vallassa, kylmä sairauden hiki otsalla ja ohimoilla sekä tuntien koko ruumiissaan vuorotellen vilunväreitä ja kuumuutta. Niin hän itse myöhemmin kertoi. Hänen oman käsityksensä mukaan tämä puhe oli hänen chef-d'oeuvre'nsä, hänen koko elämänsä chef-d'oeuvre, hänen joutsenlaulunsa. Totta onkin, että yhdeksän kuukautta tämän jälkeen hän kuoli pahaan keuhkotautiin, niin että hänellä tosiaankin, kuten sittemmin nähtiin, olisi ollut oikeus verrata itseään joutseneen, joka laulaa viimeisen laulunsa, jos hän olisi edeltäpäin aavistanut kuolevansa. Tähän puheeseen hän pani koko sydämensä ja kaiken älynsä ja osoitti odottamatta, että hänessä piili sekä kansalaistunnetta että »kirottuja» kysymyksiä, ainakin mikäli meidän Ippolit Kirillovitš parkamme kykeni niitä omaksumaan. Pääasia oli, että hänen puheensa vaikutti vilpittömyydellään: hän uskoi vilpittömästi syytetyn syylliseksi; hän ei syyttänyt tätä ainoastaan tilauksesta, viran puolesta, ja vaatiessaan »kostoa» hän todella värisi halusta »pelastaa yhteiskunta». Naismaailmammekin, joka loppujen lopuksi suhtautui vihamielisesti Ippolit Kirillovitšiin, myönsi kuitenkin hänen puheensa tehneen tavattoman etevän vaikutuksen. Hän alkoi ontolla, katkonaisella äänellä, mutta sangen pian hänen äänensä voimistui ja kaikui yli koko salin, ja niin oli puheen loppuun asti. Mutta heti lopetettuaan puheensa hän oli vähällä pyörtyä.

— Herrat valamiehet — alkoi syyttäjä, — nyt esillä oleva asia on tullut kuuluisaksi yli koko Venäjän. Mutta mitä, niin luulisi, tässä on ihmeteltävää, mikä tässä on niin erikoisen kauhistuttavaa? Varsinkin meille, meille erikoisesti? Mehän olemme ihmisiä, jotka olemme tähän kaikkeen niin kovin hyvin tottuneet! Mutta sepä juuri meitä kauhistuttaakin, että tämmöiset murheelliset asiat melkein ovat lakanneet tuntumasta meistä kauheilta! Tätä juuri täytyy kauhistua, tätä meidän tottumustamme, eikä tämän tai toisen yksilön yksinäistä tihutyötä. Mitkä sitten ovat syyt välinpitämättömyyteemme, meidän tuskin edes lämpimään suhtautumiseemme tämmöisiin asioihin, tämmöisiin ajan merkkeihin, jotka ennustavat meille kaikkea muuta kuin kadehdittavaa tulevaisuutta? Johtuuko tämä kyynillisyydestämme, meidän vielä niin nuoren, mutta jo ennen aikojaan raihnaiseksi vanhentuneen yhteiskuntamme varhaisesta järjen ja mielikuvituksen näivettymisestä? Meidän perustuksiaan myöten järkähtäneistä siveellisistä peruskäsitteistämmekö vaiko siitä, että näitä siveellisiä peruskäsitteitä meillä loppujen lopuksi kenties ei ole olemassakaan? Jätän vastaamatta näihin kysymyksiin, mutta joka tapauksessa ne kiusaavat mieliä, ja jokaisen kansalaisen ei ainoastaan tule, vaan hänen pakottava velvollisuutensa on kärsiä niistä. Meidän aloitteleva vielä arka sanomalehdistömme on kuitenkin jo tehnyt yhteiskunnalle jonkin verran palveluksia, sillä ilman sen välitystä me emme koskaan olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän tahdon ja siveellisen lankeemuksen kauhutöitä, joista se myötäänsä kertoo palstoillaan kaikille, eikä ainoastaan niille, jotka käyvät nykyisen hallituksemme meille lahjoittaman uuden julkisen oikeuden tuomiosaleissa. Ja mitä luemmekaan melkein joka päivä? Oi, sellaisista asioista joka hetki, että niiden rinnalla tämä nyt käsiteltävä juttukin kalpenee ja näyttää melkeinpä aivan tavalliselta asialta. Mutta kaikkein tärkeintä tässä on se, että suurin osa meidän venäläisiä, meidän kansallisia rikosjuttujamme todistaa nimenomaan jostakin yleisestä, jonkinmoisesta yhteisestä onnettomuudesta, joka on pesiytynyt meille ja jota vastaan jo on vaikeata taistella, koska se on muuttunut yleiseksi pahaksi. Tuolla nuori, loistava upseeri, joka kuuluu korkeimpiin yhteiskuntapiireihin ja joka tuskin on ennättänyt aloittaa elämänsä ja uransa, teurastaa alhaisella tavalla, salaisesti, ilman mitään omantunnon vaivoja pikku virkamiehen, joka osittain on ollut hänen hyväntekijänsä, ja tämän palvelijattaren, anastaakseen velkakirjansa ja samalla kaikki virkamiehen rahat: »Nekin tarvitaan suuren maailman huvituksiini ja vastaista virka-uraani varten.» Surmattuaan molemmat hän menee pois, kun on ensin pannut kummankin ruumiin pään alle tyynyn. Tuolla nuori sankari, jonka rintaa koristavat urhoollisuudesta saadut ristit, surmaa niinkuin rosvo maantiellä päällikkönsä ja hyväntekijänsä äidin ja vakuuttaa yllyttäessään kumppaneitaan, että »tuo äiti rakastaa häntä kuin omaa poikaansa ja seuraa senvuoksi kaikkia hänen neuvojaan eikä ryhdy mihinkään varokeinoihin». Olkoonpa, että tämä on peto, mutta minä en uskalla nyt meidän aikanamme enää sanoa, että hän on ainoa peto laatuaan. Toinen ei surmaa, mutta ajattelee ja tuntee aivan samalla tavalla kuin hän, on sydämessään yhtä epärehellinen kuin hänkin. Hiljaisuudessa, ollessaan kahden kesken omantuntonsa kanssa, hän kenties kysyy itseltään: »Mitä on oikeastaan kunnia, ja eikö veri ole vain ennakkoluulo?» Kenties nousee huuto minua vastaan ja sanotaan, että minä olen sairaalloinen, hysteerinen mies, lausun julki kummallisia panetteluja, — ja, Herra Jumala, miten minä ensimmäisenä siitä iloitsisinkaan! Oi, älkää uskoko minua, pitäkää minua sairaana, mutta muistakaa kuitenkin sanani: jos edes kymmenes, jos kahdeskymmenes osa sanoistani sisältää totuutta, — niin johan sekin on kauheata! Katsokaa, hyvät herrat, katsokaa, miten nuoret ihmiset meillä ampuvat itsensä: oi, ilman pienimpiäkään hamletmaisia kysymyksiä siitä, mitä siellä tulee, ilman merkkiäkään noista kysymyksistä, aivan kuin tuo kysymys hengestämme ja kaikesta, mikä meitä haudan tuolla puolen odottaa, olisi aikoja sitten pyyhitty pois heidän luonnostaan, haudattu ja hietaan peitetty. Katsokaa lopuksi meillä vallitsevaa irstailua, meidän irstailijoitamme. Fjodor Pavlovitš, käsiteltävänä olevan jutun onneton uhri, on joihinkin heistä verrattuna miltei viaton lapsukainen. Mehän tunsimme hänet kaikki, »hän parissamme eli»… Niin, venäläisen rikollisuuden psykologiaa ryhtyvät kenties joskus tutkimaan parhaat kyvyt, sekä meikäläiset että eurooppalaiset, sillä aihe on sen arvoinen. Mutta tämä tutkiminen suoritetaan joskus myöhemmin, kun siihen on aikaa ja kun kaikki nykyhetken traagillinen sekamelska on jo siirtynyt kauemmaksi etualalta, niin että sitä voi tarkastella sekä älykkäämmin että puolueettomammin kuin mitä esimerkiksi minun kaltaiseni ihmiset voivat tehdä. Nyt me vain kauhistumme tai teeskentelemme kauhistumista, mutta kuitenkin nautimme näytelmästä, koska pidämme voimakkaista, mielettömistä vaikutelmista, jotka saavat kyynillisen ja laiskan joutilaisuutemme liikkeelle, tai myöskin pikkulasten tavoin huidomme käsillämme luotamme kauheita aaveita ja peitämme päämme pielukseen, kunnes kamala näky on kadonnut, unohtaaksemme sen kohta ilonpidossa ja leikeissä. Mutta täytyyhän meidänkin joskus alkaa elää järkevästi ja ajatellen, täytyyhän meidänkin luoda silmäys itseemme ja yhteiskuntaan, täytyyhän meidänkin saada yhteiskunnalliselle elämällemme järkevä sisällys tai edes vaikkapa aloittaa järkisisällyksen antaminen. Edellisen aikakauden suuri kirjailija, personoidessaan suurimman teoksensa lopussa Venäjän niin, että näkee sen uljaan venäläisen kolmivaljakon muodossa, joka kiitää tuntematonta päämäärää kohti, huudahtaa: »Ah, kolmivaljakko, sinä lintu, kuka on sinut keksinyt!» ja hän lisää ylpeän innostuksen valtaamana, että vinhaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon edestä väistyvät kunnioittavasti kaikki kansat. Niin, hyvät herrat, olkoon asia niin, väistykööt vain kunnioittavasti tai epäkunnioittavasti, mutta minun syntisen mielipiteeni mukaan nerokas taiteilija on lopettanut teoksensa näin joko lapsellisen viattoman kaunosieluisuuden puuskan vallassa tai yksin kertaisesti peläten silloisen ajan sensuuria. Sillä jos kolmivaljakkoa vetämään valjastettaisiin vain hänen omat sankarinsa, Sobakevitšit, Nozdrevit ja Tšitšikovit, niin, pantiinpa ajajaksi kuka hyvänsä, mihinkään kelvolliseen asti ei tuommoisilla hevosilla ajeta! Mutta nuohan olivat vain entisen ajan hevosia, jotka eivät vedä vertoja nykyisille, meillä on parempia…

Tässä keskeyttivät Ippolit Kirillovitšin puheen kättentaputukset. Liberaalinen ajatustapa venäläistä kolmivaljakkoa kuvattaessa miellytti kuulijoita. Tosin käsiään taputti vain pari kolme ryhmää, niin ettei puheenjohtaja edes katsonut olevan syytä kääntyä yleisön puoleen ja uhata »salin tyhjentämisellä», vaan ainoastaan katsahti ankarasti taputtajiin. Mutta Ippolit Kirillovitš oli saanut rohkaisua: ei koskaan vielä oltu hänelle taputettu, käsiä! Miestä ei oltu niin moneen vuoteen tahdottu kuunnella, ja nyt oli yhtäkkiä tarjoutunut tilaisuus puhua sanottavansa koko Venäjän kuultaviin!

