TOINEN OSA (continued 3)

— Tämä on kapinaa, — lausui Aljoša hiljaa ja luoden silmänsä alas.

— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa, — sanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon elää. Sano minulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa: ajattele, että sinä itse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta, ja päämääränäsi on lopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille vihdoin rauhaa ja lepoa, mutta tätä varten olisi välttämätöntä ehdottomasti kiduttaa kaiken kaikkiaan vain yhtä ainoata pienen pientä olentoa, sanokaamme tuota lapsukaista, joka löi nyrkillään rintaansa, ja tämä rakennus rakentuisi hänen sovittamattomille kyynelilleen, suostuisitko sinä olemaan arkkitehtina näillä ehdoilla, sano äläkä valehtele!

— En, en suostuisi, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ja voitko sinä myöntää mahdolliseksi sellaisen aatteen, että ihmiset, joita varten sinä rakennat, suostuisivat itse ottamaan vastaan onnen, joka rakentuu pienen kidutetun olennon verelle, ilman että siihen on oikeutta, ja voisivat olla ikuisesti onnellisia?

— En, en voi myöntää. Veljeni, — lausui Aljoša äkkiä säkenöivin silmin, — sinä sanoit äsken: onko koko maailmassa Olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Mutta tämä Olento on olemassa, ja Hän voi antaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, siksi että on itse antanut viattoman verensä kaikkien ja kaiken tähden. Sinä olet unohtanut Hänet, mutta Häneen juuri perustuukin koko rakennus, ja Hän voi huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä nyt Sinun tiesi tunnetaan.»

— Ahaa, se on tuo »ainoa synnitön» ja Hänen verensä! Ei, en minä häntä unhottanut, vaan päinvastoin ihmettelin kaiken aikaa, kuinka sinä et vielä tuo Häntä esille, sillä väittelyissä kaikki teikäläiset tavallisesti esittävät Hänet ennen kaikkea. Tiedätkö, Aljoša, älä naura, minä olen kerran sepittänyt runoelman, noin vuosi sitten. Jos voit tuhlata kanssani vielä kymmenisen minuuttia, niin kertoisin sinulle sen sisällyksen.

— Sinä olet kirjoittanut runoelman?

— Eihän, en ole kirjoittanut, — alkoi Ivan nauraa, — enkä koskaan elämässäni ole sepittänyt edes säeparia. Mutta tämän runoelman minä olen suunnitellut ja pannut mieleeni. Olen suunnitellut sen hehkuvin mielin. Sinä olet minun ensimmäinen lukijani, toisin sanoen kuulijani. Miksipä tosiaankaan tekijä menettäisi edes ainoatakaan kuulijaansa, — naurahti Ivan. — Kerronko vai enkö?

— Minä kuuntelen hyvin mielelläni, — lausui Aljoša.

— Runoelmani nimi on »Suur-inkvisiittori», järjetön tekele, mutta mieleni tekee selostaa se sinulle.

5.

Suur-inkvisiittori

— Eihän tässäkään pääse ilman esipuhetta, — nimittäin ilman kirjallishistoriallista esipuhetta, hyi, — alkoi Ivan nauraa, — mutta mikä kirjailija minä olen! Näetkö, toiminnan olen sijoittanut kuudennelletoista vuosisadalle, ja silloin — sinun muuten täytyy se tietää jo koulusta — silloin oli tapana tuoda runotuotteissa maan päälle ylempiä voimia. Minä en puhukaan Dantesta. Ranskassa käräjäkirjurit ja myöskin munkit luostareissa panivat toimeen näytäntöjä, joissa toivat näyttämölle madonnan, enkelit, pyhimykset, Kristuksen ja itse Jumalan. Silloin se kaikki oli hyvin vilpitöntä. Victor Hugon »Notre Dame de Paris»-romaanissa annetaan Ranskan dauphinin syntymän kunniaksi Pariisissa Ludvig XI:n aikana raatihuoneen salissa opettavainen ja maksuton näytäntö kansalle nimeltä: »Le bon jugement de la très sainte et gracieuse Vierge Marie», jossa Hän itse persoonallisesti esiintyy ja esittää tuon bon jugement'in. Meillä Moskovassa pantiin vanhana, Pietari Suuren aikakauden edellisenä aikana silloin tällöin toimeen melkein samanlaisia näytelmäesityksiä, varsinkin vanhasta testamentista; mutta paitsi draamallisia esityksiä kulki ympäri maailmaa silloin paljon kertomuksia ja »runoja», joissa tarpeen mukaan toimivat pyhät enkelit ja koko taivaan sotajoukko. Meillä luostareissa niinikään käännettiin, kopioitiin, vieläpä sepiteltiinkin tämmöisiä runoelmia, ja milloin? — Jopa tataarilaisaikana. On olemassa esimerkiksi muudan luostarirunoelma (tietysti kreikasta käännetty): Jumalanäidin vaellus kärsimysten kautta, jonka kuvat rohkeudessa vetävät vertoja Danten kuvauksille. Jumalanäiti käy helvetissä, ja häntä opastaa läpi »kärsimysten» ylienkeli Mikael. Hän näkee syntiset ja heidän kärsimyksensä. Siellä on muun muassa eräs perin mielenkiintoinen laji syntisiä palavassa järvessä: ne näistä, jotka menevät tähän järveen niin syvälle, että eivät kykene enää pääsemään sieltä pois, »ne unhottaa Jumalakin» — tavattoman syvä ja voimakas lausuma. Hämmästynyt ja itkevä jumalanäiti lankeaa Jumalan valtaistuimen eteen ja pyytää armahtamaan kaikkia helvetissä olevia, kaikkia, jotka hän siellä näki, ilman erotusta. Hänen keskustelunsa Jumalan kanssa on äärettömän mielenkiintoinen. Hän rukoilee, hän ei poistu, ja kun Jumala näyttää hänelle hänen Poikansa nauloin lävistettyjä käsiä ja jalkoja ja kysyy: kuinka Minä voin antaa anteeksi Hänen kiduttajilleen, — niin jumalanäiti käskee kaikkia pyhiä, kaikkia marttyyreita, kaikkia enkeleitä ja ylienkeleitä lankeamaan maahan yhdessä hänen kanssaan ja rukoilemaan armahdusta kaikille ilman erotusta. Asia päättyy siten, että hän saa Jumalan lakkauttamaan kärsimykset joka vuosi pitkästäperjantaista helluntaipäivään, ja helvetissä olevat syntiset kiittävät silloin Herraa ja huutavat Hänelle: »Oikeamielinen olet Sinä, Herra, että olet niin tuominnut.» No, minunkin runoelmani olisi tämäntapainen, jos se olisi ilmestynyt tuohon aikaan. Runoelmassani esiintyy näyttämöllä Hän; tosin Hän ei puhu mitään runoelmassa, vaan ainoastaan ilmestyy ja kulkee ohi. Viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä, kun Hän on luvannut tulla kunniassansa, viisitoista vuosisataa siitä, kun Hänen profeettansa kirjoitti: »Olen näkevä sen kohta.» — »Mutta tästä päivästä ja hetkestä ei tiedä Poikakaan, vaan ainoastaan minun taivaallinen Isäni», kuten Hän itse lausui vielä maan päällä ollessaan. Mutta ihmiskunta odottaa Häntä entisen uskon ja entisen liikutuksen vallassa. Oi, suuremmallakin uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä kuin taivaasta ihmisille annetut merkit ovat lakanneet:

Sille, mitä sydän sanoo, taivas merkkiä ei suo.

On olemassa vain usko siihen, mitä sydän on sanonut! Totta on, että silloin tapahtui myös paljon ihmeitä. Oli pyhiä miehiä, jotka paransivat ihmeellisellä tavalla sairaita; alas joidenkuiden pyhimysten luo astui, niinkuin heidän elämäkerroissaan kuvataan, itse Taivaan Kuningatar. Mutta perkele on valpas, ja ihmiskunta alkoi jo epäillä näitten ihmeitten todenperäisyyttä. Silloin juuri ilmestyi pohjoiseen, Saksanmaalle, uusi kauhea harhaoppi. Suuri tähti, »joka oli niinkuin valon lähde» (s.o. kirkko), »lankesi vetten lähteisiin ja ne tulivat karvaiksi». Nämä kerettiläiset alkoivat pilkata Jumalaa kieltämällä ihmeet. Mutta sitä palavammin uskovat ne, jotka ovat pysyneet uskollisina. Ihmiskunnan kyynelet kohoavat Hänen luokseen niinkuin ennenkin, ihmiset odottavat häntä, rakastavat Häntä, toivovat Häneen, haluavat hartaasti kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä niinkuin ennenkin… Ja niin monta vuosisataa on ihmiskunta uskovaisin ja hehkuvin sydämin rukoillut: »Herra, ilmesty meille», niin monta vuosisataa se on huutanut Hänen puoleensa, että Hän rajattomassa sääliväisyydessään päätti astua alas rukoilevien luo. Hän oli ennenkin astunut alas, käynyt joidenkuiden pyhimysten, marttyyrien ja pyhien erakkojen luona näiden ollessa vielä maan päällä, niinkuin on kerrottu heidän elämäkerroissaan. Meillä on Tjutšev, joka syvästi uskoi omien sanojensa totuuteen, ilmoittanut, että

kautta synnyinmaamme täällä orjana ja ristin kantain kulki Jumala maan päällä siunauksen meille antain.

Niinkuin ehdottomasti olikin asian laita, sanon sen sinulle. Niinpä Hän tahtoi ilmestyä edes hetkeksi kansan luo, — kidutetun, kärsivän, synnin loassa rypevän, mutta Häntä lapsen tavoin rakastavan kansan luo. Runoelmani toiminta on sijoitettu Espanjaan, Sevillaan, kaikkein kauheimpaan inkvisitsionin aikaan, jolloin Jumalan kunniaksi maassa joka päivä roihusivat roviot ja

sai autodafeen roihutessa nyt surman vääräuskoiset.

Oi, tämä ei tietenkään ollut se saapuminen, joka Hänen lupauksensa mukaan tapahtuu aikojen lopussa, jolloin Hän ilmestyy koko taivaallisessa voimassansa yhtäkkiä »niinkuin salama, joka välähtää idästä hamaan länteen». Ei, Hän tahtoi edes hetkisen olla katsomassa lapsiaan ja juuri siellä, missä kerettiläisten roviot ritisivät. Rajattomassa laupeudessaan Hän kulkee vielä kerran ihmisten keskuudessa samassa ihmismuodossa, jossa oli kulkenut kolme vuotta ihmisten joukossa viisitoista vuosisataa sitten. Hän astuu alas etelämaisen kaupungin »paahtaville toreille», kaupungin, jossa juuri edellisenä päivänä »suurenmoisen autodafeen roihutessa» kuninkaan, hovin, ritarien, kardinaalien ja ihanien hovinaisten läsnäollessa, koko Sevillan väestön keräydyttyä runsaslukuisena paikalle, kardinaali, suur-inkvisiittori, oli samalla kertaa polttanut melkeinpä kokonaista sata kerettiläistä ad majorem Dei gloriam. Hän tuli hiljaa ja huomaamatta, mutta kaikki — se on omituista — tuntevat Hänet. Tämä voisi olla runoelman parhaita paikkoja, — nimittäin miksi he tuntevat Hänet. Vastustamattomalla voimalla kansa rientää Hänen luokseen, ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa Häntä. Hän kulkee äänettömänä heidän keskellään hymyillen rajattoman osanottavaa hymyä. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, valon, valistuksen ja voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan ihmisjoukkoon värähdyttävät näiden sydämiä vastarakkauteen. Hän ojentaa kätensä heitä kohti, siunaa heitä, ja kun ne koskettavat Häntä tai ainoastaan Hänen vaatteitaan, niin siitä lähtee parantava voima. Nyt huutaa väkijoukosta vanhus, joka on ollut sokea lapsuudestaan asti: »Herra, paranna minut, niin että minäkin saan nähdä Sinut», ja silloin ikäänkuin suomukset putoavat hänen silmistään ja sokea näkee Hänet. Kansa itkee ja suutelee maata, jolla Hän kulkee. Lapset heittävät Hänen eteensä kukkia, laulavat ja huutavat Hänelle: »Hosianna!» »Se on Hän, se on Hän itse, toistavat kaikki, sen täytyy olla Hän, se ei ole kukaan muu kuin Hän.» Hän pysähtyy Sevillan kirkon portaille samalla hetkellä kuin kirkkoon itkien kannetaan avoin, valkea ruumisarkku, jossa on lapsi: siinä on seitsemänvuotias tyttö, erään tunnetun kansalaisen ainoa tytär. Kuollut lapsi on kukkasten keskellä. »Hän herättää kuolleista sinun lapsesi», huudetaan väkijoukosta itkevälle äidille. Ruumisarkkua vastaan kirkosta ulos tullut pappi katselee ihmeissään ja rypistää kulmiaan. Mutta kuuluu kuolleen lapsen äidin valitus. Hän lankeaa Hänen jalkoihinsa: »Jos se olet Sinä, niin herätä kuolleista lapseni!» huudahtaa hän ojentaen kätensä Häntä kohti. Kulkue pysähtyy, pikku arkku lasketaan portaille Hänen jalkojensa eteen. Hän katsoo säälien, ja Hänen huulensa lausuvat hiljaa: »Talita, kuumi» — »tyttö, nouse ylös». Tyttönen nousee arkussaan istumaan ja katselee hymyillen auenneilla, ihmettelevillä silmillään ympärilleen. Hänen käsissään on kimppu valkeita ruusuja, jotka on pantu hänelle arkkuun. Kansan keskuudessa on hämmästystä, huutoja, itkua, mutta samalla hetkellä äkkiä kulkee kirkon ohi torilla itse kardinaali, suur-inkvisiittori. Hän on melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora, kasvot kuihtuneet, silmät kuopalla, mutta niistä loistaa vielä tulikipinän kaltainen valo. Oi, hän ei ole komeassa kardinaalinpuvussa, jossa hän eilen esiintyi kansan edessä, kun poltettiin Rooman uskon vihollisia, — ei, tällä hetkellä on hänen yllään vain vanha, karkea munkin kaapu. Hänen jäljessään jonkin välimatkan päässä seuraavat hänen synkät apulaisensa ja orjansa ja »pyhä» vartiosto. Hän pysähtyy väkijoukon kohdalle ja tekee havaintoja kaukaa. Hän näki kaikki, hän näki, kuinka ruumisarkku asetettiin Hänen jalkojensa luo, näki, kuinka tyttö heräsi kuolleista, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän rypistää tuuheita harmaita kulmakarvojaan, ja hänen silmissään kiiluu pahaa ennustava tuli. Hän osoittaa sormellaan ja käskee vartijoita ottamaan Hänet kiinni. Ja niin suuri on hänen voimansa ja niin totutettu, nöyrä ja vavisten alistuva on hänelle kansa, että väkijoukko heti väistyy vartijain tieltä, ja kuolemanhiljaisuuden äkkiä synnyttyä nämä käyvät Häneen käsiksi ja vievät Hänet pois. Koko väkijoukko kumartaa heti yhtenä miehenä maahan asti inkvisiittori-vanhuksen edessä, tämä siunaa ääneti kansaa ja kulkee ohi. Vartijat vievät Vangin Pyhän Oikeusistuimen vanhassa rakennuksessa olevaan ahtaaseen ja synkkään holvivankilaan ja sulkevat sinne lukon taakse. Päivä kuluu, tulee pimeä, kuuma ja »henkeä salpaava» Sevillan yö. Kesken synkkää pimeyttä avautuu äkkiä vankilan rautainen ovi ja itse vanha suur-inkvisiittori lamppu kädessä astuu hitaasti sisälle vankilaan. Hän on yksin, ovi sulkeutuu heti hänen jälkeensä. Hän pysähtyy oven suuhun ja katselee kauan, minuutin tai pari, Hänen kasvojaan. Viimein hän astuu hiljaa lähemmäksi, panee lampun pöydälle ja sanoo Hänelle:

»Sinäkö se olet? Sinäkö?» — Kun hän ei saa vastausta, niin hän lisää nopeasti: »Älä vastaa, ole vaiti. Ja mitä Sinä voisitkaan sanoa? Tiedän varsin hyvin, mitä Sinä sanot. Eikä Sinulla ole oikeuttakaan lisätä enää mitään siihen, mitä jo ennen olet sanonut. Miksi Sinä olet tullut meitä häiritsemään? Sillä Sinä olet tullut meitä häiritsemään ja tiedät sen itse. Mutta tiedätkö, mitä huomenna tapahtuu? Minä en tiedä, kuka Sinä olet, minä en tahdokaan tietää, oletko se Sinä vai oletko vain Hänen kaltaisensa, mutta huomenna minä tuomitsen Sinut ja poltan roviolla pahimpana vääräuskoisena, ja sama kansa, joka tänään suuteli Sinun jalkojasi, kiiruhtaa huomenna heti viitattuani kohentamaan Sinun roviosi hiiliä, tiedätkö sen? Niin, Sinä kenties tiedät sen», — lisäsi hän miettiväisenä irroittamatta hetkeksikään katsettaan Vangistaan.

— Minä en oikein ymmärrä, Ivan, mitä tämä on, — sanoi hymyillen Aljoša, joka koko ajan oli kuunnellut ääneti, — onko se vain suorastaan hillitöntä kuvittelua vaiko jokin erehdys ukon puolelta, jokin mahdoton qui pro quo.

