NELJÄS OSA (continued 2)

— Ja kiusaatte ympärillänne olevia, — hymyili Aljoša.

— Ja kiusaan ympärilläni olevia, varsinkin äitiäni. Karamazov, sanokaa, olenko minä nyt hyvin naurettava?

— Älkää ajatelko sitä, älkää ollenkaan ajatelko sitä! — huudahti Aljoša. — Ja mitä on naurettava? Vähänkö on tapauksia, joissa ihminen on naurettava tai näyttää siltä? Mutta nykyjään melkein kaikki lahjakkaat ihmiset hirveästi pelkäävät olevansa naurettavia, ja se on heidän onnettomuutensa. Minua vain ihmetyttää, että te olette niin varhain alkanut sitä tuntea, vaikka minä muuten kyllä jo kauan olen huomannut tämmöistä muissakin. Nykyjään melkein jo lapsetkin ovat alkaneet potea tätä. Se on melkein hulluutta. Tähän itserakkauden haamuun on pukeutunut itse piru ja tunkeutunut koko sukupolveen, — piru juuri, — lisäsi Aljoša ollenkaan naurahtamatta, niinkuin häneen kiinteästi katsova Kolja oli luullut hänen tekevän. — Te olette niinkuin kaikki muutkin, — lopetti Aljoša, — se on niinkuin monet, mutta ei pidä olla sellainen kuin kaikki ovat, siinä se on.

— Siitäkin huolimatta, että kaikki ovat sellaisia?

— Niin, siitä huolimatta, että kaikki ovat sellaisia. Olkaa te yksin toisenlainen. Te olette todellakin toisenlainen kuin kaikki muut: tehän ette nyt hävennyt tunnustaa sitä, mikä on huonoa ja naurettavaakin. Mutta kuka nykyjään sen tunnustaa? Ei kukaan, on lakattu tuntemasta itsensä tuomitsemisen tarvettakin. Olkaa toisenlainen kuin kaikki; vaikka te yksinänne jäisitte semmoiseksi, niin olkaa kuitenkin sellainen.

— Suurenmoista! — Minä en ole erehtynyt teihin nähden. Te kykenette lohduttamaan. Oi, kuinka minä olenkaan pyrkinyt läheisyyteenne, Karamazov, kuinka kauan olenkaan etsinyt tilaisuutta kohdata teidät! Oletteko todella tekin ajatellut minusta samaa? Äsken te sanoitte ajatelleenne minusta samaa.

— Niin, minä olen kuullut teistä ja ajatellut samoin teistä… ja jos osaksi itserakkauskin pani teidät nyt tätä kysymään, niin ei se tee mitään.

— Tiedättekö, Karamazov, meidän selityksemme muistuttaa rakkaudentunnustusta, — lausui Kolja omituisen raukealla ja häpeilevällä äänellä. — Eikö se ole naurettavaa, eikö se ole naurettavaa?

— Ei ole ollenkaan naurettavaa, ja vaikka olisikin naurettavaa, niin ei se mitään tee, sillä se on hyvää, — hymyili Aljoša valoisaa hymyä.

— Mutta tiedättekö, Karamazov, myöntäkää, että teitä itseännekin nyt hiukan hävettää minun kanssani… Minä näen sen silmistä, — naurahti Kolja hieman viekkaasti, mutta samalla miltei onnellisena.

— Mikä hävettäisi?

— Miksi te sitten punastuitte?

— Tehän sen niin teitte, että minä punastuin! — alkoi Aljoša nauraa ja tuli tosiaankin aivan punaiseksi. — No niin, hiukan hävettää, Jumala ties miksi, en tiedä miksi… — mutisi hän miltei hämillään.

— Oi, kuinka minä teitä rakastan ja kunnioitan tällä hetkellä, siitä juuri, että teitäkin jokin hävettää minun kanssani! Sillä tekin olette aivan niinkuin minä! — huudahti Kolja aivan riemuissaan. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat.

— Kuulkaahan, Kolja, teistä tulee muun muassa myöskin hyvin onneton ihminen elämässä, — sanoi Aljoša äkkiä jostakin syystä.

— Minä tiedän sen, tiedän sen. Kuinka te tiedätte kaikki noin edeltäpäin! — vahvisti heti Kolja.

— Mutta kokonaisuudessaan te kuitenkin siunaatte elämää.

— Aivan niin! Hurraa! Te olette profeetta! Oi, meistä tulee ystävät, Karamazov. Tiedättekö, minua ihastuttaa kaikkein enimmän se, että te kohtelette minua aivan niinkuin vertaistanne. Mutta me emme ole vertaisia, ei emme ole vertaisia, te olette korkeammalla! Mutta meistä tulee ystävät. Tiedättekö minä olen koko viime kuukauden ajan sanonut itselleni: »Joko meistä hänen kanssaan tulee heti ikuiset ystävät tai me jo ensikerrasta asti olemme vihamiehiä hautaan saakka!»

— Ja näin puhuessanne te tietysti jo rakastitte minua! — nauroi Aljoša iloisesti.

— Rakastin, hirveästi rakastin, rakastin ja haaveilin teistä! Kuinka te tiedättekin tuon kaiken edeltäpäin? Kas, tuossa on tohtorikin. Herra Jumala, hän sanoo jotakin, katsokaa, millaiset hänen kasvonsa ovat!

7.

Iljuša

Tohtori tuli ulos tuvasta taas turkkiinsa kääriytyneenä ja lakki päässä. Hänen kasvonsa osoittivat miltei suuttumusta ja inhoa, ikäänkuin hän yhä olisi pelännyt tahrautuvansa jostakin. Hän silmäsi sivumennen ympäri eteisen ja katsahti tällöin ankarasti Aljošaan ja Koljaan. Aljoša viittasi ovesta ajomiehelle, ja vaunut, joissa tohtori oli tullut, ajoivat ulko-oven luo. Alikapteeni riensi kiireesti tohtorin jäljessä ja taivuttautuen melkein vempeleeksi hänen edessään pysähdytti hänet saadakseen kuulla viimeisen sanan. Mies-raukan kasvot ilmaisivat masennusta, katse oli pelästynyt.

— Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne… ihanko todella?… — alkoi hän, mutta ei puhunut loppuun, vaan löi vain kämmeniään yhteen epätoivoissaan, katsellen kuitenkin yhä vieläkin rukoilevasti tohtoriin, aivan kuin tohtorin sana nyt tosiaankin voisi muuttaa poika-paran saaman tuomion.

— Minkäpä sille voi! Minä en ole Jumala, — vastasi tohtori huolettomalla, vaikkakin tavan mukaan vakuuttavalla äänellä.

— Tohtori… Teidän ylhäisyytenne… Ja tuleeko se pian, joko pian?

— Val-mis-tau-tu-kaa kaikkeen, — sanoi tohtori pannen painoa joka tavulle, ja luoden silmänsä alas hän valmistautui harppaamaan kynnyksen yli vaunujen luo.

— Teidän ylhäisyytenne, Kristuksen tähden! — pysähdytti hänet alikapteeni vielä kerran pelästyneenä. — Teidän ylhäisyytenne!… Eikö siis mikään, eikö mikään, kerrassaan mikään nyt pelasta?…

— Se ei nyt rii-pu minusta, — lausui tohtori kärsimättömästi, — mutta kuitenkin, hm, — pysähtyi hän äkkiä, — jos te esimerkiksi voisitte… lä-het-tää… potilaanne… heti ja vähääkään viivyttelemättä (sanat »heti ja vähääkään viivyttelemättä» tohtori lausui ei vain ankarasti, vaan melkein vihaisesti, niin että alikapteeni ihan vavahti) Sy-ra-kuu-saan, niin… uusien suotui-si-en il-mas-tol-lis-ten olosuhteitten johdosta… voisi kenties ta-pah-tu-a…

— Syrakuusaan! — huudahti alikapteeni aivan kuin ei vielä ymmärtäisi mitään.

— Syrakuusa — se on Sisiliassa, — tokaisi äkkiä kuuluvasti Kolja selitykseksi. Tohtori katsoi häneen.

— Sisiliaan! Herranen aika, teidän ylhäisyytenne, — joutui alikapteeni aivan ymmälle, — tehän näitte! — Hän levitti molemmat kätensä osoittaen ympärillä olevaa sisustusta. — Entä äitikulta, entä perhe?

— Ei-ei, ei perhettä Sisiliaan, vaan perheenne on vietävä Kaukaasiaan, varhain keväällä… tyttärenne Kaukaasiaan ja vaimonne… sen jälkeen kuin hänkin on ollut Kau-kaa-si-as-sa jäsenkolotustensa takia… on heti sen jälkeen lä-he-tet-tä-vä Pariisiin, psy-ki-at-ri, tohtori Le-pel-le-tier'n parantolaan, minä voisin antaa teille hänelle osoitetun kirjelipun, ja silloin… voisi kenties tapahtua…

— Tohtori, tohtori! Tehän näette! — levitti taas alikapteeni käsiään osoittaen epätoivoissaan eteisen paljaita hirsiseiniä.

— Se ei enää ole minun asiani, — naurahti tohtori, — minä sanoin vain sen, mitä tie-de saattaa sanoa teidän kysyessänne viimeisiä keinoja, mutta kaikki muu… valitan…

— Älkää olko huolissanne, lääkäri, minun koirani ei pure teitä, — tokaisi Kolja kovalla äänellä huomattuaan tohtorin hieman levottomana katsovan kynnykselle asettunutta Perezvonia. Koljan äänessä oli vihainen sointu. Sanan »lääkäri» tohtorin asemesta hän oli sanonut tahallaan ja, kuten hän itse myöhemmin ilmoitti, »loukatakseen».

— Mitä tä-mä on? — tohtori nakkasi päätään katsoen ihmeissään Koljaan. — Mi-kä tämä on? — kääntyi hän äkkiä Aljošan puoleen ikäänkuin tahtoen tältä selitystä.

— Tämä on Perezvonin isäntä, lääkäri, älkää huolehtiko minun persoonastani, — tokaisi Kolja taas.

— Zvonin? — toisti lääkäri tajuamatta, mitä Perezvon oli.

— Hän ei tiedä missä on. Hyvästi, lääkäri, me tapaamme toisemme Syrakuusassa.

— Kuka t-tä-mä on? Kuka, kuka? — kysyi tohtori aivan vimmastuneena.

— Hän on täkäläisiä koulupoikia, tohtori, hän on kujeilija, älkää välittäkö hänestä, — sanoi Aljoša kiireesti ja rypistäen kulmiaan. — Kolja, olkaa vaiti! — huudahti hän Krasotkinille. — Ei pidä välittää hänestä, tohtori, — toisti hän jo hiukan kärsimättömämmin.

— Sel-kään, sel-kään pitää sille antaa, selkään! — polki jalkaansa tohtori, joka oli hirveän raivostunut.

— Mutta tiedättekö, lääkäri, minun Perezvonini voi ehkä purrakin! — lausui Kolja värisevällä äänellä, hän kalpeni ja hänen silmänsä leimahtivat. — Ici, Perezvon!

— Kolja, jos sanotte vain sanankin vielä, niin minä katkaisen välimme ainaiseksi, — huudahti Aljoša mahtavasti.

— Lääkäri, on ainoastaan yksi olento koko maailmassa, joka voi käskeä Nikolai Krasotkinia, ja se on tämä mies (Kolja osoitti Aljošaa); häntä minä tottelen, hyvästi!

Hän syöksähti paikaltaan, avasi oven ja meni kiireesti huoneeseen. Perezvon syöksyi hänen jälkeensä. Tohtori seisoi vielä viitisen sekuntia kuin jähmettyneenä ja katseli Aljošaa, sitten hän sylkäisi ja lähti nopeasti vaunuja kohti toistellen kuuluvasti: »Tämä, tämä, en tiedä, mitä tämä on!» Alikapteeni kiiruhti auttamaan häntä vaunuihin. Aljoša meni huoneeseen Koljan jäljessä. Tämä seisoi jo Iljušan vuoteen ääressä. Iljuša piti kiinni hänen kädestään ja kutsui isäänsä. Hetkisen kuluttua tuli alikapteenikin takaisin.

— Isä, isä, tule tänne… me… — alkoi Iljuša lepertää hyvin kiihtyneenä, mutta ei nähtävästi jaksanut jatkaa, vaan ojensi äkkiä molemmat laihtuneet kätensä eteenpäin ja syleili niin kovasti kuin jaksoi yhtaikaa heitä kumpaakin, sekä Koljaa että isäänsä, yhdistäen heidät syleilyynsä ja painautuen itse heitä vastaan. Alikapteeni alkoi yhtäkkiä nytkähdellä kuulumattomista nyyhkytyksistä, Koljan huulet ja leuka alkoivat vavahdella.

— Isä, isä! Miten sääli minun onkaan sinua, isä! -— voihki Iljuša katkerasti.

— Iljušetška… kullanmuruni… tohtori sanoi… sinä tulet terveeksi… tulemme onnellisiksi… tohtori… — alkoi alikapteeni puhua.

— Ah, isä! Tiedänhän minä, mitä uusi tohtori sinulle sanoi minusta… Näinhän minä! — huudahti Iljuša ja puristi taas lujasti, kaikin voimin, heitä kumpaakin vastaansa painaen kasvonsa isänsä olkapäähän.

— Isä, älä itke… ja kun minä kuolen, niin ota sinä hyvä poika, toinen… valitse itse heistä kaikista, ota hyvä, pane sen nimeksi Iljuša ja rakasta häntä minun sijastani…

— Ole vaiti, ukko, sinä tulet terveeksi! — huudahti äkkiä Krasotkin aivan kuin vihastuneena.

— Äläkä sinä, isä, unhota minua koskaan, — jatkoi Iljuša, — käy haudallani… ja tiedätkö mitä, isä, hautaa minut sen meidän ison kivemme luo, jonka luokse me yhdessä kävelimme, ja käy siellä luonani Krasotkinin kanssa iltaisin… Ja Perezvon… Minä odotan teitä… Isä, isä!

Hänen äänensä katkesi, kaikki kolme seisoivat syleillen toisiaan eivätkä enää puhuneet mitään. Ninotškakin nojatuolissaan itki hiljaa, ja yhtäkkiä, nähdessään kaikkien itkevän, äitikin alkoi kyynelehtiä.

— Iljušetška! Iljušetška! — huudahteli hän.

Krasotkin irtautui viimein Iljušan syleilystä.

— Hyvästi, ukko, minua odottaa äiti päivälliselle, — lausui hän kiireesti. — Kuinka ikävää, että en ilmoittanut hänelle aikaisemmin! Hän on varmaan hyvin levoton… Mutta heti päivällisen jälkeen tulen luoksesi koko päiväksi, koko illaksi, ja kerron sinulle niin paljon, niin paljon! Perezvonin tuon myös mukanani, mutta nyt vien sen mennessäni, sillä se alkaa poissaollessani ulvoa ja häiritsee sinua; näkemiin!

Ja hän juoksi ulos eteiseen. Hän ei tahtonut itkeä, mutta eteisessä hän kuitenkin rupesi itkemään. Tässä tilassa hänet tapasi Aljoša.

— Kolja, teidän on ehdottomasti pidettävä sananne ja tultava, muuten hänelle tulee hirveä suru, — lausui Aljoša tiukasti.

— Ehdottomasti! Oi, kuinka kiroan itseäni, että en ole käynyt aikaisemmin, — mutisi Kolja itkien ja häpeämättä itkemistään. Samassa alikapteeni aivan kuin hyppäsi yhtäkkiä ulos huoneesta ja sulki heti oven jälkeensä. Hänen kasvonsa olivat raivostuneet, huulet värisivät. Hän asettui molempien nuorukaisten eteen ja ojensi molemmat kätensä ylös.

— Minä en tahdo hyvää poikaa! Minä en tahdo toista poikaa! — kuiskasi hän rajusti, hampaitaan kiristellen. — Jos unhotan sinut, Jerusalem, niin tarttukoon kieleni…

Hän ei puhunut loppuun, vaan oli kuin läkähtymäisillään, ja vaipui voimattomana polvilleen puisen penkin eteen. Painaen molemmat nyrkkinsä päätään vastaan hän alkoi nyyhkyttää oudosti vikisten, ponnistaen samalla kaikki voimansa, ettei hänen vikinänsä kuuluisi tupaan. Kolja riensi kadulle.

— Hyvästi, Karamazov! Tuletteko itse? — huudahti hän jyrkästi ja vihaisesti Aljošalle.

— Illalla tulen ehdottomasti.

— Mitä hän puhui Jerusalemista… Mitä se oli olevinaan?

— Se on raamatusta: »Jos unhotan sinut, Jerusalem», — toisin sanoen minä unhotan kaikki, mikä minulle on kalleinta, jos vaihdan semmoiseen, joka viehättää…

— Ymmärrän, riittää! Tulkaa vain itse! Ici, Perezvon! — huusi hän hyvin tuimasti koiralleen ja lähti pitkin, nopein askelin harppaamaan kotiinsa.

Yhdestoista kirja Veli Ivan Fjodorovitš

1.

