TOINEN OSA (continued 2)

— Minä vannon, — huudahti Aljoša, — että veljeni ilmaisee teille katumuksensa kaikkein vilpittömimmällä, kaikkein täydellisimmällä tavalla, vaikkapa polvillaan sillä samalla torilla… Minä pakotan hänet siihen, muuten hän ei ole veljeni!

— Ahaa, se on siis vielä suunnitelman asteella. Se ei lähde suoraan hänestä, vaan ainoastaan teidän hehkuvan sydämenne jaloudesta. Olisitte sanonutkin niin. Ei, näin ollen sallikaa minun vielä kertoa veljenne kaikkein korkeimmasta ritarillisesta upseerijaloudesta, sillä hän toi sen silloin ilmi. Hän lakkasi vetämästä minua pesurievusta, päästi vapaaksi: »Sinä», sanoo hän, »olet upseeri ja minä olen upseeri, — jos voit löytää sekundantin, oikean ihmisen, niin lähetä hänet luokseni — minä annan hyvityksen, vaikka sinä oletkin hunsvotti!» Niin hän sanoi. Totisesti se on ritarillista henkeä! Me poistuimme silloin Iljušan kanssa, mutta jalo ja ylevä kuva syöpyi iäksi Iljušan muistiin. Ei, eipä meistä ole enää aatelisten tapojen noudattajiksi. Arvostelkaa itse, suvaitsitte äsken itse olla minun salissani, — mitä näitte? Kolme naishenkilöä siellä istuu, yksi on jalaton ja vähämielinen, toinen jalaton ja kyssäselkä, kolmannella on jalat, mutta hän on taas ylen viisas, on naisylioppilas, Pietariin palaa taas mieli, siellä hän Nevan äyräillä etsiskelee venäläisen naisen oikeuksia. Iljušasta en puhu, hän on vasta yhdeksän vuoden ikäinen, ypö yksin maailmassa, sillä jos minä kuolen, niin mitä koko tuosta joukosta tulee, kysyn vain sitä. Jos näin on, niin mitenkä sitten käy, jos haastan hänet kaksintaisteluun ja hän tappaa minut siinä? Miten silloin käy heille kaikille? Vielä pahempi olisi, jos hän ei tappaisi minua, vaan tekisi vain raajarikoksi: työtä ei voi tehdä, mutta suu on kuitenkin olemassa, kuka sen syöttää, tuon minun suuni, ja kuka heitä silloin ruokkii? Vai olisiko lähetettävä Iljuša koulunkäynnin sijasta joka päivä kerjäämään? Tämmöistä merkitsisi minulle hänen haastamisensa kaksintaisteluun, se on typerä sana eikä mitään muuta.

— Hän pyytää teiltä anteeksi. Hän lankeaa jalkoihinne keskellä toria, — huudahti taas Aljoša leimuavin silmin.

— Minä aioin haastaa hänet oikeuteen, — jatkoi alikapteeni, — mutta avatkaahan lakikirjamme, miten suuren hyvityksen olen persoonallisesta loukkauksesta saapa loukkaajalta? Silloin yht'äkkiä kutsuu minut luokseen Agrafena Aleksandrovna ja huutaa: »Älä rohkene ajatellakaan semmoista! Jos haastat hänet oikeuteen, niin minä saatan julkisesti koko maailman tietoon, että hän pieksi sinua konnuutesi tähden, ja silloin joudut itse oikeuden kynsiin.» Jumala yksin näkee, kuka tässä on konnuuden alkujuuri ja kenen käskystä minä tässä olen toiminut pienenä avustajana, — enköhän juuri hänen itsensä hommissa ja Fjodor Pavlovitšin? »Sitäpaitsi», lisäsi hän, »ajan sinut ainaiseksi tiehesi etkä vastedes saa minulta mitään ansiotyötä. Kauppiaalleni sanon myös (noin hän nimittää tuota ukkoa: kauppiaani), ja hänkin ajaa sinut matkaasi.» Ajattelen nyt, että jos kauppiaskin ajaa minut pois, niin mistä minä silloin saan ansiotyötä? Vain he kaksi ovatkin olleet turvanani, sillä teidän isänne Fjodor Pavlovitš ei ainoastaan ole lakannut luottamasta minuun, vaan eräästä aivan asiaankuulumattomasta syystä aikoo saattaa minut oikeuden eteen, koska hänellä on hallussaan kuittejani. Tämän johdosta minä olen ollut hyvin hiljaa, ja te olette nyt nähnyt syvemmälle asioihin. Sallikaa nyt kysyä: puriko hän äsken kipeästi sormeanne, Iljuša nimittäin? Sisällä hänen läsnäollessaan en uskaltanut tätä asiaa näin yksityiskohtaisesti kysyä.

— Kyllä, hyvin kipeästi, ja hän oli hyvin ärtynyt. Hän kosti minulle teidän puolestanne, koska olen Karamazov, se on minulle nyt selvää. Mutta olisittepa nähnyt, miten hän oli kivisodassa koulutovereittensa kanssa! Se on hyvin vaarallista, he voivat hänet tappaa, he ovat lapsia ja ymmärtämättömiä, kivi lentää ja voi puhkaista pään.

— Ja onkin jo sattunut, jos ei päähän, niin rintaan, sydämen yläpuolelle, siihen on tänään kivi iskenyt, siinä on mustelma, tuli kotiin itkien ja voihkien ja on nyt sairas.

— Ja tiedättekö, hän itse siellä juuri ensiksi hyökkäileekin kaikkien kimppuun, hän on suuttunut teidän puolestanne, sanovat hänen äsken pistäneen erästä poikaa, Krasotkinia, kynäveitsellä kylkeen…

— Olen kuullut siitäkin, se on vaarallista: Krasotkin on täkäläinen virkamies, siitä saattaa vielä tulla huolia…

— Neuvoisin teitä, — jatkoi Aljoša innokkaasti, — joksikin aikaa jättämään hänet kokonaan pois koulusta, kunnes hän talttuu… ja tuo viha hänestä häviää…

— Viha! — tarttui alikapteeni puheeseen. — Vihapa juuri! Pienessä olennossa suuri viha. Te ette vielä tiedä tätä kaikkea. Sallikaa minun selittää juttu lähemmin. Asia on niin, että tuon tapahtuman jälkeen kaikki koulupojat koulussa alkoivat haukkua häntä pesurievuksi. Koululapset ovat säälimätöntä väkeä: erikseen he ovat Herran enkeleitä, mutta yhdessä, varsinkin kouluissa, he usein ovat sangen säälimättömiä. He alkoivat häntä härnätä, Iljušassa kuohahti kunniantunto. Tavallinen poika, joka ei voimakkaasti ole kiintynyt isäänsä, olisi nöyrtynyt, hävennyt isäänsä, mutta tämä nousi yksin kaikkia vastaan isänsä puolesta. Isänsä puolesta ja totuuden puolesta, oikeuden puolesta. Sillä mitä hän silloin kärsi, kun hän suuteli veljenne kättä ja huusi hänelle: »Antakaa anteeksi isälle, antakaa anteeksi isälle», — sen tietää ainoastaan Jumala ja minä. Ja niinpä meidän lapsemme — ei teidän vaan meidän, — halveksittujen mutta jalosukuisten kerjäläisten lapset, tuntevat totuuden maan päällä jo yhdeksän vuoden ikäisinä. Mitäpä rikkaat: he eivät koko elämänsä aikana joudu tuntemaan semmoista syvyyttä, mutta minun Iljuškani juuri tuolla hetkellä, nimittäin torilla, samalla kuin hän suuteli veljenne kättä, oppi tuntemaan koko totuuden. Häneen meni tämä totuus, ja se on tappanut hänet ainaiseksi, — lausui alikapteeni kiihkeästi ja taaskin aivan kuin raivostuneena ja löi samassa oikealla nyrkillään vasenta kämmentään, ikäänkuin olisi tahtonut näkyvällä tavalla osoittaa, miten »totuus» hänen Iljušansa oli tappanut. — Samana päivänä hän sai kuumeen, houraili koko yön. Koko sinä päivänä hän puhui vähän kanssani, oli enimmäkseen vaiti, mutta minä huomasin: hän katselee katselemistaan minua nurkasta, vaikka painautuu yhä enemmän ikkunaan päin ja on lukevinaan läksyjään, mutta minä näen, että hänellä on muuta mielessä kuin läksyt. Seuraavana päivänä minä ryyppäsin surusta enkä muista paljoa, syntinen ihminen. Äitikulta alkoi myös itkeä, — minä pidän hyvin paljon äitikullasta, — no niin, surusta huuhtelin kurkkuani, viimeisillä rahoilla. Te, hyvä herra, älkää halveksiko minua: meillä Venäjällä ovat humalaiset ihmiset kaikkein hyväsydämisimmät. Kaikkein hyväsydämisimmät ihmiset meillä ovat myös enimmän humalassa. Makaan noin enkä erikoisesti muista Iljušaa sinä päivänä, mutta juuri samana päivänä pojat koulussa häntä pilkkasivat aamusta asti: »Pesuriepu», huutavat hänelle, »isäsi vedettiin pesurievustaan ulos kapakasta, ja sinä juoksit hänen vieressään ja pyysit anteeksi.» Kolmantena päivänä hän tuli taas koulusta eikä ollut entisensä näköinen, vaan hyvin kalpea. Mikä sinun on, sanon. Hän ei puhu mitään. No, eihän meillä sisällä kannattanut puhua, siellä heti äiti ja neitoset puuttuvat puheeseen, — tytöt muuten olivat saaneet tietää kaiken jo ensimmäisenä päivänä. Varvara Nikolajevna alkoi jo äristä: »Narrit, ilvehtijät, voiko teillä olla mitään järkevällä tavalla tehtyä?» — Aivan niin, sanon, Varvara Nikolajevna, voiko meillä olla mikään järkevällä pohjalla? Sillä puheella pääsin heistä sillä kertaa. Illemmällä sitten vein pojan ulos kävelemään. Meillä, tietäkää se, oli tapana hänen kanssaan ennenkin joka ilta käydä ulkona kävelemässä juuri tätä samaa tietä, jota me nyt kuljemme, meidän portiltamme tuonne tuon ison kiven luo, joka yksinään törröttää tien vieressä säleaidan luona, missä kaupungin laidunmaa alkaa: tämä on autio ja kaunis paikka. Kuljemme Iljušan kanssa; hänen kätösensä on minun kädessäni kuten tavallisesti. Pikkuinen on hänen kätensä, sormet hienot, kylmät, — hänen rintansa on nimittäin kipeä. — »Isä», sanoo, »isä!» — Mitä, sanon hänelle — näen hänen silmiensä kiiluvan. — »Isä, kuinka hän sinua silloin niin, isä!» — Minkä sille tekee, Iljuša, sanon. — »Älä sovi hänen kanssaan, isä, älä sovi, Koulupojat sanovat, että hän on antanut sinulle siitä kymmenen ruplaa.» — Ei, sanon, Iljuša, rahaa minä en ota häneltä nyt millään ehdolla. Silloin hän alkoi kovasti vapista, otti käteni molempien kätöstensä väliin, suutelee niitä taas. — »Isä», sanoo, »isä, kutsu hänet kaksintaisteluun, koulussa härnäilevät, että sinä olet pelkuri etkä kutsu häntä kaksintaisteluun, vaan otat häneltä kymmenen ruplaa.» — Kaksintaisteluun, Iljuša, minä en voi häntä haastaa, vastaan minä, ja selitän hänelle lyhyesti kaiken sen, mitä juuri olen teille samasta asiasta esittänyt. Hän kuunteli: — »Isä», sanoo, »isä, älä kuitenkaan sovi; kun minä kasvan suureksi, niin minä itse kutsun hänet kaksintaisteluun ja tapan hänet!» Hänen silmänsä leimuavat ja palavat. No, näinkin ollen olen sentään isä, täytyyhän minun sanoa hänelle totuuden sana: on synti, sanon hänelle, tappaa kaksintaistelussakin. — »Isä», sanoo, »minä kaadan hänet maahan, kun tulen suureksi, lyön sapelin hänen kädestään omalla sapelillani, hyökkään hänen kimppuunsa, kaadan hänet maahan, heilutan hänen päällään sapelia ja sanon hänelle: voisin heti tappaa sinut, mutta annan sinulle anteeksi, siitä sait!» — Näettekö, näettekö, hyvä herra, millainen prosessi on tapahtunut hänen päässään näinä kahtena päivänä, hän on yötä päivää ajatellut vain tuota kostamista sapelilla ja luultavasti nähnyt öisin tätä hourenäyissään. Hän alkoi vain palata koulusta aina pahasti piestynä, toissa päivänä minä sain kaiken tietää, ja te olette oikeassa, minä en lähetä häntä enää kouluun. Sain tietää hänen taistelevan yksinään koko luokkaa vastaan ja itse haastavan kaikkia taisteluun, hän kiehuu itse vihaa ja on sydämistynyt, — minä pelästyin silloin hänen puolestaan. Olemme taas kerran kävelyllä. — »Isä», kysyy hän, »ovathan rikkaat kaikkein voimakkaimpia maailmassa?» — Niin, sanon, Iljuša, ei ole maailmassa ketään voimakkaampaa kuin rikas. — »Isä», sanoo, »minä rikastun, menen upseeriksi ja lyön kaikki, keisari palkitsee minut, minä tulen sitten tänne, eikä kukaan uskalla»… Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti ja sanoi — huulet värisevät hänellä yhä kuten ennenkin: — »Isä», sanoo, »kuinka paha kaupunki tämä meidän kaupunkimme on, isä!» — Niin, sanon, Iljušetška, eihän tämä meidän kaupunkimme järin hyvä ole. — »Isä», sanoo, »muutetaan toiseen kaupunkiin, hyvään kaupunkiin, jossa teistä ei mitään tiedetä.» — Muutamme, sanon, muutamme, Iljuša, — kunhan vain saan säästetyksi rahaa. Olin mielissäni, kun sain tilaisuuden haihduttaa hänen mielestään synkät ajatukset, ja me aloimme yhdessä haaveilla, miten me muutamme toiseen kaupunkiin, ostamme oman hevosen ja rattaat. Äidin ja sisaret panemme ajopeleihin istumaan, peitämme heidät, itse kävelemme vieressä, joskus vain panen sinutkin istumaan ja itse kävelen sivulla, sillä omaa hevosta pitää säästää, eiväthän kaikki voi olla rattailla, ja niin sitten lähdetään. Hän ihastui tästä ja ennen kaikkea siitä, että tulee olemaan oma hevonen ja hän itse ajaa sillä. Onhan tunnettu asia, että venäläinen poika on jo syntyessään hevosmies. Puhelimme kauan. Jumalan kiitos, ajattelen, olen saanut hänet ilostumaan ja lohdutetuksi. Tämä tapahtui toissa iltana, mutta eilen illalla olivat asiat jo toisin. Taas hän meni aamulla kouluun ja tuli takaisin synkkänä, hyvin synkkänä. Illalla otin häntä kädestä, vein kävelemään, hän oli vaiti, ei puhu. Tuuli alkaa silloin puhaltaa, aurinko meni piiloon. Tuntui syksyiseltä ja alkoi jo olla pimeäkin, — kuljemme, meillä on kummallakin ikävä. — No, poika, kuinkas me, sanon, sinun kanssasi lähdemme matkaan, — aion johtaa eiliseen keskusteluun. Hän on vaiti. Tunnen vain, että hänen sormensa minun kädessäni vavahtavat. Ohoo, ajattelen, huonosti ovat asiat, nyt on jotakin uutta. Me tulimme niinkuin nyt tämän saman kiven luo, minä istuuduin tälle kivelle, taivaalla leijailee myötäänsä leijoja, ne humisevat ja ratisevat, niitä näkyy kolmisenkymmentä. Nythän on leijojen laskemisaika. Kuulehan, sanon, Iljuša, olisipa aika meidänkin laskea ilmaan viimevuotinen paperileijamme. Minäpä laitan sen kuntoon, mihin sinä olet pistänyt sen talteen? Poikani on vaiti, katselee sivulle, seisoo syrjittäin minuun. Samassa alkoi tuuli äkkiä tohista, nosti hiekkaa ilmaan… Hän heittäytyi yht'äkkiä minua vastaan, syleili molemmin käsin kaulaani, likisti minua. Tiedättekö, jos lapset ovat vaiteliaita ja ylpeitä ja pidättävät kauan kyyneliään, niin kun he yht'äkkiä heltyvät suuren surun tullen, silloin eivät kyynelet vain rupea tippumaan, vaan tulvahtavat virtoina. Lämpimällä kyyneltulvallaan hän kostutti kokonaan kasvoni. Hän alkoi itkeä ääneensä, nytkähteli kuin suonenvedossa, puristaa minua itseänsä vastaan, minä istun kivellä. — »Isäkulta», huutaa, »isäkulta, rakas isä, kuinka hän häpäisi sinua!» Minäkin aloin silloin ääneeni itkeä, istumme ja vapisemme sylitysten. — »Isäkulta», sanoo, »isäkulta!» — Iljuša, sanon hänelle, Iljušetška! Ei kukaan meitä silloin nähnyt, Jumala yksin näki, ehkäpä hän kirjoittaa sen minun ansioluettelooni. Kiittäkää veljeänne, Aleksei Fjodorovitš. Ei, poikaani minä en teitä hyvittääkseni pieksä!

