KOLMAS OSA JATKUU (continued 4)

— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš.

— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni kuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan se on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!» Mutta eihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää! Uskotteko, herrat, ei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut vanhan palvelijan ja että minua uhkasi Siperia, ja milloin sitten? Juuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle uudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa niin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt rinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo lopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni: paljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain lurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on mahdotonta… Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!…

Mitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja kiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.

— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui pitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori, — mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni mukaan vain hermoista… teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja miksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko kuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa nuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli ne teille uskonut, ja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut, silloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin kauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee mieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon miehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne tarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän hermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta, varsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan, jommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville? Pidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?

Mitja punastui yhtäkkiä:

— Pidättekö te minua todellakin niin suurena konnana? On mahdotonta, että tarkoittaisitte totta!… — lausui hän paheksuvasti katsellen prokuraattoria silmiin ja ikäänkuin uskomatta, mitä oli tältä kuullut.

— Vakuutan teille, että tarkoitan totta… Miksi te luulette, että minä en puhuisi tosissani? — ihmetteli prokuraattori vuorostaan.

— Oi, miten alhaista semmoinen olisikaan! Herrat, tiedättekö te, että te kidutatte minua! Sama se, minä kerron teille kaikki, olkoon menneeksi, minä tunnustan teille nyt koko pirullisuuteni, mutta teen sen saattaakseni teidät häpeämään, ja te hämmästytte itsekin sitä, miten alhaisiin yhdistelmiin inhimilliset tunteet voivat alentua. Tietäkää siis, että minulla oli jo itselläni mielessä tuo yhdistelmä, se sama, josta te juuri puhuitte, prokuraattori! Niin, herrat, minunkin mieleeni nousi tuo ajatus tänä kirottuna kuukautena, niin että olin jo melkein päättänyt mennä Katjan luo, niin alhainen olin! Mutta mennä hänen luokseen, ilmoittaa hänelle uskottomuuteni ja tätä samaa uskottomuutta varten, tämän saman uskottomuuden täydelleen toteuttamiseksi, tämän uskottomuuden tuottamiin menoihin pyytää rahoja juuri häneltä, juuri Katjalta (pyytää, kuuletteko, pyytää!), ja sitten karata heti hänen luotaan toisen kanssa, hänen kilpailijansa, hänen vihamiehensä ja loukkaajansa kanssa, — hyväinen aika, tehän olette menettänyt järkenne, prokuraattori!

— Jospa en olekaan menettänyt järkeäni, mutta tietysti minä kiivastuksissani en tullut ajatelleeksi… mitä tulee juuri tuohon naiselliseen mustasukkaisuuteen… jos tässä todellakin saattoi olla mustasukkaisuutta, kuten vakuutatte… niin, ehkäpä tässä on jotakin sen tapaista, — naurahti prokuraattori.

— Mutta se olisi ollut jo niin suurta roistomaisuutta, — sanoi Mitja lyöden rajusti nyrkkiään pöytään, — se olisi ollut jo niin haisevaa, etten tiedä sen vertaista! Tiedättekö te, että hän olisi voinut antaa minulle nuo rahat, ja olisi antanutkin, varmasti olisi antanut, kostaakseen minulle, olisi antanut kostosta nauttiakseen, halveksumisesta minua kohtaan olisi antanut, sillä hänkin on infernaalinen sielu ja nainen, jonka viha on voimakas! Minä olisin ottanut rahat, oi, olisin ottanut, olisin ottanut, ja silloin koko elämäni… oi, Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, minä huudan siksi näin kovasti, että tuo ajatus oli mielessäni niin äskettäin, vielä toissa päivänä, juuri silloin kun minä yöllä puuhasin Ljagavyin kanssa, niin, ja eilenkin, koko eilisen päivän, minä muistan sen, aivan tuohon tapaukseen asti…

— Mihin tapaukseen? — kysäisi Nikolai Parfenovitš uteliaana, mutta Mitja ei sitä kuullut.

— Olen tehnyt teille kauhean tunnustuksen, — lopetti hän synkästi. — Päättäkää, minkä arvoinen se on, herrat. Mutta ei se riitä, ei siinä ole kyllin, että arvioitte sen, älkää arvioiko, vaan pitäkää sitä arvossa, mutta jos ette sitä tee, jos tämäkin menee ohi sielujenne, silloin te suorastaan ette kunnioita minua, herrat, sanon teille sen, ja minä kuolen häpeästä, että olen tehnyt tunnustukseni teidänkaltaisillenne! Oi, minä ammun itseni! Mutta minä näen jo, minä näen, että te ette usko minua! Kuinka, aioitte siis kirjoittaa tämänkin muistiin? — huudahti hän pelästyneenä.

— Sen, mitä te juuri sanoitte, — lausui Nikolai Parfenovitš katsellen häntä ihmeissään, — nimittäin että te aivan viimeiseen hetkeen asti yhä vielä aiotte mennä neiti Verhovtsevin luo pyytämään häneltä tuota rahasummaa… Vakuutan teille, että se on meille hyvin tärkeä todistus, Dmitri Fjodorovitš, nimittäin koko tuohon tapaukseen nähden… ja varsinkin teille tärkeä.

— Armahtakaa, herrat, — Mitja löi käsiään yhteen, — jättäkää edes tämä kirjoittamatta, hävetkää! Minähän olen niin sanoakseni repäissyt sieluni kahtia teidän edessänne, mutta te käytätte tilaisuutta hyväksenne ja kopeloitte sormillanne repeämän kummassakin puolikkaassa… Oi, Jumala!