Grušenjkan luona

Aljoša suuntasi kulkunsa Kirkkotorille, kauppiaanleski Morozovin taloon, Grušenjkan luo. Tämä oli jo aikaisin aamulla lähettänyt hänen luokseen Fenjan tuomaan hartaan pyynnön, että hän pistäytyisi Grušenjkan luona. Kyseltyään Fenjalta Aljoša sai tietää, että rouva oli ollut jonkin suuren ja erikoisen levottomuuden vallassa jo eilisestä lähtien. Koko tuon kahden kuukauden aikana, joka oli kulunut Mitjan vangitsemisesta, Aljoša oli useasti käynyt rouva Morozovin talossa sekä omasta aloitteestaan että Mitjan asioilla. Noin kolmen päivän kuluttua Mitjan vangitsemisesta oli Grušenjka ankarasti sairastunut ja oli nyt ollut lähes viisi viikkoa sairaana. Yhden viikon noista viidestä hän oli maannut tiedottomana. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, ne olivat laihtuneet ja kellastuneet, vaikka hän oli jo melkein kaksi viikkoa saanut olla ulkosalla. Mutta Aljošan mielestä hänen kasvonsa olivat tulleet tavallaan vielä puoleensavetävämmiksi, ja hänestä oli mieluisaa Grušenjkan luo astuessaan kohdata tämän katse. Siinä katseessa oli ikäänkuin vahvistuneena jotakin lujaa ja järkevää. Se ilmaisi jotakin henkistä murrosta, siinä ilmeni jokin muuttumaton, nöyrä, mutta jalo ja peruuttamaton päättäväisyys. Kulmakarvojen väliin otsaan oli ilmestynyt pieni pystysuora ryppy, joka antoi hänen kauniille kasvoilleen keskitetyn miettiväisyyden leiman, mikä ensi silmäyksellä näytti melkeinpä ankaralta. Entisestä kevytmielisyydestä ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Omituista oli Aljošasta myöskin se, että kaikesta onnettomuudesta huolimatta, mikä oli kohdannut naisparkaa, morsianta, jonka sulhanen oli vangittu kauheasta rikoksesta miltei samalla hetkellä, kun hänestä oli tullut tämän morsian, huolimatta senjälkeen seuranneesta sairaudesta ja uhkaavasta oikeuden tuomiosta, joka tuskin oli vältettävissä, Grušenjka ei kuitenkaan ollut menettänyt entistä iloisuuttaan. Hänen ennen ylpeistä silmistään loisti nyt jonkinlainen hiljaisuus, vaikka… vaikka muuten nämä silmät vieläkin toisinaan liekehtivät pahaa ennustavasta, kun hänen sydäntään ahdisti eräs entinen huoli, joka ei ensinkään ollut tukahtunut, vaan vieläpä kasvanutkin. Tämän huolen esine oli yhä sama: Katerina Ivanovna, jota Grušenjka sairastaessaan oli muistellut houreissaankin. Aljoša ymmärsi, että hän oli tälle hirveän mustasukkainen Mitjan tähden, vangin tähden, siitä huolimatta, että Katerina Ivanovna ei ollut kertaakaan käynyt tätä tervehtimässä vankilassa, vaikka olisi voinut tehdä sen milloin hyvänsä. Kaikesta tästä muodostui Aljošalle eräänlainen vaikea tehtävä, sillä Grušenjka uskoi vain hänelle sydämensä salaisuudet ja pyysi alati häneltä neuvoja; hän puolestaan ei toisinaan kyennyt sanomaan Grušenjkalle kerrassaan mitään.

Huolestuneena hän saapui Grušenjkan asuntoon. Tämä oli jo kotona; noin puoli tuntia sitten hän oli palannut Mitjan luota, ja jo siitä nopeasta liikkeestä, jolla Grušenjka hypähti nojatuolista pöydän äärestä häntä vastaan, hän päätti, että tämä oli odottanut häntä hyvin kärsimättömästi. Pöydällä oli levällään kortteja, ja ne oli jaettu niinkuin turakkapeliä varten. Nahkasohvalle toiselle puolelle oli laitettu vuode, ja siinä loikoi puoleksi istuen viitta yllään ja pumpulikankainen yölakki päässä Maksimov, joka ilmeisesti oli sairas ja heikko, vaikka hymyilikin imelästi. Tämä koditon ukko oli silloin, jo kaksi kuukautta sitten, palannut Mokrojesta yhdessä Grušenjkan kanssa ja siitä lähtien jäänytkin hänen luokseen olemaan. Tultuaan silloin Grušenjkan kanssa räntäsateessa hän oli läpimärkä ja pelästyneenä istuutunut sohvaan ja luonut ääneti silmänsä häneen hymyillen arasti, ja rukoilevasti. Grušenjka, joka oli hyvin murheissaan ja jo alkavan kuumeen vallassa ja oli miltei unohtanut hänet ensimmäisen puolen tunnin aikana puuhaillessaan kaikenlaista tulonsa jälkeen, — oli äkkiä luonut häneen kiinteän katseen: Maksimov oli surkeasti ja hämillään silloin nauraa hihittänyt katsoen häntä silmiin. Grušenjka oli kutsunut Fenjan ja käskenyt tätä antamaan Maksimoville ruokaa. Koko sen päivän oli ukko istunut paikallaan melkein liikahtamatta; kun sitten ilta pimeni ja ikkunaluukut pantiin kiinni, oli Fenja kysynyt rouvalta:

— Miten on, rouva, jääkö hän sitten tänne yöksi?

— Niin, laita hänelle vuode sohvalle, oli Grušenjka vastannut.

Tarkemmin kyseltyään oli Grušenjka saanut selville, että Maksimovilla nyt todellakaan ei ollut mitään paikkaa, mihin menisi, ja että »herra Kalganov, hyväntekijäni, ilmoittivat minulle suoraan, etteivät enää huoli minua luokseen, ja lahjoittivat viisi ruplaa». — »No, Jumala kanssasi, jää sitten tänne», päätti Grušenjka suruissaan ja hymähti hänelle osaaottavasti. Ukkoa liikutti hänen hymynsä, ja mies-paran huulet alkoivat väristä hellämielisestä itkusta. Siitä saakka oli sitten kuljeskeleva elätti ollutkin Grušenjkan luona. Tämän sairastaessakaan hän ei ollut lähtenyt talosta. Fenja ja tämän äiti, Grušenjkan keittäjätär, eivät ajaneet häntä pois, vaan syöttivät häntä edelleen ja laittoivat hänelle vuoteen sohvalle. Myöhemmin Grušenjka tottui häneen niin, että tullessaan Mitjan luota (jota hän tuskin tervehdyttyään oli heti alkanut käydä katsomassa) hän suruaan haihduttaakseen istuutui ja alkoi puhella »Maksimuškan» kanssa kaikenlaisista joutavista asioista, ettei vain ajattelisi suruaan. Osoittautui, että ukko osasi toisinaan kertoakin yhtä ja toista, niin että hän lopulta oli suorastaan välttämätön Grušenjkalle. Paitsi Aljošaa, joka ei kuitenkaan käynyt joka päivä ja aina viipyi vain lyhyen ajan, ei Grušenjka ottanut vastaan juuri ketään. Hänen ukkonsa taasen, kauppias, oli tähän aikaan hyvin sairas, »teki lähtöä», kuten kaupungilla sanottiin, ja kuolikin vain viikko sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu. Kolme viikkoa ennen kuolemaansa, tuntien lopun lähenevän, hän vihdoin kutsui luokseen ylös poikansa vaimoineen ja lapsineen ja käski näitä pysymään luonaan. Palvelijoitaan hän tästä hetkestä lähtien kielsi ankarasti ensinkään vastaanottamasta Grušenjkaa, ja jos tämä tulisi, sanomaan hänelle: »Käskee teitä elämään kauan iloisesti ja kokonaan unohtamaan heidät.» Grušenjka lähetti kuitenkin melkein joka päivä tiedustelemaan hänen terveydentilaansa.

— Viimeinkin tulit! — huudahti hän heittäen pois kortit ja tervehtien iloisesti Aljošaa. — Maksimuška jo kovin peloitteli, että sinä kukaties et tulekaan. Ah, kuinka sinua tarvitaan! Istuudu pöydän ääreen; no, saako olla kahvia?

— Ehkäpä, — sanoi Aljoša istuutuen pöydän luo, — olen hyvin nälissäni.

— Siinäpä se; Fenja, Fenja, kahvia! — huudahti Grušenjka. — Se on jo kauan ollut kiehumassa, odottaa sinua, ja tuo piirakoltakin, mutta kuumia. Ei, odotahan, Aljoša, näitten piirakoitten johdosta syntyi tänään myrsky. Minä vein niitä hänelle vankilaan, mutta hän, uskotko, heitti ne minulle takaisin eikä syönyt. Yhden piirakan hän suorastaan paiskasi lattiaan ja polki sitä jaloillaan. Minä sanoin: »Jätän ne vartijalle; jos et syö niitä iltaan mennessä, niin silloin sinua tietysti elättää ilkeämielinen viha!» ja niin lähdin matkaani. Taaskin siis riitaannuimme, uskotko sitä. Joka kerta, kun menen sinne, me riitaannumme.

Grušenjka sanoi tämän kaiken henkeään vetämättä, kiihdyksissä. Maksimov hätääntyi heti, hymyili ja painoi silmänsä alas.

— Mistä te tällä kertaa riitaannuitte? — kysyi Aljoša.

— Minulle aivan odottamattomasta asiasta! Ajattelehan, hän on alkanut olla mustasukkainen »entiselle»: »Miksi, mukamas, sinä ylläpidät häntä? Sinä olet siis alkanut ylläpitää häntä?» On kaiken aikaa mustasukkainen, aina vain mustasukkainen puolestani! Hän on sekä nukkuessaan että syödessään mustasukkainen. Kerran viime viikolla oli jo mustasukkainen Kuzjmallekin.

— Hänhän tiesi, miten ovat »entisen» asiat?

— Siinäpä se onkin. Aivan alusta asti ihan tähän päivään saakka hän on tietänyt, mutta tänään yhtäkkiä nousi ja alkoi torua. Ihan hävettää sanoakin, mitä hän puhui. Senkin hölmö! Rakitka tuli hänen luokseen, kun minä lähdin pois. Kenties Rakitka häntä yllyttää, vai mitä? Mitä luulet? — lisäsi hän hajamielisesti.

— Hän rakastaa sinua, siinäpä se juuri onkin, rakastaa suuresti. Mutta nyt hän on samalla kiihdyksissä.

— Kuinka ei olisi kiihdyksissä, huomenna tuomitaan. Minä menin sanoakseni hänelle sanani huomisen johdosta, sillä minun on, Aljoša, kauheata ajatellakin, mitä huomenna tulee! Sinä sanot, että hän on kiihdyksissä, mutta miten kiihdyksissä olenkaan minä. Ja hän alkaa puhua puolalaisesta! Senkin hölmö! Pian aikaan hän tulee vielä mustasukkaiseksi Maksimuškalle.

— Minun vaimoni on myös hyvin mustasukkainen minun tähteni, — pisti sanasensa väliin Maksimov.

— No, sinun tähtesi, — alkoi Grušenjka tahtomattaan nauraa, — kenelle voisi olla sinun takiasi mustasukkainen?

— Palvelustytöille.

— Ah, ole vaiti, Maksimuška, ei minua nyt naurata, ihan vihaksi pistää. Älä vilkuile piirakkoihin, minä en anna niitä, ne ovat sinulle epäterveelliset, enkä anna myöskään palsamia. Tuonkin kanssa tässä pitää rehkiä; aivan kuin minulla täällä olisi jonkinmoinen vaivaistalo, totta tosiaan, — alkoi hän nauraa.

— Minä en ole teidän hyvien töittenne arvoinen, minä olen mitätön, — lausui itkunsekaisella äänellä Maksimov. — Kohdistaisitte hyväntekeväisyytenne mieluummin niihin, jotka ovat tarpeellisempia kuin minä.

— Oh, jokainen on tarpeellinen, Maksimuška, ja mistä sen tietää, kuka on tarpeellisempi kuin toinen. Kunpa ei tuota puolalaista olisi ollutkaan. Aljoša, hänkin on tänään sairastunut. Olin hänenkin luonaan. Nyt lähetän hänelle aivan tahallani piirakoita, minä en lähettänyt, mutta Mitja syytti minua siitä, että muka lähetän, niinpä nyt uhallakin lähetän, ihan uhalla! Ah, tuossahan on Fenjakin ja tuo kirjeen! No, niin onkin, taas puolalaisilta, taas pyytävät rahaa!

Herra Mussjalovitš oli todellakin lähettänyt sangen pitkän ja tapansa mukaan kaunosanaisen kirjeen, jossa pyysi saada lainaksi kolme ruplaa. Kirjeeseen oli liitetty kuitti, jossa tunnustettiin rahamäärä saaduksi ja sitouduttiin maksamaan se takaisin kolmen kuukauden kuluessa; kuitin alle oli kirjoittanut nimensä myös herra Vrublevski. Tämmöisiä kirjeitä ja tämmöisiä kuitteja oli Grušenjka saanut »entiseltään» jo monta. Niitten tulo oli alkanut silloin, kun Grušenjka pari viikkoa sitten oli tullut terveeksi. Hän tiesi myös, että molemmat herrat olivat hänen sairautensakin aikana käyneet tiedustamassa hänen vointiaan. Ensimmäinen kirje, jonka Grušenjka sai, oli pitkä ja isokokoiselle kirjepaperille kirjoitettu, suurella perheen sinetillä suljettu ja hirveän hämärä ja korusanainen, niin että Grušenjka luki sen vain puoliväliin ja jätti siihen, koska ei ymmärtänyt siitä mitään. Eikä hänellä silloin ollut aikaa ajatella kirjeitä. Tätä ensimmäistä kirjettä seurasi seuraavana päivänä toinen, jossa herra Mussjalovitš pyysi häneltä lainaksi kaksituhatta ruplaa hyvin lyhyeksi ajaksi. Grušenjka jätti tämänkin kirjeen vastaamatta. Sen jälkeen seurasi kokonainen sarja kirjeitä, kirje päivässä, kaikki yhtä juhlallisia ja kaunopuheisia, mutta lainaksi pyydetty summa niissä yhä pieneni, aleni sataan ruplaan, kahteenkymmeneenviiteen, kymmeneen ruplaan, ja lopulta Grušenjka yhtäkkiä sai kirjeen, jossa molemmat herrat pyysivät häneltä ainoastaan yhden ruplan ja liittivät mukaan kuitin, jonka molemmat olivat allekirjoittaneet. Silloin oli Grušenjkaa yhtäkkiä alkanut säälittää, ja hän pistäytyi hämärissä itse herrain luona. Hän tapasi molemmat puolalaiset hirveässä köyhyydessä, melkein kurjuudessa, ilman ruokaa, ilman puita, ilman savukkeita, velassa emännälle. Mitjalta Mokrojessa voitetut kaksisataa ruplaa olivat nopeasti hävinneet jonnekin. Grušenjkaa hämmästytti kuitenkin, että molemmat herrat ottivat hänet vastaan ylpeän arvokkaasti ja niinkuin riippumattomat miehet, kaikkia muotoja noudattaen ja komein puhein. Grušenjka vain nauroi ja antoi »entiselleen» kymmenen ruplaa. Silloin hän nauraen kertoi tästä Mitjalle, eikä tämä ensinkään ollut mustasukkainen. Mutta tästä lähtien herrat takertuivat Grušenjkaan ja pommittivat häntä joka päivä kirjeillä, joissa pyysivät rahaa, ja tämä lähetti joka kerta pikkuisen, mutta nytpä tänään Mitja yhtäkkiä sai päähänsä tulla hirveän mustasukkaiseksi.

— Minä hölmö pistäydyin myös hänen luokseen, ainoastaan hetkiseksi, silloin kun menin Mitjan luo, sillä hänkin on sairastunut, minun entinen herrani, — alkoi taas Grušenjka hätäisesti ja kiirehtien, — nauran ja kerron tätä Mitjalle: ajattelehan, sanon, puolalaiseni sai päähänsä laulaa minulle kitaran säestyksellä entisiä lauluja, luulee minun heltyvän ja menevän hänelle vaimoksi. Mutta Mitjapa ponnahtaa heti pystyyn ja alkaa sadatella… Ei, nyt minä lähetän puolalaisherroille piirakoita! Fenja, tytönkö he ovat tänne lähettäneet? Tässä on, anna tytölle kolme ruplaa ja kääri heille paperiin kymmenkunta piirakkaa sekä käske viemään, mutta sinä, Aljoša, kerro välttämättömästi Mitjalle, että minä lähetin heille piirakoita.

— En kerro missään tapauksessa, — lausui Aljoša hymyillen.

— Äh, sinä luulet hänen siitä kärsivän; hänhän rupesi tahallaan mustasukkaiseksi, hänestä itsestään on kaikki samantekevää, — sanoi Grušenjka katkerasti.

— Kuinka tahallaan? — kysyi Aljoša.

— Sinä olet tyhmä, Aljošenjka, siinä se, sinä et ymmärrä tästä mitään kaikessa viisaudessasi, siinä se. Minua ei loukkaa se, että hän on mustasukkainen minun, tämmöisen takia, minua loukkaisi, jos hän ei ensinkään olisi mustasukkainen. Sellainen minä olen. Minä en loukkaannu mustasukkaisuudesta, minulla on itsellänikin julma sydän, minä itse olen mustasukkainen. Vain se minua loukkaa, että hän ei ensinkään rakasta minua ja oli nyt tahallaan mustasukkainen, siinä se. Olenko minä sokea, enkö minä näe? Hän alkaa minulle yhtäkkiä puhua tuosta Katjkasta: semmoinen ja semmoinen se on, tilasi minua varten tohtorin Moskovasta oikeuteen, tilasi sen pelastaakseen minut, tilasi niinikään kaikkein parhaimman, kaikkein oppineimman asianajajan. Hän siis rakastaa Katjkaa, kun kerran alkoi kehua häntä minulle päin silmiä, häpeämättömät silmät hänellä on! Hän on itse syyllinen minun edessäni, ja nytpä hän kävi minun kimppuuni saadakseen minut syylliseksi ennen itseään ja voidakseen mukamas syyttää minua yksistään: »Sinä olit ennen minua yksissä puolalaisen kanssa, siispä on minunkin lupa olla Katjkan kanssa.» Siinä se on! Tahtoo työntää kaiken syyn yksinomaan minun niskaani. Tahallaan hän kävi kimppuuni, tahallaan, sanon sen sinulle, mutta minä…

Grušenjka ei sanonut mitä hän tekee, peitti silmänsä liinaan ja alkoi hirveästi itkeä.

— Hän ei rakasta Katerina Ivanovnaa, — sanoi lujasti Aljoša.

— No, rakastaa tai ei rakasta, saan sen kohta itse selville, — lausui Grušenjka uhkaava sävy äänessään ja otti silmiltään liinan. Hänen kasvonsa vääristyivät. Aljoša näki surukseen, miten Grušenjkan lempeät ja tyynen iloiset kasvot äkkiä muuttuivat ärtyisiksi ja ilkeiksi.

— Riittää näistä tyhmyyksistä puhuminen! — tokaisi Grušenjka äkkiä. — En minä ollenkaan sitä varten kutsunut sinua. Aljoša, ystäväni, mitä huomenna, mitä huomenna tulee? Se minua kiduttaa! Minua yksin se kiduttaa! Katson kaikkia, ei kukaan sitä ajattele, koko asia ei ensinkään liikuta ketään. Ajatteletko edes sinä sitä? Huomennahan tuomitaan! Kerro sinä minulle, kuinka häntä siellä tuomitaan? Palvelijahan, palvelija tappoi, palvelija, Herra Jumala! Tuomitaanko hänet todellakin palvelijan sijasta, ja eikö kukaan puolusta häntä? Eihän palvelijaa ole ollenkaan ahdisteltukaan, vai kuinka?

— Häntä on ankarasti kuulusteltu, — huomautti Aljoša miettivästi, — mutta kaikki tulivat siihen johtopäätökseen, ettei se ole hän. Nyt hän on hyvin sairas. Siitä saakka on ollut sairas, tuosta kaatuvataudin kohtauksesta. Hän on todella sairas, — lisäsi Aljoša.