Hän lopetti taas äskeisellä ilkeällä ja hassahtavalla koukkupuheellaan. Aljoša tunsi kuitenkin, että alikapteeni jo luotti häneen ja että jos hänen sijassaan olisi joku toinen, niin tälle toiselle ei tuo mies noin »jaarittelisi» eikä kertoisi sitä, mitä oli nyt hänelle kertonut. Tämä rohkaisi Aljošaa, jonka sydän värisi kyynelissä.

— Oi, kuinka minä tahtoisin päästä sovintoon poikanne kanssa! — huudahti hän. — Jospa te sen saisitte toimeen…

— Aivan niin, — mutisi alikapteeni.

— Mutta nyt on puhuttava toisesta asiasta, aivan toisesta asiasta, kuulkaahan, — jatkoi Aljoša huudahteluaan, — kuulkaa! Minulle on annettu toimitettavaksi asia teille: tämä sama vei jeni, tämä Dmitri, on loukannut myös morsiantaan, erinomaisen jaloa tyttöä, josta te varmaankin olette kuullut. Minulla on oikeus kertoa teille häntä kohdanneesta loukkauksesta, minun on velvollisuuskin tehdä se, sillä hän, kuultuaan teitä kohdanneesta häväistyksestä ja saatuaan tietää teidän onnettomasta asemastanne, antoi tehtäväkseni nyt juuri… äsken… tuoda teille tämän avustuksen häneltä… mutta yksistään häneltä, ei Dmitriltä, joka on hylännyt hänetkin, ei ensinkään Dmitriltä eikä minulta, hänen veljeltään, eikä keneltäkään muulta kuin häneltä, vain häneltä yksin! Hän rukoilee teitä ottamaan vastaan avustuksensa… teitä molempia on loukannut sama mies… Hän muistikin teidät vasta silloin, kun häntä kohtasi samanlainen loukkaus (loukkauksen voimasta) — kuin minkä te olitte Dmitrin puolelta kärsinyt! Tässä siis sisar tulee auttamaan veljeä… Hän nimenomaan antoi tehtäväkseni taivuttaa teidät ottamaan häneltä vastaan nämä kaksisataa ruplaa niinkuin sisarelta, koska tiesi teidän olevan suuressa puutteessa. Ei kukaan saa tätä tietää, ei mitään vääriä juoruja voi syntyä… tässä ovat nämä kaksisataa ruplaa ja, minä vannon, — teidän täytyy ottaa ne vastaan, muuten… muuten täytyy siis kaikkien maailmassa olla toistensa vihollisia! Mutta onhan maailmassa veljiäkin… Teillä on jalo sydän, teidän täytyy ymmärtää tämä, täytyy!…

Ja Aljoša ojensi hänelle kaksi uutta sadan ruplan seteliä. He seisoivat silloin kumpikin juuri ison kiven luona aidan vieressä, eikä läheisyydessä ollut ketään. Setelit näyttivät tekevän alikapteeniin peloittavan vaikutuksen: hän hätkähti, mutta aluksi vain ikäänkuin hämmästyksestä: mitään tämmöistä ei ollut kajastellutkaan hänen mielessään, eikä hän ollenkaan ollut odottanut tämmöistä käännettä. Apua joltakulta, vieläpä näin tuntuvaa, hän ei ollut toivonut unissaankaan. Hän otti setelit eikä melkein kokonaiseen minuuttiin kyennyt mitään vastaamaan, jotakin aivan uutta välähti hänen kasvoissaan.

— Tämä on siis minulle, minulle, näin paljon rahaa, kaksisataa ruplaa! Hyväinen aika! En ole neljään vuoteen nähnyt semmoista rahamäärää, — voi hyvä Jumala! Ja sanoo, että on sisar… Ja ihanko todella, ihan todella!

— Vannon teille, että kaikki, mitä teille sanoin, on totta! — huudahti Aljoša. Alikapteeni punastui.

— Kuulkaahan, ystäväni, kuulkaa, jos minä nyt otan nämä vastaan, niin enhän menettele alhaisesti? Nimittäin teidän silmissänne, Aleksei Fjodorovitš, enhän, enhän menettele alhaisesti? Ei, Aleksei Fjodorovitš, kuunnelkaa loppuun asti, kuunnelkaa loppuun, — puheli hän kiireesti nykien Aljošaa molemmin käsin, — te nyt tahdotte sillä taivuttaa minut ottamaan, että »sisar» lähettää, mutta sisimmässänne, omassa mielessänne, — ettekö tunne halveksimista minua kohtaan, jos minä otan vastaan, mitä?

— Enhän, en! Vannon sieluni pelastuksen kautta, että en! Eikä kukaan saa milloinkaan siitä tietää, vain me: minä, te ja hän sekä vielä eräs rouva, hänen hyvä ystävänsä…

— Mitäpä rouvasta! Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, kuulkaa loppuun asti, nythän on tullut sellainen hetki, että täytyy kuulla loppuun asti, sillä te ette saata ymmärtääkään, mitä minulle nyt voivat merkitä nämä kaksisataa ruplaa, — jatkoi mies-parka tullen vähitellen yhä enemmän jonkinmoisen sekavan, miltei rajun riemun valtaan. Hän oli kuin pyörällä päästään, puhui hyvin nopeasti ja kiireesti, aivan kuin peläten, että hänen ei anneta sanoa kaikkea sanottavaansa. — Paitsi sitä, että tämä on rehellisesti saatua niin kunnioitetulta ja pyhältä »sisarelta», niin tiedättekö, että minä voin nyt hankkia lääkärin apua äitikullalle ja Ninalle — kyttyräselkäiselle enkelilleni, tyttärelleni? Luonani kävi tohtori Herzenstube, hyvästä sydämestään, tutki heitä kumpaakin kokonaisen tunnin: »En ymmärrä, sanoo, ensinkään.» Mutta kivennäisvesi, jota on täkäläisessä apteekissa (hän määräsi sitä), on hänelle kuitenkin epäilemättä hyödyksi, ja lääkekylpyjä jalkoja varten hän määräsi hänelle niinikään. Kivennäisvesi maksaa kolmekymmentä kopeekkaa, mutta sitä on juotava kenties neljäkymmentä kannua. Minä otin reseptin ja pistin sen hyllylle jumalankuvien alle, ja siellä se yhä on. Ninaa hän käski kylvettää eräässä liuoksessa, kuumissa ammeissa, joka päivä aamulla ja illalla, mutta kuinka me voimme panna tuommoisen parannuksen käyntiin asunnossamme ilman palvelijaa, ilman apua, ilman astiaa ja ilman vettä? Ninalla on paha reumatismi, minä en ole sitä vielä teille sanonut; öisin kivistää hänen koko oikeata puoltaan, hänellä on tuskia, ja, uskotteko, tämä enkelimme pysyy lujana, jotta ei tekisi meitä levottomiksi, ei vaikeroi, ettei herättäisi meitä. Me syömme mitä sattuu, mitä meidän kulloinkin onnistuu saada, mutta hänpä ottaa aivan viimeisen palan, jonka voisi viskata vain koiralle. »En minä ole tämän palan arvoinen, minä riistän sen teiltä, olen teidän taakkananne.» Tämmöistä kuvastuu hänen enkelimäisessä katseessaan. Me palvelemme häntä, mutta se rasittaa häntä: »En minä ole sitä ansainnut, en sitä ansaitse, minä olen arvoton raajarikko, hyödytön», — hänkö ei muka sitä ansaitsisi, kun hän on enkelimäisellä lempeydellään sovittanut meidät kaikki Jumalan kanssa, ilman hänen hiljaista sanaansa olisi meillä helvetti, yksinpä Varjankin mielen hän on saanut pehmitetyksi. Älkää myöskään tuomitko Varvara Nikolajevnaa, hän on myöskin enkeli, häntäkin on loukattu. Hän saapui luoksemme kesällä, ja hänellä oli kuusitoista ruplaa, oli ansainnut ne tunteja antamalla ja erottanut säästörahoiksi voidakseen matkustaa pois syyskuussa, toisin sanoen nyt, palata niillä Pietariin. Mutta me otimme hänen rahansa ja olemme käyttäneet ne elantoon, eikä hänellä nyt ole matkarahojaan, se on semmoinen juttu. Eikä hän voikaan lähteä, sillä hän raataa hyväksemme kuin orja, me olemme hänet valjastaneet ja satuloineet kuin hevoskaakin, hän hoitaa kaikkia, parsii, pesee, lakaisee lattian, laittaa äidin vuoteeseen, mutta äitikulta on oikullinen, äitikulta itkeä vetistelee, äitikulta ei ole täysijärkinen!… Nythän näillä kahdellasadalla ruplalla voin palkata piian, ymmärrättekö, Aleksei Fjodorovitš, voin ryhtyä parantamaan rakkaitteni terveyttä, lähetän ylioppilastytön Pietariin, ostan lihaa, panen uuden ruokajärjestyksen käytäntöön. Herra Jumala, tämähän on unelma!

Aljoša oli sanomattoman iloinen, että oli tuonut niin paljon onnea ja että miesparka oli suostunut ottamaan onnensa vastaan.

— Seis, Aleksei Fjodorovitš, seis, — tarttui alikapteeni taas uuteen, äkkiä mieleen nousseeseen haaveeseen ja riensi taas puhumaan hurjan kiireesti, — tiedättekö, että me Iljuškan kanssa kenties muitta mutkitta toteutammekin haaveemme: ostamme hevosen ja rattaat, pikimustan hevosen, ja lähdemme matkaan, niinkuin toissa päivänä kuvailimme. Minä tunnen K:n kuvernementissa erään asianajajan, hän on lapsuudenystävä, minulle on ilmoitettu luotettavan miehen välityksellä, että jos menen sinne, niin hän muka antaa siellä minulle konttorissaan kirjeenvaihtajan toimen, niin että mene tiedä, vaikkapa antaisikin… Jospa siis panisi ajopeleihin äiti-kullan ja Ninan ja panisi Iljuškan kuskipukille ja jos siitä sitten syyttä suotta tulisikin velkaa niskaan täällä, niin ehkäpä riittää siihenkin!

