NELJÄS OSA (continued 6)

Sanalla sanoen, vaikka Ippolit Kirillovitš olikin kovin innostunut, niin hän kuitenkin lopetti pateettisesti — ja vaikutus, jonka hän sai syntymään, oli todellakin tavaton. Hän itse meni puheensa lopetettuaan kiireesti ulos salista ja, minä toistan sen, oli vähällä pyörtyä toisessa huoneessa. Sali ei taputtanut käsiään, mutta vakavat ihmiset olivat tyytyväisiä. Vähemmän tyytyväisiä olivat ainoastaan naiset, mutta heitäkin miellytti kaunopuheisuus varsinkin kun he eivät ollenkaan pelänneet sen seurauksia, vaan odottivat kaikkea Fetjukovitšilta: »Lopuksi hän rupeaa puhumaan ja voittaa tietysti kaikki puolelleen!» Kaikki katsoivat Mitjaan; koko prokuraattorin puheen ajan hän oli istunut ääneti, kädet jäykkinä, hampaat yhteen puristettuina, silmät alas luotuina. Vain jonkin kerran hän oli kohottanut päätään ja kuunnellut tarkemmin. Varsinkin silloin, kun puhe koski Grušenjkaa. Kun prokuraattori lausui tästä Rakitinin mielipiteen, niin Mitjan kasvoilla näkyi halveksiva ja vihainen hymy ja hän lausui jokseenkin kuuluvasti: »Bernardit!» Ja kun Ippolit Kirillovitš kertoi siitä, kuinka oli kuulustellut ja kiusannut Mitjaa Mokrojessa, niin Mitja nosti päänsä ja kuunteli hirveän uteliaana. Yhdessä kohdassa puhetta hän näytti aikovan hypätä pystyyn ja huudahtaa jotakin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja ainoastaan kohautti halveksivasti olkapäitään. Tästä puheen lopusta, nimenomaan prokuraattorin urotöistä Mokrojessa hänen kuulustellessaan rikollista, meillä seurapiireissä oli myöhemmin puhetta, ja Ippolit Kirillovitšille naureskeltiin: »Eipä malttanut mies olla kehuskelematta etevyyttään.» Istunto keskeytettiin, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, neljännestunniksi tai enintään kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Yleisön keskuudesta kuului keskusteluja ja huudahduksia. Muutamat niistä ovat jääneet mieleeni:

— Vakava puhe! — huomautti kulmiaan rypistäen muudan herrasmies eräässä ryhmässä.

— Paljon se pyöritteli psykologiaa, — kuului toinen ääni.

— Mutta kaikkihan on totta, kieltämätöntä totuutta!

— Niin, hän on mestari.

— Loppusumman laski.

— Ja meille, meille hän myös näytti loppusumman, — yhtyi kolmas ääni, — Puheen alussa, muistatteko, että kaikki ovat samanlaisia kuin Fjodor Pavlovitš!

— Ja lopussa samoin. Mutta sen hän valehteli.

— Ja oli siinä epäselviäkin paikkoja.

— Innostui vähän liikaa.

— Väärin, väärin.

— Ei, se oli sentään taitavaa. Kauan on mies odottanut ja nytpä sai sanoa, hehehee!

— Mitähän puolustaja sanoo?

Toisessa ryhmässä:

— Mutta suotta hän äsken letkautti pietarilaista: »Jotka vaikuttavat tunteisiin», muistatteko?

— Oli liiaksi kiireissään.

— Hermostunut mies.

— Tässä me naureskelemme, mutta miltä tuntunee syytetystä?

— Niin. Miltähän Mitenjkasta tuntuu?

— Mutta mitähän puolustaja sanoo?

Kolmannessa ryhmässä:

— Mikä lornjettia käyttävä paksu rouvashenkilö se on, joka istuu reunassa?

— Se on eräs kenraalinrouva, miehestään eronnut, minä tunnen hänet.

— Ilmankos sillä onkin lornjetti.

— Vanha haaska.

— Eikö mitä, varsin pikantti.

— Hänen läheisyydessään, vain kaksi paikkaa väliä istuu vaaleaverinen nainen, hän on kauniimpi.

— Mutta ovelastipa ne hänet silloin Mokrojessa pistivät pussiin, eikö totta?

— Ovelastipa kylläkin. Taas hän sen kertoi. Tätähän hän on kertoillut täällä eri taloissa jo moneen kertaan.

— Ei malttanut nytkään. Itserakkautta.

— Loukattu mies, hehee!

— Ja loukkaantuvainen. Kovin paljon siinä on retoriikkaakin, lauseet ovat pitkiä.

— Ja peloittelee, huomatkaa, peloittelee kaiken aikaa. Muistatteko puheen kolmivaljakosta? »Siellä on Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi vielä Karamazoveja!» Se oli nokkelasti sanottu.

— Hän suitsutti liberalismille. Pelkää!

— Ja pelkää myös advokaattia.

— Niin, mitähän herra Fetjukovitš sanoo?

— No, sanoipa hän mitä tahansa, niin ei hän saa meidän moukkia mukaansa temmatuksi.

— Niinkö luulette?

Neljännessä ryhmässä:

— Mutta se oli hyvin sanottu, mitä hän puhui kolmivaljakoista, se missä puhuttiin kansoista.

— Sehän on totta, muistatteko, kun hän sanoi, että kansat eivät rupea odottamaan.

— Kuinka niin?

— Englannin parlamentissahan eräs jäsen esiintyi viime viikolla nihilistejä koskevassa kysymyksessä ja kysyi ministeriöltä: eikö olisi aika puuttua raakalaiskansan asioihin ja ryhtyä meitä sivistämään. Ippolit tarkoittaa häntä, minä tiedän hänen tarkoittavan häntä. Hän puhui tästä viime viikolla.

— Eivät pysty tomppelit.

— Mitkä tomppelit? Miksi eivät pysty?

— Me suljemme Kronstatin emmekä anna heille leipää. Mistä he silloin saavat?

— Amerikasta. Nyt saavat Amerikasta.

— Valetta.

Mutta kello kilisi, kaikki riensivät paikoilleen. Fetjukovitš astui puhujalavalle.

10.

Puolustajan puhe. Kepissä on kaksi päätä.

Syntyi yleinen hiljaisuus, kun puhujan ensimmäiset sanat kajahtivat. Koko salin katseet kiintyivät häneen. Hän alkoi tavattoman suoraan, yksinkertaisesti ja vakuuttavasti, mutta ilman vähintäkään kiihkoa. Ei pienintäkään yritystä olla kaunopuheinen, ei pateettista äänensävyä eikä tunnekylläisiä sanoja. Siinä puhui mies myötätuntoisten ihmisten tuttavallisessa piirissä. Hänellä oli kaunis, kuuluva ja miellyttävä ääni, ja jo tuon äänen kaiussa oli ikäänkuin jotakin vilpitöntä ja suoraa. Mutta kaikki käsittivät heti, että puhuja voi yhtäkkiä kohota todelliseen pateettisuuteen — ja »iskeä sydämiin ennenkuulumattomalla voimalla». Hän ei ehkä puhunut niin puhdasta kieltä kuin Ippolit Kirillovitš, mutta hän ei käyttänyt pitkiä lauseita, ja hänen puheensa oli täsmällisempää. Yksi seikka ei miellyttänyt naisia: hän köyristi kaiken aikaa omituisesti selkäänsä, varsinkin puheen alussa, ei oikeastaan kumartanut, vaan ikäänkuin koetti lentää kuulijainsa luo, ja silloin taipui nimenomaan toinen puoli hänen pitkästä selästään, aivan kuin tuon pitkän ja hoikan selän keskikohdalla olisi ollut saranat, niin että se saattoi kumartua miltei suoran kulman muotoon. Puheensa alussa hän puhui ikäänkuin asiasta toiseen hypäten, ikäänkuin ilman systeemiä, siepaten tosiasioita sieltä täältä, mutta loppujen lopuksi puhe kuitenkin teki eheän vaikutuksen. Hänen puheensa olisi voinut jakaa kahteen osaan: edellinen puoli oli kritiikkiä, syytteen vääräksi osoittamista, toisinaan ilkeätä ja sarkastista. Mutta puheensa jälkimmäisessä puolessa hän ikäänkuin yhtäkkiä muutti sävyä ja koko otteensa ja kohosi heti pateettisuuteen, ja tätä näytti sali odottaneenkin, ja kaikki alkoivat väristä innostuksesta. Hän meni suoraan asiaan ja alkoi selittämällä, että vaikka hänen toimialansa onkin Pietarissa, niin hän on monta kertaa käynyt muissakin Venäjän kaupungeissa puolustamassa syytettyjä, sellaisia, joiden syyttömyydestä hän on vakuutettu tai joiden syyttömyyden hän ennakolta aavistaa. — »Samoin on minun käynyt tässäkin tapauksessa, — selitti hän. — Jo ensimmäisistä sanomalehtien kertomuksista vilahti silmiini jotakin, mikä minua tavattomasti hämmästytti ja sai asettumaan syytetyn puolelle. Sanalla sanoen, mieltäni kiinnitti ennen kaikkea eräs juridinen tosiasia, joka tosin esiintyy usein käytännössä oikeudenkäynnissä, mutta ei minun tietääkseni ole koskaan esiintynyt niin täydellisessä muodossa ja niin luonteenomaisin erikoispiirtein kuin nyt käsiteltävänä olevassa jutussa. Tämä tosiasia minun pitäisi määritellä vasta puheeni lopussa, kun päätän esitykseni, mutta minä sanon kuitenkin ajatukseni jo aivan alussa, sillä minulla on se heikkous, että käyn suoraan asiaan jättämättä tehoisimpia kohtia loppuun ja käyttämättä viisaan säästeliäästi vaikutuskeinoja. Se saattaa olla minun puoleltani vähemmän ovelaa, mutta se on sen sijaan vilpitöntä esiintymistä. Tämä minun ajatukseni, tämä peruskaavani, on seuraava: tosiasiat yhdessä puhuvat musertavasti syytettyä vastaan, mutta samalla siinä ei ole yhtään tosiasiaa, joka kestäisi arvostelua, jos sitä tarkastetaan erikseen, sinänsä! Seuratessani asiaa edelleen huhujen ja sanomalehtien mukaan minä vakiinnuin yhä enemmän tässä ajatuksessani, ja sitten minä sain yhtäkkiä syytetyn omaisilta pyynnön tulla puolustamaan häntä. Riensin heti tänne, ja täällä vakaumukseni lopullisesti vahvistui. Särkeäkseni tuon tosiasian hirveän yhtäpitäväisyyden ja osoittaakseni jokaisen muka syyllisyyttä todistavan tosiasian mitään todistamattomuuden ja mielikuvituksellisuuden erikseen minä olen ryhtynytkin puolustajaksi tässä asiassa.» —

Näin alkoi puolustaja ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Herrat valamiehet, minä olen täällä uusi mies. Mitkään saamani vaikutelmat eivät ole ennakkomielipiteitten muodostelemia. Hurjaluonteinen ja hillitön syytetty ei ole ennakolta loukannut minua niinkuin ehkä satoja ihmisiä tässä kaupungissa, minkä vuoksi monet jo edeltäpäin ovat hänelle epäsuopeita. Tietysti minäkin myönnän, että täkäläisen yhteiskunnan siveellinen tunne on oikeasta syystä kuohahtanut: syytetty on luonteeltaan hurja ja hillitön. Täkäläisissä seurapiireissä hänet kuitenkin otettiin vastaan, suosittiinpa häntä suurikykyisen syyttäjänkin perheessä. (Huom.! Näitten sanojen kohdalla kuului yleisön joukosta pari kolme naurahdusta, ja vaikka ne tukahtuivat nopeasti, niin jokainen kuitenkin huomasi ne. Me tiesimme kaikki, että prokuraattori otti talossaan Mitjan vastaan aivan vastoin tahtoaan, ainoastaan siksi, että prokuraattorin rouva jostakin syystä piti tätä hauskana miehenä, — prokuraattorin rouva, joka oli mitä sivein ja kunnioitettavin, ja joka mielellään erinäisissä tapauksissa, etupäässä pikkuasioissa, pani puolisonsa tahtoa vastaan. Mitja oli muuten käynyt heidän kodissaan jokseenkin harvoin.) Siitä huolimatta rohkenen otaksua, — jatkoi puolustaja, — että niinkin itsenäisesti ajattelevassa ja luonteeltaan oikeamielisessä miehessä kuin minun opponenttini on, on saattanut syntyä onnetonta klienttiäni kohtaan jossakin määrin harhaan osunut ennakkoluulo. Oi, sehän on niin luonnollista: onneton mies on täysin ansainnut, että häneen suhtaudutaan jopa ennakkoluuloisestikin. Ja loukattu siveellinen tunne, sekä vieläkin enemmän loukattu esteettinen tunne, ei toisinaan voi heltyä. Tietysti lahjakkaan syyttäjän puheessa me kaikki kuulimme ankaran analyysin syytetyn luonteesta ja teoista, ankaran kriitillisen suhtautumisen asiaan, ja ennen kaikkea esitettiin niin syviä psykologisia tarkasteluja asian olemuksen selvittämiseksi meille, että perehtyminen näihin syvyyksiin ei ollenkaan ole mahdollinen, jos suhtautuu jossakin määrinkin tarkoituksellisesti ja pahansuovasti syytetyn persoonaan. Mutta onhan asioita, jotka ovat vielä pahempia, vielä tuhoisampia tämmöisissä tapauksissa kuin kaikkein ilkeämielisin ja tarkoituksellisin suhtautuminen asiaan. Juuri silloin nimittäin, jos meidät on esimerkiksi saanut valtaansa eräänlainen niin sanoakseni taiteellinen leikittely, taiteellisen luomisen tarve, niin sanoakseni romaanin sepittäminen, varsinkin jos olemme Jumalalta saaneet suuret lahjat psykologian alalla. Jo Pietarissa, vasta tehdessäni lähtöä tänne, minulle huomautettiin ennakolta — ja tiesinhän minä sen itsekin ilman mitään ennakkohuomautuksia, — että saan täällä opponentikseni sangen syvän ja hienon psykologin, joka jo kauan sitten on tällä ominaisuudellaan saavuttanut eräänlaisen erikoislaatuisen maineen meidän vielä nuoressa lakimiesmaailmassamme. Mutta psykologia, hyvät herrat, vaikka se onkin syvämielinen asia, muistuttaa kuitenkin keppiä, jossa on kaksi päätä (naurahdus yleisön joukossa). Oi, te annatte minulle tietysti anteeksi arkisen vertaukseni; minä en kykene puhumaan hyvin kaunopuheisesti. Mutta otanpa esimerkin, — ensimmäisen, mikä sattuu muistumaan mieleeni syyttäjän puheesta. Syytetty juostessaan yöllä puutarhassa pakoon kiipeää aidan yli ja iskee vaskisella survimella maahan lakeijan, joka on tarttunut hänen jalkaansa. Sitten hän heti hyppää takaisin puutarhaan ja puuhailee kokonaista viisi minuuttia maahan tuupertuneen tarkastelussa koettaen päästä selville, oliko hän tappanut tämän vai eikö. Ja nyt syyttäjä ei millään ehdolla ota uskoakseen todeksi syytetyn väitettä, että hän oli hypännyt ukko Grigorin luo säälistä. »Ei, voiko muka olla sellaista tunteellisuutta semmoisella hetkellä; se on luonnotonta, hän hyppäsi alas nimenomaan päästäkseen varmuuteen: onko elossa vai kuollut hänen tihutyönsä ainoa todistaja, ja sillä hän siis todistikin tehneensä tämän tihutyön, koska hän ei voinut hypätä puutarhaan minkään muun syyn, viettymyksen tai tunteen johdosta.» Siinä on psykologia; mutta ottakaamme sama psykologia ja soveltakaamme se asiaan toisesta päästä lähtien, niin tulos on aivan yhtä todenmukainen. Murhaaja hyppää alas varovaisuudesta, päästäkseen varmuuteen, onko todistaja elossa vai eikö, mutta kuitenkin hän on juuri-ikään jättänyt murhaamansa isän huoneeseen, syyttäjän oman todistuksen mukaan, äärettömän raskauttavan todistuskappaleen itseänsä vastaan, nimittäin rikkireväistyn käärön, johon oli kirjoitettu, että siinä oli ollut kolmetuhatta. »Jos hän olisi vienyt tämän käärön mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa olisi tietänyt, että käärö oli ollut olemassa ja että siis syytetty oli ryöstänyt rahat.» Näin lausui syyttäjä itse. No, yhteen asiaan, nähkääs, ei riittänyt varovaisuutta, mies joutui pois suunniltaan, pelästyi ja pakeni jättäen lattialle todistuskappaleen, mutta kun hän kaksi minuuttia myöhemmin löi maahan ja tappoi toisen miehen, niin heti samassa ilmenee sydämetön ja harkitseva varovaisuuden tunne meidän suureksi mielihyväksemme. Mutta olkoon, olkoon, että se oli niin: siinäpä psykologian hienous onkin, että tämmöisissä olosuhteissa minä nyt olen verenhimoinen ja terävänäköinen kuin kaukaasialainen kotka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sokea ja arka kuin vähäpätöinen myyrä. Mutta jos minä olen niin verenhimoinen ja julman harkitseva, että tehtyäni murhan hyppäsin alas vain katsoakseni, onko elossa vai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, niin mitä syytä luulisi minulla olevan puuhailla tämän uuden uhrini ääressä kokonaista viisi minuuttia ja hankkia siinä kenties uusia todistajia vastaani? Miksi kostutin nenäliinani pyyhkimällä verta nujertamani miehen päästä, joten nenäliinasta sitten tulee niinikään todistuskappale minua vastaan. Ei, jos me kerran olemme niin harkitseva ja kovasydäminen, niin eikö olisi ollut parempi, että alas hypättyämme olisimme kolhaisseet maassa makaavaa palvelijaa vielä jonkin kerran päähän sillä samalla survimella tappaaksemme hänet aivan lopullisesti, ja sitten olisimme olleet aivan huoleton, kun todistaja olisi raivattu pois tieltä? Ja lopuksi, minä hyppään alas ottaakseni selville, onko hengissä vai ei se, joka voi todistaa minua vastaan, mutta jätän samaan paikkaan tielle toisen todistajan, nimittäin sen saman survimen, jonka minä sieppasin kahden naisen asunnosta ja jonka he molemmat aina voivat tuntea omakseen ja sitten todistaa minun ottaneen sen heiltä. Enkä minä sitä edes unohtanut tielle enkä pudottanut hajamielisyydessäni ja ollessani suunniltani: ei, me nimenomaan viskasimme pois aseemme, sillä se löydettiin noin viidentoista askelen päästä siitä paikasta, missä Grigori tuupertui maahan. Kysytään, miksi me sitten teimme niin? Siksipä juuri sen teimmekin, että mielemme tuli katkeraksi, kun olimme tappaneet ihmisen, vanhan palvelijan, ja siksi me harmistuneena ja kiroten paiskasimme pois survimen joka oli ollut murha-aseena, muulla tavalla ei asia voinut olla, miksi se muuten olisi paiskattu sellaisella vauhdilla? Jos taas saatoimme tuntea surua ja sääliä ihmisen tappamisesta, niin se johtui siitä, että emme olleet tappaneet isäämme. Jos olisimme murhanneet isämme, niin emme olisi säälistä hypänneet alas toisen maahan lyödyn luo, silloin olisi ollut valalla toinen tunne, ei silloin ollut aikaa sääliä, vaan oli ajateltava itsensä pelastamista, se on tietysti selvää. Päinvastoin, toistan sen, olisimme murskanneet hänen kallonsa lopullisesti emmekä puuhailleet hänen tähtensä viisi minuuttia. Oli sijaa säälille ja jalolle tunteelle juuri sen tähden, että omatunto sitä ennen oli puhdas. Siinä on siis jo toinen psykologia. Minähän, herrat valamiehet, tahallani turvauduin nyt itsekin psykologiaan osoittaakseni havainnollisesti, että sen pohjalla voi tehdä millaisia päätelmiä tahansa. Kaikki riippuu siitä, kenen käsissä se on. Psykologia houkuttelee kaikkein vakavimpiakin ihmisiä sepittämään romaania ja aivan vastoin heidän tahtoaan. Minä puhun liiallisuuksiin menevästä psykologiasta, herrat valamiehet, eräänlaisesta sen väärinkäyttämisestä. —

Tässä kohtaa kuului taaskin hyväksyviä naurahduksia yleisön joukosta, ja nauru kohdistui prokuraattoriin. En ryhdy esittämään seikkaperäisesti puolustajan puhetta kokonaisuudessaan, otan siitä vain muutamia paikkoja, muutamia pääkohtia.