Hän peitti epätoivoissaan kasvonsa käsiinsä.

— Älkää olko niin levoton, Dmitri Fjodorovitš, — lopetti prokuraattori, — kaiken sen, mitä nyt on kirjoitettu muistiin, te saatte myöhemmin itse kuulla ja sen, mitä ette hyväksy, me muutamme teidän sanojenne mukaan, mutta nyt minä esitän teille erään pikku kysymyksen vielä kolmannen kerran: eikö todellakaan kukaan, ei kerrassaan kukaan saanut teiltä kuulla noista rintapussiin ompelemistanne rahoista? Sitä on, sanon teille, melkein mahdotonta ajatella.

— Ei kukaan, ei kukaan, minä sanoin sen, olette aivan oikein ymmärtänyt! Jättäkää minut rauhaan.

— Olkaa hyvä, tämä asia on selvitettävä, ja siihen on vielä paljon aikaa, mutta ajatelkaahan nyt itse: meillä on kenties kymmeniä todistuksia siitä, että te nimenomaan itse levititte tietoa ja huusittekin joka paikassa kolmestatuhannesta, jotka olitte tuhlannut, kolmesta eikä puolestatoista, ja nytkin, kun teille eilen ilmestyi rahoja, te myös ennätitte antaa monen tietää, että taas olitte tuonut mukananne rahaa kolmetuhatta.

— Teillä ei ole käsissänne kymmeniä, vaan satoja todistuksia, kaksisataa todistusta, kaksisataa ihmistä on kuullut, tuhat on kuullut! — huudahti Mitja.

— No, siinä sen näette, kaikki, kaikki todistavat. Täytyyhän sanan kaikki merkitä jotakin.

— Se ei merkitse mitään, minä valehtelin, ja minun mukanani alkoivat kaikki valehdella.

— Miksi teidän sitten oli niin tarpeellista »valehdella», miten te sen selitätte?

— Piru sen tietää. Kenties kerskailun halusta… niin… että olin juonut niin paljon rahaa… Kenties sitä varten, että unohtaisin nuo pussiin ommellut rahat… niin, siitä syystä juuri… perhana… monettako kertaa te kysytte tätä? No niin, valehtelin ja sillä hyvä, kun tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä ihminen toisinaan valehtelee?

— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä ihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa kuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?

— Ei, ei ollut iso.

— Minkä kokoinen osapuilleen?

— Sen kokoinen kuin sataruplanen kahtia taitettuna.

— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin teidän saatavissanne.

— Äh, perhana… mitä typeryyksiä… en minä tiedä, missä ne ovat.

— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne? Tehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?

— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo, niin matkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.

— Pimeässäkö?

— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani silmänräpäyksessä.

— Ilman saksia, kadulla?

— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu repesi heti.

— Mihin te sen sitten panitte?

— Viskasin sinne.

— Mihin nimenomaan?

— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille. Mitä te siitä kysytte?

— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä todistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä ymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi sitten?

— Ei kukaan auttanut, itse ompelin.

— Osaatteko te ommella?

— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään taitoakaan.

— Mistä otitte ainekset, toisin sanoen rievun, jonka sisään ompelitte?

— Ettehän vain tee pilaa?

— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri Fjodorovitš.

— En muista, mistä otin rievun, jostakin sen otin.

— Kuinka sitä nyt on niin vaikea muistaa?

— En totisesti muista, kenties olen repäissyt jostakin alusvaatteistani.

— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin löytää se kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen. Mitä tämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?

— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan… Luullakseni en repäissyt sitä mistään. Se oli sertinkiä… Minä ompelin rahat luullakseni emännän myssyyn.

— Emännän myssyyn?

— Niin, minä pimitin sen häneltä.

— Kuinka pimititte?

— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten vieneeksi erään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää. Otin sen salaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut kuljeksivat huoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta, niin otin tilkun ja ompelin siihen… Juuri noihin riepuihin luullakseni ompelin. Vanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.

— Muistatteko tuon nyt varmasti?

— En tiedä, muistanko varmasti. Luullakseni myssyn. No, vähätpä siitä!

— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että häneltä oli kadonnut tuo kapine?

— Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti, sanon teille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.

— Entä mistä otitte neulan ja rihmaa?

— Minä lopetan, en tahdo jatkaa. Riittää! — suuttui Mitja viimein.

— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin paikkaan torille te viskasitte tuon… pussin.

— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti Mitja. — Riittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä. — Minä näen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti, ettekä hitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt tuppautua. Miksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla salaisuuteni! Teitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette johtanut minut siihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos voitte… Olkaa kirotut, kiduttajat!

Hän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori ja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä ja katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa ilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli omituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia oli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota ei voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät oli jo kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka koko kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet siitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja tutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu oli sateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista kaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.

— Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai Parfenovitšilta.

— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.

Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä ruutuja vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja edempänä, sateen hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä, jotka näyttivät sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja köyhemmiksi. Mitja muisti »kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli aikonut ampua itsensä sen ensimmäisen säteen kimmeltäessä. »Kenties tämmöisenä aamuna olisi ollutkin parempi», naurahti hän ja kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään ylhäältä alaspäin, »kiduttajien» puoleen.

— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa. Mutta hän? Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin tuhon omaksi minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen poissa suunniltaan huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän ei ole mihinkään syypää! Olen ollut murheissani koko yön istuessanne seurassanne… Eikö saa, ettekö voi sanoa minulle: mitä te nyt teette hänelle?

— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš, — vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes pienimmässäkään määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te tunnette niin suurta mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on asian laita toivoakseni oleva sama… Me päinvastoin teemme tässä suhteessa kaiken, mikä suinkin on mahdollista meidän puoleltamme. Olkaa täysin levollinen.

— Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte pois taakan sydämeltäni… No, mitä me nyt teemme? Minä olen valmis.

— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän läsnäollessanne, ja siksi…

— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Luullakseni olemme sen jo ansainneet!

Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan lasi ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen teenjuonti ja »haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan. Alhaalla oli todellakin teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja aluksi kieltäytyi ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle ystävällisesti tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä halulla. Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei hänen jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen ohella vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin tunsi istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla», ajatteli hän itsekseen.

8.

Todistajain kertomus. Lapsukainen.

Todistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää kertomustamme niin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti esittäneet. Siksi jätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš teroitti mieleen jokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli puhuttava totuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen myöhemmin oli toistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti. Samoin, kuinka jokaista todistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan pöytäkirja, joka sisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m. Huomautamme vain yhdestä seikasta, nimittäin että pääkohta, johon kuulustelijain koko huomio oli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen tuo kysymys kolmesta tuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai puolitoista ensimmäisellä kerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten juominkien aikana täällä Mokrojessa kuukausi takaperin ja oliko rahoja kolme vaiko puolitoista tuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin toisten juominkien aikana. Voi, kaikki todistukset, jokikinen, olivat Mitjaa vastaan, eikä yksikään puhunut hänen puolestaan, ja eräät todistukset toivat esille myös uusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja, jotka kumosivat hänen kertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin Trifon Borisytšia. Hän seisoi tutkijain edessä vähääkään pelkäämättä, päinvastoin hänen ulkomuotonsa osoitti ankaraa ja vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan, ja se teki hänet epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa tuntevan näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä, vastasi täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti, että kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta pienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa kolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon rahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille yksistään meni ehkä tuhannen verran.»

— En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi Mitja, — en vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko kyllä…

Mitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen ja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh, todistakaa mitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»

— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon Borisytš varmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti menemään, ja he nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja, hevosvarkaita ne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne kenties itse todistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän käsissänne silloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut sitä tehdä, se on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli paljon enemmän kuin puolitoista tuhatta… Kaikkea muuta kuin puolitoista! Olemme mekin rahaa nähneet, osaamme arvostella…

Eiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti suorastaan, että Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan ilmoittanut hänelle tuoneensa kolmetuhatta.

— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän minä tosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?

— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on täällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa hänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte jättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa, sillä tavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr Fomitš Kalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin muistavat…

Todistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman vaikutuksen tutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme, siis kuusi, kolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli kuusi, lasku oli selvä.

Kuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia, Stepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia. Talonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon Borisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä muistiin Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa matkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko vai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai enkö?» »Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno hymy huulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös tämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.

Kalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä, oikukkaana, ja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa sillä tavoin kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka hän oli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi sanomalla, että hän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää». Mutta selville kävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta tuhannesta ja hän myönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä. Hänen nähdäksensä oli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä verran». Sen hän todisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet korttipelissä. Hän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että sitten kuin puolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena Aleksandrovnan asiat olivat todellakin parantuneet ja että Agrafena Aleksandrovna oli itse sanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena Aleksandrovnasta hän puhui pidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan niinkuin tämä olisi ollut parhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö, eikä hän kertaakaan käyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä. Huolimatta siitä, että nuoresta miehestä ilmeisesti oli vastenmielistä esiintyä todistajana, Ippolit Kirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai vasta häneltä tietää kaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin sanoakseni Mitjan »romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan keskeyttänyt Kalganovia. Viimein nuorukainen päästettiin menemään, ja hän poistui salaamatta paheksumistaan.

Kuulusteltiin myös puolalaisia. Vaikka he olivatkin huoneessaan käyneet makaamaan, niin he eivät olleet nukkuneet koko yönä, ja viranomaisten tultua he olivat nopeasti pukeutuneet ja laittautuneet kuntoon ymmärtäen itsekin, että heitäkin ehdottomasti kutsutaan kuultaviksi. He saapuivat arvokkaasti, vaikka jonkin verran pelkäsivätkin. Selville kävi, että päämies, t.s. pieni herra, oli virkaeron saanut kahdennentoista arvoluokan virkamies, oli palvellut Siperiassa eläinlääkärinä ja hänen sukunimensä oli Mussjalovitš. Herra Vrublevski taasen oli vapaasti ammattiaan harjoittava hammaslääkäri. He molemmat alkoivat heti huoneeseen tultuaan, Nikolai Parfenovitšin kysymyksistä huolimatta, vastailla sivulla seisovalle Mihail Makarovitšille pitäen tietämättömyydessään häntä korkeimpana viranomaisena täällä ja nimittäen häntä joka sanan jälkeen »herra everstiksi». Ja vasta useamman kerran jälkeen ja Mihail Makarovitšin itsensä siitä huomautettua he hoksasivat, että oli vastauksineen käännyttävä ainoastaan Nikolai Parfenovitšin puoleen. Huomattiin, että he osasivat puhua venäjää aivan virheettömästi, muutamien sanojen ääntämistä lukuunottamatta. Suhteistaan Grušenjkaan, entisistä ja nykyisistä, alkoi herra Mussjalovitš tehdä selkoa kiihkeästi ja ylpeästi, niin että Mitja heti menetti kärsivällisyytensä ja huusi, ettei hän salli »lurjuksen» puhua hänen kuullen tällä tavoin. Herra Mussjalovitš kiinnitti heti huomiota sanaan »lurjus» ja pyysi merkitsemään sen pöytäkirjaan. Mitja alkoi kiehua kiukusta.

