TOINEN OSA (continued 4)

2.

Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš Karamazov.

Elämäkerrallisia tietoja

a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä

— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana pohjoisessa olevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli aatelismies, mutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin korkeassa virassa. Hän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden vuoden ikäinen, enkä minä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni pienen puutalon ja jonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin niin riittävästi, että hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä lapsia oli äidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän oli noin kahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja ärtyisä, mutta hyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias, varsinkin kotonaan minun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän edistyi hyvin, mutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa kanssa, vaikka ei ollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin äiti muisteli. Puoli vuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän otti tavakseen käydä erään kaupungissamme asuvan yksinäisen miehen luona, joka oli tavallaan poliittisena karkoitusvankina lähetetty Moskovasta meidän kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija. Tämä karkoitusvanki oli melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu filosofi yliopistossa. Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja alkoi ottaa tätä luonansa vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet hänen luonaan, ja tämmöistä jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu kutsuttiin jälleen valtion palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään, sillä hänellä oli suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei tahdo paastota, riitelee ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua», sanoo, »eikä mitään Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai kauhistumaan äitini ja palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka olinkin vain kymmenen vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani pelästyin kovin. Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä, jotka kaikki oli ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin. Muistan vielä, kuinka äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär Afimjan, ramman ja vanhan, kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen sijaansa palkattiin vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila äkkiä huonontua; hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen, hentorakenteinen ja keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten pitkä, mutta laiha ja raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit. Lieneekö hän vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja kuiskasi kohta äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti ja että hän ei elä yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää veljeäni varovasti (etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä) valmistautumaan paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä, sillä hän oli silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui ja haukkui Herran temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän oli heti arvannut, että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri siksi tahtoo lähettää hänet, niin kauan kuin hän vielä on voimissaan, valmistautumaan ja menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että hän ei ollut pitkään aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän oli kerran lausunut ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti: »Ei ole minusta eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää vuottakaan», ja nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului kolme päivää ja tuli piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni alkoi paastota. »Minä teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne ilahduttaakseni ja rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti alkoi itkeä ilosta, mutta myös surusta: »Siis on hänen loppunsa lähellä, koska hänessä on äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta veljeni ei jaksanut kauan käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin että hän sai ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli valoisia, kirkkaita, hyvältä tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui silloin myöhään. Kaiken yötä hän aina, muistan sen, yskii, nukkuu huonosti, mutta aamulla aina pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen nojatuoliin. Tämmöisenä muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä, hymyilee, vaikka on sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän oli henkisesti kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut hänessä yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen huoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun jumalankuvan eteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä tekemään, puhalsi päinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä, sytytä, julmuri minä olin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet Jumalaa sytyttäessäsi lampun, ja minä rukoilen, koska minun on hauska katsella sinua. Rukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.» Kummallisilta tuntuivat meistä nuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein huoneeseensa ja itki, vain hänen luokseen mennessään pyyhki kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi. »Äitikulta, älä itke, rakas äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä elää, kauan iloita kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!» — »Ah, armas poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa ja yskit niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle, »älä itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta emme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna olisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät hänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen puheensa; heltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit ystävät», sanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin rakastatte, miksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en sitä tietänyt enkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville palvelijoille hän puhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua palvelette, ja olenko minä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos Jumala soisi minulle sen armon, että jättäisi eloon, niin minä palvelisin teitä, sillä kaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä kuullessaan pudisteli päätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti, sinä minun elämäni ilo», sanoo, »ei voi estää sitä, että on olemassa herroja ja palvelijoita, mutta minäkin tahdon olla palvelijoitteni palvelija, samanlainen kuin he ovat minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle, äiti, senkin, että kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä ja minä enemmän kuin kukaan muu.» Äiti naurahti tämän kuullessaan, itkee ja nauraa: »No, miten sinä sitten», sanoo, »olet kaikkien edessä muita syyllisempi? On murhamiehiä, rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet ennättänyt tehdä niin paljon, että syytät itseäsi enemmän kuin muita?» — »Äitikulta, emoseni», sanoo (hän alkoi silloin käyttää tuommoisia odottamattomia hyväilysanoja), »armas emoseni, riemuni, tiedä, että totisesti on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta ja kaiken puolesta. En tiedä, kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta tunnen niin elävästi asian olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja kuinka olemmekaan eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään tehneet?» Näin hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen ja riemuiten ja koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, — saksalainen ukko Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä yhden päivän maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain päivää, vaan elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia ja vuosiakin». — »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän. »Mitäpä tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle, että hän tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme, ylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia loukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme hauskaa ja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja ylistäkäämme ja suudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.» — »Ei ole teidän pojastanne eläjäksi maailmaan», lausui tohtori äidille, kun tämä saattoi häntä ulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä enemmän hänen järkeänsä». Veljeni huoneen ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa, siinä oli vanhoja puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä silmuja, oli tullut aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä ja lauloivat hänen ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä katsellessaan ja ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut, iloiset linnut, antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt syntiä teidän edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut ymmärtää, mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan kunnia ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin vain elin häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan kauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi», itkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta; minähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa selittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan. Olkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen sijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole nyt paratiisissa?»

Ja hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata. Muistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen luonaan ei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa mailleen ja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut nähtyään hän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa, hän tarttui molemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja rakkaasti; ei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin minuutin verran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun puolestani!» Läksin silloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni aikana olen sitten monesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski minun elää hänen asemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia ihmeellisiä ja ihania, vaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja. Hän kuoli kolmannella viikolla pääsiäisen jälkeen täydessä tajussaan, ja vaikka hän jo oli lakannut puhumasta, niin hän pysyi samanlaisena viimeiseen hetkeensä asti: katselee riemuissaan, iloisin silmin, etsii meitä katseillaan, hymyilee meille, kutsuu meitä. Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen kuolemastaan. Tämä kaikki järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan kovin suuresti, vaikka minä itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin nuori, lapsi vain, mutta sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi piilossa elämään. Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku. Niin kävikin.

b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä

— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat häntä pian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä te ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten muutkin tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet täällä riistätte häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan asemaan. Ja he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun, jotta myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini epäröi kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta päätti kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen ajatellen edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti oloni siellä, enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä; sillä kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan meitä molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi minulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään kalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta vanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos perheessä on hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vieläpä kaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä kalliita muistoja, jos vain sinun oma sielusi kykenee etsimään kallisarvoista. Kotimuistoihin kuuluviksi lasken myös muistot raamatunhistoriasta, jota vanhempieni kodissa lapsena olin hyvin halukas kuulemaan. Minulla oli silloin kirja, raamatunhistoria, kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä: »Sataneljä pyhää kertomusta Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja tästä kirjasta minä opin lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä hyllylläni, säilytän sitä kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin lukemaan, tunkeutui, muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen hengellinen herätys sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen. Äiti vei minut yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran temppeliin, piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli kirkas päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan, kuinka pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin, mutta ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme kirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin niitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna ja ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti vastaan sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui nuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta silloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille, avasi ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran ymmärsin jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies Usin maalla, oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin paljon rikkautta, niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja, ja hänen lapsensa elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja rukoili heidän puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä huvitellessaan. Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan lasten kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä ja maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja Jumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää palvelijaansa. Mutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet minulle, niin saat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja kiroaa Sinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan hurskaan miehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja hänen karjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä, niinkuin Herran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi vaatteensa ja lankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin äitini kohdusta, alastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja opettajat, älkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin koko lapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin hengitin silloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen niinkuin silloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka silloin askarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka puhuu tuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa tuhon omaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun nimesi siunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten hiljainen ja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni otollinen», ja taas savun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja polvillaan-rukoilua! Siitä lähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en voi lukea tätä pyhää kertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka paljon siinä onkaan suurta, salaperäistä, mielikuvitukselle saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin kuullut pilkkaajain ja moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala saattoi antaa rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää häneltä hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla, niin että hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi Jumala sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka paljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri onkin suurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen muoto ja ikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen totuuden edessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja, samoinkuin hän teki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän päätti jokaisen päivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen luonut», katsoo Jobia ja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job taasen ylistäessään Jumalaa ei palvele vain Häntä, vaan myös kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta sukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä siihen hänet oli määrättykin. Herra Jumala, millainen kirja tämä on ja millaisia opetuksia se sisältää! Millainen kirja onkaan tämä Pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu nimeltä ja osoitettu ikuisiin aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja selvitettyjä salaisuuksia: Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen, antaa hänelle taas rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen lapsia, toisia, ja hän rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän voi, niin luulisi, rakastaa noita uusia, kun noita entisiä ei ole, kun hän on menettänyt ne? Voiko noita entisiä muistellen olla täysin onnellinen, niinkuin ennen oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo uudet hänelle kuinka rakkaita tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha murhe muuttuu ihmiselämän suuren salaisuuden voimasta vähitellen hiljaiseksi, kalliiksi riemuksi; nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee lempeä, selkeä vanhuus: minä siunaan joka päivä auringon nousua, ja sydämeni laulaa sille niinkuin ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo enemmän sen laskua, sen pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden mukana hiljaisia, lempeitä, rakkaita muistoja, armaita kuvia koko pitkän ja siunatun elämän ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus, hellyttävä, sovittava, kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa, tiedän ja tunnen sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni tunnen, kuinka maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä, tuntematonta, mutta pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni riemastuksesta vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta itkemään… Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime aikoina on alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan papit, varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa palkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan, vieläpä painetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät muka enää voi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni palkka, ja että jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat hajoittaa laumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni palkka. Herra Jumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille enemmän tuota heidän sydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä onhan heidän valituksensa oikeutettukin), mutta totisesti sanon minä: jos tähän joku on syypää, niin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa, että ei ole aikaa, olkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan olevansa koko ajan työn ja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan lakkaamatta ole työssä, onhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti koko viikon aikana muistaa Jumalaakin. Eikähän aivan vuoden umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän luokseen kerran viikossa iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, — kun isät kuulevat tästä, niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten tarvitse rakentaa saleja, vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen tupaansa; älä pelkää, eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat heidät luoksesi vain tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja alkakoon lukea ilman ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä asettua heidän yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse iloiten siitä, että lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät, rakastaen itse näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä jokin yksinkertaiselle rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi, kyllä he ymmärtävät kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue heille Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka Jaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja sanoi: »Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen vilpittömän mielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille, kuinka veljet möivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen Josefin, suuren unennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle pedon repineen hänen poikansa ja näyttivät hänen verisiä vaatteitaan. Lue, kuinka veljet tulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin ja Joosef, silloin jo mahtava hoviherra, jota he eivät tunteneet, kiusasi heitä, syytti, pidätti veljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän rakastaen, rakastaen: »Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.» Sillä koko elämänsä ajanhan hän oli alati muistanut, kuinka hänet oli myyty jossakin tuolla polttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja kuinka hän oli käsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että nämä eivät möisi häntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään heidät niin monen vuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa heitä määrättömästi, mutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä. Hän poistuu viimein heidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä tuskia, heittäytyy vuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee esille loistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen Joosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha Jaakob ilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja matkusti Egyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla lausuen ikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä salaisesti oli ollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen suvustaan, Juudaasta, lähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja Vapahtaja! Isät ja opettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että minä lapsen tavoin puhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette tietäneet ja minkä voitte opettaa minulle sata kertaa taitavammin ja etevämmin. Riemuissani vain puhun tätä, ja antakaa anteeksi kyyneleni, sillä minä rakastan tätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan pappi, ja saakoon nähdä, että vastaukseksi hänelle hänen kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan vain pikkuinen siemen, pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan miehen sydämeen, niin se ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko hänen elämänsä ajan, piilee siellä pimeän keskellä, valopilkkuna ja suurena muistuttajana. Eikä tarvitse, ei tarvitse paljoa selittää eikä opettaa, hän ymmärtää kaiken yksinkertaisesti. Luuletteko te, että rahvaan mies ei ymmärrä? Koettakaa, lukekaa hänelle vielä liikuttava ja hellyttävä kertomus kauniista Esteristä ja ylpeästä Vastista; tai ihmeellinen tarina profeetta Joonaasta valaskalan vatsassa. Älkää myöskään unohtako Herramme vertauksia, varsinkaan Luukkaan evankeliumin mukaan (niin olen minä tehnyt), ja sitten Apostolien Teoista Sauluksen kääntymystä (tämä on välttämätön, välttämätön), ja lukekaa lopuksi pyhien miesten elämäkerrastosta vaikkapa Aleksein, Jumalan miehen, sekä suurten marttyyrien joukossa suuren riemumielin kärsineen Jumalan näkijän ja Kristuksen kantajan Maria Egyptiläisen elämäkerrat, — niin nämä yksinkertaiset tarinat tunkevat läpi hänen sydämensä, eikä siihen tarvita kuin tunti viikossa, aivan riippumatta pienestä palkasta, yksi tunti vain. Ja hän saa itse nähdä, että kansamme on armelias ja kiitollinen, antaa satakertaisen kiitoksen; muistaen papin ahkeroimisen ja hänen liikuttavat sanansa se auttaa häntä hänen pellollaan vapaaehtoisesti, auttaa häntä hänen kodissaankin ja osoittaa hänelle entistä suurempaa kunnioitusta, — sillä tavoin hänen palkkansa tulee suuremmaksi. Asia on niin yksinkertainen, että me toisinaan suorastaan pelkäämme lausua sen julki, sillä se herättää naurua, ja kuinka oikein se kuitenkin on! Ken ei usko Jumalaan, ei usko myöskään Jumalan kansaan. Ken taas on ruvennut uskomaan Jumalan kanssaan, saa nähdä myös Hänen pyhyytensä, vaikka ei itse siihen asti olisi uskonut siihen ollenkaan. Vain kansa ja sen tuleva henkinen voima voi käännyttää omasta maasta vieraantuneet ateistimme. Ja mitä on Kristuksen sana ilman esimerkkiä? Kansa on turmion oma ilman Jumalan sanaa, sillä sen sielu janoaa Sanaa ja kaikkea kaunista tajuttavaa. Nuoruudessani, jo kauan sitten, siitä on jo melkein neljäkymmentä vuotta, me kuljimme isä Antimin kanssa ympäri koko Venäjää kooten luostarille lahjoja, ja yövyimme kerran ison, haaksikulkuisen joen rannalle kalastajien kanssa, ja joukkoomme istuutui kauniin näköinen nuorukainen, ulkomuodosta päättäen noin kahdeksantoista vuoden ikäinen talonpoika; hän kiiruhti paikalleen hinatakseen seuraavana päivänä kauppiaan lotjaa. Näin hänen katsovan eteensä lempein ja kirkkain silmin. Oli valoisa, tyyni, lämmin heinäkuun yö, joki on leveä, siitä kohoaa höyry ja tuopi meille vilpoisuutta, kuuluu pieni kalan pulskahdus, linnut ovat vaienneet, kaikki on hiljaista, kaunista, kaikki rukoilee Jumalaa. Vain me kaksi olemme valveilla, minä ja tämä nuorukainen, ja me aloimme puhella tämän Jumalan maailman kauneudesta ja sen suuresta salaisuudesta. Jokainen ruoho, jokainen kuoriainen, muurahainen, kullankeltainen mehiläinen, kaikki tuntevat ihmeteltävän hyvin tiensä, vaikka niillä ei ole järkeä, todistavat Jumalan salaisuudesta, toteuttavat lakkaamatta itse sitä, ja minä huomasin hyvän nuorukaisen sydämen ruvenneen hehkumaan. Hän kertoi minulle rakastavansa metsää ja metsän lintuja; hän oli lintujen pyytäjä, ymmärsi jokaisen niiden vihellyksen, osasi houkutella jokaisen linnun luokseen: parempaa kuin metsässä-olo, sanoo hän, en tiedä, mutta kaikki on kaunista. »Totisesti», vastaan hänelle, »kaikki on kaunista ja suurenmoista, sillä kaikki on totuutta. Katso hevosta», sanon hänelle, »se on iso eläin ja läheinen ihmiselle, tai katso härkää, joka elättää ihmistä ja tekee hänelle työtä, tuota allapäin olevaa ja miettivää eläintä, katso niiden muotoa: mikä nöyryys, mikä kiintymys ihmiseen, joka usein lyö sitä säälimättömästi, mikä leppeys, mikä luottavaisuus ja mikä kauneus onkaan sen muodossa. Tämä on suorastaan liikuttavaa, ja on selvää, että siinä ei ole mitään syntiä, sillä kaikki on täydellistä, kaikki paitsi ihminen ovat synnittömiä ja Kristus on niiden kanssa ennemmin kuin meidän kanssamme.» — »Onko todellakin», kysyy nuorukainen, »heilläkin Kristus?» — »Kuinka voisi muuten olla», sanon hänelle, »sillä kaikkia varten on Sana, jokainen luotu olento ja jokainen eläin, jokainen lehti suuntautuu Sanaa kohti, laulaa Jumalalle kiitosta, itkee Kristukselle, itse tietämättään, synnittömän elämänsä salaisuuden voimalla tekee sen. Tuolla», sanon hänelle, »metsässä kuljeksii kauhea karhu, peloittava ja julma, mutta siihen se ei ole yhtään vikapää.» Ja minä kerroin hänelle, kuinka karhu kerran tuli erään hyvin pyhän miehen luo, joka eli sielunsa pelastuksen tähden metsässä pienessä majassa, ja pyhä mies sääli sitä, meni pelkäämättä ulos sen luo ja antoi sille palan leipää: »Mene, Kristus olkoon kanssasi», ja julma peto poistui kuuliaisena ja nöyränä pahaa tekemättä. Ja nuorukainen heltyi siitä, että peto poistui pahaa tekemättä ja että sen mukana oli Kristus. »Ah», sanoo, »miten tämä kaikki on kaunista, miten kaikki Jumalan luoma on kaunista ja ihanaa!» Istuu, on vaipunut hiljaisiin ja suloisiin mietteisiin. Huomaan hänen ymmärtäneen. Ja hän nukkui minun viereeni kevyeen, synnittömään uneen. Jumala siunatkoon nuoruutta! Ja minä rukoilin silloin itse hänen puolestaan vaipuessani uneen. Jumala, lähetä ihmisillesi rauha ja valkeus!

