ENSIMMÄINEN OSA (continued 3)

— Kunhan tullaan perille, niin sinäkin juot.

Ivan Fjodorovitš oli yhä vaiti.

Fjodor Pavlovitš odotti vielä pari minuuttia.

— Mutta Aljoškan minä kuitenkin otan pois luostarista siitä huolimatta, että se on teistä sangen epämieluisaa, kunnioitettava Karl von Moor.

Ivan Fjodorovitš kohautti halveksivasti olkapäitään, kääntyi poispäin ja alkoi katsella tielle. Sen jälkeen he eivät koko kotimatkalla enää puhuneet mitään.

Kolmas kirja

Hekumoitsijat

1.

Palvelijainhuoneessa

Fjodor Pavlovitš Karamazovin talo ei suinkaan ollut aivan kaupungin keskustassa, mutta ei ihan laidassakaan. Se oli vanhanpuoleinen, mutta ulkoapäin miellyttävän näköinen: se oli yksikerroksinen, siinä oli ullakkokerros, väriltään se oli harmaa, ja rautakatto oli punainen. Se saattoi muutoin tehdä tehtävänsä vielä pitkät ajat, oli tilava ja kodikas. Siinä oli paljon monenlaisia komeroita, erilaisia piilopaikkoja ja portaita siellä, missä niitä ei olisi odottanut. Talossa oli rottia, mutta Fjodor Pavlovitš ei ollut niille ihan koko sydämestään vihainen: »Onhan kuitenkin vähän rattoisampaa, kun on yksin kotona.» Hänellä oli tosiaankin tapana lähettää palvelijat yöksi sivurakennukseen ja sulkeutua taloon yksin koko yöksi. Tämä sivurakennus oli pihan puolella ja oli avara sekä lujatekoinen. Sinne oli Fjodor Pavlovitš määrännyt sijoitettavaksi myöskin keittiön, vaikka talossakin oli keittiö. Hän ei pitänyt keittiön hajusta, ja ruoat tuotiin pihan poikki sekä talvella että kesällä. Yleensä talo oli rakennettu isolle perheelle, ja sekä herrasväkeä että palvelijoita olisi siihen mahtunut viisi kertaa enemmän. Mutta kertomuksemme aikana asuivat talossa vain Fjodor Pavlovitš ja Ivan Fjodorovitš, kun taas sivurakennuksessa oli ainoastaan kolme henkeä palvelusväkeä: vanhus Grigori, vanha eukko Marfa, hänen vaimonsa, ja palvelija Smerdjakov, joka vielä oli nuori mies. Täytyy mainita hieman tarkemmin näistä kolmesta palvelijasta. Ukko Grigori Vasiljevitš Kutuzovista muuten olemmekin jo puhuneet tarpeeksi. Hän oli luja ja taipumaton mies, joka itsepintaisesti ja suoraa tietä kulki määräämäänsä pistettä kohti, jos vain tuo piste joistakin syistä (usein ihmeellisen epäjohdonmukaisesti) oli hänen edessään eittämättömänä totuutena. Yleensä hän oli rehellinen ja lahjomaton. Hänen vaimonsa Marfa Ignatjevna, joka oli koko elämänsä ajan vastaansanomatta taipunut miehensä tahtoon, ahdisteli siitä huolimatta kovasti miestään, esimerkiksi kohta talonpoikain vapautuksen jälkeen, kehoittamalla tätä lähtemään pois Fjodor Pavlovitšin talosta Moskovaan ja aloittamaan siellä jotakin pientä kaupustelua (heillä oli jonkin verran rahoja). Mutta Grigori päätti silloin kerta kaikkiaan, että akka jaarittelee joutavia, »sillä kaikki akat ovat epärehellisiä», ja että heidän ei pidä lähteä entisen isännän luota, olipa tämä millainen tahansa, sillä »tämä oli nyt heidän tällöinen velvollisuutensa».

— Ymmärrätkö sinä, mitä velvollisuus on? — kääntyi hän Marfa Ignatjevnan puoleen.

— Velvollisuuden minä ymmärrän, Grigori Vasiljevitš, mutta mikä velvollisuus meidän on jäädä tänne, sitä minä en ensinkään ymmärrä, — vastasi Marfa Ignatjevna lujasti.

— Ole sitten ymmärtämättä, mutta niin tehdään. Vastedes pidä suusi kiinni.

Niin kävikin: he eivät lähteneet pois, ja Fjodor Pavlovitš määräsi heille pienen palkan, jonka hän maksoi säännöllisesti. Grigori tiesi sitäpaitsi, että hänellä oli kiistämätön vaikutusvalta isäntäänsä. Hän tunsi sen, ja asia oli niin: viekas ja itsepäinen narri Fjodor Pavlovitš, joka oli sangen lujaluonteinen »muutamissa elämän asioissa», kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, oli omaksi hämmästyksekseen luonteeltaan suorastaan sangen heikko eräissä toisissa »elämän asioissa». Ja hän tiesi itse, millaisia asioita ne olivat, ja pelkäsi monia seikkoja. Muutamissa elämän asioissa täytyi olla varovainen, ja tällöin oli vaikeata tulla toimeen ilman uskollista ihmistä, mutta Grigori oli mitä uskollisin mies. Kävi niinkin, että Fjodor Pavlovitš monta kertaa elämänsä aikana olisi voinut saada selkäänsä ja tulla pahoinkin piestyksi, mutta joka kerta tuli hänelle avuksi Grigori, vaikka joka kerta sitten nuhteli häntä jäljestäpäin. Mutta pelkkä selkäsauna ei olisi peloittanut Fjodor Pavlovitšia: oli tärkeämpiä tilanteita, vieläpä sangen arkaluontoisia ja monimutkaisia, jolloin Fjodor Pavlovitš kenties ei itsekään olisi kyennyt määrittelemään sitä erikoislaatuista uskollisen ja läheisen henkilön tarvetta, jota hän äkkiä toisinaan käsittämättömällä tavalla silmänräpäyksessä alkoi itsessään tuntea. Ne olivat melkein sairauden kaltaisia tapauksia: irstas Fjodor Pavlovitš, joka hekumallisuudessaan usein oli julma kuin ilkeä hyönteinen, tunsi toisinaan juovuspäissään sielullista kauhua ja siveellistä järkytystä, joka niin sanoakseni tuntui myöskin fyysillisesti hänen sielussaan. »Sieluni ikäänkuin vapisee kurkussani noina kertoina», puhui hän toisinaan. Juuri näinä hetkinä hänestä oli mieluisaa, että hänen vierellään, läheisyydessään tai vaikkapa toisessa huoneessa, sivurakennuksessa, oli tuommoinen ihminen, uskollinen, luja, aivan toisenlainen kuin hän, ei irstailija, joka kyllä näki kaiken irstailun ja tiesi kaikki salaisuudet, mutta kuitenkin uskollisuudessaan salli kaiken tapahtua, ei pannut vastaan eikä — mikä oli tärkeintä — nuhdellut eikä uhannut millään enemmän tässä kuin tulevassakaan elämässä, vaan tarpeen tullen ikäänkuin puolusti häntä, — ketä vastaan? Jotakin tuntematonta, mutta peloittavaa ja vaarallista vastaan. Kysymys oli nimenomaan siitä, että oli välttämättömästi toinen ihminen, vanhastaan tuttu ja ystävällinen, jonka saattoi sairauden hetkenä kutsua luokseen ainoastaan katsellakseen hänen kasvojaan, ehkäpä vaihtaa jonkin aivan asiaankuulumattoman sanankin, ja jos hän ei ole millänsäkään, ei ole vihainen, niin on ikäänkuin helpompi sydämelle, mutta jos hän on vihainen, no, silloin on surullisempaa. Tapahtui (muutoin sangen harvoin), että Fjodor Pavlovitš meni yölläkin sivurakennukseen herättämään Grigorin, jotta tämä hetkiseksi tulisi hänen luokseen. Tämä tuli, ja Fjodor Pavlovitš alkoi puhella aivan joutavista asioista sekä päästi hänet pian menemään, toisinaan ivaillen ja leikkiä laskien, minkä jälkeen hän sylkäisi, kävi makaamaan ja nukkui hurskaan unta. Jotakin tämäntapaista sattui Fjodor Pavlovitšille silloinkin, kun Aljoša oli tullut. Aljoša »lävisti hänen sydämensä» sillä, että »eli, näki kaikki eikä mitään tuominnut». Vieläpä enemmänkin, hän toi tullessaan jotakin aivan uutta: täydellisen halveksimisen puutteen häntä, ukkoa, kohtaan; päinvastoin hän osoitti aina ystävällisyyttä ja aivan luonnollista, rehellistä kiintymystä häneen, joka niin vähän sitä ansaitsi. Tämä kaikki oli vanhalle irstailijalle ja perheettömälle miehelle täydellinen yllätys, aivan odottamatonta hänelle, joka tähän asti oli rakastanut vain »saastaa». Aljošan mentyä pois hän myönsi oppineensa ymmärtämään yhtä ja toista, mitä tähän saakka ei ollut tahtonut ymmärtää.

Olen jo maininnut kertomukseni alussa, miten Grigori vihasi Adelaida Ivanovnaa, Fjodor Pavlovitšin ensimmäistä vaimoa ja hänen vanhimman poikansa Dmitri Fjodorovitšin äitiä, ja miten hän päinvastoin puolusti hänen toista vaimoaan, riivattua, Sofia Ivanovnaa, omaa herraansakin vastaan ja kaikkia vastaan, joille saattoi pistää päähän lausua tästä naisesta paha tai kevytmielinen sana. Myötätunto tuota onnetonta kohtaan oli muuttunut hänessä jonkinlaiseksi pyhäksi tunteeksi, niin että vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän ei olisi suvainnut keneltäkään epäedullista viittaustakaan, joka koski vainajaa, vaan olisi heti torjunut loukkauksen. Ulkonaiselta olemukseltaan Grigori oli kylmä ja arvokas mies, ei lörpötellyt, vaan puhui harkiten eikä kevytmielisesti. Niinikään olisi ollut mahdotonta saada hänestä selville ensi katsauksella, rakastiko hän säyseätä, nöyrää vaimoaan vai eikö, mutta hän rakasti häntä todellakin ja vaimo tietysti ymmärsi sen. Tämä Marfa Ignatjevna ei ensinkään ollut tyhmä nainen, vaan oli kenties viisaampikin kuin miehensä, ainakin hän oli tätä järkevämpi käytännöllisissä asioissa, mutta kuitenkin hän alistui miehensä tahtoon nurkumatta ja vastaansanomatta aivan avioliiton alusta alkaen ja kunnioitti häntä henkisessä suhteessa korkeammalla olevana. Huomattavaa on, että he koko elämänsä aikana puhuivat keskenään perin vähän, vain kaikkein tärkeimmistä juoksevista asioista. Arvokas ja juhlallinen Grigori harkitsi kaikki asiansa ja huolensa aina yksinään, niin että Marfa Ignatjevna jo kauan sitten oli tullut ymmärtämään, että mies ei ollenkaan kaivannut hänen neuvojaan. Hän tunsi, että hänen miehensä pitää arvossa hänen vaitioloaan ja pitää sitä älykkyyden merkkinä. Vaimoaan Grigori ei koskaan lyönyt, yhden kerran vain ja silloinkin vähän. Adelaida Ivanovnan ollessa ensimmäistä vuotta naimisissa Fjodor Pavlovitšin kanssa olivat kerran maalla kylän tytöt ja eukot, jotka silloin vielä olivat maaorjia, kokoontuneet herraskartanoon laulelemaan ja tanssimaan. Aloitettiin eräs tanssilaulu »Niityllä», ja äkkiä Marfa Ignatjevna, joka silloin vielä oli nuori nainen, hyppäsi kuoron eteen ja alkoi lasketella »venäläistä» erikoisella tavalla, ei maalaistapaan niinkuin eukot, vaan kuten hän oli tanssinut silloin, kun palveli rikkailla Miusoveilla heidän kotiteatterissaan maalla, jossa näyttelijöitä opetti tanssimaan Moskovasta tilattu tanssimestari. Grigori näki, millä tavoin hänen vaimonsa tanssi, ja kotona mökissään hän tuntia myöhemmin antoi tälle hiukan opetusta vetäen häntä hiuksista. Mutta siihen kuritukset kerta kaikkiaan loppuivatkin eivätkä enää kertaakaan toistuneet koko elämän aikana, eikä Marfa Ignatjevnaakaan siitä lähin ollut halu vetänyt tanssimaan.

Lapsia ei Jumala heille suonut. Yksi lapsi oli ollut, mutta sekin oli kuollut. Grigori oli ilmeisesti lapsirakas eikä salannutkaan sitä, t.s. hän ei hävennyt tunnustaa sitä. Dmitri Fjodorovitšin hän oli ottanut kolmivuotiaana poikana hoitoonsa, kun Adelaida Ivanovna karkasi, ja puuhasi hänen kanssaan melkein vuoden, itse kampasi häntä, itse pesi häntä kaukalossa. Myöhemmin hän puuhasi sekä Ivan Fjodorovitšin että Aljošan kanssa ja sai siitä palkakseen korvapuustin. Mutta kaikesta tästä olen jo kertonut. Oma lapsi taasen ilahdutti häntä vain toivolla Marfa Ignatjevnan ollessa raskaana. Mutta syntyessään lapsi täytti hänen sydämensä murheella ja kauhulla. Tämä poika nimittäin syntyi kuusisormisena. Sen nähtyään Grigori masentui siinä määrin, että ei ainoastaan ollut sanaakaan puhumatta aivan ristiäisiin asti, vaan meni varta vasten puistoon saadakseen olla puhumatta. Oli, kevät, hän kaiveli yhtä mittaa kolme päivää lavoja hedelmätarhassa ja kukkapenkkejä puistossa. Kolmantena päivänä oli pienokainen kastettava. Siihen mennessä oli jokin ajatus kypsynyt Grigorin päässä. Kun hän saapui tupaan, jonne jo olivat kokoontuneet kirkonpalvelijat ja vieraat ja lopulta tullut itse Fjodor Pavlovitš ollakseen risti-isänä, niin hän yht'äkkiä ilmoitti, että lasta »ei pitäisi ollenkaan kastaa», — ilmoitti sen hiljaisella äänellä eikä monisanaisesti, vaan sanoi vaivoin sanan kerrallaan katsellen tylsästi ja silmiään pois kääntämättä pappia.

— Miksi niin? — tiedusti pappi iloisesti ihmetellen.

— Siksi… että tämä on… traakki… — mutisi Grigori.

— Mikä ihmeen traakki? Kuinka niin?

Grigori oli jonkin aikaa vaiti.

— Luonnossa on tapahtunut sekaannus… — mutisi hän hyvin epäselvästi, mutta sangen varmasti, eikä nähtävästi halunnut ryhtyä tarkempiin selityksiin.

Naurettiin ja lapsi-raukka tietysti kastettiin. Grigori rukoili kastemaljan ääressä hartaasti, mutta ei muuttanut mielipidettään äskensyntyneestä. Muuten hän ei mitenkään häirinnyt toisten puuhia, mutta koko niiden kahden viikon aikana, jotka kivulloinen poika eli, hän ei juuri ollenkaan siihen katsonut, ei edes tahtonut huomata sitä ja pysytteli yleensä poissa tuvasta. Mutta kun poika kahden viikon kuluttua kuoli rohtumaan, niin hän itse pani sen arkkuun, katseli sitä syvän surun vallassa, ja kun sen pieni, matala hauta luotiin umpeen, niin hän lankesi polvilleen ja kumarsi haudan edessä maahan asti. Sen jälkeen hän ei moneen vuoteen kertaakaan maininnut lapsestaan, eikä Marfa Ignatjevnakaan hänen läsnäollessaan kertaakaan muistellut lastaan, ja kun hän sattui jonkun kanssa puhumaan »lapsosestaan», niin hän puhui kuiskaten, vaikka Grigori Vasiljevitš ei olisikaan ollut saapuvilla. Tuosta pikku haudasta lähtien Grigori, kuten Marfa Ignatjevna huomautti, alkoi etupäässä askaroida »jumalallisissa asioissa», luki Pyhäin miesten elämäkerrastoa, enimmäkseen ääneti ja yksin, pannen joka kerta silmilleen hopeasankaiset silmälasinsa. Harvoin hänellä oli tapana lukea ääneen, vain ison paaston aikana. Hän rakasti Jobin kirjaa, hankki jostakin itselleen jäljennöksen »Jumalan miehen, isämme Iisakki Sirinin» sanoista ja saarnoista, luki sitä itsepintaisesti vuodesta vuoteen, ei ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta kenties siitä syystä piti tätä kirjaa mitä suurimmassa arvossa ja rakasti sitä. Viime aikoina hän oli alkanut kallistua ja syventyä ruoskijain lahkoon, mihin oli tilaisuutta naapurissa. Se teki nähtävästi järkyttävän vaikutuksen häneen, mutta hän ei katsonut sopivaksi siirtyä uuteen uskoon. »Jumalallisten asiain» harrastus teki luonnollisesti hänen kasvojensa ilmeen vielä arvokkaammaksi.

Kenties hän oli taipuvainen mystisismiin. Nytpä aivan parahiksi hänen kuusisormisen lapsensa ilmestyminen maailmaan ja kuoleminen sattui yhteen erään toisen sangen omituisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tapahtuman kanssa, joka jätti hänen sieluunsa, kuten hän myöhemmin kerran itse lausui, »leiman». Tapahtui niin, että saman päivän jälkeisenä yönä, jolloin heidän kuusisorminen lapsukaisensa oli haudattu, Marfa Ignatjevna heräsi ja oli kuulevinaan äskensyntyneen lapsen itkun kaltaista ääntä. Hän pelästyi ja herätti miehensä. Tämä kuunteli ja huomautti, että se oli pikemminkin jonkun vaikertelua, »on ikäänkuin naisihminen». Hän nousi ja pukeutui. Oli jokseenkin lämmin toukokuun yö. Mentyään portaille hän kuuli selvästi, että vaikerrus kuului puistosta. Mutta puisto lukittiin yöksi pihan puolelta, eikä sinne päässyt muuta kuin tätä tietä, sillä puistoa ympäröi luja ja korkea aita. Grigori palasi tupaan, sytytti lyhdyn, otti puiston avaimen ja välittämättä vaimonsa hysteerisestä kauhusta ja vakuutuksista, että hän kuuli yhä edelleen lapsen itkua ja että itkijä varmasti oli hänen poikansa, joka kutsui häntä, hän lähti ääneti puistoon. Täällä hän huomasi selvästi, että valitus kuului heidän saunastaan, joka oli puistossa lähellä porttia, ja että valittaja todellakin oli nainen. Avattuaan saunan oven hän näki näyn, joka sai hänet jähmettymään: mielenvikainen nainen, joka kuljeksi kaupungin kaduilla ja jonka koko kaupunki tunsi nimellä Lizaveta Smerjaštšaja, oli laittautunut heidän saunaansa ja juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen makasi hänen vierellään, ja hän itse oli kuolemaisillaan. Hän ei puhunut mitään jo siitäkin syystä, että ei osannut puhua. Mutta kaikki tämä vaatii eri selityksen.