— Jumalani, menisit itse tuon asianajajan luo ja kertoisit hänelle asian kahden kesken. Hänethän on kuulemma tilattu tänne Pietarista kolmentuhannen ruplan maksusta.

— Me panimme kolmeen henkeen kolmetuhatta, minä, veli Ivan ja Katerina Ivanovna, mutta tohtorin tilasi Moskovasta maksamalla kaksituhatta Katerina Ivanovna yksin. Asianajaja Fetjukovitš olisi ottanut enemmän, mutta asia tuli kuuluisaksi ympäri Venäjän, kaikissa sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa siitä puhutaan, ja niinpä Fetjukovitš suostui tulemaan etupäässä kunnian vuoksi, sillä ylen kuuluksi on juttu tullut. Minä tapasin hänet eilen.

— No ja mitä? Puhuitko hänelle? — sanoi Grušenjka kiireesti.

— Hän kuunteli eikä sanonut mitään. Sanoi, että hänelle on jo muodostunut varma mielipide. Mutta lupasi ottaa harkitakseen sanojani.

— Kuinka niin harkitakseen? Ah, ne ovat roistoja! He syöksevät hänet turmioon! No, mutta tohtorin, miksi tuo on tilannut tohtorin?

— Asiantuntijaksi. Tahtovat osoittaa, että veljeni on mielenvikainen ja on tappanut sekapäisenä ollessaan, itse tietämättään, — hymähti Aljoša hiljaa, — mutta veljeni ei suostu tähän.

— Ah, sehän on totta, jos hän olisi tappanut! — huudahti Grušenjka. — Sekapäinen hän oli silloin, aivan sekapäinen, ja siihen olen minä, minä halpamainen ihminen, syypää! Mutta eihän hän ole tappanut, ei ole tappanut! Ja kaikki syyttävät vain häntä, että hän on tappanut, koko kaupunki. Fenjakin, hänkin todisti sillä tavoin, että näyttää kuin Mitja olisi tappanut. Entä puodissa, ja entä tuo virkamies, ja entä mitä ovat aikaisemmin kuulleet ravintolassa! Kaikki, kaikki ovat häntä vastaan, sellaista on kaikkien puheen palpatus.

— Niin, todistusten lukumäärä on kauheasti lisääntynyt, — huomautti Aljoša jurosti.

— Entä Grigori, Grigori Vasiljitš, hänhän pitää jyrkästi kiinni siitä, että ovi oli auki, vatkuttaa yhä omaansa, että on nähnyt, häntä ei saa siitä käsityksestä luopumaan, olen juossut hänen luonaan, puhunut itse hänen kanssaan. Vielä haukkuukin!

— Niin, se on kenties kaikkein raskauttavin todistus veljeäni vastaan, — lausui Aljoša.

— Mitä taas siihen tulee, että Mitja on mielenvikainen, niin hän on nytkin juuri semmoinen, — alkoi Grušenjka yhtäkkiä puhua huolestuneen ja salaperäisen näköisenä. — Tiedätkö, Aljošenjka, jo kauan olen aikonut sanoa tästä sinulle: käyn joka päivä hänen luonaan ja olen suorastaan ihmeissäni. Sano sinä minulle mitä arvelet: mistä hän on nyt alkanut aina puhua? Hän alkaa puhua ja puhuu puhumistaan, — mutta minä en voi ymmärtää mitään, luulen hänen puhuvan jotakin viisasta, no, minähän olen tyhmä, en minä kykene käsittämään, ajattelen; mutta hän on alkanut äkkiä puhua minulle lapsukaisesta, jostakin pikku lapsesta näet, »miksi lapsukainen on kurja? Lapsukaisen takia minä nyt lähden Siperiaan, minä en ole tappanut, mutta minun on mentävä Siperiaan!» Mitä tämä on, mikä lapsukainen se on, — minä en ymmärtänyt hitustakaan. Rupesin vain itkemään hänen puhuessaan, sillä hän puhui siitä hyvin kauniisti, itkee puhuessaan, minäkin aloin itkeä, hän suuteli minua äkkiä ja siunasi kädellään. Mitä tämä on, Aljoša, kerro sinä minulle, mikä on tuo »lapsukainen».

— Jostakin syystä on Rakitin ruvennut käymään hänen luonaan, — hymyili Aljoša, — muuten… tämä ei ole Rakitinilta saatua. En ollut eilen hänen luonaan, tänään menen.

— Ei, ei se ole Rakitka, se on hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, joka painaa hänen mieltään, hän käy hänen luonaan, siinä se on… — lausui Grušenjka ja nolostui äkkiä. Aljoša kiinnitti aivan kuin hämmästyen katseensa häneen.

— Ettäkö käy luona? Käykö hän siis Mitjan luona? Mitja itse sanoi minulle, että Ivan ei ole käynyt kertaakaan.

— No… no niin, tämmöinen minä olen! En osannut pitää suutani kiinni! — huudahti Grušenjka pahoilla mielin ja sävähti aivan punaiseksi. — Maltahan, Aljoša, ole vaiti, olkoon niin, kun kerran en osannut pitää suutani kiinni, niin sanon koko totuuden: hän on ollut hänen luonaan kaksi kertaa, ensikerran aivan heti tänne tultuaan — silloinhan hän heti riensi tänne Moskovasta, minä en ollut ennättänyt käydä makuulle, ja toisen kerran hän tuli viikko sitten. Hän käski Mitjan olemaan puhumatta tästä sinulle, olemaan aivan hiiskumatta, ja kielsi puhumasta muillekin, kävi täällä salaa.

Aljoša istui syvissä mietteissä ja harkitsi jotakin. Tieto on nähtävästi häntä hämmästyttänyt.

— Veli Ivan ei puhu kanssani Mitjan asiasta, — lausui hän hitaasti, — ja yleensäkin hän on näinä kahtena kuukautena puhunut hyvin vähän kanssani, ja kun minä menin hänen luokseen, niin hän aina oli tyytymätön tulooni, niin että kolmeen viikkoon en ole käynytkään hänen luonaan. Hm… Jos hän oli viikko sitten, niin… tämän viikon aikana on Mitjassa todellakin tapahtunut jokin muutos…

— Muutos, muutos! — tarttui Grušenjka kiireesti puheeseen. — Heillä on salaisuus, heillä on ollut salaisuus! Mitja itse sanoi minulle, että on salaisuus, ja, tiedätkö, sellainen salaisuus, että Mitja ei ollenkaan voi rauhoittua. Hänhän oli aikaisemmin iloinen, ja iloinenhan hän on nytkin, mutta, tiedätkö, kun hän alkaa tällä tavoin pudistella päätään ja astella huoneessa ja nyhtää oikealla sormellaan ohimohiuksiaan, silloin tiedän, että hänellä on jokin levottomuus sielussa… kyllä minä tiedän!… Muuten hän oli iloinen, tänäänkin oli iloinen!

— Sinähän sanoit: kiihdyksissä?

— Hän oli kyllä kiihdyksissä, mutta iloinen. Hän on aina kiihdyksissäkin, mutta vain hetkisen, ja sitten hän on taas iloinen, mutta jonkin ajan kuluttua hän yhtäkkiä taas kiihtyy. Ja tiedätkö, Aljoša, olen kaiken aikaa häntä ihmetellyt: tulossa on niin kauheata, mutta hän nauraa hohottaa toisinaan niin jonninjoutaville asioille, kuin itse olisi lapsi.

— Ja onko totta, että hän kielsi puhumasta minulle Ivanista? Ihanko hän sanoi: älä puhu?

— Aivan niin hän sanoi: älä puhu. Sinua hän etupäässä pelkääkin, Mitja nimittäin. Sillä tässä on salaisuus, hän itse sanoi, että on salaisuus… Aljoša, ystäväni, käy ja ota selville: mikä ihmeen salaisuus heillä on, ja tule sitten sanomaan minulle, — heittäytyi Grušenjka äkkiä pyytelemään, — päätä sinä minun onnettoman asia, jotta tietäisin kirotun kohtaloni! Tämän vuoksi olen sinut kutsunutkin.

— Luuletko, että se on jotakin sinua koskevaa? Silloinhan hän ei olisi sinun kuultesi puhunut salaisuudesta.

— En tiedä. Kenties hän tahtookin juuri minulle sanoa, mutta ei uskalla. Varoittaa edeltäpäin. Salaisuus, mukamas, on olemassa, mutta mikä salaisuus, — sitä hän ei sanonut.

— Mutta mitä sinä itse luulet?

— Mitäkö luulen? Loppuni on käsissä, sitä minä luulen. Lopun he ovat kaikki kolme minulle valmistaneet, sillä tässä on mukana Katjka. Kaikki se on Katjkan työtä, hänestä se lähtee. »Hän on sellainen ja sellainen», siis minä en ole sellainen. Mitja puhuu näin ennakolta, varoittaa minua etukäteen. Hän on päättänyt hylätä minut, siinä on koko salaisuus! Kolmen kesken he ovat tämän suunnitelleet — Mitjka, Katjka, ja Ivan Fjodorovitš. Aljoša, olen kauan sitten tahtonut kysyä sinulta: viikko takaperin hän yhtäkkiä ilmaisee minulle, että Ivan on rakastunut Katjkaan, koska käy usein tämän luona. Puhuiko hän minulle totta vai eikö? Sano omantunnon mukaisesti, surmaa minut.

— Minä en valehtele sinulle. Ivan ei ole rakastunut Katerina Ivanovnaan, niin minä luulen.

— No, niin minäkin silloin heti ajattelin! Hän valehtelee minulle, häpeämätön, siinä se! Ja nyt hän on tullut mustasukkaiseksi tähteni voidakseen sitten syyttää minua. Hänhän on hölmö, eihän hän osaa peittää jälkiään, hänhän on niin avomielinen… Mutta kylläpä minä hänelle näytän, kyllä minä hänelle! »Sinä uskot», sanoo, »minun tappaneen» — tätä hän sanoo minulle, minulle, minua hän siitä soimasi! Jumala hänen kanssaan! No, maltahan, laitanpa niin, että tuolle Katjkalle käy huonosti oikeudessa! Minä sanon siellä erään sellaisen pikku sanasen… Minä sanon siellä kaikki!

Ja hän alkoi taas katkerasti itkeä.

— Sen minä voin sinulle varmasti ilmoittaa, Grušenjka, — sanoi Aljoša nousten paikaltaan, — että ensiksikin hän rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin ketään muuta maailmassa, ja ainoastaan sinua, usko tämä. Minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Toiseksi sanon sinulle sen, että minä en tahdo udella häneltä salaisuutta, ja jos hän sen minulle tänään sanoo, niin sanon hänelle suoraan, että olen luvannut sanoa sen sinulle. Siinä tapauksessa tulen luoksesi jo tänään ja sanon. Mutta… minusta tuntuu… Katerina Ivanovnalla ei tässä ole vähintäkään osaa, vaan tuo salaisuus on jotakin muuta. Se on aivan varmaan niin. Ei ensinkään näytäkään siltä, että se koskisi Katerina Ivanovnaa, niin minusta tuntuu. Mutta nyt hyvästi!

Aljoša puristi Grušenjkan kättä. Grušenjka itki yhä vielä. Aljoša näki, että hän ei kovinkaan paljon ollut uskonut hänen lohdutuksiaan, mutta jo sekin oli hyvä, että suru edes oli purkautunut, saanut ilmaisunsa. Sääli oli Aljošan jättää hänet sellaiseen tilaan, mutta hänellä oli kiire. Hänellä oli vielä paljon tehtävää.

2.

Kipeä jalka

Ensimmäinen näistä asioista oli rouva Hohlakovin taloon, ja hän kiiruhti sinne saadakseen siellä toimitetuksi asiansa mahdollisimman pian ja ennättääkseen ajoissa Mitjan luo. Rouva Hohlakov oli jo kolme viikkoa sairastellut: jostakin syystä oli hänen jalkansa turvonnut, ja vaikka hän ei maannut vuoteessa, niin hän kuitenkin päivällä loikoili budoaarinsa leposohvalla viehättävässä, mutta säädyllisessä yöpuvussa. Aljoša huomautti kerran itsekseen viattomasti naurahtaen, että rouva Hohlakov oli sairaudestaan huolimatta alkanut miltei koreilla: hänelle oli ilmestynyt uusia pääkoristeita, nauhoja, avokaulaisia paitoja, ja Aljoša oivalsi, miksi asiat olivat niin, vaikka hän karkoittikin nuo ajatukset tyhjänpäiväisinä mielestään. Viimeisten kahden kuukauden aikana oli rouva Hohlakovin luona alkanut käydä muiden vieraiden mukana nuori mies Perhotin. Aljoša ei ollut käynyt talossa neljään päivään, ja sisälle tultuaan hän koetti kiiruhtaa suoraan Lisen luo, sillä tällä oli hänelle asiaa, koska Lise oli jo eilen lähettänyt hänen luokseen tytön tuomaan vakavan pyynnön, että hän saapuisi heti »erään hyvin tärkeän asian vuoksi», mikä oli erinäisistä syistä herättänyt mielenkiintoa Aljošassa. Mutta sillä välin kuin tyttö oli ilmoittamassa Liselle hänen tulostaan, oli rouva Hohlakov jo ennättänyt joltakulta kuulla hänen tulleen sekä heti lähettänyt pyytämään häntä luokseen »vain hetkiseksi». Aljoša arveli, että oli paras täyttää ensin äidin pyyntö, sillä muuten tämä lähettäisi vähän väliä sanan Liselle hänen istuessaan tämän luona. Rouva Hohlakov loikoi sohvalla erikoisen komeassa juhla-asussa ja oli ilmeisesti tavattoman hermostunut. Aljošan hän otti vastaan riemuhuudoin.

— Sataan, sataan, kokonaiseen sataan vuoteen en ole teitä nähnyt! Kokonaiseen viikkoon, hyväinen aika, ah, tehän muuten olittekin täällä neljä päivää sitten, keskiviikkona. Te olette menossa Lisen luo, minä olen varma siitä, että te tahdotte mennä suoraan hänen luokseen varpaisillanne, etten minä kuulisi. Rakas, rakas Aleksei Fjodorovitš, jospa tietäisitte, mitä huolta hän minulle tuottaa! Mutta siitä myöhemmin. Vaikka se onkin pääasia, niin siitä myöhemmin. Rakas Aleksei Fjodorovitš, minä uskon Liseni täydelleen teidän huostaanne. Luostarinvanhin Zosiman kuoleman jälkeen — anna, Herra, rauha hänen sielulleen! (hän teki ristinmerkin) — hänen jälkeensä minä katsoin teihin kuin ankarasääntöisimpään munkkiin, vaikka te olettekin suloinen uudessa puvussanne. Mistä te olette täältä löytänyt sellaisen räätälin? Mutta ei, ei, tämä ei ole pääasia, siitä myöhemmin. Suokaa anteeksi, että minä sanon teitä toisinaan Aljošaksi, minä olen vanha ämmä, minulle on kaikki luvallista, — hymyili hän keimailevasti, — mutta tästä myöskin myöhemmin. Pääasia on, kunhan vain en unohtaisi pääasiaa! — Olkaa hyvä ja huomauttakaa minulle itse, heti kun alan puhella liian paljon, niin sanokaa minulle: »Entä pääasia?» Ah, mistä minä tiedän, mikä nyt on pääasia. — Siitä saakka kuin Lise peruutti teille antamansa lupauksen, — lapsellisen lupauksensa, Aleksei Fjodorovitš, — mennä naimisiin kanssanne, te tietysti olette ymmärtänyt, että se kaikki oli vain kauan lepotuolissa istuneen sairaan tytön mielikuvituksen leikittelyä, — Jumalan kiitos, hän nyt jo kävelee. Tuo uusi tohtori, jonka Katja tilasi Moskovasta tuota onnetonta veljeänne varten, joka huomenna… No, mitäpä huomisesta! Minä kuolen, kun vain ajattelenkin huomista! Etupäässä uteliaisuudesta… Sanalla sanoen tuo tohtori oli eilen meillä ja näki Lisen… Minä maksoin hänelle viisikymmentä ruplaa käynnistä. Mutta ei se ole sitä, ei se taaskaan ole sitä. Näettekö, minä olen nyt aivan sekaantunut. Minulla on kiire. Miksi minulla on kiire? Minä en tiedä. Minä en yleensä nykyään ensinkään tiedä. Kaikki on minulla mennyt sekaisin yhdeksi sekamelskaksi. Minä pelkään, että te otatte ja syöksytte pois luotani ikävystyksestä, ja minä sain nähdä teidät vain vilahdukselta. Ah, hyvä Jumala! Miksi me istumme, ja ensiksi, — kahvia, Julia, Glafira, kahvia!

Aljoša kiitti kiireesti ja selitti juuri juoneensa kahvia.

— Kenen luona?

— Agrafena Aleksandrovnan luona.

— Se on… se on tuon naisen luona! Ah, hän juuri on syössyt kaikki turmioon, mutta muuten minä en tiedä, sanotaan hänestä tulleen pyhän, joskin myöhään. Parempi olisi ollut aikaisemmin, kun se oli tarpeen, mitäs hyötyä siitä nyt on? Olkaa vaiti, olkaa vaiti, Aleksei Fjodorovitš, sillä minä tahdon sanoa niin paljon, että luultavasti en sanokaan mitään. Tämä kauhea oikeusjuttu… minä menen ehdottomasti, minä valmistaudun, minut viedään nojatuolissa, ja sitäpaitsi minä voin istua, kanssani on ihmisiä, ja tehän tiedätte, että minä olen todistajia. Miten minä puhun, miten minä puhun! Minä en tiedä mitä minä siellä puhun. Pitäähän tehdä vala, niinhän, niinhän?

— Niin, mutta en luule teidän pääsevän sinne.

— Minä voin istua: ah te sotkette minut! Tämä oikeusjuttu, tämä hurja teko, ja sitten kaikki menevät Siperiaan, toiset menevät naimisiin ja kaikki tämä käy nopeasti, nopeasti, ja kaikki muuttuu, ja viimein ei ole mitään, kaikki ovat vanhuksia ja haudan partaalla. Olkoon, minä olen väsynyt. Tuo Katja — cette charmante personne, hän on särkenyt kaikki toiveeni: nyt hän lähtee teidän toisen veljenne kanssa Siperiaan, mutta toinen veljenne lähtee hänen jäljestään ja rupeaa asumaan naapurikaupungissa, ja he kaikki kiusaavat toisiaan. Minulta se vie järjen, mutta pääasia on tuo julkisuuteen joutuminen: kaikissa Pietarin ja Moskovan sanomalehdissä on jo miljoona kertaa kirjoitettu. Ah, niin, ajatelkaahan, minustakin on kirjoitettu, että minä olin teidän veljenne »hyvä ystävä», minä en tahdo päästää suustani rumaa sanaa, ajatelkaahan vain, no, ajatelkaahan!