c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.

— Kadettikoulussa Pietarissa minä olin kauan, melkein kahdeksan vuotta, ja uusi kasvatus tukahdutti minussa paljon lapsuuden vaikutelmia, vaikka minä en unohtanut mitään. Sensijaan omaksuin niin paljon uusia tapoja ja mielipiteitäkin, että minusta tuli miltei villi, säälimätön ja mahdoton olento. Kohteliaisuuden ja hienon käytöksen kiiltokuoren omaksuin samalla kertaa kuin opin ranskankielen, mutta opistossa meitä palvelevia sotamiehiä pidimme me kaikki ja minä niinikään pelkkinä eläiminä. Minä kenties enemmän kuin kukaan muu, sillä olin kaikista tovereista vastaanottavaisin kaikelle. Kun meistä tuli upseereita, niin me olimme valmiita vuodattamaan vertamme, jos meidän kunniaamme rykmentin jäseninä loukattiin, mutta oikeata kunniaa ei juuri kukaan meistä tuntenutkaan eikä tietänyt mitä se on, ja jos olisi saanut tietää, niin olisi ensimmäisenä ollut valmis sille heti nauramaan. Juopottelusta, irstailusta ja uhmailusta miltei ylpeilimme. En sano, että oltiin huonoja: kaikki nämä nuoret miehet olivat hyviä, mutta he käyttäytyivät huonosti ja minä kaikkein huonoimmin. Tärkeintä oli, että käytettävikseni ilmestyi omia varojani, ja siksi minä aloinkin elää iloista elämää nuoruuden koko halulla ja laskettelin hillittömästi täysin purjein. Mutta eräs asia on ihmeellinen: minä lueskelin silloin kirjojakin, vieläpä suurella mielihyvälläkin; vain Raamattua en tähän aikaan avannut juuri milloinkaan, mutta en koskaan myös siitä eronnut, vaan kuljetin sitä kaikkialla mukanani: totisesti minä säilyttelin tätä kirjaa tietämättäni »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kun näin olin palvellut noin neljä vuotta, jouduin viimein K:n kaupunkiin, missä rykmenttimme silloin oli. Kaupungin seurapiiri oli kirjavaa, runsaslukuista ja iloista, vieraanvaraista ja rikasta, ja minut otettiin kaikkialla hyvin vastaan, sillä olin luonteeltani iloinen ja sen lisäksi minua pidettiin varakkaana, mikä maailmassa merkitsee sangen paljon. Sattuipa sitten eräs tapaus, joka oli alkuna kaikelle. Minä kiinnyin erääseen nuoreen ja kauniiseen neitoon, joka oli älykäs ja huomiota ansaitseva, luonteeltaan valoisa ja jalo, arvossapidettyjen vanhempien tytär. Nämä eivät olleet mitään vähäpätöisiä ihmisiä, heillä oli rikkautta, vaikutusvaltaa ja voimaa, minut he ottivat vastaan ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Minusta alkoi näyttää, että tyttö oli taipuvainen hellempiin tunteisiin minua kohtaan. — Tämä unelma sai sydämeni liekehtimään. Sitten oivalsin itse ja pääsin täydelleen selville siitä, että minä kenties en rakastanutkaan häntä niin voimakkaasti, vaan ainoastaan kunnioitin hänen älyään ja ylevää luonnettaan, mitä en voinut olla tekemättä. Itserakkaus esti minua kosimasta siihen aikaan: tuntui raskaalta ja peloittavalta erota nuoren ja vapaan miehen elämän irstaista iloista niin nuorena, kun kaiken lisäksi vielä omisti rahojakin. Tein kuitenkin viittailuja. Joka tapauksessa lykkäsin ratkaisevan askelen ottamisen vähän tuonnemmaksi. Mutta silloin yht'äkkiä minut komennetuinkin toiseen piirikuntaan kahdeksi kuukaudeksi. Palaan kahden kuukauden kuluttua ja saan yht'äkkiä kuulla, että tyttö on jo naimisissa erään lähellä kaupunkia asuvan rikkaan tilanomistajan kanssa, joka tosin oli minua vanhempi, mutta vielä nuori mies, ja jolla oli suhteita pääkaupungin parhaisiin seurapiireihin, mitä minulla ei ollut. Hän oli sangen rakastettava mies ja sitäpaitsi sivistynyt, kun taas minulla ei ollut mitään sivistystä. Niin suuresti hämmästytti minua tämä odottamaton tapaus, että järkenikin himmeni. Pääasia tässä oli kuitenkin se, että, niinkuin samaan aikaan sain tietää, tämä nuori tilanomistaja oli jo kauan ollut neidon sulhanen ja että minä itse olin monta kertaa tavannut hänet heidän kodissaan, vaikka omien etevien ominaisuuksieni sokaisemana en ollut huomannut mitään. Mutta tämäpä minua ennen kaikkea juuri loukkasikin: kuinka oli mahdollista, että melkein kaikki tiesivät, mutta minä yksin en tietänyt mitään? Ja minä aloin äkkiä tuntea sietämätöntä vihaa. Punastuen aloin muistella, miten monta kertaa olin melkein tunnustanut rakkauteni tuolle neidolle, ja koska hän ei ollut pysähdyttänyt puhettani eikä mitään ennakolta ilmoittanut, niin hän siis, päättelin minä, oli tehnyt minusta pilaa. Myöhemmin minä tietysti selvitin itselleni ja muistin, että tyttö ei ollenkaan ollut tehnyt minusta pilaa, vaan päinvastoin keskeyttänyt leikillisesti tämmöiset keskustelut ja aloittanut niiden asemesta toisenlaisen, — mutta silloin minä en kyennyt tätä itselleni selvittämään, vaan aloin hehkua kostonhimosta. Muistelin ihmetellen, että tämä kosto ja tämä vihani olivat minulle itselleni äärettömän raskaat ja vastenmieliset, sillä minulla oli kevyt luonne enkä voinut olla kenellekään kauan vihoissani, ja sentähden minä nyt ikäänkuin keinotekoisesti kiihoitin itseäni ja muutuin lopulta säädyttömäksi ja järjettömäksi. Odotin sopivaa hetkeä, ja kerran suuressa seurassa minun onnistui äkkiä loukata »kilpailijaani» ikäänkuin aivan tähän asiaan kuulumattomasta syystä, tekemällä pilkkaa eräästä hänen esittämästään mielipiteestä, joka koski erästä siihen aikaan tärkeätä tapausta, — tämä tapahtui vuonna kaksikymmentäkuusi, — ja pilkkani, sanoivat ihmiset, oli älykästä ja nokkelaa. Senjälkeen pakotin hänet antamaan selityksen ja esiinnyin hänen selittäessään asiaa niin raa'asti, että hän otti vastaan haasteeni kaksintaisteluun, huolimatta suuresta erosta, joka oli välillämme, sillä minä olin häntä nuorempi ja vähäpätöisempi sekä alhaisessa virka-asemassa. Myöhemmin sain varmasti tietää hänen ottaneen haasteeni vastaan niinikään jonkinmoisen mustasukkaisuuden vaikutuksesta: hän oli ennenkin ollut minulle hiukan mustasukkainen vaimonsa, silloisen morsiamensa vuoksi; nyt hän ajatteli, että jos vaimo saa tietää hänen kärsineen minun puoleltani loukkauksen ja jättäneen haastamatta minut kaksintaisteluun, niin vaimo ehkä tahtomattaan voisi ruveta häntä halveksimaan ja vähemmän rakastamaan. Sekundantin sain pian, erään toverin, meidän rykmenttimme luutnantin. Vaikka silloin koetettiinkin ankarasti estää kaksintaisteluja, niin ne olivat kuitenkin aivan kuin muodissa sotilaitten keskuudessa, — niin hillittömiksi saattavat joskus kehittyä ja vakiintua ennakkoluulot. Kesäkuu oli lopullaan, ja meidän oli kohdattava toisemme seuraavana aamuna kello seitsemän, — ja totisesti tapahtui minulle silloin jotakin aivan kuin kohtalokasta. Kun illalla palasin kotiin äkäisenä ja hävyttömänä, suutuin sotamiespalvelijaani Afanasiin ja iskin häntä kaikin voimin kaksi kertaa vasten kasvoja, niin että hänen kasvoistaan alkoi vuotaa verta. Hän ei ollut vielä kauan ollut palveluksessani, ja oli ennenkin tapahtunut, että olin lyönyt häntä, mutta en koskaan noin petomaisen julmasti. Ja uskotteko, rakkaani, siitä on kulunut aikaa jo neljäkymmentä vuotta, mutta nytkin vielä muistelen sitä häveten ja kärsien. Kävin makaamaan, nukuin noin kolme tuntia, nousen, päivä koittaa jo. Nousin äkkiä vuoteesta, en tahtonut enää maata, menin ikkunan luo, avasin sen, — se avautui puutarhaan päin, näen auringon nousevan, on lämmintä, ihanaa, lintujen laulu alkaa helistä. Mitä tämä on, ajattelen, tunnenko sielussani jotakin ikäänkuin häpeällistä ja alhaista? Johtuukohan se siitä, että olen menossa vuodattamaan verta? Ei, ajattelen, ei se tunnu olevan sitäkään. Eiköhän se johdu siitä, että pelkään kuolemaa, pelkään, tulevani surmatuksi? Ei, sitä se ei ole ensinkään, ei sinnepäinkään… Ja samassa minä yht'äkkiä ymmärsinkin mistä oli kysymys: siitä, että minä eilen olin lyönyt Afanasia! Kaikki nousi äkkiä silmieni eteen aivan kuin se olisi tapahtunut uudelleen: hän seisoo edessäni, ja minä lyön häntä minkä jaksan suoraan vasten kasvoja, hänellä on kädet sivuilla, pää suorana, silmät pullollaan aivan kuin rintamassa, hän vavahtaa joka iskulla, mutta ei uskalla edes kohottaa kättään suojakseen, — ja tuo tuommoiseen alennustilaan saatettu olento on ihminen, ja tässä ihminen lyö ihmistä! Millainen rikos! Oli kuin terävä neula olisi tunkeutunut sieluni läpi. Seison siinä kuin hölmistyneenä, aurinko paistaa, pääskyset liitelevät iloisina, lintuset kilvan ylistävät Jumalaa. Peitin molemmin käsin kasvoni, heittäydyin vuoteelle ja aloin ääneeni itkeä. Ja minä muistin silloin veljeni Markelin sekä hänen sanansa ennen kuolemaansa palvelijoille: »Rakkaat ystäväni, miksi te minua palvelette, miksi minua rakastatte, ansaitsenko minä sen, että minua palvellaan?» — »Niin, ansaitsenko minä sen?» nousi äkkiä päähäni. »Todellakin, kuinka minä olen sen arvoinen, että toinen ihminen, samanlainen Jumalan kuva kuin minäkin, minua palvelisi?» Näin tunkeutui mieleeni ensimmäisen kerran elämässäni silloin tämä kysymys. »Äitikulta, emoseni, todellakin on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta, ihmiset vain eivät tiedä tätä, ja jos he oppisivat sen tietämään, — niin heti täällä olisikin paratiisi!» — »Hyvä Jumala, eikö tämäkään ole totta», itken minä ja ajattelen: »Totisesti minä olen kaikkien puolesta syyllinen ja kenties syyllisempi kaikkia muita sekä huonompi kaikkia ihmisiä maailmassa.» Ja yht'äkkiä minä näin koko totuuden kaikessa valossaan: mitä olen menossa tekemään? Olen menossa tappamaan miehen, joka on hyvä, älykäs, jaloluontoinen eikä missään suhteessa syyllinen minuun nähden, ja riistän täten hänen vaimoltaan ainaiseksi onnen, kidutan ja surmaan hänet. Makasin tällä tavoin vuoteella