11.

Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.

Puolustajan puheessa oli yksi kohta, joka hämmästytti kaikkia, — nimittäin se, jossa hän kokonaan kielsi noiden onnettomien kolmentuhannen ruplan olemassaolon ja siis myöskin ryöstön mahdollisuuden.

— Herrat valamiehet, — alkoi puolustaja, — tässä asiassa hämmästyttää jokaista muualta tullutta ja ennakkoluulotonta ihmistä kuvaava erikoisuus, nimittäin: syytös ryöstöstä ja samalla kertaa täydellinen mahdottomuus tosiasiallisesti osoittaa, mitä oikeastaan on ryöstetty. On muka ryöstetty rahaa, nimenomaan kolmetuhatta, — mutta onko noita rahoja edes ollut olemassa, sitä ei tiedä kukaan. Ajatelkaahan: ensiksikin, kuinka me saimme tietää, että nuo kolmetuhatta olivat olemassa, ja kuka ne oli nähnyt? Ne oli nähnyt ja siihen, että ne oli pantu päällekirjoituksella varustettuun kääröön, oli viitannut ainoastaan palvelija Smerdjakov. Hän oli kertonut tästä jo ennen katastrofia syytetylle ja tämän veljelle Ivan Fjodorovitšille. Asiasta oli annettu tieto myös rouva Svetloville. Mutta ei kukaan näistä kolmesta henkilöstä ollut kuitenkaan nähnyt rahoja, ne oli nähnyt ainoastaan Smerdjakov, mutta nyt herää itsestään kysymys: jos olisikin totta, että ne olivat olemassa ja että Smerdjakov oli ne nähnyt, niin milloin hän oli nähnyt ne viimeksi? Entäpä jos herra oli ottanut nuo rahat pois pieluksen alta ja pannut takaisin lippaaseen sanomatta siitä mitään hänelle? Huomatkaa, että Smerdjakovin sanojen mukaan rahat olivat vuoteen sisällä, patjan alla; syytetyn täytyi repiä ne esille patjan alta, mutta vuode oli aivan koskematon, ja tämä on tarkasti mainittu pöytäkirjassa. Kuinka syytetty ei ollenkaan rypistänyt mitään vuoteesta eikä sen lisäksi vielä verisillä käsillään ollenkaan tahrannut aivan uusia, hienoja makuuvaatteita, jotka juuri sinä päivänä oli vuoteeseen pantu? Mutta meille sanotaan: entä käärö lattialla? Tuosta kääröstäpä juuri kannattaakin hiukan puhua. Olin äsken hiukan ihmeissäni: ryhtyessään puhumaan tästä kääröstä suurikykyinen syyttäjä yhtäkkiä itse, — kuuletteko, hyvät herrat, itse, — lausui siitä puheessaan, juuri siinä paikassa, jossa hän osoittaa, miten järjetön on se otaksuma, että murhaaja oli Smerdjakov: »jos ei tuota päällystä olisi ollut, jos ei se olisi jäänyt lattialle todistuskappaleeksi, jos ryöstäjä olisi vienyt sen mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa olisi saanut edes tietää, että oli ollut olemassa käärö ja siinä rahoja ja että siis syytetty oli ryöstänyt rahat.» Siis ainoastaan tuo reväisty paperipala päällekirjoituksineen on itse syyttäjänkin tunnustuksen mukaan aiheuttanut syytetyn syyttämisen ryöstöstä, »muutenhan ei kukaan olisi tietänyt ryöstöä olleenkaan eikä kenties rahojenkaan olemassaolosta.» Mutta todistaako vain se, että tuo paperipala oli lattialla, siinä olleen rahoja ja että rahat on ryöstetty? »Mutta», vastataan, »Smerdjakovhan näki ne käärössä», mutta milloin, milloin hän näki ne viimeksi, sitä minä kysyn. Minä olen puhunut Smerdjakovin kanssa, ja hän sanoi minulle nähneensä ne kaksi päivää ennen katastrofia. Mutta miksi minä en voisi otaksua esimerkiksi sellaista seikkaa, että ukko Fjodor Pavlovitš sulkeutuneena huoneeseensa ja hysteerisen kärsimättömästi odottaessaan lemmittyään, yhtäkkiä joutessaan sai päähänsä ottaa käärön esille ja avata sen: »Mitäpä», muka, »kääröstä, kenties hän ei vielä uskokaan, mutta kun näytän hänelle kolmekymmentä sataruplasta yhdessä nipussa, niin eiköhän se tee voimakkaampaa vaikutusta, taitaapa nousta sylki suuhun», ja hän repäisee kirjekuoren, ottaa siitä rahat ja heittää kuoren lattialle isännän oikeudella ja tietysti pelkäämättä sitä minään todistuskappaleena. Kuulkaa, herrat valamiehet, onko mitään sen mahdollisempaa kuin tämmöinen otaksuma ja tämmöinen tosiasia? Miksi se olisi mahdotonta? Mutta jos jotakin tuommoista saattoi tapahtua, niin silloinhan syyte ryöstöstä raukeaa itsestään: ei ollut rahoja, ei siis tapahtunut ryöstöäkään. Jos käärön päällys oli lattialla todistuskappaleena siitä, että siinä oli ollut rahaa, niin miksi minä en voi vakuuttaa päinvastaista, nimittäin että päällys oli lattialla juuri sen tähden, ettei siinä enää ollut rahoja, jotka sitä ennen siitä oli ottanut itse isäntä? »Niin, mutta minne ovat siinä tapauksessa rahat joutuneet, jos ne oli kääröstä ottanut itse Fjodor Pavlovitš, hänen talostaan ei etsittäessä niitä löydetty?» Ensiksikin osa rahoista löydettiin hänen lippaastaan, ja toiseksi hän saattoi ottaa rahat kääröstä jo aamulla tai edellisenä päivänä, käyttää niitä muulla tavoin, antaa ne pois, lähettää ne muualle, vieläpä muuttaa mieltään ja kokonaan muuttaa toimintasuunnitelmaansa pitämättä kaiken tämän ohessa ollenkaan tarpeellisena ilmoittaa tästä ennakolta Smerdjakoville. Mutta jos on olemassa edes mahdollisuus otaksua tämmöistä — niin kuinka voidaan niin itsepintaisesti ja niin varmasti syyttää syytettyä siitä, että hän on tehnyt murhan ryöstääkseen, ja väittää ollenkaan ryöstön tapahtuneen? Tällä tavoinhan me siirrymme romaanien alalle. Sillä jos vakuuttaa, että jokin esine on ryöstetty, niin täytyy näyttää tuo esine tai ainakin epäämättömästi todistaa sen olleen olemassa. Mutta sitä ei kukaan edes ole nähnytkään. Äskettäin Pietarissa eräs nuori mies, melkein poika vielä, kahdeksantoistavuotias vähäpätöinen katukaupustelija, meni keskellä kirkasta päivää kirves mukanaan rahanvaihtoliikkeeseen ja tavattomalla, tyypillisellä röyhkeydellä tappoi liikkeen isännän ja vei mennessään tuhatviisisataa ruplaa rahaa. Noin viiden tunnin kuluttua hänet vangittiin ja hänen hallustaan löydettiin kaikki nuo puolitoistatuhatta, lukuunottamatta viittätoista ruplaa, jotka hän jo oli ennättänyt tuhlata. Sitäpaitsi liikeapulainen, joka murhan tapahduttua oli palannut puotiin, ilmoitti poliisille ei ainoastaan varastetun rahamäärän suuruutta vaan myös minkälaisia rahoja se oli, montako minkin arvoista seteliä, paljonko kultarahoja ja minkä arvoisia, ja vangitulta murhaajalta löydettiin juuri ne setelit ja rahat. Lisäksi vielä murhaaja tunnusti täydellisesti ja avomielisesti, että hän oli tehnyt murhan ja vienyt mukanaan juuri ne rahat. Tätä, herrat valamiehet, minä nimitän syyllisyyden todistamiseksi! Tässä minä tiedän ja näen ja tunnen rahat käsissäni enkä voi sanoa, ettei niitä ole tai ettei niitä ole ollut. Onko niin laita nyt käsiteltävässä jutussa? Ja kuitenkin on kysymyksessä elämä ja kuolema, ihmisen kohtalo. »Niin», sanotaan, »mutta sinä yönähän hän kekkeröi, syyti ympärilleen rahoja, hänellä havaittiin olevan puolitoistatuhatta ruplaa, — mistä hän ne otti?» Mutta juuri siksi, että osoitettiin olevan vain puolitoistatuhatta eikä toista puolta rahamäärästä voitu löytää eikä osoittaa missään olevan, juuri siksi on selvää ja todistettua, että nuo rahat saattoivat olla aivan muita rahoja eivätkä koskaan olleet missään käärössä olleetkaan. Kun laskettiin ajan kulku (ja hyvin tarkasti) valmistavaa tutkimusta toimitettaessa, niin havaittiin ja todistettiin, että syytetty ei juostessaan palvelijatarten luota virkamies Perhotinille ollut poikennut kotiinsa eikä minnekään muuallekaan ja sen jälkeen oli kaiken aikaa toisten ihmisten parissa eikä siis voinut erottaa puolta kolmestatuhannesta ja piilottaa niitä jonnekin kaupungissa. Tämäpä seikka olikin syynä siihen syyttäjän otaksumaan, että rahat on piilotettu johonkin rakoon Mokrojen kylässä. Eiköhän vain Udolfin linnan maanalaisiin holveihin, hyvät herrat? Eikö tämä otaksuma todellakin ole haaveellinen, romaaniin sopiva? Ja huomatkaa, jos raukeaa vain tämä otaksuma, nimittäin että rahat on piilotettu Mokrojeen, — niin koko syytös ryöstöstä lentää ilmaan, sillä missä ovat, minne ovat joutuneet silloin nuo puolitoistatuhatta? Millä ihmeen tavalla ne ovat voineet kadota, jos on todistettu, ettei syytetty ole missään käynyt? Ja tämmöisillä romaaneilla me olemme valmiit tuhoamaan ihmiselämän! Sanotaan: »Kuitenkaan hän ei ole osannut selittää, mistä hän otti nuo puolitoistatuhatta, jotka löydettiin hänen hallustaan, ja sitäpaitsi kaikki tiesivät, että ennen tätä yötä hänellä ei ollut rahoja.» Kuka sen tiesi? Mutta syytetty on antanut selvän ja varman selityksen siitä, mistä hän otti rahat, ja jos tahdotte, herrat valamiehet, jos tahdotte, — niin ei koskaan ole voinut eikä voi olla mitään uskottavampaa kuin tämä todistus eikä sitäpaitsi mitään syytetyn luonteelle ja sielulle ominaisempaa. Syyttäjä on mieltynyt omaan romaaniinsa: heikkotahtoinen mies, joka oli päättänyt ottaa morsiamensa hänelle niin häpeällisesti tarjoamat kolmetuhatta, ei muka voinut erottaa niistä puolta ja ommella sitä pussiin, päinvastoin hän, jos olisi ommellutkin, olisi joka toinen päivä ratkonut pussin auki ja noppinut satasen kerrallaan ja sillä tavoin vienyt siitä kaikki kuukauden kuluessa. Muistakaa, että tuo kaikki esitettiin sellaisella äänensävyllä, joka ei suvaitse mitään vastaväitteitä. Mutta entäpä jos asia tapahtuikin aivan toisin, entäpä jos te sepititte romaanin, mutta siinä on aivan toinen henkilö? Siinäpä se onkin, että te olette luonut aivan toisen henkilön! Kenties väitetään: »On todistajia siihen, että hän pani menemään Mokrojen kylässä kaikki nuo neiti Verhovtsevilta otetut rahat kuukautta ennen katastrofia, kaikki yhdellä kertaa, viimeistä kopeekkaa myöten, eikä siis voinut panna niistä toista puolta erilleen.» Mutta keitä ovat nuo todistajat? Kuinka uskottavia nämä todistajat ovat, se on oikeudessa jo nähty. Sitäpaitsi näyttää leipäpala toisen kädessä aina suuremmalta. Lopuksi ei ainoakaan noista todistajista ole itse laskenut niitä rahoja, vaan ainoastaan arvioinut silmämäärältä. Todistihan todistaja Maksimov syytetyllä olleen käsissään kaksikymmentätuhatta. Nähkääs, herrat valamiehet, kun kerran psykologiassa on kaksi päätä, niin sallikaa minun tässäkin ottaa käytäntöön toinen pää ja katsokaamme, onko tulos sama.

Kuukautta ennen katastrofia neiti Verhovtsev uskoi syytetyn huostaan postitse lähetettäväksi kolmetuhatta ruplaa, mutta kysytään: oliko oikein, että ne uskottiin niin häpäisevällä ja niin alentavalla tavalla kuin äsken saimme kuulla? Neiti Verhovtsevin ensimmäinen todistus samasta asiasta oli toisenlainen, kokonaan toisenlainen; toisessa todistuksessa taas me kuulimme vain suuttumuksen ja koston huutoja, kauan salassa olleen vihan huutoja. Mutta jo se seikka, että todistaja yhden kerran, ensimmäisessä todistuksessaan, todisti väärin, antaa meille oikeuden päätellä, että toinenkin todistus voi olla väärä. Syyttäjä »ei tahdo, ei uskalla» (hänen omat sanansa) kajota tähän romaaniin. Olkoon, en minäkään siihen kajoa, mutta otan kuitenkin itselleni vapauden vain huomauttaa, että jos puhdas ja moraalisessa suhteessa korkealla tasolla oleva henkilö, jommoinen korkeasti kunnioitettava neiti Verhovtsev kieltämättä on, jos tällainen henkilö, sanon minä, katsoo voivansa yhtäkkiä oikeudessa muuttaa ensimmäistä todistustaan suoranaisena tarkoituksenaan syöstä syytetty turmioon, niin on selvää sekin, ettei hän ole antanut tuota todistustaan intohimottomasti, kylmäverisesti. Kielletäänkö meiltä todellakin oikeus päätellä, että kostonhimoinen nainen on voinut monessa kohdin liioitella? Niin, nimenomaan liioitella sitä häpeää ja alennusta, joka liittyi hänen rahantarjoukseensa. Päinvastoin rahat tarjottiin juuri sillä tavoin, että ne sentään saattoi ottaa vastaan, varsinkin niin kevytmielinen mies kuin meidän syytettymme. Pääasia on, että hän uskoi silloin pian saavansa isältään nuo kolmetuhatta, jotka tämä tilien mukaan oli hänelle velkaa. Se oli kevytmielistä, mutta juuri kevytmielisyydessään hän oli varmasti vakuutettu, että isä ne antaa, että hän ne saa ja siis aina voi lähettää postissa neiti Verhovtsevin hänelle uskomat rahat ja suorittaa velkansa. Mutta syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää mahdolliseksi, että hän oli saattanut samana päivänä, jolloin häntä syytettiin, erottaa saamistaan rahoista puolet ja ommella ne pussiin: »Ei ole hän, muka, sellainen luonne, ei voinut olla sellaisia tunteita.» Mutta itsehän te huusitte, että Karamazov on leveä luonne, itsehän te huusitte kahdesta äärimmäisestä pohjattomasta syvyydestä, jotka Karamazov kykenee näkemään. Karamazov on juuri sellainen luonne, jossa on kaksi puolta, kaksi pohjatonta syvyyttä, että hän tuntiessaan mitä hillittömintä juomisen halua voi pysähtyä, jos jokin asia toiselta puolen saa osakseen hänen huomionsa. Mutta toinen puoli, sehän oli rakkaus, — juuri tuo uusi rakkaus, joka silloin oli syttynyt kuin ruuti, rakkaus, mutta tähän rakkauteen tarvittiin rahoja, ne olivat enemmän, oi, paljon enemmän tarpeen siihen kuin edes juominkeihin tuon saman lemmityn kanssa. Jos tämä sanoo hänelle: »Olen sinun, en huoli Fjodor Pavlovitšista», ja hän ottaa hänet ja vie pois, — niin silloin olisi millä vie. Sehän on tärkeämpää kuin juominki. Tätäkö ei Karamazov ymmärtäisi? Tämähän häntä juuri kivistikin, tämä huoli, — mitä epätodennäköistä siis siinä on, että hän pani nuo rahat erilleen ja piilotti ne kaiken varalta? Mutta aika kuluu eikä Fjodor Pavlovitš maksa syytetylle kolmeatuhatta, päinvastoin kuuluu päättäneen käyttää ne juuri niillä houkutellakseen puoleensa hänen lemmittynsä. »Jos Fjodor Pavlovitš ei maksa, niin silloinhan minä olen Katerina Ivanovnan edessä varas.» Ja silloin syntyy hänen mielessään ajatus, että hän menee ja panee nuo puolitoistatuhatta, joita hän yhä edelleen kantaa rintansa päällä pussissa, neiti Verhovtsevin eteen ja sanoo tälle: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Nytpä siis on kaksinkertainen syy varjella noita puoltatoistatuhatta kuin silmäterää, ei ensinkään avata pussia eikä noppia pois sen sisällystä sadan ruplan erissä. Miksi te ette myönnä syytetyllä olevan kunniantuntoa? Ei, hänessä on kunniantuntoa, otaksukaamme, että se ei ole oikeata, otaksukaamme, että se eksyy sangen usein harhaan, mutta se on olemassa, se on aivan intohimona, ja hän on osoittanut sen. Mutta asia kuitenkin mutkistuu, mustasukkaisuuden tuskat kohoavat huippuunsa, ja yhä samat, samat entiset kaksi kysymystä kummittelevat yhä piinallisempina syytetyn kiihtyneissä aivoissa. »Minä annan rahat takaisin Katerina Ivanovnalle: mutta millä varoilla minä vien pois Grušenjkan?» Jos hän hurjasteli sillä tavoin, joi itsensä juovuksiin ja remusi ravintoloissa koko tuon kuukauden ajan, niin ehkäpä se tapahtui juuri sen tähden, että mieli tuntui katkeralta, olo sietämättömältä. Nämä kaksi kysymystä kärjistyivät lopulta siinä määrin, että saattoivat hänet viimein epätoivoon. Hän lähetti nuoremman veljensä isän luo pyytämään tältä kolmeatuhatta viimeisen kerran, mutta malttamatta odottaa vastausta hän syöksyi tämän luo itse ja pieksi ukkoa todistajien nähden. Tämän jälkeen tietysti ei ollut ketään, jolta saisi rahaa, piesty isä ei anna. Saman päivän iltana hän lyö rintaansa, juuri rinnan yläosaan, jossa on tuo pussi, ja vannoo veljelleen, että hänellä on keino, joka estää häntä tulemasta konnaksi, mutta että hän kuitenkin jää siksi, sillä hän näkee edeltäpäin, ettei hän käytä tuota keinoa, ei riitä henkistä voimaa, ei riitä luonteenlujuutta. Miksi, miksi syyttäjä ei usko Aleksei Karamazovin todistusta, joka annettiin niin puhtain mielin, niin vilpittömästi, valmistamatta ja uskottavasti? Miksi hän päinvastoin tahtoo pakottaa minut uskomaan jossakin raossa tai Udolfin linnan kellareissa oleviin rahoihin? Samana iltana, keskusteltuaan veljensä kanssa, syytetty kirjoittaa tuon onnettoman kirjeen, ja tämä kirje onkin kaikkein tärkein, kaikkein suurenmoisin todistuskappale siitä, että syytetty on tehnyt ryöstön! »Pyydän kaikilta ihmisiltä, ja jos ihmiset eivät anna, niin tapan isäni ja otan hänen patjansa alta, ruusunpunaisella nauhalla köytetystä kääröstä, kunhan vain Ivan matkustaisi pois», — siinä on, muka, täydellinen murhan ohjelma, kuinka siis hän ei olisi murhaaja? »Pantiin toimeen kirjoitetun mukaisesti!» huudahtaa syyttäjä. Mutta ensiksikin kirje on juopuneen kirjoittama ja se on kirjoitettu hirveän kiihtyneessä tilassa; toiseksi taaskin hän kirjoittaa kääröstä Smerdjakovin sanojen mukaan, sillä itse hän ei kääröä nähnyt, ja kolmanneksi kirjoitus on kirjoitus, mutta tehtiinkö kirjoitetun mukaisesti, millä sen voi todistaa? Saiko syytetty käärön pieluksen alta, löysikö hän rahat, oliko niitä edes olemassa? Ja rahojenko tähden syytetty sinne juoksi, muistakaahan, muistakaahan! Hän ei syöksynyt päistikkaa ryöstämään, vaan ainoastaan ottamaan selville, missä oli tuo nainen, joka oli saanut hänet huolestumaan, — ei hän siis juossut ohjelman mukaan, kirjoituksen mukaan, hän ei siis juossut panemaan toimeen harkittua ryöstöä, vaan juoksi yhtäkkiä, sattumalta, hurjan mustasukkaisuuden valtaamana! »Niin», sanotaan, »mutta kuitenkin hän juostuaan perille ja tehtyään murhan otti myös rahat.» Mutta tekikö hän loppujen lopuksi murhan vai eikö? Ryöstöä koskevan syytöksen minä torjun inhoten: ei saa syyttää ryöstöstä, jollei voi täsmälleen osoittaa, mitä on ryöstetty, se on selviö! Mutta tekikö hän murhan, murhasiko ryöstämättä? Onko se todistettu? Eiköhän sekin ole romaani?