— Tosiaankin, — jatkoi hän, — mitä on tämä Karamazovien perhe, joka yhtäkkiä on tullut niin surullisen kuuluisaksi aivan koko Venäjällä? Kenties minä liioittelen kovin paljon, mutta minusta näyttää siltä, että tämän perheen kuvassa ikäänkuin välähtelevät eräät meidän nykyaikaisen sivistyneen yhteiskuntaluokkamme peruselementit, — oi, eivät kaikki elementit, ja ne vilahtelevat vain mikroskooppisessa koossa, »niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa», mutta kuitenkin siinä jotakin heijastui, kuitenkin jotakin pääsi esille. Katsokaa tuota onnetonta, hillitöntä ja irstasta ukkoa, tuota »perheenisää», jonka olemassaolo loppui niin surullisesti. Syntyperältään aatelismies, joka aloitti uransa köyhänä elättinä, sai sattumalta ja odottamatta naimisiin menemällä vähän pääomaa, oli alussa pikku veijari ja imarteleva narri, jossa kehittyi älyllisiä taipumuksia, muuten ei niinkään pieniä, ja ennen kaikkea koronkiskuri. Vuosien kuluessa, sikäli kuin pääoma kasvaa, hän tulee rohkeammaksi. Matelevaisuus ja liehakointi häviävät, jäljelle jää vain ivallinen ja ilkeä kyynikko ja irstailija. Henkinen puoli on kuin kokonaan poispyyhitty, mutta elämänhalu on tavaton. Asiat menevät siihen, ettei hän näe koko elämässä mitään muuta kuin irstaat nautinnot, ja niin hän opettaa lapsiaankin. Mitään isän henkisiä velvollisuuksia ei hänellä ollenkaan ole. Hän nauraa semmoisille, hän antaa pikku lastensa kasvaa takapihalla ja on iloissaan, kun ne viedään häneltä pois. Hän unohtaakin ne kokonaan. Ukolla ei ole muuta siveyssääntöä kuin — après moi le déluge. Kaikkea, mikä on päinvastaista kansalaisen käsitteelle, mitä täydellisintä, jopa vihamielistä eristäytymistä yhteiskunnasta: »Palakoon vaikka koko maailma tulessa, kunhan minun vain on hyvä olla.» Ja hänen on hyvä olla, hän toivoo hartaasti saavansa elää sillä tavoin vielä kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta. Hän pettää tilinteossa omaa poikaansa, ja tämän rahoilla, tämän äidinperinnöllä, jota hän ei tahdo hänelle antaa, hän koettaa voittaa häneltä, pojaltaan, rakastajattaren. Ei, minä en tahdo jättää syytetyn puolustamista suurilahjaisen, Pietarista saapuneen puolustusasianajajan tehtäväksi. Minä sanon itsekin totuuden, minä ymmärrän itsekin sen inhon määrän, jonka isä sai syntymään poikansa sydämessä. Mutta riittää, riittää jo tästä onnettomasta ukosta, häntä on kohdannut kosto. Muistakaamme kuitenkin, että hän on isä ja yksi nykyajan isiä. Loukkaanko minä yhteiskuntaa, kun sanon, että hän on yksi varsin monista nykyajan isistä? Voi, kovin monet nykyajan isistä vain eivät lausu niin kyynillisesti julki ajatuksiaan kuin tämä, sillä he ovat saaneet paremman kasvatuksen, ovat sivistyneempiä, mutta itse asiassa heillä on sama filosofia kuin hänelläkin. Mutta olkoonpa, että minä olen pessimisti, olkoon. Olemme jo sopineet siitä, että te annatte minulle anteeksi. Päättäkäämme jo etukäteen: älkää te uskoko minua, älkää uskoko, minä puhun, mutta älkää te uskoko. Antakaa minun kuitenkin sanoa sanottavani, muistakaa kuitenkin jotakin minun sanoistani. No niin, tässä ovat tuon ukon lapset, tuon perheenisän lapset: yksi on edessämme syytettyjen penkillä, hänestä tulee myöhemmin puhe; toisista mainitsen vain sivumennen hiukan. Näistä toisista on vanhempi — muuan nykyajan nuoria miehiä, hänellä on loistava sivistys, varsin voimakas äly, joka kuitenkaan ei usko mihinkään, on kovin paljon jo kieltänyt elämässä ja pyyhkinyt pois, aivan tarkalleen samalla tavoin kuin teki hänen isänsäkin. Me olemme kaikki kuulleet häntä, hänet otettiin seurapiireissämme ystävällisesti vastaan. Mielipiteitään hän ei salannut, päinvastoin, aivan päinvastoin oli asian laita, mikä antaakin minulle nyt rohkeuden puhua hänestä jonkin verran avomielisesti, ei tietenkään hänestä yksityisenä henkilönä, vaan ainoastaan Karamazovin perheen jäsenenä. Täällä kuoli eilen, itsemurhan tehden, kaupungin laidassa eräs sairaalloinen idiootti, joka on hyvin läheisissä tekemisissä tämän jutun kanssa, Fjodor Pavlovitšin entinen palvelija ja mahdollisesti äpäräpoika, Smerdjakov. Hän kertoi minulle hysteerisesti itkien valmistavassa kuulustelussa, kuinka tuo nuori Karamazov, Ivan Fjodorovitš, kauhistutti hänet henkisellä hillittömyydellään: »Kaikki, muka, on heidän mielestään luvallista, mitä ikinä vain maailmassa on, eikä vastaisuudessa mikään tule olemaan kiellettyä, — tämmöistä he kaikki minulle opettivat.» Luultavasti tämä teesi, joka hänelle opetettiin, tekikin idiootin lopullisesti hulluksi, vaikka hänen henkiseen luhistumiseensa tietysti vaikutti myös sekä kaatuvatauti että koko tuo heidän talossaan tapahtunut kauhea katastrofi. Mutta tämänkin idiootin puheessa vilahti eräs peräti mielenkiintoinen huomautus, joka olisi ollut kunniaksi viisaammallekin havaintojen tekijälle kuin hänelle, ja siksipä minä sen otinkin tässä puheeksi: »Jos on», sanoi hän, »joku pojista, joka on enimmän Fjodor Pavlovitšin kaltainen luonteeltaan, niin se on hän, Ivan Fjodorovitš!» Tähän huomautukseen minä katkaisen aloittamani karakteristiikan, koska mielestäni hienotunteisuus ei salli sen jatkamista. Oi, minä en tahdo tehdä enempiä johtopäätöksiä ja korpin tavoin rääkyä nuorelle kohtalolle vain turmiota. Me näimme tänään täällä, tässä salissa, että välitön totuuden voima vielä asuu hänen nuoressa sydämessään, että epäusko ja siveellinen kyynillisyys, jotka hän on pikemmin saanut perintönä kuin todellisen henkisen kärsimyksen tuloksena, eivät vielä ole tukahduttaneet hänessä perhekiintymyksen tunteita. Sitten toinen poika, oi, hän on vielä nuorukainen, hurskas ja nöyrä, vastakohtana veljen synkälle ja mädäntyvälle maailmankatsomukselle hänessä on pyrkimys tarttua kiinni niin sanoakseni »kansallisiin perusaineksiin» eli siihen, mitä meillä tällä konstikkaalla sanalla tarkoitetaan erinäisissä ajattelevan intelligenssimme teoretisoivissa ryhmäkunnissa. Hän, nähkääs, etsi turvaa luostarista; hän oli vähällä itse ruveta munkiksi. Hänessä minun mielestäni ilmeni ikäänkuin itsetiedottomasti ja jo niin aikaisin se arka epätoivo, jonka vallassa niin monet nyt meidän onnettomassa yhteiskunnassamme, peläten sen kyynillisyyttä ja siveellistä turmelusta ja väärin kylläkin pitäen kaiken pahan alkuna eurooppalaista valistusta, heittäytyvät niin sanoakseni oman maan äidilliseen syliin, niinkuin aaveita pelästyneet lapset, ja odottavat heikontuneen äitinsä kuivettuneilla rinnoilla saavansa ainakin rauhallisesti nukahtaa ja nukkua siinä koko elämänsä ajan, kunhan vain eivät näkisi peloittavia kauhukuvia. Omasta puolestani minä toivon hyväsydämiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle kaikkea hyvää, toivon, ettei hänen nuorukaisellinen kaunosieluisuutensa ja kansalliselle pohjalle pyrkimisensä muuttuisi myöhemmin, kuten niin usein tapahtuu, siveelliseltä puoleltaan synkäksi mystisismiksi ja kansalliselta puoleltaan tylsäksi yltiöisänmaallisuudeksi — noiksi kahdeksi ominaisuudeksi, jotka uhkaavat kansakunnalle kenties vielä suurempaa pahaa kuin väärin ymmärretystä ja vaivatta saadusta eurooppalaisesta sivistyksestä johtunut varhainen mädäntyminen, jommoista hänen vanhempi veljensä sairastaa. —

Yltiöisänmaallisuus ja mystisismi aiheuttivat taas pari kolme kättentaputusta. Ja Ippolit Kirillovitš tietysti innostui, ja joskin tämä kaikki oli sangen vähän yhteydessä käsiteltävän jutun kanssa, puhumattakaan siitä, että lausutut ajatukset esiintyivät verraten epäselvinä, niin keuhkotautisen ja katkeroituneen miehen teki kovin mieli edes kerran eläessään puhua suunsa puhtaaksi. Kaupungissamme puhuttiin jälkeenpäin, että kuvatessaan Ivan Fjodorovitšia hän antoi valtaa epähienolle tunteelle, sillä kerran tai kahdesti oli Ivan Fjodorovitš julkisesti väittelyssä pannut hänet pussiin, ja tämän muistaen Ippolit Kirillovitš tahtoi nyt kostaa. En kuitenkaan tiedä, oliko tämmöinen johtopäätös oikea. Joka tapauksessa tämä kaikki oli vain johdantoa, sitten puhe kohdistui suoranaisemmin ja lähemmin itse asiaan.

— Mutta tuossa on nykyaikaisen perheenisän kolmas poika, — jatkoi Ippolit Kirillovitš, — hän on syytettyjen penkillä, hän on edessämme. Edessämme ovat myös hänen urotyönsä, hänen elämänsä ja tekonsa: kun aika tuli, niin kaikki avautui nähtäväksemme, kaikki tuli ilmi. Vastoin veljiensä »eurooppalaisuutta» ja »kansallisia perusaineksia» hän on ikäänkuin välitön kuva Venäjästä, — oi, ei koko, ei koko Venäjästä, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Ja kuitenkin se on siinä, tuo meidän rakas Venäjämme, haiskahtaa siltä, kuuluu, että se on siinä, tuo äitimme. Oi, me olemme välittömiä, meissä on paha ja hyvä ihmeellisellä tavalla sekaantuneena, me harrastamme valistusta ja Schilleriä ja samaan aikaan me reuhaamme ravintoloissa ja revimme juoppolalleja, ryyppytovereitamme, parrasta. Oi, mekin olemme hyviä ja ihania, mutta ainoastaan silloin, kun meidän itsemme on hyvä ja ihana olla. Päinvastoin, me ihan kuohumme — nimenomaan kuohumme — jaloja ihanteita, mutta vain sillä ehdolla, että ne saavutetaan ilman muuta, putoavat pöydällemme taivaasta ja ennen kaikkea ilmaiseksi, ilmaiseksi, ettei niistä tarvitsisi mitään maksaa. Me emme ensinkään pidä maksamisesta, sen sijaan pidämme hyvin paljon saamisesta, ja niin on laita kaikissa asioissa. Oi, antakaa, antakaa meille kaikki mahdolliset elämän hyvyydet (nimenomaan kaikki mahdolliset, vähempään emme tyydy) ja varsinkaan älkää olko meidän tapamme tiellä missään asiassa, ja silloin mekin osoitamme voivamme olla hyviä ja ihania. Me emme ole ahneita, emme, mutta antakaa kuitenkin meille rahoja, niin saatte nähdä, miten jalosti, miten halveksittavaa metallia halveksien me paiskaamme ne menemään yhdessä yössä hillittömään juominkiin. Mutta jos meille ei anneta rahoja, niin me näytämme, kuinka me saamme niitä hankituksi, kun oikein mielemme tekee. Mutta tästä tulee puhe myöhemmin, menkäämme järjestyksessä. Ennen kaikkea on meillä edessämme hylätty poika parka, »takapihalla ilman saappaita», niinkuin äsken lausui arvoisa ja kunnioitettu kansalaisemme, joka hänkin, — voi! — on syntyperältään ulkomaalainen! Toistan vieläkin: en anna kenenkään muun tehtäväksi syytetyn puolustamista! Minä olen syyttäjä, mutta minä olen myös puolustaja. Niin, mekin olemme ihmisiä, meissäkin on ihmisyyttä, mekin osaamme arvioida, kuinka syvän vaikutuksen luonteen kehitykseen voivat tehdä lapsuuden ja kodin ensimmäiset vaikutelmat. Mutta pojasta kasvaa nuorukainen, hän on jo nuori mies, upseeri; huimien tekojen ja kaksintaisteluhaasteen johdosta hänet lähetetään erääseen armaan Venäjänmaamme kaukaisimpaan pikku rajakaupunkiin. Siellä hän on virassa ja siellä hän juoda remuaa ja tietysti — iso laiva vaatii laajat vedet. Me tarvitsemme varoja, ennen kaikkea varoja, ja niinpä pitkien kinastelujen jälkeen hän ja hänen isänsä sopivat viimeisestä maksettavasta kuudentuhannen ruplan erästä ja hänelle lähetetään se. Huomatkaa, että hän on antanut asiakirjan, ja on olemassa hänen kirjeensä, jossa hän melkein sitoutuu olemaan vaatimatta muuta ja lopettaa näihin kuuteentuhanteen perintöriidan isän kanssa. Nyt hän kohtaa nuoren, yleväluontoisen ja henkisesti kehittyneen tytön. Oi, minä en uskalla kertoa uudelleen yksityiskohtia, te kuulitte ne äsken juuri: siinä on kunniaa, siinä on uhrautuvaisuutta, ja minä vaikenen. Kevytmielisen ja irstaan, mutta todelliselle jaloudelle, korkeammalle aatteelle päänsä kumartaneen nuoren miehen kuva vilahti silmiimme tavattoman sympaattisena. Mutta yhtäkkiä tämän jälkeen, tässä samassa oikeussalissa, saatiin aivan odottamatta nähdä mitalin toinenkin puoli. Taaskaan en uskalla ryhtyä lausumaan arveluita ja pidätyn analysoimasta, miksi seuraukset olivat sellaiset. Mutta täytyihän kuitenkin olla syitä, miksi seuraukset tulivat sellaisiksi. Tuo sama naishenkilö, silmät täynnä kauan salassa olleen pahastuksen kyyneliä, ilmoittaa meille, että syytetty juuri oli ensimmäisenä valmis häntä halveksimaan hänen varomattoman, kenties hillittömän äkillisen tekonsa johdosta, joka kuitenkin joka tapauksessa oli ylevä ja jalomielinen. Hänenpä juuri, tuon tytön sulhasen, huulilla ensimmäiseksi vilahti se ivallinen hymy, jota tyttö vain silloin ei jaksanut kestää, kun se näkyi hänen huulillaan. Tietäen, että mies jo oli ollut uskoton hänelle (ollut uskoton varmana siitä, että tytön on vastedes pakko sietää hänen puoleltaan mitä tahansa, myöskin hänen uskottomuuttaan), tietäen tämän morsian tahallaan tarjoaa hänelle kolmetuhatta ruplaa ja antaa selvästi, hyvin selvästi hänen silloin ymmärtää antavansa hänelle rahaa, jotta hän voisi pettää juuri hänet: »Mitä, otatko vai etkö, voitko olla niin kyynillinen», sanoo morsian hänelle äänettömästi tuomitsevalla ja tutkivalla katseellaan. Mies katsoo häneen, ymmärtää täydelleen hänen ajatuksensa (hänhän tunnusti täällä itse teidän kuultenne ymmärtäneensä kaiken) ja ottaa ilman mitään ehtoja nuo kolmetuhatta ja ryyppää ne kahdessa päivässä uuden lemmittynsä kanssa! Mitä ei ole uskottava? Edellistäkö legendaa — ylevän jalomielisyyden puuskaako, joka saattoi antamaan pois viimeiset elämiseen tarvittavat rahat ja kumartamaan hyveelle, vaiko mitalin toista puolta, joka on niin inhoittava? Tavallisesti on elämässä niin, että kun esiintyy kaksi vastakohtaa, niin totuus löydetään keskiväliltä; tässä tapauksessa se olisi sananmukaisesti väärin. Luultavinta on, että hän edellisessä tapauksessa oli vilpittömästi jalo ja jälkimmäisessä tapauksessa yhtä vilpittömästi alhainen. Miksi? Juuri siksi, että meillä on leveä, karamazovilainen luonto, — siihen minä puheellani pyrinkin, — luonto, johon mahtuu samalla kertaa kaikenlaisia vastakohtia ja joka kykenee samalla kertaa näkemään molemmat pohjattomat syvyydet, yläpuolellamme olevat kaikkein korkeimmat ihanteet ja allamme ammottavan syvimmän ja haisevimman lankeemuksen kuilun. Maistanette loistavan ajatuksen, jonka äsken lausui koko Karamazovien perhettä syvästi ja läheltä tarkannut nuori havaintojen tekijä herra Rakitin: »Lankeemuksen alhaisuuden tunteminen on näille epäsiveellisille, hillittömille luonteille yhtä välttämätön kuin korkeimman jalouden tunteenkin tunteminen», — ja se on totta: he tarvitsevat nimenomaan tuota luonnotonta sekoitusta aina ja lakkaamatta. Kaksi pohjatonta syvyyttä, kaksi syvyyttä, hyvät herrat, aivan samalla hetkellä, — ilman niitä me olemme onnettomia emmekä saa tyydytystä, olemisemme ei ole täydellistä. Me olemme leveitä, leveitä niinkuin emomme Venäjä, me sisällytämme itseemme kaiken ja tulemme toimeen kaiken kanssa! Olemme nyt, herrat valamiehet, sattuneet hipaisemaan noita kolmeatuhatta ruplaa, ja minä otan itselleni vapauden mennä asioissa hiukan edelle. Ajatelkaahan vain, että hän, tämä luonne, saatuaan silloin nuo rahat, vieläpä sillä tavoin, semmoisen häpeän kautta, niin häpeällisesti ja äärettömän alentavalla tavalla, — ajatelkaahan vain, että hän muka samana päivänä kykeni erottamaan niistä puolet, ompelemaan rintapussiin ja olemaan sitten kokonaisen kuukauden ajan niin luja, että kantoi niitä kaulassaan huolimatta kaikista kiusauksista ja suuresta rahantarpeesta! Ei juovuspäissään reuhatessaan ravintoloissa, ei silloinkaan, kun hänen piti kiitää pois kaupungista hankkiakseen Jumala tiesi keneltä rahaa, jota hän välttämättömästi tarvitsi viedäkseen lemmittynsä pakoon kilpailijan, isänsä viettelyiltä, — hän uskalla kajota tuohon pussiin. Mutta jo yksistään siitä syystä, ettei jättäisi lemmittyään alttiiksi ukon houkutuksille, jolle hän oli niin mustasukkainen, hänen olisi pitänyt avata pussinsa ja jäädä kotiin vartioimaan lakkaamatta lemmittyään, odottaen sitä hetkeä, jolloin tämä sanoo lopultakin hänelle: »Minä olen sinun», jolloin hän olisi kiitänyt tämän kanssa pois jonnekin kauas nykyisestä onnettomasta ympäristöstä. Mutta ei, hän ei kajoa taikakaluunsa, ja millä tekosyyllä? Alkuperäinen tekosyy, sanoimme sen, oli nimenomaan se, että kun hänelle sanottaisiin: »Minä olen sinun, vie minut minne tahdot», — niin olisi varoja millä viedä. Mutta tämä ensimmäinen tekosyy kalpeni, syytetyn omien sanojen mukaan, toisen ilmaantuessa. Niin kauan kuin minä, mukamas, pidän päälläni näitä rahoja, »minä olen lurjus, mutta en varas», sillä voin aina mennä loukatun morsiameni luo ja pannen hänen eteensä puolet häneltä petollisesti anastamistani rahoista aina, sanoa hänelle: »Katsos, minä join puolet rahoistasi ja osoitin sillä olevani heikko ja moraaliton mies, ja jos niin tahdot, lurjus (minä käytän syytetyn omia sanoja), — mutta vaikka olenkin lurjus, niin en ole varas, sillä jos olisin varas, niin en olisi tuonut sinulle tätä jäljelle jäänyttä toista puolta rahoista, vaan olisin anastanut senkin niinkuin edellisenkin puolen.» Ihmeellinen asian selitys! Tämä sama hurja, mutta heikko mies, joka ei voinut vastustaa kiusausta ottaa vastaan kolmetuhatta niin häpeällisesti, — tämä sama mies tuntee itsessään yhtäkkiä moista stoalaista lujuutta ja kantaa kaulassaan tuhansia ruplia uskaltamatta kajota niihin! Sopiiko tämä ollenkaan tarkastamaamme luonteeseen? Ei, ja minä otan itselleni vapauden kertoa teille, miten tämmöisessä tapauksessa olisi menetellyt todellinen Dmitri Karamazov, jos hän todellakin olisi päättänyt ommella rahat rinnalla kannettavaan pussiin. Ensimmäisen viettelyksen hetkenä, — no, vaikkapa huvittaakseen taas jollakin tuota uutta lemmittyään, jonka kanssa oli juoda rilluttanut jo toisen puolen rahoista, hän olisi avannut pussinsa ja ottanut siitä — sanokaamme aluksi vaikkapa sata ruplaa, — sillä miksi piti viedä takaisin nimenomaan puolet, se on puolitoista tuhatta, riittäähän tuhatneljäsataakin ruplaa; — tuloshan on sama: »Lurjus, mutta ei varas, sillä toinhan takaisin kuitenkin tuhatneljäsataa ruplaa, varas olisi ottanut kaikki eikä olisi palauttanut mitään.» Sitten jonkin ajan kuluttua hän olisi taas ratkonut auki pussin ja ottanut sieltä toisen sataruplasen, sitten kolmannen, sitten neljännen, ja viimeistään kuukauden lopulla hän olisi ottanut pussista viimeisen satasen: »kunhan vien yhdenkin satasen takaisin, niin tulos on sama: Olen lurjus, mutta en varas. Yhdeksänkolmatta sataruplasta olen juonut, mutta yhden olen sittenkin antanut takaisin, varas ei olisi antanut takaisin.» Ja viimein hän, pantuaan menemään viimeisen edellisenkin satasen, olisi katsellut viimeistä ja sanonut itselleen: »Eipä todellakaan maksa vaivaa viedä pois yhtä ainoata satasta, — minäpä juon senkin!» Näin olisi tehnyt se todellinen Dmitri Karamazov, jonka me tunnemme! Legenda pussista, jota hän muka kantoi rinnallaan — se on niin räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa, ettei suurempaa ristiriitaa voi esittää. Kaikkea voi otaksua paitsi tätä. Mutta me palaamme vielä tähän. —