— Osaksi vaikkapa jälkimmäistä, — sanoi Ivan nauraen, — jos nykyaikainen realismi on sinut niin pilannut, että et voi sietää mitään mielikuvituksen leikkiä, — jos sinua miellyttää qui pro quo, niin olkoon niin. Se on totta, — naurahti hän taas, — ukko on yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja on aikoja sitten voinut tulla hulluksi aatteensa johdosta. Vanki saattoi hämmästyttää häntä ulkomuodollaan. Tämä saattoi vihdoin olla pelkkää houretta, yhdeksänkymmentävuotiaan ukon näky ennen kuolemaa, varsinkin kun hän vielä oli kiihdyksissä edellisen päivän autodafeesta, jossa poltettiin sata harhaoppista. Mutta eikö meille sinun kanssasi ole samantekevää, mikä tässä on qui pro quo ja mikä rajatonta fantasian leikkiä? Tässä on kysymys vain siitä, että ukon on tuotava ilmi ajatustapansa, että hän vihdoin kokonaisen yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua tuo ilmi ajatuksensa ja lausuu ääneen sen, mitä hän noiden yhdeksänkymmenen vuoden aikana ei koskaan ole sanonut.

— Ja onko Vanki myös vaiti? Katsoo häneen eikä puhu sanaakaan?

— Niin on olevakin, ihan kaikissa tapauksissa, — nauroi taas Ivan. — Ukko itse huomauttaa Hänelle, että Hänellä ei ole oikeuttakaan lisätä mitään siihen, mitä aikaisemmin on sanottu. Tämä on, jos niin tahdot, roomalaisen katolisuuden oleellisin piirre, sitä mieltä ainakin minä olen: »Kaiken, näes, olet Sinä ilmoittanut paaville, ja kaikki on siis nyt paavilla, Sinun ei tarvitse tänne ollenkaan tulla, älä ainakaan häiritse ennen aikojasi.» He eivät ainoastaan puhu tähän suuntaan, vaan myös kirjoittavat, ainakin jesuiitat. Olen itse lukenut tämän heidän jumaluusoppineittensa teoksista. »Onko Sinulla oikeus ilmaista meille edes ainoatakaan sen maailman salaisuuksista, mistä Sinä olet tullut?» kysyy Häneltä minun ukkoni ja vastaa itse Hänen puolestaan Hänelle: — »Ei, sinulla ei ole oikeutta, jotta et lisäisi mitään siihen, mitä jo aikaisemmin on sanottu, ja jotta et riistäisi ihmisiltä vapautta, jota Sinä niin puolustit maan päällä ollessasi. Kaikki uusi, mitä Sinä ilmaiset, loukkaa ihmisten uskon vapautta, sillä se on ihme, mutta heidän uskonsa vapaus oli Sinulle kalleinta kaikesta jo silloin, puolitoista tuhatta vuotta sitten. Sinähän juuri silloin puhuit niin usein: 'Tahdon tehdä teidät vapaiksi'. Nyt olet itse nähnyt nuo 'vapaat' ihmiset», — lisää ukko yhtäkkiä ja hymyilee miettivästi. — »Niin, meillä on ollut paljon puuhaa siinä asiassa», — jatkoi hän katsoen Häneen ankarasti, — »mutta me olemme viimein saaneet asian hoidetuksi loppuun Sinun nimessäsi. Viisitoista vuosisataa on tuo vapaus ollut kiusanamme, mutta nyt siitä on tehty loppu — ja pysyvästi. Etkö usko, että on pysyvästi tehty loppu? Sinä katsot minuun lempeästi etkä pidä minua edes paheksumisesi arvoisena? Mutta tiedä, että nyt, ja nimenomaan nyt, nämä ihmiset ovat lujemmin vakuutettuja kuin koskaan, että he ovat täysin vapaita, vaikka he itse ovat tuoneet meille vapautensa ja nöyrästi laskeneet sen jalkojemme juureen. Tämän olemme me saaneet aikaan, mutta tätäkö Sinä tahdoit, tämmöistä vapautta?»

— En ymmärrä taaskaan, — keskeytti Aljoša, — ivaileeko hän, tekeekö pilkkaa?

— Ei ollenkaan. Hän nimenomaan pitää omana ja hengenheimolaistensa ansiona, että he vihdoin ovat tehneet lopun vapaudesta ja että he ovat sen tehneet tehdäkseen ihmiset onnellisiksi. »Sillä nyt (ukko puhuu tietysti inkvisitsionista) on käynyt mahdolliseksi ensimmäisen kerran ajatella ihmisten onnea. Ihminen on ollut kapinoitsija; voivatko kapinoitsijat olla onnellisia? Sinua varoitettiin edeltäpäin», sanoo hän Hänelle. »Sinua on riittävästi varoitettu ja neuvottu, mutta Sinä et välittänyt varoituksista, Sinä hylkäsit ainoan tien, jota käyttämällä ihmiset voidaan tehdä onnellisiksi, mutta onneksi Sinä poistuit ja jätit asian meidän huostaamme. Sinä olet luvannut, Sinä olet vakuuttanut sanallasi, Sinä olet antanut meille oikeuden sitoa ja päästää etkä tietysti voi enää ajatellakaan, että nyt ottaisit meiltä pois tämän oikeuden. Miksi olet tullut tänne meitä häiritsemään?»

— Mitä merkitsee: on riittävästi varoitettu ja neuvottu? — kysyi Aljoša.

— Sepä juuri onkin pääasia, joka ukon on saatava sanotuksi.

— »Peloittava ja viisas henki, itsensätuhoamisen ja olemattomuuden henki», jatkoi ukko, »suuri henki puhui Sinun kanssasi erämaassa, ja meille on kerrottu kirjoissa, että hän muka 'kiusasi' Sinua. Onko se niin? Ja saattoiko sanoa mitään todempaa kuin sen, minkä hän ilmoitti Sinulle kolmessa kysymyksessä ja minkä Sinä hylkäsit ja mitä kirjoissa on nimitetty 'kiusaamiseksi'? Mutta kuitenkin, jos maan päällä koskaan on tapahtunut todellista suurta ihmettä, niin se tapahtui tuona päivänä, tuona kolmen kiusauksen päivänä. Juuri noiden kolmen kysymyksen ilmaantuminen oli ihme. Jos olisi mahdollista ajatella, vain kokeeksi ja esimerkiksi, että nämä peloittavan hengen kolme kysymystä olisivat jäljettömiin kadonneet kirjoista ja että ne pitäisi taas saada olemaan, uudelleen keksiä ja sepittää taas kirjoihin pantaviksi, ja tätä varten kutsuttaisiin koolle maanpiirin kaikki viisaat — hallitsijat, ylipapit, oppineet, filosofit, runoilijat, ja heille annettaisiin tämä tehtävä: keksikää ja sepittäkää kolme kysymystä, semmoisia, jotka eivät ainoastaan ole tapahtuman suuruuden mukaisia, vaan sen lisäksi kolmella sanalla, kolmella inhimillisellä lauselmalla ilmaisevat maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian — niin luuletko Sinä, että kaikki yhteen koottu maallinen viisaus voisi keksiä mitään, joka voimassa ja syvyydessä vetäisi vertoja noille kolmelle kysymykselle, jotka Sinulle silloin todella esitti erämaassa mahtava ja viisas henki? Jo yksistään näistä kysymyksistä, yksistään siitä ihmeestä, että ne ilmaantuivat, saattaa ymmärtää, että ei olla tekemisissä juoksevan inhimillisen, vaan ikuisen ja absoluuttisen järjen kanssa. Sillä näissä kolmessa kysymyksessä on ikäänkuin yhtynyt yhdeksi kokonaisuudeksi ja ennustettu ihmiskunnan koko myöhempi historia ja tuotu esille kolme muotoa, joissa yhtyvät kaikki inhimillisen luonnon ratkaisemattomat historialliset vastakohdat koko maan päällä. Silloin se ei vielä voinut olla niin ilmeistä, sillä tulevaisuutta ei tunnettu, mutta nyt, kun viisitoista vuosisataa on kulunut, me näemme, että näissä kolmessa kysymyksessä on kaikki siinä määrin edeltäpäin arvattu ja ennustettu ja kaikki on siinä määrin käynyt toteen, että niihin ei voi enää mitään lisätä eikä niistä ottaa mitään pois.