— Se ei voi olla mahdollista! Missä on kirjoitettuna ja miten?

— Minä näytän heti. Eilen sain — eilen luinkin. Kas tässä, sanomalehdessä Kulkupuheita, pietarilaisessa. Nämä Kulkupuheet ovat alkaneet ilmestyä tänä vuonna, minä rakastan hirveästi kulkupuheita ja tilasin tämän, ja se kävikin omaan nilkkaan: semmoisia ne kulkupuheet olivatkin. Kas tässä, tässä paikassa, lukekaa.

Ja hän ojensi Aljošalle sanomalehtinumeron, joka oli ollut hänen tyynynsä alla.

Hän ei ollut vain hermostunut, vaan hän oli kuin murtunut, ja ehkäpä todellakin kaikki hänen päässään oli yhtenä sekamelskana. Sanomalehtiuutinen oli hyvin kuvaava, ja sen oli tietysti täytynyt synnyttää hänessä suurta närkästystä, mutta hän ei, kenties onnekseen, kyennyt tällä hetkellä keskittämään huomiotaan yhteen kohtaan ja saattoi sen vuoksi hetken kuluttua unohtaa sanomalehdenkin ja hypätä aivan toiseen asiaan. Sen taasen, että joka paikkaan Venäjällä jo oli levinnyt tieto hirveästä oikeusjutusta, oli Aljoša jo kauan tietänyt ja, Herra Jumala, miten hurjia kertomuksia ja kirjeenvaihtajain tiedoituksia hän olikaan ennättänyt lukea näiden kahden kuukauden aikana oikeitten tietojen ohella veljestään, Karamazoveista yleensä ja myös itsestään. Eräässä sanomalehdessä sanottiin niinkin, että hän oli peloissaan veljensä rikoksen jälkeen tehnyt ankaran munkkilupauksen ja sulkeutunut kammioonsa; toisessa lehdessä tämä tieto kumottiin ja kirjoitettiin, että hän päinvastoin yhdessä luostarinvanhimpansa Zosiman kanssa oli murtanut luostarin rahalaatikon ja »livistänyt luostarista.» Sanomalehdessä Kulkupuheita nyt olevan kirjoituksen otsikkona oli: »Skotoprigonjevskista (valitettavasti on kaupungillamme tämmöinen nimi, ja minä olen pitkän aikaa pitänyt sitä salassa), Karamazovin jutusta.» Se oli lyhyt, eikä rouva Hohlakovista mainittu siinä kerrassaan mitään ja yleensäkään ei nimiä mainittu. Kerrottiin vain, että rikoksentekijä, jota nyt ryhdytään niin suurta ääntä pitäen tuomitsemaan, on entinen armeijan upseeri, luonteenlaadultaan julkea, laiskuri ja maaorjuudella elävä tuhlari, ollut tavan takaa lemmenseikkailuissa ja erikoisesti tehnyt syvän vaikutuksen eräisiin »yksinäisyydessään ikävöiviin naishenkilöihin». Yksi tuollainen naishenkilö, »ikävöiviin leskirouviin» kuuluva, nuorekkaana esiintyvä, vaikka onkin jo täysikasvuisen tyttären äiti, oli siinä määrin ihastunut häneen, että oli vielä kaksi tuntia ennen rikoksen tekoa tarjonnut hänelle kolmetuhatta ruplaa, jos hän heti karkaisi hänen kanssaan kultakaivokseen. Mutta heittiöstä oli parempi tappaa isänsä ja ryöstää tältä juuri kolmetuhatta ruplaa, minkä hän luuli voivansa tehdä rankaisematta, kuin lähteä vaivalloiselle matkalle Siperiaan nelikymmenvuotiaan ikävöivän kaunottarensa kanssa. Tämä leikillinen kirjoitus päättyi, kuten pitääkin, tunnottoman isänmurhan siveelliseen paheksumiseen ja entisen maaorjuuden tuomitsemiseen. Luettuaan kirjoituksen mielenkiinnolla Aljoša taittoi lehden kokoon ja antoi sen takaisin rouva Hohlakoville.

— No, enkö se olekin minä? — alkoi rouva Hohlakov taas puhua lepertää. — Minähän se olen, minä vain tuntia aikaisemmin kehoitin häntä menemään kultakaivokseen, ja nyt tulee yhtäkkiä »neljänkymmenen vuoden ikäinen kaunotar!» Senkö tähden minä muka? Sen hän on sanonut tahallaan! Antakoon hänelle Ikuinen Tuomari anteeksi tuon nelikymmenvuotiaan kaunottaren, niinkuin minäkin sen anteeksi annan, mutta tämähän on… tämähän on tiedättekö kuka? Se on ystävänne Rakitin.

— Mahdollista, — sanoi Aljoša, — vaikka minä en ole kuullut mitään.

— Hän, hän se on, eikä vain mahdollisesti! Minähän ajoin hänet ulos… Tunnettehan koko sen jutun?

— Minä tiedän, että te olette kehoittanut häntä olemaan vastedes käymättä teillä, mutta miksi — sitä minä… en ole ainakaan teiltä kuullut.

— Olette siis kuullut häneltä! No, moittiiko hän minua, moittiiko kovasti?

— Kyllä, hän moittii, mutta hänhän moittii kaikkia. Mutta miksi te hänet hylkäsitte — sitä en ole kuullut häneltäkään. Yleensäkin minä nykyisin tapaan häntä hyvin harvoin. Me emme ole ystäviä.

— No, minäpä ilmaisen sen teille ja, ei auta, minä kadun, sillä tässä on eräs piirre, johon minä kenties itse olen syypää. Vain pienen pieni piirre, aivan pikkuinen, niin että sitä kukaties ei ensinkään olekaan. Katsokaahan, ystäväni (rouva Hohlakov tuli äkkiä leikkisän näköiseksi, ja hänen huulillaan väikkyi herttainen, vaikkakin salaperäinen hymy), katsokaahan, minä epäilen… suokaa minulle anteeksi, Aljoša, minä puhun teille kuin äiti… oi, ei, ei, päinvastoin, puhun teille nyt kuin omalle isälleni… sillä äiti ei tässä ole ensinkään asianmukaista… No, sama se, puhun niinkuin tekisin tunnustuksen luostarinvanhin Zosimalle, ja tämä on kaikkein oikeimmin sanottu, tämä on hyvin asian laadun mukaista: minä sanoinkin teitä äsken munkiksi, — no niin, tuo nuori miesparka, ystävänne Rakitin (oi, hyvä Jumala, minä suorastaan en voi olla vihainen hänelle! Minä suutun ja olen äkäinen, mutta en kovin paljon), sanalla sanoen tämä kevytmielinen nuori mies näyttää saavan äkkiä päähänsä, ajatelkaahan, rakastua minuun. Minä huomasin sen vasta myöhemmin, myöhemmin yhtäkkiä, mutta alussa, noin kuukausi sitten, hän alkoi käydä luonani useammin, melkein joka päivä, vaikka olimme tuttuja jo sitä ennen. Minä en tiedä mitään… mutta yhtäkkiä asia ikäänkuin valkeni minulle ja minä olen jo kaksi kuukautta sitten alkanut vastaanottaa tuota vaatimatonta, herttaista ja kunnollista nuorta miestä, Pjotr Iljitš Perhotinia, joka on virassa täällä. Olette monta kertaa itse tavannut hänet. Ja eikö totta, hän on kelpo mies, hyvin vakava. Hän käy joka kolmas päivä (vaikka saisi kernaasti käydä joka päivä), ja hän on aina niin hyvin puettu, ja yleensä minä pidän nuorisosta, Aljoša, lahjakkaasta, vaatimattomasta, semmoisesta kuin te, mutta hänellä on melkein valtiomiehen äly, hän puhelee niin miellyttävästi, ja minä pyydän ehdottomasti, ehdottomasti esimiehiä suosimaan häntä. Hän on tuleva diplomaatti. Hän miltei pelasti minut kuolemasta tuona kauheana päivänä tulemalla luokseni yöllä. No, mutta teidän ystävänne Rakitin tuli aina semmoisissa saappaissa ja ojentaa ne matolle… sanalla sanoen hän alkoi minulle jotakin vihjaillakin, ja kerran hän pois lähtiessään yhtäkkiä puristi kauhean kovasti kättäni. Heti kun hän oli puristanut kättäni, tuli jalkani äkkiä kipeäksi. Hän oli ennenkin kohdannut luonani Pjotr Iljitšin ja, uskotteko, pistelee aina häntä, aina pistelee, suorastaan murisee hänelle jostakin. Minä vain katson heitä kumpaakin, kun he joutuvat yhteen, ja nauran sydämessäni. Istun kerran yksinäni, taikka ei, minä lojuin jo silloin, loikoilen kerran yksinäni, Mihail Ivanovitš saapuu ja, ajatelkaahan, tuo minulle runojaan, aivan pieniä, minun kipeän jalkani johdosta, hän näet kuvaili runossa kipeätä jalkaani. Odottakaahan, kuinka se olikaan:

Pikku jalkaa, pikku jalkaa hiukan kivistellä alkaa…

tai jotakin sen tapaista, — minä en voi mitenkään muistaa runoja, — se on minulla täällä, — no, minä näytän teille sen sitten, ihan oivallisia säkeitä, ihastuttavia ja, tiedättekö, siinä ei ole ainoastaan pikku jalasta, vaan myös opettavaista, ihastuttava aate, mutta minä olen sen unohtanut, sanalla sanoen suorastaan albumiin kelpaava. No, minä tietysti kiitin, ja hän näytti olevan hyvillään. En ennättänyt vielä kiittää, kun äkkiä sisälle astuu Pjotr Iljitš, ja Mihail Ivanovitš tuli yhtäkkiä synkäksi kuin yö. Huomaan Pjotr Iljitšin häirinneen häntä jollakin tavoin, sillä Mihail Ivanovitš oli ehdottomasti aikonut sanoa minulle jotakin heti runonsa jälkeen, minä aavistin sen jo, mutta samassa tuli Pjotr Iljitš. Minä näytän Pjotr Iljitšille runon, mutta en sano, kuka on tekijä. Mutta minä olen varma, minä olen varma siitä, että hän arvasi heti, vaikka ei ole vieläkään tunnustanut ja sanoo, ettei arvannut; mutta sen hän sanoo tahallaan. Pjotr Iljitš purskahti heti nauramaan ja alkoi arvostella; »ihan mitätön runo», sanoo, »jonkun seminaarilaisen sepittämä» — ja, tiedättekö, niin kiihkeästi, niin kiihkeästi! Silloin teidän ystävänne, sen sijaan että olisi ruvennut nauramaan, yhtäkkiä vallan raivostui… Herra Jumala, minä luulin heidän rupeavan tappelemaan: »Sen», sanoo, »olen minä kirjoittanut. Minä», sanoo, »kirjoitin piloillani, sillä runojen kirjoittaminen on minun mielestäni alhaista… Mutta minun runoni on hyvä. Teidän Puškinillenne aiotaan pystyttää muistopatsas naisten pikku jalkojen tähden, mutta minulla on suunta, ja te itse», sanoo, »olette maaorjuuden kannattaja; teillä», sanoo, »ei ole mitään humaanisuutta, te ette tunne mitään nykyisiä valistuneita tunteita, teitä ei ole kehitys hipaissut, te», sanoo, »olette virkamies ja otatte lahjuksia!» Silloin minä aloin huutaa ja rukoilla häntä. Mutta Pjotr Iljitš, tiedättekö, ei ole ensinkään arka, ja äkkiä hän alkoi esiintyä sangen hienosti: katsoo häneen pilkallisesti, kuuntelee ja pyytelee anteeksi: »Minä», sanoo, »en tietänyt. Jos olisin tietänyt, niin minä en olisi sanonut, minä», sanoo, »olisin kehunut… Runoilijat», sanoo, »ovat kaikki niin ärtyisiä»… Sanalla sanoen semmoista ivaa mitä kohteliaimmassa muodossa. Hän selitti myöhemmin minulle itse, että se kaikki oli ivaa, mutta minä luulin hänen puhuvan tosissaan. Loikoilen kerran niinkuin nyt teidän edessänne ja ajattelen: onko vai eikö ole oikein tehty, jos minä yhtäkkiä ajan Mihail Ivanovitšin pois siitä syystä, että hän huutaa sopimattomasti minun talossani vieraalleni? Ja uskotteko: makaan, suljin silmäni ja ajattelen: onko se sopivaa vai eikö ole, enkä saa ratkaistuksi, olen hyvin kiusaantunut, ja sydän tykyttää: huudahdanko vai enkö huudahda? Toinen ääni sanoo: huuda, mutta toinen ääni sanoo: ei, älä huuda! Tuskin oli tuo toinen ääni puhunut, niin minä äkkiä huusin ja pyörryin. No, siitä nousi tietysti meteli. Minä nousen äkkiä ja sanon Mihail Ivanovitšille: minun on katkeraa ilmoittaa se teille, mutta minä en halua enää vastaanottaa teitä talossani. Niin ajoin hänet tiehensä. Ah, Aleksei Fjodorovitš! Minä tiedän itse, että tein pahasti, minä valehtelin koko ajan, minä en ollut ensinkään vihainen hänelle, mutta pääasia on, että minusta yhtäkkiä tuntui, että siitä tulee niin kaunis kohtaus… Mutta uskotteko, tuo kohtaus oli kuitenkin luonnollinen, sillä minä ihan rupesin itkemään ja itkin sitten muutamia päiviä, mutta sitten iltapäivällä yhtäkkiä unohdin kaiken. Hän ei nyt ole käynyt täällä kahteen viikkoon, ja minä ajattelen: eikö hän todellakaan tule ensinkään? Se oli eilen, ja sitten yhtäkkiä tuli illalla nuo Kulkupuheet. Minä luin ja voihkaisin, no, kuka sen on kirjoittanut, jos ei hän, hän tuli silloin kotiinsa, istuutui — ja kirjoitti; lähetti — ja he painattivat. Siitähän on kaksi viikkoa. Mutta, Aljoša, se on kauheata, mitä minä puhelen, enkä ollenkaan puhu siitä, mitä pitäisi! Ah, puhe putoilee itsestään!

— Minun on tänään hirveän tarpeellista ennättää ajoissa veljeni luo, — alkoi Aljoša puhua mutisten.

— Aivan niin, aivan niin! Te ette muistuttanut siitä minulle! Kuulkaa, mitä on affekti?

— Mikä affekti? — ihmetteli Aljoša.

— Oikeudellinen affekti. Sellainen affekti, jonka takia annetaan kaikki anteeksi. Olittepa tehnyt mitä tahansa — niin heti saatte anteeksi.

— Miksi te tätä kysytte?

— Tästä syystä: tuo Katja… Ah, hän on herttainen, herttainen olento, mutta minä en mitenkään tiedä, keneen hän on rakastunut. Äsken hän oli luonani, enkä minä saanut mitenkään urkituksi. Varsinkaan kun hän itse alkaa nyt kohdella minua niin pintapuolisesti, sanalla sanoen, kysyy aina vain minun terveydestäni eikä puhu mitään muuta, ja äänen sävykin on sellainen, mutta minä sanoin itsekseni: vähät siitä, Jumala kanssanne… Ah, niin, no, tuo affekti: se tohtori saapui. Tiedättekö, että tohtori on saapunut? No, kuinka ette tietäisi, joka tuntee mielenvikaiset, tehän hänet tilasittekin, taikka ette te, vaan Katja. Aina vain Katja! No, nähkääs: on mies, joka ei ensinkään ole mielenvikainen, mutta äkkiä hän saa affektin. Hän kyllä on täydessä tajussaan ja tietää mitä tekee, mutta hänellä on samalla affekti. No niin, Dimitri Fjodorovitšilla luultavasti myös on affekti. Kun uusi käsittely oikeudessa alkoi, niin heti saatiinkin selville affekti. Se on uuden oikeuskäsittelyn hyvätyö. Tuo tohtori oli ja kyselee minulta siitä illasta, no niin, kultakaivoksesta: millainen hän muka silloin oli? Kuinka hän ei olisi ollut affektin vallassa: tuli ja huutaa: rahaa, rahaa, kolmetuhatta, antakaa kolmetuhatta, ja sitten meni ja yhtäkkiä tappoi. Minä en tahdo, sanoo, en tahdo tappaa, ja yhtäkkiä tappoi. Senpä vuoksi juuri hän saakin anteeksi, että hän pani vastaan, mutta tappoi.

— Eihän hän ole tappanut, — keskeytti Aljoša hieman jyrkästi. Levottomuus ja kärsimättömyys alkoivat yhä enemmän saada hänet valtaansa.

— Minä tiedän, murhaaja on se ukko Grigori.

— Kuinka Grigori? — huudahti Aljoša.

— Hän, hän, Grigori se on. Kun Dmitri… Fjodorovitš iski häntä, niin hän makasi, mutta nousi sitten, näkee oven avoimena, meni ja tappoi Fjodor Pavlovitšin.

— Mutta miksi, miksi?