kasvot tyynyyn painettuina enkä ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Äkkiä astuu sisälle toverini, luutnantti, minua noutamaan pistolit mukanaan. »Ahaa», sanoo, »on hyvä, että olet jo noussut, on aika lähteä». Minä tulin levottomaksi ja pääni meni pyörälle, mutta läksimme kuitenkin ulos noustaksemme rattaille. »Odotahan tässä vähän aikaa», sanon hänelle, »poistun silmänräpäykseksi, unohdin kukkaroni». Ja minä juoksin yksinäni takaisin asuntooni, suoraan Afanasin komeroon. »Afanasi», sanon, »minä löin sinua eilen kaksi kertaa vasten kasvoja! Anna minulle anteeksi», sanon. Hän hätkähti aivan kuin olisi pelästynyt, katsoo — ja minä huomaan, että tämä ei riitä, ei ollenkaan riitä, ja äkkiä minä virkapuvussani heittäydyn hänen jalkoihinsa ja painan otsani maahan: »Anna minulle anteeksi!» sanon. Nyt hän aivan jähmettyy: »Teidän ylhäisyytenne, isäkulta, herra, kuinka te… olenko minä sen arvoinen»… ja hän alkoi äkkiä itkeä aivan samoin kuin minä äsken, peitti molemmin käsin kasvonsa, kääntyi ikkunaan päin ja värisi itkusta. Minä juoksin ulos toverini luo, lensin rattaille, »anna mennä!» huudan: »Oletko», huudan hänelle, »nähnyt voittajaa, — semmoinen on nyt edessäsi!» Olin kovin riemuissani, nauroin koko matkan ajan, puhuin puhumistani, en muista enää mitä kaikkea puhuinkaan. Hän katsoo minua: »No niin, veli, olet uljas mies, huomaan, että et häpäise sotilaspukua.» Niin saavuimme paikalle, ja toiset olivat jo siellä, odottivat meitä. Meidät asetettiin paikoillemme kahdentoista askelen päähän toisistamme, hänen oli ensin ammuttava, — seison hänen edessään iloisena, katsellen suoraan häntä kasvoihin, en räpäytä silmääni, rakastaen katson häntä, tiedän mitä teen. Hän laukaisi, luoti raapaisi vain hiukan poskeani ja kosketti korvan taustaa, — »Jumalan kiitos», huudan, »ette tappanut ihmistä!» Ja tartuin omaan pistoliini, käännyin selin ja paiskasin sen metsään. »Siellä», huudan, »on sinun paikkasi!» Käännyin vastustajani puoleen: »Hyvä herra», sanon, »antakaa anteeksi minulle, tyhmälle nuorukaiselle, että syyttä loukkasin teitä ja nyt saatoin teidät ampumaan itseäni. Minä itse olen kymmenen kertaa huonompi kuin te, ehkäpä vieläkin huonompi. Sanokaa tämä sille henkilölle, jota te kunnioitatte enemmän kuin ketään muuta maailmassa.» Tuskin olin tämän lausunut, kun he kaikki kolme alkoivat huutaa: »Hyväinen aika», sanoo vastustajani, hän ihan suuttui, »jos ette tahdo tapella, niin miksi te ollenkaan vaivasitte?» — »Eilen», sanon hänelle, »olin vielä tyhmä, mutta tänään olen viisastunut», näin vastaan hänelle iloisesti. — »Mitä eiliseen tulee», sanoo, »niin uskon sen, — mutta tämänpäiväiseen nähden on vaikeata tehdä teistä johtopäätöstä». — »Bravo», huudan hänelle taputtaen käsiäni, »olen tässäkin samaa mieltä kuin te, olen tämän ansainnut!» — »Ammutteko, hyvä herra, vai ettekö?» — »En ammu, — mutta jos te tahdotte, niin ampukaa vielä kerta, vaikka parempi olisi, että ette ampuisi.» Sekundantitkin huutavat, varsinkin minun sekundanttini: »Tämähän on rykmentin häpäisemistä, kun seisoo kaksintaisteluasennossa ja pyytää anteeksi; jospa vain olisin tämän tietänyt.» Asetuin silloin seisomaan heidän kaikkien eteen enkä enää naura. »Hyvät herrat», sanon, »onko todellakin meidän aikanamme niin ihmeellistä tavata ihminen, joka itse katuu tyhmyyttään ja tunnustaa julkisesti syykseen sen, mihin on syypää?» — »Mutta eihän toki kaksintaisteluasennossa», huutaa sekundanttini taas. »Siinäpä se juuri onkin», vastaan heille, »sepä juuri onkin ihmeellistä, sillä minun olisi pitänyt tunnustaa itseni syylliseksi heti tänne saavuttuamme, jo ennen kuin he ampuivat, eikä olisi pitänyt johdattaa heitä suureen kuolemansyntiin, mutta niin tavattoman säädyttömäksi, sanon, olemme me itse järjestäneet olomme maailmassa, että oli melkeinpä mahdotonta tehdä sitä, sillä vasta sen jälkeen kuin olin antanut heidän ampua itseäni kahdentoista askelen päästä, voivat sanani heille nyt jotakin merkitä, mutta jos minä ennen ampumista heti tänne tultuani olisin sen tehnyt, niin olisi sanottu vain yksinkertaisesti: 'hän on pelkuri, pelästyi pistolia, eikä hänen puheitaan kannata kuunnella'. Hyvät herrat», huudahdin äkkiä kaikesta sydämestäni, »katsokaa ympärillenne Jumalan lahjoja: taivas on kirkas, ilma puhdas, ruoho hempeä, linnut ja koko luonto kauniit ja synnittömät, mutta me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan, me syleilemme silloin toisiamme ja vuodatamme kyyneliä.»… Tahdoin vielä jatkaa, mutta en voinut, hengitykseni salpaantui, oli niin suloista, niin nuorta, sydämessäni tunsin niin suurta onnea, että semmoista en ollut kokenut koskaan elämässäni. »Tämä on kaikki järkevää ja jaloa», sanoo minulle vastustajani, »joka tapauksessa te olette originelli mies». — »Naurakaa», nauroin minäkin hänelle, »mutta myöhemmin ylistätte itsekin». — »Minähän olen valmis», sanoo, »nytkin ylistämään; jos sallitte, niin ojennan teille käteni, sillä te näytätte olevan todellakin vilpitön mies». — »Ei», sanon, »ei tarvitse nyt, vaan myöhemmin, kun minusta on tullut parempi ja minä olen ansainnut kunnioituksenne, ojentakaa silloin kätenne, — teette siinä hyvin». Palasimme kotiin, sekundanttini toruu minua koko matkan, mutta minä suutelen häntä. Heti saivat kaikki toverit tietää asian, kokoontuivat jo samana päivänä minua tuomitsemaan: »Hän on häväissyt sotilaspuvun», sanovat, »ottakoon virkaeron». Ilmaantui puolustajiakin: »Kuitenkinhan hän», sanovat, »antoi ampua itseään». — »Niin, mutta pelkäsi enempää ampumista ja pyysi kaksintaistelun aikana anteeksi.» — »Jos hän olisi pelännyt ampumista», väittävät tähän puolustajat, »niin hän olisi ensin laukaissut pistolinsa, ennenkuin pyysi anteeksi, mutta hän viskasi sen metsään, kun se vielä oli ladattuna; ei, tässä on tapahtunut jotakin muuta, originellia.» Minä kuuntelen, ja mieleni on iloinen heitä katsellessani. »Rakkaat ystäväni ja toverini», sanon, »älkää pelätkö, että minä en pyytäisi eroa virastani, sillä minä olen sen jo tehnyt, olen jo tänä aamuna jättänyt kansliaan erohakemukseni, ja heti kun olen saanut eron, menen luostariin, sitä varten eroankin virastani.» Heti kun olin tämän sanonut, alkoivat he jok'ikinen nauraa täyttä kurkkua: »Olisit sanonut sen jo alussa, no nyt on kaikki selvää, munkkia ei voi tuomita», nauravat nauramistaan, ei ollenkaan ivallisesti, vaan ystävällisesti ja iloisesti, kaikki alkoivat äkkiä pitää minusta, kiihkeimmät syyttäjätkin, ja koko sen kuukauden, mikä meni virkaeron odottamiseen, he melkein kantavat minua käsillään: »Voi sinua, munkki», sanovat. Jokainen lausuu minulle jonkin ystävällisen sanan, alkoivat kehoittaa luopumaan aikeestani ja sääliäkin: »Mitä sinä teetkään itsellesi?» — »Ei», sanovat, »tämä meidän miehemme on urhoollinen, hän antoi ampua itseään ja olisi voinut laukaista oman pistolinsa, mutta hän oli edellisenä iltana nähnyt unen, että hänen oli ruvettava munkiksi, siinä on syy». Aivan samoin kävi kaupungin seurapiireissä. Ennen ei minua juuri oltu huomattukaan, oli vain otettu ystävällisesti vastaan, mutta nyt kaikki kilvan tekivät tuttavuuttani ja alkoivat kutsua luokseen: nauravat minulle, mutta pitävät minusta. Huomautan tässä, että vaikka kaikki silloin puhuivatkin ääneen kaksintaistelustamme, niin esimiehet painoivat asian villaisella, sillä vastustajani oli kenraalimme läheinen sukulainen, ja koska mitään verenvuodatusta ei ollut tapahtunut, vaan koko asia oli ollut kuin leikintekoa ja loppujen lopuksi minä olin pyytänyt virkaeroa, niin koko juttu lyötiinkin leikiksi. Ja minä aloin silloin puhua kaikkien kuullen ja pelkäämättä enkä välittänyt heidän naurustaan, sillä se ei kuitenkaan ollut ilkeätä, vaan hyväntahtoista naurua. Nämä keskustelut tapahtuivat enimmäkseen iltaisin naisseurassa, naiset silloin mieluimmin minua kuuntelivat ja saivat miehetkin kuuntelemaan. »Kuinka on mahdollista, että minä olisin syyllinen kaikkien puolesta», nauraa minulle jokainen päin kasvoja, »voinko minä olla syyllinen esimerkiksi teidän puolestanne?» — »Kuinka», vastaan heille, »voisitte sen tietääkään, kun koko maailma on jo ammoin lähtenyt kulkemaan toista tietä ja kun me pidämme silkkaa valhetta totuutena ja vaadimme muiltakin samanlaista valhetta. Minä olen nyt yhden kerran elämässäni ottanut ja menetellyt vilpittömästi, ja seuraus oli se, että kaikki pitävät minua jossakin määrin löylynlyömänä: vaikka pidättekin minusta, niin kuitenkin te», sanon, »nauratte minulle». — »Kuinka voisi olla pitämättä teistä?» sanoo minulle emäntä nauraen, ja seura siellä on lukuisa. Äkkiä näen naisten joukosta nousevan saman nuoren naisen, jonka takia silloin olin pannut toimeen kaksintaistelun ja jota vielä niin vähän aikaa sitten olin ajatellut morsiamekseni; en ollut huomannutkaan hänen tuloaan nyt tähän illanviettoon. Hän nousi, astui luokseni, ojensi minulle kätensä: »Sallikaa minun», sanoo, »selittää teille, että minä olen ensimmäinen lukeutumaan niihin, jotka eivät naura teille, päinvastoin kyynelsilmin kiitän teitä ja lausun teille kunnioitukseni silloisen käytöksenne johdosta». Hänen miehensäkin tuli silloin luokseni, ja sitten kerääntyivät yht'äkkiä kaikki ympärilleni, olivat miltei suudella minua. Mieleni riemastui, mutta erityisesti kiintyi äkkiä huomioni erääseen herrasmieheen, joka oli jo ikämies ja joka myös tuli luokseni; vaikka tunsin hänet ennestäänkin nimeltä, en ollut koskaan ollut tuttu hänen kanssaan enkä siihen iltaan asti ollut edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan.