— Lurjus on, lurjus! Pankaa tämäkin pöytäkirjaan ja pankaa siihen myös, että minä pöytäkirjasta huolimatta kuitenkin huudan, että hän on lurjus! — huusi hän.

Vaikka Nikolai Parfenovitš ottikin tämän pöytäkirjaan, niin hän osoitti tässä epämiellyttävässä tapauksessa erittäin kiitettävää asiallisuutta ja järjestelykykyä: annettuaan ankaran huomautuksen Mitjalle hän itse lakkasi kyselemästä enempää asian romanttisesta puolesta ja siirtyi nopeasti oleelliseen. Tässä puolessa asiaa herätti tutkijoissa tavatonta mielenkiintoa eräs herrojen todistus: se nimittäin, miten Mitja toisessa huoneessa oli koettanut lahjoa herra Mussjalovitšin ja tarjonnut hänelle kolmea tuhatta luopumisrahoja, siten että hän saisi seitsemänsataa ruplaa käteistä ja loput kaksituhatta kolmesataa »jo huomisaamuna kaupungissa», jolloin Mitja oli antanut kunniasanansa ja selittänyt, että täällä, Mokrojessa, hänellä ei ole mukanaan niin paljon rahaa ja että rahat ovat kaupungissa. Mitja huomautti kiivaasti, että hän ei ollut sanonut antavansa varmasti huomenna kaupungissa, mutta herra Vrublevski vahvisti todistuksen oikeaksi ja Mitja itsekin hetkisen ajateltuaan myönsi nyrpeästi, että kenties oli niin tapahtunut kuin herrat sanovat, hän oli silloin ollut kiihdyksissä ja saattanut tosiaankin niin sanoa. Prokuraattori takertui kovin todistukseen: tutkimusta varten oli osoittautunut selväksi (kuten myöhemmin suorastaan pääteltiinkin), että puolet tai osa Mitjan käsiin joutuneista kolmesta tuhannesta oli saattanut jäädä piiloon kaupunkiin, mahdollisesti ne myös oli saatettu piilottaa jonnekin täällä Mokrojessa, niin että täten selvisi sekin tutkimuksen kannalta pulmallinen asianhaara, että Mitjan hallusta oli löydetty ainoastaan kahdeksansataa ruplaa — asianhaara, joka tähän saakka oli ollut tosin ainoa ja verraten vähäpätöinen, mutta kuitenkin jonkinmoinen todistuskappale Mitjan hyväksi. Nyt oli tuo ainoakin hänen väitteitään tukeva todistus kumottu. Prokuraattorin kysymykseen: mistä hän olisi ottanut jäljelläolevat kaksituhatta kolmesataa antaakseen huomenna herralle, jos hän kerran itse väittää, että hänellä oli kaikkiaan ainoastaan puolitoista tuhatta, ja kuitenkin hän oli antanut herralle vakuudeksi kunniasanansa, Mitja vastasi lujasti, että hänen aikomuksenaan ei ollut tarjota »puolalaisrahjukselle» huomenna rahoja, vaan muodollisesti pätevä hänen Tšermašnjan maatilaan kohdistuvien oikeuksiensa luovutus, noiden samojen oikeuksien, joita hän oli tarjonnut Samsonoville ja rouva Hohlakoville. Prokuraattori suorastaan naurahti »verukkeen yksinkertaisuudelle».

— Ja luuletteko te, että hän olisi suostunut ottamaan nämä »oikeudet» käteisten kahdentuhannen kolmensadan ruplan asemasta?

— Olisi ehdottomasti suostunut, — tokaisi Mitja kiihkeästi. — Hyväinen aika, hänhän olisi voinut tässä saada ei vain kaksi, vaan neljä, jopa kuusi tuhatta! Hän olisi heti palkannut omat advokaattinsa, puolalaiset ja juutalaiset, ja he olisivat riidelleet ukolta pois ei vain kolmea tuhatta, vaan koko Tšermašnjan.

Tietysti herra Mussjalovitšin todistus otettiin hyvin tarkasti pöytäkirjaan. Sen jälkeen herrat saivatkin mennä. Korttipelissä nylkemisestä sitävastoin ei mainittu juuri mitään. Nikolai Parfenovitš oli muutenkin kovin kiitollinen eikä tahtonut vaivata heitä tyhjänpäiväisillä asioilla, varsinkin kun se oli ollut vain jonninjoutavaa riitaa juovuspäissä korttipöydässä eikä mitään muuta. Vähänkö oli juotu ja remuttu sinä yönä… Niin että rahat, kaksisataa ruplaa, jäivät kuin jäivätkin herrojen taskuun.

Sitten kutsuttiin sisälle ukko Maksimov. Hän saapui arkaillen, tuli lyhyin askelin pöydän luo, oli tukka pörröllään ja hyvin surullisen näköinen. Koko ajan hän oli hakenut turvaa Grušenjkan läheisyydestä, istunut ääneti hänen seurassaan ja »yhtäkkiä alkanut nyyhkyttää ja pyyhkiä silmiään siniruutuisella nenäliinallaan», kuten myöhemmin kertoi Mihail Makarovitš. Niin että Grušenjka itse oli häntä rauhoitellut ja lohdutellut. Ukko pahainen tunnusti heti kyynelsilmin, että hän oli syyllinen, että oli ottanut Dmitri Fjodorovitšilta lainaksi »kymmenen ruplaa, köyhyydessäni», ja että oli valmis maksamaan sen takaisin… Nikolai Parfenovitšin suoraan kysymykseen: eikö hän ollut huomannut, miten paljon nimenomaan Dmitri Fjodorovitšilla oli rahoja käsissä, koska hän oli lähempää kuin kukaan muu nähnyt rahat tämän käsissä, kun sai tältä lainaksi, — vastasi Maksimov hyvin varmasti, että rahoja oli »kaksikymmentä tuhatta».

— Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt kahtakymmentä tuhatta? — kysyi Nikolai Parfenovitš hymyillen.

— Olenhan toki, en tosin kahtakymmentä, vaan seitsemän, kun minun vaimoni panttasi kyläni. Hän antoi minun vain kaukaa katsella niitä, kerskui edessäni. Se oli hyvin iso tukku, kaikki sadan ruplan seteleitä. Dmitri Fjodorovitšilla olivat kaikki rahat niinikään sataruplasia…

Hänet päästettiin pian menemään. Lopulta oli myös Grušenjkan vuoro. Tutkijat näyttivät pelkäävän sitä vaikutusta, minkä tämän tulo voisi tehdä Dmitri Fjodorovitšiin, ja Nikolai Parfenovitš mutisi hänelle muutamia kehoituksen sanojakin, mutta vastaukseksi hänelle Mitja painoi ääneti päänsä alas antaen siten tietää, että »epäjärjestystä ei synny». Grušenjkan toi sisälle itse Mihail Makarovitš. Grušenjka tuli ankaran ja juron, näennäisesti miltei tyynen näköisenä ja istuutui hiljaa hänelle osoitetulle tuolille vastapäätä Nikolai Parfenovitšia. Hän oli hyvin kalpea, hänellä näytti olevan vilu, ja hän kääriytyi tarkoin kauniiseen mustaan hartialiinaansa. Todellakin hän silloin alkoi tuntea lieviä kuumeen puistatuksia — se oli alkua pitkälliseen sairauteen, jota hän sitten tämän yön jälkeen joutui potemaan. Hänen ankara näkönsä, suora ja vakava katseensa ja rauhallinen esiintymistapansa tekivät kaikkiin sangen edullisen vaikutuksen. Nikolai Parfenovitš suorastaan jonkin verran »viehättyikin». Hän tunnusti itse, kertoessaan myöhemmin jossakin tästä, että vasta sillä kertaa hänelle valkeni, miten »kaunis muodoltaan» tuo nainen oli, jonka hän kyllä ennenkin oli nähnyt mutta pitänyt aina vain jonkinmoisena »maalais-hetairana». »Hänen käytöstapansa on aivan kuin korkeimpien piirien», laverteli hän kerran innostuneena jossakin naisseurassa. Mutta hänen puheensa herätti suurta paheksumista, ja häntä sanottiin sen takia heti »veitikaksi», mihin hän oli sangen tyytyväinen. Huoneeseen astuessaan Grušenjka katsahti vain kuin sivumennen Mitjaan, joka vuorostaan katseli häntä levottomasti, mutta nähdessään Grušenjkan Mitjakin samassa rauhoittui. Ensimmäisten välttämättömien kysymysten ja kehoitusten jälkeen Nikolai Parfenovitš, tosin hieman tavoitellen, mutta kuitenkin pysyen hyvin kohteliaan näköisenä, kysyi häneltä: »Missä suhteissa olette ollut entiseen luutnanttiin Dmitri Fjodorovitš Karamazoviin?» Tähän vastasi Grušenjka hiljaa ja varmasti:

— Hän oli tuttuni, tuttuna otin häntä vastaan viime kuukauden aikana.

Seuraaviin uteleviin kysymyksiin hän vastasi suoraan ja täysin avomielisesti, että vaikka Mitja häntä »joinakin hetkinä» miellyttikin, niin hän ei ollut tätä rakastanut, vaan pannut hänen päänsä pyörälle »inhoittavan ilkeyteni tähden», aivan samoin kuin tuon »ukkorahjuksenkin»; hän oli nähnyt, että Mitja oli hyvin mustasukkainen hänen tähtensä Fjodor Pavlovitšille ja kaikille, mutta se oli vain tuottanut huvia hänelle. Fjodor Pavlovitšin luo hän ei ollenkaan ollut koskaan aikonutkaan mennä, oli vain pitänyt tätä pilkkanaan. — Koko tuon kuukauden aikana ei minulla ollut aikaa välittää heistä kummastakaan; minä odotin toista miestä, joka oli syyllinen minun edessäni… Mutta luulen, — lopetti hän, — ettei teillä ole mitään syytä ruveta tästä utelemaan eikä minulla ole syytä teille mitään vastata, sillä tämä on minun yksityinen asiani.

Niin Nikolai Parfenovitš heti menettelikin: »romanttisiin» kohtiin hän ei enää sen enempää takertunut, vaan siirtyi suoraan asian vakavaan puoleen, t.s. yhä vielä tuohon tärkeimpään kysymykseen kolmesta tuhannesta. Grušenjka vahvisti todeksi, että Mokrojessa kuukausi takaperin oli todellakin tuhlattu kolmetuhatta ruplaa, ja vaikka hän ei itse ollutkaan laskenut rahoja, niin hän oli kuullut Dmitri Fjodorovitšilta itseltään, että niitä oli kolmetuhatta ruplaa.