— Riittää, riittää! — huudahti Aljoša. — Katerina Ivanovna lähettää teille lisää, miten paljon hyvänsä, ja, tiedättekö, minullakin on rahoja, ottakaa minkä tarvitsette aivan kuin veljeltä, kuin ystävältä, myöhemmin maksatte takaisin… (Te rikastutte, rikastutte!) Ja tiedättekö, parasta mitä koskaan voitte keksiäkään on juuri siirtyminen toiseen kuvernementtiin! Se on teidän pelastuksenne ja, mikä on tärkeintä, teidän poikanne pelastus, — ja tiedättekö, tehkää se ensi tilassa, jo ennen talven tuloa ja pakkasia, kirjoittaisitte meille sieltä, ja me olisimme veljiä… Ei, tämä ei ole haave!

Aljošan teki mieli syleillä häntä, niin tyytyväinen hän oli. Mutta katsahdettuaan alikapteeniin hän yht'äkkiä jäi liikkumatta seisomaan: tämä seisoi kaula kurotettuna, huulet pitkälle venytettyinä, kasvot raivostuneen näköisinä ja kalpeina, ja kuiski jotakin huulillaan, aivan kuin olisi tahtonut saada jotakin lausutuksi. Ääntä ei lähtenyt, mutta huulet liikkuivat yhä, ja se oli perin omituista kaikki.

— Mitä nyt! — sanoi Aljoša hätkähtäen jostakin syystä.

— Aleksei Fjodorovitš… minä… te… — mutisi alikapteeni vääntelehtien sekä katsellen häntä omituisen hurjasti suoraan silmiin semmoisen ihmisen näköisenä, joka on päättänyt syöksyä päistikkaa syvään kuiluun, mutta samalla hänen huulensa myös omituisesti hymyilivät, — minä… te… Tahdotteko, että näytän teille heti erään tempun! — kuiskasi hän äkkiä nopeasti ja lujasti eikä puhe enää katkennut.

— Minkä tempun!

— Pienen tempun, semmoisen hokus-pokus-tempun, — jatkoi alikapteeni kuiskutustaan. Hänen suunsa vääristyi vasemmalle puolelle, hän siristi vasenta silmäänsä, hän katsoi yhä suoraan Aljošaan, aivan kuin olisi ollut kytketty häneen.

— Mikä teitä oikein vaivaa, mikä temppu se olisi? — huudahti Aljoša jo aivan pelästyneenä.

— Tämä näin, katsokaa! — vinkaisi alikapteeni.

Ja osoittaen hänelle sataruplasia, joita hän koko keskustelun ajan oli pitänyt päällekkäin kulmasta oikean kätensä peukalon ja etusormen välissä, hän äkkiä kuin raivostuen otti ne kouraansa, rutisti ne kokoon ja puristi lujasti oikean kätensä nyrkkiin.

— Näittekö, näittekö! — vinkaisi hän Aljošalle kalpeana ja raivostuneena ja kohotti äkkiä ylös nyrkkinsä sekä heitti kaikin voimin rutussa olevat setelit maahan. — Näittekö? — vinkaisi hän vielä kerran osoittaen niitä sormellaan. — No, siinä se on!…

Ja nostaen yht'äkkiä oikean jalkansa hän hyökkäsi raivoisan vihan vallassa polkemaan niitä saappaansa korolla, huudahteli ja läähätti joka polkaisulla.

— Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! — Hän hypähti äkkiä takaisin ja ojentautui suoraksi Aljošan eteen. Koko hänen olemuksensa ilmaisi sanoin selittämätöntä ylpeyttä.

— Ilmoittakaa niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että pesuriepu ei myy kunniaansa! — huudahti hän levittäen kätensä ilmaan. Sitten hän kääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan. Mutta hän ei ollut juossut viittä askeltakaan, kun hän pyörähti ympäri ja antoi äkkiä Aljošalle merkin kädellään. Ja vielä uudelleen ennättämättä juosta viittä askeltakaan hän kääntyi viimeisen kerran ympäri, mutta tällä kertaa ei hänen kasvoillaan ollut vääristynyttä naurua, vaan päinvastoin ne värisivät kyynelten peitossa. Hän huudahti itkunsekaisella, katkonaisella, läkähtyvällä äänellä ja kiireesti puhuen:

— Mitä olisin voinut sanoa pojalleni, jos olisin ottanut teiltä rahoja häpeämme korvaukseksi? — Ja tämän sanottuaan hän lähti juoksemaan kääntymättä enää ympäri. Aljoša katseli hänen jälkeensä sanomattoman murheellisena. Oi, hän ymmärsi, että tuo mies aivan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ei tietänyt, että hän puristaa setelit kokoon ja paiskaa ne menemään. Pois juokseva ei käännähtänyt kertaakaan, Aljoša tiesi kyllä, että hän ei katsoisi taakseen. Hän ei tahtonut lähteä miehen jäljessä juoksemaan eikä kutsua häntä, hän tiesi minkä tähden. Mutta kun toinen katosi näkyvistä, otti Aljoša maasta molemmat setelit. Ne olivat hyvin rypistetyt, litistetyt ja hiekkaan poljetut, mutta aivan eheät, vieläpä rutisivatkin kuin uudet, kun Aljoša levitti ne auki ja silitti niitä. Saatuaan ne sileiksi hän taittoi ne kokoon, pisti taskuunsa ja lähti Katerina Ivanovnan luo tekemään selkoa siitä, miten hänen oli onnistunut suorittaa tämän antama tehtävä.

Viides kirja

Pro ja contra

1.

Kihlaus

Rouva Hohlakov oli taas ensimmäisenä Aljošaa vastaanottamassa. Hänellä oli kiire. Oli sattunut tärkeä tapaus: Katerina Ivanovnan hysteriakohtaus oli päättynyt pyörtymisellä, sitten oli seurannut »kauhea, hirveä heikkous, hänen silmänsä menivät vähän nurin ja hän alkoi hourailla. Nyt on kuumetta, on lähetetty hakemaan Herzenstubea, on lähetetty hakemaan tätejä. Tädit ovat jo täällä, mutta Herzenstube ei ole vielä tullut. Kaikki istuvat hänen huoneessaan ja odottavat. Jotakin on tulossa, hän on tajuton. Mitäs, jos tulee kuumetauti!»

Näin huudahtaessaan oli rouva Hohlakov vakavan ja pelästyneen näköinen: »Tämä on jo vakavaa, tämä on vakavaa», lisäsi hän joka sanan jälkeen, aivan kuin se, mitä Katerina Ivanovnalle aikaisemmin oli tapahtunut, ei olisi ollut vakavaa. Aljoša kuunteli häntä murheellisena: hän alkoi kertoa rouva Hohlakoville omia seikkailujaan, mutta tämä keskeytti hänet heti alussa: hänellä ei ollut aikaa, hän pyysi Aljošaa istumaan Lisen luona ja siellä odottamaan häntä.

— Lise, rakas Aleksei Fjodorovitš, — kuiskasi hän Alešalle melkein korvaan, — Lise hämmästytti minua ihmeellisesti äsken, mutta sai myös liikutetuksi, ja sentähden sydämeni antaa hänelle kaiken anteeksi. Ajatelkaahan, heti kun te olitte mennyt, hän alkoi äkkiä vilpittömästi katua, että oli pitänyt muka teitä pilkkanaan eilen ja tänään. Mutta eihän hän pilkannut, hän vain laski leikkiä. Nyt hän katui niin vakavasti, melkein itkien, että minä hämmästyin. Hän ei ole koskaan ennen vakavasti katunut, kun on pitänyt minua pilkkanaan, vaan on aina lyönyt asian leikiksi. Ja tehän tiedätte, että hän pilkkaa minua myötäänsä. Mutta nyt hän teki tuon vakavasti, nyt tapahtui kaikki vakavasti. Hän pitää erittäin suuressa arvossa teidän mielipidettänne, Aleksei Fjodorovitš, ja jos vain voitte, niin älkää loukkaantuko häneen älkääkä olko vaativainen. Minä itse en muuta teekään kuin hellin häntä, sillä hän on niin älykäs, — uskotteko sen? Hän sanoi äsken, että te olette ollut hänen lapsuutensa ystävä, »lapsuuteni totisin ystävä», — ajatelkaahan tätä, kaikkein totisin, entä minä sitten? Hänellä on tässä suhteessa tavattoman vakavat tunteet ja myös muistot ja, ennen kaikkea, nuo lausetavat ja sanat, mitä yllättävimmät sanat, niin että ei osaa odottaakaan, kun ne jo äkkiä tulevat suusta. Niinpä äsken hongasta esimerkiksi: meidän puutarhassamme oli hänen varhaisimman lapsuutensa aikana honka, saattaapa olla siellä vieläkin, niin ettei ole syytä puhua menneessä ajassa. Hongat eivät ole ihmisiä, ne pysyvät pitkät ajat muuttumattomina, Aleksei Fjodorovitš. »Äiti», sanoo hän, »minä muistan tuon hongan kuin unessa», — tuo »hongan kuin unessa» — hän sanoi sen jotenkuten toisin, minä sotken, honka on tyhmä sana, mutta hän puhui minulle tämän johdosta jotakin niin omaperäistä, että minä en mitenkään uskalla ryhtyä sitä selostamaan. Olen sitäpaitsi unohtanut kaiken. No, näkemiin, minä olen hyvin järkytetty ja tulen luultavasti hulluksi. Ah, Aleksei Fjodorovitš, kaksi kertaa elämäni aikana olen ollut tulemaisillani hulluksi ja minua on hoideltu. Menkää Lisen luo. Rohkaiskaa häntä, niinkuin te aina niin ihanasti osaatte sen tehdä. — Lise, — huudahti hän astuen oven luo, — nyt olen tuonut luoksesi Aleksei Fjodorovitšin, jota sinä olet niin suuresti loukannut, eikä hän ole ensinkään vihainen, vakuutan sen sinulle, päinvastoin hän ihmettelee, kuinka olet voinut sitä luulla!

— Merci, maman, tulkaa sisälle, Aleksei Fjodorovitš.

Aljoša astui sisään. Lise katseli häntä hieman hämillään ja sävähti äkkiä punaiseksi. Hän nähtävästi häpesi jotakin ja, kuten tällöin on tavallista, alkoi nopeasti puhua aivan muusta, aivan niinkuin tuo kokonaan toinen asia sillä hetkellä olisikin kiinnittänyt hänen mieltään.

— Äiti äsken yht'äkkiä kertoi minulle, Aleksei Fjodorovitš, koko jutun noista kahdestasadasta ruplasta ja tuosta teille annetusta tehtävästä… tuon köyhän upseerin luona… ja kertoi minulle koko tuon kauhean tapauksen, miten häntä loukattiin, ja, tiedättekö, vaikka äiti kertoo hyvin sotkuisesti… hän hyppää aina asiasta toiseen… niin minä itkin kuunnellessani. No, kuinka kävi, annoitteko te nuo rahat ja miten on nyt tuon onnettoman laita?…

— Siinäpä se onkin, että en antanut, ja tässä on pitkä historia, — vastasi Aljoša näyttäen puolestaan olevan enimmän huolestunut siitä, että ei ollut saanut annetuksi rahoja, vaikka Lise varsin hyvin huomasi hänenkin katselevan sivulle ja niinikään nähtävästi koettavan puhua muusta, kuin mitä oli mielessä. Aljoša istuutui pöydän luo ja alkoi kertoa, mutta jo ensimmäisistä sanoista alkaen hän lakkasi olemasta hämillään ja tempasi puolestaan Lisen mukaansa. Hän puhui voimakkaan tunteen vaikutuksen ja äskeisen tavallisuudesta poikkeavan vaikutelman alaisena ja hänen onnistui kertoa hyvin ja seikkaperäisesti. Hänellä oli ennenkin ollut tapana, jo Moskovassa Lisen ollessa lapsena, tulla hänen luokseen ja kertoa semmoista, mitä hänelle juuri oli tapahtunut tai mitä hän oli lukenut, tai muistella lapsuusaikansa kokemuksia. Toisinaan he molemmat haaveilivat yhdessä ja sepittelivät kahden kesken kokonaisia tarinoita, enimmäkseen iloisia ja naurattavia. Nyt he molemmat ikäänkuin siirtyivät äkkiä entisiin Moskovan aikoihin, kaksi vuotta taaksepäin. Liseä järkytti tavattomasti Aljošan kertomus. Aljoša osasi lämpimästi kuvata hänelle »Iljušetškan» koko olemuksen. Kun hän oli yksityiskohtaisesti kuvannut, mitenkä onneton mies polki rahat jalkojensa alle, niin Lise löi kätensä yhteen ja huusi voimatta hillitä tunteitaan:

— Te ette siis antanut rahoja, te annoitte hänen juosta pois tuolla tavoin! Herra Jumala, olisitte edes itse juossut hänen jälkeensä ja tavoittanut hänet…

— Ei, Lise, näin on parempi, että minä en juossut, — sanoi Aljoša, nousi tuolilta ja käveli huolestuneena huoneessa.

— Miksi parempi, missä suhteessa parempi? Nyt he ovat ilman leipää ja ovat hukassa!

— Eivät ole hukassa, sillä nämä kaksisataa ruplaa joutuvat kuitenkin heille. Hän ottaa ne kuitenkin huomenna. Huomenna hän aivan varmasti ottaa ne, — lausui Aljoša astellen mietteissään. — Näettekö, Lise, — jatkoi hän pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — minä itse tein tässä virheen, mutta virhekin koitui hyväksi.

— Mikä virhe se oli ja minkä tähden se koitui hyväksi?