d) Salaperäinen vieras

Hän oli jo kauan ollut virassa meidän kaupungissamme, hänellä oli huomattava asema, hän oli kaikkien kunnioittama ja rikas mies, oli tunnettu hyväntekeväisyydestään, oli lahjoittanut melkoisen summan vaivaistaloa ja orpokotia varten ja teki sitäpaitsi paljon hyvää salassa ja toisten tietämättä, mikä kaikki sittemmin hänen kuoltuaan tuli ilmi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen ja ulkomuodoltaan miltei ankaran näköinen; hän oli harvapuheinen; naimisissa hän oli ollut vasta kymmenen vuotta, ja hänen vaimonsa oli vielä nuori; heillä oli kolme pientä lasta. Kun seuraavana iltana istun kotona, niin huoneeni ovi äkkiä avautuu ja huoneeseeni astuu juuri tuo mies.

On huomattava, että silloin en enää asunut entisessä asunnossani, vaan olin heti virkaeroa pyydettyäni muuttanut toiseen, jonka olin vuokrannut eräältä vanhalta vaimolta, virkamiehen leskeltä, ja minua palveli hänen palvelijansa, sillä oli tähän asuntoon vain sentähden muuttanutkin, että olin samana päivänä kuin palasin kaksintaistelusta toimittanut Afanasin takaisin rintamapalvelukseen, sillä minua hävetti katsoa häntä silmiin sen jälkeen, mitä vähän aikaisemmin olin hänelle tehnyt, — siinä määrin on valmistumaton maailman lapsi taipuvainen häpeämään jotakin perin oikeatakin tekoaan.

»Minä», sanoo luokseni saapunut herra, »olen jo muutamana päivänä kuunnellut teitä eri taloissa suurella mielenkiinnolla ja haluaisin lopulta tutustua teihin persoonallisesti puhuakseni kanssanne vielä tarkemmin. Voitteko te, hyvä herra, tehdä minulle niin suuren palveluksen?» — »Voin», sanon, »teen sen suurella mielihyvällä ja pidän sitä erikoisen suurena kunniana», näin puhun hänelle, mutta olen miltei pelästynyt, siinä määrin hän silloin minua ensi katseella hämmästytti. Sillä vaikka minua oli kuunneltu ja osoitettu kohtaani mielenkiintoa, niin ei kukaan vielä ollut lähestynyt minua sisällisesti niin totisena ja ankarana. Mutta tämä oli kaiken lisäksi itse tullut asuntooni. Hän istuutui. »Suuren», jatkoi hän, »luonteen lujuuden huomaan teissä, sillä te ette pelännyt palvella totuutta semmoisessa asiassa, jossa antauduitte vaaraan saada totuutenne tähden osaksenne kaikkien halveksumisen». — »Kenties te ylistätte minua aivan liikaa», sanon hänelle. »Ei, en liioittele», vastaa hän minulle, »uskokaa, että tuommoisen teon suorittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulettekaan. Oikeastaan», jatkaa hän, »vain tämä saikin minut hämmästymään, ja senvuoksi minä olenkin tullut luoksenne. Kuvailkaa minulle, jos vain ette pidä tätä kovin sopimattomana uteliaisuutena minun puoleltani, mitä te nimenomaan tunsitte sillä hetkellä, jolloin te kaksintaistelussa päätitte pyytää anteeksi, jos te suinkin muistatte. Älkää pitäkö kysymystäni kevytmielisenä, päinvastoin minulla tehdessäni tämän kysymyksen on oma salainen tarkoitukseni, jonka luultavasti ilmaisen teille myöhemmin, jos Jumala näkee hyväksi lähentää meitä enemmän toisiimme.»

Kaiken aikaa hänen tätä puhuessaan katsoin häntä suoraan kasvoihin ja aloin yhtäkkiä tuntea häntä kohtaan mitä lujinta luottamusta ja sen lisäksi myös omasta puolestani tavatonta uteliaisuutta, sillä tunsin, että hänellä on sielussaan jokin oma erityinen salaisuutensa.

»Te kysytte, mitä nimenomaan tunsin juuri sinä hetkenä, kun pyysin vastustajaltani anteeksi», vastaan hänelle, »mutta minä kerron mieluummin alusta alkaen teille sen, mitä en vielä ole kertonut toisille», ja minä kerroin hänelle kaikki mitä olin tehnyt Afanasille ja miten olin kumartanut hänelle maahan asti. »Tästä voitte itse nähdä», päätin kertomukseni, »että kaksintaistelun aikana minun jo oli helpompi, sillä olin alkanut jo kotona, ja kun kerran olin tälle tielle lähtenyt, niin kaikki muu sitten ei ollut enää vaikeatakaan, vaan meni iloisesti ja riemukkaasti.»

Kuultuaan kertomuksen hän katsoo minuun kauniisti. »Kaikki tämä», hän sanoo, »on tavattoman mielenkiintoista, ja minä tulen vielä ja yhä uudelleen luoksenne.» Ja siitä lähtien hän alkoi käydä luonani melkein joka ilta. Ja meistä olisi tullut hyvin hyvät ystävät, jos hän olisi puhunut minulle itsestäänkin. Mutta itsestään hän ei puhunut minulle juuri sanaakaan, kyseli vain minua koskevia asioita. Siitä huolimatta minä aloin suuresti pitää hänestä ja ilmaisin hänelle aivan luottavasti kaikki tunteeni ajatellen: mitäpä minun tarvitsee tietää hänen salaisuuksiaan, näenhän muutenkin, että hän on rehellinen mies. Sitäpaitsi hän on niin vakava mies ja paljon vanhempi minua, mutta käy minun, nuorukaisen, luona, eikä ylenkatso minua. Ja paljon hyödyllistä minä olen häneltä oppinut, sillä hän oli hyvin älykäs mies. »Että elämä on paratiisi», sanoo hän minulle yht'äkkiä, »sitä olen jo kauan ajatellut», ja äkkiä hän lisäsi: »Sitähän minä vain ajattelenkin.» Katsoo minua ja hymyilee. »Minä olen», sanoo, »siitä enemmän vakuutettu kuin te, myöhemmin saatte tietää miksi.» Kuuntelen tätä ja ajattelen itsekseni: Hän tahtoo varmaankin ilmaista minulle jotakin. »Paratiisi», hän sanoo, »on kätketty jokaiseen meistä, se piilee nyt minussakin, ja jos tahdon, — niin se huomenna muuttuu minulle todellisuudeksi ja pysyy sitten koko elämäni ajan.» Katson: hän puhuu liikutettuna ja katsoo minuun salaperäisesti, aivan kuin kuulustelisi minua. »Mutta siitä», jatkaa hän, »että jokainen ihminen on kaikkien ja kaiken puolesta syyllinen omien syntiensä lisäksi, siitä te olette lausunut aivan oikean mielipiteen ja tehnyt sen liikuttavaksi, kuinka saatoittekaan äkkiä niin täydellisesti tämän ajatuksen käsittää. Ja totisesti uskon, että kun ihmiset ymmärtävät tämän ajatuksen, niin heille alkaa taivaan valtakunta, ei enää haaveena, vaan todellisuudessa.» — »Mutta milloin», huudahdin minä silloin hänelle surumielin, »tämä toteutuu ja toteutuuko se koskaan? Eikö se ole ainoastaan unelma?» — »Siispä te nyt», hän sanoo, »ette usko, saarnaatte, ettekä usko itse. Tietäkää siis, että ehdottomasti tämä unelma, kuten te sanotte, toteutuu, uskokaa se, mutta se ei toteudu nyt, sillä kaikella tapahtumisella on oma lakinsa. Tämä on henkinen, psykologinen asia. Jos mieli uudistaa maailma, täytyy ihmisten itsensä psyykillisesti kääntyä toiselle tielle. Ennenkuin tulet todellakin jokaisen veljeksi, ei veljeyttä synny. Ei koskaan mikään tiede eikä mikään etu opeta ihmisiä kaikkien tyydytykseksi jakamaan omaisuutensa ja oikeutensa. Aina on jokaisella mielestään vähän, ja aina he tulevat nurisemaan, kadehtimaan ja tuhoamaan toisiaan. Te kysytte, milloin tämä toteutuu. Se toteutuu, mutta sitä ennen pitää inhimillisen eristäytyneisyyden aikakauden päättyä.» — »Minkä eristäytyneisyyden!» kysyn häneltä. — »Sellaisen, joka nyt vallitsee kaikkialla ja varsinkin meidän aikanamme, mutta ei ole vielä kokonaan loppunut eikä sen aika ole tullut. Sillä jokainen pyrkii nyt mahdollisimman paljon erottamaan persoonaansa, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan tulee elämän täyteläisyyden asemesta tulokseksi vain täydellinen itsemurha, sillä oman olemuksensa täydellisyyden määrittelyn sijaan he joutuvat täydelliseen eristäytyneisyyteen. Kaikki meidän aikanamme ovat näet jakaantuneet yksilöihin, jokainen vetäytyy omaan luolaansa, jokainen etääntyy toisista, piiloutuu ja piilottaa sen, mitä hänellä on, ja lopuksi hän nykäisee itse itsensä irti ihmisten joukosta ja sysää itse ihmiset pois luotaan. Hän säästää eristäytyneisyydessään rikkautta ja ajattelee: kuinka voimakas nyt olenkaan ja kuinka turvattu, eikä tiedäkään, mieletön, että kuta enemmän hän säästää, sitä enemmän hän vaipuu itsemurhaavaan voimattomuuteen. Sillä hän on tottunut luottamaan vain itseensä ja on erottautunut kokonaisuudesta yksilöksi, totuttanut sielunsa olemaan uskomatta ihmisten apuun, ihmisiin ja ihmiskuntaan, ja vapisee vain sitä, että menettää rahansa ja sillä hankkimansa oikeudet. Kaikkialla alkaa nykyisin inhimillinen äly ivata ja olla ymmärtämättä sitä, että henkilön persoonallinen turvallisuus ei riipu hänen eristäytyneestä persoonallisesta ponnistuksestaan, vaan yleisestä ihmisten yhteenkuuluvaisuudesta. Mutta käy ehdottomasti niin, että tulee loppu myös tästä kauheasta eristäytyneisyydestä, ja kaikki ymmärtävät samalla kertaa, miten luonnottomasti he ovat erottautuneet toisistaan. Sellainen tulee olemaan ajan henki, ja he ihmettelevät sitä, että olivat olleet niin kauan pimeässä näkemättä valoa. Silloinpa ilmestyykin Ihmisen Pojan ennusmerkki taivaalle… Mutta siihen mennessä täytyy kuitenkin suojella lippua, ja jotenkuten, vaikkapa yksin, pitää ihmisen näyttää esimerkkiä ja johtaa sielunsa eristäytyneisyydestä veljellisen yhteyden sankaripolulle, olkoonpa, että saa siitä vähämielisen nimen. Tämä on tarpeen, jotta suuri ajatus ei kuolisi…»