2.

Lizaveta Smerjaštšaja

Tässä oli muudan erikoinen asianhaara, joka syvästi järkytti Grigorin mieltä ja sai erään epämiellyttävän ja inhoittavan entisen epäluulon hänessä lopullisesti vahvistumaan. Tuo Lizaveta Smerjaštšaja [Smerjaštšaja = haiseva] oli hyvin pienikokoinen tyttönen, »hiukan yli kahden arssinan», kuten häntä hellästi muistelivat hänen kuoltuaan monet kaupunkimme hurskaat eukot. Hänen kahdenkymmenen vuoden vanhat kasvonsa, terveen näköiset, leveät ja punakat, olivat aivan tylsä-ilmeiset. Silmien katse oli liikkumaton ja epämiellyttävä, vaikkakin nöyrä. Koko elämänsä ajan, kesät, talvet, hän kulki avojaloin ja vain hamppukankaiseen paitaan puettuna. Hänen melkein mustat, erittäin sakeat hiuksensa, jotka olivat kähärät kuin pässin villa, muodostivat hänen päälaelleen aivan kuin ison hatun. Sitäpaitsi ne olivat aina mullan ja loan tahrimat, ja niihin oli tarttunut lehtiä, tikkuja, höylänlastuja, sillä hän nukkui aina paljaalla maalla ja loassa. Hänen isänsä oli koditon, rappiolle joutunut ja kivulloinen pikkuporvari Ilja, suuri juoppo, joka jo monta vuotta oli elänyt jonkinmoisena työmiehenä eräällä varakkaalla isäntäväellä, joka myös oli kaupunkimme porvareita. Lizavetan äiti oli kauan sitten kuollut. Aina sairaalloinen ja äreä Ilja pieksi epäinhimillisesti Lizavetaa, kun tämä tuli kotiin. Mutta hän kävi kotona harvoin, sillä hän sai elantonsa kaupungilla, jossa häntä pidettiin mielenvikaisena Jumalan lapsena. Sekä Iljan isäntäväki että Ilja itse kuin myös monet sääliväiset kaupungin asukkaat, varsinkin kauppiassäätyyn kuuluvat, olivat usein koettaneet saada Lizavetan parempiin pukimiin kuin pelkkään paitaan, ja pukivat aina talveksi hänen ylleen lyhyen turkin ja panivat hänen jalkoihinsa saappaat. Hän antoi tavallisesti vastaansanomatta pukea kaiken ylleen, mutta meni sitten pois ja riisui jossakin, tavallisesti tuomiokirkon eteisessä, ehdottomasti yltään kaiken, mikä hänelle oli lahjoitettu, — olipa se sitten huivi, hame, turkki tai saapaspari, — jätti kaikki siihen paikkaan ja poistui avojaloin ja vain paita yllään kuten ennenkin. Kerran tapahtui, että läänimme uusi kuvernööri oli tarkastusmatkalla kaupungissamme, ja hänen parhaimpia tunteitaan loukkasi suuresti Lizavetan näkeminen, ja vaikka hän ymmärsi, että tämä oli »hassahtava», kuten hänelle ilmoitettiinkin, niin hän kuitenkin huomautti vakavasti, että nuori tyttö, joka kuljeksii ympäri paitasillaan, loukkaa siveyttä ja on senvuoksi poistettava. Mutta kuvernööri matkusti pois ja Lizaveta sai olla niinkuin ennenkin. Viimein hänen isänsä kuoli, ja nyt orpona hän tuli kaupungin kaikille hurskaille ihmisille entistä rakkaammaksi. Häntä näyttivät tosiaankin kaikki rakastavan, vieläpä koulupojatkin, jotka ovat kujeilevaa väkeä. Hän meni tuntemattomiin taloihin, eikä kukaan ajanut häntä pois, vaan päinvastoin jokainen hyvitteli ja antoi rovon. Kun hän sai roponsa, niin hän heti vei sen ja pisti johonkin keräyslippaaseen, kirkon tai vankilan hyväksi. Jos hänelle markkinapaikalla annettiin vehnäleipä tai sämpylä, niin hän ehdottomasti meni ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle lapselle tai myös pysähdytti jonkun meidän rikkaimpia rouviamme ja antoi hänelle, ja rouvat ottivat ilomielin vastaan. Itse hän käytti ravinnokseen ainoastaan mustaa leipää ja vettä. Hän pistäytyi usein rikkaaseen kauppapuotiin, istuutui, siellä oli kallista tavaraa ja rahojakin, mutta isäntäväki ei koskaan pitänyt häntä silmällä, sillä tiedettiin, että vaikka hänen ulottuvilleen pantaisiin tuhansia ruplia rahaa ja unohdettaisiin siihen, niin hän ei ottaisi kopeekkaakaan. Kirkkoon hän poikkesi harvoin. Yönsä hän nukkui joko kirkkojen eteisissä tai kiipesi jonkin säleaidan yli (meillä on vielä tähän päivään asti säilynyt paljon säleaitoja lauta-aitojen asemesta) nukkumaan jonkun kasvitarhassa. Kotiinsa, t.s. niiden isäntien taloon, joiden luona hänen isävainajansa asui, hän saapui noin kerran viikossa, mutta tuli talvella joka päivä, kuitenkin vain yöksi, ja nukkui joko eteisessä tai navetassa. Ihmeteltiin, että hän kesti moista elämäntapaa, mutta hän oli siihen jo tottunut. Vaikka hän oli pienikokoinen, niin hän oli ruumiinrakenteeltaan harvinaisen vahva. Muutamat meidänkin kaupunkimme säätyläiset vakuuttivat, että hän teki tätä kaikkea vain ylpeydestä, mutta tuo selitys ei tuntunut oikein luontevalta: eihän hän osannut edes puhua sanaakaan, liikutti vain toisinaan kieltään ja ynisi — mitäpä ylpeyttä siinä olisi ollut. Tapahtuipa, että kerran (siitä on jo pitkä aika) eräänä valoisana ja lämpimänä syyskuun yönä, täysikuun aikana, meidän oloissamme varsin myöhäisenä hetkenä, muudan juopunut joukko ryyppyretkellä olleita herrasmiehiämme, viisi tai kuusi uljasta miestä, oli palaamassa klubista »takatietä» koteihinsa. Syrjäkadun molemmin puolin oli säleaita, jonka takana olivat kadun varrella olevien talojen kasvitarhat. Itse syrjäkatu päättyi kapeaan siltaan, joka vei yli sen haisevan ja pitkän lätäkön, jota meillä toisinaan oli tapana nimittää joeksi. Säleaidan vieressä näki seurueemme Lizavetan nukkuvan nokkosten ja takiaisten keskellä. Iloisella tuulella olevat herrat pysähtyivät nauraa hohottaen hänen luokseen ja alkoivat laskea sukkeluuksia käyttäen mahdollisimman vapaata kieltä. Eräälle nuorelle herralle lennähti äkkiä päähän sangen hurja kysymys aivan mahdottomasta aiheesta: »voiko kukaan, olipa se ken hyvänsä, pitää tuollaista eläintä naisena, vaikkapa esimerkiksi nyt j.n.e.» Kaikki päättivät täynnä ylpeätä inhoa, ettei voi. Mutta tässä joukossa sattui olemaan myös Fjodor Pavlovitš, ja hän hyppäsi heti esille ja päätteli heti, että voi pitää naisena, vieläpä varsin hyvin, ja että tämä on tavallaan pikanttiakin y.m., y.m. Totta on, että hän tähän aikaan kovin teennäisestikin pyrki näyttelemään narrin osaa, mielellään hypähteli esille ja huvitti herroja, vaikka tietysti tekeytyi heidän vertaisekseen, mutta oli itse asiassa heidän edessään mateleva palvelija. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin hän sai Pietarista tiedon ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan kuolemasta ja jolloin hän suruharso hatussa joi ja irstaili niin, että muut kaupunkilaiset, kaikkein suurimmat hurjastelijatkin, sitä katsellessaan tunsivat kylmiä väreitä ruumiissaan. Seurue tietysti alkoi nauraa kuullessaan yllättävän mielipiteen. Joku seurasta alkoi yllyttää Fjodor Pavlovitšia, mutta muut alkoivat syljeskellä entistä enemmän, vaikka kaikki edelleen olivat ylen iloisella tuulella, ja lopulta kaikki menivät tiehensä. Myöhemmin vakuutti Fjodor Pavlovitš valallisesti, että hänkin poistui silloin yhdessä toisten kanssa. Kenties hän oli niin tehnytkin, kukaan ei sitä varmasti tiedä eikä ole tietänyt, mutta noin viisi tai kuusi kuukautta myöhemmin alettiin kaupungissa puhua suuresti ja vilpittömästi paheksuen, että Lizaveta oli raskaana, kyseltiin ja koetettiin ottaa selville: kenen katalaa työtä se on, kuka on syyllinen? Silloinpa äkkiä levisi kaupungille se kamala huhu, että tihutyön tekijä on tuo samainen Fjodor Pavlovitš. Mistä tuo huhu sai alkunsa? Siitä herrasmiesjoukosta, joka oli ollut hauskaa pitämässä, oli kaupungissa tähän aikaan enää vain yksi ainoa mies, hänkin jo ikämies ja kunnianarvoisa valtioneuvos, jolla oli perhe ja täysikasvuisia tyttäriä ja joka ei suinkaan olisi ruvennut mitään juttuja levittämään, vaikka jotakin olisi tapahtunutkin. Muut osanottajat, noin viisi miestä, olivat tähän aikaan jo menneet muualle. Mutta huhu viittasi suoraan Fjodor Pavlovitšiin ja jatkui semmoisena. Tämä ei siitä ollut sanottavasti millänsäkään: hän ei olisi katsonut arvonsa mukaiseksi ryhtyä antamaan selityksiä pikkukauppiaille tai vähäpätöisille porvareille. Siihen aikaan hän oli ylpeä ja puheli vain omassa virkamiesten ja aatelisten seurassa, joille hänestä oli niin paljon huvia. Näihin aikoihin juuri Grigori tarmokkaasti ja kaikin voimin puolusti herraansa kaikkia panetteluja vastaan, vieläpä oli valmis hänen puolestaan riitelemään ja väittelemään, ja saikin vaikuttaneeksi moneen. — Tuo halpa nainen on itse syyllinen, — puhui hän vakuuttavasti, ja tihutyön tekijä ei ollut kukaan muu kuin »kaistapää Karp» (niin nimitettiin erästä siihen aikaan kaupungissa tunnettua, peloittavaa vankia, joka oli paennut lääninvankilasta ja lymyili kaupungissamme). Tämä arvelu näytti todennäköiseltä, Karp oli kaikkien muistossa, ja nimenomaan muistettiin, että juuri noina öinä syksypuolella hän oli liikuskellut kaupungilla ja tehnyt kolme ryöstöä. Mutta koko tämä tapahtuma ja kaikki nämä jutut eivät ollenkaan tehneet loppua yleisestä myötätunnosta onnetonta vähämielistä kohtaan, vaan päinvastoin häntä alettiin entistä enemmän suojella ja hoidella. Kauppiaan vaimo Kondratjeva, varakas leski, meni puuhissaan niin pitkälle, että sijoitti huhtikuun lopulla Lizavetan taloonsa pitääkseen hänet siellä synnytykseen asti. Häntä pidettiin valppaasti silmällä. Kaikesta valppaudesta huolimatta kuitenkin kävi niin, että viimeisen päivän iltana Lizaveta äkkiä salaa poistui Kondratjevan luota ja joutui Fjodor Pavlovitšin puutarhaan. Kuinka hän silloisessa tilassaan oli voinut kiivetä puutarhan korkean ja vankan aidan yli, se jäi jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Toiset väittivät, että hänet oli »kannettu yli», toiset taas, että hän oli »kantautunut yli». Luultavinta on, että kaikki oli tapahtunut tosin varsin taitavalla, mutta silti aivan luonnollisella tavalla, niin, että Lizaveta, joka oli tottunut kiipeämään säleaitojen yli vieraisiin tarhoihin viettääkseen niissä yönsä, oli jotenkuten kiivennyt Fjodor Pavlovitšin aidalle ja hypännyt siitä, vahingoksi itselleen, alas puutarhaan huolimatta tilastaan. Grigori riensi Marfa Ignatjevnan luo ja lähetti hänet auttamaan Lizavetaa sekä juoksi itse hakemaan kätilöä, vanhaa porvarisvaimoa, joka asui lähellä. Lapsi saatiin pelastetuksi, mutta Lizaveta kuoli ennen päivän koittoa. Grigori otti pienokaisen, vei sen kotiinsa, pani vaimonsa istumaan ja asetti lapsen hänen polvilleen aivan hänen rintaansa vastaan. — Jumalan lapsi, orpo, on kaikkien omainen, varsinkin minun ja sinun. Tämän on meidän pikku vainajamme meille lähettänyt ja tämä on paholaisen pojan ja vanhurskaan naisen jälkeläinen. Ruoki häntä, äläkä enää itke. — Niin Marfa Ignatjevna sitten kasvattikin lapsen. Se kastettiin ja sen nimeksi pantiin Pavel ja isän mukaan kaikki kenenkään neuvomatta alkoivat mainita häntä Fjodorovitšiksi. Fjodor Pavlovitš ei pannut vastaan ja piti tätä huvittavanakin, vaikka edelleen kaikin voimin kielsi kaiken. Kaupungissa herätti myötätuntoa se, että hän otti taloonsa turvattoman lapsen. Myöhemmin Fjodor Pavlovitš sepitti löytölapselle sukunimenkin: hän antoi sille nimen Smerdjakov, äidin Lizaveta Smerjaštšajan mukaan. Tästä Smerdjakovista juuri tuli Fjodor Pavlovitšin toinen palvelija, ja hän asui kertomuksemme alkaessa sivurakennuksessa yhdessä ukko Grigorin ja Marfa-ämmän kanssa. Häntä käytettiin kokin tehtäviin. Olisi hyvin tarpeellista mainita hänestä yhtä ja toista erityisesti, mutta minua hävettää kiinnittää lukijani huomiota niin kauan noin tavallisiin palvelijoihin ja siksi palaan kertomukseeni luottaen siihen, että jotenkuten tulee itsestään tilaisuus saada Smerdjakovista selvyyttä kertomuksen jatkuessa.

3.

Palavan sydämen tunnustus. Runojen muodossa.

Kuultuaan isänsä käskyn, jonka tämä huusi hänelle rattailta, kun lähti luostarista, Aljoša jäi vähäksi aikaa seisomaan paikalleen hyvin ymmällä. Ei niin, että hän olisi seisonut kuin patsas — semmoista ei tapahtunut. Päinvastoin hän kesken kaiken rauhattomuuden ennätti kohta käväistä igumenin keittiössä ottamassa selville, mitä isäukko oli tehnyt sisällä. Mutta sitten hän kuitenkin lähti matkaan siihen luottaen, että kaupunkiin kulkiessaan ennättää jotenkuten ratkaista tehtävän, joka painoi hänen mieltään. Sanon jo edeltäkäsin: isän huutoja ja käskyä muuttaa kotiin »tyynyineen ja patjoineen» hän ei ollenkaan pelännyt. Hän ymmärsi varsin hyvin, että muuttokäsky, joka annettiin toisten kuullen ja tuolla tavoin huutamalla, oli annettu »innostuksessa», vieläpä niin sanoakseni kauneuden vuoksi, — samaan tapaan kuin jokin aika sitten heidän kaupungissaan eräs pikkuporvari, joka oli vahvasti juopotellut, omilla nimipäivillään vieraitten läsnäollessa suuttuneena siitä, että hänelle ei annettu enää viinaa, alkoi äkkiä särkeä omia astioitaan, repiä omia ja vaimonsa vaatteita, lyödä rikki huonekalujaan ja lopuksi ikkunaruutuja, kaikkea vain komeuden vuoksi; näin oli nyt käynyt myös hänen papalleen. Selvittyään humalastaan seuraavana päivänä juopotteleva pikkuporvari tietysti oli pahoillaan siitä, että oli särkenyt kuppinsa ja lautasensa. Aljoša tiesi, että ukkokin luultavasti jo huomenna tai kenties jo tänään päästää hänet takaisin luostariin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että isän tarkoitus oli loukata jotakuta muuta eikä häntä. Aljoša oli vakuutettu siitä, että ei kukaan koko maailmassa milloinkaan halua loukata häntä eikä edes voisikaan sitä tehdä. Tämä oli hänelle selviö kerta kaikkiaan eikä antanut aihetta mietiskelyyn, ja tämän vuoksi hän kulki eteenpäin vähääkään empimättä.

Mutta tällä hetkellä liikkui hänen mielessään eräs toinen pelko, aivan toisenlaatuinen ja sitäkin kiusallisempi, kun hän ei itsekään olisi osannut sitä määritellä, nimittäin pelko naista kohtaan, nimenomaan Katerina Ivanovnaa kohtaan, joka niin hartaasti pyysi häntä äskeisessä, rouva Hohlakovin hänelle tuomassa kirjelipussa tulemaan luokseen jonkin asian takia. Tämä pyyntö ja tieto, että oli välttämättömästi mentävä, toivat heti jonkinmoisen ahdistavan tunteen hänen sydämeensä, ja kuta pitemmälle aamu oli kulunut, sitä kipeämmältä tuo tunne oli hänessä alkanut tuntua huolimatta kaikista sen jälkeen sattuneista kohtauksista ja tapahtumista luostarissa ja äsken igumenin luona j.n.e., j.n.e. Hän ei pelännyt sen vuoksi, että ei tietänyt, mistä Katerina Ivanovna aikoi hänen kanssaan puhua ja mitä hän hänelle vastaisi. Eikä hän myöskään pelännyt häntä naisena: naisia hän oli oppinut tuntemaan, joskin vähän, niin kuitenkin koko elämänsä ajan; lapsuudestaan alkaen aina luostariin menoon asti hän olikin elänyt vain naisten parissa. Hän pelkäsi juuri tätä naista, nimenomaan juuri Katerina Ivanovnaa. Hän pelkäsi häntä siitä ajasta asti, jolloin oli ensimmäisen kerran hänet nähnyt. Kaiken kaikkiaan hän oli hänet nähnyt vain kerran tai kahdesti, mahdollisesti kolmasti, oli myös kerran sattumalta puhunut hänen kanssaan jonkin sanan. Hän muisti hänet kauniina, ylpeänä ja lujatahtoisena tyttönä. Mutta tytön kauneus ei häntä ahdistanut, vaan jokin muu. Juuri tuo pelon selittämättömyys nyt tekikin hänessä tuon pelon voimakkaammaksi. Tuon tytön tarkoitusperät olivat mitä parhaat, hän tiesi sen: tyttö pyrki pelastamaan hänen veljensä Dmitrin, joka jo oli syyllinen tytön edessä, ja pyrki siihen vain jalomielisyydestä. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, että hänen täytyi antaa tunnustus kaikille näille kauniille ja jaloille tunteille ja myöntää ne oikeutetuiksi, kävivät kylmät väreet pitkin hänen selkäänsä sitä enemmän, mitä lähemmäksi Katerina Ivanovnan taloa hän ehti.