— Hän sai affektin. Kun Dmitri Fjodorovitš iski häntä päähän, niin hän tointui ja sai affektin, meni ja tappoi. Että hän itse sanoo, ettei hän tappanut, niin sitä hän kenties ei muistakaan. Mutta näettekö; on parempi, paljon parempi, jos Dmitri Fjodorovitš tappoi. Ja niinhän se olikin, vaikka minä sanon, että Grigori, mutta se on varmasti Dmitri Fjodorovitš, ja se on paljon, paljon parempi! Ah, ei sen vuoksi parempi, että poika tappoi isänsä, sitä minä en kiitä, lasten on päinvastoin kunnioitettava vanhempiaan, mutta kuitenkin on parempi, että se on hän, koska teillä silloin ei ole mitään syytä itkeä, sillä hän tappoi itse tietämättään eli paremmin sanoen tietäen kaiken, mutta tietämättä, mikä hänelle oli tullut. Ei, antakoot he hänelle anteeksi; se on niin humaania, ja jotta nähtäisiin uuden oikeusjärjestyksen hyvä vaikutus, mutta minä en tietänytkään, mutta sanotaan, että siitä on jo kauan, ja kun minä eilen sain tietää, niin se hämmästytti minua niin, että mieleni teki heti lähettää hakemaan teitä; ja sitten, jos hänelle annetaan anteeksi, niin suoraan oikeudesta minun luokseni päivälliselle, minä kutsun tuttuja, ja me juomme uuden oikeusjärjestyksen maljan. Minä en luule, että hän on vaarallinen, sitäpaitsi minä kutsun hyvin paljon vieraita, niin että hänet aina voi toimittaa ulos, jos hän tekee jotakin, ja sitten hän voi olla jossakin toisessa kaupungissa rauhantuomarina tai jonakin, sillä ne, jotka itse ovat kokeneet onnettomuuden, tuomitsevat kaikkein parhaiten. Mutta pääasia on, että kukapa nyt ei olisi affektin vallassa, te, minä, kaikki ovat affektissa, ja miten paljon onkaan esimerkkejä; mies istuu, laulaa romanssia, yhtäkkiä jokin ei häntä miellytä, otti pistolin ja tappoi kenet sattui, ja sitten kaikki antavat hänelle anteeksi. Minä olen sen äskettäin lukenut, ja kaikki tohtorit vakuuttivat todeksi. Tohtorit nykysin vakuuttavat, kaikkea vakuuttavat. Hyväinen aika, minun Liseni on affektin vallassa, eilen viimeksi itkin hänen tähtensä, toissa päivänä itkin ja tänään hoksasin, että hän yksinkertaisesti on saanut affektin. Oh, Lise tuottaa minulle hirveästi harmia! Minä luulen, että hän on kokonaan kadottanut järkensä. Miksi hän kutsui teitä? Kutsuiko hän teitä, vai tulitteko te itse hänen luokseen?

— Niin, hän kutsui ja minä lähden heti hänen luokseen, — sanoi Aljoša nousten päättävästi seisomaan.

— Ah, rakas, rakas Aleksei Fjodorovitš, tämäpä ehkä onkin pääasia, — huudahti rouva Hohlakov ja alkoi yhtäkkiä itkeä. — Jumala näkee, että minä uskon vilpittömästi teidän huostaanne Lisen, eikä se tee mitään, että hän kutsui teidät salassa äidiltään. Mutta Ivan Fjodorovitšille, teidän veljellenne, minä en voi yhtä helposti uskoa tytärtäni, suokaa se minulle anteeksi, vaikka minä edelleenkin pidän häntä mitä ritarillisimpana nuorena miehenä. Ja ajatelkaahan, hän oli Lisen luona enkä minä tietänyt siitä mitään.

— Kuinka? Mitä? Milloin? — kysyi Aljoša hyvin ihmeissään. Hän ei enää istuutunut, vaan kuunteli seisoaltaan.

— Minä kerron teille, tätä varten juuri minä kenties kutsuinkin teidät, sillä en todellakaan tiedä, miksi teitä kutsuin. Asia on näin: Ivan Fjodorovitš on ollut luonani kaikkiaan kaksi kertaa Moskovasta palattuaan, ensimmäisellä kerralla tuli tuttuna vieraskäynnille ja toisen kerran aivan äskettäin, Katja istui luonani, Ivan Fjodorovitš tuli tänne kuultuaan hänen olevan luonani. Minä en tietysti ole vaatinut häntä useasti käymään, kun tiedän, miten paljon hänellä nyt muutenkin on puuhaa, vous comprenez, cette affaire et la mort terrible de votre papa, mutta yhtäkkiä säänkin tietää, että hän on käynyt taas, ei kuitenkaan minun, vaan Lisen luona, tämä on jo kuudes päivä siitä, tuli, istui viisi minuuttia ja meni pois. Minä sain tästä tietää vasta kolme päivää myöhemmin Glafiralta, niin että se oli minulle yllättävän hämmästyttävää. Kutsun heti luokseni Lisen, mutta tämä nauraa: hän, mukamas, ajatteli, että te nukutte, ja pistäytyi minun luokseni kysymään, kuinka voitte. Tietysti se olikin niin. Mutta Lise, Lise, oi hyvä Jumala, kuinka hän tuottaa minulle harmia! Ajatelkaahan, eräänä yönä äkkiä — siitä on neljä päivää, se oli heti sen jälkeen kuin te viimeisen kerran olitte täällä ja menitte pois — äkkiä hän yöllä saa kohtauksen, huutoa, kirkumista, hysteriaa! Miksi minulla ei koskaan ole hysteriaa? Sitten seuraavana päivänä taas kohtaus, ja samoin sitäkin seuraavana, ja eilen sitten tuo affekti. Hän huutaa minulle yhtäkkiä: »Minä vihaan Ivan Fjodorovitšia minä vaadin, ettette ota häntä vastaan ja että kiellätte häntä käymästä meillä!» Minä tyrmistyin noin odottamattomasta puheesta ja vastaan hänelle: »Mistä syystä minä kieltäisin niin kunnollista nuorta miestä tulemasta, lisäksi miestä, jolla on sellaiset tiedot ja sellainen onnettomuus osanaan», sillä kuitenkinhan kaikki nämä jutut — nehän ovat onnettomuus eikä onni, eikö totta? Hän alkoi äkkiä nauraa sanoilleni ja, tiedättekö, niin loukkaavasti. No, minä olen iloissani, ajattelen, että olen saanut hänet nauramaan ja että kohtaukset nyt ovat ohi, varsinkin kun minä itsekin olin aikonut kieltää Ivan Fjodorovitšia tekemästä omituisia vieraskäyntejä ilman minun suostumustani sekä vaatia häneltä selitystä. Mutta äkkiä tänä aamuna Lise heräsi ja suuttui Juliaan ja, ajatelkaahan, löi tätä kädellään kasvoihin. Mutta tämähän on pöyristyttävää, minä teitittelen palvelustyttöjäni. Ja yhtäkkiä tunnin kuluttua hän syleilee ja suutelee Julian jalkoja. Minulle taas hän lähetti sanan, ettei tule ollenkaan luokseni eikä tahdo käydä vastedeskään, ja kun minä itse kompuroin hänen luokseen, niin hän alkoi minua kiireesti suudella ja itki sekä työnsi suudellessaan minut pois huoneesta puhumatta sanaakaan, niin että minä en saanut tietää mitään. Nyt, rakas Aleksei Fjodorovitš, panen kaiken toivoni teihin, ja tietysti teidän käsissänne on koko elämäni kohtalo. Minä yksinkertaisesti pyydän teitä menemään Lisen luo, ottamaan häneltä selville kaikki, niinkuin vain te yksin osaatte tehdä, ja tulemaan sitten kertomaan minulle, minulle, äidille, sillä te ymmärrätte, että minä kuolen, suorastaan kuolen, jos tätä kaikkea jatkuu, tai karkaan kotoani. Minä en voi enempää, minulla on kärsivällisyyttä, mutta minä voin sen menettää ja silloin… silloin tapahtuu kauheita. Ah, hyvä Jumala, vihdoinkin, Pjotr Iljitš! — huudahti rouva Hohlakov alkaen yhtäkkiä loistaa, kun näki Pjotr Iljitš Perhotinin astuvan sisälle. — Olette myöhästynyt! No, mitä, istuutukaa, puhukaa, ratkaiskaa kohtaloni, no, mitäs tuo asianajaja? Mutta minne te menette, Aleksei Fjodorovitš?

— Menen Lisen luo.

— Ah, niin! Ettehän vain unohda, ettehän unohda mitä teiltä pyysin? Siitä riippuu kohtalo, kohtalo!

— En tietenkään unohda, jos se vain käy päinsä… mutta olen kovin myöhästynyt, — mutisi Aljoša peräytyen kiireesti.

— Ei, aivan varmasti, varmasti käykää puheillani, eikä vain »jos se käy päinsä», muuten minä kuolen! — huusi rouva Hohlakov hänen jälkeensä, mutta Aljoša oli jo mennyt ulos huoneesta.

3.

Reuhtova lapsi

Astuessaan Lisen huoneeseen Aljoša tapasi hänet puolittain loikomassa entisessä lepotuolissaan, jossa häntä kuljetettiin silloin, kun hän ei vielä voinut kävellä. Hän ei liikahtanutkaan Aljošaa vastaan, mutta hänen tarkka, terävä katseensa suorastaan tunkeutui tulijaan. Silmät olivat hieman tulehtuneet, kasvot kalpean keltaiset. Aljoša hämmästyi, miten Lise oli kolmessa päivässä muuttunut, jopa laihtunutkin. Hän ei ojentanut Aljošalle kättään. Aljoša itse kosketti hänen hienoja, pitkiä sormiaan, jotka liikkumattomina lepäsivät hänen hameellaan, sitten hän istuutui ääneti vastapäätä tyttöä.

— Minä tiedän, että teillä on kiire vankilaan, — lausui Lise tylysti, — mutta teitä on kaksi tuntia viivyttänyt äitini ja kertonut teille minusta ja Juliasta.

— Kuinka te sen tiesitte? — kysyi Aljoša.

— Minä kuuntelin salaa. Mitä te minuun tuijotatte? Kun tahdon salaa kuunnella, niin kuuntelen, siinä ei ole mitään pahaa. En pyydä anteeksi.

— Te olette jostakin syystä kiihdyksissä?

— Päinvastoin, minä olen hyvin iloinen. Äsken juuri ajattelin taas, kolmannenkymmenennen kerran: miten hyvä olikaan, että peruutin teille antamani lupauksen enkä rupea vaimoksenne. Te ette kelpaa aviomieheksi: minä menen kanssanne naimisiin ja annan yhtäkkiä teille kirjelipun vietäväksi sille, jota rupean teidän jälkeenne rakastamaan, ja te otatte ja viette sen ehdottomasti perille, vieläpä tuotte vastauksenkin. Te täytätte neljäkymmentä vuotta, ja yhä te samalla tavoin kuljettelette tuollaisia kirjelippujani.

Hän alkoi äkkiä nauraa.

— Teissä on jotakin ilkeätä ja samalla jotakin vilpitöntä, — hymyili hänelle Aljoša.

— Se vilpitön on sitä, että minä en häpeä teitä. Enkä ainoastaan ole häpeämättä, vaan en tahdokaan hävetä, juuri teidän edessänne, juuri teitä. Aljoša, minkä tähden minä en kunnioita teitä? Minä rakastan teitä suuresti, mutta minä en kunnioita teitä. Jos kunnioittaisin, niin en puhuisi, häpeäisin, eikö niin?

— Niin.

— Mutta uskotteko, että minä en häpeä teitä?

— En, en usko.

Lise alkoi taas nauraa hermostuneesti; hän puhui nopeasti, kiireesti.

— Minä olen lähettänyt veljellenne Dmitri Fjodorovitšille vankilaan konvehteja. Aljoša, tiedättekö, kuinka miellyttävä te olette! Minä tulen teitä hirveästi rakastamaan sen vuoksi, että te niin nopeasti sallitte minun olla teitä rakastamatta.

— Miksi te kutsuitte minua tänään, Lise?

— Mieleni teki ilmaista teille eräs toivomukseni. Minä tahdon, että minua joku kiduttaisi, menisi naimisiin kanssani ja sitten kiduttaisi, pettäisi, lähtisi ja matkustaisi pois. Minä en tahdo olla onnellinen!

— Olette alkanut pitää epäjärjestyksestä?

— Ah, minä en tahdo epäjärjestystä. Mieleni yhä tekee sytyttää talo tuleen. Minä kuvittelen, kuinka minä menen ja sytytän salaa, sen pitää välttämättömästi tapahtua salaa. Koettavat sammuttaa, mutta se palaa. Minä tiedän enkä puhu kenellekään. Ah, tyhmyyksiä! Ja miten ikävää!

Hän viittasi inhoten kädellään.

— Elätte rikkaudessa, — lausui Aljoša hiljaa.

— Olisiko sitten parempi olla köyhä?

— Olisi.

— Sen on teille pannut päähän munkki-vainajanne. Se ei ole totta. Olkoon, että minä olen rikas, ja kaikki köyhiä, minä syön konvehteja ja juon kermaa enkä anna niille kenellekään. Ah, älkää puhuko, älkää puhuko mitään (alkoi hän huitoa kädellään, vaikka Aljoša ei ollut avannut suutaankaan), te olette tämän kaiken puhunut minulle jo aikaisemmin, minä osaan kaikki ulkoa. On ikävä. Jos minusta tulee köyhä, niin minä tapan jonkun, — ja jos minusta tulee rikas, niin kenties silloinkin tapan, — miksi istuisin! Mutta tiedättekö, minä tahdon korjata eloa, tahdon leikata ruista. Minä menen kanssanne naimisiin, ja teistä tulee talonpoika, oikea talonpoika; meillä on pieni varsa, tahdotteko niin? Tunnettehan Kalganovin!

— Tunnen.

— Hän aina vain kulkee ja haaveilee. Hän sanoo: miksi todellakin eläisin, parempi on haaveilla. Haaveilla voi mitä iloisinta, mutta eläminen ikävystyttää. Ja kuitenkin hän kohta menee naimisiin, hän on minullekin tunnustanut rakkautensa. Osaatteko te panna hyrrän pyörimään?

— Osaan.

— Hän on niinkuin hyrrä: panna hänet pyörimään ja päästää kulkemaan ja lyödä, lyödä, lyödä piiskalla: menen hänen kanssaan naimisiin, pyöritän koko elämäni. Eikö teitä hävetä istua kanssani?

— Ei.

— Te olette hyvin vihainen siitä, että minä en puhu pyhistä asioista. Minä en tahdo olla pyhä. Mitä toisessa maailmassa tehdään kaikkein suurimmasta synnistä? Teidän täytyy tietää tämä aivan tarkalleen.

— Jumala tuomitsee, — sanoi Aljoša katsoen häneen pitkään.

— Niin minä tahdonkin sen olevan. Minä tulisin ja minut tuomittaisiin, mutta minä alkaisin yhtäkkiä nauraa heille kaikille päin silmiä. Minun tekee hirveästi mieleni sytyttää palamaan talo, Aljoša, meidän talomme, ettekö te vieläkään usko minua?

— Miksi? On lapsiakin, kahdentoista vuoden ikäisiä, joiden mieli kovin tekee sytyttää jotakin palamaan, ja he sytyttävät. Se on tavallaan tautia.

— Se ei ole totta, ei ole totta, olkoon olemassa lapsia, mutta minä en puhu siitä.

— Te pidätte pahaa hyvänä: se on hetkellinen kriisi, se johtuu kenties entisestä taudistanne.

— Mutta te halveksitte minua! Minä suorastaan en tahdo tehdä hyvää, minä tahdon tehdä pahaa, eikä siinä ole mitään tautia.

— Miksi tehdä pahaa?

— Jotta ei mihinkään jäisi mitään! Ah, kuinka hyvä olisi, kun ei jäisi mitään! Tiedättekö, Aljoša, minä aion toisinaan tehdä hirveän paljon pahaa ja kaikkea huonoa, ja teen sitä kauan salaa, ja yhtäkkiä kaikki saavat sen tietää. Kaikki ympäröivät minut ja osoittavat minua sormellaan, ja minä katson kaikkia. Se on hyvin miellyttävää. Miksi se on niin miellyttävää, Aljoša?

— Muuten vain. Tarve murskata jotakin hyvää tai, niinkuin te sanoitte, sytyttää palamaan. Semmoista sattuu.

— Mutta eihän se ole vain sitä, että minä sanoin, minähän myös teen sen.

— Minä uskon.

— Ah, kuinka minä rakastan teitä sen tähden, että te sanotte: minä uskon. Ja tehän ette ollenkaan, ette ollenkaan valehtele. Mutta kenties te luulette, että olen puhunut teille tätä kaikkea tahallani, ärsyttääkseni teitä?

— En, en luule… vaikka kukaties on hieman sitäkin tarvetta.

— On hieman. En valehtele koskaan teille, — lausui hän, ja jokin tuli leimahti hänen silmissään.

Aljošaa hämmästytti kaikkein enimmän hänen vakavuutensa: hänen kasvoissaan ei nyt ollut naurun eikä kujeilun varjoakaan, vaikka aikaisemmin ilomielisyys ja kujeilun halu ei ollut jättänyt häntä kaikkein »vakavimpinakaan» hetkinä.

— On hetkiä, jolloin ihmiset rakastavat rikosta, — lausui Aljoša miettivästi.

— Niin, niin! Te sanoitte minun ajatukseni, rakastavat, kaikki rakastavat ja aina rakastavat, eikä vain »hetkiä». Tiedättekö, tässä ovat kaikki ikäänkuin sopineet joskus maailmassa, että he valehtelevat, ja siitä asti ovat kaikki valehdelleet. Kaikki sanovat vihaavansa pahaa, mutta sydämessään kaikki sitä rakastavat.

— Luetteko te yhä kuten ennenkin huonoja kirjoja?

— Luen. Äiti lukee ja piilottaa tyynynsä alle, ja minä varastan sieltä.

— Kuinka teitä ei hävetä itsenne tuhoaminen?

— En minä tahdo tuhota itseäni. Täällä on eräs poika, hän makasi rautatiekiskojen välissä, kun vaunut kulkivat ylitse. Onnellinen hän! Kuulkaa, nyt teidän veljenne tuomitaan siitä, että hän on tappanut isänsä, ja kaikki pitävät siitä, että hän tappoi isänsä.

— Pitävät siitä, että tappoi isänsä?

— Pitävät, kaikki pitävät! Kaikki sanovat, että se on hirveätä, mutta sydämessään pitävät siitä suuresti. Minä ensimmäisenä.

— Kaikissa teidän sanoissanne on jonkin verran totta, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ah, millaiset ajatukset teillä on! — vingahti Lise innoissaan. — Semmoiset ajatukset munkilla! Te ette usko, kuinka minä teitä kunnioitan, Aljoša, siitä, että te ette milloinkaan valehtele. Ah, vain teille minä kerron hullunkurisen uneni: minä näen toisinaan unessa piruja, on olevinaan yö, minä olen huoneessani, ja siinä on kynttilä, ja yhtäkkiä on kaikkialla piruja, kaikissa nurkissa ja pöydän alla, ja ne avaavat oven ja niitä on siellä oven takana iso joukko, ja niiden mieli tekee tulla sisälle ja ottaa minut. Ne tulevatkin jo luokseni, tarttuvat jo minuun. Mutta minä teen yhtäkkiä ristinmerkin ja ne peräytyvät kaikki, pelkäävät, mutta eivät kuitenkaan poistu kokonaan, seisovat ovella ja odottelevat nurkissa. Ja yhtäkkiä alkaa hirveästi tehdä mieleni ruveta ääneeni soimaamaan Jumalaa, ja minä alankin herjata, ja silloin ne taas yhtäkkiä tulevat suurin joukoin luokseni, tulevat hyvin iloisiksi, tarttuvat taas minuun, minä teen taas ristinmerkin — ja ne peräytyvät kaikki. Se on ihmeen hauskaa, ihan on läkähtyä.

