ENSIMMÄINEN OSA (continued 2)

Hän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen vilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen sormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.

— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä saa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille äideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään lohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta itkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi Jumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee kyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on oleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle hiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen liikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä. Mutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?

— Aleksei, isäkulta.

— Herttainen nimi! Aleksein Jumalan Miehen mukaanko?

— Jumalanpa, isäseni, Jumalan! Aleksein Jumalan Miehen!

— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen rukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta sinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun poikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä tähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä sielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on näkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot vihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää ja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä olet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene miehesi luo, äiti, mene jo tänään!

— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni! Nikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat! — alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään vanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan kaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin asiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa aliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen poikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt Siperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta nyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa hänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.

— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna Bedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä, Prohorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon ja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän kirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma keino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!… Armas ystävämme, onko se totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?

— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka voikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle? Se on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi tähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan Kuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle terveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja kuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko kohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene ja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.

— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän kaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija…

Mutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen näköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen suuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin, mutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.

— Mitä asiaa sinulla on, ystäväni?

— Vapahda sieluni, isä, — sanoi nainen hiljaa ja kiirehtimättä, lankesi polvilleen ja kumartui hänen jalkojensa luo.

— Olen tehnyt syntiä, isäni, pelkään syntiäni.

Vanhus istuutui alimmalle portaalle, ja nainen lähestyi häntä polvillaan.

— Olen kolmatta vuotta leskenä, — alkoi nainen puoleksi kuiskaten ja ikäänkuin hätkähtäen. — Vaikeata oli naimisissa, hän oli vanha, pieksi, niin että teki kipeätä. Hän oli sairaana. Katson häntä, ajattelen: »Jos hän tulee terveeksi, nousee taas vuoteesta, niin mitä seuraa sitten?» Ja silloin nousi mieleeni tuo ajatus…

— Odotahan, — sanoi vanhus ja asetti korvansa aivan hänen huuliensa eteen. Vaimo jatkoi puhettaan hiljaa kuiskaten, niin että siitä ei voinut kuulla juuri mitään. Hän lopetti pian.

— Kolmatta vuotta? — kysyi ukko.

— Kolmatta vuotta. Ensin en ajatellut, mutta nyt olen alkanut sairastella, murhe on tullut mieleen.

— Oletko kaukaa?

— Viidensadan virstan päästä täältä.

— Oletko puhunut siitä ripissä?

— Olen, kolmasti olen puhunut.

— Onko päästetty herranehtoolliselle?

— On. Pelkään. Pelkään kuolemaa.

— Älä pelkää mitään äläkä pelkää koskaan ja älä myöskään murehdi. Kunhan vain katumus sinussa ei loppuisi, — niin Jumala kyllä antaa kaikki anteeksi. Eikä ole eikä voikaan olla koko maan päällä sellaista syntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi todellisesti katuvalle. Eikä ihminen voi ollenkaan tehdä niin suurta syntiä, että se kuluttaisi loppuun Jumalan rajattoman rakkauden. Vai voiko olla sellaista syntiä, että se olisi suurempi kuin Jumalan rakkaus? Huolehdi vain katumuksesta, alinomaa, ja karkoita pelko kokonaan. Usko, että Jumala rakastaa sinua niin, että sinä et osaa semmoista ajatellakaan, rakastaa sinua synteinesikin ja synnissäsikin. Mutta yhdestä katuvaisesta on taivaassa enemmän iloa kuin kymmenestä vanhurskaasta, on jo ammoin sanottu. Mene äläkä pelkää. Ihmisiä kohtaan älä ole katkera, loukkauksista älä suutu. Anna sydämessäsi vainajalle kaikki anteeksi, millä hän on sinua loukannut, tee hänen kanssaan todellinen sovinto. Jos sinä kadut, niin sinä rakastatkin. Mutta kun sinä rakastat, niin sinä jo olet Jumalan oma… Rakkaudella kaikki sovitetaan, kaikki pelastetaan. Kun jo minäkin, samanlainen syntinen ihminen kuin sinä, olen sinua armahtanut ja säälinyt, niin kuinka paljon enemmän sen tekee Jumala. Rakkaus on niin äärettömän kallisarvoinen aarre, että sillä voi ostaa koko maailman sekä sovittaa ei vain omat, vaan toistenkin synnit. Mene äläkä pelkää.

Vanhus teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitseen, otti kaulastaan jumalankuvan ja pani sen hänen kaulaansa. Vaimo kumarsi hänelle ääneti maahan asti. Vanhus nousi ja katseli iloisesti erästä terveen näköistä eukkoa, jolla oli rintalapsi sylissä.

— Vysegorjesta olen, rakkaani.

— Olet siis kuitenkin vaivautunut kuuden virstan päästä tänne lapsen kanssa. Mitä tahdot?

— Tulin näkemään sinua. Olenhan ollut luonasi, etkö muista? Et ole kovin hyvämuistinen, jos olet jo unohtanut minut. Meillä kerrottiin, että olet sairas. Ajattelin, että menenpä itse häntä katsomaan: nyt näen sinut, ja mikä sairas sinä olet? Elät vielä kaksikymmentä vuotta, toden totta, Herra nähköön! Ja vähänkö on niitä, jotka sinun puolestasi rukoilevat! Sinäkö joutaisit sairastelemaan?

— Kiitos sinulle kaikesta, ystäväni.

— Samassapa esitän pienen pyyntöni: tässä on kuusikymmentä kopeekkaa, anna ne, armas, jollekulle, joka on minua köyhempi. Tulin tänne ja ajattelin: annan mieluummin hänen kauttaan, hän kyllä tietää, kenelle on annettava.

— Kiitos, ystäväni, kiitos, hyvä ihminen! Minä pidän sinusta. Täytän ehdottomasti toivomuksesi. Tyttökö sinulla on sylissä?

— Tyttö, ystäväiseni, Lizaveta.

— Jumala siunatkoon teitä molempia, sekä sinua että pikku Lizavetaa. Olet ilahduttanut sydäntäni, äiti. Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi, rakkaani!

Hän siunasi kaikkia ja kumarsi syvään kaikille.

4.

Heikkouskoinen rouva

Luostariin saapunut tilanomistajatar oli seuratessaan vanhuksen keskustelua rahvaan kanssa ja katsellessaan siunaamistoimitusta vuodattanut hiljaisia kyyneliä ja pyyhki niitä nenäliinallaan. Hän oli tunteellinen maailmannainen, ja hänellä oli monessa suhteessa todella hyviä taipumuksia. Kun vanhus lopulta astui hänen luokseen, otti hän hänet innostuneesti vastaan.

— Minä sain henkisesti niin paljon, niin paljon, kun katselin tuota liikuttavaa kohtausta… — sanoi hän voimatta lopettaa lausettaan liikutukselta. — Oi, minä ymmärrän, että kansa teitä rakastaa, minä itsekin rakastan kansaa, tahdon sitä rakastaa, ja kuinka voisikaan olla rakastamatta kansaa, ihanaa, kaikessa suuruudessaan avomielistä Venäjän kansaa!

— Kuinka tyttärenne voi? Tehän halusitte taas keskustella kanssani?

— Oi, minä pyysin sitä hartaasti, minä rukoilin, olisin ollut valmis lankeamaan polvilleni ja olemaan siinä asennossa vaikka kolme päivää ikkunoittenne edessä, kunnes olisitte päästänyt minut puheillenne. Me tulimme luoksenne, suuri terveeksitekijä, lausuaksemme teille innostuneen kiitoksemme. Tehän olette tehnyt Liseni terveeksi, aivan terveeksi, ja miten? Siten, että torstaina rukoilitte hänen puolestaan, panitte kätenne hänen päällensä. Riensimme suutelemaan noita käsiä, tuomaan esille tunteemme ja hartaan kunnioituksemme.

— Miten olen tehnyt hänet terveeksi? Hänhän loikoo yhä lepotuolissa?

— Mutta yölliset kuumekohtaukset ovat kokonaan kadonneet; kahteen vuorokauteen, torstaista saakka, niitä ei enää ole ollut, — sanoi rouva hermostuneen kiireesti. — Eikä siinä kyllin: myös hänen jalkansa ovat vahvistuneet. Tänä aamuna hän heräsi terveenä, hän nukkui koko yön, katsokaa hänen punaisia poskiaan, hänen loistavia silmiään. Ennen hän aina itki, mutta nyt nauraa, on iloinen ja riemukas. Tänään hän tahtoi välttämättömästi, että hänet pantaisiin seisomaan jalkojensa varaan, ja hän seisoi kokonaisen minuutin yksin, kenenkään tukematta. Hän tahtoo lyödä kanssani vetoa, että hän kahden viikon kuluttua tanssii katrillia. Kutsutin luokseni täkäläisen Herzenstuben. Hän kohotteli olkapäitään ja sanoi: ihmettelen, tämä menee yli ymmärrykseni! Ja te tahdotte, että me emme vaivaisi teitä, että voisimme olla lentämättä tänne, jättää kiittämättä? Lise, kiitä, kiitä!

Lisen kauniit, nauravat kasvot muuttuivat äkkiä vakaviksi, hän kohottautui lepotuolissaan niin paljon kuin voi ja katsoen vanhukseen pani hänen edessään kätensä ristiin, mutta ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti äkkiä nauramaan…

— Hänellehän minä, hänelle! — sanoi hän osoittaen Aljošaa ja harmistuneena kuin lapsi itseensä sen johdosta, että ei ollut voinut hillitä nauruaan. Ken olisi katsonut Aljošaan, joka seisoi askelen päässä vanhuksen takana, olisi nähnyt hänen poskiensa nopeasti sävähtävän punaisiksi. Hänen silmänsä välähtivät, ja hän loi ne alas.

— Hän on saanut toimittaakseen teille, Aleksei Fjodorovitš, erään asian… Kuinka te voitte? — jatkoi äiti kääntyen äkkiä Aljošan puoleen ja ojentaen hänelle hienosti hansikoidun kätensä. Vanhus katsahti taakseen ja katsoi äkkiä tarkkaavaisesti Aljošaa. Tämä lähestyi Liseä ja ojensi hänelle kätensä omituisesti ja kömpelösti hymähtäen. Lise tekeytyi arvokkaan näköiseksi.

— Katerina Ivanovna lähettää teille minun kauttani tämän, — hän antoi Aljošalle pienen kirjeen. — Hän pyytää erityisesti, että pistäytyisitte hänen luokseen, mutta pian, pian, ja että ette narraisi, vaan välttämättömästi tulisitte.

— Hän pyytää minua pistäytymään luokseen? Hänen luokseen, minua… Miksi? — mutisi Aljoša hyvin ihmeissään. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä hyvin huolestunut ilme.

