Karamazovin veljekset I

TOINEN OSA

V. K. Trast translation

Neljäs kirja

Mullerruksia

Isä Ferapont

Aljoša heräsi varhain aamulla, ennen päivän sarastusta. Luostarinvanhin oli herännyt ja tunsi olevansa sangen heikko, mutta halusi kuitenkin siirtyä vuoteesta nojatuoliin. Hän oli täydessä tajussaan. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin väsyneen näköiset, niin ne olivat kirkkaat, miltei iloiset, ja hänen katseensa oli iloinen, ystävällinen, kutsuva. — Kenties minäkin elän yli nyt alkavan päivän, — sanoi hän Aljošalle. Sitten hän tahtoi heti ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen. Hänen rippi-isänään oli aina isä Paísi. Kun molemmat sakramentit oli suoritettu, alkoi viimeinen voitelu. Pappismunkit kokoontuivat, kammio täyttyi vähitellen erakoista. Sillävälin oli päivä valjennut. Alkoi saapua munkkeja luostaristakin. Kun toimitus oli lopussa, tahtoi luostarinvanhin sanoa jäähyväiset kaikille ja suuteli jokaista. Koska kammio oli ahdas, niin ensiksi saapuneet poistuivat antaen tilaa toisille. Aljoša seisoi luostarinvanhimman luona, joka uudelleen oli siirtynyt nojatuoliin. Hän puhui ja opetti, minkä voi, ja vaikka hänen äänensä olikin heikko, niin se kuitenkin oli vielä verraten luja. — Olen opettanut teitä niin monta vuotta ja siis puhunut ääneen niin monta vuotta, että on tullut tavaksi puhua ja puhuessani teitä opettaa ja se on mennyt niin pitkälle, että minun melkein on ollut vaikeampi olla vaiti kuin puhua, isät ja rakkaat veljet, vielä nytkin, kun olen ollut heikko, — laski hän leikkiä katsellen liikutettuna ympärillään olevia. Aljoša muisti myöhemmin yhtä ja toista siitä, mitä hän silloin sanoi. Mutta vaikka hän puhuikin selvästi ääntäen eikä aivan matalalla äänellä, niin hänen puheensa kuitenkin oli jokseenkin hajanaista. Hän puhui monista asioista ja näytti tahtovan sanoa kaiken, puhua vielä kerran ennen kuoleman hetkeä loppuun kaiken, mitä vielä oli jäänyt elämän aikana puhumatta, eikä vain opettaakseen, vaan ikäänkuin hartaasti haluten tehdä toisetkin osallisiksi ilostaan ja ihastuksestaan, purkaa vielä kerran elämässä sydämensä sisällystä…

— Rakastakaa toisianne, isät — opetti vanhus (mikäli Aljoša myöhemmin muisti). — Rakastakaa Herran kansaa. Emme me ole pyhempiä kuin maailmassa-olijat sen vuoksi, että olemme tulleet tänne ja sulkeutuneet näitten seinien sisälle, vaan päinvastoin jokainen, joka on tänne tullut, on jo tänne tulollaan tunnustanut olevansa huonompi kaikkia maailman lapsia, huonompi kaikkia ja kaikkea maan päällä… Ja kuta kauemmin munkki sitten elää seiniensä sisäpuolelle sulkeutuneena, sitä herkempi hänen pitää myös olla tuntemaan tämä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa hänellä ei ollut mitään syytä tullakaan tänne. Mutta kun hän tunnustaa, että hän ei ole ainoastaan huonompi kaikkia maailmassa, vaan myös kaikkien ihmisten edessä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta, kaikkien ihmisten syntien tähden, koko maailman ja itsekunkin syntien, silloin vasta eristäytymisemme tarkoitus saavutetaan. Sillä tietäkää, rakkaani, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä, ei vain maailman yhteiseen syntiin, vaan kukin omasta kohdastaan kaikkien ihmisten ja jokaisen ihmisen puolesta täällä maan päällä. Tämä tietoisuus on munkin elämän tien kruunu ja jokaisen ihmisen, joka maan päällä vaeltaa. Sillä eivät munkit ole erikoisia ihmisiä, vaan ainoastaan sellaisia, jommoisia kaikkien ihmisten maan päällä tulisi olla. Silloin vasta sydämemme värähtäisikin rajattomaan, koko maailman käsittävään ja loppumattomaan rakkauteen. Silloin jokainen teistä kykenee saavuttamaan koko maailman rakkaudella ja pesemään kyynelillään pois maailman synnit… Jokainen kulkekoon oman sydämensä ympärillä, jokainen ripittäytyköön itselleen lakkaamatta. Älkää pelätkö omaa syntiänne silloinkaan, kun olette tulleet siitä tietoisiksi, kunhan vain kadutte, mutta älkää asetelko Jumalalle ehtoja. Ja taas minä sanon teille: älkää ylpeilkö. Älkää ylpeilkö pienten edessä, älkääkä ylpeilkö suurten edessä. Älkää vihatko niitäkään, jotka hylkäävät teidät, jotka häpäisevät teitä, jotka herjaavat ja panettelevat teitä. Älkää vihatko jumalankieltäjiä, vääriä opettajia, materialisteja, olkaa vihaamatta ilkeitäkin heidän joukossaan eikä vain hyviä, sillä heidän joukossaan on paljon hyviä ja varsinkin meidän aikanamme. Sulkekaa heidät rukouksiinne näin: pelasta, Jumala, kaikki, joilla ei ole ketään puolestaan rukoilijaa, pelasta nekin, jotka eivät tahdo Sinua rukoilla. Ja lisätkää samalla: en pyydä tätä ylpeydessäni, Herra, sillä itse olen huonompi kaikkia ja kaikkea… Rakastakaa Herran kansaa, älkää antako tulokkaiden hajoittaa laumaa, sillä jos te nukutte laiskuuteenne ja inhottavaan ylpeyteenne ja varsinkin oman voitonpyyntöönne, niin tulee kaikilta suunnilta niitä, jotka hajoittavat laumanne. Selittäkää kansalle evankeliumia väsymättä… Älkää ottako lahjoja… Hopeata ja kultaa älkää rakastako älkääkä pitäkö itsellänne… Uskokaa ja pitäkää merkit. Kohottakaa lippu korkealle…

Vanhus puhui muuten katkonaisemmin kuin tässä on esitetty ja kuin Aljoša sittemmin kirjoitti muistiin. Toisinaan hänen puheensa aivan katkesi, niinkuin hän olisi koonnut voimia, hän läähätti, mutta oli innoissaan. Häntä kuunneltiin liikutetuin mielin, vaikka monet ihmettelivätkin hänen sanojaan ja pitivät niitä hämärinä… Myöhemmin muisteltiin kaikkia näitä sanoja. Kun Aljoša joutui hetkiseksi poistumaan kammiosta, niin häntä hämmästytti kammioon ja sen läheisyyteen kerääntyneitten munkkien yleinen mieltenkuohu ja odotus. Muutamissa tuo odotus oli melkein pelokasta, toisissa juhlallista. Kaikki odottivat jotakin suurta tapahtuvan heti luostarinvanhimman kuoltua. Tämä odotus oli eräältä kannalta katsoen tavallaan kevytmielistäkin, mutta se oli vallannut kaikkein ankarimmatkin vanhukset. Kaikkein ankarimmat olivat pappismunkki Paísin kasvot. Aljoša oli poistunut kammiosta ainoastaan siksi, että hänet oli salaa kutsunut ulos erään munkin välityksellä Rakitin, joka oli tullut kaupungista ja tuonut Aljošalle omituisen kirjeen rouva Hohlakovilta. Tämä ilmoitti Aljošalle erään uutisen, joka juuri nyt oli sangen mielenkiintoinen. Seikka oli semmoinen, että edellisenä päivänä oli niiden uskovaisten rahvaannaisten joukossa, jotka olivat tulleet tervehtimään luostarinvanhinta ja saamaan hänen siunauksensa, ollut eräs kaupungin ämmistä, Prohorovna, aliupseerin leski. Hän oli kysynyt luostarinvanhimmalta, voiko hän mainita kirkossa vainajana ja sielumessun toimittamista varten poikansa Vasenjkan, joka oli mennyt virka-asioissa kauaksi Siperiaan, Irkutskiin, ja josta hän jo vuoteen ei ollut saanut mitään tietoja. Tähän oli luostarinvanhin antanut hänelle ankaran vastauksen kieltäen niin tekemästä ja nimittäen sellaista sielumessua noituuden kaltaiseksi toiminnaksi. Mutta sitten hän oli antanut eukolle anteeksi tämän tietämättömyyden tähden ja lisännyt »aivan kuin katsoen tulevaisuuden kirjaan» (niin kuuluivat sanat rouva Hohlakovin kirjeessä) seuraavan lohdutuksen: »että hänen poikansa Vasja on varmasti elossa ja että hän pian joko itse saapuu äitinsä luo tai lähettää kirjeen ja että hän vain menisi kotiinsa ja odottaisi. Ja kuinka kävi?» — lisäsi rouva Hohlakov innostuneesti. — »Ennustus täyttyi aivan sananmukaisesti ja paremminkin.» Tuskin oli ämmä palannut kotiin, kun hänelle annettiin Siperiasta tullut kirje, joka jo oli häntä odottamassa. Mutta vielä enemmänkin: tässä kirjeessä, joka oli kirjoitettu matkan varrelta Jekaterinburgista, Vasja ilmoitti äidilleen olevansa itse tulossa Venäjälle erään virkamiehen kanssa ja että noin kolmen viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta »hän toivoo saavansa syleillä äitiään». Rouva Hohlakov pyysi hartaasti ja lämpimästi Aljošaa ilmoittamaan tämän äskeisen »ihmeellisen ennustuksen» apotille ja koko veljeskunnalle: »Sen pitää tulla kaikkien, kaikkien tietoon!» — huudahti hän kirjeensä lopussa. Tämä kirje oli kirjoitettu kiireesti, ja kirjoittajan mielenliikutus näkyi sen joka rivistä. Mutta Aljošan ei tarvinnut enää ilmoittaa veljeskunnalle mitään, sillä jokainen tiesi jo kaikki: Rakitin oli lähettäessään munkin häntä hakemaan antanut tälle sen lisäksi tehtäväksi »nöyrimmästi ilmoittaa hänen korkea-arvoisuudelleen isä Paísille, että hänellä, Rakitinilla, on hänelle eräs niin tärkeä asia, että hän ei uskalla hetkeäkään lykätä sen ilmoittamista, samalla kuin hän nöyrimmästi pyytää anteeksi rohkeuttaan». Koska munkki oli ilmoittanut Rakitinin pyynnön isä Paísille aikaisemmin kuin Aljošalle, niin Aljošan tehtäväksi paikalle tultua jäi vain kirjeen lukeminen ja sen esittäminen heti isä Paísille vain jonkinmoisena todistuskappaleena. Nytpä myös tämä juro ja epäluuloinen mies luettuaan kulmakarvat rypyssä tiedon »ihmeestä» ei voinut täysin hillitä eräänlaista sisällistä tunnettaan. Hänen silmänsä välähtivät, huulet alkoivat äkkiä hymyillä arvokasta ja ymmärtävää hymyä.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä? — pääsi äkkiä aivan kuin vahingossa hänen suustaan.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä, mitä vielä saanemmekaan nähdä! — toistelivat munkit ylt'ympäri, mutta isä Paísi rypisti uudelleen kulmiaan ja pyysi kaikkia olemaan edes toistaiseksi kertomatta tästä ääneen kenellekään, »kunnes saadaan vielä varmempi tieto, sillä maailmanlasten keskuudessa on paljon kevytmielisyyttä, ja tämäkin asia on voinut tapahtua aivan luonnollisella tavalla», lisäsi hän varovasti aivan kuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta tuskin ollenkaan uskoen tarpeelliseksi omaa varovaisuuttaan, minkä toisetkin varsin hyvin huomasivat. Tietysti »ihme» tuli heti koko luostarin ja myös monien luostariin jumalanpalvelukseen saapuneitten ulkopuolisten tietoon. Kaikkein enimmän näytti tapahtunut ihme hämmästyttävän luostariin poikennutta vaeltavaa munkkia, joka oli tullut kaukana pohjoisessa, Obdorskissa, olevasta Pyhän Sylvesterin pikkuisesta luostarista. Hän oli eilen tervehtinyt luostarinvanhinta seisoen rouva Hohlakovin vieressä ja kysynyt häneltä terävästi osoittaen hänelle tuon rouvan »parantunutta» tytärtä: — Kuinka teillä on rohkeutta tehdä tuollaisia tekoja?

Asian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein tietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa isä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana, ja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon ja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama hyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka jo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen kaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää hän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen vaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut juuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi, että monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja monet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena hurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta, että huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri viehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin Zosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin erakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa noudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei ollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla puolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa kammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime vuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle, isä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka teoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon mielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan se, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin tuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli mökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin paljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat niinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään olikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin (ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei muuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva mehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten hoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä naulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka igumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti pyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana. Vettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen hän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen viettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken aikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui heidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti, omituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus, vaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin kanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan, joka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen kaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi. Papin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli hyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten keskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa ja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti ihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan mehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin, opastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä Ferapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette matkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen suustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki lähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli jo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa ovella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa suuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi maahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.

— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? — lausui isä Ferapont. — Nouse!

Munkki nousi.

— Siunaten ja siunattuna istu viereeni. Mistäpä matka?

Enimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän epäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä olevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit ja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon voimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta iästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja hiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen tuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta hyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän korosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea viitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien kankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat. Viitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein mustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen sanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia kahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman minkäänlaisia sukkia.

— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, — vastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja uteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.

— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester terveenä?

Munkki ällistyi.

— Te olette päätöntä väkeä! Kuinka te noudatatte paastoa?

— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen: suuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin kateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa, muuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin valkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera. Sunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla maanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää, muuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä. Mikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen on ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina ei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava kolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja juotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina syömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät nauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet kiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen viikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso paasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin, suuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri vuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se leipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko viikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri pidättyväisyytenne.

— Entä karvalaukut? — kysyi äkkiä isä Ferapont ääntäen voimakkaasti r:n.

— Karvalaukut? — toisti munkki ihmeissään.

— Niinpä niin. Minä menen pois heidän leipänsä äärestä, en sitä ollenkaan tarvitse, menen vaikkapa metsään ja elän siellä karvalaukuilla tai marjoilla, mutta he pysyvät täällä vain leipänsä ääressä, ovat siis piruun sidottuja. Nykyjään pakanat puhuvat, että ei ole syytä niin paljon paastota. Se on heidän röyhkeä ja pakanallinen mielensä.

— On, se on totta, — huokasi munkki.

— Entä näitkö piruja niillä? — kysyi isä Ferapont.

— Kenellä niillä? — tiedusti munkki arasti.

— Minä kävin igumenin luona viime vuoden pyhänä helluntaina enkä ole sen koommin sinne mennyt. Näin jollakulla istumassa rinnan päällä, viitan alle lymyten, vain sarvet törröttivät näkyvissä. Toisella se tirkisteli taskusta, silmät vilkuilivat, pelkäsi minua. Joillekuille se oli asettunut vatsaan, aivan hänen saastaiseen mahaansa, toisilla taasen se riippuu kaulassa, on siihen takertunut, hän kantaa sitä siinä eikä itse sitä näe.

— Tekö… näette? — tiedusti munkki.

— Sanoinhan, että näen, näen läpi. Kun olin lähdössä igumenin luota, niin kas — yksi on mennyt oven taakse minua piiloon, iso venkale, puolentoista arssinan korkuinen ja siitä ylikin, häntä paksu, tummanruskea, pitkä, mutta hännänpää sattuukin joutumaan oven rakoon; minäpä en ollutkaan tyhmä, vaan paukautin oven kiinni ja litistin hänen häntänsä. Sepä alkoi vinkua ja rimpuilla, mutta minä tein sitä kohti kolme kertaa ristinmerkin — sain sen ristityksi. Siihen se kuoli kuin kuoliaaksi tallattu hämähäkki. Nyt sen on täytynyt mädätä nurkkaan, löyhkä leviää siitä, mutta he eivät näe, eivät tunne hajua. Vuoteen en ole nähnyt. Sinulle vain, joka olet muukalainen, ilmoitan tämän.

— Kamalia ovat sananne! Mutta kuinka on, suuri ja hurskas isä, — rohkaistui munkki yhä enenemän, — onko totta, kun teistä kulkee suuri maine kaukaisiinkin maihin, että te olette katkeamattomassa yhteydessä Pyhän Hengen kanssa?

— Lentää alas toisinaan. Käy luonani.

— Kuinka lentää alas? Missä muodossa?

— Lintuna.

— Pyhä Henki kyyhkysen muodossa?

— Se on Pyhä Henki, mutta tämä on Pyhityksen Henki. Pyhityksen Henki on kokonaan toinen, se voi laskeutua alas muinakin lintuina: milloin pääskysenä, milloin tiklinä, milloin tiaisena.

