SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe

ENSIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen kirja: Erään perheen historia

1. Fjodor Pavlovitš Karamazov 2. Ensimmäinen poika toimitettiin pois 3. Toinen avioliitto ja toiset lapset 4. Kolmas poika Aljoša 5. Luostarin vanhimmat

Toinen kirja: Sopimaton kokous

1. Tultiin luostariin 2. Vanha narri 3. Uskovaiset eukot 4. Heikkouskoinen rouva 5. Niin tapahtuu, tapahtuu! 6. Miksi sellainen ihminen elää! 7. Kiipijä-seminaarilainen 8. Skandaali

Kolmas kirja: Hekumoitsijat

1. Palvelijainhuoneessa 2. Lizaveta Smerjaštšaja 3. Palavan sydämen tunnustus. Runon muodossa. 4. Palavan sydämen tunnustus. Anekdootteina. 5. Palavan sydämen tunnustus. »Koivet pystyssä». 6. Smerdjakov 7. Kiista 8. Konjakin ääressä 9. Hekumoitsijat 10. Molemmat yhdessä 11. Vielä yhdeltä meni maine

TOINEN OSA

Neljäs kirja: Mullerruksia

1. Isä Ferapont 2. Isän luona 3. Joutui tekemisiin koulupoikien kanssa 4. Hohlakovien luona 5. Mullerrus vierashuoneessa 6. Mullerrus tuvassa 7. Ja raittiissa ilmassa

Viides kirja: Pro ja contra

1. Kihlaus 2. Smerdjakov kitaran kera 3. Veljekset tutustuvat 4. Kapina 5. Suur-inkvisiittori 6. Vielä sangen epäselvää toistaiseksi 7. »Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella»

Kuudes kirja: Venäläinen munkki

1. Luostarinvanhin Zosima ja hänen vieraansa 2. Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš Karamazov. Elämäkerrallisia tietoja. a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu. d) Salaperäinen vieras 3. Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään f) Yhtä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten kanssa h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma

KOLMAS OSA

Seitsemäs kirja: Aljoša

1. Ruumiin haju 2. Sellainen hetki. 3. Sipuli. 4. Galilean Kaanaa

Tekijän esipuhe

Alkaessani kuvailla sankarini Aleksei Fjodorovitš Karamazovin elämää olen hieman ymmällä. Nimittäin: vaikka sanonkin Aleksei Fjodorovitšia sankarikseni, niin kuitenkin tiedän itse, että hän ei ole ollenkaan suuri mies, ja arvaan, että ehdottomasti tehdään tämäntapaisia kysymyksiä: Missä suhteessa teidän Aleksei Fjodorovitšinne on merkillinen, koska olette valinnut hänet sankariksenne? Mitä huomattavaa hän on tehnyt? Kuka hänet tuntee, ja minkä johdosta hän on tullut tunnetuksi? Miksi minun, lukijan, pitää kuluttaa aikaa hänen elämänsä tapahtumien tarkasteluun?

Viimeinen näistä kysymyksistä on kaikkein pahin, sillä siihen voin vastata vain: »Kenties itse näette sen romaanista.» Entäpä jos romaanin luettuaan sitä ei näekään eikä voi myöntää Aleksei Fjodorovitšiani huomattavaksi henkilöksi? Sanon näin, koska surukseni aavistan niin tapahtuvan. Minun mielestäni hän on huomattava, mutta epäilen suuresti, onnistuuko minun todistaa se lukijalle. Asian laita on niin, että hän saattaa kylläkin olla toimenmies, mutta hän on olemukseltaan epämääräinen ja selkenemätön. Muuten olisikin omituista vaatia semmoisena aikana kuin meidän ihmisiltä selkeyttä. Yksi seikka lienee jokseenkin varma: hän on omituinen mies, jopa originaali. Mutta omituisuus ja originaalisuus pikemminkin ovat vahingoksi kuin antavat oikeuden yhdistää yksityisseikkoja ja löytää edes jonkinmoista sisällistä yhteyttä yleisessä sekasotkussa. Originaali on useimmissa tapauksissa erikoislaatuinen ja eristäytynyt. Eikö niin?