Hän ymmärsi, että veljeään Ivan Fjodorovitšia, joka oli Katerina Ivanovnan kanssa niin läheisissä väleissä, hän ei tapaa tämän luona: veli Ivan oli nyt varmaankin isänsä mukana. Vielä varmempaa oli, että hän ei tapaisi siellä veljeään Dmitriä, ja hän aavisti mistä syystä. He keskustelisivat siis kahden kesken. Hänen teki kovin mielensä tavata ennen tätä kohtalokasta keskustelua veljensä Dmitri ja pistäytyä tämän luo. Näyttämättä kirjettä voisi hänen kanssaan saada jotakin puhutuksi. Mutta veli Dmitri asui kaukana eikä luultavasti myöskään ollut nyt kotona. Seisottuaan hetkisen paikallaan hän viimein teki lopullisen päätöksen. Tehtyään tavanmukaisen nopean ristinmerkkinsä ja hymähdettyään heti sen jälkeen jollekin hän lähti varmoin askelin astumaan peloittavan naisen luo.

Hän tiesi, missä tämä asui. Jos olisi pitänyt mennä Isolle kadulle, sitten torin poikki j.n.e., niin olisi matka ollut verraten pitkä. Meidän pikku kaupunkimme on tavattoman hajanainen, ja välimatkat siinä saattavat olla melko pitkiä. Lisäksi vielä häntä odotti hänen isänsä, joka kenties ei vielä ollut unohtanut käskyään ja saattoi ruveta kiukuttelemaan, minkä vuoksi oli kiiruhdettava, jotta ennättäisi kaikkiin paikkoihin. Kaikista näistä syistä hän päätti oikaista matkaa kulkemalla takateitä, jotka hän tunsi kuin viisi sormeaan. Takateitä kulkeminen oli kulkua melkein tiettömien paikkojen läpi ja autioitten tonttien kautta, kiipeämällä toisinaan vieraitten säleaitojen yli ja sivuuttamalla vieraita pihoja, joissa muuten kaikki hänet tunsivat ja jokainen häntä tervehti. Tällä tavoin tuli matka Isolle kadulle puolta lyhyemmäksi. Tällöin hänen piti eräässä paikassa kulkea hyvin läheltä isänsä taloa, sen viereisen puutarhan ohi, joka kuului vanhaan, pieneen, kallellaan olevaan, neli-ikkunaiseen taloon. Tämän talorähjän omisti, kuten Aljoša tiesi, eräs kaupungin pikkuporvaristoon kuuluva jalaton eukko, joka asui yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli ollut sivistyneen maailman sisäkkönä pääkaupungissa ja vielä äskettäin palvellut kenraalien perheissä, mutta oli nyt jo noin vuoden verran ämmän sairauden takia ollut kotona ja komeillut hienoilla puvuillaan. Tämä eukko tyttärineen oli kuitenkin joutunut hirveään köyhyyteen, niin että he kävivät joka päivä naapurinsa Fjodor Pavlovitšin keittiössä hakemassa lientä ja leipää. Marfa Ignatjevna ammenteli sitä heille mielellään. Mutta tytär, vaikka kävikin lientä hakemassa, ei kuitenkaan myynyt ainoatakaan puvuistaan, ja olipa eräässä niistä hyvin pitkä laahustinkin. Tämän viimeksimainitun seikan oli Aljoša saanut tietää, tietysti sattumalta, ystävältään Rakitinilta, joka tiesi ehdottomasti kaikki kaupungin asiat, ja hän oli asian kuultuaan sen luonnollisesti unohtanut. Mutta kun hän saapui naapurin puutarhan kohdalle, niin hän yht'äkkiä muisti juuri tuon laahustimen, kohotti nopeasti päänsä, jonka hän alakuloisena ja mietteissään oli painanut alas, ja… kohtasi äkkiä jotakin aivan odottamatonta.

Säleaidan takana naapurin puutarhassa seisoi jonkin korokkeen päälle kiivenneenä hänen veljensä Dmitri Fjodorovitš rintaa myöten aidan yli työntyneenä ja antoi hänelle kaikin voimin käsillään merkkejä, kutsui ja houkutteli häntä luokseen ilmeisesti peläten ei vain huudahtamista, vaan ääneen puhumistakin, jotta häntä ei kuultaisi. Aljoša juoksi heti aidan luo.

— Hyvä oli, että sinä itse katsahdit tänne, muuten olin vähällä huutaa sinua, — kuiskasi Dmitri Fjodorovitš hänelle iloisesti ja kiireesti. — Kiipeä tänne! Pian! Ah, miten oivallista, että tulit. Ajattelin juuri sinua…

Aljoša oli itsekin iloissaan, mutt'ei vain oikein tietänyt, miten pääsisi aidan yli. Mutta Mitja tarttui voimakkaalla kädellään hänen kyynärpäähänsä ja auttoi hyppäämään. Kooten kouraansa viittansa liepeet Aljoša hyppäsi aidan yli ketterästi kuin paljasjalkainen kaupunkilaispoika.

— No, liikutahan jalkojasi, mennään! — kuiskasi Mitja ihastuksissaan.

— Minne sitten? — kuiskasi Aljoša puolestaan katsellen joka taholle ja huomaten olevansa aivan tyhjässä puutarhassa, jossa ei ollut ketään muita kuin he kaksi. Puutarha oli pieni, mutta isäntäväen talorähjä oli kuitenkin noin viidenkymmenen askelen päässä heistä. — Täällähän ei ole ketään, miksi sinä kuiskutat?

— Miksi kuiskin? Ah, piru vieköön, — huudahti äkkiä Dmitri Fjodorovitš täydellä äänellä, — miksi tosiaankin kuiskin? No, tästä näet itse, kuinka luonnon päättömyys voi tulla esille. Minä olen täällä väijyksissä ja vaalin salaisuutta. Selitys tulee myöhemmin, mutta ymmärtäen, että on kysymyksessä salaisuus, minä aloin äkkiä puhuakin salaisesti ja kuiskuttelen kuin hölmö, vaikka se on tarpeetonta. Menkäämme! Kas tuonne! Ole siihen asti vaiti. Tahdon suudella sinua!

Kiitos Korkeimman maan päällä, kiitos Hänen minussa…

Äsken juuri ennen tuloasi täällä istuessani minä tätä toistelin…

Puutarha oli noin desjatinan laajuinen tai hieman laajempi, mutta puita oli istutettu vain sen reunoille, kaikkien neljän aidan vierustalle, — omenapuita, vaahteroita, lehmuksia, koivuja. Puutarhan keskusta oli tyhjä, ja sen peitti niitty, josta saatiin joka kesä muutamia puutia heinää. Puutarhan antoi emäntä keväisin vuokralle muutamasta ruplasta. Oli myös vaapukka-, karviaismarja- ja viinimarjapenkkejä, nekin aitojen vieressä. Aivan talon luona oli äskettäin laitettuja vihanneslavoja. Dmitri Fjodorovitš vei vieraansa erääseen kauimpana talosta olevaan puutarhan nurkkaan. Siellä tiheässä kasvavien lehmusten ja vanhojen viinimarja- ja seljapensaitten, koiranheisipuiden ja syreenien keskellä näkyi yht'äkkiä jotakin vanhan, viheriäisen huvimajan jätteiden kaltaista. Huvimaja oli mustunut ja kallellaan, siinä oli ristikkoseinä ja tiivis katto, ja se saattoi vielä suojata sateelta. Huvimajan oli rakentanut, Herra ties milloin, kertomusten mukaan noin viisikymmentä vuotta sitten, eräs talon silloinen haltija Aleksandr Karlovitš von Schmidt, entinen everstiluutnantti. Mutta kaikki oli jo lahonnutta, lattia oli mätä, kaikki lattialaudat huojuivat, puu haiskahti kostealle. Huvimajassa oli viheriäinen, puinen, maahan kaivettu pöytä ja sen ympärillä penkkejä, jotka myös olivat viheriäiset ja joilla vielä saattoi istua. Aljoša oli heti huomannut veljensä olevan riemastuksen vallassa, mutta kun hän astui huvimajaan, niin hän näki pöydällä puoli pulloa konjakkia ja ryyppylasin.

— Tämä on konjakkia! — nauraa hohotti Mitja. — Sinä jo katsot: »taas juopottelee»? Älä usko harhakuvaa.

Älä usko joukon jaaritusta, ja epäilykses unhota…

Minä en juopottele, minä vain »herkuttelen», kuten sanoo sinun sikasi Rakitin, josta tulee valtioneuvos ja joka aina tulee sanomaan »herkuttelen». Istu. Tahtoisin ottaa sinut, Aljoška, ja painaa rintaani vastaan, mutta sillä tavoin, että litistäisin, sillä koko maailmassa… oikeastaan… o-o… oi-ke-as-taan… (hik! hik!) rakastan ainoastaan sinua!

Hän lausui viimeisen osan lausetta miltei raivostuneena.

— Ainoastaan sinua ja lisäksi vielä yhtä kehnoa naista, johon olen rakastunut, ja se onkin turmioni. Mutta rakastuminen ei ole samaa kuin rakastaminen. Rakastua voi, vaikka vihaakin. Muista se! Nyt minä vielä puhun iloisesti! Istu tuonne pöydän ääreen ja minä istun tähän sivulle viereesi, katselen sinua ja puhun. Sinä olet koko ajan vaiti ja minä puhun, sillä aika on tullut. Muuten, tiedätkö, olen tullut siihen johtopäätökseen, että pitää tosiaankin puhua hiljaa, sillä täältä… täältä… voi löytyä korvat, joita vähimmän odottaa. Kaiken selitän, sanottu on: jatko seuraa. Minkätähden olen kiihkeästi halunnut luoksesi, äsken juuri toivonut seuraasi, kaikki nämä päivät ja nyt (olen ollut täällä ankkurissa jo viisi päivää)? Kaikki nämä päivät? Sen tähden että sinulle yksin sanon kaiken, sen tähden että pitää, sen tähden että sinä olet tarpeellinen, sen tähden että huomenna lennän pilvistä, sen tähden että huomenna elämä loppuu ja alkaa. Oletko tuntenut, oletko nähnyt unissasi, miten vuorilta pudotaan umpilaaksoon? No, niin minä nyt lennän, mutta en unessa. Enkä pelkää, äläkä sinäkään pelkää. Se on: minä pelkään, mutta minusta on suloista. Toisin sanoen: ei ole suloista, vaan riemukasta… No, hitto, sama se, oli mitä oli. Voimakas henki, heikko henki, akkamainen henki, — oli miten oli! Ylistäkäämme luontoa: katso, miten paljon auringonpaistetta, taivas on niin puhdas, lehdet ovat kaikki viheriäisiä, on vielä täysi kesä, neljäs tunti iltapäivää, hiljaisuus! Minne olit menossa?

— Olin menossa isän luo ja ensin aioin poiketa Katerina Ivanovnan luo.

— Hänen luokseen ja isän luo! Uh! Sepä oli yhteensattuma! Sillä miksi minä sinua kutsuin, miksi toivoin, miksi kiihkeästi halusin ja ikävöitsin kaikista sydämeni syvimmistä sopukoista asti, vieläpä kylkiluillanikin? Lähettääkseni sinut puolestani nimenomaan isän luo ja sitten hänen luokseen, Katerina Ivanovnan luo, ja niin lopettaakseni välit sekä hänen että isän kanssa. Lähettääkseni enkelin. Olisin voinut lähettää kenet tahansa, mutta minun oli tarpeen lähettää enkeli. Ja tässä sinä itse oletkin menossa hänen luokseen ja isän luo.

— Tahdoitko todellakin lähettää minut? — pääsi Aljošan suusta, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tuskaa.

— Seis, sinä tiesit sen. Minä näen, että sinä ymmärsit heti kaiken. Mutta ole vaiti, ole toistaiseksi vaiti. Älä sääli äläkä itke!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, vaipui ajatuksiinsa ja pani sormen otsalleen:

— Hän on itse kutsunut sinua, hän on kirjoittanut sinulle kirjeen tahi jotakin sellaista, ja siksi sinä läksit hänen luokseen. Tokkohan muuten olisit lähtenyt?

— Tässä on kirjelippu. — Aljoša otti kirjeen taskustaan. Mitja silmäsi sitä kiireesti.

— Ja sinä läksit kulkemaan takateitä! Oi, jumalat! Kiitän teitä, että lähetitte hänet kulkemaan takateitä ja että hän osui luokseni niinkuin kultainen kala vanhalle hölmölle kalastajalle sadussa. Kuule, Aljoša, kuule, veli. Nyt aion sanoa kaikki. Sillä jollekulle täytyy sanoa. Taivaan enkelille jo sanoin, mutta pitää sanoa myös enkelille maan päällä. Sinä olet enkeli maan päällä. Sinä kuuntelet, sinä harkitset ja annat anteeksi… Minä tarvitsenkin juuri sitä, että minulle joku korkeampi antaa anteeksi. Kuule: jos kaksi olentoa yht'äkkiä irtaantuu kaikesta maallisesta ja lentää tuntemattomaan, tai ainakin toinen heistä, ja sitä ennen, pois lentäessään tai tuhoutuessaan, tulee toisen luo ja sanoo: tee minulle se ja se, semmoista, mitä ei koskaan keneltäkään pyydetä, vaan jota voi pyytää ainoastaan kuolinvuoteella, — niin eikö toinen sitä täytä!… jos hän on ystävä tai veli?

— Minä täytän, mutta sano, mitä se on, ja sano pian, — lausui Aljoša.

— Pian… Hm. Älä kiirehdi, Aljoša: sinä kiirehdit ja olet levoton. Ei nyt tarvitse kiirehtiä. Nyt on maailma lähtenyt toisille teille. Ah, Aljoša, on vahinko, että sinä et ole miettinyt asioita niin pitkälle, että olisit riemastunut! Mutta mitäpä muutoin puhunkaan hänelle? Ethän sinä ole niin pitkälle miettinyt! Mitä minä, roikale, puhunkaan:

»Ihminen, ylevä ollos!»

Kenen runosta se on?

Aljoša päätti odottaa. Hän ymmärsi, että hänellä todellakin kenties vain täällä nyt oli tehtävää. Mitja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa nojaten kyynärpäällään pöytään ja tukien päätään kämmenellään. Molemmat olivat vaiti.

— Ljoša, sanoi Mitja, — sinä olet ainoa, joka ei naura! Tahtoisin aloittaa tunnustukseni Schillerin hymnillä ilolle! An die Freude! Mutta minä en osaa saksaa, tiedän vain että an die Freude. Älä luule, että minä lavertelen hutikassa. En ollenkaan humalapuheita. Konjakki on konjakkia, mutta minä tarvitsen sitä kaksi pulloa juopuakseni, —

Sileeni oon punanaama aasirähjän selässä,

mutta minä en ole juonut neljättä osaakaan pulloa enkä ole sileeni. En ole sileeni, Seilenos, mutta sen sijaan seilaan ja minussa on puhtia, sillä olen tehnyt ratkaisun ainaiseksi. Koetin saada Seilenoksesta laitetuksi sanaleikin ja anna se yritys minulle anteeksi, sinun on tänään annettava minulle paljon anteeksi, enemmän kuin sanaleikki. Älä hätäile, en minä vätystele, vaan puhun asiaa ja tulen heti paikalla asiaan. En pingoita liiaksi hyvänahkaisuuttasi. Odotahan, kuinka se olikaan…

Hän nosti päänsä, vaipui mietteisiin ja alkoi äkkiä riemastuneesti:

Pelokkaana asusteli troglodyytti luolassaan. Nomadi taas kuljeskeli, ryösti autioksi maan… Kädessänsä keihäs, jousi, kulki kyttä metsästäin. Onneton, ken maihin nousi, jos toi tuulet tänne päin.

Olymposta maahan tähän Ceres äiti alas saa Proserpinaa etsimähän: karu, kolkko on se maa. Ei saa jumalatar ylväs hoivaa eikä suojaakaan, eikä missään templin pylväs kerro hurskaudesta maan.

Ei hän siellä pellon viljaa missään uhriksensa saa, ihmisruumiin jätteet hiljaa alttareilla savuaa. Ja jos minne murhemieliä Ceres katseensa loi vain, alennuksessansa siellä ihmisen hän näki ain'.

Mitja alkoi äkkiä itkeä ääneensä. Hän tarttui Aljošan käteen.

— Ystäväni, ystäväni, alennustilassa, alennustilassa nytkin. Hirveän paljon on ihmisen maan päällä kärsittävä, hirveän paljon on hänellä onnettomuutta! Älä luule, että minä olen vain niitä upseerisäädyn epäkelpoja, jotka juovat konjakkia ja irstailevat. Minä, veliseni, ajattelenkin vain tätä, tätä alennukseen vaipunutta ihmistä, jos vain en valehtele. Suokoon Jumala, että nyt en valehtelisi enkä kehuisi itseäni. Sen tähden minä ajattelen tätä ihmistä, että itse olen sellainen ihminen.

Jotta alennuksestansa nousta voisi ihminen, hän maaemon vanhan kanssa liiton teki ikuisen.

Mutta tässäpä on pulma: kuinka minä teen liiton maan kanssa ainaiseksi? En suutele maata, en viillä sen rintaa; pitäisikö minun ruveta talonpojaksi tai paimeneksi, vai mitä? Kuljen enkä tiedä: olenko joutunut löyhkään ja häpeään vaiko valoon ja riemuun. Sepä juuri on surkeata, sillä kaikki maailmassa on arvoitus! Ja kun minä tulin vaipuneeksi kaikkein syvimpään irstauden häpeään (ja semmoista minulle vain onkin tapahtunut), niin olen aina lukenut tuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Paransiko se minua? Ei koskaan! Sillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, niin se tapahtuu päistikkaa, pää alaspäin ja koivet pystyssä, vieläpä olen tyytyväinenkin siihen, että putoan tämmöisessä alennuksen tilassa ja pidän sitä itseeni nähden kauniina. Ja juuri kesken tuon häpeän minä yht'äkkiä aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen alhainen ja halpamainen, mutta olkoon minunkin suotu suudella sen vaipan lievettä, johon Jumalani on verhoutunut. Olkoonpa, että samaan aikaan seuraan pirun jälkiä, olen kuitenkin myös Sinunkin poikasi, Jumala, ja rakastan Sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi seisoa ja olla olemassa.

Luomakunnan sielun vainen ilo yksin virvoittaa. Käyttövoima jumalainen kuohumaan tuon maljan saa. Se toi ruohon päivän valoon, järjesteli kaaoksen maailmoitten muotoon jaloon taakse tähtitarhojen.

Riemun lahjat, meille suodut, luonto-emo tarjoaa. Kaikki kansat, kaikki luodut niitä nauttia nyt saa. Onnen suo se ystäville, viinin, lemmen kiehkuran, irstaan innon hyönteisille… enkeleille taivahan.