— Kuinka te sitten erotatte sen muista tiaisista?

— Puhuu.

— Miten se puhuu, millä kielellä?

— Ihmisen kielellä.

— Mitä hän teille puhuu?

— Tänään ilmoitti, että hölmö tulee luokseni ja kyselee joutavia. Paljon tahdot tietää, munkki.

— Kamalia ovat sananne, hurskas ja pyhä isä, — sanoi munkki pudistaen päätään. — Hänen pelokkaissa silmissään kuvastui muuten myöskin epäluuloisuutta.

— Näetkö tämän puun? — kysyi isä Ferapont oltuaan jonkin aikaa vaiti.

— Näen, hurskas isä.

— Sinun mielestäsi se on jalava, mutta minulle se on aivan toinen kuva.

— Mikä sitten? — sanoi munkki odottaen ääneti vastausta, vaikka turhaan.

— Se tapahtuu yöllä. Näetkö nämä kaksi oksaa? Yöllä Kristus ojentaa minua kohti käsiään ja näillä käsillään etsii minua, näen sen selvästi ja vapisen. Kauheata, oi, kauheata!

— Mitä kauheata siinä on, jos se on itse Kristus?

— Sieppaa ja vie ylös.

— Elävänäkö?

— Eliaksen hengessä ja kunniassa, etkö ole sitä kuullut? Ottaa ja vie…

Vaikka Obdorskin munkki tämän keskustelun jälkeen palasi hänelle varattuun kammioon erään veljen luo hyvin ymmällä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti taipui enemmän isä Ferapontin kuin isä Zosiman puoleen. Obdorskin munkki kannatti ennen kaikkea paastoa, eikä ollut kumma, jos niin suuri paastooja kuin isä Ferapont »näki ihmeellisiä». Hänen sanansa tuntuivat tietysti tavallaan järjettömiltä, mutta Jumalahan tiesi, mitä noihin sanoihin kätkeytyi, ja puhuivathan ja tekiväthän kaikki Kristuksen tähden mielettömät paljon kummempiakin. Pirun hännän litistämisen hän taas oli valmis sydämestään ja mielellään uskomaan ei vain kuvaannollisessa mielessä, vaan sananmukaisestikin. Sitäpaitsi hän oli jo aikaisemmin ennen luostariin saapumistaan, ollut kiihkeä luostarinvanhinjärjestelmän vastustaja, jota järjestelmää hän toistaiseksi tunsi vain muiden kertomuksista ja jota hän, kuten monet muutkin, piti ehdottomasti vaarallisena uutuutena. Oltuaan nyt päivän luostarissa hän oli jo ennättänyt panna merkille myös muutamien kevytmielisten ja luostarinvanhinjärjestelmää vastustavien veljien salaisen nurkumisen. Sen lisäksi hän oli luonteeltaan kaikkea nuuskiva ja kaikkialle ennättävä sekä ylen utelias. Siksipä suuri uutinen luostarinvanhin Zosiman tekemästä uudesta »ihmeestä» saattoi hänet suuresti ymmälle. Aljoša muisti myöhemmin, miten luostarinvanhimman ja hänen kammionsa ympärille kertyneiden munkkien joukossa hänen editseen vilahti monta kertaa kaikkialla ja joka ryhmässä puikkelehtivan uteliaan obdorskilaisen vieraan hahmo kaikkea kuuntelemassa ja kaikilta kyselemässä. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt tähän sanottavasti huomiota, vaan muisti vasta myöhemmin. Olikin tärkeämpää huomattavaa: Zosima-vanhus, joka oli taas tuntenut väsymystä ja käynyt vuoteeseen, oli, kun hänellä jo olivat silmät nurin päässä, yht'äkkiä muistanut Aljošan ja tahtonut häntä luokseen. Aljoša riensi heti luo. Vanhuksen luona olivat silloin vain isä Paísi, pappismunkki isä Josef ja palvelijamunkki Porfiri. Vanhus avasi väsyneet silmänsä, katsoi kiinteästi Aljošaan ja kysyi äkkiä häneltä:

— Odottavatko omaisesi sinua, poikani?

Aljoša tuli hämilleen.

— Eivätkö he tarvitse sinua? Lupasitko sinä eilen tulla tänään jonkun luo?

— Lupasin… isälle… veljille… muillekin…

— Näetkö nyt. Mene ehdottomasti. Älä ole murheellinen. Tiedä, että minä en kuole sanomatta sinun läsnäollessasi viimeisen sanani maan päällä. Sinulle minä sanon sen sanan, poikani, sinulle jätän sen testamenttina. Sinulle, rakas poikani, sillä sinä rakastat minua. Mutta nyt mene niiden luo, joille lupasit.

Aljoša alistui heti, vaikka hänen olikin vaikea lähteä. Mutta lupaus, että saisi kuulla hänen viimeisen sanansa maan päällä, ja ennen kaikkea, että se oli ikäänkuin hänelle, Aljošalle, testamenttina jätetty, sai hänen sydämensä vapisemaan ihastuksesta. Hän lähti kiireesti ennättääkseen mahdollisimman pian takaisin, kun oli toimittanut kaikki kaupungissa. Samalla kertaa myöskin isä Paísi sanoi hänelle hänen lähtiessään sanan, joka teki häneen sangen voimakkaan ja odottamattoman vaikutuksen. Tämä tapahtui, kun he molemmat olivat jo tulleet ulos vanhuksen kammiosta.

— Muista, nuorukainen, alati (näin alkoi isä Paísi suoraan ja ilman mitään esipuheita), että maailman tiede yhtyneenä suureksi voimaksi on eritellyt, varsinkin viime vuosisadalla, kaiken sen, mitä meille on taivaallista perinnöksi annettu pyhissä kirjoissa, ja ankaran analyysin jälkeen ei tämän maailman oppineille ole koko entisestä pyhäköstä jäänyt jäljelle kerrassaan mitään. Mutta he ovat eritelleet yksityisiä osia päästäen näkyvistään kokonaisuuden, ja on suorastaan ihmeteltävää, miten pitkälle heidän sokeutensa on mennyt. Ja kuitenkin kokonaisuus on heidänkin silmiensä edessä järkähtämättömänä niinkuin ennenkin, eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa. Eikö se ole elänyt yhdeksäntoista vuosisataa ja eikö se elä nytkin yksilöitten sielujen liikkeissä ja kansan suurten joukkojen sielun liikkeissä? Noitten samojen, kaikkea alas repivien ateistienkin sielujen liikkeissä se elää järkähtämättömänä niinkuin ennenkin! Sillä myöskin kristinopista luopuneet ja sitä vastaan kapinoivat ovat olemukseltaan samaa Kristuksen olentoa ja jäävät semmoisiksi, sillä ei heidän viisautensa eikä heidän sydämensä hehku ole tähän saakka kyennyt luomaan toista korkeinta muotoa ihmiselle ja hänen arvolleen kuin se muoto, jonka jo ammoin osoitti Kristus. Mikäli yrityksiä on tehty, on tulokseksi tullut vain muodottomuutta. Muista tämä erityisesti, nuorukainen, sillä sinut on määrännyt maailmaan sinun pois menevä luostarinvanhimpasi. Kenties tätä suurta päivää muistellessasi et unohda myöskään minun sanojani, jotka ovat sydämestä sinulle lausutut evästykseksi matkallesi, sillä olet nuori ja kiusaukset maailmassa ovat suuret eivätkä heikkojen voimiesi mukaiset. No, mene nyt, orpo.

Näin sanoen isä Paísi siunasi hänet. Lähtiessään luostarista ja ajatellessaan kaikkia näitä odottamattomia sanoja Aljoša yht'äkkiä ymmärsi, että tästä ankarasta ja tähän saakka häntä kohtaan jurosta munkista hän odottamatta oli saanut uuden ystävän ja häntä palavasti rakastavan opastajan, — aivan kuin luostarinvanhin Zosima olisi kuollessaan uskonut hänet hänen huostaansa. »Ehkäpä heidän kesken todella onkin niin sovittu», ajatteli Aljoša äkkiä. Isä Paísin odottamattomat ja oppineet mietelmät taas, jotka hän äsken oli saanut kuulla, todistivat, ne juuri, vain isä Paísin sydämen intoa: hän kiiruhti jo mahdollisimman pian varustamaan nuoren älyn taisteluun kiusauksia vastaan ja suojelemaan hänen hoitoonsa uskotun nuorta sielua muurilla, joka oli lujin, minkä hän saattoi ajatella.

Isän luona

Aivan ensiksi Aljoša meni isänsä luo. Lähestyessään taloa hän muisti isän edellisenä päivänä pitäneen hyvin tärkeänä, että hän tulisi kaikessa hiljaisuudessa veli Ivanin tietämättä. »Minkätähden?» ajatteli Aljoša nyt yht'äkkiä. »Jos isä tahtoo sanoa minulle jotakin kahden kesken ja salaa, niin miksi minun on tultava taloon salaisesti? Varmaankin hän eilen kiihdyksissään tahtoi sanoa minulle jotakin muuta, mutta ei ennättänyt», päätteli hän. Siitä huolimatta hän oli hyvin iloinen, kun Marfa Ignatjevna, joka avasi hänelle portin (Grigori oli sairastunut ja makasi sivurakennuksessa), ilmoitti hänelle hänen kysyttyään, että Ivan Fjodorovitš oli lähtenyt jo kaksi tuntia sitten.

— Entä isä?

— On noussut, juovat kahvia, — vastasi Marfa Ignatjevna jonkin verran kuivasti.

Aljoša astui sisään. Ukko istui pöydän ääressä tohvelit jalassa ja vanha päällystakki yllään ja tarkasteli huvikseen, ilman erikoisempaa mielenkiintoa, joitakin tilejä. Hän oli aivan yksin koko talossa. (Smerdjakovkin oli mennyt hankkimaan ruokatavaraa päivälliseksi.) Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet tileissä. Vaikka hän ei ollutkaan aamulla noussut aikaisin vuoteesta ja oli reipastumaan päin, oli hän kuitenkin väsyneen ja heikon näköinen. Hänen otsansa ympäri, johon yöllä oli kasvanut isoja punertavia pahkoja, oli sidottu punainen liina. Nenä oli myös kovasti turvonnut, ja siihenkin oli ilmestynyt muutamia, joskin vähäisiä mustelmia, jotka tekivät hänen kasvonsa erittäin häijyn ja vihaisen näköisiksi. Ukko tiesi itse sen ja katsahti epäystävällisesti sisään astuvaan Aljošaan.

— Kahvi on kylmää, — huudahti hän tylysti, — en sitä tarjoa. Minä syön, veliseni, itsekin tänään paastolientä enkä kutsu ketään osalle. Miksi olet tullut?

—- Tiedustamaan terveytenne tilaa, — lausui Aljoša.

— Niin. Ja sitäpaitsi minä eilen itse käskin sinua tulemaan. Se on kaikki roskaa. Olet suotta ollut levoton. Muuten tiesin kyllä sinun kohta laittautuvan tänne…

Hän sanoi tämän jonkinmoisen vihamielisen tunteen vallassa. Samalla hän oli noussut paikaltaan ja katseli huolestuneena kuvastimeen (kenties jo neljännenkymmenennen kerran aamusta lähtien) tarkastellen nenäänsä. Hän alkoi myös asetella kauniimmin punaista liinaa otsalleen.

— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta, — huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on luostarinvanhimpasi laita?

— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, — vastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut kysymyksensäkin.

— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin viedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän ilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.

— Ei suinkaan hän ole itse teille sitä sanonut? — kysyi Aljoša.

— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme viikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa minut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?

— Mitä ihmettä! Miksi te puhutte noin? — kysyi Aljoša levottomana.

— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan mitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on, — jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän, tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten joukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte, sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte. Saastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki elävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän vilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni. Mutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan päästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua sinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se, että lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa minua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä on minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin kaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut mies…eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain ratsastaa.

Aljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.

— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan. Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti naimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse muuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki toteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en menisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin, Grušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta Gruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi naimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee naimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa itselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun Ivanisi!

— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte makaamaan, — sanoi Aljoša.

— Sinä puhut siinä semmoista, — huomautti ukko äkkiä, aivan kuin tämä olisi ensimmäisen kerran tullut hänen mieleensä — puhut, enkä minä suutu sinuun, mutta jos Ivan olisi sanonut minulle tuota samaa, niin olisin suuttunut. Vain sinun seurassasi minulla on ollut hyviä hetkiä, sillä minähän olen ilkeä ihminen.

— Ette ole ilkeä ihminen, vaan piloille mennyt, — sanoi Aljoša hymyillen.

— Kuulehan, aikomukseni oli toimittaa tänään Mitja-rosvo vankilaan, enkä vieläkään tiedä, miten teen. Tietysti nykyisen muodin mukaan on tullut tavaksi pitää isiä ja äitejä vanhanaikaisina ennakkoluuloina, mutta lakien mukaan ei liene meidänkään aikana luvallista kiskoa isä-vanhusta hiuksista ja potkia lattialla häntä kengän koroilla hänen omassa kodissaan sekä kehua aikovansa vielä kokonaan tappaa hänet — kaikkea tätä todistajain läsnäollessa. Jos minä tahtoisin, niin voisin napata hänet kiinni ja pistää eilisistä teoista heti istumaan.

— Siis te ette tahdo nostaa juttua, ettehän?

— Ivan sai luopumaan. Minä antaisin palttua Ivanille, mutta tiedän itse erään asian.

Ja kumartuen Aljošaa kohti hän jatkoi puoleksi kuiskaten, niinkuin uskoisi salaisuuden:

— Jos minä toimitan tuon konnan vankeuteen ja Grušenjka saa tietää, että minä olen Mitjan sinne toimittanut, niin hän heti juoksee tämän luo. Mutta jos hän tänään kuulee, että Mitja on piessyt minut, heikon vanhuksen, puolikuoliaaksi, niin hän kenties hylkää Mitjan ja tulee minua tervehtimään… Tämmöiset luonteet on meille annettu — aina vain pitää vetää vastaköyttä. Minä tunnen hänet perin pohjin! Etkö joisi hiukan konjakkia? Otahan kylmää kahvia, minä kaadan sinulle neljänneksen ryyppyä, se on, veikkoseni, hyvää maun vuoksi.

— Ei, ei tarvitse, kiitos. Tämän leivän otan mukaani, jos annatte, — sanoi Aljoša ja otti kolmen kopeekan hintaisen ranskanleivän sekä pisti sen viittansa taskuun. — Ei pitäisi teidänkään juoda konjakkia, — neuvoi hän varovasti katsoen ukkoa kasvoihin.

— Olet oikeassa, se kiihdyttää eikä anna rauhaa. Mutta yhden ryypyn vain… Kaapista vain…

Hän avasi avaimella »kaapin», kaatoi itselleen ryypyn, joi sen pohjaan, lukitsi sitten kaapin ja pisti taas avaimen taskuunsa.

— Se riittää, yhdestä ryypystä ei kuolla kutjahda.

— No nyt teistä jo tuli hyväsydämisempi, — hymähti Aljoša.

— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa olen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää vakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki ovat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne häntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä edes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle: kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin sinun Mitjkasi. Sinun Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä rakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat. Jos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä, että hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole meidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole meikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä… Kun tuuli puhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään… Eilen lensi tyhmä ajatus päähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa selville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö, sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja luopumaan hänestä kokonaan, mitä?

— Minä… minä kysyn häneltä… — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa kolmetuhatta, niin kenties hän…

— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen harkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna mitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi ukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan. Älä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä sinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene tiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin huolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin vai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?

— Hän ei mitenkään tahdo jättää Mitjaa.

— Tuommoisia juuri hienot neidot rakastavatkin, juoppoja ja roistoja! Ne ovat roskaväkeä, sanon sinulle, nuo kalpeat neidit, niin se on… No! Jos minä olisin niin nuori kuin Mitja ja minulla olisi ne kasvot, jotka minulla oli hänen ikäisenään (sillä minä olin hauskemman näköinen kuin hän kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä), niin minulla olisi yhtä hyvä menestys kuin hänelläkin. Veijari hän on! Mutta Grušenjkaa hän ei kuitenkaan saa… Minä syöksen hänet kurjuuteen!

Hän raivostui uudelleen viimeisistä sanoistaan.

— Mene matkaasi sinäkin, ei sinulla ole minun luonani mitään tekemistä tänään, — sanoi hän tylysti.

Aljoša lähestyi sanoakseen jäähyväiset ja suuteli hänen olkaansa.

— Mitä sinä? — sanoi ukko hiukan ihmeissään. — Vielähän me tapaamme. Vai luuletko, että emme tapaa toisiamme?

— En ollenkaan luule sitä, minä muuten vain, huomaamattani.