— Oi, se on kaikki Dmitri Fjodorovitšin johdosta ja… kaikkien noitten viimeisten tapahtumien johdosta, — kiiruhti äiti selittämään. — Katerina Ivanovna on nyt tehnyt erään päätöksen… mutta sitä varten hänen täytyy välttämättömästi nähdä teitä… miksi? Sitä en tietysti tiedä, mutta hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian. Ja te teette sen, teette aivan varmaan, tässä siihen käskee kristillisyyskin…

— Olen nähnyt hänet kaiken kaikkiaan vain yhden kerran, — jatkoi Aljoša ollen yhä ymmällä.

— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!… Jo yksistään kärsimystensä takia… Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän nyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa… se kaikki on kauheata, kauheata!

— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja arvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän tulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.

— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! — huudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene sinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te olettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta on mieluisaa saada se nyt sanotuksi.

— Lise! — lausui äiti vakavasti, mutta hymähti samassa.

— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan tahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että hänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.

Aljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti taas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää tarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa, joka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen saapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia, t.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön maailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän ilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän Sylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan vain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään kammiossaan, milloin hän itse vain halusi.

— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki vakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän »terveeksitekemistä».

— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä samaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä. Mutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan sallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän munkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas ja tiedän, että päiväni ovat luetut.

— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä kauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte niin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.

— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että sitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos taasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä milloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt, tekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken on täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen täyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset, kaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.

— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti äiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin onni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi, kun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä näkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille puhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan, niin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä kärsin… — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani kätensä ristiin vanhuksen edessä.

— Mistä te erikoisesti kärsitte?

— Kärsin… epäuskosta…

— Ette usko Jumalaan?

— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se on semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta! Kuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija! Minä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua, mutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt kevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta elämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen asti… Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko elämäni aikana… Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne… Oi, hyvä Jumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.

— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus. — Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.

— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja ajattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt vakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien luonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan. No niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja yht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin olen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten voi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi, mekaanisesti, mitään ajattelematta… Miten, miten tuon voi todistaa? Olen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta tähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle koko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa, miten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja huomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein kaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä kestää. Se on kauheata, kauheata!

— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla vakuutetuksi — se on mahdollista.

— Kuinka? Millä tavoin?

— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te myös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne kuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen lähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään epäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.

— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys onkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että toisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki mitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen silmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni lannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet voisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä hoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita haavoja…

— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat tuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin teettekin jonkin hyvän työn.

— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi rouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys! Se on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn itseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka haavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan päinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta sinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää epähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten hyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun rakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos on jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan heti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen työtä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta itselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en kykene ketään rakastamaan!

Hän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa vanhusta uhmailevan päättävästi.

— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi eräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä älykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä laskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä. Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella ihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni ihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni, niin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä, toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa nenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain joudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että kuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»

— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko tässä jouduttava epätoivoon?

— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää mitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon tehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia tuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin vilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta rehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan rakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja elämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös tulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.

— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin te puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä kiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää kiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te olette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!

—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne jälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä. Jos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä tiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta, kaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää silmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki. Välttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä sisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette sen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain kaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne rakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin huonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään lohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen verrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät. Tässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan vain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä, ja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin, että samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan päinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä, ennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan on teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi, että en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.

Rouva itki.

— Lise, Lise, siunatkaa toki häntä, siunatkaa! — sanoi hän äkkiä touhukkaasti.

— Häntä ei kannata edes rakastaakaan. Minä näin, miten hän koko ajan kujeili, — sanoi vanhus leikillään. — Miksi te koko ajan nauroitte Alekseille?

Lise oli todellakin kaiken aikaa tuolla tavoin kujeillut. Hän oli jo pitkän aikaa, viime kerrasta asti, huomannut, että Aljoša joutuu hänen seurassaan hämilleen ja koettaa olla häneen katsomatta, ja tämäpä häntä oli alkanut suuresti huvittaa. Lise katseli Aljošaan kiinteästi ja koetti saada heidän katseensa sattumaan yhteen. Aljoša ei voinut kestää häneen itsepintaisesti suunnattua katsetta ja alkoi äkkiä tahtomattaan, vastustamattoman voiman pakosta, itse katsella tyttöä, mutta silloin tyttö samassa alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä katsellen suoraan hänen silmiinsä. Aljoša oli yhä enemmän hämillään ja harmissaan. Viimein hän kääntyi kokonaan pois ja piiloutui vanhuksen selän taakse. Muutaman minuutin kuluttua hän taas saman vastustamattoman voiman pakottamana kääntyi katsomaan, katsooko tyttö häntä vai eikö, ja näki, että Lise melkein riippuen ulos lepotuolistaan katseli häntä sivulta päin ja odotti kaikin voimin, milloin hän katsoo. Mutta kun Aljošan ja hänen katseensa sattuivat yhteen, alkoi tyttö nauraa ääneensä, niin että vanhus ei malttanut olla sanomatta:

— Miksi te, veitikka, tuolla tavoin koetatte saada hänet häpeämään?

Lise punastui äkkiä aivan odottamatta, hänen kasvonsa tulivat hyvin vakaviksi, ja hän alkoi äkkiä puhua nopeasti ja hermostuneesti valittaen kiihkeästi ja paheksuvasti:

— Miksi hän sitten on kaikki unohtanut? Pienenä ollessani hän kantoi minua käsillään, me olimme leikkitovereita. Hänhän kävi meillä opettamassa minua lukemaan, tiedättekö sen? Sanoessaan kaksi vuotta sitten jäähyväiset hän sanoi, että ei unohda koskaan, että me olemme ikuiset ystävät, ikuiset, ikuiset! Ja nyt hän on yht'äkkiä ruvennut minua pelkäämään, ikäänkuin minä hänet söisin. Miksi hän ei tahdo tulla luo, miksi hän ei tahdo puhella? Miksi hän ei tahdo käydä meillä? Tekö muka ette häntä päästä? Mehän tiedämme, että hän käy kaikkialla. Minun ei ole sopivaa häntä kutsua, hänen olisi ensimmäisenä pitänyt muistaa, jos ei ole unohtanut. Eipäs, hän etsii nyt pelastusta! Miksi te olette pukenut hänen ylleen tuon pitkäliepeisen pappisviitan… Kun hän lähtee juoksemaan, niin hän lankeaa…

Ja yht'äkkiä hän voimatta, hillitä itseään pani käden kasvojensa eteen ja alkoi nauraa hirveästi, hillittömästi pitkää, hermostunutta, ruumista värisyttävää ja kuulumatonta nauruaan. Vanhus oli kuunnellut hänen puhettaan hymyillen ja siunasi häntä hellästi. Mutta alkaessaan suudella hänen kättään tyttö äkkiä painoi sen silmilleen ja alkoi itkeä.

— Älkää suuttuko minuun, minä olen hupakko, minä en ole minkään arvoinen… ja Aljoša on ehkä oikeassa, aivan oikeassa, kun ei tahdo käydä näin naurettavan ihmisen luona.

— Minä lähetän hänet ehdottomasti, — päätti vanhus.

5.

Niin tapahtuu, tapahtuu!

Luostarinvanhin oli ollut poissa kammiostaan noin viisikolmatta minuuttia. Kello oli jo yli puoli yhden, mutta Dmitri Fjodorovitš, jonka takia kaikki olivat kokoontuneet, ei vieläkään ollut saapunut. Mutta hänet näyttivät toiset ikäänkuin unohtaneen, ja kun luostarinvanhin taas astui kammioon, niin hän tapasi kaikki vieraansa mitä vilkkaimmin keskustelemassa keskenään. Keskusteluun ottivat osaa ennen kaikkea Ivan Fjodorovitš ja molemmat pappismunkit. Keskusteluun yhtyi, nähtävästi hyvin kiihkeästikin, myös Miusov, mutta hänellä oli taaskin huono onni: Hän oli ilmeisesti syrjähenkilö ja hänelle vastailtiin vähän, niin että tämä uusi seikka yhä vain lisäsi hänen mieleensä kertynyttä ärtyisyyttä. Asian laita ali niin, että hän ja Ivan Fjodorovitš ja ennenkin olivat jonkin verran pistelleet toisiaan kilpaillen tiedoissa, eikä hän voinut kylmäverisesti sietää tämän hänelle osoittamaa eräänlaista yliolkaisuutta. »Tähän asti sentään olin kaiken sen huipulla, mikä Euroopassa on etevintä, mutta tuo uusi sukupolvi ei piittaa meistä kerrassaan mitään», ajatteli hän itsekseen. Fjodor Pavlovitš, joka; itse oli luvannut istuutua tuoliinsa ja olla vaiti, oli todellakin jonkin aikaa ääneti, mutta tarkkasi ivallisesti hymyillen naapuriaan Pjotr Aleksandrovitšia ja ilmeisesti oli iloissaan hänen äreydestään. Hän oli, jo kauan aikonut maksaa hänelle minkä mistäkin eikä nyt tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan kumartui naapurinsa olkapäätä kohti ja ärsytti häntä vielä kerran puoliääneen:

— Miksi te ette äsken mennyt pois tuon »suuteli rakkaasti» jälkeen, vaan suostuitte jäämään näin huonoon seuraan? Siksi vain, että tunsitte tulleenne halvennetuksi ja loukatuksi ja jäitte näyttämään älyänne saadaksenne siten hyvitystä. Nyt ette enää lähde, ennenkuin olette antanut älynne loistaa heille.

— Joko te taas? Lähden päinvastoin heti pois.

— Myöhemmin, myöhemmin kuin muut lähdette! — pisti Fjodor Pavlovitš vielä kerran. Tämä tapahtui melkein samalla hetkellä kuin vanhus palasi.

Kiista loppui hetkeksi, mutta vanhus istuutuen entiselle paikalleen katsoi kaikkiin aivan kuin tahtoisi kohteliaasti kehoittaa jatkamaan. Aljoša, joka oli oppinut tuntemaan melkein kaikki hänen kasvojensa ilmeet, näki aivan selvästi, että hän oli hirveän väsynyt ja ponnisti kestääkseen. Viime aikoina sairastaessaan hän oli saanut pyörtymiskohtauksia, jotka johtuivat voimien loppumisesta. Melkein samanlainen kalpeus kuin pyörtymyksen edellä levisi nytkin hänen kasvoilleen, ja hänen huulensa tulivat valkeiksi. Mutta nähtävästi hän ei tahtonut hajoittaa kokousta, vaan hänellä oli siinä jokin oma tarkoituksensa, — mutta mikä? Aljoša piti häntä tarkasti silmällä.