12.

Eikä murhaakaan tapahtunut

— Herrat valamiehet, tässä on kysymys ihmisen hengestä, ja täytyy olla varovaisempi. Me kuulimme syyttäjän itsensä todistavan, että aivan viimeiseen päivään asti, tähän päivään, tuomion päivään asti, hän epäröi, syyttäisikö syytettyä täysin harkitusta murhasta, epäröi siihen asti kuin tänään oikeudelle esitettiin tuo onneton »humalainen» kirje. »Pantiin toimeen aivan kuin kirjoituksen mukaan!» Mutta toistan taaskin: hän juoksi lemmittynsä luokse, tätä etsimään, ainoastaan ottamaan selkoa, missä tämä oli. Sehän on eittämätön tosiasia. Jos tämä olisi sattunut olemaan kotona, niin hän ei olisi juossut mihinkään, vaan olisi jäänyt hänen luokseen eikä olisi pitänyt sitä, minkä oli luvannut kirjeessä. Hän lähti juoksemaan sattumalta ja odottamatta, ja »humalaista» kirjettään hän silloin kenties ei ollenkaan muistanut. »Sieppasi», muka, »survimen», ja te muistatte, miten tästä yhdestä ainoasta survimesta meille kehitettiin kokonainen psykologia, miksi hänen muka täytyi pitää tätä survinta aseena, siepata se aseeksi y.m. y.m. Tässä nousee mieleeni eräs hyvin tavallinen ajatus: entäpä jos tuo survin ei olisi ollut näkösällä, ei olisi ollut hyllyllä, josta syytetty sen tempasi, vaan olisi ollut kaapissa, — eihän se silloin olisi sattunut syytetyn silmiin ja hän olisi lähtenyt juoksemaan ilman asetta, tyhjin käsin, eikä silloin kenties olisi tappanutkaan ketään. Kuinka minä voin päätellä, että survin todistaa aseella varustautumista ja ennakolta harkittua aietta? Niin, mutta hän huuteli ravintoloissa tappavansa isänsä, mutta kaksi päivää aikaisemmin, sinä iltana, jolloin hän kirjoitti humalaisen kirjeensä, hän oli hiljainen ja riitaantui ravintolassa ainoastaan yhden kauppa-apulaisen kanssa, »sillä Karamazov ei voinut olla riitaantumatta». Mutta minä vastaan tähän, että jos hän oli jo mielessään päättänyt sellaisen murhan, vieläpä tehnyt suunnitelman, tuon kirjoituksen mukaisen, niin varmaankaan hän ei olisi riitaantunut kauppa-apulaisenkaan kanssa, ehkäpä ei ollenkaan olisi mennyt ravintolaankaan, sillä sydän, joka hautoo tämmöistä asiaa, etsii hiljaisuutta ja näkymättömyyttä, tahtoo hävitä kokonaan näkyvistä ja kuuluvilta: »Unohtakaa minut, jos voitte», eikä tämä johdu ainoastaan varovaisesta harkinnasta, vaan vaistosta. Herrat valamiehet, psykologiassa on kaksi päätä, ja mekin kykenemme ymmärtämään psykologiaa. Mitä taasen tulee kaikkiin noihin huuteluihin ravintoloissa koko tuon kuukauden aikana, niin vähänkö huutelevat lapset tai juopuneet retustelijat tullessaan kapakoista ja riidellessään keskenään: »Minä tapan sinut», eivätkä kuitenkaan tapa. Ja tuo onneton kirjekin, — eikö sekin ole juopuneen vihastusta, eikö se ole kapakasta ulos tulevan huuto: »Tapan, tapan teidät kaikki!» Miksi se ei olisi niin, miksi ei olisi voinut olla niin? Minkätähden tämä kirje on onneton, minkä tähden se ei päinvastoin ole hullunkurinen? Juuri sen tähden, että löydettiin murhatun isän ruumis, sen tähden, että todistaja näki syytetyn puutarhassa aseella varustettuna pakenevan ja sai itse häneltä iskun, siis oli toimittu kirjoitetun mukaisesti ja siksi ei kirjekään ole hullunkurinen, vaan kohtalokas. Jumalan kiitos, me olemme päässeet pisteeseen: »Koska oli puutarhassa, niin siis hän on tappanut.» Näillä kahdella pikku sanalla: koska oli, niin välttämättömästi seuraa myös siis, saamme tyhjentävästi selitetyksi kaiken, koko syytteen, — »oli, sentähden myöskin siis». Entäpä jos ei olekaan siis, vaikka siellä olikin? Oi, minä myönnän, että tosiasiat yhdessä, tosiasiain yhteensattuminen, todellakin puhuvat jokseenkin kaunopuheista kieltä. Mutta tarkastelkaapa kuitenkin kaikkia näitä tosiasioita erikseen, antamatta niiden yhdessä lumota itseänne: miksi syyttäjä ei mitenkään tahdo myöntää oikeaksi sitä syytetyn todistusta, että hän juoksi pois isänsä ikkunan luota? Muistakaa niitä pistopuheita, joita tässä syyttäjä lasketteli kunnioituksesta ja »hurskaista» tunteista, jotka muka yhtäkkiä valtasivat murhamiehen. Entäpä jos tässä todellakin olikin jotakin semmoista, ei kunnioituksen, vaan hurskauden tunnetta? »Luultavasti äitini sillä hetkellä rukoili puolestani», todistaa syytetty tutkinnassa, ja hän juoksi pois heti, kun oli tullut vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut hänen isänsä talossa. »Mutta hän ei voinut tulla vakuutetuksi ainoastaan katsomalla ikkunasta», väittää syyttäjä meitä vastaan. Miksi ei voinut? Ikkunahan avattiin, kun syyttäjä koputti merkit. Silloin saattoi Fjodor Pavlovitš lausua jonkin sellaisen sanan tai päästää sellaisen huudahduksen, että syytetty yht'äkkiä saattoi tulla vakuutetuksi siitä, ettei rouva Svetlov ollut siellä. Miksi on välttämättömästi otaksuttava asian olleen niinkuin me sen kuvittelemme, niinkuin olemme nähneet hyväksi kuvitella? Todellisuudessa voi vilahtaa tuhansia seikkoja, joita ei havaitse kaikkein etevinkään romaaninsepittäjä. »Niin, mutta Grigori näki oven avoimena, siis syytetty oli varmasti sisällä ja siis hän on tehnyt murhankin.» Tästä ovesta, herrat valamiehet… Katsokaahan, tuosta avoimesta ovesta todistaa ainoastaan yksi henkilö, joka kuitenkin itse oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että… Mutta olkoon, olkoon että ovi oli auki, olkoonpa että syytetty on väärin todistanut, valehdellut itsesäilytysvietin ohjaamana, mikä on niin ymmärrettävää hänen asemassaan, olkoon, olkoon, että hän meni sisälle taloon, oli talossa, — miksi sitten hänen välttämättömästi täytyi tehdä murha, koska oli sisällä, hän saattoi syöksyä sisälle, juoksennella läpi huoneitten, saattoi töytäistä isänsä pois tieltään, saattoi kolhaistakin isäänsä, mutta tultuaan vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut tämän luona, hän juoksi pois iloissaan siitä, ettei lemmitty ollut siellä ja että hän oli tullut talosta tappamatta isäänsä. Juuri tästä syystä hän kenties hyppäsikin hetkeä myöhemmin alas aidalta kiivastuksissaan maahan lyömäänsä Grigoria auttamaan, koska hän kykeni tuntemaan puhdasta tunnetta, säälin ja myötätunnon tunnetta, koska hän oli paennut kiusausta tappaa isänsä, koska hän tunsi sydämensä puhtaaksi ja iloiseksi sen johdosta, ettei ollut tappanut isäänsä. Kauhistuttavan kaunopuheisesti kuvaa syyttäjä meille syytetyn hirveätä tilaa Mokrojessa, kun lempi uudelleen avautui hänelle kutsuen häntä uuteen elämään, ja kun hän ei enää saanut rakastaa, sillä hänen takanaan oli hänen isänsä verinen ruumis ja ruumiin takana rangaistus. Ja kuitenkin syyttäjä piti mahdollisena rakkauden, jonka hän myös selitti oman psykologiansa mukaan: »Hurmion tila, muka, rikollista viedään mestattavaksi, vielä on paljon aikaa, j.n.e., j.n.e.» Mutta etteköhän te luonut toista henkilöä, herra syyttäjä, kysyn taaskin. Onko, onko syytetty niin raaka ja tunnoton, että hän saattoi vielä sillä hetkellä ajatella rakkautta ja oikeuden edessä kiemurtelua, jos hän todellakin oli vuodattanut isänsä veren? Ei, ei ja ei! Heti kun selvisi, että hänen lemmittynsä häntä rakastaa, kutsuu mukaansa, lupaa hänelle uuden onnen, — oi, minä vannon, hänen olisi täytynyt silloin tuntea kaksin verroin, kolmin verroin voimakkaampana tarve surmata itsensä, ja hän olisi ehdottomasti surmannut itsensä, jos hänen takanansa olisi ollut hänen isänsä ruumis! Oi, ei, hän ei olisi unohtanut, missä pistolinsa olivat! Minä tunnen syytetyn: julma, puiseva sydämettömyys, jonka syyttäjä panee hänen ominaisuudekseen, ei ollenkaan ole hänen luonteensa mukainen. Hän olisi tappanut itsensä, se on varmaa; hän ei tappanut itseään juuri sen tähden, että »äiti rukoili hänen puolestaan» ja hänen sydämensä oli viaton isän vereen. Hän oli murheissaan, hän tunsi tuskaa sinä yönä Mokrojessa ainoastaan maahan lyömänsä ukko Grigorin tähden ja rukoili sydämessään Jumalaa, että ukko nousisi ja tulisi tajuihinsa, että hänen iskunsa ei olisi ollut kuolettava ja että hän säästyisi sen vaatimalta rangaistukselta. Miksi ei voisi näin selittää tapahtumia? Mikä varma todistus meillä on siitä, että syytetty meille valehtelee? Entä isän ruumis, huomautetaan meille heti uudestaan: hän juoksi ulos, hän ei tappanut, — kuka sitten tappoi vanhuksen?