— En minäkään mitään, muuten vain minäkin… — sanoi ukko katsoen häneen. — Kuulehan, kuule, — huusi hän hänen jälkeensä, — tulehan joskus aivan lähitulevaisuudessa, lientä syömään, keitän lientä, aivan erikoista, en semmoista kuin tänään, tule välttämättömästi! Huomenna, kuule, tule huomenna!

Heti kuin Aljoša oli mennyt ovesta ulos, meni ukko taas kaapille ja kaatoi kurkkuunsa vielä puoli ryyppyä.

— Ei enempää! — mutisi hän kakistellen, lukitsi kaapin, pani avaimen taas taskuunsa, meni sitten makuuhuoneeseen, laskeutui voimattomana vuoteelleen ja nukahti samassa.

Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa

»Jumalan kiitos, että hän ei kysynyt minulta Grušenjkasta», ajatteli puolestaan Aljoša poistuessaan isän luota ja suunnatessaan kulkunsa rouva Hohlakovin asuntoa kohti, »muuten olisi kenties pitänyt kertoa eilisestä kohtaamisesta Grušenjkan kanssa.» Aljoša tunsi kipeästi, että taistelijat olivat yöllä koonneet uusia voimia ja että heidän sydämensä tähän päivään tullessa olivat taas kovettuneet: »Isä on äreä ja ilkeä, hän on miettinyt kokoon jotakin ja pysyy siinä. Entä Dmitri? Hän tietysti on myös miettinyt jotakin… Voi, täytyy välttämättömästi ennättää etsiä käsiin hänet tänään hinnalla millä hyvänsä…»

Mutta Aljoša ei saanut tilaisuutta kauan ajatella: matkalla sattui hänelle tapaus, joka näytti verraten vähäpätöiseltä, mutta joka suuresti hämmästytti häntä. Juuri kun hän oli kulkenut torin poikki ja kääntynyt poikkikadulle päästäkseen Mikaelinkadulle, joka kulki samaan suuntaan kuin Iso katu, mutta jonka siitä erotti kanava (koko kaupunkimme on kanavien halkoma), hän näki alempana sillan luona pienen ryhmän koulupoikia, kaikki pieniä lapsia, enintään yhdeksän ja kahdentoista vuoden välillä olevia. He olivat menossa koulusta eri tahoille kotiinsa laukut selässä, joillakuilla nahkasäkit riippumassa hihnasta olalla, toiset vain lyhyissä nutuissa, toiset päällystakki yllä, joillakuilla jaloissa pitkävartiset saappaat, joissa oli laskokset pohkeitten kohdalla, jommoisissa jalkineissa hyvin mielellään komeilivat varakkaitten isien hemmoitellut pikku lapset. Koko ryhmä puhui vilkkaasti jostakin, nähtävästi neuvotteli. Aljoša ei milloinkaan voinut mennä välinpitämättömänä lasten ohitse, — niin oli ollut jo Moskovassa, ja vaikka hän eniten piti noin kolmen vuoden ikäisistä lapsista, niin myös noin kymmenen ja yhdentoista vuotiaat koululaiset olivat hänestä hyvin mieluisia. Siksipä hän nyt, niin huolestunut kuin olikin, tunsi äkkiä halua mennä heidän luokseen ja ryhtyä puheisiin heidän kanssaan. Lähestyessään hän katseli heidän punakoita, vilkkaita kasvojaan ja näki yht'äkkiä, että kaikilla pojilla oli käsissä kivi, joillakuilla kaksikin. Kanavan toisella puolella, noin kolmenkymmenen askelen päässä ryhmästä, seisoi aidan luona vielä eräs poika, niinikään koululainen, jolla myös oli pussi kupeellaan ja joka koostaan päättäen oli noin kymmenen vuoden ikäinen tai nuorempikin, — kalpea, kivulloinen, mustat silmät säihkyvinä. Hän katseli tarkkaavaisesti ja kysyvästi kuusihenkistä koulupoikaryhmää, ilmeisesti tovereitaan, jotka äsken olivat lähteneet koulusta samalla kertaa kuin hänkin, mutta joiden kanssa hän nähtävästi oli vihoissa. Aljoša astui poikien luo, kääntyi erään kiharatukkaisen, vaaleaverisen, punaposkisen pojan puoleen, jolla oli musta nuttu, ja huomautti katsellen häntä:

— Kun minä kannoin tuommoista pussia kuin teillä on, niin meillä oli tapana pitää sitä vasemmalla puolella, jotta oikealla kädellä voisi heti ottaa; teillä taas on pussi oikealla sivulla, niin että siitä on epämukava ottaa.

Aljoša aloitti ilman mitään edeltäpäin harkittua oveluutta keskustelun tällä asiallisella huomautuksella, eikä aikuinen voikaan muulla tavoin alkaa, jos pitää heti saavuttaa lapsen ja varsinkin kokonaisen lapsijoukon luottamus. Täytyy nimenomaan aloittaa vakavasti ja asiallisesti ja sillä tavoin, että on aivan heidän kannallaan. Aljoša ymmärsi sen vaistomaisesti.

— Hänhän on vasenkätinen, — vastasi heti toinen poika, reipas ja vankka, noin yksitoistavuotias. Kaikki muut viisi poikaa katselivat Aljošaa.

— Hän heittää kiviäkin vasemmalla kädellä, — huomautti kolmas poika. Samassa lensi poikajoukkoon kivi, hipaisi vasenkätistä poikaa, mutta lensi ohi, vaikka oli heitetty taitavasti ja pontevasti. Sen oli heittänyt kanavan toisella puolella oleva poika.

— Anna sille kyytiä, nakkaa sitä, Smurov! — huusivat kaikki. Mutta Smurov (vasenkätinen) ei muutenkaan vitkastellut, vaan maksoi heti takaisin. Hän viskasi kivellä kanavan toisella puolen olevaa poikaa, mutta ei onnistunut: kivi sattui maahan. Kanavan toisella puolen oleva poika heitti heti taas kiven ryhmään, tällä kertaa suoraan Aljošaa kohti, ja kivi sattui tätä varsin kipeästi olkapäähän. Pojalla kanavan tuolla puolen oli koko tasku varattu täyteen kiviä. Sen saattoi nähdä kolmenkymmenen askelen päähän hänen päällystakkinsa pullottavista taskuista.

— Hän tähtäsi teihin, teihin aivan tahallaan. Tehän olette Karamazov, Karamazov? — huusivat pojat nauraa hohottaen. — No, kaikki nyt yht'aikaa häneen, antaa mennä!

Ja kuusi kiveä lensi samalla kertaa ryhmästä. Yksi sattui poikaa päähän, ja hän kaatui, mutta hypähti heti pystyyn ja alkoi raivoisasti pommittaa ryhmää kivillä. Molemmilta puolilta alkoi lakkaamaton pommitus, ja monella pojalla ryhmässäkin näkyi olevan kiviä varattuna taskuun.

— Mitä te nyt! Eikö teitä hävetä, pojat! Kuusi yhtä vastaan, tehän tapatte hänet! — huusi Aljoša.

Hän hypähti esiin ja asettui lentävien kivien tielle suojellakseen kanavan toisella puolella olevaa poikaa. Kolme tai neljä poikaa lakkasi vähäksi aikaa viskelemästä.

— Hän itse alkoi ensimmäisenä! — huusi punapaitainen poika suuttuneella lapsen äänellä. — Hän on lurjus, hän pisti äsken luokassa Krasotkinia kynäveitsellä, niin että vuoti verta. Krasotkin ei tahtonut kannella, mutta tälle pitää antaa selkään…

— Miksi? Luultavasti te itse härnäilette häntä?

— Kas nyt hän taas heitti kiven teidän selkäänne. Hän tuntee teidät, — huusivat lapset. — Hän viskelee nyt teitä eikä meitä. No, kaikki taas häneen, älä heitä ohi, Smurov!

Ja taas alkoi pommitus, tällä kertaa hyvin ankara. Kanavan takana olevaa poikaa iski kivi rintaan. Hän huudahti, alkoi itkeä ja lähti juoksemaan ylämäkeä Mikaelinkadulle. Ryhmästä kuului vilkasta puhetta: »Ahaa, jopa alkoi jänistää, pois juoksi, pesuriepu!»

— Te ette vielä tiedä, Karamazov, miten iljettävä hän on, hänet sietäisi tappaa, — sanoi säkenöivin silmin poika, jolla oli nuttu yllä ja joka näytti olevan vanhin kaikista.

— Millainen hän sitten on? — kysyi Aljoša. — Onko hän kantelija?

Pojat katsahtivat toisiinsa ja olivat nauravan näköisiä.

— Tehän olette menossa samaan suuntaan, Mikaelinkadulle? — jatkoi sama poika. — Ottakaapa hänet kiinni… Kas, tuolla, näettekö, hän pysähtyi taas, hän odottaa ja katselee teitä.

— Teitä katselee, teitä katselee! — yhtyivät pojat.

— Kysykääpä häneltä, pitääkö hän pesurievusta, hajalleen revitystä niinihoskasta. Kuulkaa, kysykää juuri noin.

Kaikki alkoivat nauraa hohottaa. Aljoša katseli heitä ja he häntä.

— Älkää menkö, hän paukauttaa teitä, — huudahti Smurov varoittaen.

— Pojat, minä en kysy häneltä mitään pesurievusta, sillä luultavasti te jollakin tavoin ärsyttelette häntä sillä sanalla, mutta minä saan häneltä tietää, miksi te häntä niin vihaatte…

— Koettakaa vain, koettakaa vain saada tietää, — nauroivat pojat.

Aljoša meni sillan yli ja lähti kulkemaan aidan vierustaa mäkeä ylös suoraan poikaa kohti, joka oli toisten epäsuosiossa.

— Katsokaa, huudettiin hänen jälkeensä varoittavasti, — hän ei pelkää teitä, hän saattaa äkkiä pistää, aivan kavalasti… niinkuin Krasotkinia…

Poika odotti häntä liikahtamatta paikaltaan. Kun Aljoša oli tullut aivan hänen luokseen, niin hän näki edessään lapsen, joka ei ollut yhdeksää vuotta vanhempi, oli heikko ja pienikokoinen, kasvot laihat ja pitkulaiset, silmät suuret ja tummat, ja ne katselivat Aljošaa häijysti. Hänen yllään oli jokseenkin vanha ja huono päällystakki, joka oli jäänyt hänelle naurettavan pieneksi. Paljaat kädet pistivät ulos hihoista. Housujen oikeassa lahkeessa oli polven kohdalla iso paikka ja oikean jalan saappaan kärjessä isonvarpaan kohdalla iso reikä, jota oli kovasti voideltu musteella. Hänen päällystakkinsa molemmissa pullottavissa taskuissa oli kiviä. Aljoša pysähtyi hänen eteensä parin askelen päähän katsoen häneen kysyvästi. Poika, joka heti arvasi Aljošan silmistä, että tämä ei aio lyödä häntä, tuli myös rohkeaksi ja alkoi itse puhua:

— Minä olen yksin ja heitä on kuusi… Minä yksin annan selkään heille kaikille, — sanoi hän äkkiä, ja hänen silmänsä salamoivat.

— Yksi kivi taisi sattua teihin hyvin kipeästi, — huomautti Aljoša.

— Mutta minäpä osasin Smurovia päähän! — huudahti poika.

— Ne sanoivat minulle siellä, että te tunnette minut ja jostakin syystä heititte minua kivellä? — kysyi Aljoša.

Poika katsoi häneen synkästi.

— Minä en tunne teitä. Tunnetteko te sitten minut? — jatkoi Aljoša kyselyään.

— Antakaa minun olla rauhassa? — huudahti äkkiä poika äreästi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan jotakin, ja hänen silmänsä kiiluivat taas häijysti.

— Hyvä on, minä menen, — sanoi Aljoša, — mutta minä en tunne teitä enkä ärsytä teitä. He sanoivat minulle, kuinka teitä ärsytetään, mutta minä en tahdo teitä ärsyttää. Hyvästi.

— Munkki silkkihousuissa! — huudahti poika katsoen edelleen yhtä häijyn ja uhmailevan näköisenä Aljošaa ja asettuen puolustusasentoon, koska hän näytti luulevan, että Aljoša nyt aivan varmasti hyökkää hänen kimppuunsa, mutta Aljoša kääntyi, katsoi häneen ja meni pois. Hän ei ollut ennättänyt astua kolmea askeltakaan, kun hänen selkäänsä kipeästi sattui pojan heittämä kaikkein suurin mukulakivi, mikä tällä oli ollut taskussa.

— Te siis heitätte takaapäin? Ehkäpä he ovatkin oikeassa, kun sanovat teidän käyvän kimppuun salakavalasti? — sanoi Aljoša kääntyen taas päin, mutta nyt poika raivostuneena taas heitti Aljošaa kivellä suoraan kohti kasvoja. Aljoša ennätti kuitenkin ajoissa nostaa kätensä suojakseen, ja kivi sattui hänen kyynärpäähänsä.

— Ettekö häpeä! Mitä minä olen teille tehnyt? — huudahti hän.

Poika odotti ääneti ja uhmailevana vain sitä, että Aljoša nyt toki välttämättömästi hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kun hän näki että tämä nytkään ei aio sitä tehdä, niin hän vimmastui kuin peto: hän syöksyi paikaltaan ja hyökkäsi Aljošan kimppuun, eikä tämä ennättänyt liikahtaakaan, kun ilkeä poika taivuttaen päänsä alas ja tarttuen molemmin käsin hänen vasempaan käteensä puraisi kipeästi hänen keskisormeaan. Poika pureutui siihen hampaineen eikä noin kymmeneen sekuntiin päästänyt sitä irti. Aljoša huudahti kivusta ja nyki kaikin voimin sormeaan. Poika päästi sen viimein irti ja juoksi pois entisen välimatkan päähän. Sormea hän oli purrut kipeästi aivan kynnen kohdalta syvälle luuhun asti, ja siitä virtasi verta. Aljoša otti taskustaan liinan ja kääri sen tiukasti haavoitetun käden ympäri. Käärimiseen meni melkein kokonainen minuutti. Poika seisoi kaiken aikaa ja odotti. Viimein Aljoša kohotti häneen rauhallisen katseensa.

— No, hyvä, — sanoi hän, — näette, kuinka kipeästi olette minua purrut, kai se jo riittää? Sanokaa nyt, mitä minä olen teille tehnyt?

Poika katseli häntä ihmetellen.

— Vaikka minä en ollenkaan tunne teitä ja näen teidät ensimmäisen kerran, — jatkoi Aljoša yhä yhtä rauhallisesti, — niin onhan minun täytynyt teille jotakin tehdä, ettehän te syyttä kiusaisi minua tällä tavoin. Mitä minä siis olen tehnyt ja miten olen rikkonut teitä vastaan, sanokaa?

Vastauksen asemesta poika alkoi yht'äkkiä kovalla äänellä itkeä ja juoksi pois Aljošan luota. Aljoša lähti hiljaa kulkemaan hänen jäljessään Mikaelinkadulle ja näki vielä pitkän aikaa, kuinka poika juoksi etäällä vauhtiaan hiljentämättä, taakseen katsomatta ja luultavasti yhä täyttä kurkkua itkien. Hän päätti ehdottomasti heti, kun saisi aikaa siihen, etsiä pojan käsiinsä ja selvittää tämän arvoituksen, joka häntä suuresti hämmästytti. Mutta nyt ei ollut aikaa.

Hohlakovien luona

Hän saapui pian rouva Hohlakovin talon luo. Se oli kivitalo, kaksikerroksinen, kaunis, parhaita taloja kaupungissamme. Vaikka rouva Hohlakov enimmäkseen asui toisessa kuvernementissa, missä hänellä oli maatila, tai Moskovassa, missä hänellä oli oma talo, niin hänellä oli meidänkin kaupungissamme isiltä ja isoisiltä peritty oma talonsa. Myös se maatila, jonka hän omisti meidän kihlakunnassamme, oli suurin kaikista hänen kolmesta maatilastaan, mutta tähän saakka hän oli varsin harvoin käynyt meidän kuvernementissamme. Hän juoksi Aljošaa vastaan ulos eteiseen.

— Saitteko, saitteko kirjeen uudesta ihmeestä? — alkoi hän puhua nopeasti ja hermostuneesti.

— Sain kyllä.

— Levitittekö tietoa, näytittekö kaikille? Hän antoi äidille jälleen pojan!

— Hän kuolee tänään, — sanoi Aljoša.

— Olen kuullut, tiedän, oi kuinka haluan puhua kanssanne! Teidän taikka jonkun muun kanssa kaikesta tästä, ei, teidän kanssanne, teidän kanssanne! Kuinka ikävää, etten mitenkään saa häntä nähdä! Koko kaupunki on jännityksessä, kaikki ovat odotuksen vallassa. Mutta nyt… tiedättekö, että nyt meillä istuu Katerina Ivanovna?

— Ah, se kävi onnellisesti! — huudahti Aljoša. — Nyt tapaankin hänet teillä, hän käski eilen minua tulemaan välttämättömästi luokseen tänään.