— Me keskustelemme heidän perin mielenkiintoisesta kirjoituksestaan, — lausui pappismunkki Josef, kirjastonhoitaja, kääntyen vanhuksen puoleen ja osoittaen Ivan Fjodorovitšia. — Paljon uutta he esittävät, mutta perusajatus näyttää menevän kahteen eri suuntaan. Kysymyksen johdosta, joka koskee kirkollisyhteiskunnallista tuomioistuinta ja sen oikeuksien laajuutta, he ovat vastanneet kirjoitelmalla aikakauskirjassa eräälle hengelliseen säätyyn kuuluvalle henkilölle, joka on kirjoittanut tästä kysymyksestä kokonaisen kirjan…

— Valitettavasti en ole lukenut kirjoitustanne, mutta olen kuullut siitä, — vastasi vanhus katsellen kiinteästi ja terävästi Ivan Fjodorovitšia.

— Heidän kantansa on sangen mielenkiintoinen, — jatkoi isä kirjastonhoitaja. — Nähtävästi he kysymyksessä kirkollis-yhteiskunnallisesta tuomioistuimesta kokonaan hylkäävät kirkon erottamisen valtiosta.

— Se on mielenkiintoista, mutta miltä kannalta te näin ajattelette? — kysyi vanhus Ivan Fjodorovitšilta.

Tämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten Aljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja hillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään salaista ajatusta.

— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen, toisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme kummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se on mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä edes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta on valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa kysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni täydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen säätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt vastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty paikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen väitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio eikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä nyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen, se on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan kehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.

— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi, harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.

— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.

— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se — seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen, että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»…

— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! — keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi hän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi olla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus…

Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš, joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi erittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi, luostarinvanhimman puoleen kääntyen:

— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan. Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä, jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta, vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi »Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina eikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa julistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken juuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja ikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä sen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko kirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.

— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta päästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään muuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!

— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän, on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana haaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta. Jotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se oli vakava asia ja että kirkko nyt esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan rikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös julistamaan kuolemantuomioita.

— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta kuitenkin jokseenkin pian… — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja silmää räpäyttämättä.

— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.

— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä päätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla tavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei vain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä. Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu, ja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan, kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas, yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi, ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi, ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen uudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate…

— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, — keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta, jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan Fjodorovitš.

— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään, mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa vain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka yksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman omantunnon tietoisuus.

— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä vilkkainta mielenkiintoa.

— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää, eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee, että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi, sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi tuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin ollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä tuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta kirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi vapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko, jolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan siveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois rikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus, eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä mihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä ei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan, harvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä hänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä (näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on täysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet, veljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä, sillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on jäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia, mutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta, kirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan siihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa maissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio. Siksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja erillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan, niin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta tavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte itse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan samalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia tuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä yhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy, vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin, nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan toisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan rikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin, siitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja tulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja osaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan teon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti, — kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on vain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko. Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä, aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.

— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.

— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.

— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.

— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi äkkiä alkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja kirkko koroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää ultramontaanisuutta, tämä on enemmän kuin ultramontaanisuutta! Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi osannut uneksia tuommoisesta!

— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi ankarasti. — Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on Rooma ja sen unelma. Se on perkeleen kolmas viettelys. Päinvastoin valtio muuttuu kirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee kirkoksi koko maan päällä, — mikä on aivan päinvastaista kuin ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän tulkintanne, ja siinä on oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä. Idästä tämä tähti nousee.

Miusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi tavatonta oman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi hänen huulilleen. Aljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin. Koko tämä keskustelu kuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän sattui katsahtamaan Rakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä paikallaan oven suussa kuunnellen ja katsellen kaikkea tarkkaavaisesti, vaikka silmät olivatkin alas luodut. Mutta poskien hehkuvasta punasta Aljoša arvasi, että Rakitinkin oli kuohuksissaan, nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin. Aljoša tiesi, miksi hän oli levoton.

— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat, — lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan näköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun kumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin huomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä, ja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran. Tämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan päällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies. Käyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta uteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut tullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana virkamiehenä, joka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen selostuksen, niin hän puolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen esimiehensä suhtautui minuun, oli minua kohtaan jonkin verran avomielinen, — no, tietysti vain jossakin määrin, hän oli, niin sanoakseni, pikemmin kohtelias kuin avomielinen, juuri sillä tavoin kuin ranskalaiset osaavat olla kohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän näki, että olin muukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet hyvin hyvästi. Oli puhe sosialistivallankumouksellisista, joita silloin muun muassa vainottiin. Jättäen syrjään keskustelun varsinaisen sisällyksen mainitsen nyt vain yhden sangen mielenkiintoisen huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon herrasmiehen suusta: »Me», sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon pelkää kaikkia noita sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja vallankumouksellisia. Me pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän pyrkimyksensä. Mutta heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni määrä, jonkin verran erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat kristittyjä, mutta samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri me eniten pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti on peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat hämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat, ne äkkiä johtuivat mieleeni…

— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? — kysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr Aleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään astui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli oikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa synnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.

6.

Miksi sellainen ihminen elää!

Dmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen nuori mies, joka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot, näytti paljon vanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja saattoi nähdä, että hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta kuitenkin hänen kasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen kasvonsa olivat laihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli sairaalloisen keltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat, pullottavat silmät näyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta niiden katse oli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan kun hän oli kiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa oikein näyttänyt mukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan, vaan ilmaisi jotakin muuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan ollut siihen hetkeen kuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee», sanoivat joskus ne, jotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että jotkut, jotka näkivät hänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä hämmästyivät hänen odottamatonta nauruaan, joka todisti hänen ajatelleen jotakin iloista ja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron näköinen. Muuten saattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen kasvoissaan tällä hetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat kuulleet erittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän juuri viime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen tavattoman kiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään isänsä kanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo useita juttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli ärtyisä, »hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä kuvaavasti lausui rauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov eräässä seurassa. Hän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti puettuna, nuttu kiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja silkkihattu. Äskettäin palveluksesta eronneena sotilaana hän oli antanut viiksiensä kasvaa ja ajanut partansa. Hänen tummanruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat eteenpäin kääntyneet. Hän kulki päättävästi, leveästi, niinkuin rintamassa. Hetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja luotuaan silmäyksen kaikkiin meni suoraan luostarinvanhimman luo arvaten, että hän oli isäntä. Hän kumarsi syvään vanhukselle ja pyysi siunausta. Vanhus nousi seisomaan ja siunasi häntä. Dmitri Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen kättään ja lausui hyvin kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:

— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan odottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi, kun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin varmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä kuulla…

— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee mitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa…

— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan hyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš kumarsi vielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja kumarsi tällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli harkinnut tuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen vilpittömällä mielellä pitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista kunnioituksensa ja hyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka tämä olikin hänelle yllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan mielenmalttinsa: Dmitri Fjodorovitšin kumarruksen johdosta hän hypähti seisomaan ja vastasi pojalleen yhtä syvällä kumarruksella. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä arvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä kuitenkin teki hänet ehdottomasti häijyn näköiseksi. Tervehdittyään sitten yhteisesti kaikkia huoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri Fjodorovitš astui pitkin ja päättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui ainoalle vapaana olevalle tuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen koko ruumistaan tuolilla eteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan keskeyttämänsä keskustelun jatkoa.

Dmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja keskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja miltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa katsonut tarpeelliseksi vastata.

— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän jonkinmoisella maailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi tämä aihe ei ole mutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee meille: luultavasti hänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana tästäkin kohdasta. Kysykää häneltä.

— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan Fjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen liberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi usein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset tulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava piirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on nähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän kanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti ulkomaalaiset. Teidän pariisilainen anekdoottinne on varsin luonteenomainen, Pjotr Aleksandrovitš.

— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, — toisti Pjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät herrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen kiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää, kun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia, hän väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan kaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen rakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on ja tähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut luonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi samalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin että jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin samassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka tekee kykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin: silloin ei enää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua, yksinpä antropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti lopuksi, että jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi semmoisten kuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan kuolemattomuuteensa, luonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua täydelliseksi vastakohdaksi entiselle, uskonnolliselle, ja että aina konnuuteen asti menevä itsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen, vieläpä se juuri on tunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein järkevimmäksi ja melkeinpä jaloimmaksi ratkaisuksi hänen asemassaan. Tämmöisestä paradoksista voitte päätellä, hyvät herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee julistaa ja mitä ehkä kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja paradoksalistimme Ivan Fjodorovitš.

— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri Fjodorovitš, — jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole sallittava, vaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja järkevimmäksi ratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»! Oliko se niin vai eikö?

— Juuri niin, — sanoi isä Paísi.

— Panen sen mieleeni.

Tämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli puuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.

— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa, jos ihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi äkkiä luostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.

— Niin, sitä minä vakuutin. Ei ole hyvettä, jos ei ole kuolemattomuutta.

— Onnellinen te, jos niin uskotte, tai sitten hyvin onneton!

— Minkä tähden onneton? — kysyi Ivan Fjodorovitš hymyillen.

— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne kuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja kirkollisesta kysymyksestä.

— Kenties olette oikeassa!… Mutta kuitenkaan minä en puhunut myöskään vain pilaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden omituisen tunnustuksen ja äkkiä punastuen.

— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä selvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin on toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen epätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan — sekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa, vaikka ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin nauratte sille itseksenne… Teissä tämä kysymys ei vielä ole ratkaistu, ja siinä on teidän suuri surunne, sillä se vaatii välttämättömästi ratkaisua…

— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen suuntaan ratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään katsellen kaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.

— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan tule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse tämän sydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys onkin. Mutta kiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen, semmoisen, joka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan, »tavoitella ja etsiä niitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän asuinpaikkamme on taivaassa». Suokoon Jumala teidän sydämenne päästä ratkaisuun jo maan päällä ja siunatkoon Jumala teidän tienne!

Vanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä Ivan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen luokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen kättään palasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan näköinen. Tämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen kanssa, jommoista ei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa, hämmästyttivät kaikkia salaperäisyydellään ja eräänlaisella juhlallisuudellaan, niin että kaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan kasvoissa kuvastui miltei pelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti olkapäitään, ja samalla hetkellä Fjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.

— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan Fjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun rakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin sanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle, Dmitri Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on kaikkea muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin Rosvoista, kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von Moor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan rukouksianne, vaan myöskin profeetallista toimintaanne.

— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla omaisianne, — vastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä. Nähtävästi hän alkoi uupua yhä enemmän ja hänen voimansa olivat ilmeisesti loppumassa.

— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! — huudahti Dmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan. — Suokaa anteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman puoleen, — minä olen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä on nimitettävä, mutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun sallitte meidän kokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain skandaalia, mitä varten — sen hän tietänee itse. Hänellä on aina omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt tietävänikin, mitä hän tahtoo…

— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor Pavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr Aleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen, vaikka tällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. — Syyttävät minua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat saappaanvarteen ja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika, eikö ole olemassa tuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri Fjodorovitš, teidän omien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne mukaan, kuinka paljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut ja paljonko teillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo lausua tuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että kaikki tahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on lopputilissä minulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita tuhansia, mihin minulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee ja kaikuu hänen ryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän aikaisemmin palveli, siellä hän sai maksaa tuhat ruplaa ja kaksituhatta kunniallisten neitojen viettelemisestä. Sen me tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein salaisimpia yksityiskohtia myöten, ja minä näytän sen toteen… Pyhä isä, uskotteko: hän sai itseensä rakastumaan jalosukuisen neidon, hyvästä perheestä ja varakkaan, jonka isä oli hänen entinen esimiehensä, urhoollinen eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa Annan ritarikunnan tähti miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä, nyt tyttö on täällä, nyt hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta hän käy tämän nähden erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka tämä viettelijätär onkin elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa erään kunnioitetun miehen kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen, hän on kaikille valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin laillinen vaimo, sillä hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on hyveellinen! Mutta Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen kultaisella avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää minulta rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle. Sitä varten hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko keneltä! Sanonko sen vai enkö, Mitja?

— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa, kunnes poistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria jalosukuista tyttöä… Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on hänen häpäisemistään… Minä kiellän!

Hän läähätti.

— Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen tavoin ja pusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus merkitse mitään? Entäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?

— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš raivoissaan.

— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten kanssa? Hyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo mies, entinen kapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin virasta, mutta ei julkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen kunniansa säilyi tahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan. Kolme viikkoa sitten meidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui hänen partaansa, veti hänet parrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla kaiken kansan nähden, ja tämän kaiken hän teki sen tähden, että mies on minun salainen asiamieheni eräässä asiassani.

— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi Dmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta tekojani. Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin petomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan itseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne, teidän asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte viettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että hän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle haasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella vankeuteen, jos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa omaisuuden. Nyt te moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän rouvaan, vaikka te itse opetitte häntä viekottelemaan minua! Kertoohan hän itse sen päin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten teitä! Vankeuteen taas te tahdotte toimittaa minut ainoastaan sen tähden, että olette minulle mustasukkainen, koska itse olette alkanut tyrkyttää lempeänne tälle naiselle, minäpä tiedän sen, ja hänpä nauroi — kuuletteko — teitä nauraen hän tämän kertoi. Kas tuollainen, pyhät miehet, on tämä ihminen, tämä renttumaista poikaansa nuhteleva isä! Herrat todistajat, suokaa anteeksi vihastukseni, mutta minä aavistin, että tämä kavala ukko on kutsunut teidät kaikki tänne näkemään skandaalin. Minä tulin valmiina antamaan anteeksi, jos hän ojentaisi minulle kätensä, antamaan ja pyytämään anteeksi! Mutta koska hän tällä hetkellä on loukannut ei ainoastaan minua, vaan myöskin jaloa tyttöä, jonka nimeäkään en uskalla lausua turhaan kunnioituksesta häntä kohtaan, niin päätin paljastaa koko tämän hänen pelinsä julkisesti, vaikka hän onkin isäni…

Hän ei voinut jatkaa pitemmälle. Hänen silmänsä säkenöivät, hän hengitti vaivalloisesti. Kaikki muutkin kammiossa olivat kuohuksissaan. Kaikki paitsi luostarinvanhin nousivat levottomina paikoiltaan. Pappismunkit olivat ankaran näköisiä, mutta odottivat kuitenkin vanhuksen tahdonilmaisua. Tämä istui jo aivan kalpeana, ei mielenliikutuksesta, vaan sairauden tuottamasta voimattomuudesta. Hänen huulillaan väikkyi rukoileva hymy. Väliin hän kohotti kätensä aivan kuin saadakseen raivostuneet asettumaan, ja tietysti yksi ainoa hänen viittauksensa olisi riittänyt tekemään lopun kohtauksesta. Mutta hän näytti itse ikäänkuin odottavan vielä jotakin ja katseli kiinteästi, aivan kuin tahtoisi vielä jotakin ymmärtää, aivan kuin jokin kohta olisi vielä hänelle hämärä. Viimein Pjotr Aleksandrovitš Miusov tunsi lopullisesti tulleensa nöyryytetyksi ja häväistyksi.

— Tapahtuneeseen skandaaliin me olemme kaikki syylliset! — lausui hän kiihkeästi. — Mutta minä en kuitenkaan tätä aavistanut tänne tullessani, vaikka tiesinkin, kenen kanssa olen tekemisissä… Tästä on heti tehtävä loppu! Teidän arvoisuutenne, uskokaa, että kaikkia täällä paljastettuja yksityisseikkoja minä en ole tarkoin tuntenut, en ole tahtonut niitä uskoa ja vasta nyt ensikerran kuulen ne… Isä on mustasukkainen pojalleen huonokäytöksisen naisen tähden ja sopii itse tämän saman elukan kanssa poikansa toimittamisesta vankilaan… Ja tämmöisessä seurassa on minut pakotettu saapumaan tänne… Minut on petetty, ilmoitan kaikille, että minua on petetty samoin kuin toisiakin…

— Dmitri Fjodorovitš! — parkaisi äkkiä oudolla äänellä Fjodor Pavlovitš. — Jos te ette olisi poikani, niin minä heti paikalla vaatisin teidät kaksintaisteluun… pistoleilla, kolmen askelen matkalla… liinan läpi, liinan läpi! — lopetti hän tömistäen molemmilla jaloillaan.

Vanhoilla valehtelijoilla, jotka ovat näytelleet koko elämänsä ajan, on hetkiä, jolloin he teeskentelevät siinä määrin, että todellakin värisevät ja itkevät mielenliikutuksesta, vaikka samalla hetkellä (taikka vain sekuntia myöhemmin) voisivat itse kuiskata itselleen: »Sinähän valehtelet, vanha veijari, sinähän olet tällä hetkelläkin vain näyttelijä huolimatta kaikesta 'pyhästä' vihastasi ja 'pyhästä' suuttumuksen hetkestä.»

Dmitri Fjodorovitš rypisti peloittavasti kulmakarvojaan ja katsoi sanomattoman halveksivasti isäänsä.

— Ajattelin… ajattelin, — sanoi hän omituisen hiljaisesti ja hillitysti, — että tulen kotiseudulleni sydämeni enkelin, morsiameni kanssa vaalimaan isääni hänen vanhuudessaan, mutta näen edessäni vain irstaan hekumoitsijan ja halpamielisen ilveilijän!

— Kaksintaisteluun! — kiljaisi taas ukkorähjä läähättäen ja syljen roiskuessa hänen lausuessaan joka sanaa. — Ja te, Pjotr Aleksandrovitš Miusov, tietäkää, hyvä herra, että kenties koko teidän suvussanne ei ole eikä ole ollut korkeammalla tasolla olevaa ja kunniallisempaa — kuuletteko, kunniallisempaa — naista kuin tämä teidän käsityksenne mukaan elukka, niinkuin äsken rohkenitte häntä nimittää! Ja te, Dmitri Fjodorovitš, vaihdoitte tähän »elukkaan» morsiamenne, arvostelitte siis itse, että morsiamenne ei ole hänen kengänpohjansa arvoinen, kas sellainen on se elukka!

— Häpeä! — pääsi yht'äkkiä isä Josefin suusta.

— Häpeä ja häväistys! — huudahti äkkiä kiihtymyksestä vapisevalla nuorukaisen äänellään Kalganov, joka koko ajan oli ollut vaiti.

— Miksi sellainen ihminen elää! — karjaisi käheällä äänellä Dmitri Fjodorovitš melkein raivostuneena vihasta ja kohottaen omituisella tavalla olkapäänsä, niin että oli melkein köyryssä. — Ei, sanokaa minulle, voiko sallia hänen vielä häpäisevän olemassaolollaan maata? — Hän katsoi jokaiseen ja osoitti kädellään ukkoa. Hän puhui hitaasti ja tasaisesti.

— Kuuletteko, kuuletteko, munkit, isänmurhaajaa? — kävi Fjodor Pavlovitš isä Josefin kimppuun. — Siinä on vastaus teidän huutoonne »häpeä»! Mikä on häpeä? Tuo »elukka», tuo »huonokäytöksinen nainen», on kenties pyhempi kuin te itse, herrat sieluanne pelastavat pappismunkit! Hän kenties lankesi nuoruudessaan ympäristönsä uhrina, mutta hän »rakasti paljon» ja sille, joka on paljon rakastanut, on Kristuskin antanut anteeksi…

— Kristus ei antanut anteeksi tuollaisen rakkauden tähden… — lausui lempeä isä Josef kärsimättömästi.

— Kyllä, semmoisen tähden, juuri tuollaisen tähden, munkit, sellaisen tähden! Te pelastatte täällä sieluanne syömällä kaalia ja luulette olevanne vanhurskaita! Syötte rantatöröjä, kalan päivässä, ja luulette voivanne ostaa Jumalan kalansyönnillä!

— Tämä menee aivan mahdottomiin! — kuului eri puolilta kammiota.

Mutta tämä aivan muodottomiin mennyt kohtaus sai perin odottamattoman lopun. Äkkiä nousi paikaltaan luostarinvanhin. Aljoša, joka oli melkein pyörällä päästään, koska pelkäsi hänen ja kaikkien puolesta, ennätti kuitenkin tukea häntä kädestä. Vanhus astui Dmitri Fjodorovitšia kohti ja tultuaan aivan hänen luokseen lankesi hänen eteensä polvilleen. Aljoša luuli hänen vaipuneen siihen voimattomuudesta, mutta se ei ollut sitä. Langettuaan polvilleen vanhus kumarsi Dmitri Fjodorovitšin jalkoihin tehden täydellisen, täsmällisen, tietoisen kumarruksen, vieläpä niin, että otsa kosketti maata. Aljoša oli niin hämmästynyt, että ei edes ennättänyt tukea häntä, kun hän nousi seisomaan. Heikko, tuskin havaittava hymy välähti vanhuksen huulilla.

— Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! — lausui hän kumartaen joka puolelle vierailleen.

Dmitri Fjodorovitš seisoi muutaman hetken hämmästyneenä; hänen jalkoihinsa lankeaminen — mitä se oli? Viimein hän äkkiä huudahti: — Voi, hyvä Jumala! — ja kätkien kasvonsa käsiinsä syöksyi ulos huoneesta. Hänen jäljessään riensivät kiireesti kaikki vieraat ollen niin ymmällä, että eivät sanoneet jäähyväisiä eivätkä kumartaneet isännälle. Ainoastaan pappismunkit astuivat taas hänen luokseen saamaan siunauksen.

— Miksi hän lankesi jalkoihin, onko se jonkinlainen tunnuskuva? — yritti Fjodor Pavlovitš, joka äkkiä jostakin syystä oli tyyntynyt, aloittaa keskustelua uskaltamatta kuitenkaan kääntyä erityisesti kenenkään puoleen. Kaikki olivat sillä hetkellä menossa ulos erakkomajan aitauksesta.