Mutta riittää jo runoa! Olen vuodattanut kyyneliä, ja anna sinä minun itkeä. Olkoon tämä vain tyhmyyttä, jolle kaikki nauravat paitsi sinä. Nyt silmäsi palavat. Riittää runoa jo. Tahdon nyt puhua sinulle »hyönteisistä», niistä, joille Jumala on antanut ominaisuudeksi hekumallisuuden:

»Irstaan innon hyönteisille!»

Minä, veliseni, olen juuri tuo hyönteinen, ja minusta erityisesti tuo onkin sanottu. Ja me kaikki Karamazovit olemme samanlaisia, sinussakin, enkelissä, elää tämä hyönteinen ja synnyttää veressäsi myrskyjä! Kauneus — se on kauhea ja peloittava asia! Kauhea sen tähden, että se on määrittelemätön, mutta sitä on mahdoton määritellä, koska Jumala on antanut vain arvoituksia. Tässä rannat yhtyvät, tässä kaikki ristiriidat ovat yhdessä. Minä, veliseni, olen hyvin sivistymätön, mutta olen tätä paljon ajatellut. Hirveän paljon on salaisuuksia! Liian monet arvoitukset painavat ihmistä maan päällä. Selvitä ne parhaasi mukaan ja koeta päästä kuivana ylös vedestä. Kauneus! En voi kestää sitä, että joku sydämeltään ylevämpikin ja suuriälyinen ihminen aloittaa pitämällä ihanteena madonnaa ja lopettaa sodomalaisin ihantein. Vielä kauheampaa on, kun joku, jolla on sodomalainen ihanne sielussaan, ei myöskään kiellä madonna-ihannetta, ja se saa hänen sydämensä palamaan, ja se sydän palaa totisesti, totisesti, aivan niinkuin nuoruuden puhtaina vuosina. Ei, avara on ihminen, liiankin avara, minä tahtoisin sen kaventaa. Piru tietää, mitä se kaikki on, semmoinen on juttu! Minkä järki tuomitsee häpeäksi, se on sydämelle pelkkää kauneutta. Onko Sodomassa kauneutta? Usko pois, Sodomassa se juuri onkin ihmisten suurelle enemmistölle, — oletko tietänyt tämän salaisuuden vai etkö? Kauheata on, että kauneus ei ole ainoastaan peloittava, vaan myös salaperäinen asia. Tässä taistelevat perkele ja Jumala, ja taistelukenttänä on — ihmisten sydämet. Muuten kukin puhuu siitä, mikä hänellä on kipeä. Kuule, nyt siirryn itse asiaan.

4.

Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina

Minä olen juopotellut. Äsken isä sanoi minun maksaneen muutamia tuhansia neitojen viettelemisestä. Se on sikamaista kuvittelua, eikä semmoista ole koskaan tapahtunut, ja mikäli taas jotakin on ollut, niin erityisesti »siihen» ei ole tarvittu rahoja. Rahat ovat minulle — sivuseikka, sielun kuume, kalustus. Nyt on tuo minun naiseni, huomenna on hänen sijallaan katutyttö. Niin toista kuin toistakin pidän hyvällä tuulella, syydän rahoja täysin kourin, musiikkia, hälinää, mustalaistyttöjä. Jos on tarpeen, niin annan naisillenikin, sillä ne ottavat, ottavat kiihkeästi, se täytyy tunnustaa, ja ovat tyytyväisiä ja kiitollisia. Neitoset ovat minua rakastaneet, eivät kaikki, mutta on semmoistakin sattunut, on sattunut. Mutta minä olen aina rakastanut syrjäkatuja, autioita ja pimeitä takakujia torin tuolla puolen, — siellä on seikkailuja, siellä on yllätyksiä, siellä on luonnonlapsia loassa. Minä puhun kuvaannollisesti, veliseni. Meidän kaupunkipahasessamme ei itse asiassa ole ollut tuommoisia syrjäkatuja, mutta siveellisessä suhteessa on kyllä ollut. Jos sinä olisit samanlainen kuin minä, niin ymmärtäisit, mitä ne merkitsevät. Minä rakastin irstailua, rakastin myös irstailun häpeätä. Rakastin julmuutta: enkö ole lude, ilkeä hyönteinen? On sanottu — Karamazov! Kerran teki koko kaupunki huvimatkan, mentiin seitsemällä kolmivaljakolla; pimeässä, talvella, reessä aloin puristella erään naapurineitosen kättä ja sain tämän tytön itseäni suutelemaan, virkamiehen tyttären, köyhän, herttaisen, lempeän, taipuvaisen. Hän salli sen tapahtua, salli paljon tapahtua pimeässä. Luuli, raukka, että minä seuraavana päivänä saavun heille kosimaan (minuahan pidettiin pääasiassa sopivana sulhasena); mutta minä en tämän jälkeen vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan, en puolta sanaa viiteen kuukauteen. Näin, kuinka minua seurasivat tanssin aikana salin nurkasta (meillähän myötäänsä tanssitaan) hänen silmänsä, näin, kuinka ne paloivat — niissä oli lempeän paheksumisen tuli. Tämä leikki huvitti hyönteismäistä himokkuuttani, jota minä itsessäni elätin. Viiden kuukauden kuluttua hän meni naimisiin erään virkamiehen kanssa ja matkusti pois… vihoissaan minulle ja kenties yhä vielä lempien. Nyt he elävät onnellisina. Huomaa, että minä en ole asiasta puhunut kenellekään, en ole vahingoittanut hänen mainettaan. Vaikka minulla on alhaiset pyyteet ja rakastan alhaisuutta, niin en kuitenkaan ole vailla kunniantuntoa. Sinä punastut, silmäsi välähtivät. Riittää jo sinulle tätä likaa. Mutta tämä kaikki oli vielä vain tuommoista, Paul de Kock -kukkasia, vaikka julma hyönteinen jo kasvoi ja tuli yhä voimakkaammaksi sielussa. Tässä on, veliseni, kokonainen muistojen albumi. Suokoon Jumala heille, armaille, terveyttä. Kun minä katkaisin välit, niin tapani ei ollut riidellä. Minä en koskaan mitään ilmaissut, en koskaan pannut kenenkään mainetta alttiiksi. Mutta riittää. Luulitko tosiaankin, että minä vain tuon roskan takia kutsuin sinut tänne? Ei, minä kerron sinulle mielenkiintoisemman asian. Mutta älä ihmettele, että minä en häpeä sinua, vaan olen tavallani iloinenkin.

— Tämän sinä sanoit senvuoksi, että minä punastuin, — huomautti Aljoša äkkiä. — En minä punastunut sinun puheistasi enkä teoistasi, vaan siksi, että olen samanlainen kuin sinäkin.

— Sinäkö? Puhutpa jo vähän liikoja.

— Ei, en ollenkaan liikoja, — lausui Aljoša kiihkeästi. (Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan ollut hänen mielessään.) — Samat portaat siinä on. Minä olen alimmalla portaalla, sinä ylhäällä, jossakin kolmannentoista tienoilla. Minulle tämä asia näyttää semmoiselta, mutta se on kuitenkin kaikki samaa, aivan samanluontoista. Ken on astunut alimmalle portaalle, se astuu joka tapauksessa ehdottomasti myös ylimmälle.

— Siis olisi kai parasta olla ollenkaan astumatta?

— Ken voi — hänen on paras olla kokonaan astumatta.

— Entä voitko sinä?

— Luultavasti en.

— Ole vaiti, Aljoša, ole vaiti, rakkaani, tahtoisin suudella kättäsi, noin vaan, liikutuksesta. Tuo Grušenjka veitikka on ihmistuntija, hän sanoi kerran minulle joskus syövänsä sinut… Minä olen vaiti, olen vaiti! Iljettävyyksistä, kärpästen saastuttamalta alueelta, siirrymme minun murhenäytelmääni, niinikään kärpästen saastuttamalle alueelle, toisin sanoen kaikenlaisen alhaisuuden saastuttamalle. Asia on näet siten, että vaikka ukonrahjus valehtelikin puhuessaan viattomien viettelemisestä, niin itse asiassa minun murhenäytelmässäni on ollut sitäkin, vaikka vain yhden kerran eikä siitäkään tullut mitään. Ukko, joka minua soimasi olemattomilla asioilla, ei tiedä mitään tästä jutusta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut, sinä olet ensimmäinen, jolle kerron, tietysti lukuunottamatta Ivania, Ivan tietää kaikki. Hän on sen saanut tietää paljon aikaisemmin kuin sinä. Mutta Ivan on kuin hauta.

— Onko Ivan kuin hauta?

— On.

Aljoša kuunteli erittäin tarkkaavaisesti.

— Vaikka minä palvelinkin vänrikkinä tässä linjapataljoonassa, niin olin kuitenkin silmälläpidon alaisena aivan kuin joku maanpakolainen. Mutta kaupunkipahanen otti minut hirveän hyvästi vastaan. Minä panin paljon rahaa menemään, minua luultiin rikkaaksi, ja uskoin itsekin olevani rikas. Muuten lienen jollakin muullakin heitä miellyttänyt. Pyörittelivät kyllä päätään, mutta pitivät todella minusta. Minun everstiluutnanttini, vanha mies jo, alkoi äkkiä tuntea minua kohtaan vastenmielisyyttä. Hän pyrki käymään kimppuuni; mutta minussa oli miestä pitämään puoliani, ja sitäpaitsi oli koko kaupunki minun puolellani, ei ollut hyvä käydä kovin paljon kimppuuni. Olin syypää itsekin, en osoittanut asianmukaista kunnioitusta. Olin ylpeä. Tuolla itsepäisellä vanhuksella, joka oli kelpo mies ja perin hyväntahtoinen ja vieraanvarainen, oli aikoinaan ollut kaksi vaimoa, mutta molemmat olivat kuolleet. Ensimmäinen vaimo oli joistakin vaatimattomista piireistä ja jätti jälkeensä tyttären, myöskin vaatimattoman. Minun aikanani tämä oli jo neljänkolmatta vuoden ikäinen neito ja asui isänsä luona yhdessä tätinsä, äitivainajan sisaren kanssa. Täti oli harvasanainen ja luonnollinen, sisarentytär, everstiluutnantin tytär, oli vilkas ja luonnollinen. Tekee mieleni häntä muistellessani puhua hänestä hyvää: en ole, veikkoseni, koskaan tavannut parempaa naisluonnetta kuin tällä neidolla oli. Hänen nimensä oli Agafja, ajattelehan, Agafja Ivanovna. Eikä hän ollenkaan ollut hullumman näköinenkään venäläisen maun mukaan — pitkä, pulska, ruumiiltaan täyteläinen, kaunissilmäinen, kasvot kenties hieman karkeatekoiset. Hän ei mennyt naimisiin, vaikka oli ollut kaksi kosijaa. Hän antoi rukkaset eikä menettänyt iloisuuttaan. Minä olin hänen kanssaan hyvissä väleissä — ei sillä tavoin, ei, kaikki oli tässä puhdasta, olimme vain hyvät ystävät. Olenhan usein ollut naisten kanssa väleissä aivan viattomasti, ystävyyssuhteissa. Lörpöttelin hänelle kaikenlaisista asioista niin vapaasti, että uh! — mutta hän vain nauroi. Monet naiset pitävät avomielisyydestä, huomaa se, ja hän oli sen lisäksi tyttö, mikä minua suuresti huvitti. Ja vielä eräs seikka: häntä ei olisi voinut mitenkään nimittää neidiksi. Eläessään isän talossa hän ja hänen tätinsä ikäänkuin vapaaehtoisesti alentautuivat, eivät tahtoneet olla kaiken muun seuran vertaisia. Kaikki pitivät hänestä ja tarvitsivat häntä, sillä hän oli mainio ompelijatar: hän oli taitava, ei pyytänyt maksua palveluksistaan, mutta jos hänelle jotakin lahjoitettiin, niin hän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan. Everstiluutnantti taas oli miesten mies. Hän oli paikkakuntamme ensimmäisiä henkilöitä. Hän eli leveästi, otti vastaan koko kaupungin, illallisia, tanssiaisia. Kun minä tulin sinne ja astuin pataljoonaan, niin kaupungilla kerrottiin, että luoksemme kohta saapuu pääkaupungista everstiluutnantin toinen tytär, ihmeen ihana kaunotar, joka juuri on päässyt eräästä ylhäisön instituutista pääkaupungissa. Tämä toinen tytär on juuri tuo Katerina Ivanovna, ja hän on everstiluutnantin toisesta vaimosta. Tämä toinen vaimo, joka jo oli kuollut, oli jostakin huomattavasta kenraalin perheestä, vaikka hän muutoin, kuten varmasti tiedän, ei myöskään tuonut everstiluutnantille mitään rahoja. Oli siis vain mahdollisesti toiveita periä sukulaisilta, mutta käteistä rahaa ei ollut ensinkään. Ja kuitenkin, kun tämä tyttö saapui (vierailemaan eikä ainaiseksi), niin koko kaupungissamme alkoi ikäänkuin uusi elämä, kaikkein ylhäisimmät rouvat — kaksi kenraalin rouvaa, yksi everstin rouva ja kaikki, kaikki heidän jäljessään — ryhtyivät heti puuhaan, ottivat hänet huostaansa, alkoivat huvittaa, hänestä tuli tanssiaisten ja huviretkien kuningatar, kyhättiin kokoon kuvaelmia joittenkin kotiopettajatarten hyväksi. Minä olin vaiti, minä ryypiskelin, keksin silloin sellaisen kepposen, että koko kaupunki alkoi siitä puhua. Huomasin hänen kerran luovan minuun tarkastelevan silmäyksen, se oli patterinkomentajan luona, mutta minä en silloin lähestynyt häntä: en ollut välittävinäni hänen tuttavuudestaan. Jonkin ajan kuluttua minä häntä lähestyin, sekin oli illanvietossa, mutta hän tuskin oli näkevinään minua, nyrpisti huuliaan halveksivasti. Maltahan, ajattelin, minä kostan tämän! Olin siihen aikaan suuri huimapää ja tunsin sen itse. Pääasia on, että tunsin, ettei »Katenjka» ollut vain tavallinen viaton instituutin tyttönen, vaan että hän oli henkilö, jolla oli luonnetta ja joka oli ylpeä sekä todellakin hyveellinen ja ennen kaikkea älykäs ja sivistynyt, kun taas minulta puuttui kumpiakin. Luulet minun aikoneen kosia? Ei ollenkaan, tahdoin vain kostaa sen, että hän ei välittänyt minusta, niin uljaasta miehestä. Mutta toistaiseksi join ja mellastin. Viimein everstiluutnantti pani minut kolmeksi päiväksi arestiin. Juuri siihen aikaan isäni lähetti minulle kuusituhatta ruplaa, sen jälkeen kuin olin lähettänyt hänelle asianmukaisen luopumiskirjan ja selityksen, että me muka olimme »kuitit» ja että minä en enää vaadi mitään. Minä en silloin ymmärtänyt mitään. Aina tännetulooni saakka, veliseni, vieläpä näihin viimeisiin päiviin, kenties tähän päivään asti, en ole ymmärtänyt mitään kaikista noista teidän rahariidoistanne isän kanssa. Mutta hitto siitä, siihen tulemme myöhemmin. Silloin, kun minä sain nuo kuusituhatta, sain äkkiä tietää erään ystäväni kirjeestä minulle sangen mielenkiintoisen asian, nimittäin että meidän everstiluutnanttiimme oltiin tyytymättömiä ja että epäiltiin hänen asiainsa olevan epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, että viholliset kaivoivat hänelle kuoppaa. Suoraa päätä saapuikin divisioonan komentaja ja läksytti häntä aika lailla. Vähän myöhemmin häntä käskettiin pyytämään virkaero. En rupea sinulle kertoilemaan, miten asia kehittyi yksityiskohdissaan. Hänellä oli todellakin vihamiehiä. Äkkiä koko kaupunki määrättömästi kylmeni häntä ja koko perhettä kohtaan, ja kaikki äkkiä kaikkosivat hänen läheisyydestään. Nytpä tein ensimmäisen temppuni: satun kohtaamaan Agafja Ivanovnan, jonka kanssa aina olin ystävyydessä, ja sanon: »Teidän isältännehän puuttuu neljätuhattaviisisataa ruplaa valtion rahoja.» — »Mitä nyt, miksi te semmoista puhutte? Äsken kävi kenraali ja kassassa ei ollut vajausta»… — »Silloin ei ollut, mutta nyt on.» Hän pelästyi hirveästi: »Pyydän, älkää peloitelko, keneltä te kuulitte?» — »Älkää olko levoton», sanon minä, »en kerro kenellekään, ja tehän tiedätte, että minä puolestani olen äänetön kuin hauta, mutta tahdoin teille tässä yhteydessä vain niin sanoakseni 'kaiken varalta' vielä lisätä: kun teidän isältänne vaaditaan neljätuhattaviisisataa eikä hänellä satu olemaan, niin mitäpä toimittaa hänen joutua oikeuden eteen ja vanhoilla päivillään sotamieheksi, lähettäkää mieluummin silloin salaa luokseni teidän instituuttineitosenne, minulle on juuri tullut rahoja, ja voinhan antaa hänelle nelisen tuhatta ja säilytän visusti salaisuuden.» — »Ah, millainen lurjus te olette», sanoo hän. (Tätä sanaa hän käytti.) »Miten ilkeä konna te olettekaan! Kuinka te uskallatte!» Hän meni tiehensä hyvin pahastuneena, mutta minä huusin vielä hänen jälkeensä, että salaisuus säilyy pyhänä ja rikkomattomana. Nämä molemmat eukot, nimittäin Agafja ja hänen tätinsä, sanon sen edeltäpäin, olivat koko tässä jutussa todellisia enkeleitä ja todellakin jumaloivat tuota tuittupäätä sisarta Katjaa, olivat hänen piikojaan… Mutta tämän tempun, nimittäin keskustelumme, Agafja heti kertoi heille, sain sen kaiken myöhemmin selville kuin viisi sormeani. Hän ei sitä salannut, no, sitähän minä tietysti tarvitsinkin.