Mainittuaan järjestyksessä kaiken, mitä oikeudellisen tutkimuksen toimittajat tiesivät isän ja pojan välisistä omaisuutta koskevista riidoista ja perhesuhteista, ja yhä uudestaan tullen siihen johtopäätökseen, että erinäisistä tosiseikoista päättäen ei ole pienintäkään mahdollisuutta päästä selvyyteen tästä perinnön jakoa koskevasta kysymyksestä ja todeta, kuka on vienyt toiselta osuutta ja kuka on maksanut toiselle liikaa, mainitsi Ippolit Kirillovitš noiden kolmentuhannen ruplan johdosta, jotka lähtemättömästi kummittelivat Mitjan päässä, mitä lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto sisälsi.

7.

Historiallinen katsaus

Lääkärien lausunto pyrkii todistamaan meille, että syytetty ei ole täydessä järjessään ja että hän sairastaa maniaa. Minä vakuutan, että hän on kuin onkin täydessä järjessään ja että tämä juuri onkin pahinta: jos hän ei olisi täydessä järjessään, niin hän ehkä olisikin paljon viisaampi. Että hän taasen sairastaa maniaa, niin siihen minä voisin yhtyäkin, mutta vain yhdessä kohdassa, — samassa, johon asianymmärtäjäin lausuntokin viittaa, nimittäin että syytetyn mielestä hänen isänsä oli hänelle maksava nuo kolmetuhatta ruplaa. Mutta kuitenkin voidaan kenties löytää verrattomasti lähempää tarjoutuva näkökulma selittämään tuota syytetyn ainaista raivostumista noitten rahojen johdosta kuin hänen taipumuksestansa mielenvikaisuuteen. Omasta puolestani minä yhdyn täydellisesti nuoren lääkärin lausumaan mielipiteeseen, että syytetty on ollut ja on henkisiltä kyvyiltään täysin normaalinen ja on vain ollut kiihdyksissä ja vihastunut. Siinäpä se juuri onkin: ei kolmetuhatta, ei rahasumma sinänsä ollut syynä syytetyn joka kerta kuohahtavaan raivoisaan vihastukseen, vaan siihen oli erikoinen syy, joka synnytti hänessä suuttumuksen. Se syy oli — mustasukkaisuus! —

Tässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan intohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin syytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä», — käyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta sen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on tämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan naishenkilöön myös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton yhteensattumus, sillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla kertaa, vaikka aikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon naisen, — ja noihin kumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin, aivan karamazovilainen intohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma tunnustus: »Minä», sanoo hän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin, hänen teki yhtäkkiä mieli pitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin ei ollut tehnyt mieli, mutta nyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen päähänsä, — ja asia päättyi niin, että kumpikin lankesi hänen jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka oli kumartanut rahoja kuin Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa ainoastaan sitä varten, että tuo nainen kävisi hänen asunnossaan, mutta pian hänet oli johdettu niin pitkälle, että hän olisi pitänyt onnena saada laskea nimensä ja koko omaisuutensa hänen jalkojensa juureen, kunhan tämä vain olisi suostunut tulemaan hänen lailliseksi aviovaimokseen. Syytetyn tragedia taas on silminnähtävä, se on edessämme. Mutta sellaista oli nuoren naisen »leikki». Onnettomalle nuorelle miehelle ei viettelijätär antanut edes toivoa, sillä toivoa, todellista toivoa hänelle annettiin vasta ihan viime hetkellä, kun hän langeten polvilleen kiduttajansa eteen ojenteli häntä kohti käsiään, jotka jo olivat hänen isänsä ja kilpakosijansa veren tahrimat: juuri tässä asennossa hänet vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä hänen kanssaan pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen syyllisin kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen vallassa, kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut kuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo olen maininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin lausein tämän sankarittaren luonteen: »Epätoivo varhaisella iällä, varhain koettu petos ja lankeemus, hänet hylänneen sulhasen uskottomuus, sen jälkeen köyhyys, rehellisen perheen kirous ja viimein erään rikkaan ukon suojelus, ukon, jota hän muuten vielä nytkin pitää hyväntekijänään. Nuoreen sydämeen, jossa kenties piili paljon hyvää, pesiytyi viha jo liian varhain. Luonne muodostui laskelmia tekeväksi, rahaa kokoavaksi. Kehittyi ivallisuutta ja halua kostaa yhteiskunnalle.» Tämän karakteristiikan jälkeen ymmärrämme, että hän saattoi pitää pilanaan kumpaakin, ainoastaan leikkiäkseen ilkeätä leikkiä. Ja tuon kuukauden aikana, johon sisältyy toivotonta rakkautta, siveellisiä lankeemuksia, oman morsiamen pettämistä, vieraitten, hänen kunniallisuutensa varaan uskottujen rahojen anastamista, — syytetty kaiken lisäksi joutuu miltei raivon ja vimmastuksen valtaan ainaisesta mustasukkaisuudesta, ja ketä kohtaan, — omaa isäänsä kohtaan! Ja pääasia on, että mieletön ukko koettaa houkutella ja viekoitella hänen intohimonsa esinettä niillä samoilla kolmellatuhannella, joita poika pitää äidinperintönään ja joiden anastamisesta hän soimaa isää. Niin, minä myönnän, että tämä oli raskasta kantaa! Tässä saattoi todella sairastua maniaan. Ei ollut kysymys rahoista, vaan siitä, että juuri noilla rahoilla niin inhoittavan kyynillisesti tahdottiin särkeä hänen onnensa —

Sitten Ippolit Kirillovitš siirtyi kuvaamaan, kuinka syytetyssä vähitellen syntyi ajatus tappaa isänsä, ja seurasi tämän ajatuksen kehittymistä perustaen esityksensä tosiasioihin.

— Aluksi me vain huutelemme ravintoloissa, — huutelemme koko tämän kuukauden. Oi, me rakastamme elää ihmisten parissa ja heti paikalla kertoa noille ihmisille kaikki pirullisimmatkin ja vaarallisimmatkin ideamme, me rakastamme ilmaista ajatuksemme ihmisille ja, en tiedä miksi, me vaadimme heti, aivan samassa, että osaksemme tulisi näitten ihmisten puolelta täydellinen sympatia, että he perehtyisivät kaikkiin meidän huoliimme ja murheisiimme, myöntelisivät, kun puhumme, eivätkä olisi esteenä tavoillemme. Muuten me suutumme ja hajoitamme koko ravintolan. (Seurasi kertomus alikapteeni Snegirevistä.) Ne, jotka näkivät ja kuulivat syytetyn tämän kuukauden aikana, alkoivat lopulta tuntea, että tässä voi jo olla muutakin kuin aivan huutoja ja uhkauksia isää kohtaan ja että raivostuksen ollessa niin suuri sanoista kenties siirrytään tekoonkin. (Tässä prokuraattori kuvasi perhekokouksen luostarissa, keskustelut Aljošan kanssa ja säädyttömän väkivaltaisen kohtauksen isän kodissa, jolloin syytetty syöksyi taloon päivällisen jälkeen.) Minä en aio tiukasti vakuuttaa, — jatkoi Ippolit Kirillovitš, — että ennen tätä kohtausta syytetty oli jo harkiten ja määrätietoisesti päättänyt tehdä lopun isästään murhaamalla hänet. Siitä huolimatta oli tämä ajatus jo joitakin kertoja ollut hänen mielessään, ja hän oli harkiten sitä tarkastanut — sen osoittavat meille tosiasiat, todistajien lausunnot ja hänen oma tunnustuksensa. Minä tunnustan, herrat valamiehet, — lisäsi Ippolit Kirillovitš, — että minä tähän päivään saakka olen empinyt väittää syytetyllä olleen täyden ja tietoisen aikomuksen tehdä rikos, joka väikkyi hänen mielessään. Minä olin vahvasti vakuutettu sitä, että hänen sielunsa oli jo monta kertaa nähnyt tuon kohtalokkaan hetken edessään, mutta ainoastaan nähnyt, kuvitellut sen ainoastaan mahdollisuutena, mutta ei vielä määrännyt toimeenpanon aikaa eikä muita siihen kuuluvia seikkoja. Mutta minun empimiseni loppui tänään, kun neiti Verhovtsev tänään esitti oikeudelle tämän onnettoman asiakirjan. Te itse kuulitte, hyvät herrat, hänen huudahduksensa: »Tämä on suunnitelma, tämä on murhan ohjelma!» näin hän määritteli onnettoman syytetyn onnettoman »humalaisen» kirjeen. Ja todellakin tällä kirjeellä on täysin ohjelman ja suunnitelman merkitys. Se on kirjoitettu kaksi vuorokautta ennen rikosta, — ja näin ollen tiedämme nyt varmasti, että kaksi vuorokautta ennen kamalan aikeensa toteuttamista syytetty vannoi ja ilmoitti, että jollei hän seuraavana päivänä saa rahoja, niin hän tappaa isänsä ottaakseen tämän rahat tyynyn alta »punaisella nauhalla sidotusta kääröstä, kunhan vain Ivan lähtisi pois». Kuulitteko: »Kunhan vain Ivan lähtisi pois», — tässä on siis kaikki jo harkittua, asianhaaroja punnittu, — ja mistäs: kaikki täytettiinkin sitten aivan niinkuin tämän kirjoituksen mukaan! Aikomus ja harkinta ovat epäilemättömät, rikos oli tehtävä ryöstämistarkoituksessa, se on suoraan ilmoitettu, se on kirjoitettu ja allekirjoitettu. Syytetty ei kiellä allekirjoitustaan. Sanotaan: hän kirjoitti tämän juovuksissa. Mutta se ei vähennä mitään ja on sitäkin tärkeämpää: kirjoitti juovuksissa sitä, minkä oli miettinyt selvänä. Jos ei asiaa olisi suunniteltu selvänä, ei sitä olisi kirjoitettu juovuksissa. Sanotaan kenties: miksi hän sitten huuteli aikeestaan ravintoloissa? Se, joka edeltäpäin harkiten päättää ryhtyä tämmöiseen tekoon, on vaiti ja pitää kaikki salassa. Se on totta, mutta hän huuteli silloin, kun ei vielä ollut suunnitelmia eikä aikomusta, vaan oli olemassa ainoastaan toivomus, oli kypsymässä ainoastaan pyrkimys. Myöhemmin hän jo huutelee vähemmän tästä. Sinä iltana, jolloin tämä kirje on kirjoitettu, hän juotuaan itsenä juovuksiin »Pääkaupunki»-ravintolassa oli vastoin tavallisuutta vaitelias, ei pelannut biljardia, istui syrjässä, ei puhunut kenenkään kanssa ja vain ajoi sieltä pois erään täkäläisen kauppa-apulaisen, mutta sen hän teki miltei tiedottomasti, tottunut kun oli riitelemään eikä ravintolaan tultuaan mitenkään voinut olla riitaa rakentamatta. Totta on, että kun syytetty oli tehnyt lopullisen päätöksensä, hänen mieleensä samalla täytyi nousta se pelko, että hän oli liian paljon huudellut kaupungilla etukäteen ja että se voi suuresti todistaa häntä vastaan ja hänen syyllisyyttään, kun hän toteuttaa aikeensa. Mutta minkäpä sille voi, tosiasiana pysyi, että hän oli aikeitaan kuulutellut, tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja totta kai loppujen lopuksi piru auttaa niinkuin on tehnyt tähänkin asti. Me luotimme onneemme, hyvät herrat! Minun täytyy lisäksi vielä tunnustaa, että hän teki paljon välttääkseen onnettoman hetken, että hän ponnisteli sangen paljon välttääkseen verenvuodatusta. »Pyydän huomenna kolmeatuhatta kaikilta ihmisiltä», kuten hän kirjoittaa omalaatuisella kielenkäytöllään, »ja jos ihmiset eivät anna, niin vuotaa verta». Taaskin juovuksissa kirjoitettu ja taaskin selvänä toimeenpantu ihan kuin kirjoituksen mukaan! —