— Hullujenhuoneesta ja hulluista minä en vastaa, — sanoi siihen heti vihaisesti Miusov. — Mutta sen sijaan säästän itseni teidän seuraltanne, Fjodor Pavlovitš, ja, uskokaa minua, teen sen ainaiseksi. Missä on tuo äskeinen munkki?

Mutta »tuo munkki», toisin sanoen se, joka oli jokin aika sitten kutsunut heidät igumenin luo päivälliselle, ei antanut odottaa itseään. Hän tuli vieraita vastaan heti, kun he olivat lähteneet vanhuksen kammion kuistilta, aivan kuin hän koko ajan olisi odottanut heitä.

— Olkaa niin hyvä, kunnioitettava isä, ja lausukaa minun syvä kunnioitukseni isä igumenia kohtaan ja pyytäkää persoonallisesti minun, Miusovin, puolesta hänen korkea-arvoisuudeltaan anteeksi, että äkkiä esiintyneitten odottamattomien asianhaarain johdosta en mitenkään voi nyt vastaanottaa kunniaa olla läsnä aterialla hänen luonaan, niin vilpittömästi kuin sitä haluaisinkin, — lausui munkille kiihtyneenä Pjotr Aleksandrovitš.

— Tuo äkkiä esiintynyt odottamaton asianhaara — sehän olen minä! — puuttui heti puheeseen Fjodor Pavlovitš. — Kuuletteko, isä, Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo olla minun seurassani, muuten hän tulisi heti. Kyllä te sinne menettekin, Pjotr Aleksandrovitš, olkaa hyvä, menkää isä igumenin luo ja — hyvää ruokahalua! Tietäkää, että minä se sieltä jään pois ettekä te. Kotiin, kotiin, kotona syön, mutta täällä tunnen olevani kelvoton, Pjotr Aleksandrovitš, rakas sukulaiseni.

— En ole sukulaisenne enkä ole koskaan ollutkaan, te alhainen mies!

— Sanoinkin sen tahallani raivostuttaakseni teitä, sen tähden että te kiellätte sukulaisuuden, vaikka olette sukulainen, minä näytän sen toteen kirkkokalenterilla. Sinua hakemaan, Ivan Fjodorovitš, minä lähetän oikeaan aikaan hevoset, jää sinäkin, jos tahdot. Teitä taas, Pjotr Aleksandrovitš, vaatii jo säädyllisyyskin nyt menemään isä igumenin luo; täytyy pyytää anteeksi sitä, että olemme siellä yhdessä niin paljon mellastaneet…

— Onko totta, että menette pois? Ettekö valehtele?

— Pjotr Aleksandrovitš, kuinka minä uskaltaisin sen jälkeen, mitä on tapahtunut! Minä innostuin liikaa, suokaa anteeksi, hyvät herrat, innostuin! Olen sitäpaitsi järkytetty! Ja hävettääkin. Hyvät herrat, jonkun sydän on kuin Aleksanteri Suuren, toisella taas sydän on kuin koiranpennulla. Minun sydämeni on kuin koiranpennun. Alkoi peloittaa! Mitenkä voisin tämmöisen rötöksen jälkeen tulla päivällisille mättämään mahaani luostarin lihoja? Hävettää, en voi, suokaa anteeksi!

»Hitto hänet tietää, vaikkapa pettäisi»! pysähtyi Miusov miettimään seuraten neuvottomin katsein poistuvaa ilvehtijää. Tämä kääntyi katsomaan taakseen ja nähtyään Pjotr Aleksandrovitšin häntä katselevan heitti kädellään hänelle lentosuukon.

— Menettekö te igumenin luo? — kysyi Miusov katkonaisesti Ivan Fjodorovitšilta.

— Miksikä en? Sitäpaitsi igumeni kutsui minut erityisesti jo eilen.

— Valitettavasti minusta todellakin tuntuu melkein välttämättömältä saapua noille kirotuille päivällisille, — jatkoi Miusov yhtä katkerasti ja kiihtyneesti kuin ennenkin, välittämättä edes siitä, että munkki kuunteli. — Täytyy edes siellä pyytää anteeksi sitä, mitä olemme täällä tehneet, ja selittää, että emme me sitä… Mitä te arvelette?

— Niin, täytyy selittää, että se ei ollut meidän syymme. Sitäpaitsi isäukko ei tule, — huomautti Ivan Fjodorovitš.

— Se vielä puuttuisi, että isänne olisi mukana! Kirotut päivälliset!

He menivät kuitenkin kaikki. Munkki oli vaiti ja kuunteli. Metsikön läpi kuljettaessa hän vain kerran huomautti, että isä igumeni oli jo odottanut pitkän aikaa ja että oli myöhästytty yli puoli tuntia. Hänelle ei vastattu. Miusov katseli viha mielessään Ivan Fjodorovitšia:

»Menee päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan!» ajatteli hän. »Julkea mies ja Karamazovien omatunto.»

7.

Kiipijä-seminaarilainen

Aljoša vei luostarinvanhimman makuukomeroon ja pani istumaan vuoteelle. Se oli hyvin pieni huone, jossa oli välttämättömimmät huonekalut. Vuode oli kapea, rautainen, ja siinä oli patjan asemesta vain huopa. Nurkassa pyhäinkuvien luona oli lukupulpetti ja sen päällä risti sekä evankeliumi. Vanhus vaipui voimattomana vuoteelle. Hänen silmänsä kiilsivät, ja hän hengitti raskaasti. Istuuduttuaan hän alkoi katsoa Aljošaa kiinteästi ja ikäänkuin harkiten jotakin.

— Mene, ystäväni, mene, minä tulen toimeen kyllä Porfirin avulla, mutta sinun pitää joutua. Sinua tarvitaan siellä, mene isä igumenin luo, palvele päivällispöydässä.

— Sallikaa minun jäädä tänne, — lausui Aljoša rukoilevalla äänellä.

— Sinä olet siellä tarpeellisempi. Siellä ei ole rauhaa. Palvelet ja olet tarpeen. Jos riivaajainen alkaa saada valtaa, niin lue rukous. Ja tiedä, poikaseni (vanhus nimitti häntä mielellään tällä nimityksellä), että vastaisuudessakaan ei sinun paikkasi ole täällä. Muista tämä, nuorukainen. Heti kun Jumala suo minun tulla luoksensa — poistu sinäkin luostarista. Poistu kokonaan.

Aljoša hätkähti.

— Mitä sinä? Ei ole täällä sinun paikkasi vielä. Siunaan sinut suureen kuuliaisuustehtävään maailmassa. Paljon on sinun vielä matkattava. Ja naimisiin sinun on mentävä, on mentävä. Kaikki sinun on kestettävä, ennenkuin uudelleen saavut. Ja tehtävää tulee olemaan paljon. Mutta minä luotan sinuun ja siksi sinut lähetänkin. Kristus on kanssasi. Säilytä sinä Hänet, niin Hän on säilyttävä sinut. Saat nähdä suuren murheen ja tässä murheessa tulet olemaan onnellinen. Tässä on sinulle ohje: etsi murheesta onnea. Tee työtä, tee väsymättä työtä. Muista tästälähin sanani, sillä vaikka vielä keskustelenkin kanssasi, niin eivät vain päiväni, vaan hetkenikin ovat luetut.

Aljošan kasvoilla kuvastui taas voimakasta levottomuutta. Hänen suupielensä värisivät.

— Mitä sinä nyt taas? — hymyili vanhus hiljaa. — Saattakoot maailman lapset kyynelin vainajiaan, mutta me täällä iloitsemme poismenevästä isästä. Iloitsemme ja rukoilemme hänen puolestaan. Jätä minut. Pitää rukoilla. Mene ja kiiruhda. Ole veljiesi luona. Eikä vain yhden, vaan molempien luona.

Vanhus kohotti kätensä siunatakseen. Vastaanväittäminen oli mahdotonta, vaikka Aljošan mieli tavattomasti teki jäädä. Hänen mielensä teki vielä kysyä, ja kysymys oli jo livahtamaisillaan kieleltä, mitä merkitsi tuo veli Dmitrille tehty kumarrus maahan asti, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Hän tiesi, että vanhus olisi sen itsekin kysymättä selittänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Nähtävästi selittäminen siis ei riippunut hänen tahdostaan. Mutta tuo kumarrus saattoi Aljošan hyvin ymmälle. Hän uskoi sokeasti, että sillä oli salaperäinen merkitys. Salaperäinen ja kenties myös kauhea. Kun hän astui ulos erakkomajan aitauksesta ennättääkseen luostariin igumenin luo päivällisen alkuun (tietysti vain palvelemaan pöydässä), niin hänen sydäntään äkkiä ahdisti kipeästi ja hän pysähtyi: hänen korvissaan tuntuivat uudestaan kaikuvan vanhuksen sanat, kun hän ennusti loppunsa olevan niin lähellä. Mitä vanhus ennusti, vieläpä niin täsmällisesti, sen täytyi ehdottomasti tapahtua. Aljoša uskoi sen pyhästi. Mutta kuinka hän voi jäädä ilman häntä, kuinka voi elää näkemättä häntä, kuulematta häntä? Ja minne hän lähtee? Vanhus käski hänen olla surematta ja lähteä pois luostarista, voi hyvä Jumala! Pitkään aikaan ei Aljoša ollut tuntenut semmoista kaihoa. Hän lähti kiireesti kulkemaan metsää, joka erotti erakkomajan luostarista, ja voimatta kestää ajatuksiaan, niin ne häntä painoivat, hän alkoi katsella ikihonkia metsätien kahden puolen. Matka ei ollut pitkä, vain noin viisisataa askelta. Tähän aikaan ei kukaan juuri voinut tulla vastaankaan. Mutta äkkiä hän näki ensimmäisessä tienkäänteessä Rakitinin. Tämä odotti jotakuta.

— Ethän vain odota minua? — kysyi Aljoša tultuaan hänen kohdalleen.

— Sinuapa juuri, — naurahti Rakitin. — Kiiruhdat isä igumenin luo. Tiedän, hänellä on päivälliset. Siitä asti kuin hän otti vastaan piispan ja kenraali Pahatovin, muistatko, ei ole ollut sellaisia päivällisiä. Minä en sinne tule, mutta sinä, mene, tarjoile ruokia. Sano minulle, Aleksei, yksi asia: mitä tuo uni merkitsee? Sitä juuri tahdoin kysyä.

— Mikä uni?

— Tuo kumarrus maahan asti veljellesi Dmitri Fjodorovitšille. Ja miten hän jysähdyttikään otsaansa!

— Isä Zosimaako sinä tarkoitat?

— Niin, isä Zosimaa.

— Jysähdytti otsaansa?

— Ahaa, lausuin epäkunnioittavasti! No, olkoon vain epäkunnioittavasti. Siis, mitä tämä uni merkitsee?

— En tiedä, Miša, mitä se merkitsee!