Jos te nyt ette yhdy tähän viimeiseen väitteeseen, vaan vastaatte: »Ei ole niin» tai »ei aina ole niin», niin minä kenties rohkaisen mieleni sankarini Aleksei Fjodorovitšin merkitykseen nähden. Ei näet siinä kyllin, että originaali »ei aina» ole erikoislaatuinen ja eristäytynyt ilmiö, vaan päinvastoin saattaa olla niin, että hänessä ehkä toisinaan itsessään onkin kokonaisuuden ydin, kun taas muut hänen aikakautensa ihmiset kaikki ikäänkuin jonkin tulvan vaikutuksesta joksikin aikaa ovat siitä irtautuneet…

Minä muuten en antautuisikaan näihin varsin mielenkiinnottomiin ja hämäriin selityksiin, vaan aloittaisin yksinkertaisesti ilman esipuhetta: jos miellyttää, niin tulee muutenkin luetuksi. Mutta siinäpä onkin pulma, että tässä on yksi elämänkuvaus, mutta kaksi romaania. Pääromaani on jälkimmäinen — se käsittelee sankarini toimintaa meidän aikanamme, nimenomaan nykyhetkellä. Edellinen romaani taasen tapahtui jo kolmekymmentä vuotta sitten eikä ole juuri romaanikaan, vaan ainoastaan yksi kohta sankarini varhaisimmasta nuoruudesta. Ilman tätä ensimmäistä- romaania en voi tulla toimeen, sillä muuten jäisivät monet asiat toisessa romaanissa käsittämättömiksi. Mutta täten alkuperäinen vaikeuteni yhä vielä mutkistuu. Jos jo minäkin, s.o. itse elämäkerran kirjoittaja, olen sitä mieltä, että yksikin romaani kenties on liikaa niin vaatimattomasta ja epämääräisestä sankarista, niin millaista onkaan laittaa niitä kaksi ja miten on selitettävä semmoinen röyhkeys minun puoleltani?

Mietittyäni pääni pyörälle näiden kysymysten ratkaisua olen päättänyt sivuuttaa ne ratkaisematta niitä. Tarkkanäköinen lukija on tietysti jo kauan sitten arvannut, että minä alusta asti olenkin siihen pyrkinyt, ja ollut vain harmissaan minulle — miksi tuhlaankaan turhanpäiväisesti hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa? Tähän annan jo täsmällisen vastauksen. Olen tuhlannut hedelmättömiä sanoja ja kallista aikaa ensiksikin kohteliaisuudesta ja toiseksi viekkaudesta: »Saipa, näet, kuitenkin jonkin verran ennakoineeksi!» Muuten olen hyvillänikin siitä, että romaanini lohkesi kahdeksi kertomukseksi »säilyttäen oleellisen yhtenäisyytensä». Tutustuttuaan ensimmäiseen kertomukseen lukija jo itse päättää, kannattaako ryhtyä toiseen. Tietysti ei kukaan ole mihinkään sidottu, vaan voi heittää kirjan pois luettuaan pari sivua ensimmäistä kertomusta ja olla sen koommin sitä avaamatta. Mutta onhan olemassa hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti tahtovat lukea kirjan loppuun, etteivät erehtyisi tasapuolisessa tuomiossaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki venäläiset kriitikot. Näittenpä edessä juuri on kuitenkin helpompi ollakseni: kaikesta heidän täsmällisyydestään ja tunnollisuudestaan huolimatta olen kuitenkin antanut heille täysin laillisen aiheen keskeyttää kertomuksen lukemisen romaanin ensimmäiseen episodiin. No niin, tässä onkin koko esipuhe. Yhdyn täydelleen siihen mielipiteeseen, että se on tarpeeton, mutta koska se jo on kirjoitettu, niin jääköön paikoilleen.

Ja nyt asiaan.