Äkkiä saapuu uusi majuri ottamaan vastaan pataljoonan. Ryhtyy toimeen. Vanha everstiluutnantti sairastuu äkkiä, ei pääse liikkeelle, istuu kaksi vuorokautta kotonaan, ei luovuta valtion rahoja. Lääkärimme Kravtšenko vakuutti, että ukko oli todella sairas. Mutta minäpä tiesin yksityiskohtia myöten ja olin tietänyt jo kauan salaisesti seuraavaa: että rahamäärä joka kerta esimiesten toimittaman tarkastuksen jälkeen jo neljän vuoden aikana peräkkäin oli aina joksikin aikaa kadonnut kassasta. Everstiluutnantti lainasi rahaa eräälle luotettavalle miehelle, meikäläiselle kauppiaalle, vanhalle leskimiehelle Trifonoville, joka oli partasuu ja käytti kultasankaisia silmälaseja. Tämä matkusti markkinoille, suoritti siellä tarpeellisia liikeasioita ja maksoi sitten heti rahat takaisin everstiluutnantille täydelleen ja toi samalla markkinoilta tuomisia ja tuomisten mukana korkojakin. Mutta tällä kertaa (sain sen silloin aivan sattumalta tietää keskenkasvuiselta poikaselta, Trifonovin kuolasuiselta pojalta ja perilliseltä, turmeltuneimmalta nulikalta, mitä maa on päällään kantanut), tällä kertaa, sanon minä, Trifonov markkinoilta tultuaan ei maksanutkaan mitään takaisin. Everstiluutnantti riensi hänen luokseen: »En ole koskaan saanut teiltä mitään enkä ole voinutkaan saada», — semmoinen oli vastaus. Niinpä nyt everstiluutnanttiimme istuu kotona, päänsä ympäri hän on käärinyt pyyheliinan, kaikki kolme siellä asettelevat jäitä hänen päähänsä. Äkkiä saapuu lähetti kirjan kera ja tuo käskyn: »Valtion rahat on luovutettava heti, viivyttelemättä, kahden tunnin kuluessa.» Hän kuittasi kirjaan, ja tuon kuittauksen olen itse myöhemmin nähnyt. Sitten hän nousi, sanoi menevänsä pukeutumaan sotilaspukuunsa, kiiruhti makuuhuoneeseensa, otti kaksipiippuisen metsästyspyssynsä, latasi sen pannen siihen sotilaskiväärin luodin, riisui oikeasta jalastaan saappaan, pani pyssyn rintaansa vastaan ja alkoi jalallaan haparoida hanaa. Mutta Agafjassa oli herännyt epäluuloja, hän muisti, mitä minä silloin olin puhunut, hiipi jäljessä ja huomasi ajoissa aikeen: syöksähti sisälle, hyökkäsi isän kimppuun takaapäin, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, pyssy laukesi kattoon haavoittamatta ketään. Muut juoksivat sisälle, tarttuivat ukkoon, ottivat pois pyssyn, pitelivät häntä käsistä… Kaiken tämän sain myöhemmin kuulla yksityiskohtaisesti. Minä istuin silloin kotona, oli hämärä, aioin juuri lähteä ulos, pukeuduin, kampasin hiukseni, panin hajuvettä nenäliinaani, otin lakkini, mutta silloin äkkiä avautui ovi ja — edessäni, minun asunnossani, oli Katerina Ivanovna.

Saattaa käydä toisinaan hyvin omituisesti: ei kukaan ollut silloin kadulla huomannut hänen tuloaan luokseni, niin että kaupungilla ei syntynyt mitään juttuja. Minä asuin kahden virkamiehenlesken luona, jotka olivat vanhoja ämmiä, molemmat palvelivat minua, olivat kunnioitettavia eukkoja ja noudattivat kaikessa tahtoani, ja senvuoksi he minun käskystäni nyt pitivät suunsa kiinni, olivat vaiti kuin vaskipatsaat. Tietysti minä heti ymmärsin koko asian. Hän astui sisälle ja katsoi suoraan minuun, tummissa silmissä oli päättäväinen ilme, niiden katse oli melkein kopea, mutta huulissa ja huulien tienoilla huomasin epävarmuutta.

»Sisareni sanoi, että te annatte neljätuhattaviisisataa ruplaa, jos minä tulen niitä hakemaan… itse teidän luoksenne. Olen tullut… Antakaa rahat!…» — hän ei jaksanut hillitä itseään, alkoi läähättää, pelästyi, ääni katkesi, huulten reunat ja niiden luona olevat viivat alkoivat väristä. — Aljoša, kuunteletko sinä vai nukutko?

— Mitja, minä tiedän, että sinä sanot koko totuuden, — lausui Aljoša kiihtyneenä.

— Niin sanonkin. Näin siis, totta puhuen, asia oli, en säästä itseäni. Ensimmäinen ajatukseni oli — karamazovilainen. Kerran, veliseni, minua puri skorpioni ja minä makasin sen johdosta kaksi viikkoa kuumeessa; no, samoin nyt tunsin, että sydäntäni puraisi skorpioni, ilkeä hyönteinen, ymmärrätkö? Loin häneen tarkastelevan silmäyksen. Oletko nähnyt hänet? Hänhän on kaunotar. Mutta ei hänessä se ollut silloin kaunista. Kaunista hänessä oli sillä hetkellä se, että hän oli jalo ja minä olin konna, että hän oli suurenmoinen ylevämielisyydessään ja uhrautuvaisuudessaan isänsä puolesta, mutta minä olin lude. Ja minusta, luteesta ja konnasta, hän nyt oli kokonaan riippuvainen, kokonaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänen kohtalonsa oli määrätty. Sanon sinulle suoraan: tuo ajatus, skorpionin ajatus, valtasi siinä määrin sydämeni, että sydän oli vähällä tulla ulos rinnasta pelkästä nääntymyksestä. Ei näyttänyt enää olevan kysymyksessä mikään taistelukaan: oli tehtävä niinkuin lude, niinkuin ilkeä tarantella, vähääkään säälimättä… Ihan hengitykseni pysähtyi. Kuule: minähän olisin tietysti seuraavana päivänä mennyt pyytämään hänen kättään, jotta tämä kaikki olisi tapahtunut niin sanoakseni kunniallisella tavalla ja ettei kukaan olisi saanut eikä voinut saada tietää asiasta. Sillä vaikka minulla onkin alhaiset pyyteet, niin olen kuitenkin rehellinen mies. Juuri sillä hetkelläpä tuntui joku kuiskaavan korvaani: »Huomennahan tuollainen ihminen sinun saapuessasi kosimaan ei tule puheillesikaan, vaan antaa rengin ajaa sinut pois koko talosta. Halvenna mainettani, mukamas, ympäri kaupungin, minä en pelkää sinua!» Katsahdin neitoon, ääni oli puhunut totta: noin tietysti käykin. Minut työnnetään ulos talosta, sen voi jo nyt päättää hänen kasvoistaan.

Kiukku alkoi kiehua minussa, teki mieleni tehdä halpamainen, porsasmainen kauppiaan temppu: katsoa häneen ivallisesti ja hänen siinä seisoessaan edessäni loukata häntä sanomalla semmoisella äänenpainolla kuin ainoastaan kauppias osaa sanoa:

»Neljäkö tuhatta? Minähän laskin leikkiä, mitä ihmettä te nyt? Kovin olette herkkäuskoisesti tehnyt laskelmanne, neitiseni. Parisen sataa ehkä voisin mielellänikin luovuttaa, mutta neljätuhatta ei ole sellainen rahasumma, neiti, että sen paiskaisi noin kevytmieliseen tarkoitukseen. Olette suvainnut nähdä turhanpäiväisesti vaivaa.»

Katsohan, minä olisin tietysti täten menettänyt kaikki, hän olisi paennut tiehensä, mutta sen sijaan olisin tehnyt infernaalisesti ja kostanut, ja se olisi maksanut vaivan. Koko elämäni ajan olisin sitten ulvonut katumuksesta toivoen, että temppu olisi jäänyt tekemättä. Uskotko, ei koskaan ole minulle tapahtunut mitään sellaista, ei yhdenkään naisen kanssa, että tämmöisellä hetkellä olisin katsonut häneen vihaa tuntien, — mutta nyt olen valmis ristinmerkein vannomaan: tätä naista katselin silloin kolmen tai viiden sekunnin ajan tuntien hirveätä vihaa, — sitä vihaa, josta on rakkauteen, aivan mielettömään rakkauteen vain hiuskarvan verran matkaa! Astuin ikkunan luo, painoin otsani jäätyneeseen ikkunaruutuun ja muistan jään polttaneen tulen tavoin otsaani. Kauan minä en häntä pidättänyt luonani, älä pelkää, käännyin ympäri, astuin pöytäni luo, avasin laatikon ja otin esille viidentuhannen arvoisen viisiprosenttisen, haltijalle asetetun arvopaperin (säilytin sitä ranskankielen sanakirjan sisällä). Näytin mitään sanomatta sen hänelle, taitoin kokoon, annoin hänelle, itse avasin hänelle oven eteiseen ja astuen askelen taaksepäin tein hänelle syvän, kunnioittavan ja ymmärtäväisen kumarruksen, usko minua! Hän vavahti, katsoi suoraan silmiini sekunnin ajan, tuli hirveän kalpeaksi, sanokaamme valkeaksi kuin pöytäliina, ja äkkiä, niinikään sanaakaan puhumatta, hän kumartui, ei nykäisemällä vaan pehmoisesti, syvään, hiljaisesti, ja lankesi jalkoihini — otsa maahan, ei niinkuin instituutissa tehdään, vaan venäläiseen tapaan! Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi pois. Hänen lähtiessään olin miekka vyöllä. Vedin miekan tupesta ja tahdoin pistää itseni kuoliaaksi, minkä tähden — sitä en itsekään tiedä, se oli hirveä tyhmyys tietysti, mutta lienee johtunut innostuksesta. Ymmärrätkö sinä, että toisinaan voi innostuksesta tappaa itsensä? Mutta minä en pistänyt itseäni kuoliaaksi, suutelin vain miekkaa ja pistin sen jälleen tuppeen, — jonka muuten olisin voinut olla sinulle mainitsemattakin. Ja enköhän minä nytkin kaikista taisteluista kertoessani hiukan pistänyt omiani kehuakseni itseäni.

Mutta olkoon, olkoon niin, ja piru vieköön kaikki ihmissydämen vakoojat! Siinä on koko minun entinen »tapaukseni» Katerina Ivanovnan kanssa. Nyt siis siitä tietää veli Ivan ja sinä — ei muut!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, otti kiihtyneenä pari askelta, veti esille liinan, pyyhki hikeä otsaltaan, istuutui sitten taas, mutta ei entiselle paikalleen, vaan vastapäiselle penkille toisen seinän viereen, niin että Aljošan oli pakko kokonaan kääntyä häneen päin.

5.

Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä.»

— Nyt, — sanoi Aljoša, — minä tunnen tämän asian alkupuolen.

— Alkupuolen sinä ymmärrät: se on draama ja tapahtui siellä. Toinen puoli on tragedia ja tapahtuu täällä.

— Toisesta puolesta en ymmärrä vielä mitään, — sanoi Aleša.

— Entä minä? Ymmärränkö minä sitten?

— Maltahan, Dmitri, tässä on eräs kaikkein tärkein sana. Sano minulle: Olethan sulhanen, nytkin sulhanen?

— Minusta ei heti tullut sulhanen, Vaan vasta kolme kuukautta tuon tapahtuman jälkeen. Kun tämä silloin sattui, niin minä seuraavana päivänä sanoin itselleni, että jutussa oli kaikki jo tehty ja se oli lopussa, jatkoa ei seuraa. Minusta näytti halpamaiselta mennä kosimaan. Hänkään puolestaan ei koko sinä kuuden viikon aikana, minkä hän sitten oleskeli kaupungissamme, ilmoittanut sanallakaan itsestään. Yhtä tapausta tosin lukuunottamatta: Hänen käyntinsä jälkeisenä päivänä pujahti luokseni heidän palvelustyttönsä ja antoi sanaakaan sanomatta käärön. Siinä oli osoite: sille ja sille. Avaan — siinä on mitä tuli takaisin viidentuhannen arvopaperista. Tarvittiin kaikkiaan neljätuhatta viisisataa, viidentuhannen arvopaperia myytäessä tuli vähän yli kahdensadan ruplan tappio. Hän lähetti minulle takaisin muistaakseni kaksisataakuusikymmentä ruplaa, en ole aivan varma määrästä, ja vain rahat, — ei kirjelappua, ei pientä sanaakaan, ei mitään selitystä. Minä etsin kääröstä jotakin lyijykynällä tehtyä merkkiä, — ei ollut kerrassaan mitään! Mitäs, minä relluttelin jäljelläolevilla ruplillani, niin että uuden majurini myös oli lopulta pakko rangaista minua. No, everstiluutnantti maksoi kuitenkin valtiolle kuuluvat rahat — onnellisesti ja kaikkien ihmeeksi, sillä kukaan ei enää luullut hänen voivan maksaa koko summaa. Hän maksoi ja sairastui sitten, joutui vuoteen omaksi, makasi kolmisen viikkoa, sitten häntä äkkiä kohtasi aivojen pehmennys ja hän kuoli viiden päivän kuluessa. Hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin, eikä hän ollut vielä ennättänyt saada virkaeroa. Katerina Ivanovna, sisar ja täti lähtivät noin kymmenen päivän kuluttua isän hautajaisten jälkeen Moskovaan. Ja vasta aivan ennen lähtöä, juuri lähtöpäivänä (minä en heitä ollut nähnyt enkä ollut saattamassa), saan pikkuruikkuisen käärön, sinisen, hienoa paperia, ja siinä vain yksi lyijykynällä kirjoitettu rivi: »Minä kirjoitan Teille, odottakaa. K.» Siinä kaikki.

Selitän sinulle nyt asian lyhyesti. Moskovassa tapahtui heidän asioissaan käänne salaman nopeudella ja yhtä odottamattomasti kuin arabialaisissa saduissa. Se kenraalinrouva, joka oli hänen lähin sukulaisensa, menetti yht'äkkiä kaksi lähintä perijätärtään, kaksi lähintä veljentytärtään, — molemmat kuolivat samalla viikolla rokkoon. Järkytetty eukko ihastui Katjaan kuin omaan tyttäreen, kuin pelastavaan enkeliin, takertui häneen, muutti heti testamentin hänen hyväkseen, — se oli myöhemmin tulevaa, mutta toistaiseksi, suoraan kouraan, hän pisti — kahdeksankymmentätuhatta, jotta siinä, mukamas, on sinulle myötäjäisrahoja, tee niillä mitä tahdot. Hysteerinen nainen, tarkastelin häntä sittemmin Moskovassa. No, yht'äkkiä saan silloin postissa neljätuhattaviisisataa ruplaa, olen tietysti ällistynyt ja sanaton ihmettelystä. Kolmen päivän kuluttua tulee luvattu kirjekin. Se on nytkin minulla, pidän sen aina mukanani, ja se on minulla kuolinhetkellänikin, — tahdotko nähdä sen? Lue se välttämättömästi: hän tarjoutuu morsiamekseni, itse sitä ehdottaa, »rakastan mielettömästi; vaikka te ette minua rakastaisikaan, — niin samantekevää, kunhan vain otatte minut vaimoksenne. Älkää pelästykö — en ole teille millään tavoin haitaksi, olen teidän huonekalunne, olen se matto, jota pitkin te kuljette… Tahdon rakastaa teitä ikuisesti, tahdon pelastaa teidät itseltänne»… Aljoša, minä en ole ansiollinen edes toistamaan näitä rivejä alhaisilla sanoillani ja alhaisella puheensävylläni, ainaisella alhaisella puheensävylläni, josta en koskaan ole voinut vapautua! Tämä kirje on lävistänyt minut hamaan tähän päivään saakka, ja onko minun nyt helppo olla, onko minun tänään helppo? Silloin minä kirjoitin hänelle heti vastauksen (en voinut mitenkään itse mennä Moskovaan). Kyynelsilmin minä sen kirjoitin. Yhtä häpeän ikäni: mainitsin, että hän nyt oli rikas ja että hänellä oli myötäjäisiä, kun taas minä olin vain köyhä huimapää, — mainitsin rahoista! Minun olisi pitänyt se kestää, mutta se sattui tulemaan kynästä. Silloin heti kirjoitin Moskovaan Ivanille ja selitin hänelle kaikki kirjeessä parhaani mukaan, kirjettä oli kuusi arkkia, ja lähetin Ivanin hänen luokseen. Mitä sinä katsot, miksi katselet minua? No niin, Ivan rakastui häneen, on nytkin rakastunut, minä tiedän sen, minä tein tyhmyyden teidän kannaltanne katsoen, maailman kannalta, mutta kenties tuo tyhmyys nyt pelastaa meidät kaikki! Uh! Etkö näe, miten Katerina Ivanovna kunnioittaa Ivania, kuinka hän pitää häntä arvossa? Voiko hän verratessaan meitä molempia toisiimme rakastaa sellaista kuin minä, ja lisäksi vielä kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?

— Minä olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa sellaista kuin sinä eikä sellaista kuin Ivan.

— Hän rakastaa hyvettään eikä minua, — pääsi Dmitri Fjodorovitšin suusta hänen tahtomattaan, mutta melkein ilkeästi. Hän naurahti, mutta sekunnin kuluttua hänen silmänsä välähtivät, hän tuli aivan punaiseksi ja iski voimakkaasti nyrkillään pöytään.

— Minä vannon, Aljoša, — huudahti hän suuttuneena hirveästi ja vilpittömästi itseensä, — usko tai ole uskomatta, mutta niin totta kuin Jumala on pyhä ja Kristus on Jumala, minä vannon, että vaikka äsken naurahdinkin hänen parhaille tunteilleen, niin tiedän olevani itse sielultani miljoonan kertaa alhaisempi kuin hän, ja että nuo hänen parhaat tunteensa ovat vilpittömiä aivan kuin taivaan enkelillä! Siinä se murhenäytelmä onkin, että minä tiedän sen varmasti. Mitäpä se tekee, jos ihminen hieman deklamoi? Enkö minä deklamoi? Mutta vilpitönhän minä olen, vilpitön. Mitä taas Ivaniin tulee, niin ymmärränhän jo, miten suuresti kiroten hänen täytyy nyt katsoa luontoa, niin älykäskin kun hän on! Kenelle, mille on annettu etusija? Se on annettu heittiölle, joka ei täälläkään, vaikka on sulhanen, ole voinut kaikkien nähden hillitä irstailuaan, — vaikka morsian, morsian on täällä! Ja minunkaltaiseni asetetaan etusijalle, mutta Ivan hylätään. Miksi? Siksi että neito tahtoo kiitollisuudesta tehdä väkivaltaa elämälleen ja kohtalolleen! Se on järjettömyyttä! Minä en ole puhunut Ivanille koskaan mitään tähän suuntaan, eikä tietysti myöskään Ivan ole sanonut minulle tästä puolta sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään viittausta. Mutta kohtalo täyttyy, ansiollinen astuu hänelle tulevalle paikalle, ja ansioton häviää syrjäkadulle ainaiseksi, — likaiselle syrjäkadulleen, hänelle rakkaalle ja ominaiselle syrjäkadulle, ja siellä, liassa ja haisussa, hän hukkuu vapaaehtoisesti ja mielihyvällä. Puhuin jonkin verran pötyä, sanani ovat loppuunkulutetut, laskettelen kuin umpimähkään, mutta niinkuin olen määrännyt, niin tapahtuu. Minä hukun sivukadun syvyyteen, ja hän menee naimisiin Ivanin kanssa.

— Odotahan, veli, — keskeytti Aljoša taas hyvin levottomana, — yhtä asiaa sinä et tässä kuitenkaan vielä ole minulle selittänyt: sinähän olet sulhanen, sinähän olet kuitenkin sulhanen? Kuinka sinä haluat purkaa kihlauksen, jos morsian ei sitä tahdo?