Sitten Ippolit Kirillovitš ryhtyi seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkia Mitjan puuhia rahojen saamiseksi, ettei tarvitsisi tehdä rikosta. Hän kuvasi hänen käyntinsä Samsonovin luona, matkan Ljagavyin luokse — kaikki asiakirjain perusteella. — Kiusaantuneena, pilkattuna, nälkäisenä, myytyään kellonsa tämän matkan takia (vaikka hänellä olikin päällään puolitoista tuhatta ruplaa — muka, oi, muka), mustasukkaisuuden kiduttaessa häntä kaupunkiin jääneen lempensä esineen tähden, epäillen tämän hänen poissa ollessaan menevän Fjodor Pavlovitšin luo, hän palaa viimein takaisin kaupunkiin. Jumalan kiitos! Lemmitty ei ole ollut Fjodor Pavlovitšin luona. Hän itse saattaa hänet tämän suojelijan Samsonovin luo. (Omituista, Samsonovia kohtaan me emme ole mustasukkainen, ja tämä on hyvin kuvaava psykologinen erikoisuus tässä jutussa!) Sitten hän rientää tähystysasemalle »takalistoon» ja siellä — siellä hän saa tietää, että Smerdjakov on saanut kaatuvataudin kohtauksen, että toinen palvelija on sairas, — tie on vapaa, »merkit» hän tuntee, mikä kiusaus! Siitä huolimatta hän kuitenkin koettaa vastustaa; hän menee meidän kaikkien suuresti kunnioittaman, täällä väliaikaisesti asuvan rouva Hohlakovin luo. Tämä rouva, joka jo kauan on tuntenut osanottoa hänen kohtaloonsa, antaa hänelle mitä järkevimmän neuvon: että hän heittäisi pois tuon juopottelun, tuon säädyttömän rakkauden, nuo joutilaana ravintolassa vetelehtimiset, nuorten voimain hyödyttömän tuhlailun, ja menisi Siperiaan kultakaivokseen: »Siellä tulevat kuohuvat voimanne käytetyiksi, se sopii teidän romanttiselle luonteellenne, joka kiihkeästi haluaa seikkailuja.» — Kuvattuaan keskustelun tuloksen ja sen hetken, jolloin syytetty yhtäkkiä sai tietää, että Grušenjka ei ollutkaan Samsonovin luona, kuvattuaan, miten onneton, mustasukkainen mies, jonka hermot olivat äärimmilleen kiusatut, joutui silmänräpäyksessä raivon valtaan ajatellessaan, että lemmittynsä oli pettänyt hänet ja on nyt Fjodor Pavlovitšin luona, Ippolit Kirillovitš lopetti kiinnittäen huomiota sattuman kohtalokkaaseen vaikutukseen: — Jos palvelijatar olisi ennättänyt sanoa hänelle, että hänen lemmittynsä on Mokrojessa, »entisen» ja »kiistämättömän» kanssa, — niin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta palvelijatar oli hölmistynyt kauhusta, vannoi ja vakuutti, ja jos syytetty ei tappanut häntä siihen paikkaan, niin se johtui vain siitä, että hän syöksyi päistikkaa petollisen lemmittynsä jälkeen. Mutta huomatkaa: niin suunniltaan kuin hän olikin, niin hän kuitenkin sieppasi mukaansa vaskisen survimen. Miksi juuri survimen, miksi ei jotakin muuta asetta? Mutta jos me jo kokonaisen kuukauden ajan olemme nähneet edessämme tuon kuvan ja valmistautuneet siihen, niin me sieppaamme aseeksi sen, mikä sattuu vilahtamaan silmiimme ja näyttää sopivan aseeksi. Ja että jokin tämäntapainen esine voi olla aseena, — sitä olemme mielessämme ajatelleet jo kokonaisen kuukauden. Siksipä me niin silmänräpäyksessä ja empimättä katsoimmekin sen sopivan aseeksi! Ja siksipä hän ei oikeastaan tiedottomasti eikä vastoin tahtoaan siepannut tuota onnetonta survinta. Nyt hän on isän puutarhassa — tie on avoinna, todistajia ei ole, on yösydän, pimeyttä ja mustasukkaisuutta. Epäluulo, että lemmitty on täällä, tuon hänen kilpailijansa kanssa, hänen sylissään, ja kenties pilkkaa häntä tällä hetkellä, — saa vallan hänen sielussaan. Eikä pelkkä epäluulo, — millepä epäluuloille enää olisi sijaa, petos on ilmeinen, silminnähtävä: hän on täällä, tässä huoneessa, josta näkyy valoa, hän on siellä hänen luonaan, verhon takana, — ja onneton mies hiipii ikkunan luo, katsoo siihen kunnioittavasti, tyyntyy säyseästi ja poistuu järkevästi rientäen nopeasti pakoon onnettomuutta, estääkseen vaarallisen ja epäsiveellisen teon, — ja meidät tahdotaan saada vakuutetuiksi tästä, meidät, jotka tunnemme syytetyn luonteen, ymmärrämme, millaisessa mielentilassa hän oli, ymmärrämme sen meille tunnettujen tosiasiain perusteella, ja, ennen kaikkea, tiedämme hänen tuntevan merkit, joitten avulla hän heti voi saada ovet aukeamaan ja päästä sisälle! — Tässä, »merkeistä» mainitessaan, Ippolit Kirillovitš joksikin aikaa jätti syytöksensä ja katsoi välttämättömäksi puhua laajasti Smerdjakovista, jotta tuo väliin tullut episodi Smerdjakoviin kohdistuvista epäluuloista tulisi perin pohjin pengotuksi ja se ajatus, että tämä oli tehnyt murhan, saataisiin kerta kaikkiaan poistetuksi. Hän teki tämän sangen seikkaperäisesti, ja kaikki ymmärsivät, että vaikka hän olikin suhtautunut hyvin halveksivasti moiseen epäluuloon, niin hän kuitenkin piti sitä varsin tärkeänä asiana.

8.

Tutkielma Smerdjakovista

— Mistä ensiksikin on johtunut se, että tuollainen epäluulo ollenkaan on voinut syntyä? — tällä kysymyksellä Ippolit Kirillovitš aloitti. — Ensimmäinen, joka huudahti, että Smerdjakov oli murhaaja, oli syytetty itse vangitsemisensa hetkellä, mutta hän ei ole kuitenkaan tuosta ensimmäisestä huudostaan lähtien aina tähän hetkeen asti esittänyt syytöksensä tueksi ainoatakaan tosiasiaa, — eipä edes jossakin määrin inhimillisen järjen mukaista viittaustakaan johonkin tosiasiaan. Sitten on tämän syytöksen esittänyt ainoastaan kolme henkilöä: syytetyn molemmat veljet ja rouva Svetlov. Mutta syytetyn vanhempi veli esitti epäluulonsa vasta tänään, sairaana, kiistämättömän mielenhäiriön ja kuumeen vallassa, kun taas tätä ennen koko kahden kuukauden ajan, kuten varmasti tiedämme, hän on täydelleen ollut vakuutettu veljensä syyllisyydestä eikä ole koettanutkaan väittää mitään tätä ajatusta vastaan. Mutta tästä puhumme erikseen myöhemmin. Sitten ilmoitti syytetyn nuorempi veli meille äsken itse, ettei hänellä ole mitään tosiasioita esitettävänä sen ajatuksensa tueksi, että Smerdjakov on syyllinen, ei pienimpiäkään, ja että hän on saanut tämän käsityksensä ainoastaan syytetyn sanoista ja »hänen kasvojensa ilmeestä», — niin, tämän suurenmoisen todistuksen lausui hänen veljensä äsken kahdesti. Rouva Svetlov taas lausui kenties vieläkin suurenmoisemmin: »Mitä syytetty teille sanoo, sitä uskokaa, hän ei ole niitä miehiä, että valehtelisi.» Tässä ovat noiden kolmen henkilön, joita syytetyn kohtalo perin läheisesti koskee, kaikki tosiasialliset todistukset Smerdjakovia vastaan. Ja kuitenkin syytös Smerdjakovia vastaan on pysynyt vireillä ja levinnyt ja elää yhä, — voiko sitä uskoa, onko se ajateltavissa? —

Tässä Ippolit Kirillovitš katsoi tarpeelliseksi hiukan kuvailla »sairaalloisen mielenhäiriön ja hulluuden kohtauksessa itseltään hengen riistäneen» Smerdjakov-vainajan luonnetta. Hän esitti hänet heikkojärkiseksi mieheksi, joka oli saanut jonkinmoisen sekavan opillisen sivistyksen alkeita ja jonka pään olivat panneet pyörälle yli hänen ymmärryksensä menevät filosofiset aatteet; hän pelästyi erinäisiä nykyaikaisia oppeja velvollisuudesta ja ihmisen tehtävästä, joita oppeja hänelle jakelivat — käytännöllisesti hänen herra- ja mahdollisesti isävainajansa Fjodor Pavlovitš hillittömällä elämällään, ja teoreettisesti herran toinen poika Ivan Fjodorovitš monenlaisilla omituisilla filosofisilla keskusteluilla, joihin hän mielellään huvikseen ryhtyi, luultavasti ikävissään tai tuntien ivailun tarvetta, jolle ei sattunut löytymään parempaa purkautumismahdollisuutta. — Hän on itse kertonut minulle henkisestä tilastaan viimeisinä olinpäivinään herransa talossa, — selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta siitä todistavat toisetkin: syytetty itse, hänen veljensä, vieläpä palvelija Grigori, toisin sanoen kaikki ne, joitten täytyi tuntea hänet sangen hyvin. Sitäpaitsi kaatuvataudin runtelema Smerdjakov oli »arka kuin kana». »Hän lankesi jalkoihini ja suuteli jalkojani», kertoi meille syytetty itse sillä hetkellä, jolloin hän ei vielä tajunnut sellaisen kertomuksen olevan itselleen jossakin määrin epäedullisen, — »se on kaatuvatautinen kana», lausui hän hänestä luonteenomaisella puhetavallaan. Tämänpä miehen syytetty (niinkuin hän itsekin todistaa) valitsee uskotukseen ja peloittelee häntä niin paljon, että tämä lopulta suostuu rupeamaan hänen vakoojakseen ja tietojen tuojaksi. Tämmöisenä urkkijana talossa hän pettää herraansa, kertoo syytetylle sekä rahakäärön olemassaolosta että merkeistä, joitten avulla voi päästä herran luo, — ja kuinka hän olisikaan voinut olla kertomatta! »He tappavat, näin sen selvästi, että he tappavat minut», sanoi hän kuulustelussa vavisten ja tutisten meidänkin edessämme siitä huolimatta, että kiduttaja, joka oli häntä peloitellut, oli silloin jo itse vankilassa eikä voinut tulla häntä rankaisemaan. »He epäilivät minua joka hetki, minä olin pelossa ja vavistuksessa, vain välttääkseni heidän vihaansa kiiruhdin ilmoittamaan heille jokaisen salaisuuden, jotta he juuri siten näkisivät minun syyttömyyteni heidän edessään ja päästäisivät minut hengissä käsistään.» Nämä ovat hänen omat sanansa, minä kirjoitin ne muistiin ja muistan: »Kun he alkavat huutaa minulle, niin minä lysähdän polvilleni heidän eteensä.» Ollen luonnostaan perin rehellinen nuori mies, jonka ominaisuuden avulla hän oli saavuttanut herransa luottamuksen, sillä tämä oli huomannut hänen rehellisyytensä, kun hän oli antanut isännälleen takaisin tämän pudottamat rahat, onneton Smerdjakov, täytyy otaksua, kärsi hirveitä katumuksen tuskia sen johdosta, että oli ollut uskoton herralleen, jota hän rakasti hyväntekijänään. Henkilöt, jotka potevat ankaraa kaatuvatautia, ovat etevimpien psykiatrien todistuksen mukaan aina taipuvaisia lakkaamatta ja tietenkin sairaalloisesti syyttämään itseään. Heitä kiusaa heidän »syyllisyytensä» jossakin asiassa jonkun edessä, heitä kiduttavat omantunnon tuskat, joihin usein ei ole mitään syytä, he liioittelevat ja keksivät itsekin syykseen kaikenlaisia vikoja ja rikoksia. Ja tällainen subjekti tulee todellakin syylliseksi ja rikolliseksi pelosta ja peloittelusta. Sitäpaitsi hän aavisti selvästi, että hänen silmiensä edessä kehittyvistä asianhaaroista saattoi tulla seuraukseksi jotakin pahaa. Kun Fjodor Pavlovitšin keskimmäinen poika, Ivan Fjodorovitš, aivan katastrofin edellä oli lähdössä Moskovaan, niin Smerdjakov pyyteli häntä jäämään, uskaltamatta kuitenkaan, pelkuri kun oli, lausua hänelle kaikkea pelkoaan selvässä ja kategorisessa muodossa. Hän tyytyi pelkkiin vihjauksiin, mutta niitä ei ymmärretty. On huomattava, että Ivan Fjodorovitšissa hän ikäänkuin näki turvansa, ikäänkuin vakuuden siitä, että niin kauan kuin tämä on kotona, ei onnettomuutta tapahdu. Muistakaa Dmitri Karamazovin »humalaisessa» kirjeessä oleva lause: »Tapan ukon, jos vain Ivan matkustaa pois», siis Ivan Fjodorovitšin läsnäoloa pitivät kaikki ikäänkuin vakuutena rauhan ja järjestyksen säilymisestä talossa. Mutta hän matkustaa pois, ja Smerdjakov saa heti, melkein tunnin kuluttua nuoren herran lähdöstä, kaatuvataudin kohtauksen. Sehän on täysin ymmärrettävää. Tässä on mainittava, että kauhun ja eräänlaisen epätoivon näännyttämä Smerdjakov oli varsinkin viime päivinä tuntenut kaatuvataudin kohtausten saattavan tulla, jommoista hänelle oli sattunut ennenkin siveellisen jännityksen ja järkytyksen hetkinä. Näiden kohtausten päivää ja hetkeä ei tietenkään voi ennakolta arvata, mutta taipumusta kohtaukseen voi jokainen kaatuvatautinen tuntea itsessään jo edeltäkäsin. Niin sanoo lääketiede. Ja niinpä heti Ivan Fjodorovitšin lähdettyä talosta Smerdjakov tuntien niin sanoakseni orpoutensa ja turvattomuutensa on kotoisissa askareissaan menossa kellariin, kulkee alas portaita ja ajattelee: »Tuleeko vai eikö tule kohtaus, ja entäpä jos se tuleekin juuri nyt?» — Ja juuri tämän mielentilan johdosta, tämän kuvittelun ja näiden kysymysten johdosta, hän saa vetokohtauksia kurkkuunsa, jotka oireet aina käyvät kaatuvataudin kohtauksen edellä, ja hän lentää päistikkaa tajuttomana kellarin pohjalle. Ja tässä mitä luonnollisimmassa sattumassa osataan viekkaasti nähdä jotakin epäilyttävää, jokin osoitus, jokin viittaus siihen, että hän tahallaan tekeytyi sairaaksi! Mutta jos hän sen teki tahallaan, niin herää heti kysymys: mitä varten? Millainen oli laskelma, mikä oli tarkoitus? Minä en nyt puhukaan lääketieteestä; tiede muka valehtelee, tiede erehtyy, lääkärit eivät ole osanneet erottaa toisistaan totuutta ja teeskentelyä, — olkoon niin, olkoon, mutta vastatkaa kuitenkin kysymykseeni: mitä varten hänen tarvitsi teeskennellä? Eiköhän sitä varten, että hän, päätettyään tehdä murhan, tuolla kaatuvataudin kohtauksella jo sitä ennen ja mahdollisimman pian kiinnittäisi talossa toisten huomion itseensä? Nähkääs, herrat valamiehet, Fjodor Pavlovitšin talossa oli ja oleskeli rikosyönä viisi ihmistä: ensiksikin itse Fjodor Pavlovitš, — mutta eihän hän tappanut itseään, se on selvää, toiseksi hänen palvelijansa Grigori, mutta tämähän oli vähällä itse tulla tapetuksi, — kolmanneksi Grigorin vaimo, palvelijatar Marfa Ignatjevna, mutta suorastaan hävettää otaksua, että hän olisi murhannut herransa. Jää siis kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov. Mutta koska syytetty vakuuttaa, ettei hän ole murhaaja, niin murhan on siis tehnyt Smerdjakov, muuta mahdollisuutta ei ole, mitään muuta murhaajaa ei voi löytää. Siitäpä, siitäpä siis on syntynyt tuo »ovela» ja suurenmoinen syytös onnetonta, eilen päivänsä päättänyttä idioottia vastaan! Vain siksi, ettei ketään muuta voi löytää! Jos olisi edes epäluulon varjoakaan jotakuta muuta kohtaan, jotakuta kuudetta henkilöä kohtaan, niin, minä olen vakuutettu siitä, syytetty itsekin häpeäisi silloin viitata Smerdjakoviin, hän syyttäisi tuota kuudetta henkilöä, sillä on suorastaan mieletöntä syyttää tästä murhasta Smerdjakovia.