— Minä tiedän kaikki, tiedän kaikki. Olen kuullut yksityiskohtaisesti kaikki, mitä eilen tapahtui hänen luonaan… ja kaikista noista kauheista asioista tuon… elukan kanssa. C'est tragique, ja minä hänen sijassaan — en tiedä mitä tekisin hänen sijassaan! Mutta veljennekin, tuo Dmitri Fjodorovitš, onpa hänkin vasta — voi, hyvä Jumala! Aleksei Fjodorovitš, minä olen aivan pyörällä päästäni, ajatelkaahan: siellä istuu nyt teidän veljenne, ei se kauhea eilinen, vaan toinen, Ivan Fjodorovitš, istuu ja puhuu hänen kanssaan: heillä on juhlallinen keskustelu… Ja jospa te vain uskoisitte, mitä heidän kesken nyt tapahtuu, — se on kerrassaan kauheata, se on, sanon minä teille, mullerrus, se on mitä kamalin satu, jota on aivan mahdotonta uskoa: he molemmat saattavat käsittämättömästä syystä toisensa turmioon, he itse tietävät sen ja itse nauttivat siitä. Olen odottanut teitä! Olen hartaasti halunnut tavata teitä! Pääasia, en jaksa kestää tätä. Kerron teille kohta kaikki, mutta nyt on toinen ja aivan kaikkein tärkein asia, — ah, minähän unohdinkin, että se on kaikkein tärkein: sanokaa, miksi Lise on saanut hysteerisen kohtauksen? Kun hän vain kuuli teidän olevan tulossa, niin hän sai heti hysteerisen kohtauksen!

— Maman, teillähän nyt on hysteerinen kohtaus eikä minulla, — sipisi äkkiä oven raosta Lisen ääni viereisestä huoneesta. Rako oli hyvin pieni ja ääni oli tukahtunut, aivan sellainen kuin syntyy, kun hirveästi tekisi mieli nauraa, mutta kaikin voimin hillitsee itsensä. Aljoša huomasi heti tuon raon, ja varmaankin Lise katseli sen läpi lepotuolistaan häntä, mutta sitä hän ei kylläkään voinut nähdä.

— Tuo ei ole viisasta, Lise, ei ole viisasta… sinun oikkusi tuottavat minullekin hysteerisen kohtauksen, mutta muuten hän on niin kovin sairas, Aleksei Fjodorovitš, hän on koko yön ollut niin sairas, kuumeessa, on vaikeroinut! Tuskin jaksoin odottaa aamua ja Herzenstubea. Tämä sanoo, että hän ei ymmärrä tautia ensinkään ja että pitää odottaa. Tuo Herzenstube tulee aina ja sanoo, että hän ei ymmärrä ensinkään. Heti kun te tulitte talomme luo, Lise huudahti ja sai kohtauksen ja käski kuljettamaan itsensä tänne omaan huoneeseensa…

— Äiti, en minä ollenkaan tietänyt, että hän oli talon luona, en minä ollenkaan hänen tähtensä tahtonut siirtyä tähän huoneeseen.

— Se ei ole totta, Lise, juoksihan Julia sinulle sanomaan, että Aleksei Fjodorovitš on tulossa, sinä olit pannut Julian vahtimaan.

— Ystäväiseni, äitikulta, tämä ei ole ensinkään älykästä teidän puoleltanne. Mutta jos tahdotte olla mieliksi ja sanoa nyt heti jotakin oikein älykästä, niin sanokaa, rakas äiti, nyt sisään astuneelle armolliselle herralle Aleksei Fjodorovitšille, että hän jo sillä on osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin älykäs, että hän on katsonut voivansa tulla tänään meille eilisen tapahtuman jälkeen ja siitä huolimatta, että kaikki nauravat hänelle.

— Lise, sinä otat itsellesi liian paljon vapauksia, ja minä vakuutan sinulle, että ryhdyn lopulta ankariin toimenpiteisiin. Kuka hänelle nauraa, minä olen niin iloissani, että hän tuli, hän on minulle tarpeellinen, aivan välttämätön. Oh, Aleksei Fjodorovitš, minä olen tavattoman onneton!

— Mikä teitä sitten vaivaa, äitikulta?

— Ah, nuo sinun oikkusi, Lise, epävakaisuus, sairautesi, tämä kauhea yö kuumeessa, tuo kamala ja ikuinen Herzenstube, ennen kaikkea ikuinen, ikuinen ja ikuinen! Ja lopuksi kaikki, kaikki… Ja vihdoin viimein myöskin tuo ihme! Oi, kuinka tämä ihme minua hämmästytti, kuinka se minua järkytti, rakas Aleksei Fjodorovitš! Ja tuo tragedia nyt tuolla vierashuoneessa, jota en voi kestää, en voi, sanon Sen teille edeltäpäin, en voi. Kenties se on komedia eikä tragedia. Sanokaa, elääkö luostarinvanhin Zosima vielä huomiseen asti, elääkö? Voi hyvä Jumala! Miten onkaan laitani, minä suljen tavantakaa silmäni ja näen, että kaikki on roskaa, kaikki on roskaa.

— Pyytäisin teitä, — keskeytti Aljoša äkkiä, — antamaan minulle jonkin puhtaan vaatetilkun, jotta voisin sitoa sormeni. Olen saanut siihen pahan haavan, ja sitä kivistää nyt kovin.

Aljoša paljasti näkyviin purrun sormensa. Liina oli paksulta veren tahrima. Rouva Hohlakov huudahti ja siristi silmiään.

— Herra Jumala, millainen haava, se on kauheata!

Mutta heti kun Lise näki raosta Aljošan sormen, hän avasi oven selko selälleen.

— Tulkaa, tulkaa sisään tänne luokseni, — huudahti hän innokkaasti ja käskevästi, — ei mitään tyhmyyksiä nyt enää. Voi hyvä Jumala, miksi te seisoitte ja olitte vaiti niin kauan? Veri olisi voinut juosta hänestä kuiviin, äiti! Missä te noin, miten te! Ennen kaikkea vettä, vettä! Täytyy pestä haava, pistää se suorastaan kylmään veteen, jotta kipu lakkaisi, ja pitää siinä, pitää yhä… Pian, pian vettä, äiti, huuhtelumaljaan. No pian nyt, — lopetti hän hermostuneesti. Hän oli hyvin pelästynyt, Aljošan haava saattoi hänet pahasti hermostumaan.

— Eikö olisi lähetettävä hakemaan Herzenstubea? — huudahti rouva Hohlakov.

— Äiti, te tapatte minut. Teidän Herzenstubenne tulee ja sanoo, että ei ensinkään ymmärrä! Vettä, vettä! Äiti, Jumalan tähden, menkää itse, hoputtakaa Juliaa, joka on jäänyt jonnekin kuhnailemaan eikä koskaan voi tulla nopeasti! Pian nyt, äiti, muuten minä kuolen…

— Tämähän on aivan mitätöntä! — huudahti Aljoša pelästyen heidän säikähdystään.

Julia kiiruhti sisälle tuoden vettä. Aljoša pisti siihen sormensa.

— Äiti, Jumalan tähden, tuokaa haavasidettä, haavasidettä ja sitä väkevää sameata vettä haavoja varten, no, mikä sen nimi nyt taas onkaan! Meillä on sitä, on on… Äiti, te tiedätte itse, missä pullo on, teidän makuuhuoneenne kaapissa oikealla, siellä on iso pullo ja haavakangasta…

— Minä tuon heti kaikki, Lise, älä vain huuda äläkä ole levoton. Näetkö, kuinka lujana Aleksei Fjodorovitš kantaa onnettomuutensa. Missä te olettekaan voinut niin kamalasti haavoittua, Aleksei Fjodorovitš?

Rouva Hohlakov poistui kiireesti huoneesta. Sitä juuri Lise olikin odottanut.

— Ennen kaikkea vastatkaa kysymykseen, — alkoi hän nopeasti puhua Aljošalle, — missä te olette tuolla tavoin haavoittunut? Sitten minä puhun kanssanne aivan toisesta asiasta. No!

Aljoša tunsi vaistomaisesti, että äidin poissaoloaika oli Liselle kallista, ja hän kertoi tälle nopeasti, jättäen pois ja lyhentäen paljon, mutta kuitenkin täsmällisesti ja selvästi arvoituksellisesta kohtauksestaan koulupoikien kanssa. Kuultuaan kertomuksen Lise löi käsiään yhteen:

— No, kuinka te voittekaan, kuinka te voittekaan ryhtyä tekemisiin poikanulikoitten kanssa ja vielä tuossa puvussa! — huudahti hän vihaisesti aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinmoinen oikeus Aljošaan. — Tehän olette itse tämän jälkeen poika, kaikkein pienin poika mitä voi olla! Ottakaa kuitenkin kaikin mokomin jotenkuten selvä tuosta ilkeästä pojannallikasta ja kertokaa minulle kaikki, sillä tässä on jokin salaisuus. Nyt toiseen asiaan, mutta sitä ennen kysymys: voitteko te, Aleksei Fjodorovitš, kivun tuottamasta kärsimyksestä huolimatta puhua aivan tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhua järkevästi?

— Voin varsin hyvin enkä tunne enää niin suurta kipuakaan.

— Se johtuu siitä, että sormenne on vedessä. Vettä on heti vaihdettava, sillä se lämpenee yht'äkkiä. Julia, tuo heti palanen jäätä kellarista ja uusi huuhdemalja vettä täynnä. No, nyt hän meni, minä käyn asiaan: heti paikalla, rakas Aleksei Fjodorovitš, suvaitkaa antaa minulle kirjeeni, jonka lähetin teille eilen, — silmänräpäyksessä, sillä äiti voi tulla heti enkä minä tahdo…

— Minulla ei ole kirjettä mukanani.

— Se ei ole totta, se on mukananne. Minä arvasin, että vastaatte näin. Se on tuolla taskussanne. Minä olen suuresti katunut tuota tyhmää pilaa koko yön. Antakaa kirje heti takaisin, antakaa!

— Se jäi sinne.

— Mutta te ette voi pitää minua tyttösenä, pikkuisena tyttösenä, kirjeeni jälkeen, jossa oli niin typerä pila! Pyydän teitä antamaan anteeksi tyhmän pilani, mutta kirje teidän on välttämättömästi minulle tuotava, jos se todellakaan ei ole mukananne, — tuokaa jo tänään, ehdottomasti, ehdottomasti!

— Tänään se on aivan mahdotonta, sillä minä menen luostariin enkä tule luoksenne pariin kolmeen tai ehkäpä neljään päivään, koska luostarinvanhin Zosima…

— Neljään päivään, mitä roskaa! Kuulkaa, nauroitteko te minulle hyvin paljon?

— Minä en nauranut hituistakaan.

— Minkä tähden?

— Sen tähden, että minä uskoin kaiken täydellisesti.

— Te loukkaatte minua!

— En vähääkään. Luettuani kirjeen ajattelin heti, että niin kaikki käykin, sillä minun on heti luostarinvanhin Zosiman kuoltua poistuttava luostarista. Sen jälkeen jatkan lukujani ja suoritan tutkinnon, ja kun lain sallima aika on tullut, niin me menemme naimisiin. Minä tulen teitä rakastamaan. Vaikka minulla ei vielä olekaan ollut aikaa ajatella, niin olen kuitenkin tuuminut, että en voi löytää parempaa vaimoa kuin te, ja luostarinvanhin on käskenyt minua menemään naimisiin…

— Mutta minähän olen raajarikko, minua kuljetetaan lepotuolissa! — alkoi Lise, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.

— Minä itse kuljetan teitä lepotuolissa, mutta olen vakuutettu siitä, että te siihen mennessä tulette terveeksi.

— Mutta tehän olette hullu, — lausui Lise hermostuneesti. — Semmoisesta pilasta te yht'äkkiä teitte moisen jonninjoutavan johtopäätöksen!… Ah, tuossa on mammakin, taisi tullakin hyvin sopivaan aikaan. Äiti, kuinka te aina myöhästytte, miten voi niin kauan viipyä! Tuossa jo Juliakin tuo jäätä!

— Ah, Lise, älä huuda, pääasia on, ettet huuda. Tuosta huudosta minä… Minkä minä sille voin, että sinä itse olit pistänyt haavakankaan toiseen paikkaan… Minä etsin ja etsin… Luulenpa, että teit sen tahallasi.

— Enhän minä voinut tietää, että hän tulee tänne sormi purtuna, muutenhan tosiaankin olisin voinut tehdä sen tahallani. Enkelini, äitikulta, te alatte puhua tavattoman teräväjärkisesti.

— Olkoon vain teräväjärkistä, mutta millaiset tunteet, Lise, Aleksei Fjodorovitšin sormen ja kaiken tämän johdosta! Oh, rakas Aleksei Fjodorovitš, eivät minua yksityiskohdat tapa, ei joku Herzenstube, vaan kaikki yhdessä, tämä kokonaisuus, sitä minä en jaksa kestää.

— Riittää, äiti, riittää Herzenstubesta, — nauroi Lise iloisesti. — Antakaa pian haavaside ja vettä, äiti. Tämä on yksinkertaisesti lyijyvettä, Aleksei Fjodorovitš, nyt muistin sen nimen, mutta se on mainiota haudevettä. Äiti, ajatelkaahan, hän on tapellut poikanulikoitten kanssa kadulla ja joku poika on häntä purrut, no, eikö hän ole itse pieni, pikkuinen poika ja voiko hän, äiti, tämän jälkeen mennä naimisiin, sillä ajatelkaahan, äiti, hän tahtoo mennä naimisiin. Kuvitelkaahan hänen olevan naimisissa, no, eikö se naurata, eikö se ole kauheata?

Ja Lise nauroi kaiken aikaa hermostunutta hiljaista nauruaan katsellen viekkaasti Aljošaa.

— No, miksi ei menisi naimisiin, Lise, ja miksi sinä tuommoista ja aivan sopimattomia… kun tuo poika kenties on hullu.

— Ah, äiti. Onko olemassa hulluja poikia?

— Miksi ei olisi olemassa, Lise, aivan kuin minä olisin sanonut tyhmyyden. Tuota poikaa on purrut vesikauhuinen koira ja hänestä on tullut hullu poika ja nyt hän vuorostaan puree jotakuta lähellään olevista. Mutta kylläpä hän laittoi teille hyvän siteen, Aleksei Fjodorovitš, minä en olisi osannut. Tunnetteko nyt kipua?

— Hyvin vähäistä enää.

— Pelkäättekö te vettä? — kysyi Lise.

— No, riittää jo, Lise, kenties minä tosiaankin olin liian kärkäs puhumaan hullusta pojasta ja sinä teit jo omat johtopäätöksesi. Heti kun Katerina Ivanovna sai kuulla teidän tulleen, Aleksei Fjodorovitš, hän syöksyi luokseni, hänellä on hirveä, hirveä halu nähdä teitä.

— Ah, äiti! Menkää sinne yksin, hän ei voi nyt heti lähteä, hän kärsii kovin.

— En minä ensinkään kärsi, minä voin varsin hyvin lähteä… — sanoi Aljoša.

— Kuinka! Menettekö te pois? Niinkö te? Niinkö te?

— Mikäpä siinä? Kun olen siellä toimittanut asiani loppuun, niin tulen tänne takaisin ja me voimme taas puhella niin paljon kun vain tahdotte. Mutta tahtoisin mahdollisimman pian tavata Katerina Ivanovnan, sillä joka tapauksessa tahdon palata tänään niin pian kuin mahdollista luostariin.

— Äiti, ottakaa ja viekää hänet pian pois. Aleksei Fjodorovitš, älkää vaivautuko poikkeamaan minun luokseni Katerina Ivanovnan puheilta palatessanne, vaan menkää suoraan luostariinne, menkää vain menojanne! Minä käyn nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä.

— Ah, Lise, tuo on vain leikkiä sinun puoleltasi, vaan mitäpä, jos tosiaankin nukkuisit! — huudahti rouva Hohlakov.

— Minä en tiedä, millä olen… Minä jään vielä noin kolmeksi tai, jos niin tahdotte, viideksi minuutiksi, — mutisi Aljoša.

— Ihan viideksikin! Viekää hänet pian pois, äiti, tuo hirvitys!

— Lise, sinä olet menettänyt järkesi. Lähtekäämme, Aleksei Fjodorovitš, hän on liian oikukas tänään, en uskalla häntä ärsyttää. Oi, surkeata on hermostuneen naisen olo, Aleksei Fjodorovitš! Mutta ehkäpä häntä tosiaankin alkoi nukuttaa teidän siellä ollessanne. Miten te niin pian saitte hänet uneliaaksi, ja miten onnellista se onkaan!

— Ah, äiti, miten rakastettavasti te olette alkanut puhua, minä suutelen teitä siitä, mammakulta.