— Minä olen sulhanen muodon ja siunauksen puolesta, kaikki tapahtui Moskovassa sinne saavuttuani juhlamenoin, jumalankuvin ja mitä parhaassa muodossa. Kenraalinrouva siunasi ja — uskotko, vieläpä onnitteli Katjaa: »Sinä olet hyvin valinnut», sanoi hän, »hyvin, minä näen hänen lävitseen». Ja uskotko, Ivanista hän ei pitänyt eikä onnitellut häntä. Moskovassa minä puhuin paljon myös Katjan kanssa, kuvasin hänelle itseni täydellisesti, kunnon miehen tavoin, tarkasti, vilpittömästi. Hän kuuli kaiken:

»Surumielin kuuli armas, hellin sanoin haasteli»…

No, sanat olivat myöskin ylpeitä. Hän pakotti minut silloin antamaan pyhän lupauksen, että parannan itseni. Minä lupasin. Ja nyt…

— Mitä sitten?

— Ja nyt minä huusin ja haalin sinut tänne tänään, tänä kuukauden päivänä — muista! — lähettääkseni sinut juuri tänään Katerina Ivanovnan luo ja…

— Mitä?

— Sanomaan hänelle, että minä en enää koskaan tule hänen luokseen, käskin vain sanoa terveisiä.

— Onko se mahdollista?

— Siksihän minä lähetänkin sinut asemestani, että se on mahdotonta. Kuinka minä voisin itse sen hänelle sanoa?

— Minne sinä sitten menet?

— Sivukadulle.

— Siis Grušenjkan luo! — huudahti Aljoša surullisesti lyöden käsiään yhteen. — Ihanko Rakitin siis todellakin puhui totta? Minä luulin, että sinä muuten vain kävit Grušenjkan luona ja olet jo lakannut käymästä.

— Sopiiko sulhasen käydä? Onko se mahdollista, vieläpä morsiamen tieten ja ihmisten nähden. Onhan toki minullakin kunniantuntoa. Heti kun aloin käydä Grušenjkan luona, lakkasin samalla olemasta sulhanen ja rehellinen mies, ymmärränhän minä sen. Mitä sinä katsot? Minä, näetkö, menin ensimmäisen kerran hänen luokseen antaakseni hänelle selkään. Sain tietää ja tiedän nyt varmasti, että tuo alikapteeni, isän asiamies, antoi tuolle Grušenjkalle minun vekselini hänen uloshaettavakseen, jotta minusta päästäisiin eroon ja minä lakkaisin vaatimasta. Tahdottiin pelästyttää. Minä läksin liikkeelle antamaan Grušenjkalle selkään. Olin ennenkin nähnyt hänet vilaukselta. Hän ei hämmästytä. Vanhasta kauppiaasta olin kuullut, joka kaiken lisäksi nyt on sairaskin, makaa aivan heikkona, mutta jättää hänelle kuitenkin huomattavan rahamäärän. Tiesin myös, että Grušenjka mielellään ansaitsee rahaa, hommaa sitä kaikin tavoin, kiskoo korkoja, on viekas ja säälimätön veijari. Menin häntä pieksämään, mutta jäinkin hänen luokseen. Salama on iskenyt, rutto on tarttunut, olen saanut tartunnan ja olen yhä sen vallassa ja tiedän, että kaikki on jo lopussa, että mitään muuta ei koskaan tulekaan. Aikojen jakso on täytetty. Semmoinen on minun asiani. Mutta silloin oli aivan kuin vartavasten minulla, kerjäläisellä, taskussa kolmetuhatta. Menimme täältä hänen kanssaan Mokrojeen, sinne on täältä viisikolmatta virstaa, hankin sinne mustalaisia, mustalaistyttöjä, samppanjaa, juotin siellä samppanjaa kaikille talonpojille, kaikille eukoille ja tytöille, liikuttelin tuhansia. Kolmen päivän kuluttua olin putipuhdas rahoista, mutta iloinen poika. Luuletko ehkä iloisen pojan jotakin saavuttaneen? Ei toki saanut nähdä kaukaakaan. Sanon sinulle: kaartuma. Grušenjkalla, veitikalla, on ruumiissaan eräs kaartuma, se kuvastuu hänen pikku jalassaankin, vieläpä vasemman jalan pikkuvarpaassakin se tuntuu. Näin sen ja suutelin sitä, siinä kaikki — vannon sen! Hän sanoo: »Jos tahdot, niin menen naimisiin, sinähän olet kerjäläinen. Sano, että et pieksä minua ja annat minun tehdä mitä haluan, silloin kenties menen kanssasi naimisiin» — nauraa. Nytkin nauraa!

Dmitri Fjodorovitš nousi miltei jonkinmoisen vimman vallassa paikaltaan ja oli aivan kuin olisi äkkiä juopunut. Hänen silmänsä veristyivät.

— Ja tahdotko todellakin mennä hänen kanssaan naimisiin?

— Jos hän vain tahtoo, niin heti paikalla, mutta jos ei tahdo, niin jään muuten hänen luokseen, pihamieheksi hänen taloonsa. Sinä… sinä, Aljoša… — hän pysähtyi äkkiä veljensä eteen, tarttui hänen olkapäihinsä ja alkoi voimakkaasti pudistella häntä. — Tiedätkö sinä, viaton poika, että tämä kaikki on hourausta, mahdotonta hourausta, sillä tämä on murhenäytelmä! Tiedä Aleksei, että minä voin olla alhainen ihminen, minulla voi olla alhaisia ja tuhoisia intohimoja, mutta varas, taskuvaras, eteisvaras ei Dmitri Karamazov voi koskaan olla. No, tiedä siis nyt, että minä olen varas, minä olen taskuvaras ja eteisvaras! Juuri ennenkuin läksin antamaan selkään Grušenjkalle, kutsui minut samana aamuna luokseen Katerina Ivanovna ja hirveän salaisesti, jotta toistaiseksi ei kukaan tietäisi (en tiedä miksi, nähtävästi se hänestä oli tarpeellista), pyysi minua käymään läänin pääkaupungissa ja lähettämään sieltä postissa kolmetuhatta Agafja Ivanovnalle Moskovaan, menemään kaupunkiin sen tähden, että täällä ei tiedettäisi. Nämä kolmetuhatta taskussani minä silloin jouduin Grušenjkan luo, niillä käytiin Mokrojessa. Senjälkeen annoin ymmärtää käyneeni kiireesti kaupungissa, mutta en antanut hänelle postikuittia, sanoin lähettäneeni rahat ja tuovani kuitin, mutta vielä en ole vienyt, olen muka unohtanut. Mitä arvelet, kun nyt tänään menet hänen luokseen ja sanot: »Käskettiin sanomaan teille terveisiä», mutta hän sanoo sinulle: »Entä rahat?» Sinä voisit hänelle vielä sanoa: »Hän on alhainen irstailija ja halpamielinen olento, joka ei voi hillitä tunteitaan. Hän ei silloin lähettänyt rahojanne, vaan tuhlasi ne, koska alhaisen elukan tavoin ei voinut hillitä itseään», mutta voisit kuitenkin lisätä: »mutta sen sijaan hän ei ole varas, tässä ovat teidän kolmetuhattanne, hän palauttaa ne, lähettäkää itse Agafja Ivanovnalle, mutta teille hän käski sanomaan terveisiä». Mutta nyt hän sanoo äkkiä: »Entä missä rahat ovat?»

— Mitja, sinä olet onneton, niinpä kyllä! Mutta et kuitenkaan siinä määrin kuin luulet. Älä anna epätoivon lannistaa itseäsi, älä anna!

— Mitä arvelet, luuletko minun ampuvan itseni, jos en saa kolmeatuhatta antaakseni ne hänelle? Siinäpä se onkin, että minä en ammu itseäni. En kykene siihen nyt, kenties myöhemmin, mutta nyt minä menen Grušenjkan luo… Häviä, ihrani!

— Entä hänen luonaan?

— Tulen hänen miehekseen, saan kunnian olla hänen puolisonsa, ja jos rakastaja saapuu, niin menen toiseen huoneeseen. Hänen ystäviensä likaisia kalosseja puhdistan, puhallan tulta teekeittiöön, juoksentelen asioilla…

— Katerina Ivanovna ymmärtää kaiken, — lausui äkkiä Aljoša juhlallisesti, — ymmärtää kaiken tämän murheen koko syvyyden ja sopii. Hän on erittäin älykäs ja hän näkee itse, että ei voi olla onnettomampi kuin sinä.

— Ei hän tyydy kaikkeen, — hymähti Mitja. — Tässä on, veliseni, semmoista, mitä ei yksikään nainen voi antaa anteeksi. Mutta tiedätkö, mitä olisi paras tehdä?

— Mitä?

— Antaa hänelle takaisin kolmetuhatta.

— Mutta mistä ne otetaan? Kuule, minulla on kaksituhatta, Ivan antaa lisäksi tuhat, siinä on kolmetuhatta, ota ja maksa pois.

— Mutta milloin ne saadaan, nuo sinun kolmetuhattasi? Sinä olet vielä kaiken lisäksi alaikäinenkin, mutta on tarpeen välttämättömästi, välttämättömästi, että sinä jo tänään käyt hänen luonaan, rahojen kanssa tai ilman rahoja, sillä pitemmälle en voi asiaa venyttää, asia on nyt sillä asteella. Huomenna on jo myöhäistä. Minä lähetän sinut isän luo.

— Isän luo?

— Niin, isän luo, ennenkuin menet hänen luokseen. Pyydä isältä kolmeatuhatta.

— Mutta eihän hän anna, Mitja.

— Kuinka hän antaisi, minä tiedän, että hän ei anna. Tiedätkö sinä, Aleksei, mitä on epätoivo?

— Tiedän.

— Kuule: juridisesti hän ei ole minulle mitään velkaa. Olen ottanut häneltä kaikki, aivan kaikki, tiedän sen. Mutta moraalisesti hän on minulle velkaa, eikö niin? Hänhän aloitti äidin kahdeksallakolmattatuhannella ja ansaitsi satatuhatta. Antakoon hän minulle vain kolmetuhatta kahdeksastakolmattatuhannesta, niin hän pelastaa sieluni helvetistä ja se korvaa monet hänen syntinsä! Minä puolestani, vakuutan sen sinulle juhlallisesti, lopetan kaiken noihin kolmeentuhanteen, eikä hän sen koommin kuule minusta mitään. Annan hänelle viimeisen kerran tilaisuuden olla isänä. Sano hänelle, että Jumala itse on lähettänyt hänelle tämän tilaisuuden.

— Mitja, ei hän anna missään tapauksessa.

— Tiedän, että ei anna, tiedän täydelleen. Ja varsinkaan nyt. Tiedänpä lisäksi vielä seuraavaakin: nyt näinä päivinä, kenties vasta eilen, hän on saanut tietää vakavasti (alleviivaa sana vakavasti), että Grušenjka todellakaan ehkä ei laske leikkiä, vaan tahtoo laittautua naimisiin kanssani. Hän tuntee tuon luonteen, tuntee tuon kissan. No, tokkohan hän kaiken lisäksi vielä antaa minulle rahaakin edistääkseen tämmöistä asiaa, kun hän itse on aivan hullaantunut Grušenjkaan? Mutta ei vielä siinä kyllin, voin mainita sinulle enemmänkin: tiedän, että hänellä jo noin viisi päivää on ollut esilleotettuna kolmetuhatta ruplaa, vaihdettuina sadan ruplan seteleihin ja niputettuina isoon kääröön, viidellä sinetillä suljettuun, joka on päältä sidottu ristiin punaisella nauhalla. Näetkö, miten yksityiskohtaiset tiedot minulla on! Kääröön on kirjoitettu: »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», itse hän on sen kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa raapustanut, eikä kukaan tiedä, että hänen hallussaan on nämä rahat, paitsi lakeija Smerdjakov, jonka rehellisyyteen hän luottaa niinkuin itseensä. Jo kolme tai neljä päivää hän on nyt odottanut Grušenjkaa, toivoo hänen tulevan hakemaan kääröä, niin on hän hänelle ilmoittanut, ja Grušenjka puolestaan on lähettänyt sanan, että »ehkäpä tulenkin». Jos hän siis tulee ukon luo, niin voinko silloin mennä hänen kanssaan naimisiin? Ymmärrätkö nyt, miksi minä siis istun täällä salaa ja mitä minä nimenomaan vahdin?

— Grušenjkaa?

— Häntä. Näitten homssujen, tämän talon emäntien asunnosta on vuokrannut itselleen kopukan Foma. Foma on meidän seuduiltamme, meidän entisiä sotamiehiämme. Hän on heidän palveluksessaan, vartioi yöllä ja käy päivällä teiriä ampumassa, se on hänen elinkeinonsa. Tänne hänen luokseen olen nyt asettunut. Sekä hän että emännät tuntevat salaisuuden, nimittäin että minä olen täällä vahdissa.

— Smerdjakov yksinkö tietää?

— Hän yksin. Hän myös minulle ilmoittaa, jos Grušenjka tulee ukon luo.

— Hänkö sinulle kertoi kääröstä?

— Hän. Se on hyvin suuri salaisuus. Ei edes Ivan tiedä rahoista eikä mistään. Mutta ukko lähettää Ivanin ajelemaan Tšermašnjaan pariksi kolmeksi päiväksi: on ilmaantunut lehdon ostaja, tahtoisi hakkauttaa sen maksamalla kahdeksantuhatta, niinpä ukko pyytelee Ivania: »Autahan minua, käy itse katsomassa, kysymyksessä on pari kolme päivää.» Hän tahtoo, että Grušenjka tulisi Ivanin poissaollessa.

—- Hän siis odottaa tänäänkin Grušenjkaa.

— Ei, tänään Grušenjka ei tule, merkit viittaavat siihen suuntaan. Ihan varmaan ei tule! — huudahti Mitja äkkiä. — Niin luulee Smerdjakovkin. Isä juopottelee nyt, istuu pöydässä veli Ivanin kanssa. Käy, Aleksei, pyytämässä häneltä nuo kolmetuhatta…

— Rakas Mitja, mikä sinun on! — huudahti Aljoša hypäten paikaltaan ja katsellen tarkasti raivostunutta Dmitri Fjodorovitšia. Hetken ajan hän luuli tämän menettäneen järkensä.

— Mitä sinä? En minä ole menettänyt järkeäni, — lausui Dmitri Fjodorovitš katsellen häntä kiinteästi ja omituisen juhlallisesti. — Älä pelkää, minä lähetän sinut isän luo ja tiedän mitä puhun: minä uskon ihmeeseen.

— Ihmeeseen?

— Jumalan Kaitselmuksen ihmeeseen. Jumala tietää sydämeni. Hän näkee kaiken epätoivoni. Hän näkee koko tämän kuvan. Salliiko hän kauhean asian tapahtua? Aljoša, minä uskon ihmeeseen, mene!

— Minä menen. Sano, odotatko sinä täällä?

— Odotan. Minä ymmärrän, ettei se käy pian, ettei voi tulla noin vain ja mennä oikopäätä asiaan. Hän on nyt humalassa. Minä odotan kolme tuntia taikka neljä taikka viisi taikka kuusi taikka seitsemän, mutta tiedäkin, että tänään, vaikkapa sydänyöllä, menet Katerina Ivanovnan luo rahojen kanssa tai ilman rahoja ja sanot: käski sanoa teille terveisiä. Tahdon nimenomaan, että sanot tämän lauselman: »Käski näet sanoa terveisiä.»

— Mitja! Entä jos yht'äkkiä Grušenjka tulee tänään… tai jos ei tänään, niin huomenna tai ylihuomenna?

— Grušenjka? Pidän silmällä, hyökkään esille ja estän…

— Entä jos…

— Jos niin, niin tapan. Näin en voi elää.

— Kenet sinä tapat?

— Ukon. Grušenjkaa en tapa.

— Veli, mitä sinä puhut!

— Enhän tiedä, en tiedä… Kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hänen kasvonsa käyvät äkkiä minulle vastenmielisiksi sillä hetkellä. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä pilkkaansa. Tunnen persoonallista inhoa. Juuri sitä pelkään. Saattaa käydä niin, että en voi hillitä itseäni…

— Minä menen, Mitja. Minä uskon Jumalan järjestävän niinkuin hän parhaaksi näkee, ettei tapahtuisi kauheata.

— Ja minä istun ja odotan ihmettä. Mutta jos ei tapahdu, niin…

Aljoša lähti mietteissään isän luo.

6.

Smerdjakov

Hän tapasi isänsä todellakin vielä pöydässä. Pöytä oli, kuten aina, katettu saliin, vaikka talossa oli myös varsinainen ruokasali. Tämä sali oli talon suurin huone ja vanhanaikaisen komeasti kalustettu. Kalusto oli hyvin vanha, valkoinen, ja sen vanha, punainen päällys oli puolisilkkinen. Seinille ikkunoitten väliin oli asetettu kuvastimia, joitten koreat kehykset oli koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla. Nekin olivat valkeat ja kullalla koristetut. Seiniä peittivät valkoiset, monin paikoin jo halkeilleet seinäpaperit, ja niitä koristi kaksi isoa muotokuvaa. Toinen esitti jotakuta ruhtinasta, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli ollut sen seudun kenraalikuvernöörinä, toinen jotakuta niinikään jo aikoja sitten kuollutta piispaa. Etunurkassa oli muutamia pyhimyskuvia, joitten eteen yöksi sytytettiin lamppu… ei niin paljon hartaudesta kuin sen vuoksi, että huone olisi yöllä valaistu. Fjodor Pavlovitš kävi tavallisesti kovin myöhään yöllä makaamaan, kello kolme tai neljä aamulla, ja siihen asti hän tavallisesti kaiken aikaa käveli huoneessa tai istui nojatuolissa mietiskellen. Se oli tullut hänelle tavaksi. Hän vietti yönsä usein aivan yksin talossa ja lähetti palvelijat sivurakennukseen, mutta enimmäkseen hänen luokseen yöksi jäi palvelija Smerdjakov, joka nukkui eteisessä laatikkopenkillä. Aljošan tullessa sisälle oli päivällinen jo lopussa ja pöytään oli tuotu hilloa ja kahvia. Fjodor Pavlovitš nautti mielellään päivällisen jälkeen jotakin imelää konjakin kanssa. Ivan Fjodorovitš oli myös pöydän ääressä ja joi kahvia. Palvelijat, Grigori ja Smerdjakov, seisoivat pöydän luona. Sekä herrat että palvelijat olivat selvästi erittäin hyvällä tuulella. Fjodor Pavlovitš nauraa hohotti kovalla äänellä. Aljoša kuuli jo eteiseen hänen vinkuvan, ennestään niin tutun naurunsa ja päätteli heti naurun sävystä, että isä ei vielä ollut sanottavasti humalassa, vaan toistaiseksi vain hellällä mielellä.