Tämmöisissä palavissa ja riemastuttavissa keskusteluissa kuluivat iltamme toinen toisensa jälkeen. Minä jätin seurapiiritkin ja aloin paljon harvemmin käydä vieraissa, jotapaitsi aloin myös joutua pois muodista. En sano tätä tuomitakseni, sillä minua rakastettiin edelleen ja minuun suhtauduttiin iloisesti; se seikka, että muoti todellakin on voimakas hallitsija maailmassa, on kuitenkin tunnustettava. Mutta salaperäistä vierastani aloin lopulta katsella ihastuneena, sillä paitsi sitä nautintoa, minkä hänen älykkyytensä minulle tuotti, aloin aavistaa hänen hautovan mielessään jotakin aietta ja valmistautuvan kenties suureen sankaritekoon. Kenties häntä miellytti sekin, että minä en udellut hänen salaisuuttaan enkä kysellyt sitä suoraan enkä vihjailemalla. Huomasin kuitenkin viimein, että häntä itseäänkin näytti alkaneen vaivata halu ilmaista minulle jotakin. Ainakin se alkoi olla hyvin ilmeistä noin kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli alkanut käydä luonani. »Tiedättekö», kysyi hän minulta kerran, »että kaupungilla ollaan hyvin kiinnostuneita meistä molemmista ja ihmetellään, että minä käyn niin usein teidän luonanne; mutta vähätpä heistä, sillä kohta kaikki saa selityksensä.» Toisinaan hän joutui äkkiä tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja tämmöisissä tapauksissa hän miltei aina nousi ja lähti pois. Toisinaan hän katsoo minuun kauan ja läpitunkevasti, — ajattelen: »Nyt hän sanoo jotakin», mutta hän keskeyttää äkkiä katsomisensa ja alkaa puhua jostakin tunnetusta ja tavallisesta asiasta. Usein hän myös alkoi valittaa päänkivistystä. Kerran hän sitten aivan odottamatta, puhuttuaan pitkään ja tulisesti, äkkiä kalpeni, hänen kasvonsa vääristyivät kokonaan ja hän tuijotti minuun jäykin katsein.

»Mikä teidän on», sanon, »etteköhän voi pahoin?» Hän olikin juuri valittanut päänkivistystä.

»Minä… tiedättekö… minä… olen tappanut ihmisen.»

Sen sanottuaan hän hymyili, mutta oli valkea kuin liitu. Miksi hän hymyilee? — tämä ajatus tunki läpi sydämeni, ennenkuin vielä olin mitään tajunnut. Minä itse kalpenin.

»Mitä te puhutte?» huudan hänelle.

»Näettekö», vastaa hän minulle hymyillen yhä kalpeata hymyään, »kuinka vaikeata minun oli sanoa ensimmäinen sana. Nyt olen sen sanonut ja luullakseni päässyt tielle. Lähden sitä kulkemaan.»

Pitkään aikaan en uskonut häntä, eikä lopultakaan totuus minulle valjennut yhdellä kertaa, vaan vasta sitten, kun hän oli kolmena päivänä käynyt luonani ja kertonut minulle kaikki seikkaperäisesti. Pidin häntä mielipuolena, mutta lopuksi kuitenkin asia oli minulle täysin selvä suureksi surukseni ja ihmeekseni. Hän oli tehnyt suuren ja kamalan rikoksen neljätoista vuotta sitten, ja rikoksen uhriksi oli joutunut eräs rikas rouva, nuori ja kaunis tilanomistajan leski, jolla oli kaupunkimatkojaan varten oma talo kaupungissamme. Tuntien suurta rakkautta tätä naista kohtaan hän tunnusti hänelle rakkautensa ja alkoi taivutella häntä menemään kanssansa naimisiin. Mutta nainen oli jo antanut sydämensä toiselle, eräälle huomattavalle ja verraten korkeassa asemassa olevalle sotilaalle, joka sillä kertaa oli sotaretkellä, mutta jota hän odotti pian luokseen palaavaksi. Hän antoi rukkaset ja pyysi kosijaa olemaan käymättä hänen luonaan. Tämä lakkasi käymästä, mutta tuntien hänen talonsa hän tunkeutui sinne yöllä puutarhasta katon kautta hyvin rohkealla tavalla ollen vaarassa tulla huomatuksi. Mutta sangen useinhan käy niin, että tavattoman rohkeasti suoritetut rikokset myös onnistuvat paremmin kuin muut. Hän meni sisälle taloon ullakkoikkunasta ja laskeutui alas asuinhuoneisiin ullakon portaita, tietäen että portaitten päässä oleva ovi palvelijain huolimattomuuden vuoksi ei aina ollut lukossa. Hän luotti tähän leväperäisyyteen, ja tällä kertaa kävikin hänen toiveittensa mukaisesti. Hiivittyään asuinhuoneisiin hän meni pimeässä emännän makuuhuoneeseen, jossa paloi jumalankuvan lamppu. Sattui niinkin, että talon molemmat sisäköt olivat menneet salaa ja lupaa pyytämättä naapurissa saman kadun varrella vietettäviin nimipäiväkekkereihin. Muut palvelijat ja palvelijattaret nukkuivat palvelijain huoneissa ja keittiössä, alakerroksessa. Kun hän näki makaavan naisen, niin intohimo syttyi hänen sydämessään; ja sitten hänet valtasi kostonhimon ja mustasukkaisuuden herättämä vihastus, ja tietämättä mitä teki hän aivan kuin juopunut astui makaavan luo ja työnsi veitsen suoraan tämän rintaan, niin että nainen ei edes huudahtanutkaan. Sitten hän helvetillisen ja rikoksellisen kavalasti laittoi niin, että epäluulo kohdistuisi palvelijoihin: otti murhatun kukkaron, avasi avaimilla, jotka hän otti tyynyn alta, hänen lipastonsa ja otti sieltä erinäisiä esineitä juuri sillä tavoin kuin sivistymätön palvelija olisi tehnyt, toisin sanoen: jätti arvopaperit paikoilleen ja otti vain rahat, otti muutamia isompia kultaesineitä, mutta jätti kymmenen kertaa kallisarvoisemmat pikkuesineet ottamatta. Hän otti myös yhtä ja toista itselleen muistoksi, mutta siitä enemmän edempänä. Tehtyään tämän kauhean teon hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin. Ei seuraavana päivänä, jolloin asiasta nousi hälinä, eikä koskaan myöhemmin koko hänen elämänsä aikana kenenkään päähänkään pälkähtänyt kohdistaa epäluuloja todelliseen tihutyön tekijään! Eikä kukaan tietänyt hänen rakkaudestaankaan vainajaan, sillä hän oli aina ollut luonteeltaan harvapuheinen ja juro, eikä hänellä ollut ketään ystävää, jolle olisi avannut sydämensä. Häntä pidettiin yksinkertaisesti murhatun tuttuna eikä aivan läheisenäkään, sillä viimeisten kahden viikon aikana hän ei ollut käynyt tämän luona. Ruvettiin heti epäilemään vainajan palvelijana olevaa maaorjaa Pjotria, ja kaikki asianhaarat vahvistivat tätä epäluuloa, sillä tämä palvelija tiesi, eikä vainajakaan ollut sitä salannut, että emäntä aikoi antaa hänet sotamieheksi, koska hänen oli talonpojistaan annettava rekryyttejä ja koska Pjotr oli yksinäinen mies ja sitäpaitsi huonokäytöksinen. Oli kuultu Pjotrin äkäpäissään juopuneena kapakassa uhanneen tappaa emäntänsä. Kaksi päivää ennen emäntänsä kuolemaa oli Pjotr karannut talosta ja elänyt kaupungilla tietymättömissä. Murhan jälkeisenä päivänä hänet löydettiin maantieltä aivan kaupungin luota sikahumalassa, taskussaan veitsi ja oikea kämmen jostakin syystä veren tahrimana. Hän väitti veren tulleen nenästään, mutta häntä ei uskottu. Sisäköt myönsivät tehneensä itsensä syypäiksi siihen, että olivat olleet keinuissa ja että ulko-ovi kuistissa oli ollut lukitsematta siihen asti, kunnes he palasivat kotiin. Ilmeni vielä monta muutakin tämänkaltaista seikkaa, ja niiden nojalla otettiin viaton palvelija kiinni. Hänet vangittiin, ja oikeudenkäynti alkoi, mutta viikon kuluttua vanki sairastui kuumeeseen ja kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta. Siihen asia päättyi, kaikki jäi Jumalan huostaan, ja kaikki, niin tuomarit ja esivalta kuin yhteiskuntakin, jäivät vakuutetuiksi siitä, että rikosta ei ollut tehnyt kukaan muu kuin kuollut palvelija. Mutta tämän jälkeen alkoi rangaistus.