Hyvät herrat, jättäkäämme psykologia, jättäkäämme lääketiede, jättäkäämme logiikkakin, pitäkäämme kiinni vain tosiasioista ja katsokaamme, mitä tosiasiat meille puhuvat. Smerdjakov tappoi, mutta millä tavoin? Yksinkö vaiko yhdessä syytetyn kanssa? Tarkastakaamme ensin ensimmäistä tapausta, nimittäin että Smerdjakov tekee murhan yksin. Jos hän tappoi, niin tietysti hän teki sen jostakin syystä, jotakin etua saavuttaakseen. Mutta kun hänellä ei ollut edes nimeksikään sellaisia vaikuttimia murhan tekoon kuin oli syytetyllä, nimittäin vihaa, mustasukkaisuutta ynnä muuta, niin Smerdjakov epäilemättä saattoi tehdä murhan ainoastaan rahojen tähden, anastaakseen itselleen nimenomaan nuo kolmetuhatta, jotka hän itse oli nähnyt herran laittavan kääröön. Ja niinpä hän päätettyään tehdä murhan ennakolta ilmoittaa toiselle henkilölle, — nimittäin syytetylle, — kaikki rahoja ja merkkejä koskevat seikat: missä käärö on, mitä kääröön on kirjoitettu, minkä sisään se on kääritty, ja, mikä on tärkeintä, kaikkein tärkeintä, kertoo hänelle noista »merkeistä», joitten avulla pääsee sisälle herran luo. Mitä, tekeekö hän sen suorastaan joutuakseen kiinni? Vai saadakseenko itselleen kilpailijan, joka kenties tahtoo itsekin mennä sisälle ja saada käärön? Niin, sanotaan minulle, mutta hänhän kertoi sen pelosta. Mutta miten lienee? Mies, joka silmää räpäyttämättä on suunnitellut niin rohkeutta vaativan ja petomaisen asian ja sitten paneekin sen toimeen, — ilmaisee sellaisia tietoja, jotka hän yksin koko maailmassa tuntee ja joita ei kukaan koko maailmassa osaa aavistaakaan, jos hän vain ei puhu niistä. Ei, olipa mies millainen pelkuri tahansa, niin jos hän on suunnitellut semmoisen teon, niin hän ei sano kenellekään mitään ainakaan kääröstä ja merkeistä, sillä niistä kertominenhan on samaa kuin ennakolta laittaa niin, että joutuu kiinni. Hän olisi keksaissut jotakin vartavasten, olisi valehdellut jotakin muuta, jos häneltä aivan välttämättömästi vaadittiin tietoja, mutta näistä asioista hän ei olisi hiiskunut mitään! Päinvastoin, toistan sen, jos hän olisi ollut puhumatta vaikkapa vain rahoista ja sitten tehnyt murhan ja anastanut nuo rahat itselleen, niin ei kukaan koskaan koko maailmassa olisi voinut syyttää häntä ainakaan ryöstömurhasta, sillä eihän kukaan muu kuin hän ollut nähnyt noita rahoja, ei kukaan tietänyt, että ne olivat talossa. Jos häntä olisi syytettykin, niin ehdottomasti olisi katsottu hänen tehneen murhan jostakin muusta vaikuttimesta. Mutta kun kukaan ei aikaisemmin ollut huomannut hänellä olevan noita vaikuttimia, vaan kaikki päinvastoin näkivät, että hänen herransa rakastaa häntä ja kunnioittaa häntä luottamuksellaan, niin tietysti häntä olisi viimeiseksi epäilty, ja olisi ennen kaikkea epäilty sellaista, jolla oli näitä vaikuttimia, joka itse huusi, että hänellä oli nämä vaikuttimet, joka ei niitä salannut, vaan ilmaisi ne kaikille, sanalla sanoen, olisi epäilty murhatun poikaa Dmitri Fjodorovitšia. Smerdjakov olisi murhannut ja ryöstänyt, mutta poikaa olisi syytetty, — tämähän olisi ollut edullista Smerdjakoville, murhaajalle? No, mutta tuollepa pojalle juuri Smerdjakov päätettyään tehdä murhan kertoo edeltäpäin rahoista, kääröstä ja merkeistä, — kuinka loogillista, kuinka selvää tämä onkaan!

Tulee Smerdjakovin suunnitteleman murhateon päivä, ja silloin hän kaatuu nurin teeskennellen kaatuvataudin kohtausta, miksi? Tietysti siksi, että ensiksikin palvelija Grigori, joka on aikonut ryhtyä parantelemaan sairauttaan, nähdessään ettei ole kerrassaan ketään, joka vahtisi taloa, kenties lykkäisi sairautensa hoitelemisen toiseen kertaan ja ryhtyisi vahtimaan. Toiseksi tietysti sen tähden, että itse herra, joka näkisi, ettei häntä kukaan vartioi, ja joka hirveästi pelkäsi poikansa tuloa, mitä hän ei toisilta salannut, olisi kahta vertaa epäluuloisempi ja varovaisempi. Ja lopuksi, mikä on pääasia, tietysti sen tähden, että hänet, taudinkohtauksen heikontama Smerdjakov, heti vietäisiin keittiöstä, jossa hän aina makasi yönsä erillään muista ja jossa hän sai vapaasti tulla ja mennä, sivurakennuksen toiseen päähän Grigorin huoneeseen, heidän molempien luo väliseinän taakse, kolmen askelen päähän heidän omasta vuoteestaan, niinkuin oli ollut aina tapana jo ammoisista ajoista, heti kun häntä runteli kaatuvatauti, mikä asiain järjestely johtui hänen herransa ja helläsydämisen Marfa Ignatjevnan tahdosta. Maatessaan siellä väliseinän takana hän luultavimmin, jotta häntä sitäkin varmemmin pidettäisiin sairaana, alkaa tietysti vaikeroida, toisin sanoen herätellä heitä unesta kaiken yötä — (niinkuin asia olikin Grigorin ja tämän vaimon todistuksen mukaan), — ja kaikki tämä, kaikki tämä vain siksi, että hän sitä mukavammin voisi yht'äkkiä nousta vuoteeltaan ja sitten tappaa herransa!

Mutta, sanotaan minulle, kenties hän siksi juuri teeskentelikin, ettei häntä sairaana epäiltäisi, ja syytetylle hän ilmaisi rahoja ja merkkejä koskevat seikat juuri siksi, että tämä rupeaisi tuntemaan houkutusta ja tulisi itse ja tekisi murhan, ja kun sitten, näettekö, toinen olisi murhan tehtyään mennyt pois ja vienyt rahat ja tällöin kenties synnyttänyt melua ja touhua, herättänyt todistajat unesta, silloin, näettekö, nousee myös Smerdjakov ja menee, — niin, minkäpä sille tekee, hän menee. Hän menee nimenomaan tappamaan toisen kerran herran ja viemään toisen kerran tämän rahat. Hyvät herrat, nauratteko te? Minua hävettää itseänikin esittäessäni tämmöisiä otaksumia, mutta kuitenkin, ajatelkaahan, syytetty vakuuttaa juuri tämmöistä: minun jälkeeni, muka, kun minä olin jo lähtenyt ulos talosta, lyönyt maahan Grigorin ja synnyttänyt hälyn, hän nousi vuoteesta, meni, tappoi ja ryösti rahat. Minä en edes puhukaan siitä, miten Smerdjakov saattoi laskea kaikki edeltäpäin ja tietää kaikki edeltäkäsin kuin viisi sormeaan, nimittäin että kiihtynyt ja hurjistunut poika tulee vain sitä varten, että katsahtaisi kunnioittavasti ikkunasta sisään ja vetäytyisi taas pois, vaikka tiesi merkit, sekä jättäisi hänelle, Smerdjakoville, koko saaliin! Hyvät herrat, minä kysyn vakavasti: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki rikoksensa? Osoittakaa se hetki, sillä ilman sitä ei voi syyttää!

Mutta ehkäpä kaatuvatauti oli oikeata. Sairas toipui yhtäkkiä, kuuli huutoa, meni ulos, — no, ja mitä sitten? Katsoi ja sanoi itsekseen: annahan kun menen ja tapan herran? Mutta mistä hän tiesi, mitä täällä oli ollut, mitä täällä oli tapahtunut, hänhän oli siihen saakka maannut tiedottomana? Onpa muuten, hyvät herrat, rajansa myöskin mielikuvituksen lennolla.

Niin, sanovat tarkkanäköiset ihmiset, entäpä jos molemmat yhdessä tappoivat ja jakoivat rahat, kuinka silloin?