— Kas siinä on hänkin, siinä on hänkin! — uikutti Fjodor Pavlovitš ilostuen yht'äkkiä suuresti Aljošan tulosta. — Yhdy joukkoomme, käy istumaan, ota kahvia, — sehän on paastoruokaa, mutta kuumaa ja hyvää! Konjakkia en tarjoa, sillä sinä paastoat, mutta ehkäpä tahdot? Et, minä annan mieluummin sinulle likööriä, sinä oiva poika! — Smerdjakov, käy kaapilla, toisella hyllyllä oikealla, tässä ovat avaimet, pian!

Aljoša alkoi selitellä, että hän ei tahdo likööriä.

— Tuokoon joka tapauksessa, jos ei sinulle, niin meille, — puheli Fjodor Pavlovitš säteilevänä. — Mutta maltahan, oletko syönyt päivällisen vai etkö?

— Olen syönyt, — vastasi Aljoša, joka itse asiassa oli syönyt vain palan leipää ja juonut lasin kaljaa igumenin keittiössä. — Kuumaa kahvia minä juon mielelläni.

— Armas! Kelpo poika! Hän juo kahvia. Eikö sitä pitäisi kuumentaa? Eihän, sehän on kiehuvaa. Mainiota kahvia, Smerdjakovin tekemää. Tuossa on kahvia ja tuossa on piiraita. Smerdjakov on taiteilija ja varsinkin kalakeiton laittamisessa, se on totinen tosi. Tulehan joskus syömään kalakeittoa, ilmoita edeltäpäin… Mutta kuulehan, kuulehan, minähän käskin äsken sinua muuttamaan tänne jo tänään patjoinesi ja tyynyinesi? Toitko patjan tullessasi? Hehehe!…

— En, en tuonut, — hymähti Aljošakin.

— Ahaa, pelästyit, pelästyitpä äsken, pelästyit? Voi sinua, kyyhkyseni, minäkö voisin pahoittaa mieltäsi! Kuule, Ivan, minä en voi nähdä hänen katsovan tuolla tavoin silmiin ja nauravan, en voi. Kaikki sisälmykseni alkavat nauraa hänelle, minä rakastan häntä! Aljoška, annahan kun siunaan sinua isän siunauksella.

Aljoša nousi seisomaan, mutta Fjodor Pavlovitš oli jo ennättänyt muuttaa mieltään.

— Ei, ei, nyt teen ylitsesi ainoastaan ristinmerkin, kas näin, istuudu. No, nyt saat hauskaa ja nimenomaan omasta aiheestasi. Saat nauraa tarpeeksesi. Meillä on Bileamin aasintamma ruvennut puhumaan, ja sepä vasta puhuu, sepä vasta puhuu!

Selville kävi, että Bileamin aasintamma oli palvelija Smerdjakov. Hän oli vielä nuori mies, vain kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta hirveän ihmisarka ja vaitelias. Ei niin, että hän olisi ollut ujo tai hävennyt jotakin, ei, hän oli luonteeltaan päinvastoin ylpeä ja tavallaan halveksi kaikkia. Mutta eipä voi olla mainitsematta hänestä vaikkapa lyhyesti, ja se on tehtävä juuri nyt. Marfa Ignatjevna ja Grigori Vasiljevitš kasvattivat häntä, mutta poika kasvoi »ilman mitään kiitollisuutta», kuten Grigori hänestä lausui, ujoksi pojaksi ja katsellen maailmaa nurkasta. Lapsena hän hyvin mielellään hirtti kissoja ja sitten hautasi ne juhlamenoin. Hän pani silloin ylleen lakanan, joka oli olevinaan jonkinmoinen papin viitta, lauloi ja oli suitsuttavinaan pyhää savua. Tämän hän teki aina kaikessa hiljaisuudessa, mitä suurimmassa salaisuudessa. Grigori sai hänet kerran kiinni tämmöisestä hommasta ja antoi hänelle vitsaa, niin että se teki kipeätä. Poika meni nurkkaan ja katseli sieltä kulmiensa alta viikon verran. — Hän ei rakasta meitä, tuo peto, — sanoi Grigori Marfa Ignatjevnalle, — eikä hän rakasta ketään. Oletko sinä mikään ihminen, — kääntyi hän äkkiä suoraan Smerdjakovin puoleen, — sinä et ole ihminen, sinä olet syntynyt saunan märkyydestä, semmoinen sinä olet… — Smerdjakov ei, kuten myöhemmin kävi selville, voinut koskaan antaa hänelle anteeksi näitä sanoja. Grigori opetti hänet lukemaan ja hänen tultuaan kahdentoista vuoden ikään alkoi opettaa hänelle raamatun historiaa. Mutta asia päättyi kohta viemättä tuloksiin. Kerran, jo toisella tai kolmannella oppitunnilla, poika äkkiä naurahti.

— Mitä sinä? — kysyi Grigori katsoen häneen ankarasti silmälasiensa alta.

— En mitään. Maailman Herra Jumala loi ensimmäisenä päivänä, mutta auringon, kuun ja tähdet neljäntenä päivänä. Mistä valo sitten loisti ensimmäisenä päivänä?

Grigori hämmästyi. Poika katseli ivallisesti opettajaansa. Hänen katseessaan oli jotakin ylimielistäkin. Grigori ei jaksanut hillitä itseään. — Täältä se loisti! — huudahti hän ja löi vimmoissaan oppilasta korvalle. Poika kesti korvapuustin sanaakaan sanomatta, mutta painautui taas nurkkaan muutamaksi päiväksi. Sattui niin, että viikon kuluttua hänessä ilmeni kaatuvatauti ensimmäisen kerran, eikä se sittemmin jättänyt häntä koko elämän aikana. Tästä kuultuaan Fjodor Pavlovitš näytti ikäänkuin muuttaneen mieltä poikaan nähden. Ennen hän oli katsellut poikaa jokseenkin välinpitämättömästi, vaikkakaan ei koskaan torunut häntä, ja kohdatessaan hän oli aina antanut pojalle kopeekan. Hellällä päällä ollessaan hän oli toisinaan lähettänyt pojalle pöydästään jotakin makeata. Mutta nyt, saatuaan tiedon taudista, hän alkoi todenteolla huolehtia pojasta, kutsutti lääkärin ja hankki hoitoa, mutta tauti osoittautui mahdottomaksi parantaa. Kohtauksia sattui keskimäärin kerran kuussa ja eri aikoina. Ne olivat myös erivoimaisia, — toiset lieviä, toiset erittäin ankaria. Fjodor Pavlovitš kielsi hyvin ankarasti Grigoria antamasta pojalle ruumiillista rangaistusta ja alkoi päästää häntä luokseen ylös. Niinikään hän kielsi toistaiseksi antamasta pojalle minkäänlaista opetusta. Mutta kerran, kun poika jo oli viidentoista vuoden ikäinen, Fjodor Pavlovitš huomasi hänen liikuskelevan kirjakaapin luona ja lukevan lasin läpi kirjojen nimiä. Fjodor Pavlovitšilla oli koko joukko kirjoja, toista sataa nidettä, mutta häntä itseään ei kukaan ollut nähnyt kirjan ääressä. Hän antoi heti kirjakaapin avaimen Smerdjakoville: — No, lue sitten, saat ruveta kirjaston hoitajaksi. Sen sijaan, että vetelehdit pihalla, istu ja lue. Lue tämä, — ja Fjodor Pavlovitš antoi hänelle kaapista Illat maatalossa Dikanjkan luona.

Poika luki kirjan, mutta oli tyytymätön, ei naurahtanut kertaakaan, vaan päinvastoin loppuun päästyään rypisti kulmiaan.

— Mitä? Eikö se naurata? — kysyi Fjodor Pavlovitš.

Smerdjakov oli vaiti.

— Vastaa, hölmö.

— Se on kaikki valetta, — mutisi Smerdjakov hymyillen.

— Mene hiiteen, sinä olet alhainen sielu. Seis, tässä on Smaragdovin Yleinen historia, siinä on kaikki totta, lue se.

Mutta Smerdjakov ei lukenut Smaragdovia kymmentä sivuakaan, sillä se tuntui ikävältä. Niinpä kirjakaappi taas sulkeutui. Pian Marfa ja Grigori ilmoittivat Fjodor Pavlovitšille, että Smerdjakoviin oli vähitellen ilmaantunut jonkinmoinen kauhea nirsous: hän istuu liemiastian ääressä, ottaa lusikan ja etsii etsimistään jotakin liemestä, kumartuu, tirkistelee, ottaa lusikkaan ja nostaa valoa vastaan.

Torakkako siellä on vai mikä? — kysyy Grigori.

— Kenties kärpänen, — huomauttaa Marfa.

Puhtautta rakastava nuorukainen ei koskaan vastannut, mutta leivälle ja lihalle ja kaikille ruoille hän teki samoin: nosti palasen haarukalla valoa kohti, tarkasteli kuin mikroskoopilla, tavallisesti pitkän ajan, vihdoin viimein katsoi voivansa pistää suuhunsa. »Kas vain, millainen herra tänne on ilmestynyt», mutisi Grigori häntä katsellessaan. Kuultuaan Smerdjakovin uudesta ominaisuudesta Fjodor Pavlovitš päätti heti, että miehestä on tehtävä kokki, ja lähetti hänet oppiin Moskovaan. Opissa hän oli muutamia vuosia ja palatessaan hän oli suuresti muuttunut kasvoiltaan. Hän oli äkkiä luonnottomasti vanhentunut, niin että se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa, oli tullut ryppyiseksi, keltaiseksi, kuohilaan näköiseksi. Moraalisesti hän oli palatessaan melkein samanlainen kuin ennen Moskovaan lähtöään: hän oli edelleen yhtä ihmisarka eikä tuntenut pienintäkään tarvetta etsiä kenenkään seuraa. Hän oli Moskovassakin, kuten myöhemmin kerrottiin, aina ollut vaiti. Itse Moskova näytti perin vähässä määrässä kiinnostaneen häntä, niin että hän tunsi siitä vain joitakin asioita, mutta mihinkään muuhun hän ei ollut edes kiinnittänyt huomiota. Kerran hän oli ollut teatterissakin, mutta palannut sieltä äänettömänä ja tyytymättömänä. Sen sijaan hän oli Moskovasta luoksemme palatessaan hyvin puettu, hänellä oli puhdas takki ja puhtaat liinavaatteet, hän puhdisti itse harjalla hyvin huolellisesti pukunsa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja hän puhdisti vasikannahkaisia, komeita saappaitaan hyvin mielellään erikoislaatuisella englantilaisella vahalla, niin että ne kiilsivät kuin peili. Hän osoittautui erinomaisen hyväksi kokiksi. Fjodor Pavlovitš määräsi hänelle palkan, ja tämän palkkansa Smerdjakov käytti miltei kokonaan vaatteisiin, hiusvoiteeseen, hajuvesiin j.n.e. Mutta naisväkeä hän näytti halveksivan aivan yhtä paljon kuin miehiäkin, esiintyi naisten seurassa arvokkaasti, miltei luoksepääsemättömänä. Fjodor Pavlovitš alkoi katsella häntä eräältä toiseltakin näkökannalta. Seikka oli semmoinen, että Smerdjakovin kaatuvataudin kohtaukset olivat tulleet ankarammiksi, ja semmoisina päivinä valmisti ruoan Marfa Ignatjevna, mikä ei ollenkaan ollut mieluisaa Fjodor Pavlovitšista.

— Miksi sinulla on kohtauksia useammin? — sanoi hän toisinaan nyrpeästi uudelle kokilleen katsoen häntä kasvoihin. — Jospa menisit naimisiin jonkun kanssa, tahdotko, että naitan?…

Nämä puheet saivat Smerdjakovin vain kalpenemaan harmista, mutta hän ei vastannut mitään. Fjodor Pavlovitš viittasi kädellään ja meni tiehensä. Pääasia oli, että hän oli kerta kaikkiaan vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, siitä, että tämä ei mitään ota eikä varasta. Tapahtui kerran, että Fjodor Pavlovitš juovuksissa pudotti omalle pihalleen lokaan kolme sadan ruplan seteliä, jotka hän juuri oli saanut, ja kaipasi niitä vasta seuraavana päivänä. Juuri kun hän oli alkanut etsiä niitä taskuistaan, hän huomasikin, että kaikki kolme seteliä olivat pöydällä. Mistä? Smerdjakov oli löytänyt ne maasta ja tuonut jo eilen. — No, veikkoseni, tuommoisia kuin sinä en ole nähnytkään, — lausahti silloin Fjodor Pavlovitš ja lahjoitti hänelle kymmenen ruplaa. On lisättävä, ettei hän vain ollut vakuutettu Smerdjakovin rehellisyydestä, vaan jostakin syystä myös piti hänestä, vaikka nuorukainen katseli häntäkin kulmiensa alta niinkuin muitakin eikä koskaan puhunut. Vain harvoin hän sanoi jotakin. Jos tuohon aikaan jonkun päähän olisi pistänyt häntä katsellessaan kysyä: mikä herättää tuossa nuoressa miehessä mielenkiintoa ja mitä hänellä on useimmin mielessä, niin todellakin olisi ollut mahdotonta saada siitä selvää katsomalla häntä. Ja kuitenkin hän toisinaan kotona tai myös pihalla ja kadulla pysähtyi, vaipui mietteisiinsä ja seisoi näin kymmenkunta minuuttiakin. Fysionomisti olisi häntä katsellessaan sanonut, että tässä ei ole mitään mietteitä eikä ajatuksia, vaan jonkinmoista itseensä vaipumista. Maalari Kramskoi on maalannut huomattavan taulun, jonka nimi on Itseensä vaipunut: siinä on kuvattu talvinen metsä, ja metsässä seisoo tiellä risaisessa nutussa ja tallukoissa aivan yksinään kokonaan erillään muusta maailmasta syrjään poikennut talonpoika. Seisoo ja on ikäänkuin mietteissään, mutta ei ajattele, vaan on »vaipunut itseensä». Jos häntä nykäisisi, niin hän hätkähtäisi ja katsoisi aivan kuin heräten, mutta mitään ymmärtämättä. Tosin hän kohta tajuaisi kaiken, mutta jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän siinä seisoessaan ajatteli, niin hän varmaankaan ei muistaisi mitään, mutta sen sijaan hän varmaankin kätkisi mieleensä sen vaikutelman, jonka alaisena hän oli ollessaan itseensä syventyneenä. Nämä vaikutelmat ovat hänelle kalliita, ja varmaankin hän niitä kokoaa, huomaamattaan ja tiedottomasti, — mitä varten ja miksi, sitä hän ei tietysti itsekään tiedä: kenties hän äkkiä, koottuaan monien vuosien vaikutelmat, jättää kaikki ja menee pyhiinvaellukselle Jerusalemiin etsimään sielulleen pelastusta, tai kenties yht'äkkiä polttaa poroksi kotikylänsä, saattaapa samalla kertaa tehdä kumpiakin. Itseensä-vaipujia on kansassa melkoinen määrä. Yksi noita itseensä-vaipujia on luultavasti myös Smerdjakov, ja luultavasti hänkin kokosi vaikutelmiaan ahneesti tietämättä juuri itsekään, miksi teki niin.

7.

Kiista

Mutta Bileamin aasintamma oli äkkiä alkanut puhua. Sattui omituinen aihe: ollessaan aamulla kauppias Lukjanovin puodissa ostoksilla kuuli Grigori tältä kertomuksen eräästä venäläisestä sotamiehestä, joka jossakin kaukana rajalla joutui aasialaisten vangiksi ja jota nämä pakottivat uhkaamalla kidutusta ja kuolemaa luopumaan kristinuskosta ja kääntymään islamiin, mutta joka ei suostunut luopumaan uskostaan, vaan antautui kärsimyksiin, antoi nylkeä itseltään nahan ja kuoli kiittäen ja ylistäen Kristusta. Tästä urotyöstä oli kerrottu juuri sinä päivänä saapuneessa sanomalehdessä. Grigori rupesi puhumaan siitä pöydässä. Fjodor Pavlovitš oli ennenkin joka kerta aterioituaan ja jälkiruokaa nauttiessaan mielellään naureskellut ja puhellut, jos ei muiden, niin vaikkapa Grigorin kanssa. Tällä kertaa hän oli kevyellä ja hauskasti vilkkaalla mielellä. Maistellessaan konjakkiaan hän kuultuaan kertomuksen huomautti, että sellaisesta sotamiehestä pitäisi heti tehdä pyhimys ja nyljetty nahka olisi vietävä johonkin luostariin: »Sinnepä vasta tulvisi väkeä ja rahaa.» Grigori rypisti kulmiaan huomatessaan, ettei Fjodor Pavlovitš ollut ollenkaan tullut liikutetuksi, vaan alkoi ainaisen tapansa mukaisesti pilkata. Silloin äkkiä oven luona seisova Smerdjakov naurahti. Smerdjakovin oli sangen usein ennenkin sallittu seisoa pöydän läheisyydessä päivällisen lopulla. Siitä asti kuin Ivan Fjodorovitš oli saapunut kaupunkiimme, oli Smerdjakov alkanut tulla päivälliselle melkein joka kerta.

— Mitäs sinä? — kysyi Fjodor Pavlovitš, joka oli heti huomannut naurahduksen ja ymmärtänyt, että se tietysti tarkoitti Grigoria.

— Sitähän minä, — alkoi äkkiä Smerdjakov aivan odottamatta puhua kovalla äänellä, — että vaikka tuon kiitosta ansaitsevan sotamiehen sankarityö olikin sangen suuri, niin ei kuitenkaan minun mielestäni olisi siinä ollut mitään syntiä, jos hän tässä tapauksessa olisikin kieltänyt esimerkiksi Kristuksen nimen ja luopunut kasteestaan pelastaakseen sillä tavoin henkensä hyviä töitä varten, joilla hän vuosien kuluessa sitten olisi sovittanut pelkuruutensa.

— Kuinka ei olisi ollut synti? Puhut joutavia, sentähden joudutkin suoraan helvettiin ja siellä sinua käristetään kuin lampaanlihaa, — tokaisi Fjodor Pavlovitš.

Juuri silloin Aljoša astui sisälle. Fjodor Pavlovitš, kuten olemme nähneet, ilostui suuresti Aljošan tulosta.

— Sinun aiheestasi, sinun aiheestasi! — nauraa hihitti hän iloisesti käskiessään Aljošaa istumaan ja kuuntelemaan.

— Mitä sanoitte lampaanlihasta, niin se ei ole sillä tavoin eikä siellä siitä mitään tule eikä pidäkään tulla sellaista oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huomautti Smerdjakov lujasti.

— Kuinka niin oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huudahti Fjodor Pavlovitš vielä iloisemmin ja töytäisi Aljošaa polvellaan.

— Konna hän on, se hän on! — lausui äkkiä Grigori. Hän katsoi vihaisesti Smerdjakovia suoraan silmiin.