— Asia on tämmöinen: hän on pelkurimainen ja heikkoluonteinen mies. Hän on läpikiusattu ja perin hyväsydäminen. Nyt ajattelen näin: mistä hän yht'äkkiä noin loukkaantui ja miksi polki rahat jalkoihinsa, sillä, vakuutan sen teille, hän ei viimeiseen hetkeen saakka tietänyt, että polkisi ne jalkoihinsa. Ja minusta näyttää, että hän loukkaantui tässä monestakin syystä… eikä muuten voinut ollakaan hänen asemassaan… Ensiksikin hän suuttui jo siitä, että oli minun nähteni liiaksi ilostunut rahoista eikä ollut salannut sitä minulta. Jos hän olisi ilostunut, mutta ei kovin paljon eikä olisi sitä näyttänyt, vaan kursaillut kuten toiset rahoja ottaessaan sekä teeskennellyt, no, silloin kaikki olisi vielä ollut siedettävää ja hän olisi voinut ottaa vastaan, mutta nyt hän ilostui liian vilpittömästi, ja se juuri on alentavaa. Ah, Lise, hän on vilpitön ja hyväsydäminen mies, sepä juuri onkin onnetonta tämmöisissä tapauksissa! Kaiken aikaa, kun hän silloin puhui, oli hänen äänensä niin heikko, heikontunut, ja hän puhui hyvin kiireesti ja ikäänkuin nauraa hihitti tai itki… toden totta, hän itki, niin ihastuksissaan hän oli… ja hän puhui tyttäristään… ja paikasta, jonka hän saa toisessa kaupungissa… Mutta heti kun hän oli purkanut sydämensä, niin häntä alkoi yht'äkkiä hävettää, että hän tuolla tavoin oli paljastanut minulle koko sydämensä. Ja niinpä hän samassa alkoi vihata minua. Hän on noita hirveän häveliäitä köyhiä. Mutta etupäässä hän suuttui siitä, että oli liian pian ottanut minut ystäväkseen ja niin pian minulle antautunut. Hän oli hyökkäillyt kimppuuni, peloitellut, mutta heti rahat nähtyään alkanut minua syleillä. Hän näet syleili minua, nyki minua kaiken aikaa käsillään. Juuri näin hänen täytyi tuntea koko tuo alennuksensa, ja tässä juuri minä tein tuon virheeni, sangen pahan virheen: minä sanoa tokaisin hänelle, että jos hänen rahansa eivät riitä toiseen kaupunkiin muuttamiseen, niin hän saa vielä lisää ja minä itsekin annan hänelle omista rahoistani niin paljon kuin hän haluaa. Tämäpä juuri häntä yht'äkkiä hämmästytti: miksi minäkin olin tuppautunut häntä auttamaan? Tiedättekö, Lise, on suorastaan hirveätä, miten raskasta loukatulle ihmiselle on, kun kaikki alkavat suhtautua häneen hänen hyväntekijöinään… minä olen kuullut siitä, luostarinvanhin on minulle siitä puhunut. Minä en tiedä, miten sen sanoisin, mutta olen sen usein itsekin nähnyt. Ja aivan sama tunnehan minulla on itsellänikin. Mutta pääasia on, että vaikka hän ei tietänytkään viimeiseen silmänräpäykseen asti, että hän polkee setelit jalkojensa alle, niin hän kuitenkin aavisti sen, se on aivan varmaa. Juuri siksi hänen riemastuksensakin oli niin voimakas, kun hän aavisti… Ja vaikka tämä kaikki kävi niin huonosti, niin se kuitenkin koitui hyväksi. Luulenpa todella, että kerrassaan parhaaksi, sen paremmin ei olisi voinut käydäkään…

— Miksi, miksi ei sen paremmin olisi voinut käydäkään? — huudahti Lise katsellen hyvin ihmeissään Aljošaa.

— Siksi, Lise, että jos hän ei olisi näitä rahoja polkenut jalkoihinsa, vaan ottanut ne, niin hän kotiin tultuaan ehkä jo tunnin kuluttua olisi alkanut itkeä omaa alennustaan, — niin olisi ehdottomasti käynyt. Hän olisi itkenyt ja kenties huomenna heti päivän koittaessa tullut luokseni ja kenties paiskannut minulle setelit ja polkenut ne jalkojensa alle kuten äsken. Mutta nyt hän poistui hirveän ylpeänä ja voitonriemuisena, vaikka tietääkin, että »syöksi itsensä turmioon». Nyt siis ei mikään ole helpompaa kuin saada hänet ottamaan vastaan nämä kaksisataa ruplaa jo huomenna, sillä hän on jo osoittanut olevansa kunnian mies, hän on paiskannut rahat menemään, polkenut niitä jaloillaan… Eihän hän voinut niitä polkiessaan tietää, että minä tuon ne hänelle taas huomenna. Toiselta puolen taas nämä rahat ovat hänelle hirveän tarpeelliset. Vaikka hän nyt onkin ylpeä, niin kuitenkin hän tänäänkin ajattelee, millaisen avun hän on menettänyt. Yöllä hän ajattelee sitä vielä enemmän, näkee sen unissaan, ja huomisaamuna hän kenties on jo valmis juoksemaan luokseni ja pyytämään anteeksi. Mutta silloinpa juuri minä saavunkin: »Niin, te olette ylpeä mies, te olette sen osoittanut, no niin, ottakaa nyt vastaan, antakaa meille anteeksi.» Silloin hän ottaa!

Aljoša lausui jonkinmoisen hurmion vallassa: »silloin hän ottaa!» Lise taputti käsiään.

— Ah, se on totta, ah, ymmärsin sen nyt yht'äkkiä hirveän hyvin! Ah, Aljoša, kuinka te kaiken tuon tiedätte? Niin nuori ja tietää jo, mitä on sydämessä… Minä en olisi koskaan keksinyt tuota…

— Pääasia on nyt saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän on meidän kaikkien vertainen, siitä huolimatta, että hän ottaa meiltä vastaan rahaa, — jatkoi Aljoša edelleen hurmaantuneena, — eikä vain meidän vertaisemme, vaan meidän yläpuolellamme…

— »Meidän yläpuolellammekin» — oivallista, Aleksei Fjodorovitš, mutta puhukaa, puhukaa!

— No niin, minä käytin väärää sanaa… tuosta yläpuolella olemisesta… mutta ei se tee mitään, sillä…

— Ah, ei mitään, ei mitään, ei tietystikään mitään! Antakaa anteeksi, Aljoša rakas… Tiedättekö, minä en tähän saakka ole teitä juuri ollenkaan kunnioittanut… toisin sanoen, olen kunnioittanut, mutta vain vertaisenani, mutta nyt kunnioitan etevämpänä… Rakkaani, älkää olko vihainen, että minä »veistelen», — jatkoi hän heti taas hyvin tunteikkaasti. — Minä olen naurettava ja vähäpätöinen, mutta te, te, kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, eikö tässä kaikessa meidän ajattelussamme, nimittäin teidän… ei, parempi on sanoa meidän… eikö tässä ole halveksimista häntä kohtaan, tuota onnetonta kohtaan… siinä, että me nyt analysoimme näin hänen sieluaan aivan kuin ylempää, vai mitä? Siinä nimittäin, että päätimme nyt niin varmasti hänen ottavan vastaan rahat, mitä?

— Ei, Lise, ei se ole halveksimista, — vastasi Aljoša lujasti, aivan kuin olisi jo valmistautunut tähän kysymykseen vastaamaan, — ajattelin tätä jo itse tänne tullessani. Ajatelkaahan, mitä halveksimista siinä olisi, kun me itse olemme samanlaisia kuin hän, kun kaikki ovat samanlaisia kuin hän. Sillä samanlaisiahan me olemme emmekä parempia. Ja jos olisimmekin parempia, niin olisimme kuitenkin samanlaisia hänen sijassaan… Minä en tiedä, miten te, Lise, mutta itse olen itsestäni sitä mieltä, että minulla on monessa suhteessa pieni sielu. Mutta hänellä se ei ole pieni, vaan päinvastoin sangen miellyttävä… Ei, Lise, ei tässä ole mitään halveksimista häntä kohtaan! Tiedättekö, Lise, minun luostarinvanhimpani sanoi kerran: ihmisiä täytyy alati hoitaa kuin lapsia ja toisia heistä kuin sairaita sairashuoneessa…

— Ah, Aleksei Fjodorovitš, ah, ystäväni, hoidelkaamme ihmisiä niinkuin sairaita!

— Hoidelkaamme, Lise, olen valmis siihen, minä vain en itse ole täysin valmis, olen toisinaan hyvin kärsimätön ja toisinaan en ymmärrä mitään. Toisin on teidän laitanne.

— Ah, en usko! Aleksei Fjodorovitš, miten onnellinen olenkaan!

— Kuinka hauskaa, että puhutte noin, Lise.

— Aleksei Fjodorovitš, te olette ihmeteltävän hyvä, mutta toisinaan te tunnutte pedantilta… mutta lähemmin katsoen ette ole ollenkaan pedantti. Menkää, katsokaa ovelta, avatkaa ovi hiljaa ja katsokaa, eikö äiti ole kuuntelemassa, — kuiskasi Lise äkkiä hermostuneesti ja kiireesti.

Aljoša meni, avasi oven ja ilmoitti, ettei kukaan ollut salaa kuuntelemassa.

— Tulkaa tänne lähemmäksi, Aleksei Fjodorovitš, — jatkoi Lise yhä enemmän punastuen, — antakaa kätenne, kas noin. Kuulkaa, minun täytyy tehdä teille suuri tunnustus: eilistä kirjettä minä en kirjoittanut teille piloillani, vaan tosissani…

Ja hän peitti kädellään silmänsä. Näkyi, että häntä suuresti hävetti tämä tunnustus. Äkkiä hän tarttui Aljošan käteen ja suuteli sitä nopeasti kolme kertaa.

— Ah, Lise, tämä on hyvin, — huudahti Aljoša iloisesti. — Minähän olin täysin vakuutettu siitä, että te kirjoititte tosissanne.

— Vakuutettu, ajatelkaahan! — hän vei äkkiä edemmäksi Aljošan käden päästämättä sitä kuitenkaan kädestään, punastui hirveästi ja nauroi pientä, onnellista naurua. — Minä suutelin hänen kättään, ja hän sanoo: »Se on hyvin.»

Mutta hän soimasi syyttä Aljošaa: tämä oli myös pahasti hämmentynyt.

— Minä tahtoisin aina miellyttää teitä, Lise, mutta en tiedä, kuinka sen tekisin, — sai hän jotenkuten mutisseeksi ja punastui niinikään.

— Aljoša rakas, te olette kylmä ja julkea. Näettekö. Hän on suvainnut valita minut puolisokseen ja nyt hän on varsin tyyni! Hän oli jo vakuutettu siitä, että minä kirjoitin tosissani, mitäs siitä on arveltava! Sehän on julkeata — sitä se on!

— Oliko se sitten paha, että minä olin vakuutettu? — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.

— Ah, Aljoša, päinvastoin hirveän hyvä, — sanoi Lise katsoen häneen hellästi ja onnellisena. Aljoša seisoi yhä pitäen kättään hänen kädessään. Äkkiä hän kumartui ja suuteli hänen huuliaan.

— Mitä tämä vielä oli? Mikä teidän on? — huudahti Lise. Aljoša joutui aivan ymmälle.

— No, antakaa anteeksi, jos se ei ollut paikallaan… Minä kenties tein hirveän typerästi… Te sanoitte minua kylmäksi, minä otin ja suutelin… Mutta näen tehneeni tyhmästi…

Lise alkoi nauraa ja peitti kasvonsa käsiinsä.

— Ja tuossa puvussa! — pääsi hänen suustaan kesken naurun, mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja tuli aivan vakavan, melkeinpä ankaran näköiseksi.

— No, Aljoša, me jätämme vielä suutelemiset sikseen, sillä emme osaa sitä vielä kumpikaan ja meidän on vielä odotettava hyvin kauan, — päätti hän äkkiä. — Sanokaa mieluummin, miksi te otatte minut, tämmöisen hupsun, sairaan hupsuttelijan, te, joka olette niin viisas, niin ajatteleva, niin huomaava? Ah, Aljoša, minä olen hirveän onnellinen, sillä en ole ollenkaan teidän arvoisenne!

— Olette hyvinkin, Lise. Minä lähden näinä päivinä luostarista kokonaan pois. Kun tulen maailmaan, niin minun pitää mennä naimisiin, sen tiedän. Näin on hän minua käskenyt. Kenet teitä paremman ottaisin… ja kuka muu kuin te ottaisi minut? Olen sitä jo harkinnut. Ensiksikin te tunnette minut lapsesta asti, ja toiseksi teillä on sangen paljon hyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ollenkaan ole. Teillä on iloisempi mieli kuin minulla. Tärkeintä on, että te olette viattomampi kuin minä, joka olen jo saanut nähdä monenlaista, monenlaista… Ah, te ette tiedä, olenhan minäkin Karamazov! Mitä siihen tulee, että te nauratte ja teette pilaa myöskin minusta, niin päinvastoin naurakaa vain. Minä olen siitä hyvin iloinen. Te nauratte kuin pieni tyttö, mutta teidän ajatuksenne ovat kuin marttyyrin…

— Kuin marttyyrin? Kuinka niin?

— Niin, Lise, tuo äskeinen kysymyksenne, eikö meissä ole halveksimista tuota onnetonta kohtaan, kun me noin anatomin tavoin repostelemme hänen sieluaan, — tuo kysymys on marttyyrin kysymys… nähkääs, minä en mitenkään osaa sitä sanoa sanoilla, mutta se, jonka mieleen nousee tuollaisia kysymyksiä, se kykenee itse kärsimään. Lepotuolissa istuessanne te nytkin jo varmasti olette paljon ajatellut…

— Aljoša, antakaa minulle kätenne, miksi te otatte sen pois, — lausui Lise onnesta heikontuneella, ikäänkuin sortuneella äänellä. — Kuulkaa, Aljoša, mihin te pukeudutte, kun lähdette pois luostarista, millaiseen pukuun? Älkää naurako, älkää suuttuko, se on minusta hyvin, hyvin tärkeätä.

— Pukua, Lise, en ole vielä ajatellut, mutta minä pukeudun sellaiseen kuin te tahdotte.

— Minä tahdon, että teillä olisi tummansininen samettitakki, valkoinen pikeeliivi ja harmaa, pehmoinen majavaishattu… Sanokaa, uskoitteko tosiaan äsken, että minä en rakasta teitä, kun kielsin eilisen kirjeeni?