Salaperäinen vieras, joka nyt oli ystäväni, kertoi minulle, että alussa hänellä ei juuri ollenkaan ollut omantunnon vaivoja. Hänen oli pitkän aikaa paha olla, mutta ainoastaan sen tähden, että oli tappanut rakkaan naisen, että tätä ei enää ollut olemassa, että tappaessaan hänet oli tappanut lempensäkin, intohimon jäädessä edelleen palamaan hänen veressään. Mutta että hän oli vuodattanut viatonta verta ja että hän oli tappanut ihmisen, sitä hän ei silloin juuri ollenkaan ajatellut. Ajatus, että hänen uhristaan olisi tullut toisen puoliso, tuntui hänestä mahdottomalta, ja sentähden hän oli pitkät ajat tunnossaan vakuutettu siitä, ettei ollut voinut menetellä toisin. Häntä vaivasi alussa jonkin verran palvelijan vangitseminen, mutta vangin pikainen sairastuminen ja kuolema rauhoittivat häntä, sillä aivan ilmeisesti tämä (niin hän ajatteli silloin) ei ollut kuollut vangitsemisen johdosta eikä pelästyksestä, vaan vilustuksesta johtuneeseen tautiin, jonka hän oli saanut karkumatkoillaan maatessaan koko yön sikahumalassa kostealla maalla. Varastetut esineet ja rahat eivät häntä paljoa vaivanneet, sillä (niin hän ajatteli edelleen) varkaus ei ollut tapahtunut voitonhimosta, vaan sen tarkoituksena oli ollut johtaa epäluulot toisaalle. Varastettu rahamäärä oli taas vähäinen, ja tämän määrän sekä vielä paljon enemmän hän lahjoitti kaupunkiimme perustettavaa vaivaistaloa varten. Hän teki sen vartavasten rauhoittaakseen omaatuntoaan varkauden johdosta, ja omituista kyllä, hän sai todellakin mielelleen rauhan joksikin, vieläpä melkoisen pitkäksi aikaa, — hän kertoi itse minulle siitä. Sitten hän antautui uutterasti virkatoimiin, pyrki itse huolia tuottavaan ja vaikeaan tehtävään, joka vei häneltä parin vuoden ajan, ja lujaluontoinen kun oli, melkein unohti mitä oli tapahtunut; kun se muistui hänen mieleensä, niin hän koetti olla sitä kokonaan ajattelematta. Hän alkoi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, teki paljon aloitteita ja uhrasi paljon varoja meidän kaupungissamme, tuli tunnetuksi pääkaupungeissakin, valittiin Moskovassa ja Pietarissa sikäläisten hyväntekeväisyysyhdistysten jäseneksi. Mutta yhä enemmän alkoi hänen ajatuksiaan askarruttaa tuska, joka oli hänelle ylivoimainen. Hän mieltyi erääseen kauniiseen ja järkevään tyttöön ja meni pian naimisiin tämän kanssa toivoen saavansa naimisellaan karkoitetuksi yksinäisyytensä surumielisyyden sekä astumalla uudelle tielle ja täyttämällä hartaasti velvollisuutensa vaimoaan ja lapsiaan kohtaan irtautuvansa kokonaan vanhoista muistoista. Mutta kävikin aivan päinvastoin kuin hän oli odottanut. Jo avioliiton ensimmäisenä kuukautena alkoi häntä lakkaamatta kiusata ajatus: »Vaimoni rakastaa minua, mutta entä jos hän saisi tietää?» Kun vaimo tuli ensimmäisen kerran raskaaksi ja ilmoitti hänelle tämän, niin hän äkkiä huolestui: »Annan hengen, mutta olen itse riistänyt toiselta hengen.» Tuli lapsia: »Kuinka minä uskallan rakastaa, opettaa ja kasvattaa heitä, kuinka voin puhua heille hyveestä: minä olen vuodattanut verta.» Lapset kasvavat suloisina, tekee mieli hyväillä heitä: »Minä en voi katsoa heidän viattomia, kirkkaita kasvojaan; en ole sen arvoinen.» Viimein alkoi hänen eteensä uhkaavana ja katkerana astua hänen murhaamansa uhrin veri, sen nuori, tuhottu elämä, veri, joka huusi kostoa. Hän alkoi nähdä kamalia unia. Mutta hänellä oli luja sydän, ja hän kesti tuskan kauan: »Sovitan kaikki tällä salaisella kärsimykselläni.» Mutta turha oli tämäkin toivo: mitä pitemmälle aika kului, sitä kovemmaksi tuli kärsimys. Yhteiskunnassa alettiin häntä kunnioittaa hänen hyväntekeväisyytensä tähden, vaikka kaikki pelkäsivätkin hänen ankaraa ja synkkää luonnettaan, mutta kuta enemmän häntä kunnioitettiin, sitä sietämättömämmäksi kävi hänen olonsa. Hän tunnusti minulle aikoneensa tappaa itsensä. Mutta sen asemesta alkoi hänen mieleensä kangastella toinen unelma, — unelma, jota hän alussa piti mahdottomana ja järjettömänä, mutta joka lopulta niin imeytyi hänen sydämeensä, että hän ei voinut sitä reväistä irti. Hän unelmoi tämmöistä: hän nousee, astuu kansan eteen ja ilmoittaa kaikille tappaneensa ihmisen. Kolmisen vuotta hän oli hautonut tätä haavetta, se väikkyi hänen mielessään alati eri muodoissa. Viimein hän alkoi koko sydämestään uskoa, että ilmoittamalla rikoksensa hän ehdottomasti lääkitsee sielunsa ja saa rauhan lopullisesti. Mutta tultuaan tästä vakuutetuksi hän tunsi sydämensä kauhistuvan, sillä miten hän panisi sen toimeen? Silloin sattui tuo tapaus minun kaksintaistelussani. »Teitä katsellessani olen nyt tehnyt päätökseni.» Katson häneen.

»Saattoiko todellakin», huudahdin hänelle käsiäni yhteen lyöden, »niin pieni tapahtuma synnyttää teissä tuommoisen päättäväisyyden?»

»Päätökseni on ollut syntymässä kolme vuotta», vastaa hän minulle, »ja teidän tapauksenne antoi sille vain sysäyksen. Teitä katsellessani minä soimasin itseäni ja aloin kadehtia teitä.» Hän lausui tämän minulle melkein tylysti.

»Mutta eihän teitä uskota», huomautin. »Siitä on kulunut neljätoista vuotta.»

»Minulla on todistuksia, sangen hyviä. Esitän ne.»

Minä aloin silloin itkeä ja suutelin häntä.

»Ratkaiskaa minulle yksi asia, yksi asia», sanoi hän minulle (aivan kuin kaikki nyt olisi riippunut minusta), »vaimo, lapset! Vaimoni kenties kuolee surusta, ja lapset, vaikka eivät menetäkään aatelisarvoa eivätkä omaisuuttaan, — ovat kuitenkin pakkotyövangin lapsia kaiken ikänsä. Ja millaisen muiston, millaisen muiston jätänkään heidän sydämiinsä itsestäni!»

Olen vaiti.

»Erota heistä, jättää iäksi? Sehän on iäksi, iäksi.»

Istun ääneti ja luen itsekseni rukousta. Nousin viimein, minua oli alkanut peloittaa.

»No mitä?» hän katsoo minuun.

»Menkää», — sanon, — »ilmoittakaa ihmisille. Kaikki menee ohitse, totuus yksin jää. Lapset ymmärtävät suuriksi kasvettuaan, kuinka paljon jaloutta oli suuressa päättäväisyydessänne.»

Hän lähti silloin luotani niinkuin todellakin olisi tehnyt päätöksensä. Mutta kuitenkin hän kävi sen jälkeen luonani yli kahden viikon aikana aivan joka ilta, valmistautui yhä eikä päässyt päätökseen. Hän kidutti sydämeni pahanpäiväiseksi. Saapuu joskus lujana ja sanoo liikutettuna:

»Tiedän, että paratiisi alkaa minulle, alkaa heti, kun teen ilmoitukseni. Neljätoista vuotta olen ollut helvetissä. Tahdon kärsiä. Otan kärsimyksen ja alan elää. Vääryydellä voi mennä maailman läpi, mutta ei palata takaisin… Nyt en uskalla rakastaa lähimmäistäni enkä edes lapsianikaan. Herra Jumala, ymmärtäväthän lapseni kenties, mitä kärsimykseni ovat minulle maksaneet, eivätkä tuomitse minua! Jumala ei ole voimassa, vaan totuudessa.»

»Kaikki ymmärtävät teidän sankaritekonne», sanon hänelle, »jos eivät ymmärrä nyt, niin ymmärtävät myöhemmin, sillä te olette palvellut korkeinta totuutta, maallisen yläpuolella olevaa…»

Ja hän lähtee luotani ikäänkuin lohdutettuna, mutta seuraavana päivänä hän tulee taas äkkiä ilkeänä, kalpeana, puhuu pilkallisesti:

»Joka kerta kun tulen teille, te katsotte niin uteliaana: Vieläkäänkö, muka, ei ole ilmoittanut? Odottakaa, älkää kovin halveksiko. Ei sitä ole niin helppoa tehdä kuin teistä näyttää. Kenties en ollenkaan teekään sitä. Ettehän te silloin mene ilmiantamaan minua, vai mitä?»

Mutta minä en suinkaan uskaltanut katsoa häntä ymmärtämättömän uteliaasti, vaan pelkäsinpä katsahtaakin häneen. Olin niin kiusaantunut, että olin sairas, ja sieluni oli kyynelien vallassa. En saanut enää unta öisin.

»Tulen», jatkaa hän, »vaimoni luota. Ymmärrättekö, mitä vaimo on? Kun läksin, huusivat lapset minulle: 'Hyvästi, isä, tulkaa pian takaisin lukemaan kanssamme Lukemisia Lapsille.' Ei, te ette ymmärrä tätä! Toisen hätä ei lisää älyä.»

Hänen silmänsä alkoivat säkenöidä, huulet vavahtelivat. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että sillä olevat esineet hypähtelivät, — hän oli niin lempeä mies, ensikertaa hänelle sattui tämmöistä.

»Ja onko tarpeellista?» hän huudahti. »Onko se tarpeellista? Eihän ketään tuomittu, ei ketään lähetetty minun sijastani pakkotyöhön, palvelija kuoli tautiin. Vuodattamastani verestä ovat rangaistuksena minulle olleet kärsimykseni. Eikä minua uskotakaan, ei mitään todistuskappaleitani uskota. Onko tarpeellista ilmoittaa, onko tarpeellista? Vuodattamani veren tähden olen valmis kärsimään tuskia vielä koko elämäni ajan, kunhan vain en vie vaimoni ja lasteni onnea. Onko oikein tuhota heidät itseni mukana? Emmeköhän me erehdy? Missä tässä on totuus? Ja ymmärtävätkö ihmiset tämän totuuden, antavatko he sille arvoa, kunnioittavatko he sitä?»

»Hyvä Jumala!» ajattelen itsekseni, »hän ajattelee ihmisten kunnioitusta tämmöisenä hetkenä!» Ja niin sääli tuli minun silloin häntä, että olisin ollut valmis jakamaan hänen kohtalonsa vain tehdäkseni hänen olonsa helpommaksi. Huomaan hänen olevan aivan kuin poissa suunniltaan. Minä kauhistuin, sillä minä ymmärsin en vain järjelläni, vaan elävällä sielullani, mitä tuommoinen päättäväisyys maksaa.

»Ratkaiskaa toki kohtaloni!» huudahti hän taas.

»Menkää ja ilmoittakaa», kuiskasin minä hänelle. En jaksanut lausua sitä ääneen, mutta kuiskaukseni oli luja. Otin pöydältä evankeliumin venäläisen käännöksen ja näytin hänelle Johanneksen evankeliumin 12:nnen luvun 24:ttä värssyä:

»Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Olin juuri ennen hänen tuloaan lukenut tämän paikan.

Hän luki. »Totta on», sanoo, mutta hymyilee katkerasti. »Niin, näissä kirjoissa», sanoo vähän vaiti oltuaan, »on ihmeellisiä asioita. On helppo työntää ne nenän alle. Ja kuka onkaan ne kirjoittanut, ihmisetkö tosiaankin?»

»Pyhä Henki on kirjoittanut», sanon.

»Teidän on helppo laverrella», hymähti hän vielä, mutta nyt jo miltei vihamielisesti. Otin taas kirjan, avasin siitä toisen paikan ja näytin hänelle Hebrealaisepistolan 10:nnen luvun 31:ttä värssyä. Hän luki: »Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.»

Hän luki sen ja viskasi samassa kirjan pois. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista.

»Hirmuisen värssyn», sanoo, »valitsittekin, muuta ei voi sanoa.» Hän nousi tuoliltaan. »No», sanoo, »hyvästi, kenties en tule enää… paratiisissa tapaamme. Siitä on siis neljätoista vuotta, kun 'lankesin elävän Jumalan käsiin', — niin siis näitä neljäätoista vuotta nimitetään. Huomenna pyydän noita käsiä päästämään minut irti…»

Tahdoin syleillä ja suudella häntä, mutta en uskaltanut, — hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet, että oli vaikeata niitä katsoakin. Hän lähti ulos. Herra Jumala, ajattelin minä, mihin on ihminen lähtenyt! Laskeuduin polvilleni jumalankuvan eteen ja vuodatin hänen puolestaan kyyneliä Pyhälle Neitsyelle, ainaiselle puoltajalle ja auttajalle. Oli kulunut noin puoli tuntia siitä, kun olin kyynelsilmin rukoillut, ja oli jo myöhäinen yön hetki, noin kello kahdentoista tienoissa. Äkkiä näen oven avautuvan, ja hän astuu taas sisälle. Minä hämmästyn.

»Missä olette ollut?» kysyn häneltä.

»Minä», hän sanoo, »minä luullakseni unohdin jotakin… kaiketi nenäliinan… No, vaikka en olekaan mitään unohtanut, niin antakaahan istahtaa.»

Hän istuutui tuolille. Seison hänen edessään. »Istuutukaa», hän sanoo, »tekin». Minä istuuduin. Istuimme noin kaksi minuuttia, hän katsoi minuun kiinteästi ja hymähti äkkiä, muistan sen, sitten nousi, syleili minua voimakkaasti ja suuteli…

»Muista», hän sanoo, »miten tulin sinun luoksesi toistamiseen. Kuuletko, muista se!»