»Päätä itse, kuka oli oikeassa: Sinäkö vai hän, joka silloin kyseli Sinulta? Muista ensimmäistä kysymystä; sen sisällys, joskaan ei kirjaimelleen, on seuraava: Sinä tahdot mennä maailmaan ja menet paljain käsin, luvaten jonkinmoista vapautta, jota he yksinkertaisuudessaan ja synnynnäisessä säädyttömyydessään eivät kykene tajuamaankaan, jota he pelkäävät ja kauhistuvat, — sillä ei mikään ole milloinkaan ollut ihmiselle ja inhimilliselle yhteiskunnalle sietämättömämpää kuin vapaus! Näetkö nämä kivet tässä alastomassa ja hehkuvan kuumassa erämaassa? Muuta ne leiviksi, niin ihmiskunta juoksee Sinun jäljessäsi kuin lauma, kiitollisena ja kuuliaisena, vaikkakin ikuisesti vavisten pelosta, että Sinä vedät pois kätesi ja heiltä loppuvat Sinun leipäsi. Mutta Sinä et tahtonut riistää ihmiseltä vapautta ja hylkäsit ehdotuksen, sillä mitä vapautta se on, ajattelit Sinä, jos kuuliaisuus on ostettu leivillä? Sinä sanoit, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, mutta tiedätkö Sinä, että juuri tuon saman maisen leivän nimessä Sinua vastaan nousee maan henki ja kamppailee kanssasi ja voittaa Sinut, ja kaikki seuraavat sitä huutaen: 'Ken on tämän pedon kaltainen, hän on antanut meille tulen taivaasta!' Tiedätkö Sinä, että kuluu vuosisatoja ja ihmiskunta julistaa korkeimman viisautensa ja tieteensä suulla, että rikosta ei ole olemassa ja ettei siis ole syntiäkään, vaan on ainoastaan nälkäisiä. Ruoki ensin ja vaadi sitten vasta heiltä hyveitä! näin kirjoitetaan lippuun, joka nostetaan Sinua vastaan ja joka saa Sinun temppelisi sortumaan. Sinun temppelisi sijalle rakennetaan uusi rakennus, rakennetaan uudelleen kauhea Baabelin torni, ja vaikka sitäkään ei saada valmiiksi, niinkuin ei saatu valmiiksi entistäkään, niin Sinä kuitenkin voisit välttää tuon uuden tornin rakentamisen ja lyhentää ihmisten kärsimyksiä tuhannella vuodella, — sillä meidän luoksemmehan he tulevat kiusattuaan itseään tuhannen vuotta tornillaan! He etsivät silloin taas meidät käsiinsä maan alta, katakombeista, missä me piileksimme (sillä me joudumme taas vainojen ja kidutusten alaisiksi), he löytävät ja huutavat meille: Ruokkikaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta, eivät sitä antaneet. Ja silloin me rakennamme valmiiksi heidän torninsa, sillä valmiiksi kykenee sen rakentamaan se, joka ruokkii, mutta ruokkia voimme vain me Sinun nimeesi ja me valehtelemme, että se tapahtuu Sinun nimeesi. Oi, eivät koskaan, eivät koskaan he saa ilman meitä ruokituksi itseään! Ei mikään tiede anna heille leipää, niin kauan kuin he pysyvät vapaina, mutta loppujen lopuksi he tuovat vapautensa meidän jalkojemme juureen ja sanovat meille: Tehkää meidät mieluummin orjiksenne, kunhan vain ruokitte meidät. He ymmärtävät viimein itse, että ei kukaan voi ajatellakaan saavansa samalla kertaa yltäkyllin vapautta ja maallista leipää, sillä koskaan, koskaan he eivät osaa jakaa niitä keskenään! He tulevat niinikään vakuutetuiksi, että he eivät koskaan voi olla vapaitakaan, sentähden että ovat vähäväkisiä, paheellisia, mitättömiä ja kapinoitsijoita. Sinä olet luvannut heille taivaallista leipää; mutta, toistan sen vieläkin, voiko se olla maallisen leivän veroinen heikon, ikuisesti turmeltuneen ja ikuisesti kiittämättömän ihmissuvun silmissä? Ja jos Sinua taivaallisen leivän nimessä seuraavat tuhannet ja kymmenettuhannet, niin miten käy miljoonain ja kymmenien miljoonain olentojen, jotka eivät jaksa hylätä maallista leipää taivaallisen tähden? Vai ovatko Sinulle rakkaita ainoastaan kymmenettuhannet suuret ja voimakkaat, mutta muitten miljoonien, lukuisien kuin meren hieta, heikkojen, mutta Sinua rakastavien, täytyy olla vain aineksina suuria ja voimakkaita varten? Ei, meille ovat kalliita heikotkin. He ovat paheellisia ja kapinoitsijoita, mutta lopulta heistä tulee myös kuuliaisia. He ihmettelevät meitä ja pitävät meitä jumalina sen tähden, että me olemme suostuneet asettumaan heidän johtoonsa ja kestämään vapauden, jota he pelästyivät, sekä hallitsemaan heitä, — niin kauheata on heistä lopulta olla vapaa! Mutta me sanomme olevamme kuuliaisia Sinulle ja hallitsevamme Sinun nimeesi. Me petämme heitä taas, sillä Sinua me emme päästä luoksemme. Tämä petos juuri onkin meidän kärsimyksemme, sillä meidän on pakko valehdella. Kas, tätä merkitsee tuo ensimmäinen erämaassa tehty kysymys, ja tämän Sinä olet hylännyt vapauden nimessä, jonka olet asettanut yläpuolelle kaiken. Mutta tässäpä kysymyksessä oli tämän maailman suuri salaisuus. Jos Sinä olisit hyväksynyt 'leivät', niin Sinä olisit vastannut ihmisten, niin hyvin yksilön kuin koko ihmiskunnankin, yhteiseen ja ikuiseen kaipuuseen, — tuohon: 'Kenen eteen on kumartuminen?' Ei ole ihmisellä ainaisempaa eikä kiduttavampaa huolta kuin vapaana ollen löytää mahdollisimman pian se, jonka eteen voisi kumartua. Mutta ihminen pyrkii kumartumaan sen eteen, mikä on kiistämätöntä, niin kiistämätöntä, että kaikki ihmiset voisivat suostua yhdellä kertaa sitä kumartamaan. Sillä näiden surkeiden olentojen huolena ei ole ainoastaan se, että löytäisivät sen, jonka edessä minun tai toisen on kumartuminen, vaan jotta löytäisivät semmoisen, että kaikki siihen uskoisivat ja sen edessä kumartuisivat ja että tämän ehdottomasti tekisivät kaikki yhdessä. Tämä tarve kumartua yhdessä on jokaisen ihmisen suurimpana piinana ja samoin koko ihmiskunnan aikojen alusta asti. Yhteisen kumartamisen tähden he ovat tuhonneet toisiansa miekalla. He ovat pystyttäneet jumalia ja kehoittaneet toisiansa: Hylätkää omat jumalanne ja tulkaa kumartamaan meidän jumaliamme, muuten te olette jumalinenne kuoleman omat! Ja näin tulee olemaan maailman loppuun asti, vieläpä silloinkin, kun jumalat katoavat maailmasta: samantekevää, he lankeavat epäjumalien eteen. Sinä olet tuntenut, Sinä et ole voinut olla tuntematta tätä ihmisluonnon perussalaisuutta, mutta Sinä hylkäsit ainoan absoluuttisen lipun, joka Sinulle tarjottiin, kaikkien saattamiseksi kiittämättä kumartumaan Sinun edessäsi — maisen leivän lipun, ja hylkäsit sen vapauden ja taivaallisen leivän nimessä. Luohan silmäys siihen, mitä Sinä vielä olet tehnyt. Ja edelleenkin vapauden nimessä! Sanon Sinulle, että ihmisellä ei ole piinallisempaa huolta, kuin että löytäisi sen, jolle mitä pikimmin voisi antaa lahjaksi saamansa vapauden, joka tällä onnettomalla olennolla on syntyessään. Mutta ihmisten vapauden saa valtaansa ainoastaan se, joka rauhoittaa heidän omantuntonsa. Leivän kanssa Sinulle annettiin kiistämätön lippu: jos annat leivän, niin ihminen kumartuu, sillä ei ole mitään kiistämättömämpää kuin leipä, mutta jos samaan aikaan joku saa valtaansa hänen omantuntonsa Sinut sivuuttaen, — oi, silloin ihminen hylkää Sinun leipäsikin ja seuraa sitä, jonka onnistui miellyttää hänen omaatuntoaan. Siinä Sinä olit oikeassa. Sillä ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että vain elää, vaan siinä, mitä varten elää. Ilman lujaa mielikuvaa siitä, mitä varten hänen on elettävä, ihminen ei tahdo elää ja hän tuhoaa mieluummin itsensä kuin jää maan päälle, vaikka hänen ympärillään joka puolella olisikin leipiä. Se on niin, mutta kuinka kävi: sen sijaan, että olisit ottanut valtaasi ihmisten vapauden, Sinä lisäsit heille vielä sitä! Vai unhotitko Sinä, että rauha ja kuolemakin ovat ihmiselle rakkaammat kuin vapaa valinta hyvän ja pahan tietämisessä. Ei ole ihmiselle mitään imartelevampaa kuin omantunnonvapaus, mutta ei ole myöskään mitään kiduttavampaa. Lujien perusteitten asemesta ihmisen omantunnon rauhoittamiseksi kerta kaikkiaan — Sinä otit kaiken sen, mikä on tavatonta, arveluun perustuvaa ja epämääräistä, otit kaiken sen, mikä ei ollut ihmisten voimien mukaista, ja näin toimit aivan kuin et ollenkaan heitä rakastaisi, — ja kuka toimi näin: se, joka tuli antamaan heidän puolestaan henkensä! Sen sijaan että olisit ottanut valtaasi ihmisen vapauden, Sinä sen moninkertaistutit ja panit sen kärsimykset ikuisiksi ajoiksi painamaan ihmisen henkistä valtakuntaa. Sinä halusit vapaata ihmisen rakkautta, että hän vapaasti seuraisi Sinua hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Vanhan vankan lain asemesta — oli ihmisen nyt tästä lähin vapaasta sydämestään päätettävä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ohjeenaan ainoastaan Sinun kuvasi silmiensä edessä, — mutta etkö Sinä todellakaan ajatellut, että hän lopulta hylkää ja riistää myöskin Sinun kuvasi ja Sinun totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin on valinnan vapaus! He huudahtavat viimein, että totuus ei ole Sinussa, sillä mahdotonta oli jättää heidät suurempaan levottomuuteen ja piinaan kuin mitä Sinä olit tehnyt, kun jätit heille niin paljon huolia ja selvittämättömiä arvoituksia. Näin olet Sinä itse pannut alulle oman valtakuntasi kukistuksen, äläkä syytä siitä enää ketään. Mutta tätäkö Sinulle esitettiin? On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä, jotka voivat ainaiseksi voittaa ja vangita näitten heikkovoimaisten kapinoitsijain omantunnon heidän onnekseen, — ne voimat ovat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Sinä hylkäsit kaikki kolme ja annoit siihen itse esimerkin. Kun peloittava ja viisas henki asetti Sinut temppelin harjalle ja sanoi Sinulle: 'Jos tahdot tietää, oletko Jumalan poika, niin heittäydy alas, sillä Hänestä on sanottu, että enkelit ottavat ja kantavat hänet eikä hän putoa eikä loukkaannu, ja silloin Sinä saat tietää, oletko Jumalan poika, ja osoitat silloin, millainen on uskosi isääsi', niin Sinä kuultuasi ehdotuksen hylkäsit sen etkä antautunut etkä heittäytynyt alas. Oi, tietysti Sinä tässä menettelit ylpeästi ja suurenmoisesti Jumalana, mutta ihmiset, tämä heikko ja kapinoiva suku, — ovatko he jumalia? Oi, Sinä ymmärsit silloin, että jos olisit ottanut vain askelenkin, vain liikahtanutkin heittäytyäksesi alas, niin Sinä samalla olisit kiusannut Jumalaa ja kadottanut kaiken uskosi Häneen sekä murskaantunut maata vastaan, tuota maata, jota pelastamaan olit tullut, ja Sinua kiusannut viisas henki olisi riemastunut. Mutta, sanon sen vieläkin, paljonko on sellaisia kuin Sinä? Ja saatoitko Sinä edes hetkenkään ajan todellakin otaksua, että ihmisetkin jaksavat kestää tämmöisen kiusauksen! Semmoiseksiko on ihmisluonto luotu, että se voi hylätä ihmeen ja noin kauheina elämän hetkinä, kaikista kauheimpien ja piinallisimpien henkisten peruskysymystensä hetkinä, tyytyä vain sydämen vapaaseen ratkaisuun? Oi, Sinä tiesit, että Sinun sankaritekosi säilyy kirjoissa, tunkeutuu aikojen syvyyteen ja maan kaukaisimpiin ääriin, ja Sinä toivoit, että ihminen seuraten Sinua pysyy Jumalana eikä tarvitse ihmettä. Mutta sinä et tietänyt, että heti kun ihminen hylkää ihmeen, hän samalla hylkää myös Jumalan, sillä ihminen ei etsi niin paljon Jumalaa kuin ihmeitä. Ja koska ihminen ei jaksa olla ilman ihmettä, niin hän luo itselleen uusia, omia ihmeitä ja kumartaa poppamiehen ihmeitä, ämmien noitatemppuja, vaikka hän olisi sata kertaa kapinoitsija, kerettiläinen ja jumalankieltäjä. Sinä et tullut alas ristiltä, kun Sinulle pilkaten ja ärsytellen huudettiin: 'Tule alas ristiltä, niin me uskomme, että se olet Sinä.' Sinä et tullut alas sen tähden, että taaskaan et tahtonut orjuuttaa ihmistä ihmeellä ja että janosit vapaata uskoa etkä ihmeisiin rakentuvaa. Sinä janosit vapaaehtoista rakkautta etkä epävapaan orjamaisia ihastuksen purkauksia voiman edessä, joka kerta kaikkiaan oli hänet kauhistuttanut. Mutta tässäkin Sinä arvioit ihmiset liian korkealle, sillä tietysti he ovat vankeja, vaikka heidät onkin luotu kapinoitsijoiksi. Katso ympärillesi ja päätä, nyt kun on kulunut viisitoista vuosisataa, mene ja katso heitä: kenet Sinä olet kohottanut itsesi tasalle? Minä vannon, että ihminen on luotu heikommaksi ja alhaisemmaksi kuin Sinä olet hänestä luullut! Voiko, voiko hän täyttää sen, minkä Sinäkin? Pitäessäsi häntä niin suuressa arvossa Sinä olet menetellyt niinkuin olisit lakannut säälimästä häntä, sillä liian paljon olet häneltä vaatinutkin — ja kuka vaati: se, joka on rakastanut häntä enemmän kuin itseään! Jos olisit pitänyt häntä vähemmän arvoisena, niin olisit häneltä vähemmän vaatinutkin, mutta tämä olisi ollut lähempänä rakkautta, sillä hänen kuormansa olisi ollut kevyempi. Hän on heikko ja alhainen. Mitäpä siitä, että hän nyt kaikkialla kapinoi meidän valtaamme vastaan ja ylpeilee siitä, että hän kapinoi? Se on lapsen ja koulupojan ylpeyttä. He ovat pieniä lapsia, jotka koulussa ovat tehneet kapinan ja karkoittaneet opettajan, mutta lapsien riemusta tulee loppu ja se käy heille kalliiksi. He kukistavat temppelit ja peittävät maan verivirroilla. Mutta viimein he, tyhmät lapset, ymmärtävät, että vaikka he ovatkin kapinoitsijoita, niin he ovat vähäväkisiä kapinoitsijoita eivätkä kykene ylläpitämään omaa kapinaansa. Vuodattaen typeriä kyyneliään he viimein tunnustavat, että se, joka on luonut heidät kapinoitsijoiksi, epäilemättä on tahtonut pitää heitä pilkkanaan. He sanovat tämän epätoivoissaan, ja tuosta heidän sanastaan tulee Jumalan pilkkaamista, joka tekee heidät vielä onnettomammiksi, sillä ihmisluonto ei siedä Jumalan pilkkaamista, vaan kostaa loppujen lopuksi itse itselleen sen. Siis rauhattomuus, hämminki ja onnettomuus — siinä on ihmisten nykyinen kohtalo, sen jälkeen kuin Sinä niin paljon kärsit heidät vapautensa tähden! Sinun suuri profeettasi sanoo näyssä ja kuvauspuheessa, että hän on nähnyt kaikki ensimmäisessä ylösnousemuksessa mukana olleet ja että heitä oli jokaisesta polvesta kaksitoistatuhatta. Mutta jos heitä oli niin paljon, niin he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, vaan jumalia. He ovat kestäneet Sinun ristisi, he ovat kestäneet kymmeniä vuosia ilman ravintoa autiossa erämaassa elättäen henkeään heinäsirkoilla ja juurilla, — ja tietysti Sinä voit ylpeillen osoittaa näitä vapauden lapsia, vapaaehtoisen rakkauden, vapaan ja suuren, Sinun nimeesi osoitetun uhrautuvaisuuden lapsia. Mutta muista, että heitä oli kaikkiaan vain muutamia tuhansia, nekin jumalia. Entä muut? Ja miten ovat syyllisiä muut heikot ihmiset, kun eivät kyenneet kärsimään sitä, mitä voimakkaat? Onko heikko sielu syyllinen, kun siinä eivät voi saada sijaa niin kauheat lahjat? Tulitko Sinä todellakin ainoastaan valittujen luo ja valittuja varten? Mutta jos niin on, niin tässä on salaisuus, emmekä me pysty sitä ymmärtämään. Jos taas se on salaisuus, niin meilläkin oli oikeus saarnata salaisuutta ja opettaa heille, ettei heidän sydäntensä vapaa ratkaisu ole tärkeä eikä myöskään rakkaus ole tärkeä, vaan tärkeä on salaisuus, johon heidän on alistuttava sokeasti, vieläpä vastoin omaatuntoaankin. Niin olemme tehneetkin. Me olemme parantaneet Sinun sankaritekosi ja panneet sen pohjaksi ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin. Ja ihmiset ilostuivat, että heitä oli jälleen alettu kuljettaa kuin laumaa ja että heidän sydämiltään vihdoinkin oli otettu niin kauhea lahja, joka oli tuottanut heille niin paljon tuskaa. Olimmeko me oikeassa, kun opetimme ja teimme niin, sano? Emmekö me rakastaneet ihmiskuntaa, kun me niin nöyrästi tunnustimme sen voimattomuuden, rakkaudella kevensimme sen taakkaa ja annoimme sen heikon luontonsa tähden tehdä vaikkapa syntiäkin, jos se tapahtui meidän luvallamme? Miksi siis nyt olet tullut häiritsemään meitä? Ja miksi Sinä ääneti ja läpitunkevasti katsot minua lempeillä silmilläsi? Vihastu, minä en tahdo Sinun rakkauttasi, sillä minä itse en rakasta Sinua. Ja mitä minun tarvitsee salata Sinulta? Enkö minä tiedä, kenen kanssa puhun? Se, mitä minulla on Sinulle sanottavaa, on kaikki jo tiedossasi, minä luen sen Sinun silmistäsi. Ja minäkö kätkisin Sinulta salaisuutemme? Kenties Sinä nimenomaan tahdotkin kuulla sen minun suustani, kuule siis: me emme ole Sinun puolellasi, vaan hänen, siinä on salaisuutemme! Me emme pitkään aikaan ole olleet Sinun puolellasi, vaan hänen puolellaan, jo kahdeksan vuosisataa. Täsmälleen kahdeksan vuosisataa sitten me otimme häneltä sen, minkä Sinä paheksuen hylkäsit, sen viimeisen lahjan, jonka hän tarjosi Sinulle, kun hän näytti Sinulle kaikki maan valtakunnat; me otimme häneltä Rooman ja keisarin miekan ja julistimme itsemme maan hallitsijoiksi, ainoiksi hallitsijoiksi, vaikka emme ole ennättäneet vieläkään saattaa asiaamme täydellisesti loppuun. Mutta kuka on syypää? Oi, tämä asia on toistaiseksi vasta alulla, mutta se on jo aloitettu. Kauan on vielä odotettava sen täydellistä toteutumista, ja paljon saa maa vielä kärsiä, mutta me saavutamme päämäärämme ja tulemme hallitsijoiksi, ja silloin me ajattelemme koko maailman ihmisten onnea. Mutta Sinähän olisit voinut jo silloin ottaa keisarin miekan. Miksi sinä hylkäsit tämän viimeisen lahjan? Jos olisit ottanut noudattaaksesi tätä mahtavan hengen kolmatta neuvoa, niin Sinä olisit täyttänyt kaiken, mitä ihminen maan päällä etsii, se on: kenen edessä kumartuisi, kenen valtaan antaisi omantuntonsa ja millä tavoin kaikki yhtyisivät lopulta kiistämättömästi yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi, sillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas ja viimeinen piina. Aina on ihmiskunta kokonaisuudessaan pyrkinyt järjestymään ehdottomasti yleismaailmalliselle pohjalle. Paljon on ollut suuria kansoja, joilla on ollut suuri historia, mutta kuta korkeammalla nämä kansat ovat olleet, sitä onnellisempia ne ovat olleet, sitä voimakkaammin kuin muut ne ovat tunteneet tarpeen saada ihmiset yhtymään koko maailman käsittäväksi yhteydeksi. Suuret valloittajat, Timurit ja Tšingis-Kaanit, ovat kiitäneet kuin myrskytuuli yli maan pyrkien valloittamaan koko maailman, mutta hekin ovat, vaikka tiedottomasti, tuoneet ilmi ihmiskunnan saman suuren tarpeen yhdistyä koko maailman ja kaiken käsittäväksi yhteydeksi. Jos Sinä olisit ottanut keisarin maailman ja purppuraviitan, niin olisit perustanut koko maailman käsittävän valtakunnan ja antanut maailmanrauhan. Sillä kutka hallitsisivat ihmisiä, jos eivät ne, joilla on vallassaan heidän omatuntonsa ja käsissään heidän leipänsä? Me olemme ottaneet keisarin miekan, ja ottamalla sen olemme tietysti hylänneet Sinut ja lähteneet seuraamaan häntä. Oi, menee vielä vuosisatoja vapaan järjen rivoudessa, heidän tieteilyssään ja antropofagiassa, sillä kun he ovat alkaneet rakentaa Baabelin torniansa ilman meitä, niin he päätyvät antropofagiaan. Mutta juuri silloin peto mateleekin luoksemme ja nuolee jalkojamme ja vuodattaa niille silmistään verikyyneliä. Ja me istuudumme pedon selkään ja kohotamme maljan ja siihen on kirjoitettu: 'Salaisuus!' Ja silloin, mutta vasta silloin alkaa ihmiselle rauhan ja onnen valtakunta. Sinä ylpeilet valituillasi, mutta Sinulla on vain valittusi, jotavastoin me rauhoitamme kaikki. Ja vielä muutakin: kuinka monet noista valituista, samoinkuin voimakkaista, joista voisi tulla valittuja, lopulta ovatkaan väsyneet Sinua odottaessaan ja ovat siirtäneet sekä vielä siirtävät henkensä voiman ja sydämensä hehkun toiselle vainiolle ja lopettavat siten, että nostavat Sinua vastaan vapaan lippunsa. Mutta tämän lipun olet Sinä itse nostanut. Meillä sen sijaan kaikista tulee onnellisia, eivätkä he enää kapinoi eivätkä tuhoa toisiaan, kuten Sinun vapautesi aikana kaikkialla tapahtui. Oi, me saamme heidät vakuutetuiksi siitä, että heistä vasta silloin tulee vapaita, kun he luopuvat vapaudestaan meidän hyväksemme ja alistuvat meidän valtaamme. Ja mitä, olemmeko silloin oikeassa vai valehtelemmeko? He itse tulevat vakuutetuiksi siitä, että olemme oikeassa, sillä he muistavat, millaisiin orjuuden ja levottomuuden kauhuihin heidät saattoi Sinun vapautesi. Vapaus, vapaa henki ja tiede johtavat heidät semmoisiin rotkoihin ja asettavat heidän eteensä sellaisia ihmeitä ja ratkaisemattomia salaisuuksia, että toiset heistä, alistumattomat ja hurjat, tuhoavat itsensä, toiset, jotka ovat alistumattomia, mutta vähävoimaisia, tuhoavat toisensa, ja jäljelläolevat, vähäväkiset ja onnettomat, matelevat jalkojemme juureen ja parkuvat meille: 'Niin, te olitte oikeassa, teillä yksin oli hallussanne Hänen salaisuutensa, ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme.' Kun he saavat meiltä leipää, niin he tietysti selvästi näkevät, että me otamme heiltä heidän omaa, heidän omin käsin hankkimaansa leipää jakaaksemme niitä heille itselleen, mitään ihmettä tekemättä, he näkevät, että me emme ole muuttaneet kiviä leiviksi, mutta totisesti he paljon enemmän kuin leivästä iloitsevat siitä, että saavat sen meidän käsistämme! Sillä kovin hyvästi he muistavat, että ennen, ilman meitä, leivät heidän käsissään muuttuivat vain kiviksi, mutta kun he palasivat meidän luoksemme, niin kivetkin heidän käsissään muuttuivat leiviksi. Suuren, suuren arvon he antavat sille, mitä merkitsee alistuminen kerta kaikkiaan! Niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä tätä, he ovat onnettomat. Kuka on kaikkein enimmän vaikuttanut siihen, että he eivät tätä ymmärrä? Kuka on hajoittanut lauman ja päästänyt sen kulkemaan tuntemattomia teitä? Mutta lauma kootaan yhteen uudelleen ja se alistuu taas ja nyt jo ainaiseksi. Silloin me annamme heille heikkojen olentojen hiljaisen, nöyrän onnen, ja heikoiksi olennoiksihan heidät on luotu. Oi, me saamme viimein heidät vakuutetuiksi siitä, että ei pidä ylpeillä, mutta Sinä koroitit heidät ja opetit siten ylpeilemään; me todistamme heille, että he ovat heikkoja, että he ovat vain lapsiraukkoja, mutta että lapsen onni on suloisin kaikista. He tulevat aroiksi ja he alkavat katsoa meihin sekä painautua meidän turviimme peloissaan niinkuin linnunpoikaset emoansa vastaan. He ihmettelevät ja pelkäävät meitä ja ylpeilevät siitä, että me olemme niin voimakkaat ja ylpeät, että olemme voineet taltuttaa niin hurjan tuhatmiljoonaisen lauman. He vapisevat heikkoina meidän vihaamme, heidän mielensä tulee araksi, heidän silmänsä tulevat herkkäkyynelisiksi kuin lasten ja naisten, mutta yhtä helposti he myös meidän viittauksestamme siirtyvät iloitsemaan ja nauramaan, valoisaan riemuun ja onnelliseen lapsen lauleluun. Niin, me pakotamme heidät tekemään työtä, mutta työstä vapaina hetkinä me järjestämme heidän elämänsä lasten leikiksi, jossa lasten laulut kaikuvat, jossa laulellaan kuorossa ja tanssitaan viattomia tansseja. Oi, me sallimme heidän tehdä syntiäkin, he ovat heikkoja ja voimattomia, ja he rakastavat meitä kuin lapset sen tähden, että me sallimme heidän tehdä syntiä. Me sanomme heille, että jokainen synti annetaan anteeksi, jos se on tehty meidän luvallamme; me sallimme heidän tehdä syntiä sen tähden, että me rakastamme heitä, ja rangaistukset näistä synneistä me, olkoon menneeksi, otamme päällemme. Me otamme ne päällemme, ja he jumaloivat meitä hyväntekijöinään, jotka ovat Jumalan edessä ottaneet kantaakseen heidän syntinsä. Eivätkä he salaa mitään meiltä. Me sallimme tai kiellämme heitä elämästä vaimojensa ja rakastajattariensa kanssa, heillä saa olla tai ei saa olla lapsia, — aina sen mukaan, miten kuuliaisia he ovat, —- ja ilolla ja riemulla he alistuvat tahtoomme, Omantuntonsa kiduttavimmat salaisuudet — kaikki, kaikki he ilmoittavat meille, ja me ratkaisemme kaiken, ja he luottavat ilomielin ratkaisuumme, sillä se vapauttaa heidät persoonallisen ja vapaan ratkaisun suuresta huolesta ja kauheista tuskista, joita he nykyisin saavat kärsiä. Ja kaikista tulee onnellisia, kaikista miljoonista olennoista, paitsi niistä sadoistatuhansista, jotka heitä hallitsevat. Sillä vain meistä, joiden suojeltavana on salaisuus, tulee onnettomia. Tulee olemaan tuhansia miljoonia onnellisia lapsia ja satatuhatta marttyyria, jotka ovat ottaneet kantaakseen hyvän ja pahan tietämisen kirouksen. Hiljaa he kuolevat, hiljaa sammuvat Sinun nimeesi ja haudan tuolla puolen saavat osakseen vain kuoleman. Mutta me säilytämme salaisuuden ja heidän onnekseen houkuttelemme heitä taivaallisella ja iankaikkisella palkinnolla. Sillä jos toisessa maailmassa olisi jotakin olemassa, niin se ei tietenkään olisi heidän kaltaisiaan varten. Sanotaan ja ennustetaan, että Sinä tulet ja voitat uudelleen, tulet valittujesi kanssa, ylpeittesi ja voimakkaittesi kanssa, mutta me sanomme, että he ovat pelastaneet ainoastaan itsensä, kun taas me olemme pelastaneet kaikki. Sanotaan, että pedon selässä istuva ja käsissään salaisuutta pitävä portto saatetaan häpeään, että vähäväkiset taas nousevat kapinaan, että purppuraviitta reväistään ja hänen 'inhoittava' ruumiinsa paljastetaan. Mutta silloin minä nousen ja osoitan Sinulle tuhansia miljoonia onnellisia lapsia, jotka eivät ole tunteneet syntiä. Ja me, jotka heidän onnensa tähden olemme ottaneet kantaaksemme heidän syntinsä, me astumme eteesi ja sanomme: 'Tuomitse meidät, jos voit ja uskallat.' Tiedä, että minä en pelkää Sinua. Tiedä, että minäkin olen ollut erämaassa, että minäkin olen elättänyt henkeäni heinäsirkoilla ja juurilla, että minäkin olen siunannut vapautta, jolla Sinä olet onnellistuttanut ihmiset, minäkin valmistauduin kuulumaan Sinun valittujesi joukkoon, niiden joukkoon, jotka ovat voimakkaat ja mahtavat ja palavat halusta 'täyttää lukumäärän'. Mutta minä tulin järkiini enkä tahtonut palvella mielettömyyttä. Minä käännyin takaisin ja liityin niiden joukkoon, jotka paransivat Sinun sankaritekosi. Minä menin pois ylpeitten parista ja palasin nöyrien luo näiden kuolevaisten onnen tähden. Se, mitä minä puhun Sinulle, toteutuu, ja meidän valtakuntamme rakentuu. Toistan Sinulle, jo huomenna Sinä saat nähdä tämän kuuliaisen lauman, joka minun ensimmäisestä viittauksestani syöksyy kasaamaan hiiliä Sinun roviotasi varten, jolla minä poltan Sinut sen tähden, että tulit meitä häiritsemään. Sillä Sinä olet paremmin kuin kukaan muu ansainnut roviomme. Huomenna poltan Sinut. Dixi.»