Niin, se on todellakin tärkeä epäluulo, ja ensiksikin on suurenmoisia todistuskappaleita sitä tukemassa: toinen tappaa ja ottaa osalleen kaiken vaivan, ja toinen, hänen toverinsa, makailee kyljellään teeskennellen kaatuvatautia, — nimenomaan herättääkseen kaikissa edeltäpäin epäluuloja, levottomuutta herrassa, levottomuutta Grigorissa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä vaikuttimet saivat nuo toverukset keksimään juuri tuon mielettömän suunnitelman! Mutta ehkäpä se ei ollutkaan mitään aktiivista kumppanuutta Smerdjakovin puolelta, vaan niin sanoakseni passiivista ja kärsivää: kenties pahanpäiväiseksi peloiteltu Smerdjakov oli suostunut vain olemaan vastustamatta murhan tekemistä ja aavistaen, että häntä ruvetaan syyttämään siitä, että hän oli antanut tappaa herransa huutamatta ja vastarintaa tekemättä, — oli etukäteen tingannut itselleen Dmitri Karamazovilta luvan olla olevinaan teon aikana kaatuvataudissa, »tapa sinä omia aikojasi, minä en pistä lusikkaani siihen liemeen». Mutta näinkin ollen on muistettava, että koska tuon kaatuvataudinkohtauksen kuitenkin täytyi synnyttää hämminkiä talossa, niin Dmitri Karamazov, ymmärtäen tämän edeltäpäin, ei mitenkään olisi voinut suostua tuollaiseen välipuheeseen. Mutta minä en tahdo väittää vastaan, olkoon niin, että hän suostui; silloinhan olisi kuitenkin tullut tulokseksi, että Dmitri Karamazov on murhaaja, suoranainen murhaaja ja aloitteen tekijä, kun taas Smerdjakov on vain passiivinen osanottaja, eikä edes osanottajakaan, vaan hän on ainoastaan antanut asian tapahtua peläten ja vasten tahtoaan, senhän olisi oikeus ehdottomasti voinut käsittää, mutta mitä me näemmekään? Tuskin on syytetty vangittu, kun hän jo heti panee kaikki Smerdjakovin syyksi ja syyttää yksistään häntä. Hän ei syytä häntä rikostoveruudesta, vaan syyttää häntä yksistään: yksin hän, muka, teki sen, hän murhasi ja ryösti, se on hänen kättensä työtä! Mitä tovereita ne ovat, jotka heti alkavat työntää syytä toinen toisensa päälle, — eihän sellaista koskaan tapahdu. Ja huomatkaa, miten vaarallista se on Karamazoville: hän on päämurhaaja ja toinen vain sivuhenkilö, toinen on vain antanut asian tapahtua ja maannut väliseinän takana, mutta hän syyttää makaajaa. Mutta tuo makaajahan voisi suuttua ja yksistään suojellakseen itseään heti ilmoittaa asian todellisen laidan: molemmat olemme osallisia, mutta minä en tappanut, minä vain pelosta sallin sen tapahtua enkä estänyt. Olisihan hän, Smerdjakov, ymmärtänyt, että oikeus heti olisi pitänyt häntä paljon vähemmässä määrässä syyllisenä, ja hän saattoi siis toivoa, että jos häntä rangaistaankin, niin paljon lievemmin kuin tuota toista, varsinaista murhaajaa, joka tahtoi panna kaikki hänen syykseen. Mutta silloin hän pakostakin olisi tunnustanut. Sitä emme kuitenkaan ole nähneet. Smerdjakov ei hiiskahtanut sanaakaan yhteistoiminnasta, vaikka murhaaja ankarasti syytti häntä ja kaiken aikaa viittasi häneen, joka muka yksin oli murhan tehnyt. Ja vielä enemmänkin: Smerdjakov juuri ilmaisikin tutkijoille, että rahakääröstä ja merkeistä oli syytetylle kertonut hän itse, ja ilman häntä ei tämä olisi saanut tietää mitään. Jos hän todellakin olisi ollut rikostoveri ja syyllinen, niin olisiko hän noin helposti ilmaissut sen tutkijoille, nimittäin sen, että hän itse oli antanut kaikesta tiedon syytetylle? Päinvastoin hän olisi kieltänyt ja ehdottomasti esittänyt tosiasiat väärässä valossa ja vähentänyt niiden merkitystä. Mutta hän ei vääristellyt tosiasioita eikä niitä pienennellyt. Niin voi tehdä ainoastaan viaton, sellainen, joka ei pelkää, että häntä syytetään osallisuudesta. Nyt hän sairaalloisen melankolian puuskan vallassa, joka johtui hänen kaatuvataudistaan ja koko tapahtuneesta katastrofista, hirttäytyi eilen. Hirttäytyessään hän jätti jälkeensä lapun, johon oli kirjoittanut hänelle ominaisella sanontatavalla: »Teen lopun itsestäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään syytettäisi.» No, mikäpä häntä olisi estänyt lisäämästä lappuun: murhan olen tehnyt minä eikä Karamazov. Mutta hän ei ole lisännyt tätä: pakottiko omatunto toiseen, mutta ei toiseen?

Ja mitäs: äsken tänne, oikeuteen, tuotiin rahoja, kolmetuhatta ruplaa, —- ne ovat, muka samat rahat, jotka olivat siinä käärössä, joka on pöydällä muitten esineellisten todistuskappaleitten joukossa, tuoja sai ne, muka, eilen Smerdjakovilta. Mutta te, herrat valamiehet, muistatte itse äskeisen surullisen kohtauksen. Minä en rupea uudelleen kertomaan yksityiskohtia, mutta katson voivani kuitenkin lausua pari kolme mietelmää ottaen kaikkein vähäpätöisimpiä seikkoja, — sen tähden juuri, että ne ovat vähäpätöisiä eivätkä siis nouse mieleen jokaiselle, vaan unohtuvat. Ensiksi ja taaskin: oman tunnonvaivojen johdosta Smerdjakov eilen antoi pois rahat ja hirttäytyi itse. (Sillä jos hänellä ei olisi ollut tunnonvaivoja, niin hän ei olisi antanut rahoja.) Ja tietysti hän vasta eilen illalla ensikerran tunnusti rikoksensa Ivan Karamazoville, kuten Ivan Karamazov itsekin on ilmoittanut, sillä miksi hän muuten olisi ollut vaiti tähän saakka? Hän siis tunnusti, mutta miksi, kysyn sitä taaskin, hän ei ole kuolemansa edellä kirjoittamassaan lapussa ilmoittanut meille koko totuutta, vaikka hän tiesi, että huomenna on viattomalla syytetyllä kauhea tuomion päivä? Eiväthän rahat yksinään todista mitään. Minä esimerkiksi ja vielä kaksi muuta henkilöä tässä salissa olemme aivan sattumalta saaneet tietää jo viikko sitten erään tosiasian, nimittäin että Ivan Fjodorovitš Karamazov on lähettänyt läänin pääkaupunkiin vaihdettavaksi kaksi viidentuhannen ruplan arvopaperia, jotka tuottavat korkoa viisi prosenttia, siis kaikkiaan kymmenentuhannen arvosta. Tarkoitan vain sitä, että rahoja saattaa tätä nykyä olla kenellä hyvänsä ja ettei tuomalla kolmetuhatta voi todistaa sitovasti, että ne ovat juuri niitä samoja rahoja, juuri siitä samasta laatikosta tai kääröstä. Lopuksi vielä Ivan Karamazov saatuaan eilen niin tärkeän tiedon todelliselta murhaajalta pysyy aivan rauhassa. Miksi hän ei voinut ilmoittaa siitä heti paikalla? Miksi hän lykkäsi kaikki seuraavaan aamuun? Luulenpa, että minulla on oikeus arvata miksi: jo viikon on hänen terveytensä ollut piloilla, itse hän on tunnustanut tohtorille ja läheisilleen näkevänsä näkyjä, kohtaavansa jo kuolleita ihmisiä, hän on juoppohulluuden partaalla, joka tauti tänään juuri hänessä puhkesi näkyviin, ja niinpä hän kuultuaan odottamatta Smerdjakovin kuolemasta yhtäkkiä ajattelee: »Mies on kuollut, häntä voi syyttää, ja veljeni minä saan pelastetuksi. Onhan minulla rahaa: otan rahatukun ja sanon Smerdjakovin antaneen sen minulle ennen kuolemaansa.» Te sanotte: tuo ei ole kunniallista, on epärehellistä valehdella, vaikkapa toinen olisikin kuollut ja vaikkapa tahtoisikin pelastaa veljensä! No niin, mutta entäpä jos hän valehteli tietämättään, jospa hän itse kuvitteli asian olleen sillä tavoin, sillä tuo tieto lakeijan äkillisestä kuolemasta sai lopullisesti hänen järkensä menemään sekaisin? Tehän näitte äskeisen kohtauksen, näitte missä tilassa mies oli. Hän seisoi jaloillaan ja puhui, mutta missä oli hänen järkensä? Kuumeessa olevan miehen äskeisen todistuksen jälkeen seurasi asiakirja, syytetyn kirje neiti Verhovtseville, jonka kirjeen syytetty oli kirjoittanut kaksi päivää ennen rikoksen tekemistä ja jossa on ennakolta seikkaperäinen rikoksen ohjelma. No, miksi me siis etsimme ohjelmaa ja sen laatijoita? Täsmälleen tämän ohjelman mukaan toimittiinkin, eikä toimija ollut kukaan muu kuin ohjelman laatija. Niin, herrat valamiehet, »tehtiin aivan kirjoituksen mukaisesti»! Emmekä me ollenkaan, emme ollenkaan juosseet kunnioittavasti ja peläten pois isän ikkunan alta, vieläpä varmasti vakuutettuina siitä, että lemmittymme nyt on tämän luona. Ei, se on järjetöntä ja epätodenmukaista. Hän meni sisälle ja — pani asian toimeen. Luultavasti hän tappoi suutuksissaan, vihan kuohahtaessa, kun hän vain oli katsahtanut vihamieheensä ja kilpailijaansa, mutta tehtyään murhan, jonka hän luultavasti teki yhdellä iskulla, heilauttamalla vain kättään, jossa oli aseena vaskinen survin, ja tultuaan sitten perinpohjaisen etsinnän jälkeen vakuutetuksi, ettei hänen lemmittynsä ollut siellä, hän vielä muisti pistää kätensä tyynyn alle ja ottaa rahakäärön, jonka rikki reväisty päällys on nyt täällä tuossa pöydällä, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet. Puhun sen tähden, että te huomaisitten erään seikan, joka on mielestäni perin kuvaava. Jos murhan olisi tehnyt kokenut murhaaja ja nimenomaan sellainen, jonka ainoana päämääränä olisi ollut ryöstö, — niin olisiko hän jättänyt käärön päällyksen lattialle sillä tavoin kuin se löydettiin ruumiin vierestä? No, jos se oli esimerkiksi Smerdjakov, joka tappoi ryöstääkseen, — niin hän olisi yksinkertaisesti vienyt koko käärön mukanaan vaivautumatta ollenkaan avaamaan sitä uhrinsa ruumiin ääressä; sillä tiesihän hän varmasti, että rahat olivat käärössä, — hänen nähtensähän ne oli siihen pantu ja suljettu, — ja jos hän veisi käärön kokonaan, niin eihän tiedettäisi, oliko mitään ryöstöä tapahtunutkaan. Minä kysyn teiltä, herrat valamiehet, olisiko Smerdjakov menetellyt näin, olisiko hän jättänyt kirjekuoren lattialle? Ei, juuri näin täytyi tehdä raivostuneen murhamiehen, joka ei enää jaksanut kyllin hyvästi harkita, murhamiehen, joka ei ollut varas eikä ollut tähän saakka varastanut mitään ja joka nytkään ei ollut siepannut rahoja vuoteesta niinkuin varas, vaan joka oli vienyt varkaalta oman, häneltä itseltään varastetun omaisuutensa, — sillä semmoinen oli nimenomaan Dmitri Karamazovin käsitys noista kolmestatuhannesta, ja tämä ajatus oli kehittynyt hänessä maniaksi. Siepattuaan käärön, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, hän repäisee päällyksen päästäkseen varmuuteen, onko siinä rahaa, sitten hän pakenee rahat taskussa muistamatta ajatellakaan, että jättää jälkeensä lattialle reväistyn kirjekuoren, joka on mitä painavin syytös häntä vastaan. Kaikki vain siksi, että se on Karamazov eikä Smerdjakov, ei ajatellut, ei ymmärtänyt, ja kuinkapa hän olisi sitä voinutkaan! Hän pakenee, hän kuulee hänet saavuttavan palvelijan kirkaisun, palvelija tarttuu häneen kiinni, pysähdyttää hänet ja kaatuu vaskisen survimen iskusta. Syytetty hyppää alas hänen luokseen säälistä. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa meille yhtäkkiä, että hän hyppäsi silloin alas hänen luokseen säälistä, myötätunnosta, katsoakseen, voisiko jollakin tavoin tätä auttaa. No, oliko hetki sellainen, että saattoi osoittaa semmoista sääliä? Ei, hän hyppäsi alas nimenomaan päästäkseen selville, oliko hänen tihutyönsä ainoa todistaja hengissä. Jokainen muu tunne, jokainen muu vaikutin olisi ollut luonnoton! Huomatkaa, että hän puuhailee Grigoria tarkastellen, pyyhkii nenäliinallaan tämän päätä, ja tultuaan vakuutetuksi, että tämä on kuollut, hän juoksee kuin mieletön, aivan veren vallassa, taas sinne, lemmittynsä taloon, — kuinka hän ei tullut ajatelleeksi sitä, että hän on yltyleensä veressä ja että se heti todistaa hänen syyllisyytensä? Mutta syytetty itse vakuuttaa meille, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että oli veren tahrima; sen voi uskoa, voi hyvinkin, semmoista tapahtuu aina sellaisina hetkinä rikoksentekijöille. Toisaalta helvetillinen suunnittelukyky, toisaalta taas harkintakyvyn puutetta. Mutta hän ajatteli sillä hetkellä vain, missä hän mahtoi olla. Hänen täytyi mahdollisimman pian saada tietää hänen olinpaikkansa, ja niinpä hän juoksee hänen asuntoonsa ja saa kuulla odottamattoman ja hänelle mitä tärkeimmän uutisen: hän on mennyt Mokrojeen, on »entisensä», »kiistämättömän» kanssa!

9.

Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko. Prokuraattorin puheen loppu.