— Minäkin olen nähnyt joskus saman unen, — sanoi Aljoša yhtäkkiä.

— Ihanko todella? — huudahti Lise ihmetellen. — Kuulkaa, Aljoša, älkää naurako, tämä on hirveän tärkeätä: onko mahdollista, että kaksi eri ihmistä näkee saman unen?

— Kaiketi se on.

— Aljoša, minä sanon teille, että se on hirveän tärkeätä, — jatkoi Lise ihmetellen aivan ylenpalttisesti. — Ei uni ole tärkeä, vaan se, että te olette voinut nähdä aivan saman unen kuin minä. Te ette koskaan valehtele minulle, älkää valehdelko nytkään: onko se totta? Ettekö tee pilaa?

— Se on totta.

Lise oli jostakin hyvin hämmästynyt ja oli puoli minuuttia vaiti.

— Aljoša, käykää luonani, käykää luonani useammin, — lausui hän yhtäkkiä rukoilevalla äänellä.

— Minä käyn luonanne aina, koko elämäni ajan, — vastasi Aljoša lujasti.

— Minähän puhun ainoastaan teille, — alkoi Lise taas. — Minä puhun vain itselleni ja teille. Yksistään teille koko maailmassa. Ja mieluummin puhun teille kuin itselleni. Enkä ollenkaan häpeä teitä. Aljoša, miksi minä en ollenkaan häpeä teitä, en ollenkaan? Aljoša, onko totta, että juutalaiset varastavat ja teurastavat pääsiäisenä lapsia?

— En tiedä.

— Minulla on eräs kirja, minä olen lukenut jostakin jossakin langetetusta tuomiosta ja että juutalainen oli ensin leikannut nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten ristiinnaulinnut hänet seinään, iskenyt nauloilla hänet siihen, ja sanoi sitten oikeudessa, että poika oli kuollut pian, neljän tunnin kuluttua. Olipa se pian! Sanoo: hän voihki, voihki kaiken aikaa, mutta toinen katseli ja nautti siitä. Se on hyvä!

— Hyväkö?

— Hyvä. Minä ajattelen toisinaan, että tuo ristiinnaulitsi ja olenkin minä itse. Poika riippuu ja vaikeroi, mutta minä istuudun vastapäätä häntä ja syön ananashilloketta. Minä pidän hyvin paljon ananashillokkeesta. Pidättekö te siitä?

Aljoša oli vaiti ja katseli häntä. Tytön kalpeankeltaiset kasvot vääristyivät äkkiä, silmät alkoivat palaa.

— Tiedättekö, kun minä luin tuosta juutalaisesta, niin tärisin sitten koko yön itkun vallassa. Kuvittelen, kuinka lapsi huutaa ja voihkii (nelivuotiaat pojathan ymmärtävät), mutta minun päästäni ei vain lähde tuo ajatus hillokkeesta. Aamulla minä lähetin kirjeen eräälle ihmiselle, että hän välttämättömästi tulisi luokseni. Hän tuli, ja minä kerroin hänelle pojasta ja hillokkeesta, kaiken kerroin, kaiken, ja sanoin, että »se on hyvä». Hän alkoi yhtäkkiä nauraa ja sanoi, että se on todellakin hyvä. Sitten hän nousi ja lähti pois. Istui kaikkiaan vain viisi minuuttia. Halveksiko hän minua, halveksiko? Sanokaa, sanokaa, Aljoša, halveksiko hän minua vai eikö? — sanoi hän ja oikaisihe suoraksi leposohvalla. Hänen silmänsä säkenöivät.

— Sanokaa, — lausui Aljoša kiihtyneenä, — tekö itse hänet kutsuitte, tuon miehen?

— Minä itse.

— Lähetitte hänelle kirjeen?

— Kirjeen.

— Kysyäksenne nimenomaan tästä, lapsesta?

— En, en ollenkaan siksi, en ollenkaan. Mutta kun hän astui sisälle, niin minä heti kysyin tätä. Hän vastasi, alkoi nauraa, nousi ja lähti.

— Tuo mies käyttäytyi rehellisesti teitä kohtaan, — lausui Aljoša hiljaa.

— Mutta halveksiko hän minua? Pilkkasiko?

— Ei, sillä hän uskoo kenties itse ananashillokkeeseen. Hän on nyt myös hyvin sairas, Lise.

— Niin, hän uskoo! — sanoi Lise säihkyvin silmin.

— Hän ei halveksi ketään, — jatkoi Aljoša. — Hän vain ei usko, niin silloin tietysti halveksii.

— Siis minuakin? Minua?

— Teitäkin.

— Se on hyvä, — sanoi Lise omituisesti kiristellen hampaitaan. — Kun hän lähti ulos ja rupesi nauramaan, niin minä tunsin, että on hyvä olla halveksittuna. Poika, jolta leikattiin sormet, on hyvä asia, ja halveksittuna oleminen on hyvä…

Ja hän alkoi nauraa omituisen ilkeästi ja kiihtyneesti Aljošalle vasten silmiä.

— Tiedättekö, Aljoša, tiedättekö, minä tahtoisin… Aljoša, pelastakaa minut! — huudahti hän hypähtäen äkkiä sohvalta, syöksyi hänen luokseen ja kiersi voimakkaasti kätensä hänen ympärilleen. — Pelastakaa minut, — hän melkein voihkaisi. — Sanonko minä kenellekään maailmassa sitä, minkä olen teille puhunut? Mutta minähän puhuin totta, totta, totta! Minä tapan itseni, sillä minua inhoittaa kaikki! Minä en tahdo elää, sillä kaikki on minusta inhoittavaa! Minua inhoittaa kaikki, inhoittaa kaikki! Aljoša, miksi te ette rakasta minua ensinkään, ette ensinkään! — lopetti hän raivostuneena.

— Minähän rakastan! — vastasi Aljoša lämpimästi.

— Ja itkettekö minua, itkettekö?

— Itken.

— Ei sen tähden, että minä en tahtonut tulla vaimoksenne, vaan itkettekö yksinkertaisesti minua, aivan yksinkertaisesti?

— Itken.

— Kiitos! Minä tarvitsen vain teidän kyyneliänne. Mutta kaikki muut rangaiskoot minua ja polkekoot jalkoihinsa, kaikki, kaikki, poikkeuksetta kaikki! Sillä minä en rakasta ketään. Kuuletteko, en ke-tään! Päinvastoin vihaan! Menkää, Aljoša, teidän on aika mennä veljenne luo! — sanoi hän irtautuen hänestä äkkiä.

— Kuinka te sitten jäätte? — lausui Aljoša miltei pelästyneenä.

— Menkää veljenne luo, vankila suljetaan, menkää, tässä on hattunne! Suudelkaa Mitjaa, menkää, menkää!

Ja hän työnsi melkein väkisin Aljošan ulos ovesta. Tämä katseli murheellisena ja ällistyneenä, mutta tunsi yhtäkkiä oikeassa kädessään kirjeen, pikkuisen kirjeen, joka oli tiiviisti taitettu kokoon ja hyvin suljettu. Hän vilkaisi siihen ja luki silmänräpäyksessä osoitteen: »Ivan Fjodorovitš Karamazoville». Hän loi nopean silmäyksen Liseen. Tämän kasvot muuttuivat miltei uhkaaviksi.

— Antakaa se perille, antakaa ehdottomasti hänelle! — käski tyttö raivoisasti, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Tänään, heti! Muuten minä otan myrkkyä! Tätä varten minä teidät kutsuinkin!

Ja hän paiskasi nopeasti oven kiinni. Säppi kalahti. Aljoša pisti kirjeen taskuunsa ja meni suoraan portaille poikkeamatta rouva Hohlakovin luo, jonka hän sitäpaitsi oli unohtanutkin. Heti kun Aljoša oli mennyt, käänsi Lise säppiä, avasi oven hiukan raolleen, pisti rakoon sormensa ja painoi oven kiinni litistäen kaikin voimin sormeaan. Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän irroitti kätensä ovesta, meni hiljaa ja hitaasti nojatuolinsa luo, istuutui, ojentautui suoraksi ja alkoi tarkasti katsella mustunutta sormeaan ja kynnen alta pullistuvaa veripahkaa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän kuiskasi itsekseen hyvin nopeasti: — Minä olen katala, katala, katala, katala!

4.

Hymni ja salaisuus

Oli jo aivan myöhä (ja pitkäkö on marraskuun päivä), kun Aljoša soitti vankilan portin kelloa. Oli jo alkanut hämärtää. Mutta Aljoša tiesi, että hänet päästetään estelemättä Mitjan luo. Kaikki tämä on meillä, meidän kaupungissamme, aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin. Aluksi tietysti, valmistavan tutkimuksen loputtua, oli sukulaisten ja eräitten muitten henkilöitten noudatettava muutamia välttämättömiä muodollisuuksia päästäkseen Mitjan puheille, mutta myöhemmin muodollisuuksista ei enää paljoa välitetty, vieläpä joihinkuihin Mitjan luona käyviin henkilöihin nähden aivan kuin itsestään muodostui poikkeuksia. Mentiinpä niinkin pitkälle, että vankia toisinaan sai tavata sitä varten määrätyssä huoneessa melkeinpä kahden kesken. Tämmöisessä asemassa olevia henkilöitä oli kuitenkin vain muutamia: ainoastaan Grušenjka, Aljoša ja Rakitin. Grušenjkaa suosi suuresti itse poliisipäällikkö Mihail Makarovitš. Ukon sydäntä painoi sen, että hän oli nuhdellut Grušenjkaa Mokrojessa. Myöhemmin, kuultuaan asian oikean laidan, hän oli kokonaan muuttanut mieltään Grušenjkaan nähden. Ja omituista: vaikka hän oli vahvasti vakuutettu Mitjan syyllisyydestä, niin hän kuitenkin vangitsemisesta asti suhtautui tähän yhä lempeämmin: »Kenties siinä oli pohjaltaan hyvä mies, mutta joutui hunningolle juopottelun ja epäsäännöllisen elämän takia!» Entinen kauhistus muuttui hänen sydämessään jonkinmoiseksi sääliksi. Aljošasta poliisipäällikkö taas piti hyvin paljon ja oli jo kauan tuntenut hänet, ja Rakitin, joka myöhemmin oli ruvennut hyvin usein käymään vangin luona, oli »poliisipäällikön neitien», niinkuin hän heitä nimitti, kaikkein lähimpiä tuttuja ja oleili joka päivä heidän kodissaan. Vankilan päällikkö oli rehti mies, mutta sangen säntillinen virkamies, ja hänen talossaan Rakitin oli kotiopettajana. Aljoša taas oli vankilan päällikönkin hyvä ja vanha tuttu, sillä tämä puheli yleensä mielellään hänen kanssaan »viisaita asioita». Ivan Fjodorovitšia esimerkiksi vankilan päällikkö kunnioitti, vieläpä pelkäsikin tämän arvosteluja, vaikka oli itsekin suuri filosofi, tietenkin »oman järkensä mukaisesti». Mutta Aljošaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista voittamatonta myötätuntoa. Viimeisenä vuonna oli ukko syventynyt tutkimaan raamatun apokryfisia kirjoja ja kertoili myötäänsä vaikutelmistaan nuorelle ystävälleen. Aikaisemmin hän oli käynyt Aljošan luona luostarissakin ja keskustellut hänen sekä pappismunkkien kanssa tuntikausia. Sanalla sanoen, jos Aljoša olisikin myöhästynyt vankilasta, niin hänen tarvitsi vain pistäytyä päällikön luo saadakseen asian järjestetyksi. Sitäpaitsi olivat kaikki vartijatkin vankilassa jo tottuneet näkemään Aljošan. Vahti ei tietenkään tehnyt esteitä, kun vain oli lupa esimiehiltä. Kun Mitjaa kutsuttiin, niin hän aina tuli kopistaan siihen paikkaan, mikä oli määrätty tapaamista varten. Huoneeseen astuessaan Aljoša kohtasi Rakitinin, joka jo oli lähdössä pois Mitjan luota. Molemmat viimeksimainitut keskustelivat. Rakitinia saattaessaan Mitja nauroi kovin jollekin asialle, mutta Rakitin tuntui murisevan. Varsinkaan viime aikoina Rakitin ei mielellään ollut tekemisissä Aljošan kanssa eikä juuri koskaan puhunut hänen kanssaan, vieläpä tervehtikin väkinäisesti. Nähdessään nyt Aljošan astuvan sisälle hän erikoisesti rypisti kulmakarvojaan ja käänsi katseensa pois, aivan kuin koko hänen huomionsa olisi kiintynyt lämpimän, karvakauluksisen päällystakin napittamiseen. Sitten hän alkoi heti etsiä sateenvarjoaan.

— Kunhan ei vain unohtuisi mitään omaa, — mutisi hän ainoastaan sanoakseen jotakin.

— Älä vain unohda mitään vierasta! — laski leikkiä Mitja ja alkoi heti itse nauraa hohottaa sukkeluudelleen. Rakitin tulistui silmänräpäyksessä.

— Neuvo sinä sitä omille Karamazoveillesi, joka on maaorjuudella elänyttä koplaa, äläkä Rakitinille! — huudahti hän äkkiä ihan täristen vihasta.

— Mitä sinä? Minä sanoin leikilläni! — huudahti Mitja. — Hyi, perhana! Tuommoisia ne ovat kaikki, — kääntyi hän Aljošan puoleen viitaten päännyökkäyksellä Rakitiniin, joka kiireesti poistui, — istui täällä, nauroi ja oli iloinen, mutta nyt yhtäkkiä tulistui! Sinulle ei edes nyökäyttänyt päätään, oletteko te ihan riidoissa, vai mitä? Miksi sinä tulet niin myöhään? Minä en ole sinua vain odottanut, minä olen himoinnut koko aamun tavata sinua. No, mitäpä siitä! Saamme vahingon korjatuksi.

— Miksi hän on ruvennut käymään niin usein luonasi? Onko teistä tullut ystävät, vai mitä? — kysyi Aljoša nimikään osoittaen päännyökkäyksellä ovea, josta Rakitin oli mennyt.

— Tullutko Mihailin ystäväksi? En, enpä juuri. Ja mitäpä hänestä, senkin siasta! Hän on sitä mieltä, että minä olen… konna. Eivät edes ymmärrä pilaa, se niissä on pääpiirteenä. Eivät milloinkaan ymmärrä pilaa. Kuiva on heidän sielunsa, lattea ja kuiva, aivan semmoista siellä on kuin minä tunsin silloin, kun lähestyin vankilaa ja katselin vankilan seiniä. Mutta älykäs mies hän on, älykäs. No, Aljoša, minä olen nyt mennyttä miestä!

Hän istuutui penkille ja pani Aljošan viereensä istumaan.

— Niin, huomenna lankeaa tuomio. Mitä, eikö sinulla todellakaan ole mitään toivoa, veli? — lausui Aljoša arkatunteisesti.

— Mitä sinä tarkoitat? — katsahti Mitja häneen omituisen epämääräisesti. — Ah, sinä puhut tuomiosta! No, perhana! Me olemme tähän saakka koko ajan puhuneet sinun kanssasi jonninjoutavista asioista, aina vain tuosta tuomiosta, mutta kaikkein tärkeimmästä en ole puhunut sinulle mitään. Niin, huomenna lankeaa tuomio, mutta en minä tuomion johdosta sanonut olevani mennyttä miestä. Ei ole minulta pää mennyt, vaan se, mikä oli päässä, se on mennyt. Miksi sinä katsot minua niin arvostelevan näköisenä?

— Mistä sinä oikein puhut, Mitja?

— Aatteesta, aatteesta, siinä se! Etiikka. Mitä on etiikka?

— Etiikka? — ihmetteli Aljoša.

— Niin, eikö se ole jokin tiede?

— On, sellainen tiede on olemassa… mutta… minä tunnustan, että minä en osaa selittää sinulle, millainen tiede se on.

— Rakitin tietää. Paljon tietää Rakitin, piru hänet periköön! Munkiksi hän ei rupea. Tekee lähtöä Pietariin. Sanoo siellä toimivansa arvostelujen osastossa, mutta jaloon suuntaan. Mitäs, hän voi olla hyödyksi ja menestyä hyvin. Uh, ulkonaista menestystä saavuttamaan ne ovat mestareita! Hitto vieköön etiikan. Minä olen mennyttä miestä, Aljoša, Jumalan mies! Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta. Sydämeni vapisee sinun tähtesi, niin se on. Mikä olikaan Karl Bernard?

— Karl Bernard? — ihmetteli taas Aljoša.

— Ei, ei Karl, maltahan, minä sanoin väärin: Claude Bernard.

Mikä se on? Kemiaako, vai?

— Se lienee eräs tiedemies, — vastasi Aljoša, — mutta tunnustan sinulle, etten osaa hänestäkään paljoa sanoa. Olen vain kuullut, että sellainen tiedemies on olemassa, mutta en tiedä, mikä hän on miehiään.

— No, hiisi hänet vieköön, en minäkään tiedä, — alkoi Mitja sadatella. — Luultavammin joku konna, ja kaikki ovat konnia. Mutta Rakitin pujottautuu läpi. Rakitin pujottautuu pienestäkin raosta läpi, hän on myös Bernard. Uh, noita Bernardeja! Paljon niitä on siinnyt!

— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Aljoša lujasti.

— Hän tahtoo laatia kirjoitelman minusta, minun jutustani, ja aloittaa sillä kirjallisen uransa, sitä varten hän käy täällä, hän selitti itse niin. Siinä tulee muka olemaan jotain suuntaa: »hänen on pakko tappaa, ympäröivien olosuhteitten vaikutusta» ja niin edespäin, selitti hän minulle. Siihen tulee sosialistinen vivahdus, sanoo. No, piru hänet vieköön, tuleeko siihen vivahdus vai ei, se on minusta samantekevää. Veli Ivanista hän ei pidä, vihaa häntä, eikä ole suopea sinullekaan. No, minä en ole kuitenkaan karkoittanut häntä pois, sillä hän on älykäs mies. Kovin hän kuitenkin kopeilee. Äsken juuri sanoin hänelle: »Karamazovit eivät ole konnia, vaan filosofeja, sillä kaikki tosivenäläiset ihmiset ovat filosofeja, mutta sinä, vaikka oletkin saanut oppia, et ole filosofi, sinä olet maalaismoukka.» Hän nauroi ilkeästi. Mutta minä sanoin hänelle: de ajatuksibus non est disputandum, eikö se ollut hyvä vitsi? Pääsin ainakin klassillisuuden makuun minäkin, — alkoi Mitja äkkiä nauraa hohottaa.