— Ei, en uskonut.

— Oi, sietämätön mies, parantumaton!

— Näettekö, minä tiesin, että te minua… luultavasti rakastatte, mutta minä olin uskovinani teitä, jotta teille olisi… mukavampi…

— Vielä sitäkin pahempi! Pahinta ja parasta kaikesta. Aljoša, minä rakastan teitä hirveästi. Äsken, kun teidän oli määrä tulla, minä päätin povata tällä tavoin: pyydän häneltä eilistä kirjettä, ja jos hän rauhallisesti ottaa sen esille ja antaa minulle (kuten häneltä aina kyllä voi odottaa), niin silloin on selvää, että hän ei ollenkaan rakasta minua, hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan, hän on vain tyhmä ja arvoton poika ja minun elämäni on mennyttä. Mutta te jätitte kirjeen luostarikammioon ja se rohkaisi minua: eikö totta, te jätitte sen kammioon siksi, että aavistitte minun vaativan kirjettäni takaisin ettekä te halunnut sitä antaa? Eikö niin? Niinhän?

— Oh, Lise, ei se ole ollenkaan niin, kirjehän on mukanani nytkin ja oli äskenkin, täällä taskussa, kas tuossa se on.

Aljoša otti nauraen taskustaan kirjeen ja näytti sitä hänelle kaukaa.

— Mutta minä en anna sitä teille, katsokaa, minun käsistäni.

— Kuinka? Te siis äsken valehtelitte, olette munkki ja valehtelitte?

— Taisinpa valehdella, — nauroi Aleša, — valehtelin, ettei tarvitsisi antaa teille kirjettä. Se on minulle hyvin kallis, — lisäsi hän äkkiä hyvin tunteikkaasti ja punastui taas. — Niin on elämäni loppuun asti, enkä minä anna sitä koskaan kenellekään!

Lise katsoi häneen ihastuneena.

— Aljoša, — lepersi hän taas, — katsokaa ovelta, eikö äiti ole salaa kuuntelemassa.

— Hyvä on, Lise, minä katson, mutta eikö olisi parempi olla katsomatta, vai mitä? Miksi epäilisimme äitiänne semmoisesta alhaisesta menettelystä?

— Alhaisesta menettelystä? Kuinka niin? Se, että hän salaa kuuntelee tyttärensä puheita, on hänen oikeutensa eikä mikään alhainen teko, — kivahti Lise. — Olkaa varma siitä, Aleksei Fjodorovitš, että kun minusta itsestäni tulee äiti ja minulla on samanlainen tytär kuin minä, niin minä ehdottomasti kuuntelen salaa hänen puheitaan.

— Niinkö tosiaankin, Lise Se ei ole hyvä.

— Ah, Herra Jumala, mikä siinä olisi alhaista? Jos olisi jokin tavallinen keskustelu seuraelämässä ja minä asettuisin sitä salaa kuuntelemaan, niin se olisi alhainen teko, mutta tässähän on oma tytär kahden kesken eri huoneessa nuoren miehen kanssa… Kuulkaa, Aljoša, tietäkää, että minä rupean pitämään silmällä myös teitä heti, kun meidät on vihitty, ja tietäkää sekin, että minä avaan ja luen kaikki teidän kirjeenne… Tämän te siis tiedätte nyt etukäteen…

— Niin, tietysti, jos kerran… — mutisi Aljoša, mutta se ei ole hyvä…

— Ah, millaista halveksumista! Aljoša rakas, älkäämme riidelkö jo ensimmäisestä kerrasta lähtien, — sanon teille mieluummin koko totuuden: on tietysti hyvin paha kuunnella salaa, minä olen väärässä ja te olette oikeassa, mutta kyllä minä kuuntelen joka tapauksessa.

— Tehkää niin. Ette te saa minua mistään kiinni, — nauroi Aljoša.

— Aljoša, mutta alistutteko te minun tahtooni? Se pitää myös etukäteen ratkaista.

— Suurella halulla, Lise, ja ehdottomasti, mutta en kaikkein tärkeimmissä. Jos te kaikkein tärkeimmässä asiassa olette toista mieltä kuin minä, niin minä kuitenkin teen, niinkuin velvollisuuteni vaatii.

— Niin pitääkin. Tietäkää siis, että minäkin olen valmis alistumaan en vain kaikkein tärkeimmässä, vaan päinvastoin kaikessa annan perään teille ja vannon sen teille nyt, — kaikessa ja koko elämäni ajan, — huudahti Lise innostuksesta liekehtien, — ja se on onneksi, onneksi! Vielä enemmänkin, vannon teille, että minä en milloinkaan kuuntele salaa teitä, en kertaakaan enkä koskaan, en lue ainoatakaan kirjettänne, sentähden että te olette oikeassa, mutta minä en ole. Ja vaikka mieleni hirmuisesti tekee kuunnella salaa, minä tiedän sen, niin en kuitenkaan sitä tee, sentähden että se teidän mielestänne ei ole oikein. Te olette nyt niinkuin minun Kaitselmukseni… Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, miksi te kaikkina näinä päivinä olette ollut niin surullinen, sekä eilen että tänään. Minä tiedän, että teillä on huolia, ikäviä asioita, mutta minä näen, että teillä sitäpaitsi on jokin erityinen suru, — kenties se on salaisuus, vai mitä?

— Niin, Lise, on salainenkin suru, — lausui Aljoša surullisesti. — Näen, että te rakastatte minua, koska arvasitte sen.

— Mikä suru se on? Mitä se koskee? Voiko sen sanoa? — lausui Lise aran rukoilevasti.

— Minä sanon sen myöhemmin, Lise… myöhemmin… — sanoi Aljoša hämillään. — Nyt sitä kenties olisi mahdoton ymmärtääkin. Ehkäpä en itsekään osaisi sitä sanoa.

— Minä tiedän sitäpaitsi, että teitä kiusaavat veljenne, ja isä myös?

— Niin, veljetkin, — lausui Aljoša ikäänkuin mietteissään.

— Minä en pidä teidän veljestänne Ivan Fjodorovitšista, Aljoša, — huomautti äkkiä Lise.

Aljoša pani merkille tämän huomautuksen hieman ihmetellen, mutta ei ymmärtänyt sitä.

— Veljeni syöksyvät turmioon, — jatkoi hän, — ja isäni myös. Ja toisia he saattavat turmioon samalla kertaa kuin itsensä. Siinä toimii »Karamazovien maallinen voima», niinkuin isä Paísi äskettäin lausui, — maallinen ja vimmattu, viimeistelemätön… Liikkuuko ollenkaan Jumalan Henki tämän voiman yläpuolella — sitäkään minä en tiedä. Tiedän vain, että minä itsekin olen Karamazov… Olen munkki, munkki? Olenko minä munkki, Lise? Tulitte äsken juuri jotenkin sanoneeksi, että minä olen munkki?

— Niin sanoin.

— Mutta minäpä kenties en usko Jumalaankaan.

— Ette usko, mikä teidän on? — lausui Lise hiljaa ja varovasti. Mutta Aljoša ei vastannut tähän. Noissa hänen liian äkkiä lausumissaan sanoissa oli jotakin liian salaperäistä ja liian subjektiivista, kenties hänelle itselleenkin epäselvää, mutta semmoista, mikä ehdottomasti kiusasi häntä.

— Ja kaiken lisäksi tekee nyt lähtöä minun ystäväni, maailman paras mies, jättää maallisen vaelluksen. Jospa te tietäisitte, jospa te tietäisitte, Lise, millä siteillä minä olen kiintynyt, miten minä olen henkisesti kiintynyt tähän mieheen! Ja nyt minä jään yksin… Minä tulen teidän luoksenne, Lise… Vastedes olemme yhdessä…

— Niin, yhdessä, yhdessä! Tästä lähin aina yhdessä koko elämän ajan. Kuulkaa, suudelkaa minua, minä sallin sen.

Aljoša suuteli häntä.

— No, menkää nyt Kristuksen nimeen! (ja hän siunasi Aljošaa ristinmerkillä). Menkää pian hänen luokseen, kun hän vielä on elossa. Minä huomaan julmalla tavalla viivyttäneeni teitä. Minä rukoilen tänään hänen puolestaan ja teidän puolestanne. Tulemmehan onnellisiksi, tulemmehan?

— Luullakseni tulemme, Lise.

Lähtiessään Lisen luota Aljoša katsoi parhaaksi olla menemättä rouva Hohlakovin luo ja lähti menemään pois talosta sanomatta hänelle jäähyväisiä. Mutta juuri kun hän oli avannut oven ja tullut ulos portaille, niin jostakin ilmestyi hänen eteensä itse rouva Hohlakov. Ensimmäisistä sanoista Aljoša arvasi, että hän oli odottanut häntä siinä tahallaan.

— Aleksei Fjodorovitš, se on kauheata. Se on lapsellista, jonninjoutavaa ja pelkkää hölynpölyä. Toivon, että te ette rupea haaveilemaan… Tyhmyyksiä, tyhmyyksiä, pelkkiä tyhmyyksiä! — syöksähti hän puhumaan.

— Älkää vain puhuko tätä hänelle, — sanoi Aljoša, — muuten hän kiihtyy, ja se on hänelle nyt vahingollista.

— Kuulen järkevän sanan järkevän nuorukaisen suusta. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että te itse vain sen tähden taivuitte hänen tuumiinsa, että huomioonottaen hänen sairaalloisen tilansa ette tahtonut suututtaa häntä vastaanpanemisella?

— Oi, ei, ei ensinkään, minä puhuin hänen kanssaan aivan vakavasti, — ilmoitti Aljoša lujasti.

— Vakavuus ei tässä ole mahdollinen eikä ajateltavissa, ja ensiksikään minä en tämän jälkeen ota teitä ollenkaan vastaan ainoatakaan kertaa, toiseksi minä matkustan pois ja vien hänet mennessäni, tietäkää se.

— Miksi niin, — sanoi Aljoša, — sehän on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, pitää odottaa kenties puolitoista vuotta.

— Ah, Aleksei Fjodorovitš, se on kylläkin totta, ja puolessatoista vuodessa te riitaannutte hänen kanssaan tuhat kertaa ja eroatte. Mutta minä olen niin onneton! Olkoonpa tämä vain kaikki jonninjoutavaa, minut se on kuitenkin masentanut. Minä olen nyt niinkuin Famusov viimeisessä näytöksessä, te olette Tšatskij, hän on Sofia, ja, ajatelkaahan, minä juoksin vartavasten ulos tänne portaille kohdatakseni teidät, ja siellähän kaikki kovan kohtalon sallima tapahtui niinikään portailla. Minä kuulin kaikki, töin tuskin jaksoin seisoa paikallani. Tässä on siis selitys kaikkiin viime yön kauhuihin ja kaikkiin äskeisiin hysteriakohtauksiin! Tyttärelle lempi, mutta äidille kuolema. Mene hautaan. Nyt toinen ja tärkein asia: mikä kirje se on, jonka hän teille on kirjoittanut, näyttäkää minulle se heti, heti!

— Ei, ei ole tarpeen. Sanokaa, miten Katerina Ivanovna voi, minun on hyvin tärkeätä saada tietää se.

— Makaa edelleen houraillen, ei ole tullut tajuihinsa. Hänen tätinsä täällä vain voihkivat ja rehentelevät minulle, ja Herzenstube tuli ja pelästyi niin, että minä en tietänyt, mitä hänelle olisi tehtävä ja miten hänet saisi rauhoittumaan, aioin jo toimittaa hänelle lääkärin. Herzenstube vietiin pois minun vaunuissani. Ja äkkiä kaiken lisäksi olette te täällä tuon kirjeen kanssa. Totta on, että kaikki tämä on vielä puolentoista vuoden takana. Kaiken suuren ja pyhän nimessä, kuolevan luostarinvanhimpanne nimessä, näyttäkää minulle se kirje, Aleksei Fjodorovitš, minulle, äidille! Jos tahdotte, niin pitäkää sitä kiinni sormillanne, minä luen sen teidän käsistänne.

— Ei, en minä näytä, Katerina Osipovna, vaikka hän sallisikin, niin minä en näytä. Minä tulen huomenna, ja jos tahdotte, puhun kanssanne monesta asiasta, mutta nyt — hyvästi!

Ja Aljoša juoksi portailta kadulle.

2.

Smerdjakov kitaran kera

Eikä hänellä ollut aikaakaan. Hänen päässään oli välähtänyt eräs ajatus jo silloin, kun hän sanoi jäähyväiset Liselle. Tämä ajatus: kuinka voisi kaikkein ovelimmin saada nyt kiinni veli Dmitrin, joka ilmeisesti piileksi häntä? Ei ollut enää aikaista, oli kolmas tunti iltapäivää. Koko olemuksellaan Aljoša halusi luostariin »suuren» kuolevan luo, mutta välttämättömämpää kuin mikään muu oli tavata veli Dmitri: Aljošan mielessä vahvistui joka hetki yhä enemmän se varmuus, että välttämätön ja kauhea katastrofi oli tulossa. Mikä tuo katastrofi oli ja mitä hän tällä hetkellä tahtoi sanoa veljelleen, sitä hän kenties ei itsekään olisi osannut määritellä. »Kuolkoon hyväntekijäni poissaollessani, ainakaan minä en sitten soimaa itseäni alati koko elämäni ajan siitä, että kenties olisin voinut pelastaa enkä pelastanut, vaan kuljin ohi, kiiruhdin kotiini. Jos nyt teen näin, niin menettelen hänen suuren sanansa mukaisesti.»