— Ja minä sinua, Lise. Kuulkaahan, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi rouva Hohlakov salaperäisen ja tärkeän näköisenä nopeasti kuiskuttaen, poistuessaan huoneesta Aljošan kanssa, — en tahdo antaa teille mitään ennakkokäsityksiä enkä kohottaa tuota verhoa, te menette sisälle ja näette itse kaiken, mitä siellä tapahtuu, se on kauheata, se on mitä kummallisin komedia: hän rakastaa veljeänne Ivan Fjodorovitšia ja koettaa kaikin voimin vakuuttaa itselleen rakastavansa veljeänne Dmitri Fjodorovitšia. Se on kauheata! Minä tulen sisälle teidän kanssanne, ja jos minua ei sieltä ajeta pois, niin katson, minkälaiseksi asia kehittyy.

Mullerrus vierashuoneessa

Vierashuoneessa oli keskustelu jo päättynyt. Katerina Ivanovna oli voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, vaikka olikin päättäväisen näköinen. Sillä hetkellä, jolloin Aljoša ja rouva Hohlakov astuivat sisälle, oli Ivan Fjodorovitš jo noussut seisomaan lähteäkseen pois. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, ja Aljoša katsahti levottomana häneen. Seikka oli semmoinen, että Aljoša tässä nyt sai selvyyden erääseen epäluuloonsa — erääseen levottomuutta tuottavaan arvoitukseen, joka jo jonkin aikaa oli häntä kiusannut. Jo noin kuukauden ajan oli hänelle silloin tällöin eri tahoilta koetettu antaa se käsitys, että veli Ivan rakastaa Katerina Ivanovnaa, ja mikä oli tärkeintä, todellakin aikoo »lyödä laudalta» Mitjan. Aivan viimeiseen asti tämä oli tuntunut Aljošasta aivan luonnottomalta, vaikka olikin herättänyt hänessä suurta levottomuutta. Hän rakasti kumpaakin veljeään, ja häntä peloitti tuommoinen kilpailu heidän kesken. Mutta Dmitri Fjodorovitš itse oli äkkiä eilen hänelle suoraan selittänyt, että veli Ivanin kilpakosinta oli hänelle suorastaan mieleen ja että se auttaa häntä, Dmitriä, monessa suhteessa. Mihin se auttaa? Menemäänkö naimisiin Grušenjkan kanssa? Mutta tätä tekoa Aljoša piti epätoivoisena ja vihoviimeisenä. Kaiken tämän lisäksi Aljoša oli ehdottomasti uskonut aivan eiliseen iltaan asti, että Katerina Ivanovna itse intohimoisesti ja järkähtämättömästi rakastaa hänen veljeään Dmitriä, — mutta uskoi sitä vain eiliseen iltaan asti. Lisäksi hänen mielessään jostakin syystä kangasteli, että Katerina Ivanovna ei voi rakastaa sellaista kuin veli Ivan, vaan rakastaa hänen veljeään Dmitriä ja juuri semmoisena kuin tämä on, niin kummalliselta kuin tuommoinen rakkaus näyttikin. Mutta eilen Grušenjkan kanssa sattuneen kohtauksen aikana oli hänen mieleensä alkanut kangastella jotakin muuta. Sana »mullerrus», jota rouva Hohlakov äsken oli käyttänyt, sai hänet melkein vavahtamaan, sen tähden että juuri viime yönä hän puoleksi heränneenä aamuyöstä oli äkkiä, luultavasti vastaten omaan unennäköönsä, lausunut: »Mullerrus, mullerrus!» Kaiken yötä hän oli unissaan nähnyt eilisen kohtauksen Katerina Ivanovnan luona. Nyt äkkiä rouva Hohlakovin suora ja itsepintainen vakuutus, että Katerina Ivanovna rakastaa veli Ivania ja että hän vain itse, tahallaan, jonkinmoista leikkiä leikkien, sydämen »mullerruksen» vaikutuksesta pettää itseään ja itse kiduttaa itseään teeskennellyllä rakkaudellaan Dmitriä kohtaan, joka rakkaus johtuu muka jonkinmoisesta kiitollisuudesta, — hämmästytti Aljošaa: »Kenties todella juuri näissä sanoissa onkin täydellinen totuus. Mutta millainen on sitten näin ollen veli Ivanin asema?» Aljoša tunsi vaistomaisesti, että sellaisen luonteen kuin Katerina Ivanovnan täytyi saada vallita, mutta hän voi vallita ainoastaan Dmitrin kaltaista eikä ollenkaan sellaista kuin Ivan. Sillä vain Dmitri saattoi (olkoonpa, että vasta pitkän ajan kuluessa) lopulta alistua hänen edessään »omaksi onnekseen» (jota Aljošakin olisi toivonut), mutta Ivan ei, Ivan ei voisi hänen edessään alistua, eikä tuo alistuminen tuottaisi hänelle onnea. Tämmöisen käsityksen oli Aljoša jostakin syystä tahtomattaan muodostanut itselleen Ivanista. Ja nyt kaikki nämä epäilyt ja mietteet välähtivät hänen mielessään ja kulkivat sen läpi sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa vierashuoneeseen. Välähtipä vieläkin yksi ajatus, äkkiä ja vastustamattomasti: »Entäpä jos hän ei rakasta ketään, ei kumpaakaan?» Huomautan, että Aljoša ikäänkuin häpesi tämmöisiä ajatuksiaan ja moitti itseään niistä, kun ne sattuivat, kuten viime kuukauden aikana oli tapahtunut, nousemaan hänen mieleensä: »Mitäpä minä ymmärrän rakkaudesta ja naisista ja kuinka minä voin tehdä tuommoisia päätelmiä», ajatteli hän itseään soimaten joka kerta tuollaisen ajatuksen tai arvelun noustua hänen mieleensä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta. Hän ymmärsi vaistollaan, että esimerkiksi nyt hänen kahden veljensä kohtalossa tuo kilpailu oli hyvin tärkeä kysymys, josta riippui paljon. »Toinen iljettävä olento syö toisen», oli veli Ivan eilen lausunut puhuessaan suuttuneena isästään ja veljestään Dmitristä. Siis veli Dmitri oli hänen silmissään iljettävä olento ja oli kenties jo kauankin ollut? Eiköhän siitä asti kun veli Ivan oli tutustunut Katerina Ivanovnaan? Nuo sanat olivat eilen tietysti päässeet Ivanin suusta hänen tahtomattaan, mutta juuri siksi niillä oli sitäkin suurempi merkitys. Jos niin on, niin kuinka tässä voi olla kysymys rauhasta? Eikö päinvastoin ole ilmaantunut yhä uusia vihamielisyyden ja vihollisuuden syitä heidän perheessään? Mutta tärkeintä oli, ketä hänen, Aljošan, tuli sääliä? Ja mitä hänen piti kullekin toivoa? Hän rakastaa heitä kumpaakin, mutta mitä pitää toivoa heille kummallekin tämmöisten kauheitten ristiriitojen vallitessa? Näissä sekavissa oloissa saattoi joutua aivan neuvottomaksi, mutta Aljošan sydän ei voinut sietää epätietoisuutta, sillä hänen rakkautensa oli luonteeltaan aina toimivaa. Hän ei voinut rakastaa passiivisesti; kun hän jotakuta rakasti, niin hän heti ryhtyi myös tätä auttamaan. Mutta tätä varten täytyi asettaa itselleen päämäärä, täytyi varmasti tietää, mikä kummallekin heistä oli hyvää ja tarpeellista, ja kun oli päässyt varmuuteen, että päämäärä oli oikea, tuli luonnollisesti auttaa heitä kumpaakin. Mutta varman päämäärän asemesta oli kaikkialla vain epäselvyyttä ja hämmennystä. »Mullerrus», lausuttiin nyt! Mutta mitä hän saattoi ymmärtää edes tuon mullerruksen laadusta? Hän ei ymmärrä edes ensimmäistä sanaa koko tästä sekamelskasta!

Nähtyään Aljošan lausui Katerina Ivanovna nopeasti ja ilomielin Ivan Fjodorovitšille, joka jo oli noussut paikaltaan lähteäkseen:

— Hetkiseksi vielä! Jääkää vielä hetkeksi. Minä tahdon kuulla, mitä mieltä on tämä mies, johon minä luotan koko sydämestäni. Katerina Osipovna, älkää tekään menkö, — lisäsi hän kääntyen rouva Hohlakovin puoleen. Hän pyysi Aljošaa istuutumaan viereensä, ja rouva Hohlakov istuutui vastapäätä, Ivan Fjodorovitšin viereen.

— Tässä ovat kaikki ystäväni, kaikki, mitä minulla on maailmassa, rakkaat ystäväni, — alkoi hän kiihkeästi äänellä, jossa värisivät todellisen kärsimyksen kyynelet, ja Aljošan sydän taipui taas heti hänen puoleensa. — Te, Aleksei Fjodorovitš, te näitte eilen tuon… kauheuden ja näitte, millainen minä olin. Te ette ole nähnyt sitä, Ivan Fjodorovitš, hän näki. Mitä hän ajatteli minusta eilen, sitä en tiedä, tiedän vain sen, että jos sama toistuisi tänään, nyt juuri, niin minä lausuisin ilmi aivan samat tunteet kuin eilen, — aivan samat tunteet, samat sanat ja tekisin samat liikkeet. Te muistatte minun liikkeeni, Aleksei Fjodorovitš, te itse estitte minulta yhden niistä… (Kun hän sanoi tämän, hän punastui ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.) Sanon teille, Aleksei Fjodorovitš, että minä en voi tehdä minkään kanssa sovintoa. Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, minä en edes tiedä, rakastanko häntä nyt. Minusta hän on säälittävä, se on huono rakkauden todistus. Jos minä rakastaisin häntä, edelleenkin rakastaisin, niin minä kenties nyt en säälisi häntä, vaan päinvastoin vihaisin…

Hänen äänensä alkoi väristä, ja kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään. Aljoša vavahti sisimmässään: »Tämä tyttö on totinen ja vilpitön», ajatteli hän, »eikä… eikä hän enää rakasta Dmitriä!»

— Niin se on! Niin! — huudahti rouva Hohlakov.

— Odottakaa, rakas Katerina Osipovna, minä en ole vielä sanonut pääasiaa, en ole sanonut mitä minä tänä yönä lopullisesti päätin. Minä tunnen, että päätökseni kenties on kauhea — minulle itselleni, mutta minä aavistan, että en muuta sitä enää millään ehdolla, en millään ehdolla koko elämäni aikana, vaan niin tapahtuu. Minun rakas, hyvä, ainainen ja jalo neuvonantajani ja syvä sydänten tuntija sekä ainoa ystäväni, mikä minulla maailmassa vain onkin, Ivan Fjodorovitš, hyväksyy ajatukseni kaikissa suhteissa ja pitää päätöstäni hyvänä… Hän tuntee sen.

— Niin, minä hyväksyn sen, — lausui Ivan Fjodorovitš hiljaisella, mutta lujalla äänellä.

— Mutta minä tahdon, että myös Aljoša (ah, Aleksei Fjodorovitš, anteeksi, että nimitin teitä yksinkertaisesti Aljošaksi), — minä tahdon, että myös Aleksei Fjodorovitš sanoo minulle juuri nyt, molempien ystävieni läsnäollessa, olenko oikeassa vai enkö? Minulla on vaistomainen aavistus, että te, Aljoša, olette rakas veljeni (sillä te olette minun rakas veljeni), — lausui hän taas innostuneesti ja tarttui Aljošan kylmään käteen kuumalla kädellään, — minä aavistan, että teidän ratkaisunne, teidän hyväksymisenne on kaikista tuskistani huolimatta antava minulle rauhan, sillä teidän sanojenne jälkeen minä rauhoitun ja tulen sovintoon, — aavistan sen!

— En tiedä mitä te minulta kysytte, — lausui Aljoša, ja hänen kasvonsa punastuivat, — tiedän vain, että rakastan teitä ja toivon tällä hetkellä teille onnea hartaammin kuin itselleni!… Mutta enhän minä ollenkaan ymmärrä näitä asioita… — kiiruhti hän äkkiä jostakin syystä lisäämään.

— Näissä asioissa, Aleksei Fjodorovitš, näissä asioissa on tärkeintä nyt kunnia ja velvollisuus ja en tiedä mikä vielä, jokin kenties velvollisuuttakin korkeampi. Sydämeni puhuu minulle vastustamattomasta tunteesta, ja se vetää minua vastustamattomasti mukanaan. Kaiken voi muutoin sanoa lyhyesti, minä olen jo tehnyt päätökseni: jos hän naikin tuon… elukan (alkoi hän juhlallisesti), jolle minä en koskaan, en koskaan voi antaa anteeksi, niin minä kumminkaan en jätä häntä! Tästä lähin minä en enää koskaan, en koskaan jätä häntä! — lausui hän niin, että se oli kuin kalpean, kiusaantumisesta syntyneen innostuksen purkaus. — Ei niin, että minä kuljeskelisin hänen jäljessään, joka hetki laittautuisin hänen näkyviinsä, kiusaisin häntä, — oi ei, minä menen toiseen kaupunkiin, minne tahansa, mutta koko ikäni, koko elämäni ajan minä seuraan hänen vaiheitaan väsymättä. Kun hän tulee tuon kanssa onnettomaksi, ja niinhän ehdottomasti käykin aivan kohta, niin tulkoon hän minun luokseni ja hän on kohtaava ystävän, sisaren… Vain sisaren tietysti, ja niin on oleva ainaisesti, mutta tulkoon hän lopultakin vakuutetuksi, että tämä sisar on todella hänen sisarensa, rakastaa häntä ja on uhrannut hänelle koko elämänsä. Minä pääsen siihen, minä pidän sen järkähtämättömästi päämääränäni, että hän viimein oppii tuntemaan minut ja kertoo minulle kaikki häpeilemättä! — huudahti hän aivan kuin raivostuneena. — Minusta tulee hänen jumalansa, jota hän rukoilee, — ja sen hän on minulle vähintään velkaa uskottomuudesta ja siitä, mitä sain eilen hänen tähtensä kärsiä. Ja nähköön hän koko elämänsä ajan, että minä läpi elämäni olen uskollinen hänelle ja kerran antamalleni lupaukselle siitä huolimatta, että hän oli uskoton ja petti. Minä… minä muutun vain hänen onnensa välikappaleeksi (vai kuinka sen sanoisin), hänen onnensa työkaluksi, koneeksi, ja koko elämäni ajaksi, koko elämäni ajaksi, ja jotta hän näkisi sen niin kauan kuin hän elää! Semmoinen on päätökseni! Ivan Fjodorovitš hyväksyy menettelyni aivan täydellisesti.

Hän läähätti. Kenties hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa paljon arvokkaammin, taitavammin ja luonnollisemmin, mutta tuli tehneeksi sen liian kiireesti ja liian avoimesti. Paljon tuli siihen nuorta itsensähillitsemisen puutetta, paljon siinä johtui vain eilisestä kiihtymyksestä, ylpeilyn tarpeesta, sen hän tunsi itse. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä omituisen synkiksi, silmien ilme tuli epämiellyttäväksi. Aljoša huomasi heti kaiken tämän, ja hänen sydämensä liikahti säälistä. Mutta samassa veli Ivan lisäsi:

— Minä lausuin vain ajatukseni, — sanoi hän. — Jonkun toisen sanomana tämä kaikki olisi tehnyt masentuneen ja kiusaantuneen vaikutuksen, mutta ei teidän sanomananne. Joku toinen olisi ollut väärässä, mutta te olette oikeassa! Minä en tiedä, kuinka tämä olisi perusteltava, mutta näen, että te olette mitä suurimmassa määrässä vilpitön, ja siksi te olette oikeassa…

— Mutta tämähän on vain tällä hetkellä… Mutta mitä on tämä hetki? Vain eilinen loukkaus, — sitä merkitsee tämä hetki! — ei rouva Hohlakov malttanut olla äkkiä sanomatta. Ilmeisesti hän ei ollut tahtonut sekaantua asiaan, mutta ei ollut voinut hillitä itseään ja tuli yht'äkkiä lausuneeksi sangen oikean ajatuksen.

— Niinpä kyllä, — keskeytti Ivan jonkin verran kiihkeästi ja nähtävästi vihaisena siitä, että hänet oli keskeytetty, — niin, mutta jollekulle toiselle tämä hetki olisi vain eilinen vaikutelma ja vain yksi hetki, kun taas sellaiselle luonteelle kuin Katerina Ivanovna tämä hetki tulee koko elämän pituiseksi. Mikä toisille on vain lupaus, se on hänelle ikuinen, raskas, kenties murheellinen velvollisuus, josta ei voi luopua. Ja tämä täytetyn velvollisuuden tunne on ylläpitävä häntä. Teidän elämänne, Katerina Ivanovna, kuluu nyt omien tunteittenne, oman sankarillisen tekonne ja kärsimyksiä tuottavassa oman murheenne katselemisessa, mutta myöhemmin tuo kärsimys lieventyy ja elämänne muuttuu silloin kerta kaikkiaan täytetyn lujan ja ylpeän ajatuksen suloiseksi katselemiseksi, ajatuksen, joka todellakin on omalla tavallaan ylpeä ja joka tapauksessa epätoivoinen, mutta jossa te olette saavuttanut voiton, ja tämä tietoisuus tuottaa teille lopulta mitä täydellisimmän hyvityksen ja saa teidät sovintoon kaiken muun kanssa…

Hän puhui tämän päättävästi, jollakin tavoin häijysti, ilmeisesti tahallaan ja kenties tahtomatta salatakaan tarkoitustaan, nimittäin puhua tahallansa ja ivallisesti.