Ivan pysähtyi. Hän oli kiihtynyt puhuessaan ja puhui innostuneesti. Lopetettuaan hän äkkiä alkoi hymyillä.

Aljoša, joka oli kuunnellut häntä ääneti, mutta lopulta hyvin kiihtyneenä monta kertaa koettanut keskeyttää veljensä puheen, vaikka nähtävästi oli hillinnyt itsensä, alkoi äkkiä puhua aivan kuin olisi riuhtaissut itsensä irti:

— Mutta… tämä on järjettömyyttä! — huudahti hän punastuen. — Sinun runoelmasi on ylistys Jeesukselle, eikä herjaus… niinkuin sinä sen tahdoit. Ja kuka uskoo puhettasi vapaudesta? Noinko, noinko se on ymmärrettävä! Tämmöinenkö on oikeauskoisuuden käsitys… Tämä on Rooma, eikä Roomakaan kokonaisuudessaan, tämä on valhetta, — tätä ovat huonoimmat katolilaisista, inkvisiittorit, jesuiitat!… Eikä ollenkaan voi olla olemassakaan niin mielikuvituksellista henkilöä kuin sinun inkvisiittorisi. Mitä ihmisten syntejä he ottavat kantaakseen? Mitä salaisuuden säilyttäjiä ovat nuo, jotka ovat ottaneet päällensä jonkinmoisen kirouksen ihmisten onnen tähden? Milloin niitä on nähty? Me tiedämme jesuiitat, heistä puhutaan pahaa, mutta ovatko he sellaisia kuin sinä kuvaat? He ovat aivan muuta, kokonaan muuta… He ovat yksinkertaisesti Rooman armeija tulevaa koko maailman käsittävää maallista valtakuntaa varten, jonka hallitsijana on keisari — Rooman ylipappi… siinä on koko ihanne, mutta ilman mitään salaisuuksia ja ylevää murhetta… Kaikkein yksinkertaisinta vallanhimoa, likaisten maallisten hyvyyksien tavoittelua, orjuuttamisen halua… jonkinmoista tulevaa maaorjuutta, niin että he ovat isäntiä… siinä koko heidän hommansa. Kenties he eivät usko Jumalaankaan. Sinun kärsivä inkvisiittorisi on pelkkä mielikuvituksen tuote…

— Seis, seis, — nauroi Ivan, — sinäpä vasta tulistuit. Mielikuvituksen tuote, sanot sinä. Olkoon vain! Tietysti se on kuvittelua. Sallihan kuitenkin: luuletko sinä todellakin, että koko viimeisten vuosisatojen katolinen liike tosiaankin on vain pyrkimystä valtaan yksistään likaisten hyvyyksien tähden? Eiköhän vain isä Paísi opettane sinulle tuommoisia?

— Ei, ei, isä Paísi päinvastoin kerran puhui jotakin samaan suuntaan kuin sinä… mutta tietysti toista, aivan toista, — puuttui Aljoša äkkiä puheeseen.

— Arvokas tiedonanto, vaikka sanotkin sen olleen »aivan toista». Minä kysynkin sinulta juuri sitä, miksi sinun jesuiittasi ja inkvisiittorisi ovat liittyneet yhteen vain kurjien aineellisten etujen takia. Miksi heidän joukossaan ei voi sattumalta olla ainoatakaan marttyyria, jota kiduttaa suuri murhe ja joka rakastaa ihmiskuntaa? Näetkö: otaksu, että löytyy vaikkapa vain yksi ainoa kaikkien näiden vain aineellisia ja saastaisia hyvyyksiä tavoittelevien joukosta, — vaikkapa vain yksi ainoa sellainen kuin minun inkvisiittorivanhukseni, joka itse on syönyt juuria erämaassa ja riehunut voittaakseen lihansa, jotta tulisi vapaaksi ja onnelliseksi, mutta joka on samalla koko elämänsä ajan rakastanut ihmiskuntaa ja äkkiä nähnyt kaiken sekä huomannut, että ei ole suuri moraalinen autuus saavuttaa tahdon täydellisyys varmistuakseen samaan aikaan siitä, että miljoonat muut Jumalan luomat olennot ovat vain pilkaksi syntyneet eivätkä koskaan jaksa tulla toimeen vapautensa kanssa, että kurjista kapinoitsijoista ei koskaan tule jättiläisiä, jotka saavat tornin valmiiksi, että suuri idealisti ei unelmoinut harmoniastaan tämmöisiä hanhia varten. Ymmärrettyään kaiken tämän hän kääntyi takaisin ja liittyi… järkeviin ihmisiin. Eikö tämmöistä todellakaan olisi voinut tapahtua?

— Kehen liittyi, mihin järkeviin ihmisiin? — huudahti Aljoša melkein kiivastuneena. — Ei ole heillä mitään sellaista järkeä eikä mitään sellaisia salaisuuksia… On ainoastaan jumalattomuutta, siinä on heidän koko salaisuutensa. Sinun inkvisiittorisi ei usko Jumalaan, siinä on koko hänen salaisuutensa!

— Vaikkapa niinkin! Vihdoinkin sinä sen huomasit. Tosiaankin asia on niin, siinä tosiaankin on koko salaisuus, mutta eikö se ole kärsimystä esimerkiksi hänenkaltaiselleen ihmiselle, joka on tuhlannut koko elämänsä sankaritekoon erämaassa eikä ole voinut parantua rakkaudestaan ihmiskuntaan? Elämänsä ehtoolla hän tulee selvästi vakuutetuksi siitä, että ainoastaan suuren, peloittavan hengen aivoitukset voisivat saada edes jossakin määrin siedettävän järjestyksen toimeen vähäväkisten kapinoitsijoiden, noiden »viimeistelemättömien, pilkaksi luotujen koe-olentojen» elämässä. Ja tultuaan tästä vakuutetuksi hän näkee, että on kuljettava viisaan hengen, kuoleman ja hävityksen kauhean hengen, osoittamaa suuntaa ja sitä varten hyväksyttävä valhe ja petos sekä johdettava tietoisesti ihmisiä kuolemaan ja hävitykseen pettäen samalla heitä kaiken aikaa matkan kestäessä, jotta he eivät mitenkään tulisi huomanneeksi, mihin heitä viedään, niin että nämä kurjat soaistut edes matkalla pitäisivät itseään onnellisina. Ja huomaa, tämä on petosta Hänen nimeensä, jonka ihanteeseen vanhus koko elämänsä ajan oli niin intohimoisesti uskonut! Eikö tämä ole onnettomuutta? Ja joskin vain yksi ainoa tämmöinen olisi joutunut koko tuon »vain saastaisten hyvyyksien takia valtaa himoitsevan» armeijan etunenään, — niin eikö tuo yksi tuollainen jo ole kylliksi, jotta siitä syntyisi murhenäytelmä? Eikä siinä kyllin: riittää jo yksikin tämmöinen etunenässä kulkeva tekemään sen, että koko Rooman asiasta kaikkine armeijoineen ja jesuiittoineen löytyy lopulta todellinen johtava aate, tämän asian korkein aate. Minä sanon sinulle suoraan uskovani lujasti, että tämä ainoa ihminen ei koskaan ole puuttunut liikkeen johdossa olevien keskuudesta. Kukapa tietää, kenties Rooman ylipappien joukossakin on sattunut olemaan näitä ainoita. Kukapa tietää, kenties tuo kirottu ukko, joka niin itsepintaisesti omalla tavallaan rakastaa ihmiskuntaa, on nytkin olemassa kokonaisena joukkona monia tuollaisia ainoita ukkoja eikä ollenkaan satunnaisesti, vaan on olemassa sopimuksena, salaisena liittona, joka jo ammoin on perustettu salaisuuden suojelemista varten, sen suojelemiseksi onnettomilta ja heikoilta ihmisiltä, jotta heistä tehtäisiin onnellisia. Tämä on ehdottomasti olemassa ja on niin oleva. Mielessäni väikkyy, niinkuin myös vapaamuurareilla olisi jotakin tämän salaisuuden tapaista pohjanaan, ja siksipä katolilaiset niin vihaavat vapaamuurareita, kun näkevät heissä kilpailijoita, aatteen yhteyden pirstoamista, silloin kun pitäisi olla yksi lauma ja yksi paimen… Muuten puolustaessani ajatustani minä olen kuin tekijä, joka ei ole kestänyt kritiikkiäsi. Riittää tästä.

— Kenties sinä itse olet vapaamuurari! — pääsi äkkiä Aljošan suusta. — Sinä et usko Jumalaan, — lisäsi hän, nyt jo hyvin murheellisena. Sitäpaitsi hänestä näytti, kuin veli olisi katsonut häntä ivaten. — Miten sinun runoelmasi loppuu? — kysyi hän äkkiä katsellen maahan. — Vai onko se jo lopussa?

— Aikomukseni oli lopettaa se näin: kun inkvisiittori on vaiennut, niin hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä on vaikeata Hänen vaitiolonsa. Hän oli nähnyt, kuinka Vanki koko ajan oli kuunnellut häntä katsellen läpitunkevasti ja hiljaa suoraan hänen silmiinsä ja nähtävästi tahtomatta väittää mitään vastaan. Ukko olisi tahtonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikkapa katkeraakin ja peloittavaa. Mutta Hän lähestyy äkkiä ääneti vanhusta ja suutelee hiljaa hänen verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaita huuliaan. Siinä on koko vastaus. Ukko hätkähtää. Hänen huuliensa reunat hieman nytkähtävät; hän menee ovelle, avaa sen ja sanoo Hänelle: »Mene, äläkä tule enää… älä tule ollenkaan… milloinkaan, milloinkaan!» Ja hän päästää Hänet »kaupungin tummille toreille». Vanki poistuu.

— Entä ukko?

— Suudelma polttaa hänen sydäntään, mutta ukko pitää entisen aatteensa.

— Ja sinä yhdessä hänen kanssaan, sinä myös? — huudahti Aljoša surullisesti. Ivan alkoi nauraa.

— Tämähän on pötyä, Aljoša, tämähän on vain järjettömän ylioppilaan järjetön runoelma, ylioppilaan, joka ei koskaan ole kirjoittanut kahta säettäkään. Miksi sinä otat sen niin vakavasti? Etköhän vain luule, että matkustan nyt suoraan sinne, jesuiittain luo, yhtyäkseni niitten ihmisten joukkoon, jotka parantavat Hänen sankaritekoaan? Herra Jumala, mitä se minuun kuuluu! Minähän sanoin sinulle: kunhan vain pääsen jotenkuten kolmenkymmenen vuoden ikään asti, niin sitten — pikari lattiaan!

— Entä tahmeat lehdet ja rakkaat haudat ja sininen taivas ja armas nainen! Kuinka sinä aiot elää, kuinka rakastaa niitä? — huudahti Aljoša surullisesti. — Onko se mahdollista, kun on tuommoinen helvetti rinnassa ja päässä? Ei, sinä menet pois juuri sitä varten, että yhtyisit heihin… tai jos ei ole niin, niin sinä surmaat itse itsesi, sinä et jaksa sietää tätä!

— On olemassa sellainen voima, joka kestää kaiken! — lausui Ivan kylmästi naurahtaen.

— Mikä voima?

— Karamazovin voima… Karamazovien alhaisuuden voima.

— Siis hukkua irstailuun, kuolettaa sielunsa turmeluksessa, niinkö, niinkö?

— Ehkäpä niinkin… vaikka kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä kenties voin sen välttääkin, mutta sitten…

— Kuinka vältät? Miten vältät? Se on mahdotonta, kun on sellaiset ajatukset kuin sinulla.

— Taaskin Karamazovien tavalla.

— Niinkö, että »kaikki on luvallista»? Kaikki on luvallista, niinkö, niinkö?

Ivan rypisti kulmiaan ja tuli äkkiä omituisen kalpeaksi.

— Ahaa, sinä tartuit eiliseen pikku sanaan, joka niin loukkasi Miusovia… ja joka sai veli Dmitrin niin naiivilla tavalla hyökkäämään esiin ja toistamaan sen, — naurahti hän vääristäen suutaan. — Olkoon niinkin: »kaikki on luvallista», jos kerran sana on tullut sanotuksi. Minä pysyn siinä. Eikä myöskään Mitjkan sanontatapa ole hullumpi.

Aljoša katseli häntä ääneti.

— Minä, veliseni, ajattelin lähtiessäni, että omistan tässä maailmassa edes sinut, — lausui äkkiä Ivan odottamattoman tunteellisesti, — mutta nyt näen, ettei sinunkaan sydämessäsi ole sijaa minulle, rakas erakkoni. Tunnuslauselmaa »kaikki on luvallista» minä en hylkää, no, senpä takia sinä hylkäät minut, niinkö, niinkö?

Aljoša nousi, astui hänen luokseen ja suuteli ääneti ja hiljaa hänen huuliaan.

— Kirjallista varkautta! — huudahti Ivan äkkiä riemastuen. — Tämän sinä olet varastanut minun runoelmastani! Kiitos kuitenkin. Nouse, Aljoša, menkäämme, jo on aika niin minun kuin sinunkin.

He lähtivät ulos, mutta pysähtyivät ravintolan ovelle.