Hänen suunnitelmanaan oli saada veli Dmitri käsiinsä sattuman kaupalla, nimittäin kiivetä kuten eilenkin tuon säleaidan yli, mennä puutarhaan ja istuutua tuohon huvimajaan. »Jos taas hän ei ole siellä», ajatteli Aleša, »niin sanomatta mitään Tuomaalle ja emännälle oli piilouduttava huvimajaan ja odotettava siellä vaikkapa iltaan asti. Jos hän kuten ennenkin vahtii Grušenjkan tuloa, niin on hyvin mahdollista, että hän tulee huvimajaan»… Aljoša muuten ei ruvennut kovin paljon miettimään suunnitelman yksityiskohtia, mutta hän päätti panna sen toimeen, vaikka sitten ei ennättäisikään luostariin tänään…

Kaikki sujui vastuksitta: hän kiipesi säleaidan yli melkein samasta kohdasta kuin eilen ja pääsi kenenkään näkemättä hiipimään huvimajaan. Hän ei tahtonut, että hänet huomattaisiin: sekä emäntä että Tuomas (jos hän oli täällä) saattoivat olla veljen puolella ja totella hänen käskyjään ja siis joko estää Aljošaa pääsemästä puistoon tai ilmoittaa veljelle ajoissa, että häntä etsitään ja kysellään. Huvimajassa ei ollut ketään. Aljoša istuutui eiliselle paikalleen ja alkoi odottaa. Hän katseli ympärilleen huvimajassa, ja se näytti hänestä jostakin syystä paljon vanhemmalta kuin eilen, näytti tällä kertaa perin rappeutuneelta. Oli muutoin yhtä kirkas päivä kuin eilenkin. Viheriäisellä pöydällä oli ympyränmuotoinen jälki, luultavasti eilisen ryyppylasin jättämä, josta oli läikähtänyt konjakkia. Tyhjänpäiväisiä ja asiaankuulumattomia ajatuksia nousi hänen päähänsä, kuten on tavallista ikävän odotuksen aikana: esimerkiksi, miksi hän nyt tänne tultuaan oli istuutunut aivan täsmälleen samalle paikalle, missä oli istunut eilen, eikä toiselle paikalle? Viimein hänen mielensä kävi hyvin surulliseksi, surulliseksi levottomuutta herättävästä tietämättömyydestä. Mutta hän ei ollut istunut neljännestuntiakaan, kun äkkiä jostakin hyvin läheltä kuului kitaran akordi. Joku istui tai oli juuri istuutunut enintään noin kahdenkymmenen askelen päähän hänestä jonnekin pensaikkoon. Aljošan muistossa välähti yhtäkkiä, että hän eilen poistuessaan veljensä luota huvimajasta oli nähnyt tai hänen silmissään oli vilahtanut vasemmalla, matala, vanha puutarhapenkki pensaitten välissä. Sille kai oli nyt istuutunut vieraita. Mutta kuka? Miesääni alkoi äkkiä laulaa kuplettia imelällä kurkkuäänellä, säestäen itseään kitaralla:

Mua voima suuri vetää sinuun juuri. Herra meitä auta, minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

Ääni lakkasi. Lakeijan tenori ja lakeijan laulutapa. Toinen ääni, naisen ääni, lausui hyväilevästi ja arasti, mutta kuitenkin hyvin keimaillen:

— Miksi ette ole käynyt meillä pitkään aikaan, Pavel Fjodorovitš, miksi meitä yhä halveksitte?

— Eihän mitä, — vastasi miehen ääni kylläkin kohteliaasti, mutta ennen kaikkea vaativan ja lujan arvokkaasti. Nähtävästi yliote oli miehellä ja nainen mielisteli häntä. »Mies taitaa olla Smerdjakov», ajatteli Aljoša, »ainakin äänestä päättäen, ja nainen on luultavasti tämän talon emännän tytär, joka on tullut Moskovasta ja jolla on laahushame ja joka käy Marfa Ignatjevnalta hakemassa keittoa…»

— Minä rakastan hirveästi kaikkia runoja, jos ovat kauniita, — jatkoi naisen ääni. — Miksi ette jatka?

Ääni alkoi taas laulaa:

Armahani kallis, sairastuvan en sun sallis. Herra auta meitä, minua ja häntä! Minua ja häntä! Minua ja häntä!

— Viime kerralla lauloitte vielä paremmin, — huomautti naisen ääni. — Te lauloitte tässä: »Kultaseni kallis». Se tuntui hellemmältä, tänään ette varmaankaan tarkoin, muistanut.

— Runot ovat roskaa, — tokaisi Smerdjakov.

— Ah, ei ensinkään, minä pidän hyvin paljon runoista.

— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan itse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki alkaisimme puhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko me saisimme sanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.

— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen syventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.

— Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta muutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä tappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle, että olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja sillä pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori Vasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen syntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.» Olkoonpa että äpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo kohdussa, ettei vain olisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla puhuttiin ja teidän äitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa epähienoudessaan, että äitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan vähäkäisen yli kahden arssinan. Miksi vähäkäisen, kun voi sanoa yksinkertaisesti vähäisen, niinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi puhua tuntehikkaasti, mutta sehän on niin sanoakseni moukkamaista kyynelsilmäisyyttä, kaikkein moukkamaisimpia tunteita. Voiko venäläisellä moukalla sivistyneen ihmisen rinnalla olla tunteet? Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei voi olla minkäänlaista tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin tuommoista kuin tuon »vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni seinään. Minä vihaan koko Venäjää, Maria Kondratjevna.

— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi noin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.

— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna, vaan tahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.

— Entä kun vihollinen tulee, niin kuka meitä puolustaa?

— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan suuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen, nykyisen keisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat silloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut alamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi nyt aivan toisenlainen järjestys.

— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin meikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen nuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi, säestäen luultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.

— Kuka jumaloi mitäkin.

— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin hyvin jalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka hävettääkin puhua.

— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset että täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on vain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta meikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä mitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš aivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki hänen lapsensakin.

— Tehän kunnioitatte suuresti Ivan Fjodorovitšia, olette sanonut sen itse.

— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He pitävät minua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät. Olisipa minulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä enää pitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin mikään lakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä vuoksi eikä hän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki kunnioittavat. Minä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi, mutta minä voin, jos onni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-ravintolan Petrovkan varrella. Sentähden että minä valmistan spesiaaliruokia, mutta ei kukaan Moskovassa, paitsi muukalaiset, osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri Fjodorovitš on mies, jolla ei ole housujakaan, mutta jos hän vaatii kaksintaisteluun korkeimman kreivin pojan, niin tämä heti taistelee hänen kanssaan, mutta missä suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän on hirveän paljon tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan tuhlannut aivan hyödyttömästi!

— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti äkkiä Maria Kondratjevna.

— Miten niin?

— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli kädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin kuvaelma. Ah, jos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni tekisi hirveästi katsoa.

— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa hänelle itselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne. Juoksisitte pois, Maria Kondratjevna.

— Juoksisitteko te tosiaan pois?

Mutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen vaitiolon jälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä viimeistä kuplettia:

Lähden poies tästä koko rehkinästä, nautin elämä-ä-ästä, menen pois pääkaupunkiin! Enkä sure yhtään, en sure siellä yhtään, enkä surra aiokaan en yhtään!

Nyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat vaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin Smerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja melkeinpä käherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli penkillä. Nainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen yllään oli vaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen laahustin. Tyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain kasvot olivat kovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.

— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša mahdollisimman rauhallisesti.

Smerdjakov nousi hitaasti seisomaan. Maria Kondratjevna nousi myös.

— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen asia olisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov hiljaa, selvästi ääntäen ja ylimielisesti.

— Minähän vain kysyin, sattuisitteko tietämään, — selitti Aljoša.

— En minä tiedä mitään heidän olostaan enkä haluakaan tietää.

— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri ilmoitattekin hänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette luvannut ilmoittaa, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee.

Smerdjakov silmäili häntä hitaasti ja hämilleen tulematta.

— Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun portti täällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen kiinteästi Aljošaan.

— Minä tulin poikkikadulta säleaidan yli suoraan huvimajaan. Toivon, että te annatte minulle sen anteeksi, — kääntyi hän Maria Kondratjevnan puoleen: — minun piti saada veljeni mahdollisimman pian käsiini.

— Ah, voisimmeko me teihin suuttua, — sanoi Maria Kondratjevna sanojaan venytellen Aljošan anteeksipyynnöstä ihastuneena, — kun Dmitri Fjodorovitškin usein tuolla tapaa tulee huvimajaan, niin emme tiedäkään, kun hän jo istuu huvimajassa.

— Minä etsin häntä nyt kovin, tahtoisin välttämättömästi nähdä hänet tai kuulla teiltä, missä hän nyt on. Uskokaa, että asia on hänelle itselleen hyvin tärkeä.

— Heillä ei ole tapana ilmoittaa meille, — lepersi Maria Kondratjevna.

— Vaikka kävisin täällä vain tuttavuuden vuoksi, — alkoi Smerdjakov taas puhua, — niin he täälläkin ahdistivat minua epäinhimillisesti kyselemällä lakkaamatta herrasta: miten ja millaista heillä mukamas on, kuka tulee ja kuka menee ja mitä muuta vielä voin heille ilmoittaa? Kaksi kertaa uhkasivat minua kuolemallakin.

— Kuinka niin… että kuolemalla? — ihmetteli Aljoša.

— Onko se sitten heille mitään, heidän luonteellaan, jonka laatua itse saitte eilen nähdä. Jos, sanovat he, päästän huomaamatta Agrafena Aleksandrovnan ja hän on täällä yötä — niin minut hän ensimmäiseksi tappaa. Minä pelkään heitä kovasti, ja jos en sitä pelkäisi vielä enemmän, niin minun pitäisi ilmoittaa heistä kaupungin esivallalle. Jumala tietää, mitä kaikkea voivat panna toimeksi.

— Näinä päivinä sanoivat heille: »Survon sinut nuuskaksi», — lisäsi Maria Kondratjevna.

— No, se puhe nuuskasta voi nyt olla vain juttua… — huomautti Aljoša. — Jos minä saisin hänet nyt heti kohdata, niin voisin sanoa hänelle jotakin tästäkin…

— Ainoa, minkä voin ilmoittaa, — sanoi Smerdjakov äkkiä aivan kuin harkittuaan asiaa, — on tämä. Olen täällä jokapäiväisen naapurituttavuuden vuoksi, ja miksi en täällä kävisi? Toiselta puolen Ivan Fjodorovitš jo varhain tänä aamuna lähettivät minut heidän luokseen heidän asuntoonsa Ozernaja-kadulle ilman kirjettä, jotta Dmitri Fjodorovitš suullisen kutsun mukaan välttämättömästi tulisivat täkäläiseen torin varrella olevaan ravintolaan syömään yhdessä päivällistä. Minä menin, mutta en tavannut Dmitri Fjodorovitšia heidän asunnossaan, mutta kello oli vasta kahdeksan: »Oli», sanovat, »mutta meni jo menojaan», — juuri näillä sanoilla sanoi hänen isäntäväkensä. Tässä on heillä varmaan jokin molemminpuolinen sopimus. Nyt he kenties tällä samalla hetkellä istuvat ravintolassa veljensä Ivan Fjodorovitšin kanssa, koska Ivan Fjodorovitš eivät tulleet kotiin päivälliselle, vaan Fjodor Pavlovitš söivät päivällistä yksinään tunti sitten ja ovat nyt käyneet makuulle. Pyydän kuitenkin hartaasti, että te ette puhuisi heille mitään minusta eikä siitä, että minä ilmoitin, sillä he voivat tappaa ihan syyttä.

— Kutsuiko veli Ivan Dmitrin tänään ravintolaan? — kysyi Aljoša nopeasti.

— Aivan niin.

— Pääkaupunki-ravintolaan, torin varrella?

— Siihen juuri.

— Se on hyvin mahdollista! — huudahti Aljoša hyvin kiihtyneenä. — Kiitän teitä, Smerdjakov, se on tärkeä tieto, menen heti sinne.

— Älkää ilmiantako, — sanoi Smerdjakov hänen jälkeensä.

— Oi en, minä ilmestyn ravintolaan aivan kuin omia aikojani, olkaa rauhassa.

— Minne te nyt, minä avaan teille portin, — huudahti Maria Kondratjevna.

— Ei, tästä on lyhyempi matka, menen taas aidan yli. Uutinen järkytti hirveästi Aljošaa. Hän lähti rientämään ravintolaa kohti. Silloisessa puvussaan hänen oli sopimatonta mennä ravintolaan, mutta kävi päinsä tiedustella porraskäytävässä ja kutsua heidät ulos. Mutta tuskin hän oli tullut ravintolan kohdalle, kun äkkiä ikkuna avautui ja itse veli Ivan huusi hänelle ikkunasta alas:

— Aljoša, voitko heti tulla tänne luokseni vai etkö? Tekisit suuren palveluksen.

— Voin varsin hyvin, en vain tiedä, kuinka se käy päinsä tässä puvussani.

— Minä olen yksityishuoneessa, mene ovelle, minä juoksen sinua vastaan…

Hetken kuluttua Aljoša istui veljensä vieressä. Ivan oli yksin ja söi päivällistä.

3.

Veljekset tutustuvat

Ivan ei kuitenkaan ollut yksityishuoneessa. Se oli vain ikkunan luona oleva paikka, joka oli erotettu verhoilla, mutta syrjäiset eivät kuitenkaan voineet nähdä verhon takana istuvia. Huone oli ensimmäinen ulko-ovesta tultaessa, ja sen sivuseinällä oli tarjoilutiski. Tarjoilijat juoksivat huoneessa yhtä mittaa edestakaisin. Vieraita oli vain yksi vanha ukko, entinen sotilas, joka joi nurkassa teetä. Sen sijaan oli ravintolan muissa huoneissa tavallista ravintolatouhua, kuului kutsuvia huutoja, olutpullojen avaamista, biljardipullojen kalahtelua, ravintolan urkujen pauhaamista. Aljoša tiesi, että Ivan ei juuri koskaan käynyt tässä ravintolassa eikä yleensäkään ollut mikään ravintoloissa istuja. »Siis hän oli joutunut tänne nimenomaan vain tavatakseen sopimuksen mukaisesti veli Dmitrin», ajatteli Aljoša. Mutta veli Dmitri ei ollut täällä.