Ensimmäisen kerran hän sinutteli minua. Sitten hän poistui. »Huomenna», ajattelin.

Niin tapahtuikin. En tietänyt sinä iltana, että seuraava päivä sattui olemaan hänen syntymäpäivänsä. Minä en ollut voinut sitä keneltäkään kuulla. Sinä päivänä hänellä joka vuosi oli paljon vieraita, sinne saapui koko kaupunki. Saapuivat nytkin. Ja silloin päivällisen jälkeen hän astuu huoneen keskelle kädessä paperi — asianmukainen ilmoitus viranomaisille. Ja koska hänen esimiehensä olivat siellä saapuvilla, niin hän luki ääneen paperin kaikille kokoontuneille, ja siinä oli koko rikos kuvattu yksityiskohtaisesti. »Julmurina erotan itseni ihmisten yhteydestä, Jumala on lähestynyt minua», hän lopetti kirjoituksensa, »tahdon kärsiä!» Samassa hän toi esille ja pani pöydälle kaikki, millä aikoi todistaa rikoksensa ja mitä oli säilyttänyt neljätoista vuotta: murhatun kultaesineet, jotka hän oli anastanut johtaakseen epäluulot pois itsestään, nimittäin murhatun kaulasta otetun medaljongin ja ristin, — medaljongissa vainajan sulhasen kuva, murhatun muistikirjan ja lopuksi kaksi kirjettä: sulhasen kirjeen murhatulle, jossa hän ilmoittaa pian palaavansa, ja vainajan vastauksen tähän kirjeeseen, jonka hän oli aloittanut ja jättänyt keskeneräisenä pöydälle lähettääkseen sen seuraavana päivänä. Molemmat kirjeet oli murhaaja ottanut mukaansa, — miksi? Miksi hän oli säilyttänyt niitä neljätoista vuotta, sen sijaan että olisi hävittänyt ne langettavina todistuskappaleina? Ja kävi näin: kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat, eikä kukaan tahtonut uskoa, vaikka kaikki olivat kuunnelleet tavattomalla mielenkiinnolla, mutta pitäen kaikkea sairaan puheena; ja muutaman päivän kuluttua oli yleisenä mielipiteenä kaikissa taloissa, että miesparka oli menettänyt järkensä. Viranomaisten ja tuomarien oli pakko ryhtyä asiaan, mutta se pysähtyi heidänkin käsissään alkuunsa: vaikka todisteiksi tuodut esineet ja kirjeet panivatkin ajattelemaan, niin tultiin tässäkin siihen johtopäätökseen, että jos nämä todistuskappaleet osoittautuisivatkin oikeiksi, niin yksistään niiden perusteella ei kuitenkaan voisi nostaa lopullista syytettä. Olihan mahdollista, että hän oli saanut kaikki nämä esineet vainajalta itseltään tämän tuttuna ja hyvässä luottamuksessa. Sain muuten kuulla, että monet surmatun tutut ja sukulaiset myöhemmin totesivat esineet oikeiksi ja että tässä suhteessa ei ollut mitään epäilemistä. Mutta tämän jutun ei oltu sallittu nytkään päästä oikealle tolalle. Viiden päivän kuluttua tuli kaikkien tietoon, että tuo niin paljon kärsinyt mies oli sairastunut ja että hänen henkensä oli vaarassa. Mihin tautiin hän oli sairastunut, sitä en voi selittää: puhuttiin sydämen toiminnan häiriintymisestä, mutta saatiin tietää, että paikalle kutsutut lääkärit potilaan vaimon pyynnöstä olivat tarkastaneet myös hänen sielullisen tilansa ja tulleet siihen päätökseen, että alkava mielenhäiriö oli todettavissa. Minä en ilmaissut mitään, vaikka kimppuuni käytiinkin kyselyin, mutta kun tahdoin mennä häntä katsomaan, niin monet minua kovasti moittivat, varsinkin hänen vaimonsa: »Tehän», sanoi hän minulle, »saatoitte hänet pois tasapainosta, hän oli jo aikaisemminkin synkkä, ja viime vuonna kaikki huomasivat hänessä tavatonta kiihtymystä ja hän käyttäytyi omituisesti, ja juuri silloin te syöksitte hänet turmioon: te olette hänen kanssaan lukemalla pannut hänen päänsä pyörälle, hän istui luonanne kokonaisen kuukauden.» Eikä vain hänen vaimonsa, vaan kaikki kaupunkilaiset kävivät kimppuuni ja syyttivät minua: »Te olette syynä kaikkeen», sanovat. Minä olen vaiti, mutta iloitsen myös sielussani, sillä näin Jumalan epäämättömän armon kohdanneen miestä, joka oli noussut itseänsä vastaan ja itseään rangaissut. Enkä voinut uskoa, että hän oli menettänyt järkensä. Viimein päästettiin minutkin hänen luokseen, hän oli itse sitä hartaasti halunnut sanoakseen minulle jäähyväiset. Astuin sisälle ja näin heti, että ei vain hänen päivänsä, vaan tunnitkin olivat luetut. Hän oli heikko, keltainen, kädet vapisevat, hän läähättää, mutta on lempeän ja iloisen näköinen.

»Se on täytetty!» lausui hän minulle. »Jo kauan olen halunnut nähdä sinua, miksi et ole tullut?»

En ilmoittanut hänelle, että minua ei ollut päästetty hänen luokseen.

»Jumala on säälinyt minua ja kutsuu luokseen. Tiedän nyt kuolevani, mutta tunnen riemua ja rauhaa ensimmäisen kerran niin monen vuoden jälkeen. Heti tunsin sielussani paratiisin, kun täytin sen, mitä piti. Nyt uskallan rakastaa lapsiani ja suudella heitä. Minua ei uskota eikä kukaan ole uskonut, ei vaimoni eivätkä tuomarini; eivät lapsenikaan koskaan usko. Näen siinä Jumalan armon lapsiani kohtaan. Kuolen, ja nimeni jää heille tahrattomaksi. Mutta nyt aavistan jo Jumalan, sydän riemuitsee kuin paratiisissa… olen täyttänyt velvollisuuteni…»

Hän ei voi puhua, hengitys tukahtuu, hän puristaa lämpimästi kättäni, katsoo minua palavin silmin. Mutta emme keskustelleet kauan, hänen vaimonsa pistäytyi tavan takaa meitä katsomassa. Hän ennätti kuitenkin kuiskata minulle:

»Muistatko, miten minä silloin toistamiseen tulin luoksesi sydänyöllä? Käskin sinua vielä panemaan sen mieleesi. Tiedätkö, miksi silloin tulin? Tulin tappaakseni sinut!»

Minä hätkähdin.

»Minä läksin silloin luotasi pimeään, kuljeskelin kaduilla ja kamppailin itseni kanssa. Ja äkkiä tunsin sinua kohtaan niin suurta vihaa, että sydämeni tuskin jaksoi sitä kestää. 'Nyt', ajattelen, 'hän yksin on sitonut minut ja on minun tuomarini, en voi enää vapautua huomisesta rangaistuksestani, sillä hän tietää kaikki.' Ei se ollut sitä, että olisin pelännyt sinun ilmiantavan minut (ei ollut ajatustakaan sinnepäin), vaan ajattelin: kuinka voin katsoa häneen, jos en ilmianna itseäni? Ja vaikka sinä olisit ollut maailman ääressä, mutta elossa, niin se ei olisi muuttanut asiaa; se ajatus oli sietämätön, että sinä olit elossa ja tiedät kaikki sekä tuomitset minut. Vihasin sinua, niinkuin sinä olisit ollut kaiken alkuna ja kaikkeen syypää. Palasin silloin luoksesi, muistan, että pöydälläsi oli tikari. Istuuduin ja pyysin sinua istuutumaan ja ajattelin kokonaisen minuutin. Jos olisin tappanut sinut, niin olisin joka tapauksessa ollut turmion oma tämän murhan tähden, vaikka en olisikaan ilmaissut entistä rikostani. Mutta sitä minä en ollenkaan ajatellut enkä tahtonut ajatella sillä hetkellä. Minä vain vihasin sinua ja tahdoin kostaa sinulle kaikin voimin kaikesta. Mutta Jumalani voitti perkeleen sydämessäni. Tiedä kuitenkin, että sinä et koskaan ole ollut lähempänä kuolemaa.»

Viikon kuluttua hän kuoli. Hänen ruumisarkkuaan saattoi hautaan koko kaupunki. Esipappi puhui liikuttavia sanoja. Murehdittiin kaameata sairautta, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Mutta koko kaupunki nousi minua vastaan, kun hänet oli haudattu, eikä minua enää tahdottu nähdä taloissa vieraana. Tosin jotkut, alussa harvalukuiset, mutta sitten yhä useammat, alkoivat uskoa tosiksi hänen selityksiään ja rupesivat yhä enemmän käymään luonani ja kyselemään suurella uteliaisuudella ja halulla: sillä ihminen näkee mielellään vanhurskaan lankeemuksen ja hänen häpeänsä. Mutta minä olin vaiti ja poistuin kohta koko kaupungista, ja viiden kuukauden kuluttua Herra Jumala soi minun astua varmalle ja oikealle tielle, ja minä siunaan näkymätöntä kättä, joka minut niin selvästi tälle tielle ohjasi. Mutta paljon kärsinyttä Jumalan palvelijaa Mikaelia olen muistanut rukouksissani joka päivä hamaan tähän päivään saakka.

3.

Luostarinvanhin Zosiman keskusteluja ja opetuksia

e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään

— Isät ja opettajat, mitä on munkki? Sivistyneessä maailmassa tämän sanan lausuvat meidän päivinämme toiset ivallisesti ja jotkut haukkumasananakin. Ja sitä enemmän, kuta pitemmälle aika kuluu. Totta on, ah, totta, että paljon on munkkien joukossa laiskoittelijoita, hekumoitsijoita, nautiskelijoita ja julkeita kulkureita. Näitä osoittavat sivistyneet maallikot: »Te olette laiskureita ja hyödyttömiä yhteiskunnan jäseniä, elätte toisten työstä, olette häpeämättömiä kerjäläisiä.» Ja miten paljon kuitenkin onkaan munkkien joukossa nöyriä ja lempeitä, semmoisia, jotka hartaasti haluavat yksinäisyyttä ja palavaa rukousta hiljaisuudessa. Näitä mainitaan vähemmän, vieläpä heistä kokonaan vaietaankin, ja kuinka hämmästyttäisiinkään, jos sanon, että nämä lempeät ja yksinäisyydessä rukousta haluavat kenties kerran vielä tuottavat pelastuksen Venäjän maalle! Sillä totisesti he ovat hiljaisuudessa valmistuneet »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kristuksen kuvan he säilyttävät siihen saakka yksinäisyydessään loistossansa ja väärentämättömänä, Jumalan totuuden puhtaudessa, semmoisena kuin sen ovat jättäneet ikivanhoista ajoista isät, apostolit ja marttyyrit, ja tarpeen tullen he tuovat sen esille maailman horjuvalle totuudelle. Tämä on suuri ajatus. Idästä tämä tähti nousee.