— Tiedätkö mitä, Aljoša, — lausui Ivan lujalla äänellä, — jos minusta todellakin on tahmeitten lehtien harrastajaksi, niin minä rakastan niitä ainoastaan sinua muistellen. Minulle riittää se, että sinä olet täällä jossakin, enkä minä menetä elämänhaluani. Riittääkö tämä sinulle? Jos tahdot, niin pidä tätä vaikkapa rakkauden tunnustuksena. Mutta nyt mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle, riittää jo, kuuletko, riittää. Toisin sanoen, jos minä huomenna en matkustaisikaan pois (luullakseni lähden varmasti) ja me vielä sattuisimme jotenkuten tapaamaan toisemme, niin kaikista näistä aiheista älä puhu kanssani enää sanaakaan. Pyydän sitä hartaasti. Äläkä myöskään veli Dmitristä, pyydän sitä erityisesti, älä edes aloita koskaan enää keskustelua kanssani, — lisäsi hän äkkiä ärtyisästi, — kaikki on pohjaan asti pengottua, kaikki on loppuun puhuttua, eikö niin? Minä puolestani lupaan sinulle myöskin tämän yhden asian: kun kolmenkymmenen iässä mieleni tekee »paiskata pikari maahan», niin minä tulen vielä kerran keskustelemaan sinun kanssasi, olitpa missä tahansa… tulen vaikkapa Amerikasta, tiedä se. Tulen vartavasten. Tulee olemaan sangen mielenkiintoista nähdäkin sinut siihen aikaan: millainen mahdatkaan silloin olla? Jokseenkin juhlallinen lupaus, kuten huomaat. Mutta nyt luultavasti todellakin sanomme toisillemme jäähyväiset noin seitsemäksi tai kymmeneksi vuodeksi. No, mene nyt tuon Pater Seraphicus -ystäväsi luo, hänhän on kuolemaisillaan; jos hän kuolee poissaollessasi, niin kenties vielä suutut minuun siitä, että olen viivyttänyt sinua. Näkemiin, suutele minua vielä kerta, kas niin, ja mene…

Ivan käännähti äkkiä ja meni tiehensä katsomatta enää taakseen. Se oli samanlaista kuin veli Dmitrin lähtö eilen Aljošan luota, vaikka eilinen lähtö oli kokonaan toisenluontoinen. Tämä omituinen pikku havainto lennähti kuin nuoli läpi Aljošan surullisen mielen, surullisen ja murheellisen tällä hetkellä. Hän odotti vähän aikaa katsellen veljensä jälkeen. Jostakin syystä hän äkkiä pani merkille, että veli Ivan kulkee omituisesti heiluen ja että hänen oikea olkapäänsä, takaapäin katsoen, näyttää olevan alempana kuin vasen. Tätä hän ei ollut koskaan aikaisemmin huomannut. Mutta äkkiä hänkin kääntyi ympäri ja lähti miltei juoksujalkaa luostaria kohti. Oli jo tullut melkoisen pimeä, ja häntä melkein peloitti; hänessä kasvoi jotakin uutta, johon hän ei olisi voinut antaa vastausta. Alkoi kuten eilenkin taas tuulla, ja ikivanhat hongat hänen ympärillään alkoivat surullisesti humista, kun hän saapui erakkomajoja ympäröivään metsikköön. Hän melkein juoksi. »Pater Seraphicus» — mistä hän sai tuon nimen — mistä? — välähti Aljošan päässä. — Ivan, Ivan-raukka, milloin taas saankaan sinut nähdä… Tuossa on erakkomajakin, hyvä Jumala! Niin, niin, hänpä juuri, tämä Pater Seraphicus, häneltäpä pelastus tuleekin… häneltä ja ainaiseksi!

Myöhemmin hän suuresti hämmästellen muisteli muutaman kerran elämänsä aikana, kuinka hän oli saattanut äkkiä erottuaan Ivanista niin täydelleen unohtaa veljensä Dmitrin, jonka hän aamulla vain muutamaa tuntia aikaisemmin oli päättänyt ehdottomasti etsiä käsiinsä, samoinkuin hän oli päättänyt olla poistumatta, ennenkuin olisi sen tehnyt, vaikkapa olisi täytynyt olla sinä yönä palaamatta luostariin.

6.

Vielä sangen epäselvää toistaiseksi

Erottuaan Aljošasta Ivan Fjodorovitš lähti kotiinsa Fjodor Pavlovitšin taloon. Mutta omituista, hänet valtasi äkkiä sietämätön kaiho, ja, se oli tässä tärkeintä, tuo kaiho kasvoi kasvamistaan joka askelella, sikäli kuin hän lähestyi taloa. Kaiho itsessään ei ollut omituista, vaan se, että Ivan Fjodorovitš ei mitenkään voinut määritellä, mitä hän kaihosi. Hän oli tuntenut kaihon mielessään usein ennenkin, eikä ollut kumma, että se oli vallannut hänet nyt tämmöisenä hetkenä, kun hän valmistautui jo huomenna äkillisesti katkaisemaan kaiken sen, mikä oli houkutellut hänet tänne, ja uudelleen tekemään jyrkän käänteen toiseen suuntaan sekä astumaan uudelle, aivan tuntemattomalle tielle, taaskin aivan yksin niinkuin ennenkin, paljon toivoen, mutta tietämättä mitä, paljon, kovin paljon odottaen elämältä, mutta osaamatta itse määritellä mitään, odotuksiinsa enemmän kuin toiveisiinkaan nähden. Ja kuitenkin tällä hetkellä, vaikka hänen sielussaan oli todellakin uuden ja tuntemattoman kaiho, häntä kiusasi aivan toinen asia. »Eiköhän vain vastenmielisyys isänkotia kohtaan?» ajatteli hän itsekseen. »Siltä se tuntuu, niin vastenmieliseksi on paikka käynyt, ja vaikka viimeisen kerran tänään astun tuon iljettävän kynnyksen yli, niin se on sittenkin vastenmielistä»… Mutta ei, ei se ole sitäkään. Eiköhän tätä surumielisyyttä liene aiheuttanut jäähyväisten sanominen Aljošalle ja keskustelu hänen kanssaan: »Niin monta vuotta olin puhumatta mitään koko maailmalle enkä pitänyt sitä puheeni arvoisena, ja yhtäkkiä laskettelin semmoisen määrän pötyä.» Tämä saattoi tosiaankin olla nuoren kokemattomuuden ja nuoren turhamaisuuden harmia sen johdosta, että ei ollut osannut sopivasti tuoda esille sanottavaansa, vieläpä sellaiselle olennolle kuin Aljoša, johon nähden hänellä sydämessään epäilemättä oli suuria toiveita. Tietysti oli tässä sitäkin, nimittäin harmia, ja sitä täytyikin olla ehdottomasti, mutta ei tämä surumielisyys ollut sitäkään, se oli jotakin muuta. »Mieli on niin alakuloinen, että ihan inhoittaa, mutta en kykene määrittelemään mitä tahdon. Olisikohan parasta olla kokonaan ajattelematta»…

Ivan Fjodorovitš koetti »olla ajattelematta», mutta siitäkään ei ollut apua. Pääasia oli, että tämä alakuloisuus oli siitä harmillinen ja ärsytti mielen sillä, että se oli laadultaan tilapäinen ja ikäänkuin aivan ulkonainen, sen tunsi. Jossakin seisoi ja törrötti jokin olento tai esine samaan tapaan kuin joskus jokin törröttää silmän edessä eikä sitä pitkään aikaan huomaa, kun on työssä tai keskustelee innokkaasti, mutta ilmeisesti kuitenkin tuntee olevansa äreä ja melkein kiusattu, kunnes vihdoin hoksaa poistaa näkyvistä tuon kelvottoman esineen, joka usein on aivan tyhjänpäiväinen ja naurettava, jokin esine, jota ei ole muistettu panna paikoilleen, lattialle pudonnut liina, kaappiin panematta jäänyt kirja t.m.s. Viimein Ivan Fjodorovitš saapui erittäin pahalla tuulella ja ärtyneenä isänsä talon luo ja äkkiä, noin viidentoista askelen päässä siitä, hän katsahdettuaan portille heti ymmärsi, mikä häntä oli niin kiusannut ja tehnyt hänen mielensä levottomaksi.

Penkillä portin luona istui ja vilvoitteli itseään illan ilmassa lakeija Smerdjakov, ja Ivan Fjodorovitš ymmärsi heti luotuaan katseen häneen, että hänen sielussaankin oli istunut lakeija Smerdjakov ja että juuri tätä miestä hän ei voinut sietää. Kaikki ympärillä kirkastui ja selkeni. Äsken jo, kun Aljoša oli kertonut kohtauksestaan Smerdjakovin kanssa, oli jotakin synkkää ja vastenmielistä äkkiä tunkeutunut hänen sydämeensä ja saanut siinä vihan nousemaan. Sitten keskustelun kuluessa oli Smerdjakov joksikin aikaa unohtunut, mutta jäänyt kuitenkin hänen sieluunsa, ja heti Ivan Fjodorovitšin erottua Aljošasta ja lähdettyä yksin kotiin oli unhoon jäänyt tunne äkkiä taas alkanut nopeasti nousta pinnalle. »Voiko todellakin tuo ala-arvoinen lurjus siinä määrin häiritä rauhaani!» ajatteli hän tuntien sietämätöntä vihaa.

Seikka oli semmoinen, että Ivan Fjodorovitšille tämä mies oli todellakin tullut hyvin vastenmieliseksi viime aikoina ja varsinkin aivan viime päivinä. Hän oli itsekin alkanut huomata tämän melkein vihankaltaisen tunteen kasvamisen tuota olentoa kohtaan. Kenties oli tämän vihan kehittymisprosessi saanut niin kärjistyneen muodon juuri sen tähden, että alussa, kun Ivan Fjodorovitš juuri oli tullut luoksemme, asiat olivat olleet aivan toisin. Silloin oli Ivan Fjodorovitš tuntenut jonkinmoista erikoista osanottoa Smerdjakovia kohtaan, vieläpä pitänyt häntä hyvin omalaatuisena. Itse hän oli totuttanut tämän kanssaan puhelemaan, vaikka aina ihmettelikin hänen järkensä eräänlaista sotkuisuutta, tai paremmin sanoen eräänlaista levottomuutta, eikä käsittänyt, mikä saattoi niin alituisesti ja poistamattomasti herättää levottomuutta »tässä mietiskelijässä». He puhuivat myös filosofisista kysymyksistä ja siitäkin, miksi valo loisti ensimmäisenä päivänä, vaikka aurinko, kuu ja tähdet luotiin vasta neljäntenä päivänä, ja kuinka tämä on ymmärrettävä; mutta Ivan Fjodorovitš tuli pian vakuutetuksi siitä, että ei ollut ollenkaan kysymys auringosta, kuusta eikä tähdistä, että aurinko, kuu ja tähdet tosin ovat mielenkiintoinen asia, mutta Smerdjakoville täysin toisarvoinen, ja että hän tahtoo jotakin aivan muuta. Oli miten oli, niin joka tapauksessa alkoi näkyä ja yhä selvemmin tulla esille rajaton ja samalla loukattu itserakkaus. Ivan Fjodorovitšia tämä ei ollenkaan miellyttänyt. Siitä alkoi hänen vastenmielisyytensä. Myöhemmin alkoivat talossa sotkuiset olot, ilmestyi Grušenjka, alkoi juttu veli Dmitrin kanssa, tuli huolia, — he puhelivat tästäkin, mutta vaikka Smerdjakov puhui siitä aina hyvin kiihtyneenä, niin ei taaskaan mitenkään voinut päästä selville, mitä hän itse siinä oikeastaan tahtoi. Täytyi suorastaan ihmetellä joittenkin hänen toivomustensa epäjohdonmukaisuutta ja sotkuisuutta, kun ne tahtomatta tulivat esille; ne olivat aina epäselviä. Smerdjakov kyseli myötäänsä, teki jonkinmoisia ilmeisesti harkittuja syrjäkysymyksiä, mutta mitä varten — sitä hän ei selittänyt, ja tavallisesti hän juuri kiihkeimmin kysellessään yhtäkkiä vaikeni tai siirtyi aivan muihin asioihin. Mutta pääasia, mikä viimein lopullisesti suututti Ivan Fjodorovitšin ja synnytti hänessä niin suuren vastenmielisyyden, — oli jonkinmoinen iljettävä ja erikoislaatuinen tuttavallisuus, jota Smerdjakov alkoi selvästi osoittaa häntä kohtaan, sitä selvemmin, kuta pitemmälle aika kului. Ei niin, että hän olisi ottanut itselleen vapauden olla epäkohtelias, päinvastoin hän puhui aivan erinomaisen kunnioittavasti, mutta asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että Smerdjakov ilmeisesti alkoi, ties mistä syystä, pitää lopulta itseään jossakin suhteessa solidaarisena Ivan Fjodorovitšin kanssa, puhui aina semmoisella tavalla, kuin heidän kahden välillä olisi jo jotakin sovittua ja ikäänkuin salaista, jotakin, mikä joskus oli lausuttu heidän kummankin puolelta ja minkä vain he molemmat tiesivät, mutta mikä muille heidän ympärillään liikkuville kuolevaisille oli suorastaan käsittämätöntä. Ivan Fjodorovitš ei tällöin kuitenkaan pitkään aikaan ymmärtänyt tätä hänessä kasvavan vastenmielisyyden todellista syytä, vaan pääsi aivan viime aikoina selville, mistä tässä oli kysymys. Tuntien halveksimista ja vihastusta hän aikoi kulkea Smerdjakovin ohi ääneti ja tähän katsomatta pikkuportille, mutta Smerdjakov nousi penkiltä, ja yksistään jo tästä liikkeestä Ivan Fjodorovitš heti arvasi miehen haluavan erityisesti keskustella hänen kanssaan. Ivan Fjodorovitš katsahti häneen ja pysähtyi, ja se, että hän näin yhtäkkiä pysähtyi eikä mennyt ohi, kuten oli tahtonut juuri hetkinen sitten, suututti häntä niin, että hän vapisi. Vihoissaan ja inhoten hän katseli Smerdjakovin riutuneita kuohilaankasvoja, hänen sileiksi kammattuja ohimoitaan ja pöyhistettyä pientä hiustöyhtöään. Smerdjakovin vasen, hiukan siristetty silmä vilkutti ja nauroi aivan kuin olisi sanonut: »Mitä sinä menet, ethän pääse kuitenkaan ohi, näethän, että meillä kahdella älykkäällä miehellä on keskenämme puhuttavaa.» Ivan Fjodorovitš vapisi.

»Pois, heittiö, olenko minä sinun toverisi, hölmö!» oli vähältä lennähtää hänen suustaan, mutta hänen suureksi ihmetyksekseen kieli lausuikin aivan toista:

— Nukkuuko isä vai onko hän herännyt? — lausui hän hiljaa ja nöyrästi, odottamatta itsekään sellaista, ja kävi äkkiä, niinikään aivan odottamatta, istumaan penkille. Hetkiseksi hänet valtasi melkeinpä pelko, hän muisti sen myöhemmin. Smerdjakov seisoi vastapäätä häntä kädet selän takana ja katseli häntä varmasti, miltei ankarasti.

— Vielä nukkuu, — lausui hän kiirehtimättä (»Itse, näes, alkoi ensimmäisenä puhua, enkä minä.») — Ihmettelen minä teitä, herra, — lisäsi hän vaiti oltuaan ja loi keimaillen silmänsä alas, työnsi oikean jalkansa eteenpäin ja keikutteli kiiltonahkaisen patiinin kärkeä.

— Miksi sinä minua ihmettelet? — lausui Ivan Fjodorovitš katkonaisesti ja kylmästi koettaen kaikin voimin hillitä itseään ja ymmärsi äkkiä inhoa tuntien, että häntä vaivasi mitä voimakkain uteliaisuus ja että hän ei millään ehdolla lähde tästä, ennenkuin on saanut sen tyydytetyksi.

— Miksi te, herra, ette lähde Tšermašnjaan? — sanoi Smerdjakov heittäen äkkiä häneen silmäyksen ja hymyillen tuttavallisesti. »Miksi minä hymyilin, se täytyy hänen itsensä ymmärtää, jos on älykäs mies», näytti hänen siristetty vasen silmänsä sanovan.

— Miksi minun pitäisi mennä Tšermašnjaan? — sanoi Ivan Fjodorovitš ihmeissään.

Smerdjakov oli taas jonkin aikaa vaiti.

— Itse Fjodor Pavlovitškin pyysi teitä niin hartaasti, — lausui hän viimein kiirehtimättä ja aivan kuin pitäen itsekin omaa vastaustaan vähäarvoisena: »mainitsen, näes, toisarvoisen verukkeen, vain sanoakseni jotakin».

— Äh, piru, puhu selvemmin, mitä sinä tahdot? — huudahti vihdoin kiukuissaan Ivan Fjodorovitš, jonka nöyryys muuttui tylyydeksi.

Smerdjakov siirsi oikean jalan vasemman viereen, ojentautui suoremmaksi, mutta katseli edelleen yhtä rauhallisesti ja samalla tavoin hymyillen.

— Mitään olennaista ei ole… muuten vain, puhuakseni…

Syntyi taas äänettömyys… He olivat vaiti melkein minuutin ajan. Ivan Fjodorovitš tiesi, että hänen olisi pitänyt heti nousta ja suuttua, mutta Smerdjakov seisoi hänen edessään ja näytti odottavan: »Minäpä katson, suututko sinä vai etkö?» Siltä ainakin tuntui Ivan Fjodorovitšista. Viimein hän heilautti ruumistaan noustakseen. Smerdjakov aivan kuin käytti hyväkseen otollista hetkeä.

— Minun asemani on kauhea, Ivan Fjodorovitš, en edes tiedä, kuinka auttaisin itseäni, — lausui hän äkkiä selvästi ja lujasti ja huokaisi lausuessaan viimeisiä sanoja. Ivan Fjodorovitš istuutui taas heti.