— Tilaanko sinulle kalalientä vaiko jotakin muuta, ethän sinä elä pelkällä teellä, — huudahti Ivan nähtävästi hirveän tyytyväisenä, kun oli tavannut Aljošan. Itse hän oli jo syönyt päivällisen ja joi teetä.

— Anna kalalientä ja anna sitten teetäkin, minun on hyvin nälkä, — lausui Aljoša iloisesti.

— Entä kirsikkahilloa? Täällä on. Muistatko, kuinka sinä pikkupoikana Polenovin luona pidit kirsikkahillosta?

— Sinä siis muistat sen? Anna tulla vain hilloakin, pidän siitä vieläkin.

Ivan soitti tarjoilijaa ja tilasi kalalientä, teetä sekä hilloa.

— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut yhdentoistavuotiaaksi asti, minä olin silloin viidennellätoista vuodellani. Viisitoista ja yksitoista, se on sellainen ikäero, että veljekset eivät siinä iässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä, tokko edes pidin sinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä vuosina en sinua ensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse jouduit Moskovaan, me tapasimme toisemme luullakseni vain kerran jossakin. Täällä minä nyt asun jo neljättä kuukautta, emmekä me tähän saakka ole sanoneet sanaa toisillemme. Huomenna minä matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri tässä istuessani: kuinkahan saisin häntä tavata sanoakseni hänelle jäähyväiset, mutta silloin sinä kuljitkin ohi.

— Tekikö kovasti mielesi tavata minua?

— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja tutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun mielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen nähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta, silmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä en voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin sinua kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa, että vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot varmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla seisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka semmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta ollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää odottavasta katseestasi… Luullakseni sinä jostakin syystä pidät minusta, Aljoša.

— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä sanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus, mutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä aamuna!

— Mitä se sitten on? — alkoi Ivan nauraa.

— Etkö sinä suutu? — nauroi Aljošakin.

— No?

— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin kaikki muutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset, samanlainen nuori, perin nuori, raikas ja kelpo poika, no, sanokaamme keltanokka! Mitä, enhän vain loukannut sinua kovin pahasti?

— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti Ivan iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen tapaamisen jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin itsekseni, tuota kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt sinä yhtäkkiä ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä juuri, ja tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään, vaikka uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin erehtyneeni maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin vakuutetuksi, että kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä, kirottua ja kenties pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen epätoivon kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun kerran olen tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin olen sen kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään mennessä luultavasti jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut sitä pohjaan asti, ja poistun… en tiedä minne. Mutta ennen kolmenkymmenen vuoden ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti, voittaa minun nuoruuteni kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken elämäninhon. Olen usein kysynyt itseltäni: onko maailmassa olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi voittaa minussa tuon hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon, ja tulin siihen päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole, nimittäin kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen en enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano, sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi halpamainen? Keskihakuista voimaa on meidän taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä hirveän paljon. Tekee mieli elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin logiikkaa. Olkoonpa, että minä en usko maailmanjärjestykseen; minulle ovat kuitenkin rakkaat keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle on rakas sinitaivas, rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa tietämättä itsekään miksi, rakas moni inhimillinen sankariteko, johon aikoja sitten kenties on lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa muistoa yhä sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä, syö terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan. Tiedän kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein rakkaimmalle hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia, jokainen kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä elämästä, niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan totuuteen, omaan taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän sen edeltäpäin, lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken niiden ääressä, — vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu, että tämä on jo pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen enempää. Enkä minä itke epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että kyynelien vuodattaminen tuottaa minulle onnen tunteen. Hurmaannun omasta liikutuksestani. Rakastan tahmeita kevään lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on! Tässä eivät merkitse mitään järki eikä logiikka, tässä on kysymys rakastamisesta koko sisimmällään ja olemuksensa ytimellä, se on rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin voimiinsa… Ymmärrätkö sinä mitään minun lorustani, Aljoška, vai etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.

— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa ytimellä tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin, ja minä olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri elämänhalu, — huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää maailmassa ennen kaikkea rakastaa elämää.

— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?

— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa, kuten sinä sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain ymmärtää sen tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut tämmöistä. Puolet työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat elämää. Nyt sinun täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin sinä olet pelastettu.

— Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut joutumassakaan tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen puolesi?

— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on hauskaa, että me puhelemme, Ivan.

— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua hirveästi miellyttävät tuollaisten… munkkialokkaiden professions de foi. Sinä olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?

— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.

— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme maailmassa, ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan irtautua pikarista. Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, haaveileepa kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on niin puhunut ja aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut seisomaan irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä… vaikka kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa löydäkään kuin tämän… Mutta seitsemäänkymmeneen asti semmoinen on katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi säilyttää jonkinmoisen »jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö ole nähnyt tänään Dmitriä?

— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä joitakin kohtia uudestaankin.

— Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä hän puhui tästä, — lisäsi Aljoša.

Ivan rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiin.

— Smerdjakovinko takia sinä rypistät kulmiasi? — kysyi Aljoša.

— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin olisin tahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta… — lausui Ivan ilmeisen haluttomasti.

— Matkustatko sinä todellakin niin pian pois, veljeni?

— Matkustan.

— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui Aljoša huolestuneena.

— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä? Olenko minä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta hymähti äkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle veljen tultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä hetkellä? Mutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä vahtimaan. Olen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että minä olen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden kolmen kuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon kaunottaren Katerina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat hommani. Olen saanut hommani loppuun ja lähden. Sain asiani äsken suoritetuksi, sinä olit todistajana.

— Se oli äsken Katerina Ivanovnan luona.

— Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä nyt? Mitä tekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä merkitse mitään! Minulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina Ivanovnan kanssa. Itse tiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan kuin olisi ollut liitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan pyytänyt, vaan hän itse luovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi. Se on hullunkurista. Ei, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt tunnen oloni! Tässä istuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko, teki mieleni tilata samppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä hetkeä. Hyi, melkein puoli vuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä kertaa, yhdellä kertaa kaikesta. Saatoinko edes eilenkään aavistaa, että on niin helppoa saada juttu loppuun, kun vain tahtoo!

— Puhutko sinä rakkaudestasi, Ivan?

— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin, instituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi minua. Istuin hänen vieressään… ja äkkiä kaikki lensi tiehensä. Äkkiä minä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin rupesin täyttä kurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun aivan sananmukaisesti.

— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša katsellen hänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet iloisiksi.

— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-he! Niinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään! Kuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja tiedätkö, nytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin onkaan lähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?

— En. Mutta kenties se ei ole rakkautta.

— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan mietelmiä rakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä esiinnyit, ai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä… Ja kuinka hän minua kiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki, mitä minä hänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain semmoinen, ja se on pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta Dmitriä, vaan rakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän ei hoksaa sitä koskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta. No, sitä parempi: nousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen laitansa? Mitä siellä tapahtui minun lähdettyäni?

Aljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina Ivanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.

— Eiköhän vain rouva Hohlakov valehtele?

— Luullakseni ei.

— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei kukaan ole koskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala on lähettänyt naiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne ollenkaan. Mitäpä taas tuppautuisin.

— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan rakastanut sinua.

— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa, juodaan minun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen minä olen!

— Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. — Sitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.

— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa nähnyt sen.

— Sinä lähdet siis ehdottomasti matkaan huomisaamuna?

— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla… Muuten voihan sattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään syönyt täällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin vastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi ollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta miksi sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä sinun kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on kokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!

— Jos sinä matkustat huomenna pois, niin mikä iäisyys tässä on?

— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. — Ennätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat asiamme, joita varten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi katselet? Vastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet? Puhuaksemmeko rakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja Dmitristä? Ulkomaista? Venäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari Napoleonista? Niinkö, tätäkö varten?

— Ei, ei tätä varten.

— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä keltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava iäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä keskustelee nyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki vanhukset äkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä kysymyksissä. Minkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan katsonut minua odottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai etkö usko ensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta jatkuneitten katseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?

— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua pilkkanasi, veli?

— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni mieltä, kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen odotuksen vallassa. Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan samanlainen pikkupoika kuin sinäkin, paitsi että en ole munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset pojat tähän saakka tehneet? Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on haiseva ravintola, he kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko elämänsä aikana tätä ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun he lähtevät ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen tunne toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta koskevista kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko kuolemattomuutta? Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne puhuvat sosialismista ja anarkismista, koko ihmiskunnan järjestämisestä toiselle pohjalle, niin että yksiin se hiidessä vie, samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein omintakeisimpia poikia meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?

— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten sinä sanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša katsellen veljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.

— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan kaikkea muuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä venäläiset pojat nyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä venäläistä poikaa, Aljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.

— Kuinka mainiosti sinä sen esititkään, — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.

— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako? Onko Jumalaa olemassa, mitä?

— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän julistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen tutkivasti veljeensä.

— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua tällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin halukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä tahdon päästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että minulla ei ole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties minäkin tunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se sinusta yllättävää?

— Kyllä, tietysti, jos sinä et nytkin laske leikkiä.

— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun tekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi olemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas Dieu, il faudrait l'inventer. Ja ihminen on todellakin keksinyt Jumalan. Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että tämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on saattanut nousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on, niin pyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi kunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo kauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut Jumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä myöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia aksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä; mikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti selviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin, sillä myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen usein noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän kaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on? Tehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle olemukseni laatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja mitä toivon, niinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan suoraan ja yksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava seikka: jos Jumala on olemassa ja jos hän todellakin on luonut maailman, niin hän, kuten hyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen geometrian mukaan, mutta ihmisjärki tajuaa vain kolme ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa ollut ja on vielä nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja, vieläpä kaikkein huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma, tai laajemmin ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen geometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät mitenkään voi yhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa äärettömyyttä. Minä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että jos minä kerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä ymmärrän Jumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole ensinkään kykyä ratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on euklidesmainen, maallinen järki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty ratkaisemaan sitä, mikä ei ole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin, ystäväiseni Aljoša, olemaan koskaan ajattelematta tätä ja varsinkin Jumalasta: onko Hän olemassa vai eikö? Nämä kysymykset ovat kaikki epäolennaisia järjelle, joka on luotu tajuamaan vain kolme ulottuvaisuutta. Siis tunnustan Jumalan, teenpä sen mielellänikin, ja lisäksi vielä tunnustan myös Hänen kaikkiviisautensa ja Hänen tarkoitusperänsä, — meille täysin tuntemattomat, uskon maailman järjestykseen ja elämän tarkoitukseen, uskon ikuiseen harmoniaan, johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota kohti maailma pyrkii ja joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun ynnä muuhun ja niin edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä asiassa sanoja sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai mitä? No, ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa maailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa, en myönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta Jumalaa, ymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa minä en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Sanon tämän: minä olen niin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että kärsimykset lakkaavat ja katoavat, että inhimillisten vastakohtien koko alentava naurettavuus häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen rajoissa liikkuvan inhimillisen järjen inhoittava keksintö, ja vihdoin, että maailman loppuessa, iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu ja ilmestyy jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille sydämille, riittää poistamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren, riittää siihen, että on mahdollista ei vain antaa anteeksi, vaan myös myöntää oikeutetuksi kaikki, mitä ihmisille on tapahtunut, — tulkoon, tulkoon kaikki tämä ja ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä tahdo tunnustaa! Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon, että minä näen sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta en tunnusta sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on minun teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani tämän meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen tunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä Jumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää elossa veljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.

Ivan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän tuntehikkaasti.

— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša katsoen häntä miettivästi.

— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten keskustelut näistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että typerämpää ei voi ajatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä asiallisempaa. Kuta typerämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on suoraa eikä viekasta, mutta viisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on konna, mutta tyhmyys on suora ja rehellinen. Minä olen johtanut asiani epätoivon rajoille asti, ja kuta typerämpi on asettelu, sitä edullisempi se on minulle.

— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta maailmaa»? — lausui Aljoša.

— Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on tähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä suistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni terveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin pieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen hymyilevän tuolla tavoin.

4.

Kapina

— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. — Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään. Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan »Johannes Armeliaasta» (eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen ja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän syleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta mätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma siitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan, velvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen tähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti kun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.

— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti Aljoša. — Hänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia vielä rakastamaan tottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan paljon rakkauttakin ihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen rakkauden kaltaista rakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan…

— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja lukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko tämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän luontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan sellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton ihme maan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole jumalia. Sanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä, mutta toinenhan ei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin, sillä hän on toinen eikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis tunnustamaan toisen marttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi ei ole valmis tunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että minä haisen pahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että kerran olen jossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava kärsimys ja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi minulle alentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun kokevan, mutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua, esimerkiksi kärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän myöntää mahdolliseksi vain harvoissa tapauksissa, sentähden että hän esimerkiksi katsoo minua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on aivan toisenlaiset kasvot, kuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla ihmisellä, joka kärsii semmoisen ja semmoisen aatteen puolesta. Niinpä hän heti lakkaa olemasta hyväntekijäni eikä hän menettele näin ensinkään ilkeydestä. Kerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten kerjäläisten, ei pitäisi koskaan näyttäytyä, vaan pyytää almua sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi vielä rakastaa lähimmäistä ja toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä ei juuri milloinkaan. Jos kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa, jossa kerjäläiset tulevat esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit puvuissa ja pyytävät almua sirosti tanssien, no, silloin niitä voisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei kuitenkaan rakastaa. Mutta riittää jo tästä asiasta. Minun piti vain saada sinut asettumaan minun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan kärsimyksistä yleensä, mutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain lasten kärsimyksistä. Se vähentää todistelujeni kantavuuden noin kymmenenteen osaan, mutta parasta on nyt puhua vain lapsista. Sitä edullisempaa se tietenkin on minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi rakastaa läheltäkin, vieläpä likaisia ja rumakasvoisia (minusta kuitenkin tuntuu, että lasten kasvot eivät koskaan ole rumat). Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu aikuisista, että paitsi sitä, että he ovat vastenmielisiä eivätkä ansaitse rakkautta, heillä on hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja tulleet tuntemaan hyvän ja pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala». He syövät sitä edelleenkin. Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään ja toistaiseksi he eivät vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko sinä lapsia, Aljoša? Minä tiedän, että rakastat, ja sinä käsität, miksi nyt tahdon puhua ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä kärsivät kauheasti, niin se tietysti on heidän isiensä takia, heitä on rangaistu isien takia, jotka ovat syöneet omenan, mutta tämä ajatushan kuuluu toiseen maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä se on käsittämätön. Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin kovin viaton! Ihmettele vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi lapsista. Ja huomaa, kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset, Karamazovien kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset, niin kauan kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään asti, ovat hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja, joilla on toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan rosvon: hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan kokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään, oli samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa istuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan omituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta vankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti tulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät… Et tiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja mieleni on surullinen.

— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša levottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden tilassa.

— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen Moskovassa, — jatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut veljensä puhetta, — miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä Bulgariassa kaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä slaavilaisten kapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa naisille ja lapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja antavat heidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät heidät aamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea. Puhutaan todellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta, mutta se on hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja kohtaan: peto ei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin taiteellisen kehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta osaakaan. Ei sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko yöksi, jos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa kiduttivat hekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne tikarilla irti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia ilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se juuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron sinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa. Koetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä sisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät pienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat siinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä kohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika nauraa iloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin taiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä… Taiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten sanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.

— Veljeni, miksi puhut kaikkea tätä? — kysyi Aljoša.

— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on luonut ihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.

— Siinä tapauksessa siis samoin kuin Jumalankin.

— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius sanoo Hamletissa, — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut sanoissani, minun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen, jos ihminen on luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi. Sinä kysyit äsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä olen eräitten faktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan muistiin ja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain sattuu, eräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä kokoelma. Turkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan, mutta ne ovat muukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja parempiakin kuin turkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin, meillä on raippa ja ruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi tulla kysymykseen korvien naulitseminen, olemmehan sentään eurooppalaisia, mutta raipat ja ruoska, ne ovat jotakin meille kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa meiltä pois. Ulkomailla nykyisin on muka lakattu kokonaan pieksämästä, lienevätkö tavat jalostuneet tai lait laaditut sellaisiksi, että ihminen muka ei enää uskalla lyödä toista ihmistä, mutta sen tilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet muuta ja niinikään tosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä määrin kansallista, että se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta, vaikka luullakseni muuten sovelletaan käytäntöön meilläkin, varsinkin siitä lähtien kuin ylimmissä yhteiskuntakerroksissamme alkoi uskonnollinen liike. Minulla on oivallinen lentokirjanen, käännös ranskankielestä, siitä kuinka Genèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan viisi vuotta takaperin, mestattiin eräs pahantekijä ja murhaaja, Richard, muistaakseni kolmenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen mestauslavalle astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka jo noin kuuden vuoden ikäisenä vanhemmat olivat lahjoittaneet joillekuille sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet kasvattaneet käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin villi eläin, paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin lähettivät hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan, märkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta hänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä ajatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään täysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin esine, eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse Richard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan tavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota annettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu sitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin hän vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja voimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia itselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin hylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin kiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei olla turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri kristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia, opettivat, nuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä hän viimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen. Hän kääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että vihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut häntäkin ja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä joutuivat kuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas Genève. Kaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa tungeksia hänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia, syleilevät: »Sinä olet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!» Ja Richard itse vain itkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on langennut siunaus! Ennen minä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana tyydyin sikojen ravintoon, mutta nyt on osakseni tullut siunaus, minä kuolen Herrassa!» — »Niin, niin, Richard, kuole Herrassa, sinä olet vuodattanut verta ja sinun pitää kuolla Herrassa. Sinä tosin olet syytön, koska et ollenkaan tuntenut Jumalaa, kun kadehdit sikojen ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden, että varastit niiden ravintoa (mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä ei ole lupa varastaa), — mutta sinä olet vuodattanut verta ja sinun täytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen päivä. Heikontunut Richard itkee eikä tee muuta kuin hokee vähän väliä: »Tämä on elämäni ihanin päivä, minä menen Herran tykö!» — »Niin», huutavat pastorit, tuomarit ja hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset, »tämä on sinun onnellisin päiväsi, sillä sinä menet Herran luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa kohti pahantekijäin rattaitten jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia, kuka tulee ajaen vaunuissa, kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan luo: »Kuole, veljemme», huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä sinua on kohdannut siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli Richard raahattiin mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä katkaistiin veljellisesti kaula, sentähden että hänenkin osakseen oli tullut siunaus. Ei, tämä on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat kääntäneet venäjäksi jotkut luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat hyväntekijät, ja sitä on levitetty Venäjän kansan valmistamiseksi ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden julkaisujen mukana. Tuo Richardia kohdannut pila on siitä hyvä, että se on kansallinen. Meillä tosin pidetään järjettömänä kaulan katkaisemista veljeltä vain siitä syystä, että hänestä on tullut meidän veljemme ja että häntä on kohdannut siunaus, mutta meillä, toistan sen, on omat, melkein yhtä hyvät temppumme. Meillä on historiallisena, välittömänä ja lähimpänä nautintona pieksämisellä kiduttaminen. Nekrasov on kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika pieksää hevosta piiskalla vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä». Kukapa ei olisi nähnyt tätä, tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa, kuinka heikko hevonen, jolle on pantu liian iso kuorma, rimpuilee kuorman edessä eikä saa sitä kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä, pieksää raivostuneena, pieksää ymmärtämättä lopulta itsekään mitä tekee, pieksää lyömisen hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka sinä et jaksakaan, niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän alkaa piestä tuota turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä». Ymmärtämättä enää mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja lähtee kulkemaan väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti hypähdellen, luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin kuvaus siitä on kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen, hevoset on Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet tataarilaiset ja lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä piestä myös ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen rouvansa pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista, vitsoilla, — siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa on iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa», sanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita». Minä tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät joka iskulla ja sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät yhä enemmän ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin, pieksävät lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia, yhä kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa, lopulta se ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä, isäkulta, isäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa, että asia joutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja. Venäjän kansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa »palkatuksi tunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään: »Asia», mukamas, »on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia, isä on kurittanut tytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme, siitä on sukeutunut oikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi he poistuvat ja julistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu onnesta, kun kiduttaja vapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä olisin kiljaissut, että ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan kunniaksi!… Ihania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä parempiakin, minulla on koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa venäläisistä lapsista, Aljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä alkoivat vihata hänen isänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat, virkamiessäätyyn kuuluvat ihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen saaneet». Näetkö, minä vakuutan vielä kerran vakavasti, että monessa ihmiskunnan jäsenessä on erikoisena ominaisuutena — mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan lasten. Kaikkiin muihin ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat suhtautuvat jopa hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet ja humaaniset eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa lapsia, he rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri tuo noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen enkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä eikä kenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan iljettävän veren kuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee peto, — ärtyisyyden peto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan kiihoittuva peto, kahleista täysin valloilleen päästetty peto, irstailussa tauteja, kuten luuvalon, maksataudin y.m., saanut peto. Tuota viisivuotiasta tyttöraukkaa nuo hänen sivistyneet vanhempansa kiduttivat kaikilla mahdollisilla tavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat häntä tietämättä itsekään minkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa täyteen mustelmia; viimein he saavuttivat hienostuneisuuden huipun: he panivat hänet kylmään, pakkaseen, lukon taakse koko yöksi makkiin siitä syystä, että hän ei ollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan (niinkuin viisivuotias lapsi, joka nukkuu sikeätä, enkelimäisen viatonta untaan, voisi jo tuossa iässä oppia pyrkimään tarpeilleen) — tästä syystä he voitelivat hänen kasvonsa hänen omalla ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään sitä, ja tämän teki äiti, oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun yöllä kuului huonoon paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja! Ymmärrätkö sinä sen, kun pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä hänelle tehdään, lyö häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa, pikku nyrkillään auki rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä, vihaa vailla olevia verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala» suojelisi häntä, — ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja veljeni, sinä nöyrä Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se on niin tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei ihmisen elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan hyvää ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon maailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet »hyvälle Jumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat syöneet omenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta nämä, nämä! Minä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan tasapainossa. Minä lopetan, jos tahdot.

— Ei mitään, minä tahdon myös kärsiä kidutusta, — mutisi Aljoša.

— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se on hyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut aivan äskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta, oliko se nyt Arkistossa vaiko Muinaisuudessa, täytyy ottaa selville, olen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä maaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan Vapauttaja! Silloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli mahtavat tuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta yksi niitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät viran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja, että ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä miten tahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia oli siihen aikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu kaksituhatta sielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan halveksivasti aivan kuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on koiratarha, jossa on satoja koiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa, kaikki univormuissa ja ratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni poikanen, vain kahdeksan vuoden ikäinen, leikkiessään heittämään kiven ja loukkasi sillä kenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun mielikoirani on alkanut ontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on paiskannut sitä kivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä», — kenraali silmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin, otettiin äidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän koittaessa on kenraali kaikessa komeudessaan lähdössä metsästämään, istuu ratsun selässä, hänen ympärillään ovat hänen elättinsä, koiransa, koirain hoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain. Ympärille on kutsuttu koolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja kaikkien edessä seisoo syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos kopista. On synkkä, kylmä, sumuinen syksypäivä, oivallinen metsästyspäivä. Kenraali käskee riisumaan pojan alastomaksi, lapsi riisutaan ilkoisen alastomaksi, hän värisee, on pökerryksissään pelosta, ei uskalla ynähtääkään. »Ajakaa häntä!» komentaa kenraali. »Juokse, juokse!» huutavat hänelle koiran hoitajat, ja poika juoksee… »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja usuttaa hänen kimppuunsa koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa äidin nähden, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!… Kenraalin menettelyä luullakseni puolustettiin. No… mitä hänelle olisi tehtävä? Ammuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi? Sano, Aljoška!

— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista kalpeata, vääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.

— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit sen, niin siis… Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan sydämessäsi, Aljoška Karamazov!

— Sanoin järjettömyyden, mutta…

— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta… — huusi Ivan. — Tiedä, munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä. Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme!

— Mitä sinä tiedät?

— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen, — minä en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasiassa. Olen jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen päättänyt pysyä tosiasiassa…

— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti suruissaan. — Sanotko sinä sen lopultakin minulle?

— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että sanoisin. Sinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä luovuttaa sinua Zosimallesi.

Ivan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä hyvin surullisiksi.

— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi havainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on kostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt sanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että tulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun käsitykseni mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen järkeni mukaan minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että syyllisiä ei ole, että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja yksinkertaisesti, että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on vain Euklideen hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua elämään sen mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että toinen asia aina suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että minä sen tiedän, — minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun itsestäni. Eikä hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan jo täällä maan päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut, minä tahdon itse myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa, niin herätettäköön minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun tietämättäni, niin se on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden kärsinyt, että olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni lannoittaisin jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin, kuinka karitsa käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi pistetty nousee ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä, kun kaikki yhtäkkiä saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut näin. Tähän toivoon perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä uskon. Mutta nyt ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille silloin teen? Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen sadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin ainoastaan lapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se, mitä minun on sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä ostaaksenne kärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän kuuluvat, sano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi heidänkin täytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava harmonia. Miksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä jotakuta tulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten kesken on minusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen solidaarisuus, mutta eihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä, ja jos todellakin on totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa kaikissa isien pahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole tästä maailmasta enkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo ehkä, että samahan se on, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä syntiä, mutta hänpä ei kasvanutkaan, hänet repivät kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä en pilkkaa Jumalaa! Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko maailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa yhdeksi kiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa: »Sinä olet oikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti syleilee kiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja kun kaikki kolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra», niin silloin tietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä onkin vaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin olen maan päällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini. Näetkö, Aljoša, saattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä itse olen elänyt tuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni sen, niin minä kenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni äidin syleilevän hänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa, Herra!» mutta minä en tahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä aikaa on, minä kiiruhdan turvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä kokonaan luovun korkeimmasta harmoniasta. Se ei ole yhden ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä vuodatti tuo kiusattu lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa ja itkien korvaamattomia kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa »hyvää Jumalaa»! Ei ole sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet jäivät sovittamatta. Ne olisi pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla harmoniaakaan. Mutta millä millä sinä ne sovitat? Onko se mahdollista? Silläkö, että heidän puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän kostosta, mitä minulle merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin, mitä helvetti tässä voi parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja mitä harmoniaa se on, jos helvetti on olemassa: minä tahdon antaa anteeksi ja syleillä, minä en tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten kärsimykset olivat tarpeen sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka oli välttämätön totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin, että koko totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan tahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa koirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän tahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon kiduttajalle anteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta raadellun lapsensa kärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi, hän ei saa antaa anteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle anteeksi! Mutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin missä sitten on harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi oikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja tyydyttämättä jääneen suuttumukseni vaikkapa olisin väärässäkin. Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa niin suurta pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin pääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on antaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä ole tunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin palautan Hänelle takaisin pääsylipun.