— Minkä tähden sinä olet mennyttä miestä? Sinä sanoit äsken niin, — keskeytti Aljoša.

— Minkä tähden olen mennyttä miestä? Hm! Oikeastaan… jos otetaan asia kokonaisuudessaan, — niin on sääli Jumalaa, sentähden!

— Mitenkä on sääli Jumalaa?

— Ajattelehan: tuolla hermoissa, päässä, se on, tuolla aivoissa nuo hermot… (no, piru ne vieköön!) on sellaisia pikku häntiä, no, ja heti kun ne siellä alkavat väristä… se on, näetkö, minä katson jotakin silmälläni, kas näin, ja ne rupeavat värisemään, nuo hännät… ja kun ne rupeavat värisemään, niin syntyy kuva, ei ihan heti, vaan siinä menee jokin silmänräpäys, menee sekunti, ja syntyy jonkinmoinen momentti, taikka ei momentti, — piru sen vieköön, momentin, — vaan kuva, toisin sanoen esine tai tapahtuma, no, piru siitä, — siksipä minä juuri havaitsen ja sitten ajattelen… koska on olemassa nuo pikku hännät, enkä ollenkaan sen vuoksi, että minulla on sielu, tai että minä olen jokin kuva tai muoto, se kaikki on typeryyttä. Tämän, veliseni, selitti Mihail minulle jo eilen, ja se aivan kuin kärvensi minut. Suurenmoista, Aljoša, on tuo tiede! Syntyy uusi ihminen, sen minä ymmärrän… Mutta Jumalaa on kuitenkin sääli!

— No, hyvä sekin, — sanoi Aljoša.

— Ettäkö on sääli Jumalaa. Kemiaa, veljeni, kemiaa! Ei sille voi mitään, teidän pyhyytenne, väistykää hiukan syrjään, kemia on kulkemassa! Mutta Rakitin ei rakasta Jumalaa, uh, ei ollenkaan! Se on niiden kaikkien kipein kohta! Mutta he salaavat sen. Valehtelevat. Teeskentelevät. »Mitä, esitätkö tämän arvostelujen osastossa?» kysyn. — »No, selvästi ne eivät anna tehdä sitä», sanoo. Nauraa. — »Mutta miten on», kysyn, »ihmisen laita tämän jälkeen? Ilman Jumalaa ja ilman tulevaa elämää? Nyt kai siis on kaikki luvallista, kaikkea saa tehdä?» — »Etkö sinä sitten ole sitä tietänyt?» sanoo. Nauraa. — »Viisas mies», sanoo, »voi tehdä kaikkea, viisas mies osaa aina keinot keksiä, no, mutta sinä», sanoo, »tapoit ja olet sotkenut asiasi, saat vankilassa mädätä!» Tätä hän puhuu minulle. Sika kerrassaan! Ennen minä potkaisin tuommoiset pois, no, nyt minä kuuntelen. Puhuuhan hän paljon järkevääkin. Kirjoittaa niin ikään älykkäästi. Hän alkoi viikko sitten lukea minulle erästä kirjoitusta, minä kopioin siitä tahallani muutaman rivin, odotahan, tässä se on.

Mitja otti kiireesti liivintaskustaan paperipalan ja luki:

»Jos tahtoo ratkaista tämän kysymyksen, on välttämätöntä ennen kaikkea asettaa persoonansa poikkiteloin todellisuuteensa nähden.»

— Ymmärrätkö vai etkö?

— En, en ymmärrä, — sanoi Aljoša.

Hän katseli Mitjaa uteliaana ja kuunteli hänen puhettaan.

— En minäkään ymmärrä. Hämärää ja epäselvää, mutta sen sijaan älykästä. »Kaikki», sanoo, »kirjoittavat tällä tavoin, sillä semmoinen on ympäröivä piiri»… Ympäröivää piiriä pelkäävät. Runojakin kirjoittaa, veijari, sepitti runon rouva Hohlakovin jalasta, hahhahhah!

— Minä olen kuullut, — sanoi Aljoša.

— Olet kuullut? Entä oletko kuullut itse runon?

— En.

— Minulla on se, minä luen sen sinulle. Sinä et tiedä, minä en ole sinulle kertonut, tässä on kokonainen historia. Senkin veitikka! Kolme viikkoa sitten hän sai päähänsä ruveta minua ärsyttämään: »Sinä», sanoo, »olet joutunut pussiin kuin mikäkin hölmö kolmentuhannen takia, mutta minä nykäisen niitä puolitoistasataa tuhatta, nain erään lesken ja ostan kivitalon Pietarissa». Ja kertoi minulle hakkailevansa rouva Hohlakovia; tämä taas ei nuorenakaan ole ollut kovin älykäs ja on neljänkymmenen iässä menettänyt kaiken järkensä. »Mutta hän on perin tunteellinen», sanoo, »siihen minä iskenkin. Menen naimisiin, kuljetan hänet Pietariin ja alan julkaista sanomalehteä.» Ja niin iljettävän intohimoinen sylki on hänen huulillaan, — ei rouva Hohlakovin takia, vaan noitten puolentoistasadantuhannen. Ja hän sai minut uskomaan, sai kuin saikin; hän käy aina luonani, joka päivä: alkaa taipua, sanoo. Loisti riemusta. Mutta sitten hänet yhtäkkiä ajettiin ulos: Perhotin, Pjotr Iljitš, sai voiton, uljas mies! Oli ollut melkein kuin kiitollinen tuolle hupakolle siitä, että tämä oli ajanut hänet pois! Täällä minun luonani käydessään Rakitin sepitti tuon runon. »Ensimmäisen kerran», sanoo, »tahrin käteni kirjoittamalla runoja, teen sen liehitelläkseni, siis hyödyllisen asian vuoksi. Saatuani haltuuni hupakon kapitaalin voin sitten tuottaa hyötyä yhteiskunnalle.» Hehän löytävät jokaisen iljettävän teon puolustukseksi yhteiskunnan edun! »Kirjoitinpa kuitenkin», sanoo, »paremmin kuin sinun Puškinisi, sillä leikilliseen runoonkin osasin punoa yhteiskunnallista murhetta». Mitä hän sanoi Puškinista — sen minä ymmärrän. Mitäs, jos hän todella oli lahjakas henkilö, mutta kuvaili ainoastaan pieniä jalkoja. Mutta kuinka ylpeä hän oli runostaan! Itserakkaita ne ovat, itserakkaita! »Lempeni esineen kipeän jalan paranemiselle», — sellaisen otsikon hän keksi, — virkeä mies!

Kuinka onkaan jalka sievä! Turvotus on siinä lievä! Tohtorit sen luona häärii, silpoo, sitoo, tarkoin käärii.

Jalkaa en voi murehtia. — Puškin niistä laulaa saapi: päätä suren, aattehia se kun tuskin tajuaapi.

Tajuta jo hiukan alkaa, vaan tuo jalka kaikki sotki! Terveeksi nyt toivon jalkaa, niin ei pääkään vastaan potki.

Sika, kerrassaan sika, mutta osasipa lurjus sepittää leikkisästi! Ja todellakin hän punoi siihen myös »yhteiskunnallista». Mutta kylläpä hän suuttui, kun hänet ajettiin ulos. Kiristeli hampaitaan!

— Hän on jo kostanut, — sanoi Aljoša. — Hän on kirjoittanut sanomalehteen rouva Hohlakovista.

Ja Aljoša kertoi hänelle nopeasti Kulkupuheita-lehdessä olleesta kirjeestä.

— Se on hän, hän! — vahvisti Mitja rypistäen kulmiaan. — Hän se on! Nuo kirjeet sanomalehtiin… minähän tiedän… miten paljon alhaista onkaan kirjoitettu esimerkiksi Grušasta!… ja myös tuosta toisesta, Katjasta… Hm!

Hän asteli huolestuneena huoneessa.

— Veljeni, minä en voi olla täällä kauan, — sanoi Aljoša oltuaan vähän aikaa vaiti. — Huomenna sinulla on kauhea, suuri päivä: Jumalan tuomio täyttyy sinulle… ja ihmeekseni sinä kuljet etkä puhu asiaa, vaan Herra ties mitä…

— Ei, älä ihmettele, — keskeytti Mitja tulisesti. — Olisiko minun puhuttava tuosta löyhkivästä koirasta, vai mitä? Murhaajasta? Olemme yhdessä kylliksi puhuneet siitä. En tahdo puhua enää Smerdjaštšajan haisevasta pojasta! Jumala tappaa hänet, saat nähdä sen, ole vaiti!

Hän astui kiihtyneenä Aljošan luo ja suuteli häntä yhtäkkiä. Hänen silmänsä alkoivat leimuta.

— Rakitin ei sitä ymmärrä, — alkoi hän ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa, — mutta sinä, sinä ymmärrät kaiken. Siksi olenkin sinua niin hartaasti odottanut. Näetkö, minä olen jo kauan tahtonut sanoa sinulle paljon täällä, näitten paljaitten seinien sisäpuolella, mutta en ole puhunut mitään pääasiasta: tuntui yhä niinkuin aika ei vielä olisi tullut. Olen nyt odottanut viimeiseen hetkeen asti vuodattaakseni sinulle sydämeni. Veli, minä olen tuntenut näinä viimeisinä kahtena kuukautena itsessäni uuden ihmisen, minussa on herännyt eloon uusi ihminen! Se oli suljettuna minuun, mutta se ei olisi koskaan tullut esille, jos tämä isku ei olisi minua kohdannut. Se on kauheata! Ja mitäpä minä siitä, että saan vuorikaivoksessa kaksikymmentä vuotta hakata vasaralla malmia vuoresta, — minä en ollenkaan pelkää sitä, mutta toinen asia minua nyt peloittaa: kunhan kuolleista noussut uusi ihminen ei poistuisi luotani! Voi löytää sielläkin, vuorikaivoksissa, maan alla, vierellään samanlaisessa pakkotyöläisessä ja murhamiehessä inhimillisen sydämen ja tulla hänen ystäväkseen, sillä sielläkin voi elää ja rakastaa ja kärsiä! Voi uudistaa ja elvyttää eloon tuossa pakkotyöläisessä jo jähmettyneen sydämen, voi hoidella häntä vuosimääriä ja tuoda viimein piilosta esille päivän valoon ylevän sielun, marttyyriuden tunnon, saada uudelleen syntymään enkelin, herättää eloon sankarin. Ja heitähän on paljon, heitä on satoja, ja kaikki me olemme syyllisiä heidän tähtensä! Miksi minä silloin näin unissani »lapsukainen» semmoisella hetkellä? »Miksi lapsukainen on onneton?» Se oli profeetallinen ennustus minulle sillä hetkellä! »Lapsukaisen» tähden minä lähdenkin. Sillä kaikki ovat syyllisiä kaikkien puolesta. Kaikkien »lapsukaisten», sillä on pieniä lapsia ja isoja lapsia. Kaikki ovat »lapsukaisia». Kaikkien tähden minä menenkin, sillä pitäähän jonkun lähteä kaikkienkin puolesta. Minä en ole tappanut isääni, mutta minun on lähdettävä. Minä suostun! Minulle on tämä kaikki tullut täällä… näitten alastomien seinien sisällä. Mutta niitähän on paljon, niitä on siellä satoja, siellä maan alla, vasarat käsissä. Niin, me tulemme olemaan kahleissa eikä ole vapautta, mutta silloin, suuressa murheessamme, me heräämme uuteen eloon riemussa, jota ilman ihminen ei voi elää, mutta Jumala on olemassa, sillä Jumala antaa riemun, se on Hänen etuoikeutensa, suuri etuoikeus… Jumala, sulakoon ihminen rukoukseen! Kuinka minä voin olla siellä, maan alla, ilman Jumalaa? Rakitin valehtelee: jos Jumala karkoitetaan maan päältä, niin me kohtaamme Hänet maan alla! Pakkotyöläisen on mahdotonta olla ilman Jumalaa, vielä mahdottomampaa kuin ei-pakkotyöläisen! Ja silloin me, maan alla olevat ihmiset, laulamme maan uumenista traagillisen hymnin Jumalalle, jolla on riemu! Eläköön Jumala ja Hänen riemunsa! Minä rakastan Häntä!

Lausuessaan hurjan puheensa Mitja oli vähällä tukehtua. Hän kalpeni, hänen huulensa vavahtelivat, silmistä vierivät kyynelet.

— Ei, elämä on täysi, elämää on maan allakin! — alkoi hän taas. — Sinä et usko, Aleksei, kuinka minä nyt tahdon elää, millainen halu olla olemassa ja ymmärtää minussa on syntynyt juuri näitten paljaitten seinien sisäpuolella! Rakitin ei tätä ymmärrä, hänelle on tärkeätä vain talon rakentaminen ja asukkaitten ottaminen, mutta minä odotin sinua. Ja mitä on kärsimys? Minä en pelkää sitä, vaikka se olisi ääretön. Nyt en pelkää, ennen pelkäsin. Tiedätkö, minä kenties en vastaakaan mitään oikeudessa… Ja minussa tuntuu nyt olevan tätä voimaa niin paljon, että minä voitan kaikki, kaikki kärsimykset, voidakseni vain sanoa itselleni joka hetki: minä olen olemassa! Tuhansissa tuskissa — minä olen olemassa, vääntelehdin kidutettuna, — mutta minä olen olemassa! Minä istun muurien sisällä, mutta minäkin olen olemassa, näen auringon, tai jos en näe aurinkoa, niin tiedän sen olevan olemassa. Mutta sen tietäminen, että aurinko on olemassa, — se on jo koko elämä. Aljoša, kerubini, minut tappavat kaikenlaiset filosofiat, piru ne vieköön! Veli Ivan…

— Mitä veli Ivan? — keskeytti Aljoša, mutta Mitja ei kuullut sitä.

— Näetkö, minulla ei ennen ollut mitään näitä epäilyksiä, mutta se kaikki piili minussa. Kenties juuri siitä syystä, että minulle tietymättömät aatteet minussa riehuivat, minä juopottelin ja tappelin ja reuhasin. Vaimentaakseni ne itsessäni minä tappelin, tahdoin ne tyynnyttää, tukahduttaa. Veli Ivan ei ole Rakitin, hän pitää aatteen piilossa. Veli Ivan on sfinksi ja on vaiti, on aina vaiti. Mutta minua kiusaa Jumala. Se yksin minua kiusaakin. Entäpä jos Häntä ei olekaan? Mitä, jos Rakitin onkin oikeassa, että tämä aate ihmiskunnassa on keinotekoinen? Silloin, jos Häntä ei ole, on ihminen maailman, luomakunnan päällikkö. Suurenmoista! Mutta kuinka hän voi olla hyveellinen ilman Jumalaa? Siinä kysymys! Minä ajattelen yhä tuota. Sillä ketä hän silloin rakastaa, ihminen nimittäin? Kenelle hän on kiitollinen, kenelle laulaa hymnin? Rakitin nauraa. Rakitin sanoo, että voi rakastaa ihmiskuntaa ilman Jumalaakin. No, vain tuo räkänokka rahjus voi sellaista vakuuttaa, mutta minä en voi sitä ymmärtää. Helppoa on Rakitinin elää: »Sinä», sanoi hän minulle tänään, »puuhaa mieluummin ihmisen kansalaisoikeuksien laajentamisen hyväksi tai hommaa vaikkapa sitä, ettei lihan hinta nousisi; siten sinä osoitat yksinkertaisemmin ja lähemmin rakkautesi ihmiskuntaan kuin filosofoimalla.» Minä tokaisin hänelle siihen: »Mutta sinä», sanon, »olet ilman Jumalaa ja panet itse vielä lihalle hintaa lisää, kun siihen on tilaisuutta, ja otat ruplan voittoa kopeekasta». Hän suuttui. Sillä mitä on hyve? Vastaa sinä minulle, Aleksei. Minulla on hyveeni, mutta kiinalaisen hyve on toisenlainen, — se on siis suhteellista. Vai eikö ole? Eikö se olekaan suhteellista? Kavala kysymys! Sinä et rupea nauramaan, jos sanon, että minä olen valvonut kaksi yötä tämän takia. Minä ihmettelen nyt vain sitä, kuinka ihmiset elävät eivätkä ajattele tätä ensinkään. Turhuutta! Ivanilla ei ole Jumalaa. Hänellä on aate. Ei minun mittasuhteitteni mukainen. Mutta hän on vaiti. Minä luulen, että hän on vapaamuurari. Minä kysyin häneltä — hän vaikenee. Tahdoin juoda vettä hänen lähteestään, — hän vaikenee. Kerran vain hän sanoi sanasen.

— Mitä hän sanoi? — kysyi Aljoša kiireesti.

— Minä sanon hänelle: »Kaikki on siis luvallista, jos kerran on niin?» — Hän rypisti kulmiaan: »Fjodor Pavlovitš», sanoo, »meidän isämme, oli porsas, mutta hän ajatteli oikein». Semmoista hän sanoa paukautti. Muuta ei sanonutkaan. Se on jo puhtaampaa peliä kuin Rakitinin.

— Niin, — vahvisti Aljoša katkerasti. — Milloin hän oli luonasi?

— Tästä myöhemmin, nyt muuta. Minä en tähän saakka ole puhunut sinulle Ivanista juuri mitään. Olen lykännyt loppuun. Kun tämä minun juttuni täällä päättyy ja tuomio julistetaan, silloin kerron sinulle jotakin, kerron kaikki. Tässä on eräs kauhea seikka… Ja sinä saat olla minun tuomarinani tässä asiassa. Mutta nyt, älä alakaan puhua siitä, nyt ei hiiskuta mitään. Sinä puhut huomisesta, tuomiosta, mutta uskotko, että minä en tiedä mitään.

—- Oletko puhunut tuon asianajajan kanssa?