Tultuaan tähän kohtaan puhettaan Ippolit Kirillovitš, joka ilmeisesti oli valinnut ankarasti historiallisen metodin esitykselleen, jommoiseen metodiin hyvin mielellään turvautuvat kaikki hermostuneet puhujat, jotka vartavasten etsivät kiinteitä puitteita hillitäkseen omaa kärsimätöntä viehättymistään, — Ippolit Kirillovitš puhui erittäin laajasti »entisestä» ja »kiistämättömästä» ja lausui tästä asiasta eräitä tavallaan mielenkiintoisia ajatuksia. — Karamazov, joka oli aivan raivostukseen saakka mustasukkainen kaikille, yht'äkkiä ja kerrassaan ikäänkuin lankeaa ja katoaa olemattomiin »entisen» ja »kiistämättömän» edessä. Ja tämä on sitäkin omituisempaa, kun hän ei aikaisemmin ollut juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota tähän uuteen häntä uhkaavaan vaaraan, joka oli tulossa odottamattoman kilpakosijan muodossa. Mutta hän kuvitteli kaiken aikaa mielessään sen olevan vielä niin kaukana, ja Karamazov elää aina vain nykyhetkessä. Luultavasti hän piti koko kilpailijaa vain kuvitelmana. Mutta ymmärrettyään silmänräpäyksessä sairaalla sydämellään, että tuo nainen kenties juuri sen tähden olikin pitänyt salassa tämän uuden kilpailijan ja sen tähden häntä äsken pettänyt, että tämä uudelleen hänen luokseen lentänyt kilpailija oli hänelle paljon enemmän kuin mielikuvituksen luoma kuva ja kuvitelma, oli hänelle kaikki, oli koko hänen elämänsä toivo, — ymmärrettyään silmänräpäyksessä tämän Karamazov tyyntyi. Mitäs, herrat valamiehet, minä en voi äänettömästi sivuuttaa tätä äkillistä piirrettä syytetyn sielussa, jossa ei mitenkään olisi luullut voivan olla sijaa semmoiselle; hänessä ilmeni yhtäkkiä järkähtämätön totuuden tarve, kunnioitus naista kohtaan, hänen sydämensä oikeuksien tunnustaminen, ja milloin, — sillä hetkellä, jolloin hän oli hänen tähtensä tahrannut kätensä isänsä verellä! Totta on sekin, että vuodatettu veri jo tällä hetkellä huusi kostoa, sillä hänen, joka jo oli syössyt sielunsa turmioon ja tuhonnut koko maallisen onnensa, täytyi pakostakin tuntea ja kysyä itseltään sillä hetkellä: mitä hän merkitsee ja mitä hän voi merkitä nyt tuolle naiselle, tuolle olennolle, jota hän rakastaa enemmän kuin omaa sieluansa, tuon »entisen» ja »kiistämättömän» rinnalla, joka on katunut ja palannut tuon aikoinaan onnettomuuteen syöksemänsä naisen luo tuntien uutta rakkautta, tehden rehellisen tarjouksen, luvaten uutta ja onnellista elämää. Ja mitä hän onneton puolestaan antaa rakastamalleen naiselle nyt, mitä hän voi tarjota? Karamazov ymmärsi kaiken, ymmärsi, että hänen rikoksensa oli sulkenut häneltä kaikki tiet ja että hän on vain kuolemaan tuomittu rikollinen eikä mies, joka voi elää! Tämä ajatus hänet masensi ja lannisti. Ja nytpä silmänräpäyksessä hänen päässään syntyy hurja tuuma, jonka täytyikin nousta Karamazovin luonteisen miehen mieleen ja jonka täytyi esiintyä hänelle ainoana ja välttämättömänä pääsytienä hänen kauheasta asemastaan. Tämä pääsytie oli — itsemurha. Hän juoksee hakemaan virkamies Perhotinille panttaamiaan pistoleita ja samalla hän matkalla, juostessaan, vetää taskustaan kaikki rahat, joitten takia hän juuri on tahrannut kätensä isänsä verellä. Oi, rahoja hän nyt tarvitsee enemmän kuin mitään muuta: Karamazov kuolee, Karamazov ampuu itsensä, ja sitä tullaan muistamaan! Emmehän me suotta ole runoilija, emme suotta ole polttanut elämäämme niinkuin kynttilää molemmista päistä. »Hänen luokseen, hänen luokseen, — ja siellä, oi, siellä minä panen toimeen verrattomat kemut, semmoiset, jommoisia ei vielä ole ollut, jotta muistettaisiin ja kauan niistä kerrottaisiin. Kesken hurjien huutojen, mustalaisten mielettömien laulujen ja tanssien, me kohotamme maljan jumaloimamme naisen terveydeksi ja toivotamme menestystä hänen uudelle onnelleen, ja sitten — siinä samassa, hänen jalkojensa juuressa, murskaamme hänen silmäinsä edessä päämme ja kärsimme rangaistuksen elämästämme! Hän muistaa joskus Mitja Karamazovia, näkee, miten Mitja häntä rakasti, säälii Mitjaa!» Siinä on paljon kaunista, paljon romanttista hurjuutta, villiä karamazovilaista hillittömyyttä ja tunteellisuutta, — no, ja vielä jotakin muutakin, herrat valamiehet, jotakin, mikä huutaa sielussa, kolkuttaa mielessä lakkaamatta ja myrkyttää hänen sydämensä ennen kuolemaa, — tuo jokin — se on omatunto, herrat valamiehet, se on sen tuomio, sen kauheat tuskat! Mutta pistoli sovittaa kaiken, pistoli on ainoa vapauttaja, eikä muuta keinoa ole, vaan siellä — minä en tiedä, ajatteliko Karamazov sillä hetkellä, »mitä siellä tulee» ja voiko Karamazov Hamletin tavoin ajatella, mitä siellä tulee. Ei, herrat valamiehet, muualla on Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi Karamazoveja! —

Tässä Ippolit Kirillovitš kuvasi laajasti ja seikkaperäisesti Mitjan valmistuksia, kohtauksen Perhotinin luona, kauppapuodissa, kyytimiesten kanssa. Hän mainitsi suuren joukon sanoja, lauseita, eleitä, jotka kaikki oli todistajien avulla osoitettu esiintyneiksi, — ja kuva teki hirveän voimakkaan vaikutuksen kuulijain vakaumukseen. Ennen kaikkea vaikuttivat kaikki tosiasiat yhdessä. Tuon hurjasti touhuavan ja itsestään enää piittaamattoman miehen syyllisyys esiintyi aivan selvänä. — Hänellä ei ollut enää mitään syytä välittää itsestään, — puhui Ippolit Kirillovitš, — pari kolme kertaa hän oli vähällä tunnustaa kaiken, melkein vihjaili selvästi, mutta ei kuitenkaan puhunut suutaan puhtaaksi (tässä mainittiin todistajien lausunnot). Kyytimiehellekin hän matkalla huudahti: »Tiedätkö sinä, että kuljetat murhaajaa!» Mutta hän ei voinut kuitenkaan sanoa kaikkea selvästi: oli ensin päästävä Mokrojen kylään ja lopetettava sitten siellä runoelma. Mutta mikä odottaakaan onnetonta? Asia on niin, että miltei ensihetkinä Mokrojessa hän näkee ja sitten saa täydelleen selville, että hänen »kiistämätön» kilpakosijansa kenties ei ensinkään olekaan niin kiistämätön ja ettei hänen puoleltaan haluta eikä huolita mitään onnen ja terveyden toivotuksin kohotettua maljaa. Mutta te tunnette jo tosiasiat oikeudellisesta tutkinnasta, herrat valamiehet. Osoittautuu aivan selväksi, että Karamazov on voittanut kilpailijansa, ja nyt — oi, nyt alkoi aivan uusi vaihe hänen sielussaan, vieläpä kaikkein kauhein vaihe, mitä tämä sielu oli koskaan kokenut ja koskaan tulee kokemaankaan! Voi ehdottomasti myöntää, herrat valamiehet, — huudahti Ippolit Kirillovitš, — että moitittu luonto ja rikollinen sydän kostavat puolestaan paljon täydellisemmin kuin mikään maallinen oikeudenkäyttö! Vieläpä enemmänkin: oikeus ja maallinen rangaistus tekevät luonnon rangaistuksen kevyemmäksi kantaa ja ovat välttämättömätkin rikolliselle noina hetkinä, koska ne pelastavat hänet epätoivosta, sillä minä en kykene kuvittelemaankaan tuota Karamazovin tuntemaa kauhua ja niitä hänen siveellisiä kärsimyksiään, kun hän sai tietää, että lemmittynsä rakastaa häntä, että hän hänen tähtensä hylkää »entisen» ja »kiistämättömän», että häntä, häntä, »Mitjaa», hän kutsuu kanssaan elämään uutta elämää, lupaa hänelle onnea, — ja milloin? Kun jo kaikki on hänen kohdaltaan lopussa ja kun jo kaikki on mahdotonta! Teen tässä sivumennen erään meille varsin tärkeän huomautuksen selvittääkseni syytetyn silloisen aseman todellista olemusta: tuo nainen, tuo hänen rakkautensa, oli hänelle aivan viime hetkeen asti, aina vangitsemishetkeen asti, saavuttamaton olento, jota hän intohimoisesti toivoi omakseen, mutta turhaan. Mutta miksi, miksi hän ei ampunut itseään juuri silloin, miksi luopui aikeestaan, vieläpä unohti, missä pistolinsa oli? Mutta juuri tuo hänen intohimoinen lemmenkaipuunsa ja toivo saada heti paikalla tyydyttää sitä pidättävät häntä. Kemujen humussa hän kiintyi lemmittyynsä, joka kekkeröi yhdessä hänen kanssaan ja joka oli hänestä ihanampi ja kiehtovampi kuin koskaan ennen, — hän ei poistu lemmittynsä luota, ihailee häntä, on vain häntä varten olemassa. Tämä intohimoinen pyyde saattoi hetkiseksi haihduttaa ei vain vangitsemisen pelon, vaan omantunnon tuskatkin! Hetkiseksi, oi, vain hetkiseksi! Kuvittelen rikollisen silloista sieluntilaa ja ajattelen, että sitä kiistämättömästi hallitsi orjanaan kolme elementtiä, jotka sen kokonaan pitivät vallassaan: ensiksikin juopumuksen tila, humu ja höyräkkä, töminä, tanssit, laulut ja loilotus, ja hän, hän, viinin puna poskillaan siinä lauloi ja tanssi päihtyneenä ja nauroi hänelle! Toiseksi rohkeutta antava kaukainen unelma, että kohtalokas loppuselvitys on vielä kaukana, ei ainakaan ihan lähellä, — vasta seuraavana päivänä, vasta aamulla, sitten tullaan ottamaan hänet. Siis on aikaa muutamia tunteja, se on paljon, hirveän paljon! Muutamassa tunnissa ennättää keksiä paljon. Ajattelen hänen tunteneen jotakin samanlaista kuin rikollinen, kun häntä viedään kärsimään kuolemanrangaistusta, viedään hirtettäväksi: vielä on ajettava sangen pitkä katu, sekin käyden, tuhansiin nousevan väkijoukon ohi, sitten käännytään toiselle kadulle, ja vasta sen kadun päässä on kauhea kenttä! Minusta tuntuu siltä, että matkan alussa kuolemaantuomittu istuessaan häpeärattailla pakostakin tuntee, että hänellä on edessään vielä loppumaton elämä. Mutta taloja sentään sivuutetaan, rattaat kulkevat yhä eteenpäin, — oi, ei se mitään tee, paikka, josta käännytään toiselle kadulle, on vielä kaukana, ja niinpä hän yhä edelleen katselee reippaasti oikealle ja vasemmalle ja noita tuhansia tunteettoman uteliaita ihmisiä, joitten katseet ovat kiintyneet häneen, hänen mielessään häämöttelee yhä, että hän on samanlainen ihminen kuin hekin. Mutta tuossa käännytään jo toiselle kadulle, oi, ei se tee mitään, ei mitään, vielä on kokonainen katu. Ja sivuutettiinpa miten monta taloa tahansa, niin hän ajattelee aina vain: »Vielä on monta taloa jäljellä.» Ja näin aivan loppuun asti, aivan torille asti. Semmoinen, kuvittelen, oli silloin Karamazovinkin mielentila. »Vielä eivät ole siellä ennättäneet», ajatteli hän, »vielä voi löytää jonkin neuvon, oi, vielä on aikaa laatia puolustussuunnitelma, harkita vastarintaan ryhtymistä, mutta nyt, nyt — nyt on hän niin ihana»! Hänen sielussaan on synkeätä ja sekavaa, mutta hän ennättää kuitenkin erottaa rahoistaan puolet ja piilottaa ne jonnekin, — muulla tavoin en osaa selittää, minne häneltä on voinut kadota ihan puolet noista kolmestatuhannesta, jotka hän äsken on ottanut isänsä pieluksen alta. Hän ei ole ensimmäistä kertaa Mokrojessa, hän on ollut siellä remuamassa kaksi vuorokautta. Tuon vanhan, ison puutalon hän jo tuntee kaikkine liitereineen ja parvekkeineen. Minä otaksun, että osa rahoista on piilotettu juuri silloin tuohon samaan taloon, vähää ennen vangitsemista, johonkin rakoon, koloon, jonnekin lattialautojen alle, johonkin nurkkaan, katon rajaan, — miksi? Ettäkö miksi? Katastrofi voi tulla heti paikalla, tietysti me emme ole vielä ajatelleet, miten meidän on silloin meneteltävä, eikä meillä ole ollut siihen aikaakaan, ja päässämmekin jyskyttää ja halu vetää hänen luokseen, mutta rahat, — rahat ovat kaikissa tilanteissa välttämättömiä! Rahakas ihminen on kaikkialla ihminen. Kenties teistä tämmöinen harkintakyky näyttää luonnottomalta tuollaisella hetkellä? Mutta hänhän vakuuttaa itse, että jo kuukautta aikaisemmin hän niinikään hänelle hyvin huolestuttavana ja onnettomana hetkenä erotti kolmestatuhannesta puolet ja ompeli rinnalla kannettavaan pussiin, ja jos tuo ei olekaan totta, niinkuin heti osoitammekin, niin joka tapauksessa tämä ajatus on Karamazoville tuttu, se on ollut hänen silmiensä edessä. Vieläpä enemmänkin, kun hän sitten myöhemmin uskotteli tutkintatuomarille erottaneensa puolitoistatuhatta rintapussiin (jommoista ei koskaan ole ollut olemassakaan), niin ehkäpä hän keksikin tämän jutun pussista juuri sillä hetkellä juuri sen tähden, että hän pari tuntia aikaisemmin oli erottanut rahoistaan puolet ja kätkenyt ne jonnekin sinne Mokrojeen kaiken varalta aamuun asti, etteivät ne vain olisi hänen päällään, minkä hän teki äkillisen innostuksen puuskan vallassa. Kaksi pohjatonta syvyyttä, herrat valamiehet, muistakaa, että Karamazov kykenee näkemään kaksi pohjatonta syvyyttä ja molemmat samalla kertaa! Me olemme etsineet siitä talosta, mutta emme ole löytäneet. Kenties nuo rahat ovat vieläkin siellä, mutta mahdollista on myös, että ne ovat seuraavana päivänä kadonneet ja ovat nyt syytetyn hallussa. Joka tapauksessa hänet vangittiin lemmittynsä ääressä, polvillaan tämän edessä, tämä loikoi vuoteella, hän ojenteli hänelle käsiään ja oli siinä määrin unohtanut kaikki sillä hetkellä, ettei kuullut vangitsijain lähestymistäkään. Hän ei ollut ennättänyt vielä miettiä mitään mielessään vastaukseksi. Sekä hänet että hänen järkensä otettiin yllättäen.