Minä toistan, tässä on koko syytteen logiikka: kuka sitten tappoi, jollei hän? Ei voi, muka, panna ketään hänen sijalleen. Herrat valamiehet, onkohan se niin? Eikö todellakaan voi panna kerrassaan ketään? Me kuulimme, miten syyttäjä laski sormillaan kaikki sinä yönä siinä talossa olleet ja käyneet. Tulokseksi saatiin viisi henkeä. Kolme näistä, minä myönnän sen, on täysin vapaata epäluulonalaisuudesta: itse murhan uhri, Grigori ja tämän vaimo. Jäljelle jäivät siis syytetty ja Smerdjakov, ja nyt syyttäjä huudahtaa tunteikkaasti, että syytetty viittaa Smerdjakoviin sen tähden, että hän ei voi viitata kehenkään muuhun, ja että jos olisi olemassa joku kuudes, vaikkapa vain jonkun kuudennen haamu, niin syytetty heti luopuisi syyttämästä Smerdjakovia, koska moinen syytös häntä hävettäisi, ja viittaisi tuohon kuudenteen. Mutta, herrat valamiehet, miksi minä en voisi päätellä aivan päinvastoin? Tässä on kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov, — miksi minä en sanoisi, että te syytätte klienttiäni yksinomaan siitä syystä, ettei ole ketään muuta, jota syyttäisitte? Ja ketään muuta ei ole sen tähden, että te etukäteen aivan mielivaltaisesti vapautitte Smerdjakovin kaikista epäluuloista. Niin, totta on, että Smerdjakovia vastaan todistavat ainoastaan syytetty itse, hänen kaksi veljeänsä, rouva Svetlov eikä kukaan muu. Mutta onhan olemassa vieläkin eräänlainen todistaja: se on jokin, vaikkakin epäselvän, kysymyksen esiintyminen yhteiskunnan piirissä, jonkin epäluulon, kuuluu jonkinmoinen epäselvä huhu, tuntuu, että vallitsee jonkinlainen odotus. Lisäksi antaa todistuksensa myöskin eräs varsin luonteenomainen, vaikka, minä myönnän sen, epämääräinen tosiasiain rinnakkain asettelu: ensiksikin tuo kaatuvataudin kohtaus juuri katastrofipäivänä, kohtaus, jota syyttäjän jostakin syystä näytti olevan pakko niin kovasti puolustella ja vakuutella. Sitten tuo Smerdjakovin äkillinen itsemurha tuomion langettamisen edellisenä iltana. Sitten syytetyn vanhemman veljen yhtä odottamaton todistus tänään oikeudessa, vaikka hän tähän saakka oli uskonut veljensä olevan syyllisen, sekä se, että hän yhtäkkiä toi rahat ja julistaa hänkin vuorostaan Smerdjakovin murhaajaksi! Oi, minä olen täydelleen vakuutettu niinkuin oikeuskin ja prokuraattori, että Ivan Karamazov on sairas ja kuumeessa, että hänen todistuksensa tosiaankin saattoi olla epätoivoinen yritys, sen lisäksi kuumehoureissa keksitty, pelastaa veli syyttämällä vainajaa. Mutta joka tapauksessa sentään mainittiin Smerdjakovin nimi, ja taaskin tuntuu siinä olevan jotakin arvoituksellista. Jotakin tässä, herrat valamiehet, on ikäänkuin jäänyt loppuun puhumatta ja loppuun viemättä. Ja ehkäpä se vielä tulee loppuun puhutuksi. Mutta jättäkäämme toistaiseksi tämä, siitä tulee edempänä puhe. Oikeus päätti äsken jatkaa jutun käsittelyä, mutta nyt, sitä odoteltaessa, minä voisin kuitenkin jotakin huomauttaa esimerkiksi Smerdjakov-vainajan luonteenkuvauksesta, jonka syyttäjä suoritti niin tarkkasilmäisesti ja niin kyvykkäästi. Vaikka ihmettelen kykyä, en kuitenkaan voi myöntää karakteristiikkaa asian olemukseen nähden täysin oikeaan osuneeksi. Minä olen ollut Smerdjakovin luona, olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kassaan, ja hän teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Hänellä oli heikko terveys, se on totta, mutta luonteeltaan, mutta sydämeltään, — ei, hän ei ollut ollenkaan niin heikko mies kuin syyttäjä on hänestä päätellyt. Varsinkaan minä en löytänyt hänestä arkuutta, sitä arkuutta, jota syyttäjä meille niin kuvaavasti esitteli. Suoruutta taas hänessä ei ollut ensinkään, huomasin päinvastoin hirveätä epäluuloisuutta, joka kätkeytyi naiivisuuden suojaan, ja hänellä oli äly, joka kykeni oivaltamaan sangen monia asioita. Oi, syyttäjä on liian vähästä ruvennut pitämään häntä matalajärkisenä. Minuun hän teki sangen täsmällisesti määriteltävän vaikutuksen: lähdin hänen luotaan vakuutettuna siitä, että hän oli ehdottomasti ilkeä olento, määrättömän kunnianhimoinen, kostonhaluinen ja tuiki kateellinen. Olen koonnut erinäisiä tietoja hänestä: hän vihasi syntyperäänsä, häpesi sitä ja muisteli hampaitaan kiristellen, että »oli saanut alkunsa Smerdjaštšajasta». Palvelija Grigoria ja tämän vaimoa kohtaan, jotka hänen lapsuudessaan olivat olleet hänen hyväntekijöitään, hän oli epäkunnioittava. Venäjää hän kirosi ja pilkkasi. Hän haaveili Ranskaan muuttamista ja muuttumista siellä ranskalaiseksi. Hän oli jo aikaisemmin puhunut paljon ja usein siitä, että hänellä ei ole varoja tähän. Minusta näyttää, ettei hän rakastanut ketään paitsi itseään, mutta itseään kohtaan hän tunsi ihmeellisen korkeata kunnioitusta. Sivistys oli hänen mielestään hyvät vaatteet, puhtaat paidanrinnukset ja kiilloitetut saappaat. Pitäen itseään (siihenkin on todistuksia) Fjodor Pavlovitšin aviottomana poikana hän saattoi tuntea vihaa, kun hän vertasi asemaansa herransa aviolasten asemaan: heillä, muka, on kaikki eikä hänellä mitään, heillä on kaikki oikeudet ja he saavat periä, mutta hän on vain kokki. Hän kertoi minulle, että hän oli itse yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa laittamassa noita rahoja kääröön. Tarkoitus, johon tuo rahasumma oli määrätty, — summa, jolla hän olisi voinut luoda onnensa, — oli hänelle tietysti hyvin vastenmielinen. Sitäpaitsi hän näki kolmetuhatta ruplaa, kirkkaita sadan ruplan seteleitä (minä kysyin häneltä vartavasten tätä). Oi, älkää näyttäkö koskaan kateelliselle ja itserakkaalle ihmiselle yhdellä kertaa suurta rahamäärää, mutta hän näki nyt ensimmäisen kerran niin paljon rahaa samoissa käsissä. Sataruplasten pinkka saattoi jättää hänen mieleensä kirvelevän kuvan, joka ensimmäisellä kerralla ei johtanut mihinkään seurauksiin. Suurikykyinen syyttäjä esitti meille tavattoman hienovivahteisesti kaiken, mitä voi tuoda esille pro ja contra siihen otaksumaan nähden, että Smerdjakovia voisi syyttää murhasta, ja hän kysyi erityisesti: minkä tähden tämän tarvitsi teeskennellä kaatuvatautia? Niin, mutta saattoihan olla niinkin, ettei hän teeskennellytkään, kohtaus saattoi tulla aivan luonnollisella tavalla, ja sairas saattoi sitten toipua. Otaksukaamme, ettei hän parantunut, mutta saattoihan hän joka tapauksessa tulla tajuihinsa ja toipua, niinkuin kaatuvataudissa tapahtuu. Syyttäjä kysyy: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki murhan? Tuon hetken osoittaminen on tavattoman helppo tehtävä. Hän saattoi toipua ja herätä syvästä unesta (sillä hän oli vain unessa: kaatuvataudin kohtausten jälkeen seuraa aina syvä uni), juuri sillä hetkellä, jolloin ukko Grigori tarttuen aidan yli pakenevaa syytettyä jalkaan parkaisi niin, että se kuului yltympäri: »Isänmurhaaja!» Se huuto, joka oli aivan tavallisuudesta poikkeava, hiljaisuudessa ja pimeässä, juuri saattoikin herättää Smerdjakovin, joka ei tällöin voinut nukkua enää kovin sikeästi: aivan luonnollista oli, että hän oli saattanut jo tuntia aikaisemmin ruveta heräilemään. Noustuaan vuoteesta hän lähtee miltei tiedottomasti ja ilman mitään aikeita huutoa kohti nähdäkseen mitä siellä on tekeillä. Hänen päässään on taudin humua, harkintakyky uinuu vielä, mutta nyt hän on puutarhassa, hän menee valaistujen akkunain luo ja kuulee kauhean uutisen herralta, joka tietysti ilostui hänen tulostaan. Ajatus syntyy heti hänen päässään. Pelästyneeltä herraltaan hän saa kuulla kaikki yksityiskohdat. Ja nytpä vähitellen hänen sekavissa ja sairaissa aivoissaan kehittyy ajatus — kamala, mutta houkutteleva ja kiistämättömän johdonmukainen: tappaa, ottaa rahaa kolmetuhatta ja syyttää sitten nuorta herraa: ketä muuta nyt epäiltäisiinkään kuin nuorta herraa, ketä muuta voidaan syyttää kuin nuorta herraa, kaikki todistaa häntä vastaan, hän oli täällä? Kauhea rahan, saaliin himo saattoi vallata hänen sielunsa samalla kuin hän ajatteli, että pääsisi rangaistuksetta. Oi, tuommoiset äkilliset ja hillittömät puuskat esiintyvät niin usein tilaisuuden ilmaantuessa ja, mikä tärkeintä, tulevat yhtäkkiä sellaisille murhamiehille, jotka vielä hetkistä aikaisemmin eivät tietäneet, että heidän tekee mieli murhata! Nyt Smerdjakov saattoi mennä sisälle herransa luo ja toteuttaa suunnitelmansa, — miten, millä aseella? Oi, ensimmäisellä kivellä, minkä hän otti puutarhasta. Mutta miksi, missä tarkoituksessa? Entä kolmetuhatta, niillähän hän tekee onnensa. Oi, minä en puhu ristiriitaisesti: rahat saattoivat olla olemassa ja olla siellä. Ja ehkäpä Smerdjakov yksin tiesikin, mistä ne löytää, missä herra niitä säilyttää. »No, entä rahojen päällys, entä lattialla oleva reväisty kirjekuori?» Äsken kun syyttäjä tästä kääröstä puhuessaan esitti sangen hienon mietelmän siitä, että sen saattoi jättää lattialle nimenomaan tottumaton varas, juuri sellainen kuin Karamazov, eikä ollenkaan Smerdjakov, joka ei mitenkään olisi jättänyt jälkeensä niin raskauttavaa todistuskappaletta, — äsken, herrat valamiehet, tuota kuunnellessani minut yhtäkkiä valtasi sellainen tunne, että kuulen jotakin hyvin tuttua. Ja ajatelkaahan, juuri tämän saman mietelmän, tämän saman arvailun, miten Karamazov olisi tehnyt käärölle, minä olin kuullut täsmälleen kaksi päivää aikaisemmin Smerdjakovilta itseltään, eikä siinä kyllin, vaan hän suorastaan hämmästytti minut tällä: minusta nimittäin tuntui, että hän vilpillisesti tekeytyi naiiviksi, koetti ennakoida, saada isketyksi minuun tuon ajatuksen, jotta minä itse tekisin tuon saman johtopäätöksen, ja hän ikäänkuin johti minua siihen. Eiköhän hän liene johtanut tutkijoitaan näin ajattelemaan? Eiköhän hän saanut tuota ajatusta tungetuksi myöskin suurikykyisen syyttäjän mieleen? Sanotaan: entä Grigorin vanha vaimo? Kuulihan hän, miten sairas hänen vieressään vaikerteli koko yön. Niin, kuuli kyllä, mutta tuo havainto on tavattoman epäluotettava. Tunsin erään rouvan, joka katkerasti valitti, että häntä oli kaiken yötä herätellyt pihalla haukkuva rakki ja estänyt häntä nukkumasta. Ja kuitenkin oli koira-rukka, kuten selvisi, haukahtanut pari kolme kertaa koko yönä. Ja se on luonnollista; ihminen nukkuu ja kuulee yhtäkkiä vaikerrusta, hän herää harmistuneena siitä, että hänet herätettiin, mutta vaipuu silmänräpäyksessä uudestaan uneen. Parin tunnin kuluttua kuuluu taas vaikertelua, hän herää ja nukahtaa taas, lopuksi kuuluu vielä kerran vaikerrus, taaskin vain parin tunnin kuluttua, kaiken kaikkiaan kolme kertaa koko yössä. Aamulla nukkuja nousee ja valittaa, että joku on vaikerrellut kaiken yötä ja tavan takaa herättänyt hänet. Mutta siltä hänestä välttämättömästi täytyykin tuntua; unen väliajat, kaksi tuntia joka kerralla, hän on ollut nukuksissa eikä niitä muista, vaan muistaa ainoastaan heräämisen hetket, ja siksi hänestä tuntuu, että häntä on herätelty kaiken yötä. »Mutta miksi, miksi», huudahtaa syyttäjä, »Smerdjakov ei ole tunnustanut lapussa, jonka hän kirjoitti kuolemansa edellä? Toiseen asiaan», muka, »Riitti omaatuntoa, mutta ei toiseen.» Mutta sallikaahan sanoa: omatunto — se on jo katumusta, mutta itsemurhaajan ei välttämättömästi tarvinnut tuntea katumusta, hän tunsi vain epätoivoa. Epätoivo ja katumus — ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Epätoivo voi olla ilkeämielinen ja sovintoon taipumaton, ja kohottaessaan kätensä itseään vastaan itsemurhaaja saattoi tuona hetkenä kaksin verroin vihata niitä, joita oli kadehtinut koko elämänsä ajan. Herrat valamiehet, varokaa tekemästä tuomiovirhettä! Missä, missä suhteessa on epätodennäköistä kaikki se, mitä minä nyt juuri olen teille esittänyt ja kuvannut? Sanokaa, missä kohdassa minun esityksessäni on virhe, sanokaa missä kohdassa se on mahdoton, järjetön! Mutta jos minun otaksumisissani on mahdollisuuden varjokin, todennäköisyyden varjokin, — niin pidättykää lausumasta langettavaa tuomiota. Mutta onko tässä ainoastaan varjo? Vannon kaiken pyhän kautta, että minä täydelleen uskon oman, nyt juuri teille esittämäni selityksen murhan tapahtumisesta. Mutta pääasia, pääasia on, että minua kiusaa ja minut saa suunniltani yhä vain se ajatus, että koko suuressa tosiasiain joukossa, joita syyttäjä on kasannut syytettyä vastaan, ei ole ainoatakaan edes osapuilleen täsmällistä ja kumoamatonta ja että onnettoman syöksevät turmioon ainoastaan nämä tosiasiat yhdessä. Niin, yhdessä otettuina nuo tosiasiat ovat kauheat: tuo veri, tuo sormista valuva veri, veriset liinavaatteet, tuo pimeä yö, jossa kuuluu parkaisu »isänmurhaaja!», ja huutajan kaatuminen maahan pää puhki lyötynä, ja sitten tuo suuri joukko lausumia, todistuksia, eleitä, huutoja, — oi, se vaikuttaa niin voimakkaasti, voi niin lahjoa vakaumuksen, mutta teidänkö vakaumuksenne, herrat valamiehet, se voi lahjoa? Muistakaa, teille on annettu rajaton valta, valta sitoa ja päästää. Mutta mitä suurempi valta on, sitä kauheampaa on sen käyttö! Minä en hitustakaan peräydy siitä, mitä nyt olen sanonut, mutta olkoon menneeksi, olkoon, että minäkin hetkiseksi asetun samalle kannalle kuin syyttäjä, että onneton klienttini on tahrannut kätensä isänsä verellä. Tämä on vain otaksuma, toistan sen, minä en hetkeäkään usko hänen syyllisyyttänsä, mutta olkoon menneeksi, minä otaksun syytettymme olevan syypään isänmurhaan, mutta kuulkaa kuitenkin sanaani, vaikkapa minä otaksuisinkin tämmöistä. Sydämeni vaatii minua sanomaan teille vielä erään asian, sillä minä aavistan, että teidänkin sydämissänne ja mielissänne käy voimakas taistelu… Antakaa minulle anteeksi, herrat valamiehet, se mitä sanon sydämestänne ja mielestänne. Mutta minä tahdon pysyä totuudessa ja olla vilpitön loppuun asti. Olkaamme kaikki vilpittömiä!…

Tässä kohdassa puolustajan puheen keskeytti jokseenkin voimakas kättentaputus. Hän oli tosiaankin lausunut viimeiset sanansa äänensävyllä, jossa kaikui sellainen vilpittömyys, että kaikki tunsivat hänellä kenties todella olevan jotakin sanottavaa ja että se, mitä hän nyt sanoo, onkin kaikkein tärkeintä. Mutta kuultuaan kättentaputuksen puheenjohtaja uhkasi kuuluvalla äänellä »puhdistaa» oikeussalin, jos »tuommoinen tapaus» vielä uudistuu. Syntyi hiljaisuus ja Fetjakovitš alkoi puhua uudenlaisella, vakuutusta ilmaisevalla äänellä, aivan toisenlaisella kuin oli puhunut tähän asti.

13.