— Mitä konnaan tulee, niin malttakaahan mielenne, Grigori Vasiljevitš, — lausui Smerdjakov tyynesti ja hillitysti. — Ajatelkaa mieluummin itse, että jos minä olen joutunut kristittyjen ihmisten kiduttajain vangiksi ja he vaativat minua kiroamaan Jumalan nimen sekä luopumaan pyhästä kasteesta, niin minulle antaa siihen täyden valtuuden oma järkeni, sillä mitään syntiä siitä ei tule.

— Johan sinä olet sen sanonut, älä kuvaile, vaan todista! — huusi Fjodor Pavlovitš.

— Senkin liemenkeittäjä! — kuiskasi Grigori halveksivasti.

— Mitä tulee liemenkeittäjään, niin malttakaa siihenkin nähden mielenne, Grigori Vasiljevitš, älkääkä haukkuko, vaan ajatelkaa itse. Sillä heti kun sanon kiduttajille: »Ei, minä en ole kristitty ja minä kiroan totisen Jumalan», niin samassa minusta Jumalan korkeimman tuomion kautta tulee heti ja erityisesti anateema kirottu ja pyhästä kirkosta erotettu, aivan kuin muukalaispakana, vieläpä niin, että samalla hetkellä kuin sen lausun, tai oikeastaan kun vain aionkin sen lausua, joten siinä ei kulu neljännessekuntiakaan, niin olen jo erotettu, onko niin vai eikö, Grigori Vasiljevitš?

Hän kääntyi ilmeisellä mielihyvällä Grigorin puoleen, vaikka itse asiassa vastasi vain Fjodor Pavlovitšin kysymyksiin ja varsin hyvin ymmärsi sen, puhuen tahallaan niinkuin nämä kysymykset olisi hänelle tehnyt Grigori.

— Ivan! — huudahti äkkiä Fjodor Pavlovitš. — Taivuta pääsi aivan korvani luo. Hän on kaiken tämän keksinyt sinun takiasi, tahtoo, että sinä häntä kehuisit. Kehu!

Ivan Fjodorovitš kuunteli aivan vakavana isänsä innostunutta puhetta.

— Seis, Smerdjakov, ole vaiti vähän aikaa, — huudahti taas Fjodor Pavlovitš. — Ivan, kallista taas pääsi aivan lähelleni.

Ivan Fjodorovitš taivutti uudelleen päätään hyvin totisen näköisenä.

— Minä rakastan sinua samoin kuin Aljoškaakin. Älä luule, että en rakasta sinua. Saako olla konjakkia?

— Antakaa. »Näytpä itse jo olevan aikalailla pätkässä», — ajatteli Ivan Fjodorovitš katsellen tarkasti isäänsä. Smerdjakovia taas hän tarkasteli erittäin uteliaana.

— Sinä olet jo nytkin anateema kirottu, — puhkesi Grigori äkkiä puhumaan, — ja kuinka sinä, konna, sen jälkeen uskallat arvostella, jos…

— Älä toru, Grigori, älä toru! — keskeytti Fjodor Pavlovitš.

— Odottakaa te, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa vain hyvin vähän aikaa, ja kuunnelkaa jatkoa, sillä minä en ole vielä puhunut kaikkea loppuun. Samassa kuin Jumala on minut viipymättä kironnut, sinä samana korkeana hetkenä minusta on näet tullut aivan kuin muukalaispakana, ja kasteeni on minusta otettu pois ja muuttunut mitättömäksi, — onko edes tämä oikein puhuttu?

— Puhu pian loppuun, veliseni, puhu loppuun, — hoputti Fjodor Pavlovitš ottaen mielihyvällä kulauksen ryyppylasistaan.

— Jos kerran en enää ole kristitty, niin siis en valehdellut kiduttajille, kun he kysyivät: »Olenko kristitty vai enkö», sillä itse Jumala on poistanut minusta kristillisyyden jo pelkän aikeeni perusteella ja ennenkuin olen ennättänyt lausua sanaakaan kiduttajille. Mutta jos minut jo on joukosta erotettu, niin kuinka ja millä oikeudella minulta kysytään toisessa maailmassa aivan kuin kristityltä, miksi olen luopunut Kristuksesta, kun jo pelkän aikomuksen tähden, ennenkuin mitään luopumista olikaan, minut erotettiin kasteestani? Jos kerran en ole kristitty, niin en myöskään voi luopua Kristuksesta, sillä eihän minulla silloin ole, mistä luopuisin. Kuka vaatii edesvastuuseen pakanan tataarilaisen, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa taivaassakin, siitä, että hän ei syntynyt kristityksi, ja kuka häntä siitä rankaisee, jos nimittäin ajatellaan, että yhdestä härästä ei nyljetä kahta nahkaa. Ja jos itse Jumala Kaikkivaltias vaatii tataarilaisen tilille tämän kuoltua, niin luullakseni hän määrää jonkin kaikkein pienimmistä rangaistuksista (sillä eihän häntä voi jättää kokonaan rankaisematta) ottaen huomioon, että eihän ole hänen syynsä, jos hän on tullut pakanallisista vanhemmista pakanana maailmaan. Eihän Herra Jumala voi ottaa väkisin tataarilaista ja sanoa hänestä, että hänkin oli kristitty? Sehän merkitsisi, että Jumala Kaikkivaltias puhuisi silkkaa valhetta. Mutta voiko Jumala, taivaan ja maan valtias, lausua valheen, vaikkapa vain yhdessä sanassa?

Grigori oli kuin jähmettynyt ja katseli puhujaa silmät selällään. Vaikka hän ei hyvin ymmärtänytkään mitä puhuttiin, niin jotakin tästä sekasotkusta hän yht'äkkiä kuitenkin käsitti ja jäi seisomaan sen näköisenä kuin mies, joka äkkiarvaamatta on lyönyt otsansa seinään. Fjodor Pavlovitš joi lasinsa pohjaan ja alkoi nauraa vinkuvaa nauruaan.

— Aljoška, Aljoška, mitäs arvelet! Voi sinua, senkin kasuisti! Hän on ollut jesuiittain opissa jossakin, Ivan. Voi sinua, löyhkäävä jesuiitta, kuka sinua on opettanut? Mutta sinä puhut roskaa, kasuisti, roskaa, paljasta roskaa. Älä itke, Grigori, tuossa paikassa me iskemme hänet tomuksi ja tuhaksi. Sanopa minulle tämä, sinä aasintamma: olkoonpa, että olet kiduttajien edessä oikeassa, mutta itsesi edessähän sinä kuitenkin olet luopunut uskostasi ja sanot itsekin, että olit sillä hetkellä anateema kirottu, mutta jos kerran olet anateema, niin eipä tämän anateeman vuoksi silitetä päätäsi helvetissä. Mitä sinä tästä ajattelet, oiva jesuiittani?

— Ei ole epäilemistäkään, etten olisi itseni edessä luopunut, mutta ei siinä kuitenkaan ollut mitään erikoissyntiä, vaan jos minkä verran syntiä oli, niin se oli kaikkein tavallisinta laatua!

— Millä tavoin kaikkein tavallisinta laatua!

— Valehtelet, kirottu lurjus, — sähisi Grigori.

— Ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, — jatkoi Smerdjakov tasaisesti ja arvokkaasti, tuntien olevansa voiton puolella, mutta ikäänkuin osoittaen jalomielisyyttä nujerrettua vastustajaa kohtaan, — ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš: onhan Sanassa sanottu, että jos teillä on uskoa vaikkapa kaikkein pienimmän siemenen verran ja te sanotte tälle vuorelle, että se siirtyisi mereen, niin se siirtyy vähääkään viipymättä heti käskettyänne. Mitäs, Grigori Vasiljevitš, jos minä olen epäuskoinen, mutta te olette niin uskovainen, että lakkaamatta torutte minuakin, niin koettakaahan itse sanoa tälle vuorelle, että se siirtyisi ei mereen (sillä mereen on täältä pitkä matka), vaan vaikkapa haisevaan jokeemme, joka virtaa tuossa puutarhamme takana, niin saattepa nähdä itse sillä samalla hetkellä, että mikään ei siirrykään, vaan kaikki jää entiseen kuntoon ja eheäksi, huutakaapa miten paljon tahansa. Mutta tämä merkitsee sitä, että tekään ette usko, Grigori Vasiljevitš, oikealla tavalla, vaan haukutte ainoastaan muita siitä kaikin tavoin. Jos taasen otamme lukuun sen, ettei kukaan meidän aikanamme, ette vain te, vaan ei kerrassaan kukaan, alkaen kaikkein korkeimmista henkilöistä aina viimeiseen talonpoikaan asti, voi siirtää vuoria mereen, paitsi ehkä yksi ainoa mies koko maan päällä tai enintään kaksi, ja nämäkin kenties ovat jossakin Egyptin erämaassa kaikessa salaisuudessa sieluansa pelastamassa, niin että heitä ei ollenkaan voi löytää, — jos on näin, jos kaikki muut siis ovat epäuskoisia, niin tokkohan Jumala kiroaa kaikki nuo muut, toisin sanoen koko maan asujaimiston, lukuunottamatta noita paria erakkoa, eikä armossansa, joka on kaikille tunnettu, anna kenellekään heistä anteeksi? Senpä vuoksi minä luotankin siihen, että jos kerran olen epäillyt, niin minulle annetaan anteeksi, kun vuodatan katumuksen kyyneliä.

— Seis! — vikisi Fjodor Pavlovitš, ja hänen ihastuksensa kohosi huippuunsa. — Sinä siis kuitenkin otaksut, että on olemassa pari sellaista, jotka voivat siirtää vuoria? Ivan, vedä risti seinään, kirjoita muistiin: tuossa ilmeni venäläinen ihminen kokonaisuudessaan!

— Huomautitte aivan oikein, että tämä on kansallinen piirre uskossa, — myönsi Ivan Fjodorovitš hymyillen hyväksyvästi.

— Sinä myönnät! Siis se on niin, kun kerran sinäkin olet samaa mieltä! Aljoša, onhan se totta? Sehän on täysin venäläistä uskoa?

— Ei, Smerdjakovin usko ei ole ollenkaan venäläistä, — lausui Aljoša vakavasti ja lujasti.

— En minä puhu hänen uskostaan, vaan tuosta piirteestä, noista kahdesta erakosta, vain tuosta yhdestä piirteestä: sehän on venäläistä, venäläistä?

— Niin, se piirre on aivan venäläinen, — hymähti Aljoša.

— Sinun sanasi, aasintamma, on tukaatin arvoinen, ja minä lähetän sen sinulle jo tänään, mutta muissa kohdin sinä kuitenkin puhut pötyä, pötyä, paljasta pötyä: tiedä, hölmö, että me kaikki täällä olemme vailla uskoa vain kevytmielisyydestä, sillä meillä ei ole aikaa: ensiksikin asiat ovat haittaamassa ja toiseksi on Jumala antanut niukasti aikaa, määrännyt vuorokauteen ainoastaan neljäkolmatta tuntia, niin että ei jää aikaa kunnollisesti nukkumiseenkaan, saati sitten katumukseen. Mutta sinä siellä luovuit uskosta kiduttajien edessä, kun sinulla ei ollut mitään muuta ajateltavaakaan kuin usko ja kun sinun juuri piti osoittaa uskoasi! Tämähän, veliseni, on luullakseni tiukka paikka?

— Onhan se sitäkin, mutta ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, että sitä enemmän se helpottaakin, koska on tiukka paikka. Sillä jos minä totisesti uskoisin, niinkuin pitää uskoa, niin silloin se tosiaankin olisi synti, jos en antautuisi piinaan uskoni tähden, vaan kääntyisin muhamettilaiseen pakanauskoon. Mutta silloinhan ei asia menisikään niin pitkälle, että olisi piinasta kysymys, sillä minunhan tarvitsisi sinä hetkenä vain sanoa tälle vuorelle: siirry ja murskaa kiduttaja, niin se siirtyisi ja samalla hetkellä litistäisi hänet kuin torakan, ja minä menisin pois aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, laulaen ja ylistäen Jumalaa. Mutta jos minä juuri tuolla hetkellä olin koettanut kaikkea tätä ja vartavasten huutanut tälle vuorelle: litistä allesi nämä kiusaajat, mutta vuori ei litistänyt, niin kuinka minä, sanokaa, en silloin olisi joutunut epäilykseen, vieläpä sellaisena hirveänä kuolemankauhun hetkenä? Tiedänhän jo muutenkin, että en täydelleen saavuta taivaan valtakuntaa (sillä eihän vuori siirtynyt sanoistani, siis ei uskoani siellä pidetä kovin varmana eikä minua toisessa maailmassa odota kovinkaan suuri palkinto), miksi siis sen lisäksi ja aivan hyödyttömästi antaisin nylkeä itseltäni nahan? Sillä vaikka toisesta puolesta selkääni jo olisi nahka nyljetty, niin ei silloinkaan sanani tai huutoni saisi tätä vuorta siirtymään. Tuollaisena hetkenä ei voi vain epäilys syntyä, vaan saattaa pelosta menettää järkensäkin, niin että on aivan mahdotonta ajatellakin järkevästi. Mitenkä minä siis tässä olen erikoisen syyllinen, jos en näe siellä enkä täällä enemmän etua kuin palkintoakaan tulevan itselleni ja säästän edes nahkani? Siksipä luotankin kokonaan Jumalan armoon ja elän toivossa, että saan vielä kaikki anteeksi…

8.

Konjakin ääressä

Kiista päättyi, mutta, kumma kyllä, Fjodor Pavlovitš, joka oli ollut niin iloisella päällä, rypisti äkkiä kulmiaan. Rypisti kulmiaan ja kulautti kurkkuunsa konjakkia, mutta se ryyppy oli jo aivan liikaa.

— Korjatkaa te jesuiitat luunne täältä, — huudahti hän palvelijoille. — Mene matkaasi, Smerdjakov. Lähetän tänään lupaamani tukaatin, mutta mene tiehesi. Älä itke, Grigori, mene Marfan luo, hän sinua lohduttaa, panee makaamaan. Eivät peijakkaat anna istua päivällisen jälkeen rauhassa, — lausui hän äkkiä harmistuneena, kun palvelijat olivat heti käskyn saatuaan poistuneet. — Smerdjakov tuppautuu nyt päivällisen jälkeen tänne joka kerta, hänestä sinä olet niin mielenkiintoinen, millä lienetkin hänet niin kiehtonut? — lisäsi hän Ivan Fjodorovitšille.

— En kerrassaan millään, — vastasi tämä, — hän on saanut päähänsä ruveta minua kunnioittamaan. Hän on lakeija ja halunkki. Parasta lihaa muuten, kun aika tulee.

— Parasta?

— On silloin toisia parempiakin, mutta on tämmöisiäkin. Ensin on tämmöisiä, mutta niiden jälkeen tulee parempia.

— Milloin sitten aika tulee?

— Raketti syttyy, mutta ei ehkä pala loppuun. Kansa ei vielä toistaiseksi kovin mielellään kuuntele noita liemenkeittäjiä.

— Siinäpä se, tuollainen Bileamin aasintamma ajattelee ajattelemistaan, ja piru tietää, mitä hän lopulta itsekseen ajattelemalla keksii.

— Hänelle kertyy ajatuksia, — naurahti Ivan.

— Näetkö, minä tiedän, että hän ei voi sietää minuakaan enemmän kuin muitakaan eikä myöskään sinua, vaikka sinusta näyttääkin, että hän »on saanut päähänsä kunnioittaa» sinua. Aljoškaa hän on jo kauan halveksinut. Mutta hän ei varasta, siinäpä se, hän ei juorua, talon riitoja hän ei kuuluta kylälle, paistaa oivallisesti piirakoita, muuten hitto hänestä, kannattaako tosiaankin hänestä puhua?

— Ei tietenkään kannata.

— Mitä taasen siihen tulee, mitä hän itsekseen ajattelee, niin venäläistä moukkaa yleensä pitää piestä, sitä olen aina vakuuttanut. Meidän talonpoikamme on roisto, häntä ei kannata sääliä, ja on hyväkin, että häntä toisinaan vielä nytkin piestään. Venäjänmaan turva on koivu. Jos metsät hävitetään, niin Venäjänmaa on hukassa. Minä kannatan viisaita ihmisiä. Me olemme suuressa viisaudessamme lakanneet pieksämästä moukkia, mutta nämä pieksävät edelleen toisiaan. Ja se on hyvä. Samalla mitalla kuin mitataan, samalla mitataan takaisinkin, vai kuinka sanat kuuluvat… Sanalla sanoen mitataan takaisin. Mutta Venäjä on pelkkää sikamaisuutta. Ystäväni, jospa tietäisit, kuinka minä vihaan Venäjää… toisin sanoen en Venäjää, vaan kaikkia noita paheita… mutta ehkäpä Venäjääkin. Tout celà c'est de la cochonnerie. Tiedätkö, mitä minä rakastan? Minä rakastan älykkyyttä.

— Olette taas juonut lasin liikaa. Riittää jo.

— Odota, minä juon vielä yhden ja sitten vielä yhden ja sitten lopetan. Ei, odotahan, sinä keskeytit minut. Mokrojessa minä läpimatkalla kysyin eräältä ukolta ja hän vastasi minulle: »Me», sanoi hän, »pidämme hyvin paljon siitä, että pieksämme tyttöjä tuomion mukaan ja annamme nuorten miesten toimittaa pieksämisen. Myöhemmin nuori mies ottaa morsiamekseen sen, jota pieksi, niin että se on meillä tuommoisille tytöille houkuttelevaa.» Eivätkö ole oivia markiisi de Sade -tyyppejä, vai mitä? Mutta sano mitä tahansa, niin älykästä tämä on. Emmeköhän mekin käväisisi katsomassa, mitä? Aljoška, sinä punastuit? Älä häpeä, lapsi-rukka. Vahinko, että äsken en istuutunut igumenin päivällispöytään ja kertonut munkeille Mokrojen tytöistä. Aljoška, älä ole vihoissasi, että äsken loukkasin igumeniasi. Veikkoseni, minulle pistää vihaksi. Jos Jumala on olemassa — no, silloin minä tietysti olen syypää ja saan vastata, mutta jos Häntä ei ollenkaan ole, niin eikö heille olisi annettava paljon runsaammalla mitalla, noille sinun isillesi nimittäin? Silloinhan on sekin liian vähän, jos leikkaa heiltä pään pois, sillä he ovat edistyksen estäjiä. Uskotko, Ivan, että tämä raatelee minun tunteitani. Ei, sinä et usko, näen sen silmistäsi. Sinä uskot ihmisten puheita, että minä muka en ole muuta kuin narri. Aljoša, uskotko, että minä en ole vain narri?

— Uskon, ettette ole vain narri.

— Uskon sinun uskovan ja puhuvan vilpittömästi. Olet vilpittömän näköinen ja puhut vilpittömästi. Mutta Ivan ei. Ivan on ylpeä… Kuitenkin minä tekisin lopun sinun luostaristasi. Pitäisi ottaa kaikki tuo mystiikka ja hävittää se kerta kaikkiaan koko Venäjänmaasta, jotta kaikki hölmöt lopultakin tulisivat järkiinsä. Ja miten paljon hopeata ja kultaa saataisiinkaan rahapajaan.