— Molemmat ovat mielettömiä, molemmat ovat ihan kuin pikku lapsia, — jatkoi Smerdjakov. — Minä puhun teidän isästänne ja teidän veljestänne Dmitri Fjodorovitšista. Nyt he nousevat, Fjodor Pavlovitš nimittäin, ja alkavat heti joka hetki ahdistaa minua: »Eikö hän ole tullut? Miksi ei ole tullut?» — Ja tätä menoa sydänyöhön asti ja jälkeen sydänyönkin. Mutta jos Agrafena Aleksandrovna ei tule (sillä he kenties eivät ensinkään koskaan aiokaan tulla), niin huomisaamuna taas käyvät minun kimppuuni: »Miksi ei ole tullut? Minkätähden ei tullut, milloin tulee?» — Ikäänkuin minä tässä jollakin tavoin olisin heidän edessään syyllinen. Toiselta puolen taas on semmoinen juttu, että heti kun alkaa hämärtää, ja jo ennenkin sitä, teidän veljenne ilmestyy ase kädessä läheisyyteeni: »Katsokin, senkin lurjus, liemenkeittäjä: jos päästät huomaamatta hänet menemään etkä ilmoita minulle, että hän on tullut, — niin tapan sinut ennen muita.» Yö kuluu, aamulla hekin samoin kuin Fjodor Pavlovitš alkavat kiusaamalla kiusata minua: »Miksi ei tullut, tuleeko kohta», — aivan kuin taaskin minä olisin heidänkin edessään syyllinen siihen, että heidän neitinsä ei ole näyttäytynyt. Ja siinä määrin he kumpikin joka päivä ja joka hetki suuttuvat yhä enemmän, että toisinaan pelosta olen ollut vähältä riistää itse hengen itseltäni. Minä, herra, en luota heihin.

— Mitäs menit sotkeutumaan asiaan? Miksi aloit viedä tietoja Dmitri Fjodorovitšille? — lausui Ivan Fjodorovitš ärtyisästi.

— Ettäkö minä olisin sotkeutunut asiaan? Minä en ole puuttunut siihen ensinkään, jos tahdotte tietää aivan täsmälleen. Minä olen koko ajan alusta asti pitänyt suuni kiinni enkä ole uskaltanut sanoa vastaan, mutta he itse ovat määränneet minut palvelijakseen — nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta he eivät siitä lähtien osaa puhuakaan kuin: »Tapan sinut, lurjuksen, jos et pidä silmällä!» Luulen varmasti, herra, että huomenna minulle sattuu pitkä lankeaminen.

— Mikä pitkä lankeaminen?

— Semmoinen pitkä kohtaus, harvinaisen pitkä. Jatkuu muutamia tunteja, tai kenties päivän ja toisenkin. Kerran se kesti minulla kolme päivää, minä putosin silloin vinniltä. Lakkaa puistattamasta, mutta sitten alkaa taas; enkä minä kaikkina noina kolmena päivänä päässyt järkiini. Fjodor Pavlovitš lähettivät silloin hakemaan Herzenstuben, täkäläisen tohtorin, tämä pani jäitä päälaelle ja käytti vielä erästä ainetta… Olisin voinut kuolla.

— Mutta sanotaanhan, että kaatuvataudista ei voi edeltäpäin tietää, millä hetkellä se tulee. Kuinka sinä siis sanot, että se tulee huomenna? — tiedusti Ivan Fjodorovitš aivan erikoisen ja ärtyneen uteliaisuuden kiihoittamana.

— Se on kyllä niin, että edeltäpäin ei voi tietää.

— Sitäpaitsi sinä silloin putosit vinniltä.

— Vinnille minä kiipeän joka päivä, voin pudota huomennakin vinniltä. Tai jos en vinniltä, niin putoan kellariin, kellarissa käyn myös joka päivä, on asiaa.

Ivan Fjodorovitš katsoi häneen pitkään.

— Sinä syötät pajuköyttä, minä huomaan sen, mutta minä en oikein ymmärrä sinua, — lausui hän hiljaa, mutta ankarasti. — Aiotko huomenna ryhtyä teeskentelemään kolme päivää kestävää kaatuvataudin kohtausta, vai mitä?

Smerdjakov, joka oli katsellut maahan ja taas leikkinyt oikean jalkansa kärjellä, asetti oikean jalkansa paikalleen, työnsi sen sijaan eteenpäin vasenta jalkaansa, nosti päänsä ja lausui hymähtäen:

— Jos minä voisinkin sen tempun tehdä, toisin sanoen tekeytyä semmoiseksi, ja koska se ei ole ensinkään vaikeata kokeneelle miehelle, niin minulla on tässä myös täysi oikeus käyttää tätä keinoa pelastaakseni itseni kuolemasta; sillä kun minä makaan taudin kourissa, niin vaikkapa Agrafena Aleksandrovna tulisikin heidän isänsä luo, niin eivät he silloin voi kysyä sairaalta ihmiseltä: »Miksi et ilmoittanut?» Hävettää heitä toki itseäänkin.

— Äh, piru! — huusi äkkiä Ivan Fjodorovitš, ja hänen kasvonsa vääristyivät vihasta. — Mitä sinä aina pelkäät henkesi puolesta! Kaikki nuo veli Dmitrin uhkaukset ovat vain kiihtymyksen sanoja eivätkä mitään muuta. Ei hän sinua tapa. Tappaa, mutta ei sinua!

— Tappaa kuin kärpäsen ja ennen muita minut. Mutta enemmän kuin tätä minä pelkään toista asiaa: että minun luullaan olleen liitossa heidän kanssaan, kun he tekevät jotakin päätöntä isälleen.

— Miksi sinun luultaisiin olleen osallisena?

— Siksi luullaan olleen osallisena, kun minä heille nuo merkit ilmaisin suurena salaisuutena.

— Mitkä merkit? Kenelle ilmaisit? Piru sinut vieköön, puhu selvemmin!

— Minun täytyy täydellisesti tunnustaa, — sanoa venytti Smerdjakov pedanttisen levollisesti, — että tässä on eräs salaisuus minulla ja Fjodor Pavlovitšilla. He, kuten itse suvaitsette tietää (jos vain suvaitsette sen tietää), ovat jo muutamana päivänä, kun tulee yö tai vain iltakin, heti lukinneet ovensa sisäpuolelta. Te olette lopulta alkanut joka kerta palata aikaisin ylös huoneeseenne, ja eilen te ette ollenkaan mihinkään poistunut, ja siksi kenties ette tiedäkään, miten huolellisesti he nyt ovat alkaneet sulkea yöksi ovensa. Ja tulkoonpa itse Grigori Vasiljevitš niin he eivät avaa hänelle, ennenkuin ovat hänet äänestä varmasti tunteneet. Mutta Grigori Vasiljevitš ei tule, sillä minä palvelen nykyjään yksin heitä huoneissa, — niin he itse määräsivät siitä hetkestä alkaen, kun alkoivat tuon hommansa Agrafena Aleksandrovnan kanssa, mutta yöksi minäkin nyt heidän määräyksestään poistun ja vietän yöni sivurakennuksessa, jossa en saa puoliyöhön asti nukkua, vaan minun on vahdittava, noustava ja kierrettävä ympäri pihan sekä odotettava, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee, koska he jo muutamana päivänä ovat häntä odottaneet kuin hullut. He ajattelevat näin: hän, sanovat he, pelkää Dmitri Fjodorovitšia (he nimittävät häntä Mitjaksi) ja tulee sentähden myöhemmin yöllä takateitä luokseni; ja sinä, sanovat, vahdi häntä puoliyöhön asti ja myöhempäänkin. Ja jos hän tulee, niin juokse sinä ovelle ja koputa oveeni tai ikkunaan puistosta kädellä kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, näin: yks, kaks, ja sitten heti kolme kertaa nopeammassa tahdissa: kop-kop-kop. Silloin, sanovat, minä heti ymmärrän, että hän on tullut, ja avaan sinulle hiljaa oven. Toisen merkin he neuvoivat minulle siltä varalta, että tapahtuu jotakin erikoista: ensin kaksi kertaa nopeasti: kop-kop, ja sitten vähän ajan kuluttua vielä yksi kerta paljon kovemmin. Silloin he ymmärtävät, että on jotakin äkillistä tapahtunut ja että minun pitää välttämättömästi tavata heitä, ja avaavat myös minulle ja minä menen sisälle ilmoittamaan. Tämä kaikki siltä varalta, että Agrafena Aleksandrovna ei voisi itse tulla, vaan lähettäisi jonkin sanan; sitäpaitsi Dmitri Fjodorovitš voivat myös tulla, niin hänestäkin on ilmoitettava, että hän on läheisyydessä. Kovin he pelkäävät Dmitri Fjodorovitšia, niin että jos Agrafena Aleksandrovna jo olisi tullut ja he olisivat hänen kanssaan sulkeutuneet lukon taakse ja Dmitri Fjodorovitš silloin ilmestyisi lähettyville, niin silloinkin on minun velvollisuuteni ehdottomasti heille heti siitä ilmoittaa koputtamalla kolme kertaa, niin että ensimmäinen merkki, johon kuuluu viisi koputusta, merkitsee: »Agrafena Aleksandrovna tulivat», ja toinen merkki, kolme koputusta: »On hyvin tärkeä asia»; näin itse minua useampaan kertaan opettivat näyttämällä ja selittämällä. Ja koska koko maailmassa nämä merkit tunnen vain minä ja he, niin he ilman mitään epäilyksiä ja huutamatta mitään (heitä peloittaa kovin ääneen vastaaminen) avaavat oven. Nämä merkit juuri myös Dmitri Fjodorovitš nyt on saanut tietää.

— Miksi on saanut tietää? Oletko sinä ilmoittanut? Kuinka sinä olet uskaltanut ilmoittaa?

— Tästä samasta pelosta juuri. Ja kuinka minä olisin uskaltanut salata heiltä? Dmitri Fjodorovitš ahdistelivat joka päivä: »Sinä petät minua, sinä salaat minulta jotakin? Minä katkaisen molemmat koipesi!» Silloin minä heille ilmoitin nuo samat merkit, jotta he ainakin näkisivät minun alamaisuuteni ja siten tulisivat vakuutetuiksi, että minä en petä heitä, vaan kaikin tavoin annan heille tietoja.

— Jos luulet, että hän aikoo käyttää näitä merkkejä ja tahtoo tulla sisälle, niin älä päästä häntä.

— Mutta jos minä itse makaan taudinkohtauksessa, kuinka minä silloin estän pääsemästä, jos vaikka rohkenisinkin olla heitä päästämättä tuntien heidän hurjuutensa.

— Äh, piru vieköön! Miten sinä olet niin varma siitä, että kaatuvatauti tulee, hitto sinut vieköön? Pidätkö sinä minua pilkkanasi vai?

— Kuinka minä uskaltaisin pitää teitä pilkkana, ja onko nyt pilanteon aika, kun on semmoinen pelko? Aavistan, että kaatuvatauti tulee, minulla on sellainen aavistus, se tulee jo pelkästä pelosta.

— Äh, hitto! Jos sinä makaat sairaana, niin Grigori vahtii. Ilmoita edeltäpäin Grigorille, tämä ei päästä häntä.

— Merkkejä minä en uskalla millään tavalla ilmaista Grigori Vasiljevitšille ilman herran käskyä. Mitä taas siihen tulee, että Grigori Vasiljevitš kuulee heidät eikä päästä tulemaan, niin he juuri tänään ovat sairastuneet eilisestä, ja Marfa Ignatjevna aikoo huomenna ryhtyä heitä parantamaan. Niin he äsken sopivat. Tämä parantaminen heillä on hyvin mielenkiintoista: Marfa Ignatjevna tietää erään ryytiviinan, ja heillä on aina sitä, se on väkevää, jostakin ruohosta tehtyä, he tuntevat sellaisen salaisen keinon. Tällä salaisella lääkkeellä he parantavat Grigori Vasiljevitšia noin kolme kertaa vuodessa, kun heillä kolottaa pahasti ristiluita aivan kuin olisi jotakin halvausta, kolmisen kertaa vuodessa. Silloin he ottavat pyyheliinan, kostuttavat sen tässä ryytiviinassa, ja Marfa Ignatjevna hieroo hänen selkäänsä puoli tuntia, kuivaksi asti, se tulee ihan punaiseksi ja turpoaa, ja sitten he antavat hänen juoda sen, mitä pullossa vielä on jäljellä, sekä lukevat samalla jonkin rukouksen, ei kuitenkaan ihan kaikkea viinaa, sillä pienen osan he tässä harvinaisessa tapauksessa jättävät itselleen ja myös juovat sen. Ja molemmat, sanon teille, koska eivät ole juoppoja, samassa kellahtavat nurin ja nukkuvat hyvin pitkän ajan sikeästi; ja kun Grigori Vasiljevitš herää, niin hän melkein aina tämän jälkeen on terve, mutta Marfa Ignatjevnalla herätessään tämän jälkeen on aina päänkivistystä. Niin että siis jos Marfa Ignatjevna huomenna täyttää tämän aikeensa, niin tokkohan he mitään kuulevat ja tokkohan voivat estää Dmitri Fjodorovitšiä pääsemästä. He nukkuvat.

— Mitä hölynpölyä! Ja tämä kaikki sattuu aivan kuin vartavasten yhteen samalla kertaa: sinulla on kaatuvatauti, ja nuo molemmat ovat tiedottomina! — huudahti Ivan Fjodorovitš. — Kunhan vain et sinä itse tahtoisikin johtaa asioita siihen, että sattuisi tuolla tavoin? — pääsi yhtäkkiä hänen suustaan, ja hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.

— Kuinka minä tahtoisin niin johtaa… ja miksi johtaa, kun tässä kaikki riippuu yksinomaan Dmitri Fjodorovitšista ja vain hänen ajatuksistaan… Jos he tahtovat jotakin tehdä, niin he sen tekevät, jos taas eivät, niin enhän minä tahallani heitä tänne kuljeta tuupatakseni heidät isänsä luo.

— Miksi hän tulisi isän luo ja vielä salaa, jos, kuten sinä itse sanot, Agrafena Aleksandrovna ei ensinkään tulekaan, — jatkoi Ivan Fjodorovitš vihasta kalveten. — Itsehän sinä sanot sitä ja olet kaiken aikaa täällä asuvana ollut vakuutettu siitä, että ukko vain kuvittelee ja että hänen luokseen ei tule tuo elukka. Miksi Dmitri tunkeutuisi ukon luo, jos tuo ei tule? Puhu! Minä tahdon tietää sinun ajatuksesi.

— Itse suvaitsette tietää, miksi tulevat, mitäpä tässä minun ajatuksillani on tekemistä? Tulevat yksinomaan ilkeydessään tai epäluuloisuudessaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että minä olen sairaana, epäilevät ja menevät kärsimättömyydessään etsimään huoneesta kuten eilisellä kerralla: eikö muka hän ole jotenkin sattunut livahtamaan heidän huomaamattaan. Heillä on myös täydellisesti tiedossaan, että Fjodor Pavlovitšilla on valmiina iso kirjekuori ja siihen on suljettu kolmetuhatta ruplaa kolmella sinetillä, köytetty nauha ympäri ja kirjoitettu heidän omalla kädellään. »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja myöhemmin, kolme päivää sitten, he kirjoittivat siihen alle vielä: »ja kananpoikaselleni». Tämäpä juuri on epäilyttävää.

— Roskaa! — huudahti Ivan Fjodorovitš melkein raivostuneena. — Dmitri ei mene ryöstämään rahoja ja tappamaan vielä sen lisäksi isäänsä. Hän olisi eilen voinut tappaa hänet Grušenjkan tähden niinkuin raivostunut hölmö ainakin, mutta hän ei mene ryöstämään!

— He tarvitsevat nyt rahoja, tarvitsevat äärimmäisen kipeästi, Ivan Fjodorovitš. Te ette tiedäkään, miten tarvitsevat, tavattomasti, — selitti Smerdjakov levollisesti ja huomattavan täsmällisesti. — Noita samoja kolmeatuhatta he sitäpaitsi pitävät ikäänkuin omina rahoinaan ja ovat itse selittäneet minulle näin: »Minulle», sanovat, »on isä vielä velkaa tasan kolmetuhatta». Ajatelkaa tämän lisäksi, Ivan Fjodorovitš, että tässä on jonkinmoinen totinen totuuskin: sehän on melkein varmasti niin, täytyy sanoa, että Agrafena Aleksandrovna, jos he vain itse sitä haluavat, välttämättömästi saavat heidät menemään kanssaan naimisiin, itse herran Fjodor Pavlovitšin nimittäin, jos vain tahtovat, — no, ehkäpä he tahtovatkin. Minähän sanon muuten vain, että hän ei tule, hän kukaties tahtoo enemmänkin, se on tulla suorastaan rouvaksi. Minä tiedän itse, että heidän kauppiaansa Samsonov puhui hänelle aivan avoimesti, että tästä ei sukeudu ensinkään mikään tyhmä juttu, ja sitä puhuessaan he nauroivat. He itse eivät älyn puolesta ole ensinkään tyhmä. Ei heidän maksa mennä naimisiin sellaisen paljaskintun kanssa kuin Dmitri Fjodorovitš. Kun nyt tämä otetaan huomioon, niin ajatelkaahan itse, Ivan Fjodorovitš, että silloin ei Dmitri Fjodorovitšille eikä myöskään teille veljenne Aleksei Fjodorovitšin kanssa jää kerrassaan mitään isänne kuoleman jälkeen, ei ruplaakaan, sillä sentähden juuri Agrafena Aleksandrovna menevätkin naimisiin heidän kanssaan, jotta antaisivat siirtää kaikki omalle nimelleen ja saisivat itselleen kaikki, mitä on kapitaalia. Mutta jos teidän isänne kuolisi nyt, kun ei mitään tämmöistä ole tapahtunut, niin jokainen teistä saa neljäkymmentätuhatta varmasti heti paikalla, myöskin Dmitri Fjodorovitš, jota he niin vihaavat, sillä mitään testamenttiahan he eivät ole tehneet. Tämän kaiken Dmitri Fjodorovitš tietää sangen hyvin…

Ivan Fjodorovitšin kasvoissa näytti jotakin vääristyvän ja värähtävän. Hän punastui äkkiä.