Avionrikkoja ajatuksissa

— Eivät ainoastaan kaikki tosiasiat yhdessä syökse onnettomuuteen klienttiäni, — lausui hän, — ei, minun klienttini syöksee onnettomuuteen oikeastaan vain yksi tosiasia: se on isävanhuksen ruumis! Jos olisi kysymyksessä tavallinen murha, niin te nähdessänne kuinka mitättömiä, todistamattomia ja mielikuvituksellisia nuo tosiasiat ovat, jos jokaista niitä tarkastetaan erikseen eikä kaikkia yhdessä, — kumoaisitte syytteen, ainakin teitä epäilyttäisi tuhota ihminen vain ennakkoluulosta häntä kohtaan, jonka ennakkoluulon hän valitettavasti kylläkin on ansainnut! Mutta tässä ei ole tavallinen murha, vaan isänmurha! Se tekee voimakkaan vaikutuksen, vieläpä siinä määrin, että syytettä tukevien tosiasiain mitättömyys ja todistamattomuus ei tunnu enää niin vähän sanovalta ja mitään todistamattomalta, vieläpä kaikkein ennakkoluulottomimpienkin mielestä. Kuinka voi vapauttaa semmoisen syytetyn? Entäpä jos hän on tappanut ja pääsee rangaistuksetta, — tämmöistä tuntee sydämessään jokainen melkeinpä tahtomattaan, vaistomaisesti. Niin, kamala asia on isänsä veren vuodattaminen, — hänen, joka on minut siittänyt, hänen, joka on minua rakastanut, hänen, joka ei ole säästänyt elämäänsä minun takiani, vaan on lapsuusvuosistani lähtien tuntenut minun tuskani, kärsinyt koko elämänsä minun onneni puolesta ja elänyt vain minun iloistani, minun edistyksestäni! Oi, sellaisen isän surmaaminen — sitähän ei kykene edes ajattelemaan! Herrat valamiehet, mitä on isä, todellinen isä, mikä suuri sana tuo onkaan, miten kauhean suuri aate sisältyykään tuohon nimitykseen! Me osoitimme äsken juuri osittain, mitä todellinen isä on ja mitä hänen pitää olla. Mutta tässä asiassa, joka nyt niin kiinnittää meidän kaikkien mieltä, jonka tuottaman tuskan tunnemme sielussamme, — tässä asiassa isä, Fjodor Pavlovitš Karamazov vainaja ei ollenkaan sopinut isä-käsitteeseen, siihen, jonka sydämemme äsken muodosti. Se on onnettomuus. Niin, todellakin joku isä toisiaan voi olla kuin onnettomuus. Tarkastelkaamme tätä onnettomuutta lähemmin, — eihän pidä pelätä mitään, herrat valamiehet, sillä tärkeä päätös on tehtävä. Varsinkaan meidän ei pidä pelätä nyt eikä niin sanoakseni koettaa huitomalla karkoittaa jotakin ajatusta, niinkuin lapset tai pelokkaat naiset, käyttääkseni suurikykyisen syyttäjän sattuvaa sanontaa. Mutta tulisessa puheessaan kunnioitettava vastustajani (ja hän oli vastustajani jo ennenkuin olin lausunut sanaakaan), vastustajani huudahti muutamia kertoja: »Ei, minä en jätä syytetyn puolustamista kenenkään tehtäväksi, minä en luovuta hänen puolustamistaan Pietarista tulleelle puolustusasianajajalle, — minä olen syyttäjä, minä olen myös puolustaja!» Näin hän huudahti muutamia kertoja ja unohti kuitenkin mainita, että jos tuo hirveä syytetty oli kokonaista kaksikymmentäkolme vuotta niin kiitollinen ainoastaan yhdestä naulasta pähkinöitä, jotka hän sai ainoalta hänelle hänen lapsena ollessaan ja hänen lapsuudenkodissaan hellyyttä osoittaneelta ihmiseltä, niin eihän sellainen ihminen päinvastoin myöskään voinut olla muistamatta kaikkien noiden kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana, mitenkä hän oli juoksennellut avojaloin isänsä »takapihalla, ilman saappaita, vain yksi nappi housuissa», kuten ihmisystävällinen tohtori Herzenstube lausui. Oi, herrat valamiehet, miksi tarkastelisimme lähemmin tätä »onnettomuutta», toistaisimme sen, minkä kaikki jo tietävät! Mitä klienttini kohtasi tultuaan tänne isänsä luo? Ja miksi, miksi pitää kuvata klienttini tunteettomaksi, itsekkääksi, hirviöksi? Hän on hillitön, hän on raju ja hurjapäinen, siitä me häntä nyt tuomitsemme, mutta kuka on syypää hänen kohtaloonsa, kuka on syypää siihen, että hän, jolla oli hyviä taipumuksia ja kiitollinen, tunteellinen sydän, sai niin nurinkurisen kasvatuksen? Opettiko hänelle kukaan viisautta ja järkeä, onko häntä valistettu tiedoilla, rakastiko häntä kukaan edes jonkin verran hänen lapsuudessaan? Minun klienttini kasvoi Jumalan huomassa, toisin sanoen, niinkuin villipeto. Kenties hän halusi nähdä isänsä monia vuosia kestäneen eron jälkeen, kenties hän tuhansia kertoja sitä ennen, muistellessaan lapsuuttaan kuin unta, karkoitti inhoittavat aaveet, joita hänen lapsuutensa unessa oli ollut, ja halusi koko sydämestään puolustaa isäänsä ja syleillä häntä! Mutta kuinka kävi? Hän saa tänne tultuaan osakseen vain kyynillistä ivaa, epäluuloa ja koukkuilua riidanalaisten rahojen johdosta; hän kuulee vain sellaisia keskusteluja ja elämänohjeita, jotka kirvelevät sydäntä, joka päivä, »konjakkikullan ääressä», ja viimein hän näkee isänsä koettavan viedä häneltä, omalta pojalta, hänen omilla rahoillaan, lemmityn, — oi, herrat valamiehet, se on inhoittavaa ja julmaa! Ja sama ukko valittaa kaikille poikansa kunnioituksenpuutetta ja kovasydämisyyttä, mustaa häntä ihmisten seuroissa, vahingoittaa häntä, panettelee häntä, ostelee Hänen velkakirjojaan toimittaakseen hänet vankilaan! Herrat valamiehet, nämä sielut, nämä päältäpäin katsoen hurjat ja hillittömät ihmiset, niinkuin minun klienttini, ovat useimmiten tavattoman herkkäsydämisiä, he eivät vain näytä sitä. Älkää naurako, älkää naurako ajatukselleni! Lahjakas syyttäjä pilkkasi äsken klienttiäni säälimättömästi sanoessaan hänen rakastavan Schilleriä, rakastavan »ihanaa ja korkeata». Minä en olisi pilkannut tätä hänen sijassaan, syyttäjän paikalla! Niin, nämä sydämet, — oi, antakaa minun puolustaa näitä sydämiä, joita niin harvoin ja niin väärin ymmärretään, — nämä sydämet sangen usein kaipaavat jotakin hellää, kaunista ja oikeata aivan kuin vastakohdaksi itselleen, hurjuudelleen, julmuudelleen, — kaipaavat tiedottomasti, mutta kaipaavat. He näyttävät päältäpäin intohimoisilta ja julmilta, mutta he kykenevät kärsimykseen asti rakastamaan esimerkiksi naista, ja nimenomaan henkisellä ja korkeammalla rakkaudella. Älkää taaskaan naurako minulle: näin on kaikkein useimmin laita näiden luonteiden! He vain eivät voi salata intohimoaan, joka joskus on sangen karkea, — tämäpä juuri hämmästyttää, tämä huomataan, mutta ihmisen sisälle ei nähdä. Päinvastoin kaikki heidän intohimonsa tulevat nopeasti tyydytetyiksi, mutta jalon, ihanan olennon vieressä tämä näennäisesti karkea ja julma mies etsii uudistusta, etsii mahdollisuutta parantua, tulla paremmaksi, tulla yleväksi ja kunnialliseksi, — »korkeaksi ja ihanaksi», niin paljon kuin tälle sanalle nauretaankin! Äsken sanoin, etten katso voivani kajota klienttini ja neiti Verhovtsevin romaaniin. Mutta puoli sanaa voi sentään sanoa: emme kuulleet todistusta, vaan ainoaltaan raivostuneen ja kostavan naisen huutoa, eikä hänen, oi, ei hänen pitäisi soimata uskottomuudesta, sillä hän itse on ollut uskoton! Jos hänellä olisi ollut edes jonkin verran aikaa miettiä, niin hän ei olisi antanut sellaista todistusta! Oi, älkää uskoko häntä, ei, klienttini ei ole »peto», niinkuin hän häntä nimitti! Ristiinnaulittu ihmisten rakastaja valmiina ristilleen lausui: »Minä olen hyvä paimen, hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä, ettei yksikään niistä joudu hukkaan»… Älkäämme mekään antako ihmisen sielun joutua tuhon omaksi! Minä kysyin äsken: mitä on isä, ja minä huudahdin, että se on suuri sana, kallis nimi. Mutta sanaa, herrat valamiehet, on käytettävä rehellisesti, enkä minä salli mainittavan esinettä sanalla ja nimityksellä, jonka se itse itselleen omaksuu. Sellainen isä kuin murhattu ukko Karamazov ei voi kantaa isän nimeä eikä ole sitä ansainnut. Rakkaus isään, jota isä itse ei ole tehnyt oikeutetuksi, on järjettömyys, on mahdottomuus. Ei voi luoda rakkautta tyhjästä, tyhjästä luo ainoastaan Jumala. »Isät, älkää pahentako lastenne mieltä», kirjoittaa apostoli rakkautta liekehtivin sydämin. En mainitse tässä näitä pyhiä sanoja klienttini takia, vaan tahdon muistuttaa ne kaikkien isien mieliin. Kuka on antanut minulle tämän vallan opettaa isiä? Ei kukaan. Mutta ihmisenä ja kansalaisena minä huudan — vivos voco! Me viivymme maan päällä vähän aikaa, me teemme paljon huonoja tekoja ja puhumme huonoja sanoja. Mutta siksipä käyttäkäämme sopivaa hetkeä yhdessä ollessamme sanoaksemme toinen toisellemme hyvänkin sanan. Niin teen minäkin: niin kauan kuin olen tällä paikalla, minä käytän hetkeäni. Ei suotta ole korkein tahto lahjoittanut meille tätä puhujalavaa — tästä kuulee meidät koko Venäjä. En puhu ainoastaan täkäläisille isille, vaan huudan kaikille isille: »Isät, älkää pahentako lastenne mieltä!» Niin, täyttäkäämme ensin itse Kristuksen käsky ja ottakaamme vasta sitten itsellemme oikeus vaatia sitä lapsiltammekin. Muussa tapauksessa me emme ole lastemme isiä, vaan heidän vihollisiaan, eivätkä he ole lapsiamme, vaan vihollisiamme, ja me itse olemme tehneet heidät vihollisiksemme! »Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan» — nämä eivät ole minun sanojani, näin käskee evankeliumi: mittaamaan sillä mitalla, jolla teillekin mitataan. Kuinka voimme syyttää lapsiamme, jos he mittaavat meille meidän mitallamme? Äskettäin Suomessa eräs neito, palvelijatar, joutui epäluulon alaiseksi siitä, että hän oli salaa synnyttänyt lapsen. Alettiin pitää häntä silmällä, ja talon ullakolla, tiilikivikasan takana, olikin hänen arkkunsa, josta kukaan ei ollut mitään tietänyt, se avattiin ja siitä löydettiin äskensyntyneen ja hänen surmaamansa lapsen ruumis. Samasta arkusta löydettiin kahden hänen jo sitä ennen synnyttämänsä ja niinikään heti synnytyksen tapahduttua surmaamansa pienokaisen luurangot, minkä hän myönsikin viakseen. Herrat valamiehet, onko tämä lastensa äiti? Niin, hän synnytti heidät, mutta onko hän heidän äitinsä? Rohkeneeko kukaan meistä käyttää hänestä äidin pyhää nimitystä? Olkaamme rohkeita, herrat valamiehet, olkaamme suorastaan uhkarohkeita, meidän velvollisuutemmekin on olla sellaisia tällä hetkellä, eikä meidän sovi pelätä erinäisiä sanoja ja aatteita niinkuin moskovalaiset kauppiaitten rouvat, jotka pelkäävät »metallia» ja »tulikiveä». Ei, osoittakaamme päinvastoin, että viime vuosien edistys on hipaissut meidänkin kehitystämme, ja sanokaamme suoraan: se, joka on siittänyt, ei vielä ole isä, isä on se, joka on siittänyt ja ansainnut isän nimen. Oi, tietysti on olemassa toinenkin merkitys, toinen tapa tulkita isä-sanaa, joka vaatii, että isäni, vaikka hän olisikin peto ja pahantekijä lapsiansa kohtaan, kuitenkin jäisi isäkseni ainoastaan sentähden, että hän on minut siittänyt. Mutta tämä merkitys on jo niin sanoakseni mystillinen, jota minä en käsitä järjelläni, vaan joka minun on omaksuttava vain uskon kautta tai oikeammin sanoen uskomalla, niinkuin monta muuta asiaa, joita minä en ymmärrä, mutta joita uskonto kuitenkin käskee minun uskoa. Mutta siinä tapauksessa se jääköönkin todellisen elämän piirin ulkopuolelle. Mutta todellisen elämän piirissä, jolla ei vain ole oikeutensa, vaan joka itsekin panee suuria velvollisuuksia, tässä piirissä meidänkin, jos tahdomme olla humaanisia ja kristityitä, täytyy ja on velvollisuus soveltaa ainoastaan järjen ja kokemuksen hyväksymiä vakaumuksia, jotka ovat kulkeneet analyysin ahjon läpi, sanalla sanoen, toimia järkevästi eikä järjettömästi niinkuin unessa ja houreessa, ettemme vahingoittaisi ihmistä, ettemme kiduttaisi ja tuhoaisi ihmistä. Tämä, tämä onkin oikeata kristillistä toimintaa, ei vain mystillistä, vaan järkevää ja todellista ihmisrakkauden toimintaa. —

Tässä paikassa kuului voimakkaita kättentaputuksia eri puolilta salia, mutta Fetjukovitš alkoi huitoa käsillään ikäänkuin pyytäen, ettei häntä keskeytettäisi ja että annettaisiin hänen puhua loppuun. Syntyi heti hiljaisuus. Puhuja jatkoi:

— Luuletteko te, herrat valamiehet, että tämmöiset kysymykset voivat olla koskettamatta lapsiamme, sanokaamme niitä, jotka jo ovat nuorukaisiässä ja alkavat jo ajatella: ei, eivät voi, älkäämme me vaatiko heiltä mahdotonta pidättymistä! Arvottoman isän näkeminen, varsinkin kun häntä voi verrata toisten lasten, ikätoverien, isiin, jotka ansaitsevat tämän nimen, herättää pakostakin nuorukaisessa kärsimystä tuottavia kysymyksiä. Hänelle vastataan virallisesti näihin kysymyksiin: »Hän on sinut siittänyt, sinä olet hänen vertaan, ja siksi sinun on rakastettava häntä.» Nuorukainen vaipuu pakostakin mietteisiin. »Onko hän sitten rakastanut minua, kun minut siitti», kysyy hän yhä enemmän ihmetellen, »minun tähtenikö hän minut siitti: hän ei tuntenut minua eikä edes sukupuoltani sinä hetkenä, sinä intohimon hetkenä, jolloin hän kenties oli viinin tulistama, eikä hän ole antanut minulle perinnöksi mitään muuta kuin taipumuksen juoppouteen, — siinä ovat kaikki hänen hyvät työnsä… Miksi minun siis on rakastettava häntä, senkö takia vain, että hän siitti minut eikä sitten koko elämänsä aikana ole rakastanut minua?» Oi, teistä kenties tuntuvat nämä kysymykset karkeilta, julmilta, mutta älkää vaatiko nuorelta älyltä mahdotonta pidättyväisyyttä: »aja luonto ovesta ulos, niin se lentää ikkunasta sisälle», — mutta pääasia, pääasia on, ettei meidän pidä pelätä »metallia» eikä »tulikiveä», vaan meidän on ratkaistava kysymys niinkuin käskee järki ja ihmisrakkaus, eikä niinkuin käskevät mystilliset käsitykset. Kuinka se on siis ratkaistava? Näin: astukoon poika isänsä eteen ja kysyköön häneltä itseltään järkevästi: »Isä, sano minulle, miksi minun pitää rakastaa sinua? Isä, todista minulle, että minun pitää rakastaa sinua!» — ja jos tuo isä voi ja kykenee vastaamaan ja todistamaan hänelle, — niin siinä on todellinen, normaalinen perhe, joka ei rakennu vain mystilliselle pohjalle, vaan järkeville, tietoisille perusteille, ankarasti humaanisille ja semmoisille, joista voi aina itse tehdä tilin. Päinvastaisessa tapauksessa, jos isä ei kykene todistamaan, ei siinä ole mitään perhettä: hän ei ole pojan isä, ja poika saa oikeuden tästä lähin pitää isäänsä vieraana henkilönä ja vihamiehenäänkin. Meidän puhujalavamme, herrat valamiehet, olkoon totuuden ja terveitten käsitysten koulu! —

Tässä puhujan keskeyttivät hillittömät, miltei raivoisat kättentaputukset. Tietenkään ei koko sali taputtanut käsiään, mutta puolet salista kuitenkin. Käsiään taputtivat isät ja äidit. Ylhäältä, missä naiset istuivat, kuului vinkunaa ja huutoja. Liinoja huiskutettiin. Puheenjohtaja alkoi kaikin voimin soittaa kelloa. Ilmeisesti häntä suututti salin käytös, mutta hän ei ensinkään uskaltanut »puhdistaa» salia, niinkuin vähän aikaisemmin oli uhannut: käsiään taputtivat ja liinojaan heiluttivat puhujalle erityisillä tuoleilla istuvat ylhäiset henkilöt, vanhat ukot, joilla oli tähtiä hännystakin rinnuksessa, niin että kun melu hiljeni, puheenjohtaja tyytyi vain niinkuin ennenkin ankarasti uhkaamaan salin »puhdistamisella», ja voitonriemuinen ja kiihtynyt Fetjukovitš ryhtyi taas jatkamaan puhettaan.

— Herrat valamiehet, te muistatte tuon kauhean yön, josta vielä tänäänkin on niin paljon puhuttu, kun poika aidan yli tunkeutui isänsä taloon ja seisoi viimein kasvot kasvoja vastaan vihollisensa ja loukkaajansa kanssa, joka oli hänet siittänyt. Pidän kaikin voimin kiinni siitä, ettei hän tuolla hetkellä ollut juossut sinne rahoja ottamaan: syytös ryöstöstä on järjettömyyttä, kuten jo aikaisemmin olen osoittanut. Eikä hän tunkeutunut isänsä huoneeseen tappaakseen hänet; jos hän olisi tullut tämmöisin ennakolta harkituin aikein, niin hän edes olisi hankkinut aikaisemmin itselleen aseen, sillä vaskisen survimen hän sieppasi vaistomaisesti, tietämättä itsekään miksi. Olkoonpa, että hän petti isänsä merkeillä, olkoonpa että tunkeutui hänen luokseen, — minä olen jo sanonut, etten hetkeäkään usko tuota legendaa, mutta olkoon menneeksi, otaksukaamme hetkisen aikaa sitä! Herrat valamiehet, vannon teille kaiken nimessä, mikä on pyhää: jos tämä ei olisi ollut hänen isänsä, vaan sivullinen henkilö, joka oli häntä loukannut, niin hän juostuaan läpi huoneitten ja tultuaan vakuutetuksi, ettei tuo nainen ollut talossa, olisi juossut suin päin tiehensä tekemättä kilpailijalleen mitään pahaa, olisi kenties kolhaissut häntä, töytäissyt häntä, mutta ei muuta, sillä hänellä oli nyt muuta mielessä, hänellä ei ollut aikaa, hänen täytyi saada tietää lemmityn olinpaikka. Mutta isä, isä, — oi, kaiken teki vain se, että hän näki isänsä, vihamiehensä lapsuudesta saakka, vihollisensa ja loukkaajansa, joka nyt oli — luonnoton kilpakosija! Vihan tunne valtasi hänet hänen tahtomattaan, vastustamattomasti, mahdotonta oli käyttää järkeään: kaikki tapahtui hetkessä! Se oli mielettömyyden ja mielenvikaisuuden affekti, mutta luonnon affekti, luonnon, joka kostaa ikuisten lakiensa loukkaamisen vastustamattomasti ja tiedottomasti, niinkuin kaikki luonnossa tapahtuu. Mutta murhaaja ei silloinkaan tehnyt murhaa, — minä vakuutan sen, minä huudan sen kuuluville, — ei, hän vain heilautti survinta hirveän inhon valtaamana, tahtomatta tappaa, tietämättä tappavansa. Jollei hänen kädessään olisi ollut tuo onneton survin, niin hän kenties vain olisi piessyt isänsä, mutta ei olisi häntä tappanut. Paetessaan hän ei tietänyt, oliko ukko kuollut hänen iskustaan. Sellainen murha ei ole murha. Sellainen murha ei ole myöskään isänmurha. Ei, sellaisen isän tappamista ei Voi nimittää isänmurhaksi. Semmoista murhaa voidaan vain ennakkoluulojen johdosta pitää isänmurhana! Mutta oliko tämä, oliko tämä todellakin murha, huudan teille uudestaan ja yhä uudestaan sieluni syvyydestä! Herrat valamiehet, me tuomitsemme nyt hänet, mutta hän sanoo itselleen: »Nämä ihmiset eivät ole tehneet mitään kohtaloni hyväksi, kasvatukseni ja kehitykseni hyväksi, tehdäkseen minut paremmaksi, tehdäkseen minusta ihmisen. Nämä ihmiset eivät ole syöttäneet eivätkä juottaneet minua eivätkä käyneet luonani, kun alastomana olin vankilassa, ja nyt he ovat lähettäneet minut pakkotyöhön. Me olemme kuitit, minä en ole heille nyt mitään velkaa enkä ole kenellekään velkaa enää ikinä. He ovat pahoja, minä tulen myös olemaan paha. He ovat julmia, minä tulen myös olemaan julma.» Näin hän sanoo, herrat valamiehet! Ja minä vannon: syytteellänne te vain kevennätte hänen olonsa, kevennätte hänen omantuntonsa, hän kiroaa vuodattamaansa verta, mutta ei kadu sitä. Samalla te teette lopun ihmisestä, joka hänessä vielä voisi kehittyä, sillä hän jää ilkeäksi ja sokeaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta tahdotteko rangaista häntä kauheasti, ankarasti, kaikkein hirveimmällä rangaistuksella, mitä vain voi ajatella, mutta samalla pelastaa ja uudesti synnyttää hänen sielunsa ainaisiksi ajoiksi? Jos sitä tahdotte, niin laskekaa raskaana painona hänen päälleen armahtavaisuutenne! Te saatte nähdä, te kuulette, miten hänen sielunsa vavahtaa ja kauhistuu: »Minäkö voisin kestää kaiken tämän laupeuden, näin paljon rakkautta, minäkö olisin sen ansainnut!» näin hän huudahtaa. Oi, minä tunnen, minä tunnen tämän sydämen, tämän hurjan, mutta jalon sydämen, herrat valamiehet. Se kumartuu maahan teidän rohkean tekonne edessä, se janoaa suurta rakkauden tekoa, se rupeaa liekehtimään ja herää kuolleista ikuisiksi ajoiksi. On sieluja, jotka rajoittuneisuudessaan syyttävät koko maailmaa. Mutta masentakaa tuo sielu laupeudella, osoittakaa sille rakkautta, niin se kiroaa omat tekonsa, sillä siinä on niin paljon ituja hyvään. Sielu avartuu ja näkee, miten laupias Jumala on ja miten ihania ja oikeamielisiä ovat ihmiset. Häntä kauhistuttaa, häntä masentaa katumus ja ääretön velka, jonka hän tästä lähin tuntee omakseen. Eikä hän silloin sano: »Me olemme kuitit», vaan sanoo: »Minä olen syyllinen kaikkien ihmisten edessä ja arvottomin kaikista ihmisistä.» Katumuksen ja polttavan, kärsimystä tuottavan liikutuksen vallassa hän huudahtaa: »Ihmiset ovat parempia kuin minä, sillä he eivät tahtoneet syöstä minua turmioon, vaan pelastaa minut!» Oi, teidän on niin helppo tehdä se, tuo laupeuden työ, sillä kun ei ole olemassa minkäänlaisia edes uskottavan näköisiäkään todistuksia, niin on kovin raskasta lausua: »Niin, hän on syyllinen.» Parempi on vapauttaa kymmenen syyllistä kuin rangaista yhtä syytöntä, — kuuletteko, kuuletteko te tämän ylevän äänen maineikkaan historiamme viime vuosisadalta? Minunko, vähäpätöisen, sopii muistuttaa mieliinne, ettei venäläinen oikeus ole ainoastaan rangaistusta, vaan myös hunningolle joutuneen ihmisen pelastusta! Olkoon toisilla kansoilla lain kirjain ja rangaistus, mutta meillä henki ja järkevä tarkoitus, turmioon joutuneitten pelastus ja uudestisyntyminen. Ja jos niin on, jos todellakin Venäjä ja sen oikeus on tämmöinen, niin — eteenpäin, Venäjä, älkääkä peloitelko, älkää peloitelko meitä hurjistuneilla kolmivaljakoillanne, jota kaikki kansat inhoten väistävät! Ei hullaantunut kolmivaljakko, vaan mahtavat venäläiset vaunut saapuvat juhlallisesti ja tyynesti perille määräpaikkaansa. Teidän käsissänne on klienttini kohtalo, teidän käsissänne on myös meidän venäläisen totuutemme kohtalo. Te pelastatte sen, te puollatte sitä, te todistatte, että sillä on vaalijansa, että se on hyvissä käsissä!