— Sanoiko hän sen teille kahden kesken vaiko jonkun läsnäollessa, vai kuulitteko te hänen puhuvan vain muille teidän läsnäollessanne? — tiedusti prokuraattori heti.

Siihen Grušenjka sanoi kuulleensa sen ihmisten läsnäollessa, kuulleensa hänen puhuvan sitä toisille ja kuulleensa myös kahden kesken häneltä itseltään.

— Kuulitteko hänen kanssaan kahden ollessanne yhden kerran vaiko useammin? — tiedusti taas prokuraattori ja sai vastaukseksi, että Grušenjka oli kuullut useamman kerran.

Ippolit Kirillovitš oli hyvin tyytyväinen tähän todistukseen. Jatketuista kyselyistä selvisi myös, että Grušenjka tiesi, mistä nuo rahat olivat peräisin, ja että Dmitri Fjodorovitš oli ottanut ne Katerina Ivanovnalta.

— Ettekö te kuullut vaikkapa vain yhden kerran, että rahoja ei kuukausi takaperin pantu menemään kolmea tuhatta, vaan vähemmän, ja että Dmitri Fjodorovitš pani niistä ihan puolet talteen itseään varten?

— En, sitä minä en ole milloinkaan kuullut, — todisti Grušenjka.

Selvisi vielä sekin, että Mitja päinvastoin oli usein sanonut hänelle tämän kuukauden kuluessa, ettei hänellä ollut rahaa kopeekkaakaan. — Odotti yhä saavansa isältään, — lopetti Grušenjka.

— Mutta eikö hän puhunut joskus teidän kuultenne… tai jotenkin sivumennen tai suutuksissaan, — puuttui äkkiä puheeseen Nikolai Parfenovitš, — että hän aikoo tehdä murhayrityksen isäänsä vastaan?

— Oh, puhui! — huokasi Grušenjka.

— Kerran vai useita kertoja?

— Muutaman kerran mainitsi siitä, aina vihapäissään.

— Ja uskoitteko te, että hän sen tekee?

— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin hänen kunnollisuuteensa.

— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa teidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.

— Puhukaa, — suostui Nikolai Parfenovitš.

— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan, — usko Jumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!

Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi ja teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.

— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla äänellä, ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai Parfenovitšin puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi, uskokaa! Minä tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin vuoksi tai itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin hän ei petä koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!

— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! — lausui Mitja värisevällä äänellä.

Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä, paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli vastannut, että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna annettava takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä rahoista Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina Ivanovnalta: eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli tuhlattu täällä kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli puhunut niistä, jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli niin hänet ymmärtänyt.

Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai Parfenovitš kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti palata kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi olla avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi Grušenjka haluaa saattajaa, niin hän puolestaan…

— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle, — minä lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet kaupunkiin, mutta siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä te täällä päätätte Dmitri Fjodorovitšin suhteen.

Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen näköinenkin, mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen heikkous sai hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä sulkeutuivat väsymyksestä. Todistajain kuulustelu päättyi viimein. Ryhdyttiin laittamaan pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja siirtyi tuoliltaan nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle arkulle, joka oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen. Hän näki omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän paikkaan ja aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä palveli kauan sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa parihevosten vetämillä rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on marraskuun alku ja lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka maahan pudottuaan heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää kyytiä, läimäyttelee uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä parta, eikä hän ole aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä onkin jo kylä, näkyy hyvin mustia mökkejä, puolet mökeistä on palanut, vain hiiltyneet hirret törröttävät. Heidän ajaessaan ovat eukot asettuneet tielle, siinä on paljon eukkoja, kokonainen rivi, kaikki ovat laihoja, niiden kasvot ovat riutuneet ja ikäänkuin ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa yksi, luiseva, isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta on kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät ja laihat, hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat luultavasti kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi itkee itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on pienet nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.

»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän ohitseen.

»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee». Ja Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.

»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen ympärille ei kääritä lämmintä.

»Lapsukainen on paleltunut, vaatteet ovat jäätyneet, eivät lämmitä».

»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti yhtä tyhmänä kuin ennenkin.

»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon johdosta».

»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi seisovat palosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi on kurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele toisiaan, miksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin mustuneet hädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»

Ja hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja järjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri niin, ja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen sydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään tuntematon liikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo tehdä kaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei myös itkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan kyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen heti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään, koko Karamazovien hillittömyydellä.

»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan kuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat, tunteikkaat sanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui jotakin valoa kohti, ja hän tahtoo elää, kulkea yhä eteenpäin jotakin tietä, uutta, kutsuvaa valoa kohti, ja pian, pian, nyt heti, paikalla!

— Mitä? Minne? — huudahtaa hän avaten silmänsä ja kavahtaen istualleen arkulle ikäänkuin täysin toipuneena pyörtymyksestä ja valoisasti hymyillen. Hänen luonaan seisoo Nikolai Parfenovitš ja kehoittaa häntä kuulemaan ja allekirjoittamaan pöytäkirjan. Mitja arvasi nukkuneensa tunnin tai enemmänkin, mutta Nikolai Parfenovitšia hän ei kuunnellut. Häntä hämmästytti yhtäkkiä se, että hänen päänsä alle oli ilmestynyt tyyny, jota ei ollut silloin ollut, kun hän voimattomana vaipui arkulle.