— Senpä arvasinkin, että hän ei selitä sitä sinulle. Mitään kummaa siinä ei tietenkään ole, kaiketi vain ainaista hurskasta typeryyttä. Mutta temppu tehtiin tahallisesti. Nyt kaikki hurskaat kaupungissa alkavat puhua ja levittävät juttua ympäri lääniä: »Mitä tämä uni mahtaa merkitä?» Minun mielestäni ukko on todellakin terävänäköinen: hän haisteli tässä piilevän hengenrikoksen. Teillä löyhkää.

— Minkä hengenrikoksen?

Rakitin nähtävästi halusi saada jotakin sanotuksi.

— Teidän perheessänne se tapahtuu, tuo hengenrikos. Se tapahtuu veljiesi ja rikkaan isäukkosi kesken. Nyt isä Zosima kolahdutti otsansa maahan kaikkien tulevien tapausten varalta. Tapahtuipa sitten mitä tahansa, niin: »ah, senhän pyhä luostarinvanhin ennusti, näki profeetallisesti jo edeltäpäin», — vaikka mitä profeetallista ennustusta siinä on, että hän jysähdytti otsaansa? Ei, se oli mukamas tunnuskuva, allegoria ja hitto ties mitä! Häntä ylistetään, häntä muistetaan: rikoksen, näes, hän arvasi edeltäpäin, osoitti rikoksentekijän. Tämmöistä on löylynlyömillä kaikki: kapakkaa kohti tekee ristinmerkin ja kirkkoa viskelee kivillä. Niin sinun ukkosikin: hurskas ajetaan kepillä tiehensä, mutta murhamiehelle syvä kumarrus.

— Mikä rikos? Mille murhamiehelle? Mitä sinä? — Aljoša seisoi kuin kivettynyt, ja myöskin Rakitin pysähtyi.

— Mille? Etkö muka tiedä? Lyön vetoa, että sinä itse jo olet sitä ajatellut. Niin, tämähän on mielenkiintoista: kuule, Aljoša, sinä puhut aina totta, vaikka istut aina kahden tuolin väliin: oletko sinä ajatellut vai etkö ole, vastaa?

— Olen ajatellut, — vastasi Aljoša hiljaa. Rakitinkin meni hämilleen.

— Mitä sinä? Oletko todella sinäkin jo ajatellut? — huudahti hän.

— Minä… minä en oikeastaan ole sitä ajatellut, — mutisi Aljoša, — mutta kun sinä äsken aloit siitä noin kummallisesti puhua, niin minusta tuntui, että olin itse sitä ajatellut.

— Näetkö (ja miten selvästi sinä sen toit esille), näetkö? Tänään katsellessasi isääsi ja veljeäsi Mitjaa ajattelit rikosta? Siis en minäkään erehdy?

— Odotahan, odotahan, — keskeytti Aljoša levottomana, — mistä sinä tuon kaiken näet?… Miksi tämä niin kiinnittää mieltäsi, siinä on ensimmäinen kysymys.

— Kaksi eri kysymystä, mutta luonnollisia. Vastaan kumpaankin erikseen. Mistä näen? En näkisi tässä mitään, jos en olisi tänään äkkiä ymmärtänyt Dmitri Fjodorovitšia, veljeäsi, kokonaan, kerrallaan ja kokonaan, aivan semmoisena kuin hän on. Jonkin yhden ainoan piirteen kautta pääsin yht'äkkiä tuntemaan hänet kokonaan. Noissa perin rehellisissä mutta hekumallisissa ihmisissä on piirre, joka merkitsee rajaa, minkä yli ei pidä mennä. Jos niin tehdään, — niin hän voi pistää puukon vaikka isäänsä. Mutta isä on humalainen ja hillitön irstailija eikä ole koskaan eikä missään tietänyt määrää — kumpikaan ei voi hillitä itseään, ja loiskis! molemmat ovat ojassa…

— Ei, Miša, ei, jos kysymys on vain siitä, niin olet rohkaissut mieltäni. Niin pitkälle asiat eivät mene.

— Entä miksi sinä vapiset? Ymmärrätkö jutun? Olkoon hän vain rehellinen mies, Mitja nimittäin (hän on tyhmä, mutta rehellinen), mutta hän on hekumoitsija. Siinä on hänen määrityksensä ja koko hänen sisäinen olemuksensa. Isä on antanut hänelle perinnöksi alhaisen lihallisuutensa. Ihmettelen vain sinua, Aljoša: kuinka voit olla noin puhdas nuorukainen? Olethan sinäkin Karamazov! Teidän perheessännehän on lihallisuus kehittynyt aivan kiihkoksi. Nuo kolme hekumoitsijaa pitävät nyt silmällä toisiaan… puukko saappaanvarressa. Ne kolme lyövät päänsä yhteen, ja sinä kenties olet siinä neljäntenä.

— Sinä erehdyt tuohon naiseen nähden. Dmitri häntä… halveksii, — lausui Aljoša omituisesti vavahtaen.

— Grušenjkaako? Ei, veliseni, ei halveksi. Kun hän aivan julkisesti vaihtaa siihen morsiamensa, niin hän ei halveksi. Tässä… tässä, veliseni, on jotakin, mitä sinä nyt et ymmärrä. Mies rakastuu johonkuhun kauniiseen, naisen ruumiiseen tai vain yhteen ainoaan naisruumiin osaan (hekumoitsija voi tämän ymmärtää), ja silloin hän on valmis antamaan tuon naisen takia pois omat lapsensa, myymään isänsä ja äitinsä, Venäjän ja isänmaan. Vaikka hän on rehellinen, niin hän menee ja varastaa, vaikka hän on lempeä, niin hän raatelee veitsellä kuoliaaksi, vaikka hän on uskollinen, niin hän pettää. Naisten sirojen jalkojen laulaja, Puškin, ylisti jalkoja runoissaan, toiset eivät niistä tee runoja, mutta eivät voi katsella pikku jalkoja saamatta suonenvetokohtauksia. Mutta eihän vain jalat… Tässä ei, veliseni, halveksiminen auta, vaikka hän halveksisikin Grušenjkaa. Halveksii, eikä kuitenkaan voi irtaantua.

— Minä ymmärrän sen, — sanoa tokaisi äkkiä Aljoša.

— Niinkö? Taidatpa todellakin sen ymmärtää, koska tokaisit noin heti ensimmäisen sanan kuultuasi, — lausui Rakitin ilkkuen. — Sinä tokaisit sen vahingossa, se pääsi suustasi. Se on suuriarvoinen tunnustus: se on siis sinulle tuttu teema, sinä olet sitä jo ajatellut, hekumallisuutta nimittäin! Voi sinua, siveätä nuorukaista! Sinä, Aljoška, olet hiljainen mies, sinä olet pyhä, minä myönnän sen, mutta tyynessä vedessä kala kutee, ja hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo olet ajatellut, hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo tiedät! Viaton nuorukainen ja kuitenkin kulkenut jo semmoisten syvyyksien kautta, olen jo kauan seurannut sinua. Sinä itse olet Karamazov, täydelleen Karamazov — jotakin siis merkitsee sukuperä ja valinta. Isän puolelta sinä olet hekumallinen, äidin puolelta hassahtava. Mitä vapiset? Puhunko totta? Tiedätkö mitä: Grušenjka pyysi minua: »Tuo sinä tänne hänet (sinut nimittäin), minä riisun häneltä pois pappisviitan.» Niin kovin hän pyysi: tuo, tuo! Ajattelin vain: minkä takia sinä hänessä niin herätät mielenkiintoa? Tiedätkö, hän ei myöskään ole mikään tavallinen nainen!

— Vie hänelle terveisiä ja sano, että minä en tule, — sanoi Aljoša vääristäen suutaan hymyilyyn. — Puhu loppuun, Mihail, se, mistä aloit puhua, minä sanon sinulle sitten ajatukseni.

— Mitä loppuun puhuttavaa siinä on, kaikki on selvää. Kaikki tuo, veliseni, on vanhaa laulua. Jos jo sinussakin piilee hekumoitsija, niin mitä sitten onkaan veljesi Ivan, lihallinen veljesi? Onhan hänkin Karamazov. Siinä onkin koko teidän Karamazovkysymyksenne: hekumoitsijoita, ahneita ja löyhköjä! Veljesi Ivan julkaisee nyt toistaiseksi jumaluusopillisia kirjoitelmia piloillaan jonkin tyhmän, tuntemattoman laskelman vuoksi, vaikka itse on jumalankieltäjä, ja myöntää itse tämän halpamaisuuden — tuo sinun veljesi Ivan. Sen lisäksi hän koettaa saada omakseen veljensä Mitjan morsiamen ja nähtävästi pääsee toiveittensa perille. Ja millä tavoin sitten vielä: Mitjan omalla suostumuksella, sillä Mitja luovuttaa itse hänelle morsiamensa, jotta vain pääsisi siitä irti ja pikemmin Grušenjkan luo. Ja kaiken tämän hän tekee kunnon miehenä ja omaa voittoaan tavoittelematta, huomaa se! Tämmöiset ihmisetpä juuri ovatkin kovan onnen lapsia! Piru teistä tämän jälkeen selvän saakoon: itse tunnustaa halpamaisuutensa ja itse tuppautuu siihen halpamaisuuteen! Kuulehan edelleen: Mitjan tiellä on nyt ukonrahjus — isä. Hänhän on äkkiä aivan hullaantunut Grušenjkaan, kuola valuu hänen suustaan, kun hän vain katsookin Grušenjkaa. Vain hänen takiaan hän äsken kammiossa teki tuollaisen skandaalin, sen tähden vain, että Miusov rohkeni nimittää Grušenjkaa irstaaksi elukaksi. Hän on rakastunut pahemmin kuin kissa. Aikaisemmin Grušenjka oli vain palkasta hänen palveluksessaan joitakin hämäräperäisiä ja kapakoita koskevia asioita toimittamassa, mutta nyt äijä yht'äkkiä hoksasi ja pääsi selville, hurjistui, tekee tarjouksia, ei tietenkään rehellisessä mielessä. Tällä tiellä isä ja poika vielä töksähtävät yhteen. Mutta Grušenjka ei kallistu puoleen eikä toiseen, kieppuu vain toistaiseksi siinä välillä ja ärsyttelee molempia, tarkastelee kumpi on edullisempi, sillä vaikka papalta voisikin nyhtää paljon rahaa, niin hän sen sijaan ei ota vaimokseen, saattaapa lopulta ruveta kitsastelemaan ja sulkea kukkaronsa. Siinä tapauksessa on Mitjalla arvoa: rahaa hänellä ei ole, mutta sen sijaan hän voi mennä naimisiin. Niin, hänestä voi saada itselleen miehen! Hän voi hylätä morsiamensa, verrattoman kauniin Katerina Ivanovnan, rikkaan aatelistytön ja everstin tyttären, ja mennä naimisiin Grušenjkan kanssa, joka on vanhan kauppiaan, irstaan moukan ja kaupunginpään Samsonovin entinen jalkavaimo. Kaikesta tästä voi todellakin olla seurauksena selkkaus, joka johtaa hengenrikokseen. Mutta tätäpä veljesi Ivan odottaakin, silloin hänellä on kissan päivät: hän saa Katerina Ivanovnan, jota kohtaan tuntee riuduttavaa rakkautta, ja lisäksi kahmaisee myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta. Vähäpätöiselle miehelle ja semmoiselle köyhimykselle kuin hän on tämä aluksi sangen houkuttelevaa. Ja huomaa: hän ei loukkaa Mitjaa, vaan tämä on päinvastoin hänelle kiitollinen kuolemaansa asti. Tiedänhän varmasti, että Mitja itse viime viikolla huusi kaikkien kuullen humalapäissään kapakassa mustalaistyttöjen seurassa, että hän ei ole morsiamensa Katenjkan arvoinen, mutta hänen veljensä Ivan on. Eikä Katerina Ivanovna itse tietenkään loppujen lopuksi hylkää sellaista lumoojaa kuin Ivan Fjodorovitš. Johan hän nytkin horjuu heidän kahden välillä. Ja millä ihmeellä onkaan tuo Ivan lumonnut teidät kaikki, niin että te jokainen häntä niin hartaasti kunnioitatte? Mutta hän nauraa teille kaikille: minulla, hän ajattelee, on kissan päivät ja herkuttelen teidän kustannuksellanne.