14.

Talonpojat olivat miehiä puolestaan

Näin lopetti Fetjukovitš, ja tällä kertaa puhjennut kuulijain innostus oli vastustamaton kuin myrsky. Ei voinut ajatellakaan sen hillitsemistä: naiset itkivät, itkivätpä monet miehistäkin, kahden ylhäisen virkamiehenkin silmistä tippuivat kyynelet. Puheenjohtaja antautui eikä edes ollut kiireissään soittamaan kelloa. »Semmoisen innostuksen häiritseminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista», huusivat myöhemmin naiset kaupungissamme. Puhuja itsekin oli vilpittömästi liikutettu. Ja tämmöisellä hetkellä nousi meidän Ippolit Kirillovitš vielä kerran »esittämään vastaväitteitä.» Häntä katseltiin vihamielisesti: »Kuinka? Mitä tämä on? Uskaltaako hän vielä väittää vastaan?» mutisivat naiset. Mutta vaikka mutisemaan olisivat ruvenneet koko maailman naiset ja niiden etunenässä itse prokuraattorin rouva, Ippolit Kirillovitšin puoliso, niin ei silloinkaan olisi voinut pidättää Ippolit Kirillovitšia tällä hetkellä. Hän oli kalpea, hän vapisi mielenliikutuksesta; hänen lausumiaan ensimmäisiä sanoja, ensimmäisiä lauseita oli mahdoton ymmärtää: hän läähätti, äänsi epäselvästi, sekaantui. Kohta asia kuitenkin korjautui. Mutta tästä hänen toisesta puheestaan esitän tässä vain muutamia lauseita.

— … Meitä soimataan siitä, että olemme sepitelleet romaaneja. Mutta mitä on puolustaja tehnyt, jollei sepittänyt romaania romaanin päälle? Puuttui vain runoja. Odotellessaan lemmittyään Fjodor Pavlovitš repäisee rikki kirjekuoren ja heittää sen lattialle. Esitetäänpä sekin, mitä hän puhui tässä merkillisessä tapauksessa. Eikö se ole runoelma? Ja millä todistetaan, että hän otti esille rahat, kuka kuuli, mitä hän puhui? Matalajärkinen idiootti Smerdjakov, josta on tehty jonkinlainen Byronin sankari, joka kostaa yhteiskunnalle aviottoman syntymänsä, — eikö se ole runoelma byronilaiseen tyyliin? Ja poika, joka tunkeutuu isän asuntoon, tappaa hänet eikä kuitenkaan tapa, sehän ei enää ole edes romaani eikä runoelma, se on sfinksi, joka panee eteemme arvoituksia, joita se tietysti ei itsekään osaa ratkaista. Jos tappoi, niin tappoi, mutta mitä se on, että tappoi eikä tappanutkaan, — kuka sen ymmärtää? Sitten meille ilmoitetaan, että meidän puhujalavamme on totuuden ja terveitten käsitysten puhujalava, ja tältä samalta »terveitten käsitysten» puhujalavalta kajahtaa vannomisella vahvistettuna selviö, että isänmurhan nimittäminen isänmurhaksi on vain pelkkä ennakkoluulo, ja jos jokainen lapsi rupeaa kuulustelemaan isältään: »Isä, minkä tähden minun pitää sinua rakastaa?» — niin miten meidän käykään, miten käy yhteiskunnan perustusten, minne joutuu perhe? Isänmurha on, nähkääs, ainoastaan moskovalaisen kauppiaanrouvan »tulikivi». Kaikkein arvokkaimmat, kaikkein pyhimmät Venäjän oikeuslaitoksen tehtävää ja tulevaisuutta koskevat ohjeet esitetään vääristellen ja kevytmielisesti, jotta vain saavutettaisiin tarkoitus, saataisiin syyttömäksi julistetuksi se, jota ei voi syyttömäksi julistaa. Oi, masentakaa hänet armahtavaisuudella, huudahtaa puolustaja, — mutta muutahan rikoksentekijä ei tarvitsekaan, ja jo huomispäivänä kaikki saavat nähdä, miten masentunut hän on! Ja eikö puolustaja ole liian vaatimaton, kun tahtoo vain syytetyn syyttömäksi julistamista? Miksi ei voisi vaatia, että perustettaisiin isänmurhaajan nimeä kantava stipendi hänen urotyönsä ikuistuttamiseksi jälkipolvien ja nuoren polven keskuudessa? Evankeliumia ja uskontoa parannellaan: se kaikki, muka, on mystiikkaa, vain meillä on todellinen kristillisyys, joka jo on tarkistettu järjen ja terveitten käsitysten analyysilla. Ja näin pannaan eteemme Kristuksen valhekuva! »Millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan», huudahtaa puolustaja ja tekee samassa silmänräpäyksessä sen johtopäätöksen, että Kristus on käskenyt mittaamaan samalla mitalla, jolla teille mitataan, — ja tämmöistä sanotaan totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta! Me vilkaisemme evakeliumiin vain puheitamme valmistaessamme, loistaaksemme sillä, että tunnemme tuota sentään sangen omalaatuista teosta, josta voi olla hyötyä ja jonka avulla voi tehdä jonkinmoisen effektin, sikäli kuin semmoista tarvitsemme, aina sikäli kuin tarvitsemme! Mutta Kristushan nimenomaan käskee tekemään toisin, välttämään tekemästä näin, koska ilkeä maailma tekee sillä tavoin, mutta meidän pitää antaa anteeksi ja kääntää lyöjälle toinenkin poskemme eikä mitata sillä mitalla, jolla loukkaajamme meille mittaavat. Tämmöistä on meille Jumalamme opettanut eikä sitä, että on ennakkoluulo kieltää lapsia tappamasta isänsä. Älkäämmekä ryhtykö totuuden ja terveitten käsitysten kateederista korjailemaan Jumalamme evankeliumia, hänen, jota puolustaja katsoo voivansa nimittää ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», päinvastoin kuin koko siveellinen Venäjä, joka lausuu Hänelle: »Sinä olet Jumalamme!» —

Tässä puheenjohtaja sekaantui asiaan ja hillitsi liiaksi innostunutta puhujaa pyytäen häntä olemaan liioittelematta, pysyttelemään sopivissa rajoissa j.n.e., niinkuin puheenjohtajien tapa on puhua tämmöisissä tilaisuuksissa. Salikin oli levoton. Yleisö liikahteli, jopa päästeli paheksuvia huutojakin. Fetjukovitš ei edes vastannut, hän astui esille vain käsi sydämellä sanoakseen loukkaantuneella äänellä muutaman sanan, jotka olivat täynnä arvokkuutta. Hän kajosi vain hiukan ja ivallisesti »romaaneihin» ja »psykologiaan» pistäen sopivasti eräässä kohdassa väliin: »Jupiter, sinä olet vihainen, olet siis väärässä» — mikä herätti paljon hyväksyviä naurahduksia yleisössä, sillä Ippolit Kirillovitš ei ollenkaan ollut Jupiterin näköinen. Sitten sen syytöksen johdosta, että hän muka antaa nuorelle polvelle luvan surmata isänsä, Fetjukovitš huomautti erittäin arvokkaasti, ettei hän vastaa siihen. Mitä taas tulee »Kristuksen valhekuvaan» ja siihen, ettei hän katsonut voivansa nimittää Kristusta Jumalaksi, vaan nimitti häntä ainoastaan »ristiinnaulituksi ihmisten rakastajaksi», joka muka on »vastoin oikeauskoisuutta eikä sovi sanottavaksi totuuden ja terveitten käsitysten puhujalavalta», — niin Fetjukovitš vihjasi »salaviittaukseen» ja siihen, että saa täkäläisellä puhujalavalla olla turvassa syytöksiltä, »jotka ovat vaarallisia persoonalleni kansalaisena ja uskollisena alamaisena»… Mutta näiden sanojen kohdalla puheenjohtaja keskeytti hänetkin, ja Fetjukovitš lopetti kumartaen vastauksensa hyväksyvän puhelun kuuluessa kaikkialta salista. Ippolit Kirillovitš oli naistemme mielestä »muserrettu ainaiseksi».

Tämän jälkeen sai puheenvuoron syytetty itse. Mitja nousi seisomaan, mutta ei puhunut paljon. Hän oli hirveän uupunut sekä ruumiillisesti että henkisesti. Se riippumattomuuden ja voiman leima, joka hänessä oli ollut aamulla hänen saliin tullessaan, oli melkein kokonaan kadonnut. Hän oli ikäänkuin kokenut tänään jotakin, joka tuntui koko elämän ajan ja joka oli opettanut ja selvittänyt hänelle jotakin tärkeätä, mitä hän ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt. Hänen äänensä oli tullut heikommaksi, hän ei enää huutanut niinkuin aikaisemmin. Hänen sanoissaan oli jotakin uutta, nöyrtynyttä, voitettua ja syventynyttä.

— Mitäpä sanottavaa minulla on, herrat valamiehet! Tuomioni on tullut, minä tunnen Jumalan käden itseäni koskettavan. Lopussa on irstaan miehen elämä! Mutta aivan samoin kuin ripittäydyn Jumalalle minä sanon teille: isäni vereen en, en ole syypää! Viimeisen kerran vielä toistan: en minä ole tappanut! Irstas olen ollut, mutta hyvää olen rakastanut. Joka hetki olen pyrkinyt parantumaan, mutta olen elänyt kuin villipeto. Kiitos prokuraattorille, paljon hän sanoi minusta semmoista, mitä en ole tietänytkään, mutta ei ole totta, että olisin murhannut isäni, prokuraattori erehtyi! Kiitos puolustajallekin, minä itkin häntä kuunnellessani, mutta ei ole totta, että olisin tappanut isäni, ei olisi ollut tarpeellista edes otaksua sitä! Mutta lääkäreitä älkää uskoko, minä olen täydessä järjessäni, vain sydämeni on raskas. Jos armahdatte, jos päästätte vapaaksi, niin rukoilen puolestanne. Minä tulen paremmaksi, lupaan sen, Jumalan kasvojen edessä lupaan sen. Mutta jos tuomitsette, — niin itse taitan miekkani pääni päällä ja taitettuani suutelen palasia! Mutta armahtakaa, älkää riistäkö minulta Jumalaani, minä tunnen itseni: rupean napisemaan! Mieleni on raskas, hyvät herrat… säälikää!

Hän miltei kaatui istuimelleen, hänen äänensä tyrehtyi, viimeisen lauseen hän sai töin tuskin sanotuksi. Tämän jälkeen oikeus ryhtyi muodostelemaan kysymyksiä ja alkoi kysellä vastapuolilta näiden loppulausuntoja. Mutta minä en kuvaa yksityiskohtia. Viimein valamiehet nousivat poistuakseen neuvottelemaan. Puheenjohtaja oli hyvin väsynyt, ja siksi hän lausuikin heille sangen heikon loppuevästyksen: »Olkaa puolueettomia, älkääkä antako puolustajan kaunopuheisten sanojen lumota itseänne, mutta punnitkaa kuitenkin tarkoin, muistakaa, että teillä on suuri velvollisuus täytettävänä», j.n.e. Valamiehet poistuivat ja istunto keskeytyi. Saattoi nousta paikaltaan, käyskennellä, vaihtaa mieleen kertyneitä vaikutelmia, haukata jotakin ravintolan puolella. Oli hyvin myöhä, jo noin kello yksi yöllä, mutta kukaan ei lähtenyt pois. Kaikki olivat niin jännityksissään ja sellaisen mielialan vallassa, etteivät voineet ajatella lepoa. Kaikki odottivat sydän kurkussa, vaikka, muuten, kaikkien sydän ei ollut kurkussa. Naiset olivat vain hysteerisen kärsimättömyyden vallassa, mutta heidän sydämensä olivat tyynet: »Onhan selvää, että vapautetaan.» He kaikki valmistautuivat yleisen innostuksen vaikuttavaan hetkeen. Myönnän, että salin miespuolisessakin aineksessa oli tavattoman paljon niitä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että syytetty ehdottomasti julistetaan syyttömäksi. Toiset olivat iloissaan, toiset rypistivät kulmiaan, jotkut taas suorastaan nyrpistivät nenäänsä: he eivät halunneet syyttömäksi julistamista! Fetjukovitš itse oli vahvasti vakuutettu menestyksestä. Hänen ympärilleen kokoonnuttiin, hän otti vastaan onnentoivotuksia, häntä mielisteltiin.

— On, — sanoi hän eräässä ryhmässä, niin kuin myöhemmin kerrottiin, — on olemassa näkymättömät langat, jotka yhdistävät puolustajan ja valamiehet. Ne syntyvät ja tuntuvat jo puheen aikana. Minä tunsin ne, ne ovat olemassa. Voitto on meidän, olkaa levolliset.

— Mutta mitähän talonpoikamme nyt mahtavat sanoa? — lausui eräs kulmiaan rypistävä, paksu ja rokonarpinen herra, lähellä kaupunkia asuva tilanomistaja, astuen erään keskustelevan herrasmiesryhmän luo.

— Eihän siinä ole yksinomaan talonpoikia. Siellä on neljä virkamiestä.

— Niin, ovathan ne virkamiehiä, — lausui ryhmää lähestyen eräs kihlakunnan maalaishallituksen jäsen.

— Tunnetteko Nazarjevin, Prohor Ivanovitšin, sen kauppiaan, jolla on mitali, valamiehen?

— Mitä hänestä?

— Se on hyvin viisas mies.

— Hänhän on kaiken aikaa vaiti.

— Niinpä kyllä, mutta sitä parempihan se onkin. Ei tarvitse pietarilaisen häntä opettaa, itse hän pystyy opettamaan koko Pietaria. Kaksitoista lasta, ajatelkaahan!

— Hyväinen aika, eivätkö he todellakaan julista syyttömäksi? — huusi toisessa ryhmässä eräs nuorista virkamiehistä.

— Aivan varmasti julistavat syyttömäksi, — kuului päättäväinen ääni.

— Olisi kerrassaan häpeä, jos eivät julistaisi syyttömäksi! — huudahti virkamies. — Olkoonpa, että on tappanut, mutta onhan erotus isällä ja isällä! Ja sitäpaitsi hän oli niin raivostunut… Hän saattoi todellakin vain heilauttaa survinta, ja toinen tuupertui. Paha vain, että lakeija tähän sotkettiin. Se on suorastaan naurettava episodi. Minä puolustajan sijassa olisin sanonut suoraan ja muitta mutkitta: tappoi, mutta ei ole syyllinen, piru teidät vieköön!

— Niinhän tekikin, paitsi ettei sanonut piru teidät vieköön.

— Ei, Mihail Semjonytš, melkein hän sanoi senkin, — yhtyi puheeseen kolmas ääni.

— Hyväinen aika, hyvät herrat, vapautettiinhan meillä suuren paaston aikana näyttelijätär, joka oli leikannut kaulan poikki rakastajansa lailliselta vaimolta.

— Eihän hän saanut sitä leikatuksi.

— Sama se, sama se, hän alkoi leikata!

— Mutta miten hän puhuikaan lapsista! Suurenmoista!

— Entäpä mystiikasta, mystiikasta, mitä?

— Antakaa te mystiikan olla, — huudahti vielä joku, — asettukaa Ippolitin asemaan, hänen kohtaloonsa tästä päivästä lähtien! Huomispäivänähän prokuraattorin rouva raapii häneltä silmät päästä Mitenjkan tähden.

— Onko hän täällä?

— Kuinka hän täällä olisi? Jos olisi täällä, niin täällä raapisikin. Kotonaan istuu, hampaita kivistää. Hehehee!

— Hehehee!

Kolmannessa ryhmässä:

— Ehkäpä Mitenjka todellakin julistetaan syyttömäksi.

— Mitäpä hyvää siitä olisi. Huomenna hän hajoittaa koko »Pääkaupungin», juopottelee kymmenen päivää.

— Äh, onhan se koko piru!

— Pirupa piru, ei pirutta tultu toimeen, missäs se olisi, jollei täällä.

— Hyvät herrat, olkoonpa, että se on kaunopuheisuutta. Mutta eihän saa isienkään päitä puhkoa puntareilla. Mitä siitä semmoisesta tulee?

— Mutta vaunut, vaunut, muistatteko?

— Niin, hän teki rattaista vaunut,

— Ja tekee huomenna vaunuista rattaat, »mikäli tarvitaan, aina mikäli tarvitaan».

— Taitavaa väkeä on liikkeessä. Onko meillä Venäjällä totuutta vai eikö sitä ole ollenkaan?

Mutta kello soi. Valamiehet olivat neuvotelleet täsmälleen tunnin, ei enempää eikä vähempää. Syntyi syvä hiljaisuus heti, kun yleisö oli asettunut paikoilleen. Muistan, miten valamiehet astuivat sisälle saliin. Vihdoinkin! En esitä tässä kysymyksiä kohta kohdalta enkä niitä enää muistakaan. Muistan vain vastauksen puheenjohtajan ensimmäiseen ja tärkeimpään kysymykseen, nimittäin »tappoiko ryöstämistarkoituksessa vakain tuumin?» (tekstiä en muista). Kaikki odottivat henkeään pidätellen. Valamiehistön puheenjohtaja, juuri se virkamies, joka oli nuorin kaikista, lausui kuuluvasti ja selvästi kuolemanhiljaisuuden vallitessa salissa:

— Kyllä, hän on syyllinen!

Ja sitten oli tulos kaikissa eri kohdissa sama: syyllinen, kyllä, hän on syyllinen, ja näin lausuttiin ilman vähintäkään suopeutta! Tätä ei kukaan ollut odottanut, ainakin suopeudesta olivat melkein kaikki olleet varmoja. Kuolonhiljaisuus salissa ei keskeytynyt, kaikki olivat aivan kuin sananmukaisesti kivettyneet, — sekä ne, jotka olivat toivoneet langettamista, että ne, jotka olivat toivoneet syyttömäksi julistamista. Mutta tätä kesti vain ensimmäisten minuuttien ajan. Sitten alkoi hirveä sekamelska. Yleisön miespuolisista jäsenistä monet näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä. Jotkut suorastaan hieroivat käsiään salaamatta iloaan. Tyytymättömät olivat kuin puserruksissa, kohauttelivat olkapäitään, kuiskuttelivat, mutta eivät näyttäneet yhä vieläkään oikein käsittävän. Mutta, hyvä Jumala, miten naisten laita oli! Minä luulin, että he tekevät kapinan. Alussa, he eivät näyttäneet uskovan korviaan. Ja yhtäkkiä alkoi yli koko salin kajahdella huudahduksia: »Mutta mitä tämä on? Mitä tämä taas on?» He hyppelivät pois paikoiltaan. Luultavasti he arvelivat, että tuon kaiken voi heti taas muuttaa ja järjestää toisin. Tällä hetkellä yhtäkkiä Mitja nousi seisomaan ja huusi päästäen vihlovan parkaisun ja ojennellen käsiään eteensä:

— Vannon Jumalan ja Hänen viimeisen tuomionsa kautta, etten ole syypää isäni vereen! Katja, minä annan sinulle anteeksi! Veljet, ystävät, armahtakaa tuota toista naista!