— Kuka on tuonut minulle tyynyn pääni alle? Kuka on ollut niin hyvä ihminen! — huudahti hän omituisen riemukkaasti ja kiitollisesti sekä itkuntapaisella äänellä, aivan kuin hänelle olisi tehty tavattoman suuri hyvätyö. Hyvästä ihmisestä ei myöhemminkään saatu selkoa, joku todistajista tai mahdollisesti Nikolai Parfenovitšin kirjuri oli säälistä hommannut hänen päänsä alle tyynyn, mutta hänen koko sielunsa aivan kuin värähteli kyynelistä. Hän astui pöydän luo ja ilmoitti allekirjoittavansa kaikki, mitä vain tahdotaan.

— Minä näin kauniin unen, herrat, — lausui hän omituisella tavalla, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet toisenlaisiksi, ne olivat kuin riemun kirkastamat.

9.

Mitja vietiin pois

Kun pöytäkirja oli allekirjoitettu, niin Nikolai Parfenovitš kääntyi juhlallisesti syytetyn puoleen ja luki hänelle »Päätöksen», jossa lausuttiin, että sinä ja sinä vuonna sinä ja sinä päivänä siellä ja siellä sen ja sen kihlakunnan tutkintatuomari, kuulusteltuaan sitä ja sitä (s.o. Mitjaa) syytettynä siitä ja siitä (kaikki syytökset oli tarkoin lueteltu) ja ottaen huomioon että syytetty, vaikka ei tunnustanut itseään syylliseksi rikoksiin joista hän syytettiin, ei ollut esittänyt mitään puolustuksekseen, kun taas todistajat (ne ja ne) ja asianhaarat (ne ja ne) täydelleen todistavat häntä vastaan, nojautuen niihin ja niihin Rikoslain kohtiin j.n.e. on päättänyt: estääkseen sen ja sen (Mitjan) välttämästä tutkintaa ja tuomiota sulkea hänet siihen ja siihen vankilaan, josta syytetylle on ilmoitettava, ja jäljennös tästä päätöksestä toimitettava prokuraattorinapulaiselle j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, Mitjalle ilmoitettiin, että hän tästä hetkestä lähtien oli vanki ja että hänet heti viedään kaupunkiin, jossa hänet suljetaan sangen epämiellyttävään paikkaan. Kuunneltuaan tätä tarkkaavasti Mitja vain kohautti olkapäitään.

— Mitäs, herrat, minä en syytä teitä, minä olen valmis… Ymmärrän, että teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta.

Nikolai Parfenovitš selitti lempeästi hänelle, että hänet vie heti pois maalaispoliisikomisarius Mavriki Mavrikijevitš, joka juuri sattuu olemaan täällä…

— Odottakaa, — keskeytti hänet äkkiä Mitja kääntyen kaikkien huoneessa olevien puoleen tunteen vallassa, jota hän ei voinut hillitä, — hyvät herrat, me kaikki olemme julmia, kaikki me olemme petoja, kaikki me saatamme ihmiset, äidit ja rintalapset, itkemään, mutta kaikista — olkoon se nyt päätetty — kaikista alhaisin inhoittava olento olen minä! Olkoon niin! Joka päivä elämässäni minä lyöden rintaani lupasin parantua, ja joka päivä tein yhä samoja inhoittavia tekoja. Minä ymmärrän nyt, että sellaiset kuin minä tarvitsevat iskun, kohtalon iskun, jotta heidät otettaisiin kiinni kuin heittosilmukalla ja käännettäisiin toisaalle ulkonaisella voimalla. En koskaan, en koskaan olisi kohonnut omin voimin! Mutta ukkonen on lyönyt. Minä alistun syytöksen kärsimykseen ja julkiseen häpeääni, tahdon kärsiä ja puhdistun kärsimyksen kautta! Puhdistunhan kenties vielä, herrat, vai kuinka? Mutta kuulkaa kuitenkin viimeisen kerran: isäni vereen olen viaton! En ota rangaistusta siitä, että tapoin hänet, vaan siitä, että tahdoin tappaa ja kenties todella olisin tappanutkin… Mutta kuitenkin aion kamppailla teitä vastaan ja ilmoitan tämän teille. Kamppailen teitä vastaan aivan loppuun asti ja sitten päättäköön Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, älkää olko vihaiset siitä, että minä kuulusteltaessa huusin teitä vastaan, oi, minä olin silloin vielä niin tyhmä… Hetken kuluttua minä olen vanki, ja nyt, viimeisen kerran, Dmitri Karamazov vielä vapaana miehenä ojentaa teille kätensä. Hyvästellessäni teitä sanon jäähyväiset ihmisille!…

Hänen äänensä alkoi vavista, ja hän ojensi todellakin kätensä, mutta Nikolai Parfenovitš, joka oli lähimpänä häntä, kätki äkkiä melkein suonenvedontapaisella liikkeellä kätensä selkänsä taakse. Mitja huomasi sen silmänräpäyksessä ja vavahti. Hän laski heti alas ojennetun kätensä.

— Tutkinta ei ole vielä päättynyt, — alkoi Nikolai Parfenovitš lepertäen puhua hieman hämillään, — me jatkamme vielä kaupungissa, ja minä omasta puolestani olen tietysti valmis toivomaan teille kaikkea menestystä… jotta osoittaisitte syyttömyytenne… Oikeastaan minä olen aina taipuvainen pitämään teitä, Dmitri Fjodorovitš, niin sanoakseni enemmän onnettomana kuin syyllisenä ihmisenä… Me kaikki täällä, jos vain rohkenen puhua kaikkien puolesta, me kaikki olemme valmiit tunnustamaan, että te olette pohjaltanne kelpo nuori mies, mutta valitettavasti olette antanut eräille intohimoillenne jossakin määrin liiaksi valtaa…

Nikolai Parfenovitšin pienessä olemuksessa kuvastui puheen lopulla mitä täydellisintä arvokkuutta. Mitjan mieleen välähti yhtäkkiä, että nyt samassa tämä »poika» ottaa hänen kätensä kainaloonsa, vie hänet toiseen nurkkaan ja aloittaa siellä hänen kanssaan uudelleen heidän kesken jokin aika sitten tapahtuneen keskustelunsa »tytöistä». Mutta vähänkö välähtää aivan asiaankuulumattomia ja sopimattomia ajatuksia toisinaan sellaisenkin rikollisen mieleen, jota viedään kärsimään kuolemanrangaistusta.