— Mistä sinä tämän kaiken tiedät? Miksi puhut niin varmasti? — kysyi äkkiä Aljoša jyrkästi ja kulmiaan rypistäen.

— Entä miksi sinä nyt kysyt ja jo edeltäpäin pelkäät vastaustani? Siis itse myönnät minun sanoneen totuuden.

— Sinä et pidä Ivanista. Ivania eivät houkuttele rahat.

— Eikö muka? Entä Katerina Ivanovnan kauneus? Ei tässä ole yksinomaan rahoista kysymys, vaikka kuusikymmentätuhatta on myös houkutteleva asia.

— Ivan katsoo asioita korkeammalta. Ivania eivät houkuttele tuhannet. Ivan ei etsi rahaa eikä rauhaa. Hän etsii kenties kärsimystä.

— Mikä uni tuo vielä on? Voi teitä… aatelisia!

— Ah, Miša, hänen sielunsa on myrskyinen. Hänen järkensä on vankina. Hänessä on suuri ajatus, joka ei vielä ole saanut ratkaisua. Hän on niitä, jotka eivät tarvitse miljoonia, mutta joille on tärkeätä ajatuksen ratkaiseminen.

— Kirjallista varkautta, Aljoša. Sinä puhelet samaa kuin luostarinvanhimpasi. Jopa laittoi Ivan arvoituksen teille! — huudahti Rakitin ilmeistä vihaa osoittaen. Hänen kasvonsakin muuttuivat ja huulet vääntyivät vinoon. — Koko arvoitus on typerä, siinä ei ole mitään arvaamista. Liikuta hiukan aivojasi, niin ymmärrät. Hänen kirjoitelmansa on naurettava ja järjetön. Kuulin äsken hänen typerän teoriansa: »jos ei ole sielun kuolemattomuutta, niin ei ole hyvettäkään ja kaikki siis on sallittua». (Ja veli Mitja kun vielä, muistatko, huudahti: »Panen sen mieleeni!») Houkutteleva teoria konnille… minä haukun, se on tyhmää… ei konnille, vaan koulua käyneille kerskailijoille, joilla on »ratkaisematon ajatusten syvyys». Kerskuja hän on, ja koko asian ydin on: »toiselta puolen ei voi olla myöntämättä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa»! Koko hänen teoriansa on vain halpamaisuutta! Ihmiskunta löytää itse itsestään voimaa elääkseen hyvettä varten, vaikka ei uskoisikaan sielun kuolemattomuuteen! Se löytää sen rakkaudessa vapauteen, tasa-arvoisuuteen, veljeyteen…

Rakitin kiihtyi ja jaksoi tuskin hillitä itseään. Mutta äkkiä hän pysähtyi aivan kuin muistaen jotakin.

— No, riittää jo, — sanoi hän hymyillen suu vielä enemmän väärässä kuin aikaisemmin. — Mitä sinä naurat? Luuletko, että minä olen typerä.

— En, en ole aikonutkaan ajatella, että sinä olisit typerä. Sinä olet älykäs, mutta… anna olla, minä naurahdin ajattelemattomasti. Minä ymmärrän, että sinä voit tulistua, Miša. Innostuksestasi minä arvasin, että sinä itsekään et ole välinpitämätön Katerina Ivanovnaan nähden. Olen, veliseni, sitä kauan epäillyt, ja siksipä et pidäkään veljestäni Ivanista. Sinä olet hänelle mustasukkainen.

— Ja olenko mustasukkainen myöskin hänen rahojensa takia? Lisäät ehkä senkin vielä?

— En, rahoista en lisää mitään, en rupea sinua loukkaamaan.

— Uskon sentähden että sinä sen sanoit, mutta hitto vieköön teidät veljesi Ivanin kanssa! Te ette ymmärrä kukaan, että hän voi olla varsin vastenmielinen ilman Katerina Ivanovnaakin. Ja minkätähden minä hänestä pitäisin, piru vieköön! Suvaitseehan hänkin itse haukkua minua. Miksi ei minulla olisi oikeutta haukkua häntä?

— En ole koskaan kuullut hänen sanovan sinusta mitään, en hyvää enkä pahaa. Hän ei puhu ollenkaan sinusta.

— Mutta minä olen kuullut, että hän toissa päivänä Katerina Ivanovnan luona haukkui minua minkä suusta lähti — siinä määrin häntä kiinnostaa nöyrin palvelijanne. Ja kuka tämän jälkeen, veliseni, on mustasukkainen kenellekin — sitä en tiedä! Hän suvaitsi lausua sen ajatuksen, että jos minä en rupea munkiksi ja sitä tietä ylene varsin läheisessä tulevaisuudessa piispaksi, niin minä aivan varmasti menen Pietariin ja liityn paksuun aikakauskirjaan, ehdottomasti sen kritiikkiosastoon, kirjoittelen kymmenkunta vuotta ja loppujen lopuksi otan aikakauskirjan omiin nimiini. Sitten julkaisen sitä taas ja ehdottomasti liberaaliseen ja ateistiseen henkeen, mukana sosialistinen vivahdus, vieläpä pieni sosialismin pintakiille, mutta ollen aina varuillani, toisin sanoen itse asiassa kannattaen meikäläisiä ja teikäläisiä ja pimittäen tyhmiä. Karriäärini loppuu sinun veljesi selitysten mukaan siten, että kallistumiseni sosialismiin ei estä minua panemasta juoksevalle tilille tilausrahoja ja laskemasta niitä sopivan tilaisuuden tullen liikkeelle jonkun juutalaispahasen opastuksella siihen saakka, kunnes rakennan Pietariin suuren talon, johon siirrän toimituksen ja jonka muut kerrokset annan vuokralle. Talon paikankin hän määräsi: uuden kivisillan luona, jota suunnitellaan rakennettavaksi Nevan yli Pietarissa Liteinaja-kadulta Viipurin puolelle…

— Ah, Miša, tuohan kaikki kenties toteutuukin viimeistä sanaa myöten! — huudahti äkkiä Aljoša voimatta hillitä itseään ja nauraen iloisesti.

— Tekin laskettelette sarkasmeja, Aleksei Fjodorovitš.

— Ei, ei, minä lasken leikkiä, suo anteeksi. Minulla on ihan muuta mielessä. Sallihan kuitenkin kysyä: kuka on voinut kertoa sinulle noin yksityiskohtaisesti ja keneltä sinä olet voinut kaikki kuulla. Ethän sinä voinut olla itse läsnä Katerina Ivanovnan luona, kun veljeni puhui sinusta?

— Minä en ollut siellä, mutta sen sijaan oli Dmitri Fjodorovitš, ja minä kuulin sen omin korvin Dmitri Fjodorovitšilta, toisin sanoen jos tietää tahdot, niin, että hän ei puhunut minulle, vaan minä jouduin kuulemaan, tietysti vastoin tahtoani, sen vuoksi, että istuin Grušenjkan makuuhuoneessa enkä voinut tulla sieltä pois niin kauan kuin Dmitri Fjodorovitš oli viereisessä huoneessa.

— Ah niin, minä unohdinkin, että Grušenjka on sukulaisesi…

— Sukulaiseni? Tuo Grušenjkako sukulaiseni? — huudahti äkkiä Rakitin sävähtäen aivan punaiseksi. — Oletko sinä tullut hulluksi? Aivosi ovat epäkunnossa.

— Mitä? Eikö hän ole sukulaisesi? Minä kuulin niin…

— Mistä sinä olet voinut kuulla sellaista? Ei, te herrat Karamazovit olette olevinanne jonkinmoisia suuria ja vanhoja aatelisherroja, vaikka isäsi juoksenteli narrina toisten pöydissä ja armosta sai oleksia keittiön puolella. Olkoonpa vain, että minä olen ainoastaan papin poika ja mitätön teidän edessänne, te kun olette aatelia, mutta älkää loukatko minua niin iloisesti ja säädyttömästi. On minullakin kunnia, Aleksei Fjodorovitš. Minä en voi olla Grušenjkan, yleisen naisen, sukulainen, pyydän ymmärtämään sen?

Rakitin oli hyvin kiihtynyt.

— Anna minulle anteeksi, Herran tähden, en minä voinut mitenkään luulla, ja sitäpaitsi, mikä yleinen hän on? Onko hän sitten… semmoinen? — Aljoša punastui äkkiä. — Toistan sinulle kuulleeni, että hän on sukulaisesi. Sinä käyt usein hänen luonaan ja olet itse minulle sanonut, että et ole missään lemmensuhteissa häneen… En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä häntä siinä määrin halveksit! Ansaitseeko hän tosiaankin sen?

— Jos käyn hänen luonaan, niin siihen minulla saattaa olla omat syyni, siinä on kyllin sinulle. Mitä taas sukulaisuuteen tulee, niin pikemmin hän on veljesi tai itse isäukkosi kautta sukua sinulle kuin minulle. No, nyt olemme perillä. Mene mieluummin keittiöön. Ai! Mitä täällä, mitä tämä on? Olemmeko myöhästyneet? Mutta eiväthän he ole voineet syödä niin pian? Ovatko täällä taas Karamazovit jotakin rötöstäneet? Varmaankin. Kas tuossahan on isäsikin ja Ivan Fjodorovitš hänen jäljessään. He ovat syöksyneet ulos igumenin luota. Kas tuolla isä Isidor huutaa portailta jotakin heidän jälkeensä. Ja sinun isäsi huutaa myös ja huitoo käsillään, nähtävästi riitelee. Ohoo, tuollahan on Miusov vaunuissaan menossa pois, näetkö, hän ajaa! Ja tuossa juoksee tilanomistaja Maksimov — täällähän on tapahtunut skandaali! ei päivällisiä ole ollut! Kunhan eivät vain olisi pieksäneet igumenia? Tai ehkäpä he itse ovat saaneet selkäänsä? Sepä olisi ollut paikallaan!

Rakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali, ennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut »innostuksessa».

8.

Skandaali

Kun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle igumenin luo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella kunnolliselta ja huomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui tavallaan herkkä prosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän tunsi mielessään, että ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen oikeastaan olisi pitänyt pitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä ei olisi kannattanut menettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman kammiossa ja siinä määrin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut. »Ainakaan munkit eivät tässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän äkkiä igumenin portailla, »ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä Nikolai, igumeni, lienee myös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä kohtaan ystävällinen, rakastettava ja kohtelias?… En rupea kiistelemään, vieläpä olen samaa mieltäkin kuin he, kiehdon heidät rakastettavuudella ja… lopuksi osoitan heille, että minun seuraani ei ole tuo pilkkakirves, tuo narri, tuo Pierrot, ja että minä olen joutunut välikäteen aivan samoin kuin hekin kaikki…»

Riidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan (missä ne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti luovuttaa heille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä antaa kaikkien haasteittensa luostaria vastaan raueta.

Kaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat igumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä oikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta, jotka tosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin luostarinvanhimman. Mutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen mukava: huonekalut olivat nahalla päällystetyt, mahonkiset, kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja lattiatkin olivat maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta, ja ikkunoilla oli paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä hetkellä tietenkin ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti tämäkin on käsitettävä suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat kiilsivät. Oivallisesti paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi pulloa viiniä, kaksi pulloa luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu täynnä luostarin kaljaa, joka oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa ei ollut ollenkaan. Rakitin kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli tällä kertaa laitettu viisi ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden kanssa, sitten pehmeäksi keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin erikoisella ja erinomaisella tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä ja hilloketta ja lopuksi kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken tämän Rakitin sai selville, hän kun ei malttanut olla kurkistamatta igumenin keittiöön, jossa hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli kaikkialla suhteita, ja kaikki tuli hänen korviinsa. Hänellä oli sangen levoton ja kateellinen sydän. Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin tietoinen, mutta omassa mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi. Hän tiesi varmasti, että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava henkilö, mutta Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se, että ystävä Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä itse, vaan päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska tiesi itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja. Tämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.

Rakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua päivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi sekä heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin ruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš, Kalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös tilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita keskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus, jonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät, tekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta nämä lähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov uskalsi yrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti jotenkin kätensä oikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei tullut mitään. Sen sijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa saivat täydellisen siunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan vilpittömästi ja rahvaan tapaan kättä.

— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, — aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen, mutta kuitenkin arvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi, että saavumme yksin, ilman teidän kutsumaanne seuralaistamme Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli pakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman kammiossa hän kiihtyi onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan… sanalla sanoen aivan sopimattomia… josta, niinkuin näyttää (hän katsahti pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto. Sen vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi häpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua ja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän valittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa… Sanalla sanoen hän toivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän pyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on tapahtunut…

Miusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä niin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt jälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa täydelleen ja vilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä arvokkaasti, taivutti hiukan päätään ja lausui vastaukseksi:

— Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut pöydässämme olisi mieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve tuloa, hyvät herrat, aterialle!

Hän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki kumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui sitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.

Juuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa. Huomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin tunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen luostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että hän niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian laita oli aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin, että ei ollut sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon oven eteen tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta niihin, hän äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat sanansa luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia kuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman ruokottomuutensa tähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä kerran jo entisinä aikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä henkilöä?» Hän oli silloin vastannut narrimaisen hävyttömyydenpuuskan vallassa: »Seuraavasta syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta sen sijaan minä olen tehnyt häntä kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän teon ja heti sen tehtyäni aloin vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän hän naurahti hiljaa ja ilkeästi ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä välähtivät ja huuletkin alkoivat vavista. »Kun kerran aloin, niin lopetankin», päätti hän yhtäkkiä. Hänen salaisimman tunteensa tällä hetkellä olisi voinut ilmaista seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi korjata asioitani entiselleen, annapa kun vielä syljen heidän päälleen häpeämättömästi: näytän, että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski ajomiehen odottaa ja palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten kulkunsa suoraan igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä aikoi tehdä, mutta hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja pienikin sysäys sai hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille rajoille, — muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai sellaisen kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun laatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli toisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä hetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti. Pysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää, julkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.

— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! — huudahti hän kuuluvasti.

Hetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki olivat vaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin inhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä hellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen sydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja nousi pinnalle.

— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan voi… enkä… mitenkään voi!

Veri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui, mutta nyt ei ollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.

— Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei mitenkään voi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne, saanko astua sisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?

— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät herrat! Uskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni jättämään tilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja sukulaissovussa Jumalaa rukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni…

— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen aivan kuin suunniltaan.

— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin minullekin on mahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin. Olen tästä lähin kaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr Aleksandrovitš, menette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte — niin minäkin jään. Sukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin pistittekin: hän ei tunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von Sohn? Tässä seisookin von Sohn. Terve, von Sohn!

— Mi… minuako te? — mutisi hämmästyneenä tilanomistaja Maksimov.

— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta sitten? Ei suinkaan isä igumeni ole von Sohn.

— Enhän minäkään ole von Sohn, minä olen Maksimov.

— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö, mikä on von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin porttolassa, — niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin ja ryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin laatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan, numerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin kiinni, haureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita, toisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama von Sohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?

— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului ääniä pappismunkkien ryhmästä.

— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen Kalganovin puoleen.

— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä astuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa. Siellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin epäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin rantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä, että puheessa on plus de noblesse que de sincérité, mutta minä päinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi plus de sincérité que de noblesse, ja hiiteen koko noblesse! Eikö niin, von Sohn! Sallikaa, isä igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn narrina, niin olen kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin, minä olen kunnian ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu itserakkaus eikä mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne katsomaan ja puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei pelastusta etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni on huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken aikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää teille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos meillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on kaatunut, se saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon nousta. Pyhät isät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri sakramentti, jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä olen valmis lankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat yht'äkkiä kaikki polvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa ripittäytyä toisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin, vain silloin rippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista ajoista. Kuinka minä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä, esimerkiksi, olen sitä ja sitä… no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö? Toisinaan on säädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät, teidän kanssanne täällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon… Minä kirjoitan ensi tilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin…

Tässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut. Aikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin korviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista, joissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi kunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun muassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m., y.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin meillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut kynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla hermoillaan jonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen syvyyteen, kuiskasi hänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta Fjodor Pavlovitš itse ei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän edes osannut lausua sitä oikeassa muodossa, varsinkin kun tällä kertaa ei kukaan vanhuksen kammiossa ollut langennut polvilleen eikä ripittäytynyt kaikkien kuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut voinut itse nähdä mitään semmoista, vaan puhui ainoastaan vanhojen huhujen ja juorujen mukaan, joita sattui jossakin määrin muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän tunsi lasketelleensa järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä heti teki osoittaa kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän ei ollut puhunut ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, että jokainen uusi sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja järjettömämpää, niin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi siihen päistikkaa.

— Millaista halpamaisuutta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš.

— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan: »Ja hän alkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja saastaisiakin asioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se on Jeesuksen lääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen parantamaan ylpeilevää sieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä nöyrästi, kallis vieras!

Ja hän kumarsi syvään Fjodor Pavlovitšille.

— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja vanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan asti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari sydämeen», kuten Schillerin Rosvoissa. Minä en pidä petkutuksesta, isät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja sen minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte? Miksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta palkasta minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas sepä onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua. Mitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. — Vanhaa Old factory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten pulloihin panemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas vain, kun isät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan tämän kaiken tänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika, raataja, hän tuo tänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää sen perheeltään ja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!

— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef. Isä Paísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos huoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.

— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää en tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat ruplaa lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin, hehehe! Ei, ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani, kaikesta nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa tunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä luostaripahanen elämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia vuodattanut! Te yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette senkin seitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet mainettani ylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika, höyrylaivojen ja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta ettekä sataa ruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!

Taas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään tuommoista merkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia vuodattanut mitään katkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä määrin teeskennellyistä kyynelistään, että hän itsekin eräänä hetkenä oli vähällä uskoa itseään, vieläpä ruveta itkemään liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä hän tunsi, että oli aika pyörtää takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän valheensa igumeni painoi päätään alaspäin ja lausui taas vakavasti:

— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon häväistys ilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.» Näin me menettelemme.

— Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää! Papattakaa, isät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä isän oikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa minun käskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne jäisit! Tule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa. Matkaa on vain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan porsasta puuron kera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia, sitten likööriä, mesimarjalikööriä… Hei, von Sohn, älä päästä onnea käsistäsi!

Hän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet näki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.

— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. — Muuta jo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja, älköönkä täällä enää olko hajuakaan sinusta.

Aljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja tarkkaavaisesti kohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut rattaille ja hänen jäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta Ivan Fjodorovitš käännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen. Mutta nyt tapahtui vielä eräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja ilveilyn kaltainen ja täydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten astuimen luo tilanomistaja Maksimov. Hän juoksi hengästyneenä ennättääkseen mukaan. Rakitin ja Aljoša näkivät, miten hän juoksi. Hänellä oli niin kiire, että hän malttamattomuudessaan pisti jalkansa astuimelle, jolla vielä oli Ivan Fjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen kärrykoriin hän alkoi kiivetä rattaille.

— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten rattaille ja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja valmiina kaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!

— No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš voitonriemuisesti, — että tämä on von Sohn! Sehän on todellinen kuolleista noussut von Sohn! Miten kykenitkään sieltä irtaantumaan? Mitä Sohnin sotkua sinä siellä olet saanut aikaan ja miten sinä saatoit lähteä pois päivälliseltä? Onpa siinä paksunahkainen mies!

Minä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun veroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa. Hän voi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn? Vai pistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?… Hyppää pukille, von Sohn!

Mutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi äkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin että hän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.

— Antaa mennä! — huudahti Ivan Fjodorovitš vihaisesti ajomiehelle.

— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi Fjodor Pavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan Fjodorovitš ei vastannut.

— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari minuuttia ja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli koko tämä luostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet vihainen?

— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, — tokaisi Ivan Fjodorovitš töykeästi.

Fjodor Pavlovitš oli taas vaiti pari minuuttia.

— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään. Mutta Ivan Fjodorovitš ei vastannut.