Hän ei jaksanut puhua loppuun ja alkoi itkeä, niin että se kuului yli koko salin, ääneensä, omituisella uudella, vieraalla, odottamattomalla äänellä, jonka mistä lieneekin yhtäkkiä saanut. Parvekkeelta, ylhäältä, perimmäisestä nurkasta kuului läpitunkeva naisen kirkaisu: se oli Grušenjka. Hän oli äsken saanut jonkun taipumaan, ja hänet oli uudelleen päästetty saliin jo ennen syytös- ja puolustuspuheitten alkamista. Mitja vietiin pois. Tuomion julistaminen lykättiin seuraavaan päivään. Koko sali nousi paikoiltaan epäjärjestyksessä, mutta minä en jäänyt enää odottamaan enkä kuuntelemaan. Muistan vain muutamia huudahduksia, jotka kuulin portailla, ulos mentäessä.

— Kaksikymmentä vuotta saa haistella vuorikaivosta.

— Ei vähempää.

— Niin, talonpoikamme olivat miehiä puolestaan.

— Ja tekivät lopun Mitenjkastamme!

Epilogi

1.

Suunnitelmat Mitjan pelastamiseksi

Viidentenä päivänä sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu, hyvin varhain aamulla, kellon käydessä vasta yhdeksättä, saapui Katerina Ivanovnan luo Aljoša sopimaan lopullisesti eräästä heille molemmille tärkeästä asiasta, jotapaitsi hän oli saanut tehtäväkseen toimittaa tämän luona erään asian. Katerina Ivanovna istui ja puheli hänen kanssaan samassa huoneessa, jossa oli aikoinaan vastaanottanut Grušenjkan; viereisessä huoneessa makasi kuumeessa ja tiedottomana Ivan Fjodorovitš. Katerina Ivanovna oli heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen käskenyt viemään sairaan ja tajuntansa menettäneen Ivan Fjodorovitšin kotiinsa, välittämättä ollenkaan siitä, että yhteiskunnan keskuudessa siitä ehdottomasti syntyisi paljon puheita ja lausuttaisiin tuomitsevia arvosteluja. Toinen hänen luonaan asuneista naispuolisista sukulaisista matkusti heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen Moskovaan, toinen oli jäänyt taloon. Mutta vaikka molemmat olisivat lähteneet pois, niin Katerina Ivanovna ei olisi muuttanut päätöstään, vaan olisi jäänyt hoitamaan sairasta ja istumaan hänen vuoteensa ääressä yöt päivät. Sairasta parantelivat Varvinski ja Herzenstube; moskovalainen tohtori oli lähtenyt takaisin Moskovaan kieltäytyen sanomasta edeltäpäin mielipidettään taudin mahdollisesta kehittymisestä. Vaikka jäljellejääneet tohtorit rohkaisivatkin Katerina Ivanovnaa ja Aljošaa, niin näkyi, että he eivät vielä voineet antaa varmaa toivoa. Aljoša kävi sairasta veljeään katsomassa kahdesti päivässä. Mutta tällä kertaa hänellä oli erikoinen, paljon huolta antava asia, ja hän aavisti, miten vaikeata hänen oli ryhtyä siitä puhumaan, ja samalla hänellä kuitenkin oli hyvin kiire: hänen oli välttämättömästi toimitettava toinenkin asia tänä samana aamuna toisessa paikassa, ja täytyi pitää kiirettä. He olivat puhelleet jo noin neljännestunnin. Katerina Ivanovna oli kalpea, tavattoman väsynyt ja samalla sairaalloisen kiihtynyt: hän aavisteli, mille asialle Aljoša muun muassa oli nyt tullut hänen luokseen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä hän päättää, — lausui hän lujasti ja itsepintaisesti Aljošalle. — Oli miten hyvänsä, niin hän lopuksi kuitenkin tulee tähän tulokseen: hänen on paettava! Tuo onneton, tuo kunnian ja omantunnon sankari, — ei se toinen, ei Dmitri Fjodorovitš, vaan se, joka makaa tuolla oven takana ja joka uhrautui veljensä puolesta (lisäsi Katja säkenöivin silmin) — hän on jo kauan sitten ilmaissut minulle tuon pakosuunnitelman. Tiedättekö, hän on asettunut yhteyteen eräitten kanssa… Olen jo kertonut teille yhtä ja toista… Näettekö, se tapahtuu luultavimmin kolmannella matkavankiasemalla täältä, kun pakkotyöläisjoukkuetta viedään Siperiaan. Oi, siihen on vielä pitkä matka. Ivan Fjodorovitš on jo käynyt kolmannen matkavankiaseman päällikön luona. On vain epätietoista, kuka tulee olemaan joukkueen kuljetuspäällikkönä, eikä sitä voi näin ennakolta saada tietää. Huomenna kenties näytän teille koko yksityiskohtaisen suunnitelman, jonka Ivan Fjodorovitš jätti minulle ennen oikeudenistuntoa, siltä varalta, että jotakin sattuisi… Se oli sillä samalla kertaa, jolloin te, muistatteko, tapasitte meidät riidassa: hän oli jo menossa portaita alas, mutta minä nähtyäni teidät sain hänet tulemaan takaisin — muistatteko? Tiedättekö te, mistä me silloin riitaannuimme?

— En, en tiedä, — sanoi Aljoša.

— Tietysti hän piti sen silloin salassa teiltä: juuri tuosta pakosuunnitelmasta. Hän oli jo kolme päivää aikaisemmin ilmaissut minulle pääkohdat — silloinpa me aloimmekin riidellä ja olimme siitä asti olleet kolme päivää riidassa. Riitaannuimme siitä, että kun hän ilmoitti minulle Dmitri Fjodorovitšin, jos tulee tuomituksi, karkaavan ulkomaille yhdessä tuon elukan kanssa, niin minä yhtäkkiä vihastuin, — en sano teille mistä syystä, en tiedä itsekään mistä syystä… Oi, tietysti tuon elukan, tuon elukan vuoksi minä silloin vihastuin, ja nimenomaan siksi, että hänkin pakenee yhdessä Dmitri Fjodorovitšin kanssa ulkomaille! — huudahti yhtäkkiä Katerina Ivanovna vihasta väräjävin huulin. — Heti kun Ivan Fjodorovitš näki minun niin suuttuvan tuon elukan takia, niin hän samassa silmänräpäyksessä luuli, että minä olen tälle mustasukkainen Dmitrin vuoksi ja että minä siis edelleen rakastan Dmitriä. Siitä syntyi silloin ensimmäinen riita. Minä en tahtonut antaa selityksiä, en voinut pyytää anteeksi; minusta oli raskasta, että sellainen mies saattoi epäillä minun rakastavan niinkuin ennenkin tuota… Ja tätä hän saattoi luulla silloin, kun minä itse, jo paljon aikaisemmin, olin sanonut suoraan hänelle, etten rakasta Dmitriä, vaan rakastan ainoastaan häntä! Vain vihani tuota elukkaa kohtaan sai minut silloin suuttumaan! Kolmen päivän kuluttua, juuri sinä iltana, kun te tulitte tänne, hän toi minulle suljetun kirjekuoren, joka minun pitäisi avata, jos hänelle jotakin tapahtuu. Oi, hän aavisti ennakolta sairautensa! Hän ilmaisi minulle, että kirjekuoressa oli yksityiskohtainen pakosuunnitelma, jotta minä, jos hän itse sattuisi kuolemaan tai vaarallisesti sairastumaan, yksinäni pelastaisin Mitjan. Samalla hän antoi minulle rahoja, melkein kymmenentuhatta, — samat rahat, joista prokuraattori, saatuaan joltakulta tietää, että hän oli lähettänyt niitä vaihdettaviksi, mainitsi puheessaan. Minua hämmästytti suuresti, että Ivan Fjodorovitš, joka yhä vielä oli mustasukkainen minun tähteni ja yhä oli vakuutettu siitä, että minä rakastan Mitjaa, ei kuitenkaan ollut luopunut ajatuksesta pelastaa veljensä ja uskoi minulle, minulle itselleni, tuon pelastustehtävän! Oi, se oli uhraus! Ei, te ette ymmärrä sellaista uhrautuvaisuutta koko täydellisyydessään, Aleksei Fjodorovitš! Minä tahdoin langeta hartain mielin hänen jalkoihinsa, mutta kun yhtäkkiä tulin ajatelleeksi, että hän pitää sitä vain minun riemastuksenani sen johdosta, että Mitja pelastetaan (ja sitä hän olisi ehdottomasti ajatellut!), niin minua siinä määrin suututti pelkkä niin epäoikeutetun ajatuksen mahdollisuuskin hänen puoleltaan, että minä taaskin kiivastuin ja sen sijaan, että olisin suudellut hänen jalkojaan, minä taas panin toimeen riitakohtauksen! Oi, minä olen onneton! Sellainen on minun luonteeni — kauhea, onneton luonne! Oi, te saatte vielä nähdä: minä teen vielä sen, johdan asiat siihen, että hänkin niinkuin Dmitri hylkää minut toisen tähden, jonka kanssa on helpompi elää, mutta silloin… ei, silloin minä en enää jaksa kestää, minä tapan itseni! Mutta kun te silloin astuitte sisälle, ja kun minä teitä kutsuin ja käskin häntä palaamaan takaisin, niin hänen tullessaan huoneeseen teidän kanssanne minut valtasi sellainen viha sen vihamielisen, halveksivan katseen johdosta, jonka hän yhtäkkiä minuun loi, että — muistatteko — minä yhtäkkiä huusin teille, että vain hän, hän yksin oli saanut minut uskomaan, että hänen veljensä, Dmitri on murhaaja! Minä panettelin tahallani saadakseni vielä kerran pistää häntä, hän ei ollut koskaan, ei koskaan koettanut saada minua uskomaan, että veljensä on murhaaja, päinvastoin minä, minä koetin saada hänet sitä uskomaan! Oi, kaikkeen, kaikkeen on syynä minun hillitön raivoni! Minä, minä juuri valmistinkin tuon kirotun kohtauksen oikeuden edessä! Hän tahtoi osoittaa minulle, että hän on jalo ja että vaikka minä rakastankin hänen veljeään, niin hän ei kuitenkaan syökse veljeään onnettomuuteen kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta. Niinpä hän esiintyikin oikeudessa… Minä olen syypää kaikkeen, minä yksin olen syyllinen!

Ei vielä koskaan Katja ollut tehnyt tällaisia tunnustuksia Aljošalle, ja Aljoša tunsi hänen olevan nyt juuri semmoisen sietämättömän kärsimyksen asteella, jolloin kaikkein ylpeinkin sydän kipua tuntien murskaa ylpeytensä ja lankeaa maahan murheen voittamana. Oi, Aljoša tunsi vielä yhden kauhean lisäsyyn hänen tuskaansa tällä hetkellä, niin paljon kuin hän kaikkina näinä päivinä Mitjan tuomion jälkeen olikin koettanut sitä häneltä salata; mutta hänestä tuntui jostakin syytä liian tuskalliselta, jos Katerina Ivanovna olisi päättänyt alentua niin syvälle, että olisi alkanut puhua hänelle itse, nyt, tällä hetkellä, myöskin siitä syystä. Katerina Ivanovna kärsi »kavalluksestaan» oikeudessa, ja Aljoša aavisti, että omatunto pakotti häntä tunnustamaan syynsä nimenomaan hänen, Aljošan, edessä, kyynelsilmin, vikisten hysteerisesti, lattialla kiemurrellen. Mutta Aljoša pelkäsi tätä hetkeä ja tahtoi sääliä kärsivää. Sitä vaikeammaksi kävi sen tehtävän suorittaminen, jota varten hän oli tullut. Hän alkoi taas puhua Mitjasta.

— Ei mitään, ei mitään, älkää pelätkö hänen puolestaan! — alkoi Katja taas itsepäisesti ja tiukasti. — Kaikki tuo on hänessä vain hetkellistä, minä tunnen hänet, tunnen kovin hyvin hänen sydämensä. Olkaa varma siitä, että hän suostuu pakenemaan. Ja pääasia on, ettei se tapahdukaan heti, hänellä on vielä aikaa tehdä päätöksensä. Siihen mennessä Ivan Fjodorovitš tervehtyy ja järjestää itse kaikki, niin ettei minun tarvitse tehdä mitään. Älkää olko huolissanne, hän suostuu pakenemaan. Ja onhan hän jo suostunutkin: voiko hän jättää elukkansa? Pakkotyöhön mukaan tätä ei päästetä, niin että miksi Mitja ei pakenisi? Pääasia on, että hän pelkää teitä, pelkää, että te siveelliseltä kannalta ette hyväksy pakoa, mutta teidän täytyy jalomielisesti sallia se hänelle, jos teidän juhlallinen vahvistuksenne tässä kerran on niin välttämätön, — lisäsi Katja myrkyllisesti. Hän oli vähän aikaa vaiti ja naurahti sitten.

— Hän puhelee siellä, — alkoi hän taas puhua, — joistakin hymneistä, rististä, joka hänen on kannettava, jostakin velvollisuudesta, minä muistan, minulle kertoi tästä silloin Ivan Fjodorovitš, ja jospa tietäisitte, miten hän puhui! — huudahti Katja yhtäkkiä hillittömän tunteikkaasti, — jospa tietäisitte, miten hän rakasti tuota onnetonta sillä hetkellä, kun hän kertoi minulle hänestä, ja kuinka hän kenties vihasi häntä samalla hetkellä! Mutta minä, oi, minä kuuntelin silloin hänen kertomustaan ja katselin hänen kyyneliään ylpeästi naureskellen! Oi, elukka! Minä juuri olen elukka, minä! Minä olen tuottanut hänelle kuumeen! Mutta tuo toinen, tuomittu, — onko hän valmis kärsimään, — lopetti Katja vihaisesti, — ja semmoinenko mies voisi kärsiä? Sellaiset kuin hän eivät kärsi koskaan.

Jonkinmoinen vihan ja inhoavan halveksimisen tunne tuntui näissä sanoissa. Ja kuitenkin juuri hän itse oli tuon miehen kavaltanut. »Mitäs, kenties sen tähden, että tuntee olevansa niin syyllinen hänen edessään ja että vihaa häntä joinakin hetkinä», ajatteli itsekseen Aljoša. Hän olisi tahtonut, että tätä olisi tapahtunut ainoastaan »joinakin hetkinä». Katjan viimeisissä sanoissa hän kuuli taisteluhaasteen, mutta ei ottanut sitä vastaan.

— Sentähden minä teidät tänään kutsuinkin, että lupaisitte itse suostuttaa hänet. Vai onko teidänkin mielestänne pakeneminen epärehellistä, vähemmän uljasta tai kuinka sanoisin… epäkristillistä, vai kuinka? — lisäsi Katja vielä enemmän taisteluhaluisena.

— Ei, ei se mitään. Minä sanon hänelle kaikki… — mutisi Aljoša. — Hän pyytää teitä käymään tänään luonaan, — sanoa paukahdutti hän yhtäkkiä katsoen lujasti häntä silmiin. Katerina Ivanovna vavahti ja oli vähällä vetäytyä edemmäksi hänestä sohvalla.

— Minua… onko se mahdollista? — sopersi hän kalveten.

— Se on mahdollista ja niin täytyy! — alkoi Aljoša lujasti ja vilkastuen. — Te olette hänelle hyvin tarpeen, juuri nyt. Minä en rupeaisi puhumaan tästä enkä ennen aikojani teitä kiusaamaan, jollei se olisi välttämätöntä. Hän on sairas, hän on kuin sekapäinen, hän pyytää kaiken aikaa teitä luokseen. Hän ei pyydä teitä luokseen sovintoa rakentaakseen, kunhan te vain tulisitte ja näyttäytyisitte kynnyksellä. Hänelle on tapahtunut paljon sen päivän jälkeen. Hän ymmärtää, miten äärettömän syyllinen hän on edessänne. Ei hän tahdo teidän anteeksiantoanne: »Minulle ei voi antaa anteeksi», sanoo hän itse, vaan ainoastaan sitä, että te näyttäytyisitte kynnyksellä…

— Te minut yhtäkkiä… — sopersi Katja, — minä olen joka päivä aavistellut, että te tulette tälle asialle… Minä tiesin, että hän kutsuisi minua!… Se on mahdotonta!

— Olkoon vain mahdotonta, mutta tehkää se. Muistakaa, että häntä ensimmäisen kerran liikuttaa se, että hän on teitä loukannut, ensimmäisen kerran elämässä, ei koskaan hän ole sitä niin täydellisesti käsittänyt! Hän sanoo: jos hän kieltäytyy tulemasta, niin minä »olen koko elämäni ajan nyt onneton». Kuuletteko: kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön tuomittu pyrkii vielä olemaan onnellinen — eikö se herätä sääliä? Ajatelkaa: te käytte syyttömästi onnettomuuteen joutunutta katsomassa, — pääsi taisteluhaasteen tavoin Aljošan suusta, — hänen kätensä ovat puhtaat, ne eivät ole veren tahrimat! Hänen tulevien lukemattomien kärsimystensä tähden käykää hänen luonaan nyt! Tulkaa, saattakaa häntä pimeyteen… tulkaa ainoastaan kynnykselle… Teidänhän on velvollisuus, on velvollisuus tehdä se! — lopetti Aljoša alleviivaten uskomattoman voimakkaasti sanaa »velvollisuus».

— On velvollisuus, mutta… en voi, — sanoi Katja aivan kuin vaikeroiden, — hän katsoo silloin minuun… minä en voi.

— Teidän katseittenne täytyy yhtyä. Kuinka voitte elää koko elämänne, jos nyt ette sitä tee?

— Parempi on kärsiä koko ikänsä.

— Teidän on velvollisuus tulla, teidän on velvollisuus tulla, — sanoi Aljoša taas järkähtämättömästi.

— Mutta miksi tänään, miksi heti?… Minä en voi jättää sairasta…

— Hetkiseksi voitte, sehän kestää vain hetken ajan. Jos te ette tule, niin hän yöksi sairastuu kuumeeseen. Minä en puhu semmoista, mikä ei ole totta, säälikää!

— Säälikää te minua, — soimasi Katja katkerasti ja rupesi itkemään.

— Te siis tulette! — lausui Aljoša lujasti nähtyään kyynelet hänen silmissään. — Minä menen sanomaan hänelle, että te tulette heti.

— Ei, älkää suinkaan sanoko! — huudahti Katja pelästyneenä. — Minä tulen, mutta älkää te puhuko hänelle siitä edeltäpäin, sillä minä tulen, mutta kenties en astu sisälle… Minä en tiedä vielä…

Hänen äänensä katkesi. Hän hengitti raskaasti. Aljoša nousi lähteäkseen.

— Entäpä jos kohtaan siellä jonkun? — lausui hän yhtäkkiä hiljaa ja kalpeni taas.