— Herrat, te olette hyviä, te olette humaanisia, — saanko nähdä häntä, sanoa hänelle jäähyväiset viimeisen kerran? — Mitja.

— Epäilemättä, mutta siihen nähden… sanalla sanoen, nyt ei enää käy päinsä kahden kesken…

— Sama se, olkaa läsnä!

Tuotiin Grušenjka, mutta jäähyväiset olivat lyhyet, harvasanaiset, eivätkä tyydyttäneet Nikolai Parfenovitšia. Grušenjka kumarsi syvään Mitjalle.

— Olen sanonut sinulle olevani omasi ja olen omasi, lähden kanssasi ainaiseksi, määrättäköönpä sinut minne tahansa. Hyvästi, itsesi syyttömästi tuhonnut mies!

Hänen huulensa värähtivät, kyynelet alkoivat virrata hänen silmistään.

— Anna minulle anteeksi, Gruša, rakkauteni, se, että rakkaudellani saatoin sinutkin turmioon!

Mitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa ja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät päästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo hän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat jo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin odottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi. Liian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin, kun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen naama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui myös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia, eukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.

— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta Mitja.

— Hyvästi sinullekin, — kuului pari kolme ääntä.

— Jää hyvästi sinäkin Trifon Borisytš!

Mutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin tärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville kävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen oli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut kunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti tiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan Akimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin häntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.

— Tämä täkäläinen väkemmehän, Mavriki Mavrikijevitš, on aivan vailla häpyä! — huudahteli Trifon Borisytš, — sinulle antoi Akim toissa päivänä neljännesruplan rahaa, sinä joit sen ja nyt sinä huudat. Ihmettelen vain teidän hyvyyttänne meidän hävytöntä rahvastamme kohtaan, Mavriki Mavrikijevitš, sanon vain sen!

— Mitä te oikeastaan teette toisella kolmivaljakolla? — sekaantui asiaan Mitja. — Mennään yhdellä, Mavriki Mavrikitš, enhän minä tee kapinaa, en karkaa käsistäsi, mihin sinä tarvitset matkavartiota?

— Suvaitkaa, herra, tietää, miten kanssani on puhuttava, jos ette vielä ole sitä oppinut; minä en ole teille sinä, suvaitkaa olla sinuttelematta ja säästäkää myös neuvonne toiseen kertaan… — tokaisi äkkiä Mavriki Mavrikijevitš Mitjalle tuimasti, aivan kuin olisi ollut mielissään, kun sai purkaa sydäntään.

Mitja oli vaiti. Hän tuli aivan punaiseksi. Hetkisen kuluttua hänen äkkiä tuli hyvin vilu. Oli lakannut satamasta, mutta synkkää taivasta peittivät edelleen pilvet, pureva tuuli puhalsi suoraan vasten kasvoja. »Onkohan minulla kuumeväristyksiä», ajatteli Mitja kohauttaen olkapäitään. Viimein kiipesi rattaille myös Mavriki Mavrikijevitš, kävi istumaan raskaasti, leveästi ja litisti aivan kuin huomaamattaan Mitjan hyvin ahtaalle. Totta oli, että hän oli pahalla tuulella, eikä hänelle määrätty tehtävä ensinkään ollut hänelle mieleen.

— Hyvästi, Trifon Borisytš! — huudahti taas Mitja ja tunsi itse, ettei hän nyt ollut huudahtanut hyväntahtoisuudesta, vaan vihoissaan, huudahtanut vasten tahtoaan. Mutta Trifon Borisytš seisoi ylpeänä kädet selän takana ja silmät suunnattuina Mitjaan, katseli ankarasti ja vihaisesti eikä vastannut mitään Mitjalle.

— Hyvästi, Dmitri Fjodorovitš, hyvästi! — kajahti äkkiä jostakin ulos rientäneen Kalganovin ääni. Hän juoksi rattaitten luo ja ojensi Mitjalle kätensä. Hän oli avopäin. Mitja ennätti vielä tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä.

— Hyvästi, kelpo mies, en unhota jalomielisyyttäsi! — huudahti hän kiihkeästi. Mutta rattaat lähtivät liikkeelle ja heidän kätensä irtautuivat toisistaan. Aisakello alkoi kilistä — Mitja vietiin pois.

Mutta Kalganov juoksi eteiseen, istuutui nurkkaan, painoi päänsä, peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä, istui kauan näin ja itki, — itki kuin olisi ollut vielä pieni poika eikä jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen. Oi, hän uskoi täydelleen Mitjan viattomaksi! »Mitä ihmisiä nämä ovat, millaisia ihmisiä he voivat olla tämän jälkeen!» huudahteli hän katkonaisesti katkeran alakuloisuuden, miltei epätoivon vallassa. Hän ei tällä hetkellä olisi edes tahtonut elää maailmassa. »Maksaako se vaivan, maksaako se vaivan!» huudahteli nuorukainen suruissaan.