— Miksi sinä siis, — keskeytti hän äkkiä Smerdjakovin, — kaiken tämän jälkeen kehoitat minua menemään Tšermašnjaan? Mitä sinä tahdoit sillä sanoa? Minä matkustan pois, ja täällä teillä tapahtuu tämmöistä. — Ivan Fjodorovitš sai vaivoin vedetyksi henkeä.

— Aivan oikein, — lausui Smerdjakov hiljaa ja varovasti, mutta tarkkasi samalla katsettaan pois kääntämättä Ivan Fjodorovitšia.

— Kuinka, aivan oikein? — kysyi Ivan Fjodorovitš vaivoin hilliten itsensä ja silmät uhkaavasti säkenöiden.

— Minä puhuin teitä säälien. Teidän sijassanne minä heti jättäisin kaikki täällä… mieluummin kuin istuisin tämmöisen asian äärellä… — vastasi Smerdjakov katsellen mitä vilpittömimmän näköisenä Ivan Fjodorovitšin säkenöiviin silmiin. Molemmat olivat vaiti.

— Sinä näytät olevan suuri idiootti ja tietenkin… hirveä roisto! — lausui Ivan Fjodorovitš nousten äkkiä penkiltä. Sitten hän aikoi mennä pikkuportista sisälle, mutta pysähtyi äkkiä ja käännähti Smerdjakoviin päin. Tapahtui jotakin omituista: Ivan Fjodorovitš puri äkkiä huultaan aivan kuin suonenvedossa, puristi kätensä nyrkkiin ja hetkinen vielä, niin hän olisi syöksynyt Smerdjakovin kimppuun. Tämä huomasi sen samalla hetkellä, vavahti ja riuhtaisihe taaksepäin. Mutta hetki meni ohi Smerdjakoville tuhoa tuottamatta, ja Ivan Fjodorovitš kääntyi jälleen portille ääneti ja ikäänkuin neuvottomana.

— Minä matkustan huomenna Moskovaan, jos tahdot tietää, — huomisaamuna aikaisin, — siinä kaikki! — lausui hän äkkiä häijysti, selvästi ja kuuluvasti, ja ihmetteli myöhemmin itse, miksi hänen tarvitsi silloin sanoa tämä Smerdjakoville.

— Se on kaikkein parasta, — puuttui tämä puheeseen, aivan kuin olisi tätä odottanutkin, — siinä on vain se, että Moskovasta teitä voidaan sähköteitse vaivata täältä käsin, jos sattuu jotakin sellaista.

Ivan Fjodorovitš pysähtyi uudelleen ja kääntyi taas nopeasti Smerdjakoviin päin. Mutta oli kuin tässäkin olisi tapahtunut muutos. Koko hänen tuttavallisuutensa ja ylimielisyytensä oli hävinnyt silmänräpäyksessä; hänen kasvoissaan kuvastui tavatonta tarkkaavaisuutta ja odotusta, joka nyt kuitenkin oli arkaa ja matelevaa: »Etkö sano vielä jotakin, etkö lisää», — semmoista oli luettavana hänen kiinteässä, Ivan Fjodorovitšiin imeytyneessä katseessaan.

— Eikö sitten Tšermašnjasta kutsuttaisi myös… jos sattuisi jotakin sellaista? — karjaisi äkkiä Ivan Fjodorovitš koroittaen ties mistä syystä äkkiä hirveästi ääntään.

— Myöskin Tšermašnjasta… vaivaavat… — mutisi Smerdjakov melkein kuiskaten, mutta katsellen yhä erinomaisen kiinteästi Ivan Fjodorovitšia suoraan silmiin.

— Moskova on vain kauempana ja Tšermašnja lähempänä ja sinä kai säälit kyytirahoja, vai kuinka, kun ehdotat Tšermašnjaa, vai säälitkö minua, että joudun tekemään suuren mutkan?

— Aivan oikein… — mutisi Smerdjakov jo sortuvalla äänellä, hävyttömästi hymyillen ja valmiina taas suonenvedontapaisessa jännityksessä hyppäämään ajoissa syrjään. Mutta Smerdjakovin hämmästykseksi alkoi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä nauraa ja meni nopeasti sisälle pikkuportista yhä edelleen nauraen. Ken olisi katsahtanut hänen kasvoihinsa, olisi varmaankin päätellyt, ettei hän nauranut ollenkaan sentähden, että hänellä oli niin kovin hauska. Eikä hän itsekään olisi mitenkään voinut selittää, mikä hänen sillä hetkellä oli. Hän liikkui ja kulki kuin kouristuksen vallassa.

7.

»Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»

Ja samalla tavalla hän puhuikin. Kun hän juuri sisälle astuessaan kohtasi salissa Fjodor Pavlovitšin, niin hän äkkiä huusi tälle käsillään huitoen: — Minä olen menossa omaan huoneeseeni ylös enkä teidän luoksenne, näkemiin, — ja meni ohi koettaen olla katsahtamatta isään. Saattoihan ukko tällä hetkellä tuntua hänestä erittäin vastenmieliseltä, mutta noin kursailematon vihamielisen tunteen ilmaisu oli yllättävää Fjodor Pavlovitšistakin. Ukko ilmeisesti oli tahtonut hänelle mahdollisimman pian sanoa jotakin ja oli sen takia vartavasten tullut saliin häntä vastaan; mutta kuultuaan tämmöisen kohteliaisuuden hän pysähtyi ääneti ja seurasi pilkallisen näköisenä silmillään portaita ylös ullakkokerrokseen menevää poikaansa, kunnes tämä katosi näkyvistä.

— Mitä hän tarkoitti? — kysyi hän nopeasti Smerdjakovilta, joka oli tullut sisälle Ivan Fjodorovitšin jäljessä.

— Ovat vihainen jostakin, kuka heidät ymmärtää, — mutisi tämä vältellen.

— Hitto hänestä! Olkoon vihainen! Tuo pöytään teekeittiö ja korjaa sitten joutuin luusi, pian. Eikö kuulu mitään uutta?

Alkoivat juuri senlaatuiset kyselyt, jommoisten johdosta Smerdjakov äsken oli valitellut Ivan Fjodorovitšille, nimittäin odotettua naisvierasta koskevat, mutta me jätämme nämä kyselyt tässä esittämättä. Puolen tunnin kuluttua talo oli lukossa ja hullu ukonrahjus käyskenteli yksin huoneissa jännittävän odotuksen vallassa kuunnellen, eikö jo kajahda viisi sovittua kopahdusta, ja katsellen silloin tällöin ulos pimeistä ikkunoista, joista ei näkynyt mitään muuta kuin yö.

Oli jo hyvin myöhä, mutta Ivan Fjodorovitš ei vieläkään nukkunut, vaan mietti. Hän kävi myöhään makuulle tänä yönä, vasta kello kahden ajoissa. Mutta me emme rupea kertomaan koko hänen ajatustensa juoksua, eikä ole sopiva aikakaan meidän syventyä tuohon sieluun: tälle sielulle tulee oma vuoronsa. Ja vaikka koettaisimme jotakin kertoakin, niin tehtävä olisi varsin vaikea, sillä ne eivät olleet ajatuksia, olivatpa vain jotakin hyvin epämääräistä ja, mikä on tärkeintä, liian kiihtynyttä. Hän tunsi itse, että kaikki langat olivat päässeet hänen käsistään. Häntä kiusasivat myös monet omituiset ja miltei aivan odottamattomat mielihalut, esimerkiksi: sydänyön jälkeen alkoi hänen mieleensä äkkiä sietämättömän kovasti tehdä lähteä alas, avata ovi, mennä sivurakennukseen ja tappaa Smerdjakov, mutta häneltä kysyttäisiin, miksi hän sen teki, eikä hän itse kykenisi täsmälleen esittämään mitään syytä paitsi ehkä sen, että tämä lakeija oli tullut hänelle vastenmieliseksi ja oli hänen mielestään pahin solvaaja, mitä maailmassa saattoi olla. Toiselta puolen valtasi tänä yönä useampaan kertaan hänen sydämensä jokin selittämätön ja nöyryyttävä arkuus, joka — hän tunsi sen — vei häneltä äkkiä ruumiillisetkin voimat. Hänen päätään kivisti ja pyörrytti. Jokin vihamielisyys ahdisti hänen sieluaan, aivan kuin hän olisi hankkiutunut kostamaan jollekin. Hän vihasi myös Aljošaa, kun muisteli äskeistä keskusteluaan hänen kanssaan, vihasi joinakin hetkinä suuresti itseäänkin. Katerina Ivanovnaa hän ei muistanut juuri ajatellakaan, ja tätä hän myöhemmin suuresti ihmetteli, varsinkin kun hän hyvin muisti, kuinka hän edellisenä aamuna komeasti kehuessaan Katerina Ivanovnan luona, että lähtee huomenna Moskovaan, oli sydämessään jo silloin kuiskannut itsekseen: »Tämähän on pötypuhetta, et sinä lähde eikä sinun ole niin helppo irtautua kuin nyt kerskut.» Muistellessaan paljon myöhemmin jälkeenpäin tätä yötä Ivan Fjodorovitš erikoisella vastenmielisyydellä muisti, miten hän väliin äkkiä oli noussut sohvalta ja hiljaa, aivan kuin hirveästi peläten, että häntä pidetään silmällä, oli avannut oven, mennyt portaille ja kuulostanut, miten alhaalla, alakerroksen huoneissa, liikkui ja käyskeli Fjodor Pavlovitš, kuunnellut pitkän aikaa, noin viisi minuuttia, omituisen uteliaisuuden valtaamana, henkeään pidätellen ja sykkivin sydämin, mutta miksi hän oli tehnyt tämän kaiken, miksi kuunnellut, — sitä hän ei tietysti itsekään tietänyt. Tätä »tekoa» hän sittemmin koko elämänsä ajan nimitti »inhoittavaksi» ja piti sitä koko elämänsä ajan sisimmässään, sydämensä salaisimmassa sopukassa, koko elämänsä alhaisimpana tekona. Fjodor Pavlovitšia itseään kohtaan hän ei noina hetkinä tuntenut mitään vihaa, vaan oli vain koko sydämestään utelias tietämään: kuinka hän kävelee siellä alhaalla, mitä hän esimerkiksi nyt mahtaa huoneessaan tehdä, hän koetti arvata ja ajatella, miten Fjodor Pavlovitš siellä alhaalla mahtoi katsella pimeistä ikkunoista ja äkkiä pysähtyä keskelle huonetta ja odottaa, odottaa, — eikö joku koputa. Tätä varten Ivan Fjodorovitš meni ulos portaille pari kertaa. Kun kaikki hiljeni ja myös Fjodor Pavlovitš kävi makaamaan, niin Ivan Fjodorovitškin kävi makuulle vahvasti toivoen, että nukkuisi mahdollisimman pian, koska tunsi olevansa hirveästi näännyksissä. Ja tosiaankin: hän vaipui äkkiä syvään uneen ja nukkui mitään unia näkemättä, mutta heräsi aikaisin, kello seitsemän tienoissa, kun jo oli valoisaa. Avattuaan silmänsä hän hämmästyksekseen yht'äkkiä tunsi itsessään harvinaisen tarmonpuuskan, hyppäsi nopeasti ylös ja pukeutui nopeasti, veti sitten esille matkalaukkunsa ja alkoi viivyttelemättä sitä kiireesti täyttää. Parahiksi hän oli saanut edellisenä aamuna kaikki liinavaatteensa pesijältä. Ivan Fjodorovitš ihan naurahti ajatellessaan, että kaikki oli niin järjestynyt, ettei mikään estänyt matkustamasta äkkiä pois. Lähtö oli todellakin äkillinen. Vaikka Ivan Fjodorovitš eilen olikin sanonut (Katerina Ivanovnalle, Aljošalle ja sitten Smerdjakoville) lähtevänsä huomenna, niin hän eilen maata pannessaan, sen hän muisti sangen hyvin, ei sillä hetkellä ollut ajatellutkaan lähtöä, ainakaan hän ei ensinkään ollut ajatellut, että hän aamulla herättyään ensityökseen hyökkää täyttämään matkalaukkuaan. Viimein oli matkalaukku ja käsilaukku valmiina: kello oli jo noin yhdeksän, kun Marfa Ignatjevna astui hänen huoneeseensa tehden joka päivä uudistuneen kysymyksensä: — Missä suvaitsette juoda teetä, huoneessanneko vai menettekö alas? Ivan Fjodorovitš meni alas. Hän oli miltei iloisen näköinen, vaikka hänessä, hänen sanoissaan ja eleissään, oli jotakin hapuilevaa ja kiirehtivää. Tervehdittyään kohteliaasti isäänsä ja kysyttyään erityisesti hänen vointiaankin hän, odottamatta muuten isänsä vastauksen loppua, ilmoitti muitta mutkitta lähtevänsä tunnin kuluttua Moskovaan, kokonaan pois talosta, ja pyysi toimittamaan hevosia. Ukko kuunteli ilmoitusta ollenkaan ihmettelemättä, eikä, perin sopimattomasti kyllä, osoittanut murehtivansa poikansa lähtöä: sen sijaan hän yhtäkkiä alkoi kovasti touhuta, kun muisti juuri silloin erään tärkeän oman asiansa.

— Voi sinua! Kas vain! Et sanonut eilen… no, sama se, voimmehan nytkin järjestää. Tee minulle, veli veikkonen, suuri palvelus, pistäydy Tšermašnjassa. Sinunhan tarvitsee vain poiketa Volovjan kievarista vasempaan, kaikkiaan noin kaksitoista virstaa, ja siinä se Tšermašnja jo onkin.

— Hyväinen aika, en minä voi: rautatielle on matkaa kahdeksankymmentä virstaa, ja juna lähtee asemalta Moskovaan kello seitsemän illalla — nipin napin ennätän siihen.

— Ennätät huomenna tai sitten ylihuomenna, mutta poikkea tänään Tšermašnjaan. Suurenko vaivan sinulle tuottaa isän rauhoittaminen! Jos asiat eivät pidättäisi täällä, niin minä jo aikoja sitten olisin itse kiitänyt sinne, sillä siellä on kiireellinen ja harvinainen asia, mutta täällä minulla… ovat nyt toisenlaiset ajat… Näetkö, siellä on tuo minun metsikköni, kahdessa palstassa, Begitsevissä ja Djatškinissa, takamailla. Maslovit, ukko ja poika, kauppiaat, antavat vain kahdeksantuhatta hakkuuoikeudesta, mutta viime vuonna pyrki toinen ostaja sitä ottamaan ja lupasi kaksitoista, mutta hän ei ollut täkäläinen, siinäpä se onkin. Sillä täkäläisten kaupoista ei nyt ole mihinkään: Maslovit, isä ja poika, jotka omistavat satojatuhansia, pitävät valtaa kourissaan; minkä he määräävät hinnaksi, siihen on tyytyminen, eikä täkäläisistä kukaan uskalla heitä vastaan käräjöidä. Mutta Iljinskin pappi kirjoitti tänne viime torstaina, että sinne on tullut Gorstkin, kauppias hänkin, minä tunnen hänet, hän on siitä kallisarvoinen, että ei ole täkäläinen, vaan Pogrebovista, eikä siis pelkää Maslovia, kun ei ole täkäläinen. Annan metsiköstä, sanoo, yksitoistatuhatta, kuuletko? Mutta hän viipyy täällä, kirjoittaa pappi, enää vain viikon. Nyt kun sinä menisit sinne, niin tekisit sopimuksen hänen kanssaan…

— Kirjoittakaa papille, tämä tekee sitten kaupat.

— Ei hän osaa, siinäpä se onkin. Tuo pappi ei osaa pitää silmiään auki. Hän on aivan erinomainen mies, minä olisin valmis uskomaan hänelle heti kaksikymmentätuhatta talletettaviksi ilman kuittia, mutta hän ei osaa katsoa eteensä, aivan kuin ei olisi ihminenkään, variskin voi häntä vetää nenästä. Ja kuitenkin hän on oppinut mies, ajattelehan. Tuo Gorstkin on ulkoasultaan kuin talonpoika, kulkee sinisessä mekossa, mutta luonteeltaan hän on täysi roisto, sepä juuri onkin meidän yhteinen onnettomuutemme: hän valehtelee, siinäpä se. Valehteli toissa vuonna, että vaimonsa on kuollut ja että hänellä jo on toinen vaimo, eikä siinä ollut lainkaan perää, ajattelehan, hänen vaimonsa ei ole koskaan kuollut, elää nytkin ja pieksää häntä joka kolmas päivä perin pohjin. Nyt olisi siis otettava selville: valehteleeko hän vai puhuuko totta, että tahtoo ostaa ja maksaa yksitoistatuhatta?

— Enhän minäkään voi tässä mitään tehdä, minäkään en osaa pitää silmiäni auki.

— Seis, malta, kyllä sinäkin kelpaat, sillä minä neuvon sinulle kaikki hänelle tehtävät temput, Gordtkinille nimittäin, minä olen jo kauan ollut asioissa hänen kanssaan. Näetkö: pitää katsella hänen partaansa; hänen partansa on punainen, iljettävä, ohut. Jos parta tärisee ja hän itse puhuu sekä on äkäinen, — silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän puhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään; mutta jos hän silittää partaansa vasemmalla kädellään ja naurahtelee, — no, silloin hän koettaa pimittää, suunnittelee konnankoukkuja. Hänen silmiinsä ei pidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, se on sameata vettä, hän on lurjus, — katso partaa. Minä annan sinun viedä hänelle kirjelapun, näytä se hänelle. Hän on Gorstkin, vaikka ei olekaan Gorstkin, vaan Ljagavyi, mutta älä sinä sano häntä Ljagavyiksi, hän loukkautuu [ljagavyi = eräs laji metsäkoiria]. Jos saat hänen kanssaan kaupat sujumaan ja näet, että menee hyvin, niin kirjoita heti tänne. Kirjoita ainoastaan näin: »Ei valehtele, luullakseni.» Pidä kiinni yhdestätoistatuhannesta, yhden tuhannen voit pudottaa, enempää älä pudota. Ajattele: kahdeksan ja yksitoista — siinä on kolmen tuhannen erotus. Nämä kolmetuhatta minä saan aivan kuin olisin ne löytänyt, eihän ostaja ole noin vain löydettävissä, mutta rahaa tarvitaan hyvin kipeästi. Kun ilmoitat, että on tosi kysymyksessä, niin minä itse lennän täältä sinne ja päätän kaupan, koetan jotenkuten saada siihen aikaa. Mutta mitäpä minä sinne nyt ajaisin, jos koko juttu on kotoisin papin päästä? No, menetkö vai etkö?