— Siksi juuri onkin lähdettävä heti, ettette kohtaisi siellä ketään. Siellä ei ole ketään, voin sen vakuuttaa. Me odotamme, — lopetti hän lujasti ja lähti huoneesta.

2.

Hetken ajaksi valhe muuttui totuudeksi

Hän kiiruhti sairashuoneeseen, jossa Mitja nyt makasi. Tuomion langettamisen jälkeisenä päivänä hän oli sairastunut hermokuumeeseen ja hänet oli lähetetty kaupungin sairaalaan, vankien osastoon. Mutta lääkäri Varvinski ei, Aljošan ja monien muitten (rouva Hohlakovin, Lisen y.m.) pyynnöstä, ollut sijoittanut Mitjaa vankien joukkoon, vaan erilleen, siihen samaan pikku huoneeseen, jossa aikaisemmin oli maannut Smerdjakov. Tosin käytävän päässä seisoi vahti ja ikkunassa oli rautaristikko, niin että Varvinski saattoi olla levollinen, vaikka hänen osoittamansa hempeys ei ollutkaan aivan lain mukaista, mutta hän oli hyväsydäminen ja sääliväinen nuori mies. Hän ymmärsi, miten vaikeata sellaisen kuin Mitjan on heti siirtyä murhaajien ja roistojen pariin, ja että siihen täytyi ensin tottua. Omaisille ja tutuille olivat sekä lääkäri että tarkastaja, vieläpä poliisipäällikkökin, antaneet luvan käydä häntä tervehtimässä, kaikki salaisesti. Mutta näinä päivinä olivat käyneet Mitjaa tervehtimässä ainoastaan Aljoša ja Grušenjka. Pari kertaa oli häntä yrittänyt saada tavata Rakitin; mutta Mitja oli tiukasti pyytänyt, ettei Varvinski päästäisi tätä sisälle.

Aljoša tapasi hänet istumassa makuulavitsalla sairasviitta yllään, hiukan kuumeessa, etikansekaisella vedellä kostutettu pyyheliina käärittynä pään ympäri. Hän katsoi sisälle tullutta Aljošaa epämääräisellä katseella, mutta katseessa välähti kuitenkin ikäänkuin jonkinlainen pelästys.

Yleensä hän oli ollut tuomion julistamisesta asti hirveän miettiväinen. Toisinaan hän oli puoli tuntia yhtä mittaa vaiti miettien jotakin raskaasti ja kärsien ja unohtaen seurassaan olijan. Jos hän heräsi mietteistään ja alkoi puhua, niin hän aina rupesi puhumaan hyvin äkkiä ja ehdottomasti muuta kuin mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa. Toisinaan hän kärsien katseli veljeään. Grušenjkan seurassa hänen olonsa näytti tuntuvan helpommalta kuin Aljošan parissa. Tosin hän ei puhellut Grušenjkan kanssa juuri ollenkaan, mutta heti, kun tämä astui sisälle, kirkastuivat hänen kasvonsa riemusta. Aljoša istuutui ääneti hänen viereensä makuulavitsalle. Tällä kertaa hän oli levottomana odottanut Aljošaa, mutta ei uskaltanut mitään kysyä. Hänen käsityksensä mukaan ei voinut ajatellakaan, että Katja suostuisi tulemaan, ja samalla hän tunsi, että jos tämä ei tule, niin tapahtuu jotakin aivan mahdotonta. Aljoša ymmärsi hänen tunteensa.

— Trifonhan, — alkoi Mitja hätäisesti puhua, — Borisytšhan, kerrotaan, on hajoittanut koko matkustajakotinsa: nostelee lattialautoja, kiskoo lautoja irti, on koko »parvekkeen», kuulemma, hajoittanut pieniksi palasiksi — etsii yhä vain aarretta, niitä samoja rahoja, puoltatoista tuhatta, joista prokuraattori sanoi, että minä olen ne piilottanut sinne. Heti kotiin palattuaan kuuluu alkaneen hassutella. Se on oikein sille konnalle! Vahti täällä kertoi minulle eilen; hän on sieltä.

— Kuule, — lausui Aljoša, — hän tulee, mutta minä en tiedä milloin, kenties tänään, kenties näinä päivinä, mutta tulee, tulee, se on varma. — Mitja vavahti, tahtoi lausua jotakin, mutta oli vaiti. Uutinen teki häneen hirveän voimakkaan vaikutuksen. Näkyi, että hän kovin mielellään olisi tahtonut kuulla seikkaperäisesti keskustelusta, mutta että häntä taaskin peloitti kysyä: jokin kova tai halveksiva sana Katjan puolelta olisi hänestä ollut kuin puukon isku sillä hetkellä.

— Hän sanoi muun muassa tätä: että minä välttämättömästi rauhoittelisin sinun omaatuntoasi pakoon nähden. Jos Ivan ei tulisikaan siihen mennessä terveeksi, niin Katja itse järjestää asian.

— Sinä olet jo puhunut minulle siitä, — huomautti Mitja miettivänä.

— Ja sinä olet jo kertonut sen Grušenjkalle, — huomautti Aljoša.

— Niin, — myönsi Mitja. — Hän ei tule tänä aamuna, — sanoi hän katsahtaen arasti veljeensä. — Hän tulee vasta illalla. Kun minä eilen sanoin hänelle, että Katja toimii, niin hän heti vaikeni ja hänen huulensa vääristyivät. Hän kuiskasi vain »olkoon»! Ymmärsi, että se on tärkeätä. Minä en uskaltanut kiduttaa häntä enempää. Kai hän jo ymmärtää, että Katja ei rakasta minua, vaan Ivania?

— Näinköhän? — pääsi Aljošan suusta.

— Kenties ei ole niin. Mutta nyt aamulla hän ei tule, — kiiruhti Mitja vielä kerran huomauttamaan, — minä annoin hänelle erään asian toimitettavaksi… Kuule, veli Ivan on paras kaikista. Hänen pitää saada elää, eikä meidän. Hän tulee terveeksi.

— Ajattelehan, vaikka Katja vapiseekin hänen tähtensä, niin hän ei juuri ollenkaan epäile hänen tervehtymistään, — sanoi Aljoša.

— Hän on siis varma siitä, että hän kuolee. Hän on pelosta vakuutettu Ivanin tulevan terveeksi.

— Veljellämme on voimakas ruumiinrakenne. Minäkin toivon suuresti, että hän tulee terveeksi, — huomautti Aljoša huolestuneena.

— Niin, hän tulee terveeksi. Mutta Katja on vakuutettu hänen kuolemastaan. Paljon on hänellä surua… — Syntyi hiljaisuus.

Jokin hyvin tärkeä asia kiusasi Mitjaa.

— Aljoša, minä rakastan hirveästi Grušaa, — lausui hän yhtäkkiä väräjävällä, kyyneleisellä äänellä.

— Ei häntä päästetä sinun luoksesi sinne, — puuttui Aljoša heti puheeseen.

— Ja vielä tahdoin sanoa sinulle erään asian, — jatkoi Mitja äänellä, joka yhtäkkiä oli saanut heleän soinnun. — Jos lyödään matkalla tai siellä, niin minä en antaudu, vaan tapan ja minut ammutaan. Ja sitähän on kaksikymmentä vuotta! Täällä alkavat jo sinutella. Vartijat sinuttelevat minua. Minä makasin ja tuomitsin koko viime yön itseäni: en ole valmis! Minulla ei ole voimia ottaa vastaan! Tahdoin laulaa »hymnin», mutta vartijain sinuttelua en jaksa sietää! Grušan takia kestäisin kaikkea, kaikkea… paitsi lyömistä. Mutta häntä ei päästetä sinne.

Aljoša hymyili hiljaa.

— Kuule, veli, kerta kaikkiaan, — sanoi hän, — sanon sinulle ajatukseni tästä asiasta. Ja sinähän tiedät, etten minä valehtele sinulle. Kuule siis: sinä et ole valmis, eikä sellainen risti ole sinua varten. Vieläpä enemmänkin: sellainen suuren marttyyrin risti ei ole tarpeellinenkaan sinulle, joka et ole valmis. Jos sinä olisit tappanut isän, niin minä valittaisin sitä, että kieltäydyt kantamasta ristiäsi. Mutta sinä olet syytön, ja tuollainen risti on liikaa sinulle. Sinä tahdoit kärsimyksillä synnyttää itsessäsi eloon uuden ihmisen; minun mielestäni riittää sinulle, kun aina, koko elämäsi ajan ja minne ikinä paennetkin, vain muistat tätä toista ihmistä. Se, että sinä et ottanut kantaaksesi suurta ristin kärsimystä, vaikuttaa vain sen, että sinä tunnet olevasi vieläkin suuremmassa velassa, ja tämä alinomainen tunne on vastaisuudessa, koko elämän aikana, auttava sinun uudestisyntymistäsi kenties enemmän, kuin jos menisit sinne. Sillä siellä et sinä jaksa kestää ja rupeat napisemaan, ehkäpä lopulta suorastaan sanot: »Me olemme kuitit.» Advokaatti sanoi tässä kohdin totuuden. Eivät raskaat taakat ole kaikkia varten, muutamille ne ovat mahdottomia… Nämä ovat minun ajatukseni, jos ne ovat sinulle niin tarpeen. Jos sinun pakenemisestasi jäisivät vastaamaan toiset: upseerit, sotamiehet, niin minä en »antaisi sinulle lupaa» paeta, — hymyili Aljoša. — Mutta sanotaan ja vakuutetaan (itse vankimajapaikan päällikkö sanoi sen Ivanille), ettei suurta seuraamusta voi tullakaan, jos asia taitavasti hoidetaan, ja että siitä voi selvitä aivan mitättömillä rangaistuksilla. Tietysti lahjominen on epärehellistä siinäkin tapauksessa, mutta tässä minä en rupea millään ehdolla tuomitsemaan, nimenomaan siitä syystä, että jos esimerkiksi Ivan ja Katja olisivat antaneet minun tehtäväkseni toimia tässä asiassa sinun hyväksesi, niin minä, tiedän sen, olisin mennyt ja lahjonut; se minun on totuuden nimessä sanottava sinulle. Ja senvuoksi minä en ole sinun tuomarisi, teitpä sinä itse miten tahansa. Mutta tiedä, että minäkään en koskaan sinua tuomitse. Ja omituista olisikin, jos minä voisin olla tässä asiassa sinun tuomarisi. No, nyt olen luullakseni selittänyt kaikki.

— Mutta sen sijaan minä itse tuomitsen itseni! — huudahti Mitja. — Minä karkaan, se oli jo päätetty ennen tuloasi: voisiko Mitja Karamazov olla karkaamatta? Mutta sen sijaan tuomitsen itse itseni ja rukoilen siellä kaiken ikäni syntiäni anteeksi! Näinhän jesuiitat puhuvat, eikö niin? Kas, millaiset puheet meillä nyt on, mitä?

— Näin ne puhuvat, — hymähti Aljoša hiljaa.

— Minä rakastan sinua sen tähden, että sinä aina sanot koko totuuden etkä salaa mitään! — huudahti Mitja iloisesti nauraen. — Siis olen saanut Aljoškani kiinni siitä, että hän on jesuiitta! Suudella sinua siitä pitää, toden totta! No, kuule nyt siis loputkin, levitän nähtäväksesi sieluni jäljelläolevankin puolen. Näin olen ajatellut ja päättänyt: jos minä pakenenkin, vieläpä rahaa ja passi mukanani ja vaikkapa Amerikkaan, niin minua rohkaisee vielä se ajatus, etten minä pakene iloa enkä onnea etsimään, vaan totisesti toiseen pakkotyöhön, joka kenties ei ole huonompi tätä! Ei ole huonompi, Aleksei, totisesti sanon sen, ettei se ole huonompi! Minä vihaan jo nyt tuota Amerikkaa, piru sen vieköön! Olkoon vain Gruša kanssani, mutta katsohan häntä: onko hän mikään amerikkalainen? Hän on venäläinen nainen, sormenpäitä myöten venäläinen, hän rupeaa ikävöimään emoansa synnyinmaata, ja minä saan nähdä joka hetki, että hän kärsii tätä ikävää minun tähteni, otti minun takiani sellaisen ristin kannettavakseen, ja miten hän siihen on syypää? Ja jaksanko minä sietää sikäläisiä orjia, vaikka he kenties jokikinen ovat parempia kuin minä? Minä vihaan tuota Amerikkaa jo nyt! Ja olkootpa he siellä joka mies suurenmoisia konemiehiä tai muuta sellaista, — niin piru heidän kanssaan, eivät ne ole minun väkeäni, eivät ole minun hengenheimolaisiani! Venäjää minä rakastan, Aleksei, venäläistä Jumalaa rakastan, vaikka itse olenkin lurjus! Minähän menehdyn siellä! — huudahti hän, ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Hänen äänensä värisi itkusta.

— No, näin minä siis olen päättänyt, Aleksei, kuule! — alkoi hän taas voittaen liikutuksensa. — Grušan kanssa saavumme sinne — ja siellä heti kyntämään, tekemään työtä, korven kontioiden parissa, yksinäisyydessä, jossakin kaukana. Löytyyhän sieltäkin jokin etäinen paikka! Siellä kuuluu vielä olevan punanahkoja, jossakin siellä näköpiirin rajalla, no, siihen maahan viimeisten mohikaanien luo. No, ja heti käsiksi kielioppiin, minä ja Gruša. Työtä ja kielioppia, ja noin kolmen vuoden aikana. Noina kolmena vuotena opimme engelskan kieltä niin että osaamme sitä kuin syntyperäiset englantilaiset. Ja heti kun olemme oppineet, niin — lopussa on Amerikassa-olo! Riennämme tänne, Venäjälle, Amerikan kansalaisina. Älä ole huolissasi, tähän kaupunkirähjään emme tule. Kätkeydymme jonnekin kauemmaksi, pohjoiseen tai etelään. Minä muutun siihen mennessä ja hän myöskin, siellä Amerikassa, minulle laittaa tohtori jonkinmoisen syylän naamaan, eiväthän ne suotta ole mekaanikkoja. Mutta ei, minä puhkaisen itseltäni toisen silmän, annan parran kasvaa arssinan pituiseksi, se on harmaa (harmaannun ikävöidessäni Venäjää) — ehkäpä minua ei tunneta. Ja jos tunnetaan, niin lähettäkööt maanpakoon, se on silloin kohtalon sallimaa! Täällä me jossakin syrjäseudussa kynnämme maata, ja minä näyttelen koko ikäni amerikkalaista. Mutta sen sijaan saamme kuolla kotimaassa. Semmoinen on suunnitelmani, enkä siitä luovu. Hyväksytkö sen?

— Hyväksyn, — sanoi Aljoša tahtomatta sanoa vastaan.

Mitja oli hetkisen vaiti ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Mutta miten ne saivat oikeudessa väännetyksi asian sellaiseksi? Saivatpa asian väännetyksi!

— Jos eivät olisi vääntäneet, niin sinut kuitenkin joka tapauksessa olisi tuomittu, — lausui Aljoša huoaten.

— Niin, täkäläinen yleisö oli saanut minusta tarpeekseen! Jumala heidän kanssaan, mutta raskas on oloni! — vaikeroi Mitja kärsien. Seurasi taas hetkinen äänettömyyttä.

— Aljoša, tapa minut heti paikalla! — huudahti hän yhtäkkiä. — Tuleeko hän nyt kohta vai eikö, sano! Mitä hän sanoi? Miten hän sanoi?

— Sanoi tulevansa, mutta en tiedä, tuleeko tänään. Vaikeatahan hänen on! — sanoi Aljoša katsoen arasti veljeensä.

— Kuinka ei olisikaan, tietystihän hänen on vaikeata! Aljoša, tämä tekee minut hulluksi. Gruša katselee aina minua. Ymmärtää. Herra Jumala, rauhoita minut: mitä minä vaadin? Katjaa vaadin! Ymmärränkö minä, mitä vaadin? Karamazovin alhaista hillittömyyttä! Ei, minä en kykene ottamaan päälleni kärsimystä! Konna olen ja siinä kaikki!

— Tuossa hän on! — huudahti Aljoša.

Tällä hetkellä ilmestyi yhtäkkiä kynnykselle Katja. Silmänräpäykseksi hän pysähtyi katsellen Mitjaa ymmälläoloa ilmaisevin katsein. Mitja hypähti nopeasti seisomaan, hänen kasvoissaan kuvastui pelästys, hän kalpeni, mutta kohta vilahti arka, anova hymy hänen huulillaan ja hän ojensi yhtäkkiä, voimatta hillitä itseään, molemmat kätensä Katjaa kohti. Tämän nähtyään Katja riensi kiireesti hänen luokseen. Hän tarttui Mitjan käsiin ja painoi melkein väkisin hänet istumaan vuoteelle, istuutui itse hänen viereensä ja pitäen yhä kiinni hänen käsistään puristi niitä lujasti, suonenvedontapaisesti. Muutamia kertoja yritti kumpikin sanoa jotakin, mutta pysähtyivät ja katselivat taas ääneti, kiinteästi, aivan kuin yhteen kahlehdittuina toisiaan, hymyillen omituista hymyä; näin meni pari minuuttia.

— Oletko antanut anteeksi, vai etkö? — sopersi viimein Mitja, ja kääntyen samassa Aljošaan päin kasvot ilosta vääristyneinä hän huusi tälle:

— Kuuletko, mitä minä kysyn, kuuletko!

— Sen tähden olen sinua rakastanutkin, että sinulla on jalo sydän! — huudahti yhtäkkiä Katja. — Etkä sinä tarvitse minun anteeksiantoni, vaan minä sinun; samantekevää, annatko anteeksi vai etkö — koko elämäni ajaksi sinä jäät haavaksi sydämeeni ja minä sinun sydämeesi — niin pitääkin… — Hän pysähtyi vetääkseen henkeään.

— Miksi minä olen tänne tullut? — alkoi hän taas puhua kiihtyneesti ja kiireesti. — Jalkojasi syleilemään, käsiäsi puristamaan, näin, että ihan koskee, muistatko, niinkuin puristin niitä Moskovassa, — sanomaan taas sinulle, että sinä olet minun Jumalani, minun iloni, sanomaan sinulle, että rakastan sinua mielettömästi, — sanoi Katja ikäänkuin tuskassa vaikeroiden ja painoi äkkiä huulensa Mitjan kättä vastaan. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään. Aljoša seisoi äänettömänä ahdistusta tuntien; hän ei mitenkään ollut odottanut semmoista, mitä näki nyt.

— Rakkaus on mennyt, Mitja! — alkoi Katja taas. — Mutta se, mikä on mennyt, on minulle niin kallista, että sydämeni tuntee tuskaa. Tiedä se ikuisesti. Mutta nyt, hetken aika, olkoon sitä, mitä saattoi olla, — sopersi hän suu vääntyneenä hymyyn ja katsellen taas riemuissaan häntä silmiin. — Sinä rakastat nyt toista ja minä myös rakastan toista, mutta kuitenkin minä rakastan sinua ikuisesti ja samoin sinä minua, tiesitkö sinä sen? Kuuletko, rakasta minua, rakasta niin kauan kuin elät! — huudahti hän äänellä, joka värisi miltei uhkaavasti.