— Voi hyvä Jumala, kuinka toisin tuo kaikki on! — huudahti taas rouva Hohlakov.

— Aleksei Fjodorovitš, sanokaa te! Minua kiusaa halu saada tietää, mitä te minulle sanotte! — huudahti Katerina Ivanovna, ja kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmistään. Aljoša nousi sohvalta.

— Ei tämä ole mitään, ei mitään! — jatkoi Katerina Ivanovna itkien. — Tämä johtuu tilapäisestä heikkoudesta, viime yöstä, mutta kahden sellaisen ystävän rinnalla kuin te ja veljenne minä tunnen, että minulla vielä on voimia… koska tiedän… että te kumpikaan ette koskaan jätä minua.

— Valitettavasti minun täytyy kenties jo huomenna lähteä Moskovaan ja jättää teidät pitkäksi aikaa… Eikä tätä, paha kyllä, voi muuttaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš.

— Huomenna Moskovaan! — sanoi Katerina Ivanovna, ja hänen kasvonsa vääntyivät yht'äkkiä. — Mutta… mutta hyvä Jumala, kuinka onnellista se on! — huudahti hän äänellä, joka oli silmänräpäyksessä kokonaan muuttunut. Silmänräpäyksessä olivat myös kyynelet kadonneet hänen silmistään aivan jäljettömiin. Nimenomaan juuri silmänräpäyksessä oli hänessä tapahtunut ihmeellinen muutos, joka suuresti kummastutti Aljošaa: äskeisen loukatun tyttöraukan sijaan, joka oli itkenyt jonkinmoisen tunteenpurkauksen vallassa, oli äkkiä tullut nainen, joka täydellisesti hillitsi itsensä, vieläpä oli erittäin tyytyväinen johonkin, aivan kuin olisi äkkiä ilostunut jostakin.

— Oi, ei se ole onnellista, että minä menetän teidät, ei tietenkään, — korjasi hän tavallaan äskeistä puhettaan ja hymyili kohteliasta hymyä, — sellainen ystävä kuin te ei voi sitä luulla. Olen päinvastoin onneton menettäessäni teidät (hän syöksyi äkkiä rajusti Ivan Fjodorovitšin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä kiihkeästi). Mutta onnellista on se, että te itse persoonallisesti voitte nyt kertoa Moskovassa tädille ja Agafjalle koko minun asemani, koko minun nykyisen kauhean kohtaloni, täysin avomielisesti Agafjalle ja säästäen rakasta tätiä, niinkuin itse sen kyllä ymmärrätte tehdä. Ette voi kuvitellakaan, kuinka onneton olin eilen ja tänä aamuna, kun en tietänyt, miten kirjoittaisin heille tämän kauhean kirjeen… sillä kirjeessä ei tätä voi mitenkään esittää… Mutta nyt minun on helppo kirjoittaa, koska te olette siellä heidän luonaan ja selitätte kaiken. Oi, kuinka iloinen olen! Mutta iloitsen vain tästä, uskokaa taaskin minua. Teitä itseänne ei minulle tietysti mikään voi korvata… Riennän heti kirjoittamaan kirjeen, — lopetti hän äkkiä ja astui jo askelen lähteäkseen huoneesta.

— Entä Aljoša? Entä Aleksei Fjodorovitšin mielipide, joka teidän niin välttämättömästi piti saada tietää? — huudahti rouva Hohlakov. Hänen äänessään oli pisteliäs ja vihainen sävy.

— Minä en ole unohtanut sitä, — pysähtyi Katerina Ivanovna äkkiä, — mutta miksi te olette minua kohtaan niin vihamielinen tämmöisellä hetkellä, Katerina Osipovna? — lausui hän katkerasti ja kiihkeästi soimaten. — Mitä minä sanoin, sen myös vahvistan todeksi. Minun on välttämätöntä saada kuulla hänen mielipiteensä, vieläpä enemmänkin: minä tarvitsen hänen ratkaisuaan! Mitä hän sanoo, niin tapahtuu — niin suuressa määrin minä päinvastoin himoitsen kuulla sanojanne, Aleksei Fjodorovitš… Mutta mikä teitä vaivaa?

— Minä en ole koskaan luullut, minä en voi sitä kuvitella! — huudahti äkkiä Aljoša surullisesti.

— Mitä, mitä?

— Hän menee Moskovaan, ja te huudahditte olevanne iloinen — sen te teitte tahallanne! Sitten te heti aloitte selitellä, että ette ole siitä iloinen, vaan että teistä päinvastoin on ikävä, kun… menetätte ystävän, — mutta senkin te näyttelitte tahallanne… aivan kuin teatterissa, näyttelitte kuin komediaa!…

— Teatterissa? Kuinka… Mitä tämä on? — huudahti Katerina Ivanovna suuresti hämmästyen ja kiivastuneena sekä kulmiaan rypistäen.

— Vakuuttakaapa hänelle miten paljon tahansa, että te kaipaatte häntä ystävänä, niin te kuitenkin väitätte hänelle päin silmiä, että on onni, kun hän matkustaa pois… — lausui Aljoša ikäänkuin menehtyneenä. Hän seisoi pöydän ääressä eikä istuutunut.

— Mitä te tarkoitatte, minä en ymmärrä…

— Enhän minä itsekään tiedä… Minulle on äkkiä ikäänkuin valjennut… Minä tiedän puhuvani pahasti, mutta sanon kuitenkin kaiken, — jatkoi Aljoša yhtä värisevällä ja katkonaisella äänellä. — Minulle on valjennut semmoista, että te kenties ette ollenkaan rakasta veli Dmitriä… alusta alkaen ette ole rakastanut… Ja kenties myös Dmitri ei teitä ollenkaan rakasta… alusta pitäen… vaan ainoastaan kunnioittaa… Minä en todellakaan tiedä, kuinka nyt uskallan tästä kaikesta puhua, mutta täytyyhän jonkun sanoa totuus… sillä kukaan ei täällä tahdo sanoa totuutta…

— Mitä totuutta? — huudahti Katerina Ivanovna, ja hänen äänessään oli hysteerinen kaiku.

— Tätä, — mutisi Aljoša aivan kuin olisi puusta pudonnut, — kutsukaa heti tänne Dmitri — minä etsin hänet käsiin — ja tulkoon hän tänne ja ottakoon teitä kädestä, ottakoon sitten kädestä veli Ivania ja yhdistäköön teidän kätenne. Sillä te kiusaatte Ivania vain sen tähden, että rakastatte häntä… ja kiusaatte sen tähden, että rakastatte Dmitriä jonkin puuskan vuoksi… rakastatte epätodesti… koska olette itsellenne niin vakuuttanut…

Aljošan puhe katkesi ja hän vaikeni.

— Te… te… te… olette pieni hassu, sitä te olette! — sanoi äkkiä Katerina Ivanovna kasvot kalvenneina ja huulet vihasta vääntyneinä. Ivan Fjodorovitš alkoi nauraa ja nousi paikaltaan. Hänellä oli hattu kädessään.

— Sinä olet erehtynyt, hyvä Aljošani, — lausui hän, ja hänen kasvoissaan oli sellainen ilme, jommoista Aljoša ei ollut niissä vielä koskaan nähnyt, — jonkinmoista nuorekasta vilpittömyyttä ja voimakasta, hillittömän avomielistä tunnetta, — ei koskaan ole Katerina Ivanovna rakastanut minua! Hän on tietänyt kaiken aikaa, että minä rakastan häntä, vaikka minä en koskaan ole puhunut hänelle sanaakaan rakkaudestani, hän on — tietänyt, mutta ei ole rakastanut minua. En myöskään ole ollut hänen ystävänsä kertaakaan, ainoatakaan päivää: ylpeä nainen ei ole tarvinnut ystävyyttäni. Hän piti minua läheisyydessään voidakseen yhtä mittaa kostaa. Hän kosti minulle ja minussa kaikki loukkaukset, joita hän alituisesti ja joka hetki koko tänä aikana on saanut kärsiä Dmitrin puolelta, loukkaukset heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti… Sillä heidän aivan ensimmäinenkin kohtauksensa on jäänyt hänen sydämeensä loukkaukseksi. Sellainen on hänen sydämensä! Minä en koko aikana ole muuta tehnytkään kuin kuullut hänen rakkaudestaan Dmitriin. Minä lähden nyt matkaan, mutta tietäkää, Katerina Ivanovna, että te todellisuudessa rakastatte ainoastaan häntä. Ja kuta enemmän hän loukkaa, sitä enemmän ja yhä enemmän. Se juuri on teidän puuskanne. Te rakastatte häntä semmoisena kuin hän on, rakastatte häntä teitä loukkaavana. Jos hän tekisi parannuksen, niin te heti hylkäisitte hänet ja lakkaisitte kokonaan rakastamasta. Mutta hän on teille tarpeellinen, jotta voisitte katsoa lakkaamatta sankarillista uskollisuuttanne ja moittia häntä uskottomuudesta. Ja kaikki tämä johtuu teidän ylpeydestänne. Oi, tässä on paljon alentamista ja alentumista, mutta kaikki johtuu ylpeydestä… Minä olen liian nuori ja olen rakastanut teitä liian voimakkaasti. Minä tiedän, että minun ei pitäisi puhua teille tätä, että olisi arvokkaampaa yksinkertaisesti poistua luotanne, ja se olisi teillekin vähemmän loukkaavaa. Mutta minähän matkustan kauaksi enkä palaa koskaan. Tämähän on ero iäksi… Minä en tahdo istua puuskan ja mullerruksen vieressä… Muuten en osaa enää puhua, olen sanonut kaiken… Hyvästi, Katerina Ivanovna, te ette saa olla vihainen minulle, sillä minä olen saanut sata kertaa kovemman rangaistuksen kuin te: se on jo minulle rangaistus, että en koskaan saa nähdä teitä. Hyvästi. Minä en tarvitse kättänne. Te olette liian tietoisesti minua kiusannut, jotta voisin tällä hetkellä antaa teille anteeksi. Myöhemmin annan anteeksi, mutta nyt ei tarvita kättänne. »Den Dank, Dame, begehr ich nicht!» — lisäsi hän vääristäen suunsa hymyyn (osoittaen, muuten aivan odottamattomasti, että hänkin pystyi lukemaan Schilleriä niin paljon, että osasi ulkoakin, mitä Aljoša aikaisemmin ei olisi uskonut). Hän poistui huoneesta sanomatta jäähyväisiä edes emännälle, rouva Hohlakoville. Aljoša löi käsiään yhteen.

— Ivan, — hän huudahti hänen jälkeensä aivan kuin pyörällä päästään, — tule takaisin, Ivan! Ei, ei, hän ei palaa nyt missään tapauksessa! — huudahti hän murheellisena ja aivan kuin hänelle taas olisi jotakin valjennut, — mutta se on minun, minun syyni, minä aloitin! Ivan puhui häijysti, pahasti, epäoikeudenmukaisesti ja ilkeästi… Hänen täytyy taas tulla tänne, palata, palata… — Aljoša huudahteli kuin vähämielinen.

Katerina Ivanovna poistui äkkiä toiseen huoneeseen.

— Te ette ole tehnyt mitään, te olette toiminut ihanasti kuin enkeli, — kuiskasi rouva Hohlakov nopeasti ja innostuneesti murheelliselle Aljošalle. — Minä teen kaiken voitavani, että Ivan Fjodorovitš ei matkustaisi pois…

Hänen kasvonsa loistivat ilosta Aljošan suureksi harmiksi, mutta Katerina Ivanovna tuli yht'äkkiä takaisin. Hänellä oli kädessään kaksi sadan ruplan seteliä.

— Minulla on teille eräs suuri pyyntö, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän kääntyen suoraan Aljošan puoleen ja näennäisesti rauhallisella ja tyynellä äänellä, aivan kuin äsken tosiaankaan ei olisi mitään tapahtunut. — Viikko — niin, luullakseni se oli viikko sitten — Dmitri Fjodorovitš teki kiivastuneena erään sangen epäoikeutetun teon, hyvin sopimattoman teon. Täällä on eräs huono paikka, muudan ravintola. Siellä hän kohtasi erään virasta eronneen upseerin, tuon alikapteenin, jota isänne on käyttänyt joihinkin asioihinsa. Suuttuneena jostakin tähän alikapteeniin Dmitri Fjodorovitš tarttui häntä partaan ja veti hänet kaikkien nähden tällä loukkaavalla tavalla kadulle vedellen häntä vielä kadulla pitkän aikaa, ja kerrotaan tämän alikapteenin pienen pojan, joka on oppilaana täkäläisessä koulussa ja joka on vielä aivan lapsi, juosseen kaiken aikaa vieressä ääneen itkien ja pyytäneen isänsä puolesta ja pyydelleen kaikkia muitakin puolustamaan isää, mutta kaikki olivat vain nauraneet. Suokaa anteeksi, Aleksei Fjodorovitš, mutta en voi olla paheksuen muistelematta tätä häpeällistä tekoa… yhtä niistä teoista, jommoisiin vain Dmitri Fjodorovitš voi ryhtyä vihapäissään… ja intohimojensa vallassa! En osaa edes kertoa sitä, en kykene… Sekaannun sanoissani. Olen ottanut selkoa tuosta pahoinpidellystä ja kuullut, että hän on hyvin köyhä mies. Hänen sukunimensä on Snegirev. Hän on tehnyt jonkin virkarikoksen, hänet on erotettu virasta, en osaa kertoa sitä teille, ja nyt hän on perheensä kanssa, onnettoman perheensä kanssa, johon kuuluu sairaita lapsia ja sairas vaimo, mielenvikainen luullakseni, joutunut hirveään kurjuuteen. Hän on jo kauan asunut kaupungissamme, hänellä on joitakin hommia, hän on ollut jossakin kirjurina, mutta nyt hänelle on yht'äkkiä lakattu maksamasta. Olen luonut silmäni teihin… toisin sanoen ajattelin, — minä en tiedä, sanani sotkeutuvat, — nähkääs, minä olin aikonut pyytää teitä, Aleksei Fjodorovitš, — hyvä Aleksei Fjodorovitši, käymään hänen luonaan, jollakin tekosyyllä menemään heille, nimittäin tuon alikapteenin luo, — voi hyvä Jumala, miten minä sotken! — ja hienotunteisesti, varovasti, — juuri sillä tavoin kuin vain te osaatte tehdä (Aljoša punastui äkkiä) — koettamaan saada annetuksi hänelle avustus, nämä kaksisataa ruplaa. Hän ottaa varmasti vastaan… toisin, sanoen hänet pitää suostuttaa ottamaan vastaan… Tai ei, kuinka sanoisin? Katsokaahan, tämä ei ole mitään sopijaisia hänelle, jotta hän ei nostaisi kannetta (sillä hän lienee aikonut nostaa kanteen), vaan ainoastaan sääliä, auttamishalua minun puoleltani, Dmitri Fjodorovitšin morsiamelta eikä häneltä itseltään… Sanalla sanoen te osaatte kyllä… Menisin itse, mutta te osaatte toimittaa sen paljon paremmin kuin minä. Hän asuu Ozernaja-kadun varrella, pikkuporvarinleski Kalmykovin talossa… Jumalan tähden, Aleksei Fjodorovitš, tehkää minulle tämä, minä… minä olen nyt jonkin verran… väsynyt. Näkemiin…

Hän pyörähti ympäri ja hävisi taas oviverhon taakse niin nopeasti, että Aljoša ei ennättänyt sanoa sanaakaan, — vaikka hänen mielensä olisi kyllä tehnyt sanoa. Hänen mielensä teki pyytää anteeksi, syyttää itseään, — sanoa edes jotakin, sillä hänen sydämensä oli täysi eikä hän missään tapauksessa tahtonut lähteä huoneesta sitä tekemättä. Mutta rouva Hohlakov tarttui hänen käteensä ja vei itse hänet ulos. Eteisessä hän taas pysähdytti hänet niinkuin äskenkin.

— Hän on ylpeä, kamppailee itseään vastaan, mutta hän on hyväsydäminen, ihana, jalomielinen! — lausuili rouva Hohlakov puoliääneen. — Oi, kuinka minä häntä rakastan, varsinkin toisinaan, ja kuinka minä nyt taas olen iloinen kaikesta, kaikesta! Rakas Aleksei Fjodorovitš, te ette ole tietänytkään tätä: tietäkää, että me kaikki, kaikki — minä, hänen molemmat tätinsä, — kerrassaan kaikki, myöskin Lise, olemme jo kokonaisen kuukauden ajan vain sitä toivoneetkin ja pyytäneet, että hän ottaisi eron teidän suosikistanne Dmitri Fjodorovitšista, joka ei välitä hänestä eikä rakasta häntä ollenkaan, ja menisi naimisiin Ivan Fjodorovitšin kanssa, sivistyneen ja oivan nuorukaisen, joka rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Meillähän on täällä ihan oikea salaliitto, ja ehkäpä minäkin vain sen tähden yhä viivyn täällä…

— Mutta hänhän itki, häntä on taas loukattu! — huudahti Aljoša.