— Äh, ei ole aikaa, säästäkää minut siitä.

— Voi, tee palvelus isällesi, minä pidän sen muistissani! Teillä ei kenelläkään ole sydäntä, siinä se on! Mitä sinulle merkitsee päivä tai kaksi? Mihin sinä nyt olet menossa, Venetsiaanko? Ei sinun Venetsiasi häviä kahdessa päivässä. Minä lähettäisin Aljoškan, mutta onko Aljoškasta tämmöisiin asioihin? Minä vain sen vuoksi, että sinä olet älykäs mies, näenhän minä sen. Et ole metsän ostelija, mutta sinulla on silmät päässä. Tässä on kyseessä vain katsominen, puhuuko mies tosissaan vai eikö. Minä sanon, katso partaa: jos parta tärisee, — silloin on tosi kysymyksessä.

— Te itse siis koetatte työntää minut tuohon kirottuun Tšermašnjaan, niinkö? — huudahti Ivan Fjodorovitš naurahtaen ilkeästi.

Fjodor Pavlovitš ei huomannut tuota ilkeyttä tai ei tahtonut sitä huomata, vaan kiinnitti huomionsa naurahdukseen:

— Sinä siis menet, menet? Minä raapustan sinulle heti paikalla kirjelipun.

— En tiedä, menenkö, en tiedä, matkan varrella teen päätökseni.

— Miksi matkalla, päätä heti. Ystäväiseni, päätä! Kun sopimus ottaa syntyäkseen, niin kirjoita minulle pari riviä, anna ne papille, hän lähettää minulle heti sinun lippusi. Sitten en enää pidätä sinua, voit mennä Venetsiaan. Pappi toimittaa sinut omilla hevosillaan takaisin Volovjan kievariin…

Ukko oli suorastaan riemuissaan, kirjoitti kirjelipun, lähetettiin hakemaan hevosia, pantiin pöytään aamiainen, konjakkia. Kun ukko oli hyvällä tuulella, niin hän aina alkoi olla kovin avomielinen, mutta tällä kertaa hän tuntui pidättyväiseltä. Dmitri Fjodorovitšista esimerkiksi hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Ero taasen ei häntä ollenkaan liikuttanut. Tuntuipa kuin hän ei edes oikein löytäisi puheenaihetta; Ivan Fjodorovitškin huomasi tämän selvästi: »Hän on tosiaankin kyllästynyt minuun», ajatteli hän itsekseen. Vasta saattaessaan poikaansa kuistilta ukko ikäänkuin tuli jonkin verran rauhattomaksi ja pyrki suutelemaan. Mutta Ivan Fjodorovitš ojensi hänelle kiireesti kätensä puristettavaksi ja ilmeisesti tahtoi karttaa suutelemista. Ukko ymmärsi sen heti ja hillitsi silmänräpäyksessä itsensä.

— No, Jumalan nimeen, Jumalan nimeen! — toisteli hän kuistilta. — Tulethan vielä joskus elämässäsi? Tulekin, otan aina ilomielin vastaan. No, Kristus olkoon kanssasi!

Ivan Fjodorovitš nousi matkavaunuihin.

— Hyvästi, Ivan, älähän kovin pahasti moiti! — huudahti isä viimeisen kerran.

Koko kotijoukko oli tullut saattamaan: Smerdjakov, Marfa ja Grigori. Ivan Fjodorovitš lahjoitti heille jokaiselle kymmenen ruplaa. Kun, hän jo istui vaunuissa, niin Smerdjakov juoksi laittamaan paremmin peitettä.

— Näetkö… minä menen Tšermašnjaan… — pääsi äkkiä Ivan Fjodorovitšin suusta, lennähti aivan omia aikojaan taas niinkuin eilenkin, ja hän naurahti sen lisäksi omituisen hermostuneesti. Kauan hän tätä muisteli sitten jälkeenpäin.

— Ihmiset puhuvat siis totta, että älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, — vastasi Smerdjakov lujasti ja loi terävän katseen Ivan Fjodorovitšiin.

Vaunut lähtivät liikkeelle ja kiitivät pois. Matkamiehen mieli oli surullinen, mutta hän katseli halukkaasti ympärilleen silmäillen peltoja, kukkuloita, puita, hanhiparvea, joka lensi hänen päänsä yläpuolella ylhäällä kirkkaalla taivaalla. Ja yht'äkkiä hän tunsi olonsa hyväksi. Hän koetti päästä keskusteluun ajomiehen kanssa, ja hänen mieltään kiinnitti suuresti jokin kohta siitä, mitä mies hänelle vastasi, mutta hetken kuluttua hän huomasi, että kaikki oli mennyt ohi korvien ja että hän, totta puhuen, ei edes ollut ymmärtänyt mitä mies hänelle oli vastannut. Hän vaikeni, hyvä oli olla niinkin: ilma oli puhdas, raikas, kylmänpuoleinen, taivas oli kirkas. Hänen mielessään vilahti Aljošan ja Katerina Ivanovnan kuva; mutta hän naurahti ja puhalsi hiljaa näihin armaisiin haavekuviin ja ne haihtuivat: »Tulee vielä niidenkin aika», hän ajatteli. Kievarissa suoriuduttiin nopeasti, vaihdettiin hevoset ja lähdettiin kiitämään Volovjaa kohti. »Minkätähden älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, mitä hän tällä tahtoi sanoa?» nousi äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä. »Ja minkätähden minä ilmoitin hänelle, että menen Tšermašnjaan?» Saavuttiin Volovjan kievariin. Ivan Fjodorovitš nousi ajopeleistä, ja kyytimiehet kerääntyivät hänen ympärilleen. Koetettiin tehdä sopimus poikkeamisesta Tšermašnjaan, jonne oli kaksitoista virstaa kylätietä ja oli mentävä yksityisten hevosilla. Hän käski valjastamaan. Sitten hän meni sisälle kestikievaritaloon, katseli ympärilleen, loi silmäyksen emäntään ja palasi äkkiä ulos portaille.

— Ei tarvitse lähteä Tšermašnjaan. Enkö minä myöhästy, veikkoset, kello seitsemän lähtevästä junasta?

— Ennätämme parhaiksi. Onko valjastettava?

— Valjasta heti paikalla. Meneekö kukaan teistä huomenna kaupunkiin?

— Menee kyllä, tämä Mitri menee.

— Etkö voisi, Mitri, tehdä erästä palvelusta? Pistäydy isäni Fjodor Pavlovitš Karamazovin luona ja sano hänelle, että minä en mennyt Tšermašnjaan. Voitko vai etkö?

— Miksi en pistäydy, pistäydynpä kyllä; tunnemme Fjodor Pavlovitšin jo pitkistä ajoista.

— Tästä saat juomarahaa, sillä kenties hän ei anna… — alkoi Ivan Fjodorovitš iloisesti nauraa.

— Ehkäpä todellakaan eivät anna, — nauroi myös Mitri. — Kiitos, herra, ehdottomasti toimitamme asian.

Kello seitsemän illalla Ivan Fjodorovitš astui rautatievaunuun ja lähti kiitämään Moskovaan. »Pois kaikki entinen, lopussa on entinen maailma iäksi, älköön siitä enää kuuluko älköönkä mainittako mitään; uuteen maailmaan, uusille paikoille ja taakse katsahtamatta!» Mutta riemun asemesta laskeutui hänen sieluunsa äkkiä semmoinen pimeys ja hänen sydäntään alkoi jäytää semmoinen murhe, jollaista hän ei koskaan ennen koko elämänsä aikana ollut tuntenut. Hän ajatteli koko yön; vaunu kiiti, ja vasta päivän koittaessa, kun jo oltiin saapumassa Moskovaan, hän yhtäkkiä ikäänkuin tuli tajuihinsa.

— Minä olen roisto! — kuiskasi hän itsekseen.

Mutta Fjodor Pavlovitš oli poikansa lähdettyä hyvin tyytyväinen. Kokonaista kaksi tuntia hän tunsi olevansa miltei onnellinen ja ryypiskeli konjakkia: mutta äkkiä talossa sattui perin harmillinen ja kaikille perin epämiellyttävä asia, joka heti teki Fjodor Pavlovitšin hyvin levottomaksi: Smerdjakov meni kellariin jotakin hakemaan ja putosi alas ylimmältä portaalta. Oli onni edes se, että pihalla silloin sattui olemaan Marfa Ignatjevna ja kuuli sen oikeissa ajoin. Putoamista hän ei nähnyt, mutta kuuli sensijaan huudon, erikoisen ja omituisen huudon, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan tunsi, — kaatuvatautisen huudon, kun tämä saa kohtauksen. Oliko kohtaus sattunut sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa portaita alas, niin että hän silloin tietysti heti pakostakin oli lentänyt alas tunnottomassa tilassa, vai oliko kohtaus päinvastoin tullut Smerdjakoville, tunnetusti kaatuvatautiselle miehelle, putoamisen ja tärähdyksen johdosta, — siitä ei voitu saada selvää, mutta hänet löydettiin kellarin pohjalta kouristusten ja suonenvedon vallassa sätkyttelemässä ja vaahtosuisena. Luultiin ensin, että hän varmaankin oli taittanut kätensä tai jalkansa ja kolahduttanut itseään, mutta »Jumala suojeli» sentään, kuten Marfa Ignatjevna lausui: mitään sellaista ei ollut tapahtunut, oli vain vaikeata saada viedyksi hänet ulos kellarista raittiiseen ilmaan. Mutta pyydettiin naapureita avuksi ja saatiin asia jotenkuten toimeen. Koko tämän toimituksen aikana oli läsnä myös itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli, nähtävästi pelästyneenä ja aivan kuin päästään pyörälle joutuneena. Mutta sairas ei tullut tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin aikaa, mutta uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että käy samoin kuin viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi vinniltä. Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä. Jäätä oli kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun taas Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea, joka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli kaikkein huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs ja kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli tavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän, Herzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos nyt käytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas pantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan asunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai pitkin päivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen valmisti Marfa Ignatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan verrattuna »kuin likavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty, että oli aivan mahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa Ignatjevna vastasi herran katkeriin, joskin oikeutettuihin huomautuksiin, että kana oli muutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei ole ollut keittäjän opissa. Illaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor Pavlovitšille ilmoitettiin, että Grigori, joka jo toissa päivänä oli sairastunut, oli nyt joutunut kokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten kohta oli kuin halvaantunut. Fjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa mahdollisimman aikaisin ja sulkeutui yksikseen lukon taakse taloonsa. Hän oli kauhean ja levottoman odotuksen vallassa. Seikka oli semmoinen, että juuri tänä iltana hän odotti Grušenjkan melkein varmasti tulevan; ainakin oli Smerdjakov jo aamulla aikaisin miltei vakuuttanut, että »he lupasivat jo epäilemättömästi tulla». Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän kuljeskeli tyhjissä huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti: Dmitri Fjodorovitš saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja kun Grušenjka koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä vakuuttanut Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli koputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt ensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä, ettei hän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi. Huolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen sydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein varmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!…

Kuudes kirja

Venäläinen munkki

1.

Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa

Kun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui luostarinvanhimman kammioon, niin hän pysähtyi melkein ällistyneenä: kuolevan sairaan asemesta, joka jo olisi tajuton, jommoisessa tilassa hän oli pelännyt tapaavansa vanhuksen, hän näkikin tämän istuvan nojatuolissa, kasvoissa tosin heikkouden tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän ja iloisen näköisenä ja ympärillään vieraita, joiden kanssa hän keskusteli hiljaa ja selvästi. Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta noin neljännestunti ennen Aljošan saapumista; vieraat taas olivat kokoontuneet kammioon jo aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään, koska isä Paísi oli varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti nousee vuoteesta keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten henkilöitten kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli luvannut jo aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin kuolevan luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä määrin, että jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa ja hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän vielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin olisi uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan tulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-vanhus uneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en kuole, ennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän kanssanne, jotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita kasvojanne, vuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän luultavasti viimeiseen keskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet olivat hänen kaikkein parhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli neljä: pappismunkit isä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä Mikael, erakkomajojen esimies, ei kovin vanha mies vielä eikä läheskään niin oppinut, mutta luja hengeltään, järkkymättä ja yksinkertaisesti uskova, totisen näköinen, mutta sydän täynnä nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi melkein häpeillen sen salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja yksinkertainen munkki köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim, miltei lukutaidoton, vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui kenenkään kanssa, kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen, kuin jokin suuri ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä tajuttavissa, olisi hänet iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa miestä luostarinvanhin Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä ajan häntä tavattomasti kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko elämänsä aikana ei ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen kanssaan, siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut hänen kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin pitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli aloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa kostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä Antimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän köyhää kostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että vieraat, olivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen, jossa oli hänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on mainittu, oli varsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki Porfiria, joka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen nojatuolin ympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli alkanut jo hämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä palavat pikku lamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli sisään astuessaan joutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle, vanhus hymyili hänelle iloisesti ja ojensi kätensä:

— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet. Tiesin sinun tulevan.

Aljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi itkemään. Jotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa värisi, hänen teki mieli itkeä ääneen.

— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean kätensä hänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja keskustelen, kenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin minulle eilen toivoi tuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli tyttönen Lizaveta sylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-tyttöstä (hän teki ristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa sinne, mihin minä sanoin?

Hän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen kumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on köyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia vapaaehtoisesti otettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi suoritettavat omalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo eilen lähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen meikäläisen pikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon jälkeen oli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia jo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli käsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».

— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan kun katson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?

Aljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti tarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen takia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois luotaan.

— Toisen veljistä tapasin, — vastasi Aljoša.

— Entä sen eilisen, vanhimman, jolle minä kumarsin maahan asti?

— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut mitenkään löytää, — sanoi Aljoša.

— Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja riennä. Kenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin eilen hänen tulevalle suurelle kärsimykselleen.

Hän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa olivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen kumartavan maahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä itseään:

— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne ovat kovin epäselvät… Mikä kärsimys odottaa häntä?

— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata… oli kuin koko hänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen silmäyksensä oli sellainen… niin että minä sillä hetkellä sydämessäni kauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen. Kerran tai kahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen kasvojen ilmeen… joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko kohtalon, ja voi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut, Aleksei, hänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on avuksi hänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki meidän kohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Pane tämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani monesti elämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, — lausui vanhus hiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet pois näiden seinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan niinkuin munkki. Sinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta vihollisesikin sinua rakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle elämä, mutta ne juuri tekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat elämää ja saatat toisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä kaikesta. Niin, sellainen sinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän lempeästi hymyillen vieraittensa puoleen, — en koskaan tähän päivään saakka ole sanonut edes hänellekään, minkätähden tämän nuorukaisen muoto on ollut minun sielulleni niin armas. Nyt vasta sen sanon: hänen kasvonsa ovat olleet minulle kuin muistutus ja profeetallinen ennustus. Elämäni aamunkoitossa, kun olin vielä pieni lapsi, minulla oli vanhempi veli, joka kuoli nuorukaisena, vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun nähteni. Myöhemmin elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi siitä, että tämä veljeni oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna tien viittaajana ja ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi esiintynyt elämässäni ja jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa, niin minä kenties en milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin säätyyn enkä tälle kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys oli jo lapsuudessani, ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun, se on ikäänkuin toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja opettajat, että vaikka Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen näköisensä, vaan ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt minusta siinä määrin tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein olen pitänyt häntä ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on tullut salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän syventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja tämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi hän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi jonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin sinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin, tiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut. Mutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta, veljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja liikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä koko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan…

* * * * *

Tässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman viimeinen keskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä päivänä käyneitten vieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin kirjoitettuna. Sen kirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov jonkin ajan kuluttua vanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen silloinen keskustelu, vai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös jotakin aikaisemmista keskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä minä en enää voi ratkaista. Sitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe tässä muistiinpanossa jatkuu yhtenäisenä, aivan kuin hän olisi esittänyt elämänsä kertomuksen muodossa kääntyen ystäviensä puoleen, kun taas epäilemättä, kuten myöhemmin on kerrottu, asia todellisuudessa tapahtui jossakin määrin toisin, sillä keskustelu tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat eivät paljon keskeyttäneet isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös puhuivat puolestaan ja kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun sekä ilmoittivat omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi tämä kertomus ei myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä luostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut ääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin, vaikka ei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan. Kerran tai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia, jota luki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä kuitenkaan luullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän tänä elämänsä viimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä oli ikäänkuin saanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon pitkän, ystävien kanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin viimeinen mielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä, mutta vain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä… Mutta myöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt parhaana mainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua esittämään vain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee lyhyempi ja vähemmän rasittava kertomus, vaikka tietysti, sanon sen vieläkin, Aljoša on ottanut monta asiaa myös entisistä keskusteluista ja yhdistänyt tähän.