Ja nyt hän on tuomariensa edessä, jotka ratkaisevat hänen kohtalonsa. Herrat valamiehet, on hetkiä, jolloin meidät itsemme, täyttäessämme virkavelvollisuuksiamme, valtaa miltei kauhistus ihmisen edessä ja kauhistus ihmisten tähden! Ne ovat niitä hetkiä, jolloin huomaamme sen miltei eläimellisen kauhun, kun rikollinen näkee, että kaikki on menetetty, mutta yhä vielä kamppailee, yhä vielä aikoo kamppailla kanssanne. Ne ovat hetkiä, jolloin kaikki itsesäilytyksen vaistot yhtaikaa alkavat hänessä toimia ja hän pelastaakseen itsensä katsoo teitä läpitunkevin katsein, kysyvin ja kärsivin, tarkkaa teitä ja tekee teistä havaintoja, tutkii kasvojanne ja ajatuksianne, odottaa, miltä puolelta te teette hyökkäyksen, ja tekee silmänräpäyksessä vapisevassa mielessään tuhansia suunnitelmia, mutta pelkää kuitenkin puhua, pelkää puhuvansa itsensä pussiin! Nämä ihmissielun alennuksen hetket, nämä sen kulut koettelemusten kautta, tämä sen eläimellinen pelastautumisen himo, —- ne ovat kauheita ja saavat toisinaan tuomarinkin vavahtamaan ja tuntemaan sääliä rikollista kohtaan! Ja tämän kaiken todistajina olimme me silloin. Alussa hän oli aivan ymmällä, ja kauhun vallassa pääsi hänen suustaan joitakin sanoja, jotka ovat hyvin raskauttavia hänelle: »Verta! Olen sen ansainnut!» Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Mitä on sanottava, miten vastattava, — se ei aluksi vielä ole hänellä selvillä, valmiina on vain paljas kieltäminen: »Isäni kuolemaan en ole syyllinen!» Tämä on aluksi aitamme, mutta siellä aidan takana me kenties vielä saamme jotakin rakennetuksi, jonkin barrikadin. Raskauttavat ensimmäiset huudahduksensa hän kiiruhtaa, ennenkuin teemme kysymyksiä, selittämään niin, että hän katsoo olevansa syypää vain palvelija Grigorin kuolemaan. »Siihen vereen olen syypää, mutta kuka on tappanut isäni, hyvät herrat, kuka on tappanut? Kuka onkaan voinut hänet tappaa, jos en minä?» Kuuletteko: hän kysyy meiltä, meiltä, jotka olemme tulleet tekemään saman kysymyksen hänelle itselleen! Kuuletteko tuon ennakoivan sanan: »jos en minä!», tuon eläimellisen viekkauden, tuon naiivisuuden ja tuon karamazovilaisen kärsimättömyyden? Minä en ole tappanut, eikä pidä ajatellakaan, että minä olisin sen tehnyt: »Tahdoin tappaa, hyvät herrat, tahdoin tappaa», myöntää hän kiireesti (hän kiirehtii, oi, kiirehtii kauheasti), »mutta sittenkin olen viaton, en minä ole tappanut!» Hän myöntää meille tahtoneensa tappaa: näette, muka, itse, miten vilpitön minä olen, uskokaa siis pikemmin, että minä en ole tappanut. Oi, tämmöisissä tapauksissa rikollinen toisinaan muuttuu uskomattoman kevytmieliseksi ja herkkäuskoiseksi. Nytpä tutkijat aivan kuin epähuomiossa yhtäkkiä tekevät hänelle aivan yksinkertaisen kysymyksen: »Eiköhän vain Smerdjakov liene murhaaja?» Niin kävikin kuin odotimme: hän suuttui hirveästi siitä, että me ennätimme ennen häntä ja yllätimme hänet, kun hän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa, valita ja käyttää sitä hetkeä, jolloin Smerdjakovin mainitseminen olisi tehnyt kaikkein uskottavimman vaikutuksen. Luonteensa mukaisesti hän heti meni äärimmäisyyksiin ja alkoi itse kaikin voimin vakuuttaa meille, että Smerdjakov ei ole voinut tappaa, ei kykene tappamaan. Mutta älkää uskoko häntä, tämä on vain oveluutta hänen puoleltaan: hän ei ollenkaan, ei ollenkaan luovu Smerdjakovista, päinvastoin hän tuo vielä tämän esille, sillä kenen muun hän voisi mainita kuin hänet, mutta hän tekee sen toisella hetkellä, sillä toistaiseksi on tämä asia piloilla. Hän esittää hänet kenties vasta huomenna tai muutaman päivän kuluttua, kun on löytänyt sopivan hetken, jolloin hän itse huudahtaa teille: »Näettekö, minä itse torjuin epäluuloja Smerdjakovista enemmän kuin te, muistatte sen itse, mutta nyt minäkin olen tullut vakuutetuksi: hän on murhaaja, ja kuka muu se voisi ollakaan!» Mutta kun hän on synkkänä ja äreänä kielteisellä kannalla yhdessä meidän kanssamme, niin kärsimättömyys ja viha saattavat hänet esittämään mitä kömpelöimmän ja epätodennäköisimmän selityksen, miten hän katsoi isänsä ikkunasta sisälle ja miten hän kunnioittavasti poistui ikkunan luota. Pääasia on, ettei hän vielä tunne asianhaaroja, ei tiedä, mitä kaikkea toipunut Grigori on todistanut. Me ryhdymme tarkastukseen ja etsintään. Tarkastus häntä suututtaa, mutta myös rohkaisee: kaikkea kolmeatuhatta ei löydetty, löydettiin vain puolitoista. Ja tietysti vasta tuona vihaisen vaitiolon ja kieltämisen hetkenä lennähtää hänen päähänsä ensimmäisen kerran elämässä rinnalla kannettavaa pussia koskeva ajatus. Epäilemättä hän tuntee itse keksintönsä koko epäuskottavuuden ja kiusaa itseään, kiusaa itseään hirveästi tehdäkseen asian uskottavammaksi, keksiäkseen sellaisen kertomuksen, että siitä tulisi kokonainen uskottava, romaani. Tämmöisissä tapauksissa on tutkijan ensimmäinen ja tärkein tehtävä — estää rikollista saamasta valmistusaikaa, käydä odottamatta asiaan, jotta rikollinen lausuisi julki salaisimmat ajatuksensa kaikessa kaunistelemattomuudessaan, epäuskottavuudessaan ja ristiriitaisuudessaan, joka ne juuri kavaltaakin. Mutta rikollisen voi saada puhumaan vain sitten, että ilmoittaa äkkiä hänelle jonkin uuden tosiasian, jonkin asiaa koskevan seikan, jolla on äärettömän suuri merkitys, mutta jota hän siihen saakka ei mitenkään ole voinut otaksua eikä mitenkään ennakolta ottaa huomioon. Semmoinen tosiasia oli meillä varattuna, oi, oli ollut jo pitkän aikaa varattuna: se oli tajuihinsa tulleen palvelijan Grigorin todistus avoimesta ovesta, josta syytetty oli juossut ulos. Tämän oven hän oli kokonaan unohtanut, eikä hän ollenkaan ollut otaksunut mahdolliseksi, että Grigori oli voinut nähdä sen. Vaikutus oli suurenmoinen. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi meille yhtäkkiä: »Smerdjakov on tehnyt murhan, Smerdjakov!» ja niin hän ilmaisi salaisimman ajatuksensa, perusajatuksensa, sen kaikkein vähimmän uskottavassa muodossa, sillä Smerdjakov saattoi tappaa ainoastaan sen jälkeen kuin Karamazov oli lyönyt maahan Grigorin ja paennut. Kun me kerroimme hänelle, että Grigori oli nähnyt oven avoimena ennen kaatumistaan ja oli makuuhuoneestaan lähtiessään kuullut Smerdjakovin vaikeroivan väliseinän takana, niin Karamazov oli todella kuin nujerrettu. Työtoverini, meidän kunnioitettava ja älykäs Nikolai Parfenovitš, kertoi minulle myöhemmin, että sillä hetkellä hänen oli syytettyä niin sääli, että hänen teki mielensä itkeä. Ja juuri tuolla hetkellä syytetty parantaakseen asioitaan rientää kertomaan meille tuosta kuuluisasta rintapussista: sama se, muka, kuulkaapa tämä kertomus! Herrat valamiehet, minä olen jo esittänyt teille ajatukseni, miksi pidän tätä keksintöä, että muka kuukausi takaperin oli ommeltu rinnalla kannettavaan pussiin rahoja, en vain päättömänä, vaan myös kaikkein epätodenmukaisimpana selityksenä, minkä tuossa tapauksessa suinkin saattoi keksiä. Jos vaikka etsisi lyömällä vetoa: mitä epäuskottavampaa voi sanoa ja esittää, — niin ei sittenkään voisi keksiä mitään huonompaa kuin tämä. Tässä voi, se on pääasia, saartaa ja lyödä mäsäksi tuon riemuitsevan romaaninsepittäjän yksityisseikoilla, noilla samoilla yksityisseikoilla, joista todellisuus aina on niin rikas ja joita nämä onnettomat, vastoin tahtoaan juttuja sepittelevät henkilöt aina halveksivat muka aivan merkityksettöminä ja tarpeettomana rihkamana ja joiden tärkeyttä he eivät tule ajatelleeksikaan. Oi, heillä ei ole sillä hetkellä aikaa sellaiseen, heidän älynsä luo vain suurenmoisen kokonaisuuden, — ja silloin uskalletaan vaivata heitä moisilla pikkuseikoilla! Mutta silläpä heidät juuri saadaankin kiinni! Syytetylle tehdään kysymys: »No, mistä te otitte kangasta tehdäksenne pussin, kuka teille ompeli sen?» — »Itse ompelin.» — »Entä mistä saitte kankaan?» — Syytetty jo loukkaantuu, hänestä tämä on jo miltei häntä loukkaava pikkuseikka, ja, uskotteko, hän luulee sitä vilpittömästi, vilpittömästi! Mutta sellaisia he ovat kaikki. »Minä repäisin sen paidastani.» — »Hyvä. Siis me löydämme huomenna liinavaatteittenne joukosta tuon paidan, josta on palanen reväisty pois.» — Ja ajatelkaahan, herrat valamiehet, jos me olisimme todellakin löytäneet tuon paidan (ja miksi sitä ei olisi löydetty matkalaukusta tai laatikoista, jos tuollainen paita todella olisi ollut olemassa), — niin siinähän olisi jo ollut tosiasia, kouraantuntuva tosiasia, joka olisi puhunut hänen todistuksensa puolesta! Mutta tätä hän ei jaksa ajatella. — »Minä en muista, kenties se ei ollut paidasta, minä ompelin emännän myssyyn.» — »Mihin ihmeen myssyyn?» — »Minä otin hänen huoneestaan, se kuljeksi siellä, vanha serttinkinen roska.» — »Ja muistatteko te sen varmasti?» — »En, varmasti en muista…» Ja hän on vihainen, vihainen, mutta kuitenkin ajatelkaahan: kuinka tuommoista ei muistaisi? Ihmisen kaikkein kauheimpina hetkinä, sanokaamme esimerkiksi kun viedään mestattavaksi, muistuvat mieleen juuri tuollaiset pikkuseikat. Hän unohtaa kaikki, mutta jonkin viheriäisen katon, joka vilahti hänen silmiinsä matkan varrella, tai ristillä istuvan naakan — ne hän muistaa. Hänhän oli pussia ommellessaan piilossa kotiväeltään, hänen täytyi muistaa, mitä alennuksen tuskia hän kärsi, kun hänellä oli neula käsissään, peläten että hänen huoneeseensa tultaisiin ja hänet yllätettäisiin; kuinka hän heti, kun kuuli koputuksen, hypähti paikaltaan ja juoksi verhon taakse (hänen asunnossaan on verho)… Mutta, herrat valamiehet, miksi minä kerron teille tätä kaikkea, kaikkia näitä yksityiskohtia ja pikkuseikkoja! — huudahti yhtäkkiä Ippolit Kirillovitš. — Siksipä juuri, että syytetty pitää itsepintaisesti kiinni kaikesta tästä järjettömyydestä yhä vieläkin tähän hetkeen saakka! Koko näiden kahden kuukauden kuluessa, tuosta hänelle onnettomasta yöstä asti, hän ei ole selvittänyt mitään, ei ole lisännyt ainoatakaan selittävää reaalista seikkaa entisiin mielikuvituksellisiin todistuksiinsa; kaikki tuo on muka pikkuasioita, uskokaa te kunniasanaani! Oi, me uskoisimme mielellämme, me haluamme uskoa vaikkapa vain kunniasanaakin! Olemmeko mitään ihmisverta himoitsevia sakaaleja? Antakaa, osoittakaa meille edes yksi tosiasia, joka puhuu syytetyn puolesta, niin me ilostumme, — mutta kouraantuntuva, reaalinen tosiasia eikä vain syytetyn oman veljen hänen kasvojensa ilmeestä tekemä päätelmä tai viittaus, että hänen lyödessään rintaansa täytyi ehdottomasti osoittaa rinnalla olevaa pussia, vieläpä pimeässä. Me ilostumme uudesta tosiasiasta, me luovumme ensimmäisenä syytöksestämme, me kiiruhdamme siitä luopumaan. Mutta nyt huutaa oikeudenmukaisuus, ja me pidämme kiinni kannastamme, me emme voi luopua mistään. — Ippolit Kirillovitš siirtyi puheensa loppulauseeseen. Hän oli kuin kuumeessa, hän huusi vuodatetun veren puolesta, isän veren puolesta, jonka poika oli vuodattanut »alhaisessa ryöstämisen tarkoituksessa». Hän osoitti lujasti tosiasian traagillista ja huutavaa yhtäpitäväisyyttä. — Ja mitä ikinä saanettekin kuulla kyvystään tunnetulta syytetyn puolustajalta (ei Ippolit Kirillovitš malttanut olla lausumatta), miten kaunopuheisia ja liikuttavia sanoja täällä kaikuneekin, sanoja, jotka vaikuttavat tunteisiinne, — niin muistakaa kuitenkin olevanne tällä hetkellä oikeutemme pyhäkössä. Muistakaa, että te olette meidän totuutemme puolustajia, meidän pyhän Venäjämme, sen perustuksen, sen perheen, sen kaiken pyhän puolustajia! Niin, te edustatte, täällä Venäjää tällä hetkellä, eikä ainoastaan tässä salissa kajahda teidän tuomionne, vaan yli koko Venäjän, ja koko Venäjä kuuntelee teitä puolustajinaan ja tuomareinaan, ja teidän tuomionne sitä joko rohkaisee tai masentaa. Älkää siis kiduttako Venäjää ja pettäkö sen odotuksia, meidän onneton kolmivaljakkomme kiitää suin päin ja kenties turmiotaan kohti. Ja jo kauan on koko Venäjällä ojenneltu käsiä ja kehoitettu pysähdyttämään tuo hurja, anteeksiantamaton laukka. Ja joskin toiset kansat toistaiseksi vielä väistyvät tuon hurjaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon tieltä, niin ehkäpä se ei ollenkaan tapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan, niinkuin runoilija olisi toivonut, vaan yksinkertaisesti kauhusta — huomatkaa tämä. Kauhusta ja kenties myös inhon tunteesta sitä kohtaan, ja hyvä on vielä sekin, että he väistyvät, kenties he vielä ottavat ja lakkaavat väistymästä ja asettuvat lujaksi muuriksi kiitävän aaveen tielle ja itse pysähdyttävät meidän hillittömyytemme mielettömän nelistyksen pelastaakseen itsensä, valituksen ja sivistyksen! Noita huolestuneita ääniä Euroopasta olemme jo kuulleet. Ne alkavat jo kajahdella. Älkää suututtako heitä, älkää lisätkö heidän yhä kasvavaa vihaansa tuomiolla, joka vapauttaa oman isänsä murhanneen pojan! —