— Älkää uskoko naisen kyyneliä, Aleksei Fjodorovitš, — minä olen aina naisia vastaan tässä suhteessa, minä olen miesten puolella.

— Äiti, te turmelette ja saatatte perikatoon Aleksei Fjodorovitšin, — kuului oven takaa Lisen vieno ääni.

— Ei, minä olen syynä tähän kaikkeen, minä olen suuresti syyllinen! — toisteli lohduton Aljoša piinallisen häpeänpuuskan vallassa muistellen mielenpurkaustaan ja peittäen kasvonsakin käsiinsä, niin häntä hävetti.

— Päinvastoin te esiinnyitte kuin enkeli, kuin enkeli, olen valmis sanomaan sen tuhannen tuhatta kertaa.

— Äiti, minkä tähden hän esiintyi niinkuin enkeli? — kuului taas Lisen ääni.

— Minusta tuntui jostakin syystä, kun katselin tuota kaikkea, — jatkoi Aljoša aivan kuin ei olisi kuullutkaan Lisen puhetta, — että hän rakastaa Ivania, ja niin tulin sanoneeksi tuon tyhmyyden… mitähän nyt seuraa!

— Kenelle sitten, kenelle? — huudahti Lise. — Äiti, te tahdotte varmaankin tappaa minut. Minä kysyn teiltä, ettekä te vastaa minulle.

Samassa palvelustyttö juoksi heidän luokseen.

— Katerina Ivanovnan laita on huonosti… Hän itkee… hysteriaa, on kouristusta.

— Mitä! — huudahti Lise ja hänen äänensä oli nyt levoton.

— Äiti, minä tässä saan hysteriakohtauksen eikä hän!

— Lise, Jumalan tähden, älä huuda, älä tee minusta loppua. Sinä olet vielä siinä iässä, ettet saa tietää kaikkea mitä aikuiset tietävät, minä riennän luoksesi ja kerron kaikki mitä sinulle voi kertoa. Voi hyvä Jumala! Minä riennän, riennän… Hysteerinen kohtaus — se on hyvä merkki, Aleksei Fjodorovitš, se on mainiota, että hänellä on hysteerinen kohtaus. Juuri niin pitää ollakin. Minä olen tässä suhteessa aina naisia vastaan, kaikkia noita hysterioita ja naisten kyyneliä vastaan. Julia, juokse ja sano, että minä lennän. Mutta että Ivan Fjodorovitš poistui sillä tavoin, siihen on Katerina Ivanovna itse syypää. Mutta Ivan Fjodorovitš ei matkusta pois. Lise, älä Jumalan tähden huuda! Ah, niin, ethän sinä huuda, minähän se huudan, anna anteeksi äidillesi, minä olen riemastunut, riemastunut, riemastunut! Mutta huomasitteko, Aleksei Fjodorovitš, millaisena nuorukaisena, nuorukaisena Ivan Fjodorovitš äsken lähti pois, sanoi kaiken sen ja lähti! Minä luulin, että hän on tuommoinen tiedemies, akateemikko, ja yht'äkkiä hän puhui niin kiihkeästi, kiihkeästi, avoimesti ja nuorukaisellisesti, kokemattomasti ja nuorukaisellisesti, ja kuinka se kaikki oli kaunista, kaunista, aivan niinkuin te… Ja hän sanoi tuon saksalaisen säkeenkin, niin, hän on aivan kuin te! Mutta minä juoksen, juoksen. Aleksei Fjodorovitš, menkää kiireesti toimittamaan tuo asia ja palatkaa pian. Lise, tarvitsetko jotakin? Jumalan tähden, älä viivytä hetkeäkään Aleksei Fjodorovitšia, hän palaa kohta luoksesi.

Rouva Hohlakov juoksi viimein pois. Aljoša aikoi ennen lähtöään avata Lisen huoneen oven.

— Ei mitenkään! — huudahti Lise, — nyt ei saa mitenkään tulla! Puhukaa sieltä oven läpi. Mistä syystä teidät luettiin enkelien joukkoon? Sen minä vain tahdon tietää.

— Hirveän tyhmyyden tähden, Lise! Hyvästi!

— Ette saa mennä pois! — huudahti Lise.

— Lise, minulla on vakava murhe! Minä tulen kohta takaisin, mutta minulla on hyvin suuri murhe!

Ja hän juoksi ulos.

Mullerrus tuvassa

Hänellä oli todellakin vakava murhe, senlaatuinen, jommoisia hän tähän saakka oli harvoin kokenut. Hän oli tuppautunut puhumaan ja tehnyt »tyhmyyksiä», — ja millaisessa asiassa sitten: lemmentunteissa! »Mitä minä siitä ymmärrän, miten minä voin selvitellä tämmöisiä asioita?» — toisti hän itsekseen jo sadannen kerran ja punastui. — »Ah, eihän häpeä olisi mitään, häpeäminen on oikea rangaistus minulle, mutta se juuri on onnetonta, että minä nyt aivan varmasti olen syynä uusiin onnettomuuksiin… Mutta luostarinvanhin lähetti minut sovittamaan ja yhdistämään. Näinkö yhdistetään?» Hän muisti taas äkkiä, miten hän oli »yhdistänyt kädet», ja häntä alkoi taas hirveästi hävettää. »Vaikka minä teinkin kaiken tämän vilpittömin mielin, niin täytyy vastedes olla viisaampi», päätteli hän yht'äkkiä, ja häntä alkoi hymyilyttää oma johtopäätöksensä.

Katerina Ivanovna oli antanut asian toimitettavaksi Ozernaja-kadun varrella, ja veli Dmitri asui juuri siellä päin, eräällä sivukadulla lähellä Ozernaja-katua. Aljoša päätti pistäytyä joka tapauksessa hänen luonaan ennen menoaan alikapteenin luokse, vaikka aavistikin, että ei tapaa veljeään. Hän epäili tämän mahdollisesti tahallaan jostakin syystä nyt piileksivän häntä, — mutta hän päätti, maksoi mitä maksoi, etsiä hänet käsiinsä. Mutta aika kului: hän ei ollut minuutiksikaan eikä sekunniksikaan unohtanut kuolevaa luostarinvanhinta siitä hetkestä asti kuin oli lähtenyt luostarista.

Katerina Ivanovnan antamassa tehtävässä vilahti silmiin eräs seikka, joka myös kiinnitti tavattomasti hänen mieltään: kun Katerina Ivanovna mainitsi pienestä koulupojasta, tuon alikapteenin pojasta, joka oli ääneensä itkien juossut isänsä vieressä, — niin Aljošan mieleen välähti jo silloin, että tuo poika on varmaankin se äskeinen koulupoika, joka puri häntä sormeen, kun hän, Aljoša, tiedusti häneltä, miten oli loukannut häntä. Nyt Aleša oli melkein varma tästä tietämättä itsekään vielä minkä tähden. Kun näin syrjäseikat vetivät hänen huomiotaan puoleensa, niin hän tuli hyvälle tuulelle ja päätti olla »ajattelematta äsken aikaansaamaansa onnettomuutta» ja olla kiusaamatta itseään katumuksella sekä toimittaa asiansa, kävi miten kävi. Tätä ajatellen hän tuli taas reippaalle mielelle. Käännyttyään kadun nurkasta veljensä asuntoa kohti hän tunsi nälkää, otti taskustaan isältä saamansa vehnäleivän ja söi sen kulkiessaan. Se vahvisti häntä.

Dmitri ei ollut kotona. Talon isäntäväki — vanha puuseppä, hänen poikansa ja vanha vaimonsa — katselivat hieman epäluuloisesti Aljošaa. — Ei ole ollut kolmeen yöhön kotona, kenties on matkustanut jonnekin, — vastasi ukko Aljošan tarmokkaisiin tiedusteluihin. Aljoša ymmärsi hänen puhuvan saamiensa ohjeitten mukaisesti. Hänen kysymykseensä: »Eiköhän hän ole Grušenjkan luona ja piile taas Tuomaan hoivissa» (Aljoša puhui tahallaan näin avomielisesti) loi isäntäväki vastaukseksi häneen vain pelästyneen katseen. »He pitävät hänestä nähtävästi, pitävät hänen puoltaan», ajatteli Aljoša, »se on hyvä».

Viimein hän löysi Ozernaja-kadun varrelta pikkuporvarinlesken Kalmykovin talon, vanhan, kallellaan olevan talorähjän, jossa oli vain kolme ikkunaa kadulle päin ja likainen piha, jonka keskellä yksinään seisoi lehmä. Taloon tultiin pihan puolelta eteiseen. Eteisestä vasempaan asui vanha emäntä tyttärensä kanssa, joka myös oli vanha eukko. Molemmat tuntuivat olevan kuuroja. Kun Aljoša oli useampaan kertaan tiedustanut alikapteenin asuntoa, niin toinen heistä viimein tajusi, että kysyttiin heidän vuokralaisiaan, ja osoitteli sormellaan eteisen toiselle puolen viitaten oveen, joka vei siistimpään tupaan. Alikapteenin asunto näytti tosiaankin olevan aivan yksinkertainen tupa. Aljoša tarttui jo kädellään oven ripaan avatakseen oven, mutta äkkiä häntä hämmästytti se, että oven takana oli tavattoman hiljaista. Hän tiesi kuitenkin Katerina Ivanovnan kertomasta, että virasta erotettu alikapteeni oli perheellinen mies. »Joko he kaikki nukkuvat tai kenties ovat kuulleet minun tulevan ja odottavat, kunnes avaan oven. On parasta, että minä ensin koputan», — ja hän koputti. Kuului vastaus, vaikka ei aivan heti, vaan ehkä noin kymmenen sekunnin kuluttua.

— Kuka siellä? — huusi joku kovalla äänellä ja hyvin vihaisesti.

Aljoša avasi oven ja astui kynnyksen yli. Hän tuli tupaan, joka oli jokseenkin tilava, mutta täpö täynnä sekä ihmisiä että kaikenlaista taloustavaraa. Vasemmalla oli iso venäläinen uuni. Uunin luota vasemmalla puolella olevan ikkunan luo oli yli koko huoneen pingoitettu nuora, johon oli ripustettu erilaisia riepuja. Sekä vasemmalla että oikealla olevan seinän vieressä oli kudotulla peitteellä peitetty vuode. Toisella niistä, vasemmanpuolisella, oli päällekkäin neljä karttuunityynyä, toinen toistaan pienempiä. Oikeanpuolisella vuoteella oli vain yksi hyvin pieni tyyny. Kauempana etunurkassa oli pieni verholla tai lakanalla erotettu ala, joka oli muodostettu siten, että poikittain nurkan kohdalle oli pingoitettu nuora, jonka yli vaate oli heitetty. Tämän verhon takaa näkyi syrjittäin niinikään vuode, joka oli laitettu lavitsalle ja sen viereen asetetulle tuolille. Yksinkertainen, puinen, nelikulmainen maalaispöytä oli siirretty etunurkasta keskimmäisen ikkunan luo. Kaikki kolme ikkunaa, joissa kussakin oli neljä pientä, vanhuuttaan jo vihertäväksi käynyttä ruutua, olivat hyvin himmeät ja tarkoin suljetut, niin että huoneessa oli jokseenkin tukahduttavaa eikä juuri valoisaa. Pöydällä oli paistinpannu, jossa oli paistettujen munien jätteitä, sekä nakerrettu leipäpala ja sen lisäksi puolituoppinen, jonka pohjalla oli vielä hiukan jäljellä ilolientä. Tuolilla vasemmanpuolisen vuoteen luona oli rouvan näköinen naishenkilö, yllään karttuunipuku. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, keltaiset. Hyvin kuopallaan olevat posket ilmaisivat heti, että hän oli sairas. Mutta kaikkein enimmän hämmästytti Aljošaa tuon naisraukan katse, joka oli tavattoman kysyvä ja samalla kertaa hirveän kopea. Ja Aljošan puhuessa isännän kanssa tämä rouva oli koko ajan vaiti, suuret ruskeat silmät siirtyen toisesta puhujasta toiseen aina yhtä ylpeän ja kysyvän näköisinä. Tämän rouvan vieressä vasemmanpuolisen ikkunan luona seisoi nuori tyttö, jolla oli jokseenkin rumat kasvot ja punertavat harvat hiukset ja jonka puku oli köyhä, vaikkakin sangen siisti. Hän tarkasteli ylenkatseellisesti sisäänastunutta Aljošaa. Oikealla puolella, niinikään vuoteen luona, istui vielä eräs naisolento. Tämä oli sangen säälittävä ilmiö, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuori tyttö, joka oli kyttyräselkäinen eikä kyennyt liikkumaan, koska hänen jalkansa, kuten Aljošalle myöhemmin sanottiin, olivat kuivettuneet. Hänen kainalosauvansa seisoivat hänen vieressään nurkassa vuoteen ja seinän välissä. Tyttö-raukan ihmeen kauniit ja hyvyyttä osoittavat silmät katselivat Aljošaa rauhallisesti ja nöyrästi. Pöydän ääressä istui munan jätteitä lopetellen noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen herrasmies, lyhyenläntä, laihanpuoleinen, heikko ruumiinrakenteeltaan, tukka punertava, parta punainen ja harva muistuttaen suuressa määrin hajalleen revittyä niinistä pesuhoskaa (tämä vertaus ja erityisesti sana »pesuriepu» välähti jostakin syystä heti ensi katsauksella Aljošan mieleen, hän muisti sen sittemmin). Ilmeisesti juuri tämä herrasmies oli huutanut oven takaa: »kuka siellä!» sillä muita mieshenkilöitä ei huoneessa ollut. Mutta kun Aljoša astui sisälle, niin hän ponnahti penkiltä pöydän äärestä ja pyyhkien nopeasti suutaan reiäkkäällä lautasliinalla kiiruhti Aljošan luo.

— Munkki kerää varoja luostarille, jopa tiesikin, kenen luo on tultava! — lausui samassa vasemmassa nurkassa seisova neito kovalla äänellä. Mutta herrasmies, joka oli juossut Aljošan luo, pyörähti nopeasti kantapäillään häneen päin ja sanoi kiihtyneellä, omituisen katkonaisella äänellä hänelle:

— Ei Varvara Nikolajevna, ei se ole sitä, arvasitte väärin. Sallikaa minun vuorostani kysyä, — lausui hän kääntyen äkkiä taas Aljošan puoleen, — mikä on antanut teille aiheen tulla… tänne syrjäsopukkaan?

Aljoša katsoi häneen tarkkaavaisesti, hän näki ensimmäistä kertaa tämän miehen. Hänessä oli jotakin kulmikasta, hätiköivää ja ärsyttävää. Hän oli nähtävästi juuri ryypännyt, mutta ei ollut humalassa. Hänen kasvoissaan kuvastui äärimmäisyyteen menevä julkeus ja samalla — se oli omituista — ilmeinen pelkuruus. Hän oli sellaisen ihmisen kaltainen, joka on kauan alistunut ja kärsinyt, mutta joka äkkiä on hypännyt pystyyn ja tahtoo puolestaan näyttää olevansa jotakin. Tai vielä paremmin sanoen hän oli niinkuin ihminen, jonka mieli hirveästi tekisi lyödä teitä, mutta joka hirveästi pelkää, että te lyötte häntä. Hänen puheessaan ja hänen jokseenkin läpitunkevan äänensä painossa oli havaittavissa jonkinlaista hassahtavaa leikillisyyttä, väliin ilkeätä, väliin arkaa, eikä hän jaksanut pitää yllä aloittamaansa äänensävyä, vaan ääni muuttui katkonaiseksi. Kysymyksensä »syrjäsopukasta» hän teki ikäänkuin väristen, silmät pullollaan ja hypähtäen niin lähelle Aljošaa, että tämä astui koneellisesti askelen taaksepäin. Tämä herrasmies oli puettu tummaan, sangen huonoon nankinikankaiseen päällystakkiin, jota oli paikkailtu ja jossa oli tahroja. Hänen housunsa olivat tavattoman vaaleat, sellaiset, jommoisia ei kukaan ole pitänyt pitkään aikaan, ruudulliset ja jotakin hyvin ohutta kangasta, alhaalta rypistyneet ja sen vuoksi ylhäältä kutistuneet, aivan kuin hän olisi pitänyt niitä jo pikku poikana ja niinkuin sitten ne olisivat jääneet liian pieniksi.

— Minä… olen Aleksei Karamazov… — lausui Aljoša vastaukseksi kysymykseen.