— Mitäpä asianajajasta! Olen puhunut hänelle kaikesta. Pehmeä veijari, pääkaupunkilainen. Bernard! Mutta hän ei usko minua rahtuakaan. Uskoo minun tappaneen, ajattelehan, — kyllä minä näen. »Miksi sitten», kysyn, »te näin ollen olette saapunut minua puolustamaan?» Vähät heistä. Lääkärinkin tilasivat, tahtovat osoittaa minut hulluksi. En salli sitä! Katerina Ivanovna tahtoo täyttää »velvollisuutensa» loppuun asti. Se on teennäistä! (Mitja naurahti katkerasti.) Kissa! Kova sydän! Hänhän tietää minun sanoneen silloin Mokrojessa hänestä, että hän on »suurta vihaa» kantava nainen! Hänelle se on kerrottu. Niin, todistukset ovat lisääntyneet kuin meren hieta! Grigori pitää kiinni kertomuksestaan. Grigori on rehellinen, mutta hölmö. Moni ihminen on rehellinen siksi, että on hölmö. Tämä on Rakitinin ajatus. Grigori on viholliseni. Joku on parempi vihollisena kuin ystävänä. Tämän sanon Katerina Ivanovnasta. Pelkään, oh, pelkään, että hän oikeudessa kertoo tuosta kumarruksesta maahan asti neljäntuhannenviidensadan vuoksi! Hän maksaa aivan täydellisesti viimeiseen ropoon asti. Minä en tahdo hänen uhriaan! He häpäisevät minut oikeudessa! Jotenkuten sen sietänen. Käy hänen luonaan, Aljoša, pyydä, ettei hän puhuisi tätä oikeudessa. Vai eikö se käy päinsä? No, hitto vieköön, sama se, minä kärsin sen! Mutta häntä minun ei ole sääli. Hän itse tahtoo sitä. Varas on vaivansa ansainnut. Minä, Aleksei, pidän oman puheeni. (Hän naurahti taas katkerasti.) Mutta… mutta Gruša, Gruša, Herra Jumala! Miksi hän nyt ottaa päälleen sellaisen kärsimyksen? — huudahti hän äkkiä kyynelsilmin. — Gruša tappaa minut, hänen ajattelemisensa tappaa minut, tappaa! Hän oli äsken luonani.

— Hän kertoi minulle. Sinä teit hänet tänään hyvin murheelliseksi.

— Tiedän. Piru minut vieköön luonteeni takia. Tulin mustasukkaiseksi! Erotessa kaduin, suutelin häntä. Anteeksi en pyytänyt.

— Miksi et pyytänyt? — huudahti Aljoša.

Mitja alkoi äkkiä nauraa miltei iloisesti.

— Jumala varjelkoon sinua, hyvää poikaa, pyytämästä milloinkaan vikaasi anteeksi rakastamaltasi naiselta! Rakastamaltasi erittäinkin, olitpa hänen edessään miten syyllinen tahansa! Sillä nainen — piru sen tietää, veljeni, mikä hän oikein on, minä ne ainakin ymmärrän! Älä koetakaan tunnustaa hänelle syyllisyyttäsi, »olen, näes, syyllinen, anna anteeksi»: silloin alkaa sataa moitteita! Hän ei mitenkään voi antaa anteeksi suoraan ja yksinkertaisesti, vaan alentaa sinut rievuksi, laskee viaksesi senkin, mitä ei ole edes ollutkaan, ottaa kaiken, ei unohda mitään, lisää omiaan ja antaa sitten vasta anteeksi. Ja näin tekee parhain, kaikkein parhain heistä! Hän kaapii kaiken, mitä kaapimalla irti saa, ja panee sen sinun päähäsi — semmoinen julmuus, sanon sinulle, on heissä aivan kaikissa, noissa enkeleissä, joita ilman me emme voi elää! Näetkö, ystäväni, minä sanon avoimesti ja suoraan: jokaisen kunnon miehen on pakko olla jonkun naisen tohvelin alla. Sellainen vakaumus minulla on; ei vakaumus, vaan tunne. Miehen pitää olla jalomielinen, eikä se miestä tahraa! Se ei tahraa sankariakaan, ei tahraa Caesariakaan! No, mutta älä kuitenkaan pyydä anteeksi, älä milloinkaan äläkä mitään. Muista sääntö: sen opetti sinulle veljesi Mitja, joka joutui hunningolle naisten tähden. Ei, mieluummin minä teen Grušalle jonkin palveluksen anteeksi saamatta. Minä jumaloin häntä, Aleksei, jumaloin! Hän vain ei näe tätä, hänelle yhä vain ei rakkaus riitä. Ja hän uuvuttaa minua, uuvuttaa rakkaudella. Mitä entisestä! Ennen minua uuvuttivat vain infernaaliset ruumiinkaartumat, mutta nyt minä olen ottanut koko hänen sielunsa omaan sieluuni ja tullut itse hänen kauttaan ihmiseksi! Vihitäänkö meidät? Jos sitä ei tehdä, niin minä kuolen mustasukkaisuudesta. Niinpä uneksinkin jotakin joka päivä… Mitä hän puhui sinulle minusta?

Aljoša toisti kaikki Grušenjkan äskeiset puheet. Mitja kuunteli tarkasti joka kohtaa, kysyi monia asioita uudelleen ja oli tyytyväinen.

— Hän ei siis ole vihoissaan siitä, että olen mustasukkainen, — huudahti hän. — Oikea nainen! »Minulla itsellänikin on julma sydän.» Uh, minä rakastan tuollaisia julmia, vaikka en siedäkään, että minun tähteni ollaan mustasukkaisia, en siedä! — Me tulemme tappelemaan. Mutta minä rakastan, rakastan häntä aina rajattomasti. Vihitäänkö meidät? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Siinä kysymys. Mutta ilman häntä minä en voi elää…

Mitja asteli kulmakarvat rypyssä huoneessa. Huone oli jo melkein pimeä. Hän tuli yhtäkkiä hyvin huolestuneeksi.

— Siis salaisuus, sanoo hän, salaisuus? Minulla muka on kolmen kesken salaliitto häntä vastaan ja »Katjka» muka on myös sekaantunut asiaan? Ei, Grušenjka, ei se ole sitä. Sinä olet tehnyt tässä erehdyksen, typerän naisellisen erehdyksen! Aljoša, ystäväni, kas vain, mihin meni! Minä ilmaisen sinulle salaisuutemme!

Hän katseli ympärilleen joka puolelle, astui nopeasti aivan hänen edessään seisovan Aljošan luo ja alkoi kuiskia hänelle salaperäisen näköisenä, vaikka oikeastaan ei kukaan voinut heitä kuulla: vanha vartija torkkui nurkassa penkillä eikä yksikään sana voinut kuulua vahtisotilaille asti.

— Minä ilmaisen sinulle koko meidän salaisuutemme! — alkoi Mitja kiireesti kuiskia. — Tahdoin ilmaista sen myöhemmin, sillä voinko minä ryhtyä mihinkään ilman sinua? Sinä olet minulle kaikki kaikessa. Vaikka minä sanoinkin, että Ivan on ylempänä meitä, niin sinä olet minun kerubini. Vain sinun päätöksesi on ratkaiseva. Kenties sinä oletkin korkeampi ihmisenä, eikä Ivan. Näetkö, tässä on kysymyksessä omantunnon asia, arka omantunnon asia, — niin tärkeä salaisuus, että minä en kykene siitä itse selviytymään, ja siirsin kaikki sinun tuloosi. Mutta kuitenkin on nyt aikaista päättää, sillä pitää odottaa tuomiota: kun tuomio lankeaa, silloin sinä saat ratkaista kohtaloni. Nyt älä ratkaise; minä sanon sinulle asian heti, sinä kuulet, mutta älä ratkaise. Malta ja ole vaiti. Minä en ilmaise sinulle kaikkea. Sanon sinulle vain pääaatteen, en yksityiskohtia, mutta pidä sinä suusi kiinni. Ei kysymystä, ei liikahdusta, suostutko siihen? Mutta muuten, Herra Jumala, mihin minä panen sinun silmäsi? Pelkään, että silmäsi ilmaisevat ratkaisun, vaikka sinä olisitkin vaiti. Uh, minä pelkään! Aljoša, kuule: veli Ivan esittää, että minä karkaisin. Yksityiskohtia en sano: kaikki on otettu huomioon, kaikki voi järjestyä. Ole vaiti, älä ratkaise. Amerikkaan, Grušan kanssa. Enhän minä voi elää ilman Grušaa! No, jos häntä ei päästetä siellä luokseni? Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? Veli Ivan sanoo että ei. Mutta mitä minä teen ilman Grušaa siellä maan alla vasaroineni? Murskaan vain oman pääni tuolla vasaralla! Mutta mitäs toiselta puolen sanoo omatunto? Pakeninhan kärsimystä! Oli osviitta — minä hylkäsin osviitan, oli olemassa puhdistumisen tie — minä käännyin ympäri vasempaan. Ivan sanoo, että Amerikassa voi, »kun on hyvät taipumukset», tuottaa enemmän hyötyä kuin maan alla. No, mutta missä on meidän maanalainen hymnimme? Mitä on Amerikka, Amerikka on taaskin turhuus! Ja konnuutta on Amerikassa luullakseni myös paljon. Olen paennut ristiinnaulitsemista! Siksihän puhun sinulle, Aleksei, että sinä yksin kykenet tämän ymmärtämään eikä kukaan muu, toisista tämä on tyhmyyksiä, hourailua, kaikki se, mitä minä olen puhunut sinulle hymnistä. Sanovat, että joko olen tullut hulluksi tai olen hölmö. Mutta minä en ole menettänyt järkeäni enkä ole hölmökään. Puheeni hymnistä ymmärtää myös Ivan, mutta hän ei vastaa siihen, on vaiti. Ei usko hymniin. Älä puhu, älä puhu: näenhän minä, miten sinä katsot: sinä olet jo ratkaissut! Älä ratkaise, säästä minua, minä en voi elää ilman Grušaa, odota tuomiota!

Mitja lopetti aivan kuin raivostuneena. Hän piteli molemmin käsin Aljošaa olkapäistä ja suorastaan upotti janoavat, tulehtuneet silmänsä hänen silmiinsä.

— Vihitäänkö pakkotyöläisiä avioliittoon? — sanoi hän kolmannen kerran rukoilevalla äänellä.

Aljoša kuunteli suuresti ihmetellen ja oli syvästi liikutettu.

— Sano minulle yksi asia, — lausui hän. — Onko Ivan hyvin innokas kehoittamaan, ja kuka ensiksi keksi tämän?

— Hän, hän sen keksi, hän kehoittelee! Hän ei ollenkaan ollut käynyt luonani, ja sitten hän yhtäkkiä tuli, viikko sitten, ja alkoi heti puhua tästä. Hirveästi hän yllyttää. Ei pyydä, vaan käskee. Hän on varma siitä, että minä tottelen, vaikka minä käänsin hänen katseltavakseen koko sydämeni aivan samoin kuin sinullekin ja puhuin hymnistä. Hän kertoi minulle, miten asia on järjestettävä, oli hankkinut kaikki tiedot, mutta tästä myöhemmin. Ihan hysteerisesti hän sitä tahtoo. Tärkein asia on rahat: kymmenentuhatta, sanoo, sinulle pakoa varten, ja kaksikymmentätuhatta Amerikkaa varten, kymmenellätuhannella, sanoo, me järjestämme suurenmoisesti paon.

— Ja kielsi kokonaan kertomasta minulle? — kysyi Aljoša.

— Kokonaan, kaikille ja ennen kaikkea sinulle: sinulle ei saisi kertoa missään tapauksessa! Pelkää varmaankin, että sinä rupeat omaksitunnokseni. Älä sano hänelle minun kertoneen. Uh, älä sano!

— Sinä olet oikeassa, — lausui Aljoša, — ei voi tehdä päätöstä, ennenkuin tuomio on julistettu. Tuomion langettua saat itse päättää; silloin löydät itsestäsi uuden ihmisen, ja hän päättää.

— Uuden ihmisen tai Bernardin, ja tämä päättää sitten Bernardin tavoin! Sillä luullakseni minä itsekin olen halveksittava Bernard! — hymähti Mitja katkerasti.

— Mutta tosiaankaanko, tosiaankaanko sinä, veljeni, et enää toivokaan voivasi osoittaa syyttömyyttäsi?

Mitja kohautti nytkähdyttäen olkapäitään ja heilutti kieltävästi päätään.

— Aljoša, ystäväni, sinun on aika lähteä! — alkoi hän yhtäkkiä kiiruhtaa. — Tarkastaja huutelee ulkona, hän tulee heti tänne. Meidän on myöhäistä, — täällä on huono järjestys. Syleile minua, pian, suutele, siunaa ristinmerkillä, ystäväni, siunaa huomista ristiäni varten…

He syleilivät ja suutelivat toisiaan.

— Mutta Ivan, — lausui äkkiä Mitja, — esitti karkaamista, mutta itsehän hän uskoo minun tappaneen!

Surumielinen hymy pusertui hänen huulilleen.

— Kysyitkö sinä häneltä, uskooko hän vai eikö? — kysyi Aljoša.

— En, en ole kysynyt. Tahdoin kysyä, mutta en voinut, ei riittänyt voimaa. Mutta samahan se on, minä näen silmistä. No, hyvästi!

He suutelivat vielä kerran kiireesti toisiaan, ja Aljoša oli jo menossa ulos, kun Mitja yhtäkkiä huusi hänet takaisin:

— Astu seisomaan eteeni, kas näin.

Ja hän tarttui taas lujasti molemmin käsin Aljošaa olkapäihin. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä aivan kalpeiksi, niin että huoneessa, joka oli melkein pimeä, sen saattoi kauhukseen huomata. Huulet vääristyivät, katse kiintyi terävästi Aljošaan.

— Aljoša, sano minulle täysi totuus niinkuin Herran Jumalamme edessä: uskotko sinä minun tappaneen, vai etkö usko? Sinä, sinä itse, uskotko vai etkö? Täysi totuus, älä valehtele! — huudahti hän hänelle raivoisasti.

Aljoša aivan kuin horjahti, ja hänen sydämensä läpi, hän tunsi sen, tunki ikäänkuin jotakin terävää.

— Anna olla, mitä sinä… — sopersi hän aivan kuin ymmällä.

— Koko totuus, kokonaan, älä valehtele! — toisti Mitja.

— En ole hetkeäkään uskonut, että sinä olisit murhaaja, — pääsi yhtäkkiä väräjävä ääni Aljošan rinnasta, ja hän kohotti oikean kätensä ylös ikäänkuin kutsuen Jumalan sanojensa todistajaksi. Onnen tunne kirkasti heti Mitjan kasvot.

— Kiitos sinulle! — lausui hän hitaasti aivan kuin huoataan pyörtymyksen jälkeen. — Nyt sinä olet minut uudestisynnyttänyt… Uskotko: tähän saakka olen pelännyt kysyä sinulta, ajattelehan, sinulta! No, mene, mene! Sinä olet vahvistanut minua huomista varten, Jumala sinua siunatkoon! No, mene, rakasta Ivania! — pääsi Mitjan suusta viimeisenä sanana.

Aljoša lähti huoneesta aivan kyyneltynein silmin. Tuollainen määrä epäluuloisuutta Mitjassa, sellainen määrä luottamuksen puutetta häneenkin, Aljošaan, — kaikki tuo avasi yhtäkkiä Aljošan silmät näkemään niin pohjattoman murheen ja epätoivon hänen onnettoman veljensä sielussa, jommoista hän aikaisemmin ei ollut aavistanutkaan. Syvä, rajaton sääli valtasi hänet ja näännytti hänet silmänräpäyksessä. Hänen sydämensä oli lävistetty, ja sitä kivisti hirveästi. »Rakasta Ivania!» muistuivat hänelle äkkiä mieleen Mitjan äskeiset sanat. Hänhän olikin menossa Ivanin luo. Hänen olisi jo aamulla ollut hirveän tarpeellista nähdä Ivan. Yhtä paljon kuin Mitjasta hän oli huolissaan Ivanista, ja nyt, kun hän oli tavannut veljensä, enemmän kuin koskaan ennen.

5.

Et sinä, et sinä!

Matkalla Ivanin luo hänen oli kuljettava sen talon ohitse, jossa Katerina Ivanovna astui. Ikkunoissa oli valoa. Hän pysähtyi äkkiä ja päätti mennä sisälle. Katerina Ivanovnaa hän ei ollut nähnyt yli viikkoon. Mutta hän tuli nyt ajatelleeksi, että Ivan kenties parast’aikaa on Katerina Ivanovnan luona, varsinkin semmoisen päivän aattona. Soitettuaan kelloa ja tultuaan portaille, joita himmeästi valaisi kiinalainen lyhty, hän näki portaita alas tulevan miehen, jonka hän tämän saavuttua hänen luokseen tunsi veljekseen. Tämä oli siis jo tulossa pois Katerina Ivanovnan luota.

— Ah, sinäkö siinä vain, — sanoi kuivasti Ivan Fjodorovitš. — No, hyvästi. Oletko menossa hänen luokseen?

— Olen.

— En kehoittaisi, hän on »mielenliikutuksen vallassa», ja sinä hermostutat häntä vielä enemmän.

— Ei, ei! — huusi yhtäkkiä ääni ylhäältä ovesta, joka samassa oli auennut. — Aleksei Fjodorovitš, tuletteko te hänen luotaan?

— Kyllä, minä olin hänen luonaan.

— Lähettikö hän sanomaan jotakin minulle? Tulkaa sisälle, Aljoša, ja te, Ivan Fjodorovitš kääntykää välttämättömästi, välttämättömästi takaisin. Kuu-let-te-ko!

Katjan ääni kaikui niin käskevänä, että Ivan Fjodorovitš silmänräpäyksen vitkasteltuaan päätti nousta taas Aljošan kanssa portaita ylös.

— Hän vakoili! — kuiskasi hän itsekseen vihaisesti, mutta Aljoša kuuli sen.

— Sallikaa minun pitää päällystakki ylläni, — sanoi Ivan Fjodorovitš astuessaan saliin. — Minä en istuudu. En jää pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi minuutiksi.

— Istukaa, Aleksei Fjodorovitš, — lausui Katerina Ivanovna jääden seisomaan. Hän ei ollut paljoa muuttunut viime aikoina, mutta hänen tummista silmistään välähteli pahaa ennustava tuli. Aljoša muisti myöhemmin, että Katerina Ivanovna oli näyttänyt hänestä hyvin kauniilta tällä hetkellä.

— Mitä hän käski sanoa minulle?

— Vain yhden asian, — sanoi Aljoša katsoen häntä suoraan kasvoihin, — että te säästäisitte itseänne ettekä oikeudessa puhuisi mitään tuosta (hän hämmentyi hiukan)… mitä teidän kesken oli… aivan ensimmäisen tuttavuutenne aikana… siinä kaupungissa…

— Ahaa, tuosta kumarruksesta maahan ja noista rahoista! — tarttui puheeseen Katerina Ivanovna katkerasti naurahtaen. — Pelkääkö hän itsensä puolesta vai minun puolestani, — mitä? Hän sanoi, että minä säästäisin, — mutta ketä? Häntäkö vai itseäni? Puhukaa, Aleksei Fjodorovitš.

Aljoša katseli häntä tarkasti koettaen ymmärtää häntä.

— Sekä itseänne että häntä, — lausui hän hiljaa.

— Niinpä niin, — sanoi Katerina Ivanovna painokkaasti ja ikäänkuin vihaisesti sekä punastui yhtäkkiä.