— Ymmärrän ja tajuan sen varsin hyvin, — lausui heti herrasmies antaen ymmärtää, että hän muutenkin tiesi, kuka tulija oli. — Minä taas puolestani olen alikapteeni Snegirev, mutta toivoisin edelleenkin saavani tietää, mikä nimenomaan on antanut aiheen…

— Minä poikkesin vain omia aikojani tänne. Oikeastaan tahtoisin sanoa teille sanasen… Jos vain sallitte…

— Siinä tapauksessa on tässä tuolikin, suvaitkaa ottaa paikka. Vanhanaikaisissa komedioissa sanottiin: »Suvaitkaa ottaa paikka»… — ja alikapteeni otti nopealla liikkeellä tyhjän tuolin (se oli aivan yksinkertainen, maalaistyylinen, puinen eikä millään päällystetty) sekä asetti sen miltei keskelle huonetta. Siepattuaan sitten toisen samanlaisen tuolin itselleen hän istuutui vastapäätä Aljošaa, nytkin aivan lähelle häntä, niin että heidän polvensa melkein koskettivat toisiaan.

— Nikolai Iljitš Snegirev, entinen venäläinen jalkaväen alikapteeni, vaikkakin paheittensa häpäisemä, niin kuitenkin alikapteeni. Oikeastaan olisi sanottava: alikapteeni Pahasuinen, sillä vasta elämäni jälkimmäisellä puoliskolla olen tullut pahaksi suustani. Se ominaisuus saadaan alennustilassa.

— Niinpä kyllä, — hymähti Aljoša, — mutta saadaanko se tahtomatta vaiko tahallisesti?

— Jumala tietää, että tahtomatta. En ole koskaan, en koko elämäni aikana, ollut paha suustani, mutta äkkiä kaaduin ja nousin pystyyn pahasuisena. Se on korkeamman voiman vaikutusta. Minä huomaan, että teitä kiinnostavat nykyaikaiset kysymykset. Mutta millä tavoin minä olen voinut herättää siinä määrin mielenkiintoa, sillä minähän elän oloissa, joissa ei voi ottaa vieraita vastaan.

— Minä tulin… sen äskeisen asian vuoksi…

— Sen saman asian? — keskeytti alikapteeni kärsimättömästi.

— Tuon teidän kohtauksenne johdosta veljeni Dmitri Fjodorovitšin kanssa, — lausui Aljoša kömpelösti.

— Minkä kohtauksen. Tuonko saman? Siis pesurievun, niinisen saunahoskan johdosta? — sanoi alikapteeni työntyen äkkiä niin lähelle, että heidän polvensa tällä kertaa todella kolahtivat yhteen. Hänen huulensa puristuivat omituisella tavalla viivaksi.

— Minkä niinihoskan? — mutisi Aljoša.

— Hän on tullut valittamaan sinulle, isä, minua vastaan! — huudahti verhon takaa nurkasta äskeisen pojan ääni, joka jo oli tuttu Aljošalle. — Minä purin häneltä äsken sormen! — Verho työntyi syrjään, ja Aljoša näki äskeisen vihamiehensä nurkassa jumalankuvien alla, lavitsalle ja tuolille laitetussa vuoteessa. Poika makasi peitteenään päällystakkinsa ja lisäksi vielä vanha, pumpulilla täytetty peite. Ilmeisesti hän oli sairas ja palavista silmistä päättäen kuumeessa. Hän katseli Aljošaa nyt pelkäämättä, toisin kuin äsken: »Kotona, näes, et pääse kimppuuni.»

— Mitenkä sinä olet sormen purrut? — lausui alikapteeni hypäten tuoliltaan. — Teiltäkö hän on purrut sormen?

— Niin, minulta. Hän oli äsken kivisillä poikien kanssa kadulla. Niitä oli kuusi häntä vastaan heittelemässä, ja hän oli yksin. Minä menin hänen luokseen, mutta hän heitti minuakin kivellä ja sitten vielä toisen kiven päähäni. Minä kysyin, mitä olen hänelle tehnyt. Hän hyökkäsi äkkiä kimppuuni ja puri kipeästi sormeani, en tiedä minkä tähden.

— Minä annan hänelle heti selkään! Tuossa paikassa annan selkäsaunan, — sanoi alikapteeni, joka oli jo kokonaan hypännyt tuoliltaan.

— Enhän minä ollenkaan valita, minä vain kerroin… — En ollenkaan tahdo, että hän saisi selkäänsä. Ja hänhän taitaa nyt olla sairaskin…

— Luulitteko todellakin, että minä annan hänelle selkään? Ettäkö minä otan heti Iljušetškan ja pieksän häntä edessänne teidän suureksi mielihyväksenne? Joko te sitä kohta tahdotte? — lausui alikapteeni kääntyen äkkiä Aljošaan päin ja tehden sellaisen eleen kuin aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. — Minun on sääli, hyvä herra, teidän sormeanne, mutta jos tahdotte, niin mieluummin kuin pieksän Iljušetškaa minä heti teidän nähtenne oikeutetuksi tyydytykseksenne hakkaan pois neljä omaa sormeani tällä veitsellä. Luullakseni neljä sormea riittää teille kostonhimonne tyydyttämiseksi ettekä vaadi enää viidettä?… — Hän pysähtyi äkkiä aivan kuin olisi tukehtumaisillaan. Jokainen piirre hänen kasvoissaan liikkui ja nytkähteli, ja hän oli hyvin uhmailevan näköinen. Hän oli kuin haltioissaan.

— Nyt luulen ymmärtäneeni kaiken, — vastasi Aljoša hiljaa ja surullisesti istuen edelleen paikallaan. — Teidän poikanne on siis hyvä poika, hän rakastaa isäänsä ja hyökkäsi minun kimppuuni, koska olen sen miehen veli, joka on teitä loukannut… Minä ymmärrän nyt sen, — toisti hän miettivänä. — Mutta veljeni Dmitri Fjodorovitš katuu tekoaan, minä tiedän sen, ja jos hän vain voi tulla luoksenne tai, mikä olisi parasta, tavata teidät taas samassa paikassa, niin hän pyytäisi teiltä anteeksi kaikkien kuullen… jos sitä haluatte.

— Toisin sanoen kiskaisi pois parran ja pyysi anteeksi… Kaikki mukamas on lopussa ja hyvitys annettu, eikö niin?

— Ei, ei, päinvastoin hän tekee kaiken, mitä vain haluatte ja miten vain haluatte!

— Niin että jos minä pyytäisin hänen ylhäisyyttään lankeamaan edessäni polvilleen tuossa samaisessa ravintolassa, — »Pääkaupunki» on sen nimi, — tai torilla, niin hän lankeaisi?

— Niin, hän lankeaisi polvilleen.

— Te olette satuttanut sydämeeni. Olette saanut minut kyynelehtimään ja lävistänyt sydämeni. Minä olen ylen herkkä tuntemaan veljenne jalomielisyyden. Sallikaa minun esittäytyä täydellisesti: tässä on perheeni, kaksi tytärtäni ja poikani — penikkani. Jos minä kuolen, niin kuka heitä rakastaa? Ja niin kauan kuin minä elän, niin kuka minua huonokaista rakastaa muut kuin he? Suuren asian on Jumala järjestänyt jokaiselle minun kaltaiselleni ihmiselle. Sillä tarpeen on, että minunkin kaltaistani ihmistä edes joku rakastaa…

— Ah, se on aivan totta! — huudahti Aljoša.

— Lakatkaa jo ilveilemästä, joku hölmö kun vain tulee, niin te jo panette häpeämään! — huudahti odottamatta ikkunan luona oleva tyttö kääntyen isään päin ylenkatseellisen ja halveksivan näköisenä.

— Malttakaahan vähän, Varvara Nikolajevna, sallikaa pysyä suunnassani, — huudahti hänelle isä tosin käskevällä äänellä, mutta kuitenkin katsoen häneen varsin hyväksyvästi. — Meillä on nyt kerta kaikkiaan semmoinen luonne, — kääntyi hän taas Aljošan puoleen.

Ja luomakunnassapa ketään, ei siunata hän tahtonut.

Tässä pitäisi oikeastaan olla feminiinisuku: se, joka ei tahtonut siunata, on ilmaistu feminiinisukuisella sanalla. Mutta sallikaa minun nyt esitellä teidät myös vaimolleni: tässä on Arina Petrovna, jalaton rouva, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäinen, jalat kyllä toimivat, mutta vain vähäisen. Yksinkertaisista piireistä. Arina Petrovna, siloitelkaahan kasvojenne piirteet: tässä on Aleksei Fjodorovitš Karamazov. Nouskaa seisomaan, Aleksei Fjodorovitš, — hän otti tätä kädestä semmoisella voimalla, että sitä ei olisi saattanut häneltä odottaa, ja nosti hänet äkkiä seisomaan: — teidät esitellään rouvalle, pitää nousta seisomaan… Tämä ei ole se Karamazov, mammakulta, joka… hm! ja niin edespäin, vaan hänen veljensä, mainio hurskaista hyveistänsä. Sallikaa, Arina Petrovna, sallikaa, mamma-kulta, sallikaa aluksi suudella kättänne.

Ja hän suuteli kunnioittavasti, jopa hellästi vaimonsa kättä. Ikkunan luona oleva neito käänsi paheksuen selkänsä tälle kohtaukselle. Vaimon ylpeän kysyvät kasvot saivat äkkiä harvinaisen ystävällisen ilmeen.

— Hyvää päivää, olkaa hyvä istuutukaa, herra Tšernomazov, — lausui hän.

— Karamazov, äitikulta, Karamazov (me olemme yksinkertaisista piireistä), — kuiskasi hän uudestaan.

— No, Karamazov vai mikä se nyt oli, minulta menee aina Tšernomazov… — istuutukaa, mitä hän kiskoikaan teidät pystyyn? Jalaton rouva, sanoo hän, jalat kyllä on, mutta ovat pöhöttyneet kuin kaksi ämpäriä, mutta itse minä olen kuivettunut. Ennen minä olin hyvin paksu, mutta nyt olen kuin olisin neulan nielaissut…

— Me olemme yksinkertaisia, yksinkertaisia, — kuiskasi alikapteeni vielä kerran.

— Isä, ah isä! — lausui äkkiä kyttyräselkäinen tyttö, joka oli tähän saakka istunut äänettömänä tuolillaan, ja peitti silmänsä liinaan.

— Narri! — tokaisi ikkunan luona oleva tyttö.

— Näettekö, millaisia sanomia meillä on, — sanoi äiti levittäen kätensä ja osoittaen tyttäriään, — aivan kuin pilvet kulkisivat. Kun pilvet ovat menneet ohitse, niin sitten taas on toinen ääni kellossa. Ennen, kun me olimme sotilassäätyä, kävi meillä paljon tällaisia vieraita. En minä sitä, hyvä ystävä, vertaa asiaan. Mikä mistäkin pitää ja sillä hyvä. Diakonin vaimo tulee silloin ja sanoo: Aleksandr Aleksandrovitš on mies, jolla on kultainen sydän, mutta Nastasja Petrovna, sanoo, se on helvetinsikiö. No, vastaan, kuka jumaloi ketäkin, mutta sinä, niin vähäinen kuin oletkin, haiset jos pöyhöttää. — Mutta sinua, sanoo hän, täytyy pitää kurissa. Voi sinä lemmon kekäle, sanon hänelle, ketä tulitkaan opettamaan? — Minä, sanoo hän, päästän sisään puhdasta ilmaa, mutta sinä saastaista. — Kysy sinä, vastaan hänelle, kaikilta herroilta upseereilta, onko minussa saastainen ilma vai muunlainen. Ja niin se on minulla siitä asti sydämellä, että tässä näinä päivinä istuessani tässä, niinkuin nytkin, näen, että sisälle on tullut se sama kenraali, joka kävi täällä pääsiäisenä: mitä, sanon hänelle, teidän ylhäisyytenne, voiko jalosukuinen rouvashenkilö päästää sisälle puhdasta ilmaa? — Niin, vastaa hän, teidän pitäisi avata tuuletusruutu tai ovi, siksi juuri, että ilma teillä ei ole raitista. Sitä samaa muutkin! Miten minun ilmani on heille niin nenään käynyt? Pahemmaltahan kuolleet haisevat. Minä, sanon hänelle, en saastuta teidän ilmaanne, vaan tilaan kengät ja menen tieheni. Ystäväiseni, rakkaani, älkää soimatko omaa äitiänne! Nikolai Iljitš, isä-kulta, enkö minä ole ollut sinulle mieliksi, eihän minulla muuta olekaan, kuin että Iljušetška tulee koulusta ja rakastaa. Eilen toi omenan. Antakaa anteeksi, ystävä-kullat, omalle äidillenne, antakaa anteeksi minulle ypöyksinäiselle, vai onko teillekin minun ilmani käynyt vastenmieliseksi!

Ja onneton mielenvikainen alkoi äkkiä ääneensä itkeä, kyynelet tulvahtivat virtanaan. Alikapteeni hyppäsi nopeasti hänen luokseen.

— Äitikulta, äitikulta, rakas ystävä, älähän nyt, älähän nyt! Et sinä ole yksinäinen. Kaikkihan sinua rakastavat, kaikki jumaloivat! — ja hän alkoi taas suudella hänen molempia käsiään ja alkoi hellästi silitellä kämmenillään hänen kasvojaan. Sitten hän sieppasi lautasliinan ja alkoi äkkiä pyyhkiä hänen kasvoiltaan kyyneliä. Aljošasta tuntui, että alikapteeninkin silmissä kimalteli kyyneliä. — No, näittekö? Kuulitteko? sanoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Aljošan puoleen ja osoitti kädellään onnetonta mielenvikaista.

— Näen ja kuulen, — mutisi Aljoša.

— Isä, isä! Ihanko sinä tosiaan hänen kanssaan… Älä välitä hänestä, isä! — huudahti äkkiä poika nousten seisomaan vuoteessaan ja katsellen palavin silmin isäänsä.

— Lakatkaa jo lopultakin ilvehtimästä ja tekemästä tyhmiä kujeitanne, jotka eivät koskaan johda mihinkään!… — huudahti Varvara Nikolajevna jo aivan suuttuneena, pysyen yhä samassa nurkassa, ja polki jalkaa.

— Teillä on tällä kertaa täysin oikea syy mielenmalttinne menettämiseen, Varvara Nikolajevna, ja minä täytän kiireesti toiveenne. No, pankaahan lakki päähänne, Aleksei Fjodorovitš, minä otan vain lippalakkini ja sitten lähdemme. Minun on sanottava teille vakava sananen, mutta näitten seinien ulkopuolella. Tuo tuossa istuva neito on minun tyttäreni Nina Nikolajevna, en muistanut esitellä häntä teille, — Herran enkeli ihmisen hahmossa… kuolevaisten luo alas taivaasta lentänyt… jos vain voitte sen ymmärtää…

— Hänhän vapisee aivan kuin nytkähtelisi suonenvedossa, — jatkoi Varvara Nikolajevna paheksuvasti.

— Tämä taas, joka nyt polkee minulle jalkaa ja äsken mainitsi minua pajazzoksi, — hän on myöskin Herran enkeli ihmishahmossa ja syystä hän minua niin nimitti. Mutta menkäämme, Aleksei Fjodorovitš, täytyy puhua asia loppuun…

Ja tarttuen Aljošan käteen alikapteeni vei hänet huoneesta suoraan kadulle.

Ja raittiissa ilmassa

— Ilma on raitista, mutta minun saleissani on todellakin tukahduttavaa sanan kaikissa merkityksissä. Kävelkäämme, hyvä herra, hitaasti. Kovin tekisi mieleni herättää teissä mielenkiintoa.

— Minulla itsellänikin on teille eräs erikoinen asia… huomautti Aljoša, — en vain tiedä, kuinka alkaisin.

— Arvaahan sen, että teillä on minulle asiaa. Ilman asiaa te ette koskaan olisi pistäytynyt luokseni. Vai tulitteko todellakin vain valittamaan poikaa vastaan? Sehän ei ole uskottavaa. Mutta puheen ollessa pojasta: minä en voinut siellä selittää teille kaikkea, mutta täällä minä kuvaan teille tuon kohtauksen. Katsokaahan, niinihoska oli tiheämpi vielä viikko takaperin, — minä puhun parrastani; minun partaani ovat nimittäin ruvenneet sanomaan pesurievuksi, koulupojat etupäässä. No niin, teidän veljenne Dmitri Fjodorovitš vetää minua silloin parrastani, jonninjoutavasta syystä, sattui olemaan mellastavalla päällä, minä käännähdin, veti minut ravintolasta ulos torille, mutta juuri silloin tulevat koulupojat koulusta, niiden joukossa myös Iljuša. Kun hän näki minut siinä tilassa, niin hän syöksähti luokseni: »Isä», huutaa hän, »isä!» Hän tarttuu minuun syleilee minua, tahtoo riistää minut irti, huutaa pahoinpitelijälle: »Päästäkää, päästäkää, se on minun isäni, minun isäni, antakaa hänelle anteeksi», — näin juuri huutaa: »Antakaa anteeksi!» Tarttui häneen kiinni kätösilläänkin ja suutelee hänen kättään, tuota samaa kättä… Minä muistan, miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttivät, en ole sitä unohtanut enkä unohda!…