Tämmöinen on ajatukseni munkista, ja onko se väärä, onko se pöyhkeilevä? Katsokaa maallisia ja koko Jumalan kansan yläpuolelle asettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja Hänen totuutensa väärentynyt? Heillä on tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu tunteista. Mutta hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, on kokonaan kielletty, karkoitettu jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä vihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viime aikoina, ja mitä me näemme tässä heidän vapaudessaan: ainoastaan orjuutta ja itsemurhaa! Sillä maailma sanoo: »Sinulla on haluja ja sentähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin kaikkein ylhäisimmillä ja rikkaimmilla ihmisillä. Älä pelkää tyydyttää niitä, vaan lisääkin niiden lukumäärää», — siinä on maailman nykyinen oppi. Siinä he näkevät vapauden. Ja mikä on seurauksena tästä oikeudesta lisätä halujaan? Rikkailla eristäytyneisyys ja henkinen itsemurha, köyhillä — kateus ja murha, sillä oikeudet on annettu, mutta keinoja halujen tyydyttämiseen ei vielä ole osoitettu. Vakuutetaan maailman ajan kuluessa yhä enemmän yhtyvän ja liittyvän veljelliseksi kokonaisuudeksi sen johdosta, että se lyhentää välimatkat, siirtää ilman halki ajatuksia; voi, älkää uskoko tuommoiseen ihmisten yhtymiseen. Käsittäessään vapauden halujen lisäämiseksi ja nopeaksi tyydyttämiseksi he väärentävät luontonsa, sillä he synnyttävät itsessään paljon järjettömiä ja typeriä pyyteitä, tottumuksia ja mielettömiä päähänpistoja. He elävät vain kadehtiakseen toisiaan, hekumoidakseen ja pöyhkeilläkseen. Päivällisten, huviretkien, vaunujen, virka-arvojen ja orjamaisten mielistelijäin merkitys on heille niin suuri, että he pitävät semmoista välttämättömyytenä, jonka takia uhraavat henkensä, kunnian ja ihmisrakkauden saadakseen tämän välttämättömyyden tyydytetyksi, vieläpä tappavat itsensä, jos eivät voi sitä tyydyttää. Niillä, jotka eivät ole rikkaita, näemme samaa, kun taas köyhät tukahduttavat halujensa tyydyttämättömyyden ja kateutensa juoppouteen. Mutta pian he viinan asemesta juovat verta, siihen heitä johdetaan. Minä kysyn teiltä: onko tämmöinen ihminen vapaa? Olen tuntenut erään »aatteen soturin», joka itse kertoi minulle, että kun hänelle vankilassa ei annettu tupakkaa, niin sen riistäminen kiusasi häntä niin, että hän oli vähällä mennä ja hylätä »aatteensa», kunhan vain saisi tupakkaa. Mutta tämmöinen sanoo: »Menen taisteluun ihmisyyden puolesta.» No, mihin tuollainen menee ja mihin hän kelpaa? Ehkä tekemään jonkin nopeasti suoritettavan teon, mutta kauan hän ei jaksa kestää. Eikä ole ihme, että he vapauden asemesta ovat joutuneet orjuuteen, ja sen sijaan, että palvelisivat veljesrakkautta ja ihmisten yhdistymistä, päinvastoin ovat joutuneet erottautuneisuuteen ja eristäytyneisyyteen, niinkuin nuoruudessani minulle puhui salaperäinen vieraani ja opettajani. Ja sentähden maailmassa yhä enemmän ja enemmän sammuu ajatus ihmiskunnan palvelemisesta, ihmisten veljeydestä ja yhteenkuuluvaisuudesta, ja totisesti tätä ajatusta ivataankin, sillä kuinka voi luopua tottumuksistaan, minne menee tuo vanki, jos hän on siinä määrin tottunut tyydyttämään lukemattomia halujaan, jotka hän itse on keksinyt? Hän on eristäytynyt, eikä hänellä ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Ja niin on jouduttu siihen, että tavaraa on kertynyt enemmän, mutta iloa on alkanut olla vähemmän.

Toista on munkin ura. Kuuliaisuudelle, paastolle ja rukoukselle nauretaan, mutta niissä kuitenkin on tie oikeaan, todelliseen vapauteen: minä leikkaan itsestäni pois liiat ja tarpeettomat halut, taltutan ja alistan kuuliaisuuden alle itserakkaan ja ylpeän tahtoni, ja saavutan sillä tavoin Jumalan avulla, hengen vapauden ja sen mukana myös hengen ilon! Kumpi heistä on soveliaampi kohottamaan suuren ajatuksen ja lähtemään sen palvelukseen, — eristäytynyt rikas mies vaiko tämä esineitten ja tottumusten tyrannivallasta vapautunut henkilö? Munkkia moititaan hänen eristäytymisestään: »Sinä olet eristäytynyt pelastaaksesi itsesi luostarin seinien sisällä ja olet unhottanut veljellisen ihmiskunnan palvelemisen.» Mutta katsokaamme vielä, kumpi enemmän edistää veljesrakkautta. Sillä emme me ole eristäytyneitä, vaan he, vaikka he eivät näe sitä. Mutta meidän joukostamme on jo vanhastaan lähtenyt kansan toimenmiehiä, miksi siis niitä ei voisi olla nytkin? Samat nöyrät ja lempeät paastoojat ja vaikenijat nousevat ja lähtevät suorittamaan suurta työtä. Kansa on Venäjän pelastus. Venäläinen luostari taas on ikivanhoista ajoista pitänyt yhtä kansan kanssa. Jos kansa on eristäytynyt, niin silloin mekin olemme eristäytyneitä. Kansa uskoo meidän tavallamme, mutta henkilö, joka ei usko, ei meillä Venäjällä saa mitään toimeen, vaikka hän olisi vilpitön sydämeltään ja nerokas älyltään. Muistakaa tämä. Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi oikeauskoinen Venäjä. Mutta vaalikaa kansaa ja varjelkaa sen sydäntä. Hiljaisuudessa kasvattakaa sitä. Se on teidän munkki-urotyönne, sillä tämä kansa on jumalinen.

f) Yhä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi

— Herra Jumala, kuka väittääkään, ettei kansassakin olisi syntiä. Turmeluksen palo leviää aivan silminnähtävästi, joka hetki, se tulee ylhäältäpäin. Kansassakin saa valtaa eristäytyneisyys: alkaa olla pomoja ja kansan nylkyreitä; kauppias haluaa jo yhä enemmän ja enemmän kunnianosoituksia, pyrkii käymään sivistyneestä, vaikka hänellä ei ole hituistakaan sivistystä, ja tämän vuoksi hän iljettävästi hylkii ikivanhoja tapoja, jopa häpeilee isiensä uskoa. Hän käy ruhtinaitten vieraana, eikä hän kuitenkaan ole muuta kuin turmeltunut talonpoika. Juoppous on tehnyt kansasta mädän, eikä kansa enää voi siitä luopua. Entä miten paljon julmuutta perhettä kohtaan, vaimoa ja lapsiakin kohtaan, — kaikki juoppouden ansiota. Olen nähnyt tehtaissa jopa kymmenvuotiaita lapsia: heikkoja, kuihtuneita, kumaraisia, ja jo siveellisesti turmeltuneita. Tukahduttava sali, jymisevä kone, koko Jumalan päivän työtä, irstaita sanoja ja viinaa, viinaa, — sitäkö tarvitsee vielä noin pienen lapsen sielu? Hän tarvitsee aurinkoa, lasten leikkejä ja kaikkialla valoisan esimerkin sekä edes hivenen rakkautta kohtaansa. Mutta eihän sitä saa olla, munkit, eihän saa olla lasten kidutusta, nouskaa ja saarnatkaa siitä pian, pian. Jumala pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaanmies onkin paheellinen eikä enää voi irtautua häpeällisestä synnistä, niin hän kuitenkin tietää, että hänen häpeällinen syntinsä on Jumalan kiroama ja että hän tekee huonosti silloin, kun tekee syntiä. Niin että väsymättä kansamme vielä uskoo totuuteen, tunnustaa Jumalan, itkee liikutettuna. Toisin on ylempien laita. Nämä tieteen mukaisesti tahtovat saada olonsa oikeudenmukaiseksi pelkällä järjellänsä, mutta ilman Kristusta, kuten oli ennen, ja he ovat julistaneet, että ei ole olemassa rikosta, ei ole enää syntiä. Ja onhan se oikein heidän kannaltaan: sillä jos sinulla ei ole Jumalaa, niin mitä rikosta silloin voisi olla? Euroopassa kansa nousee jo väkivoimin rikkaita vastaan ja kansan johtajat johtavat sen kaikkialla vereen ja opettavat, että sen viha on oikea. Mutta »kirottu on heidän vihansa, sillä se on julma». Mutta Venäjän pelastaa Jumala niinkuin on pelastanut jo monta kertaa. Pelastus lähtee kansasta, sen uskosta ja nöyryydestä. Isät ja opettajat, varjelkaa kansan uskoa, eikä tämä ole vain haave: koko elämäni ajan minua on hämmästyttänyt suuressa kansassamme sen suurenmoinen ja todellinen oivallisuus, itse olen sen nähnyt, itse voin sen todistaa, olen nähnyt ja ihmetellyt, nähnyt huolimatta syntien saastastakin ja kansamme köyhästä asusta. Kansamme ei ole orjamainen, vaikka on ollut kaksi vuosisataa orjana. Vapaa se on muodoltaan ja käytökseltään eikä ole mitään menettänyt. Eikä se ole kostonhimoinen eikä kateellinen. »Sinä olet ylhäinen, sinä olet rikas, sinä olet viisas ja lahjakas, — ole vain sitä, Jumala sinua siunatkoon. Minä kunnioitan sinua, mutta tiedän, että minäkin olen ihminen. Sillä, että kunnioitan sinua tuntematta kateutta, sillä minä juuri osoitankin sinun edessäsi ihmisarvoni.» Totisesti, jos he eivät puhu näin (sillä he eivät vielä osaa sanoa tätä), niin he menettelevät tällä tavoin, olen sen itse nähnyt, itse kokenut, ja uskotteko: kuta köyhempi ja alhaisempi meidän venäläinen miehemme on, sitä enemmän hänessä huomataan tätä suurenmoista totuutta, sillä rikkaat pomot ja nylkyrit heidän joukossaan ovat jo suurin määrin turmeltuneita, ja paljon, paljon tähän on vaikuttanut meidän huolimattomuutemme ja velttoutemme! Mutta Jumala pelastaa omansa, sillä Venäjä on suuri nöyryydessään. Haluan hartaasti nähdä ja ikäänkuin näenkin jo selvästi tulevaisuutemme; sillä tulee niin olemaan, että turmeltuneinkin pohatta meillä lopuksi alkaa hävetä rikkauttaan köyhän edessä, mutta köyhä nähdessään tämän nöyryyden ymmärtää ja myöntää hänelle kaiken, vastaa ilolla ja ystävällisyydellä hänen jaloon häveliäisyyteensä. Uskokaa, että tämä tulee lopputulokseksi: siihen se on menossa. Vain henkisessä ihmisarvossa on tasavertaisuus, ja se ymmärretään ainoastaan meillä. Jos vain olisi veljiä, niin tulisi myös veljeys, mutta sitä ennen ei koskaan jaeta omaisuutta. Me säilytämme Kristuksen kuvan, ja se on loistava kuin kallis timantti koko maailmalle… Niin tapahtuu, tapahtuu!

Isät ja opettajat, minulle sattui kerran liikuttava tapaus. Vaellusmatkoillani tapasin kerran K:n kaupungissa entisen sotilaspalvelijani Afanasin; erostamme oli silloin kulunut kahdeksan vuotta. Hän näki minut sattumalta toripaikalla, tunsi, juoksi luokseni ja, hyvä Jumala, miten hän ilostui, suorastaan syöksähti luokseni: »Isäkulta, herrani, tekö siinä olette? Näenkö todellakin teidät?» Hän vei minut kotiinsa. Hän oli jo eronnut sotapalveluksesta, mennyt naimisiin, saanut jo kaksi pienokaista. Hän eli puolisoineen harjoittamalla pientä kauppaa torilla kantelemalla tavaroita kanninlaudalla. Hänen huoneensa oli köyhästi sisustettu, mutta se oli puhdas ja iloinen. Hän pani minut istumaan, viritti tulen teekeittimeen, lähetti noutamaan vaimoaan, aivan kuin minun tuloni olisi ollut hänelle juhla. Hän toi lapsensa luokseni: »Siunatkaa, isäkulta.» — »Minustako olisi siunaajaksi», vastaan hänelle, »minä olen yksinkertainen ja nöyrä munkki, rukoilen Jumalaa heidän puolestaan, ja sinun puolestasi, Afanasi Pavlovitš, rukoilen aina, joka päivä Jumalaa, olen sen tehnyt tuosta päivästä asti, sillä sinusta, sanon, sai kaikki alkunsa.» Ja minä selitin hänelle sen niinkuin osasin. Mutta mitäs mies: katsoo minua eikä mitenkään voi käsittää, että minä, hänen entinen herransa, upseeri, olen hänen edessään sen näköinen ja semmoisessa puvussa; hän ihan rupesi itkemään. »Mitä sinä itket», sanon hänelle, »sinä olet unohtumaton mies, riemuitse mieluummin puolestani hengessä, ystäväni, sillä tieni on riemukas ja valoisa». Paljoa hän ei puhunut, huokaili vain ja pudisteli minulle lempeästi päätään. »Entä missä», kysyy, »on teidän rikkautenne?» Vastaan hänelle: »Annoin luostariin, me elämme yhteiselämää.» Teetä juotuani aloin hyvästellä heitä, mutta hän toi minulle äkkiä puoli ruplaa lahjaksi luostarille ja toisen puoliruplasen, huomaan, hän tunkee minulle kouraan puhuen kiireesti: »Tämä taas on teille, sanoo, kulkijalle, vaeltajalle, ehkäpä se voi olla teille hyödyksi, isäkulta.» Otin vastaan hänen puoliruplasensa, kumarsin hänelle ja hänen vaimolleen ja poistuin ilostuneena ajatellen kulkiessani: »Kas nyt me molemmat, hän kotonaan ja minä kulkiessani, huokailemme ja naurahtelemme iloisesti, riemuitsevin sydämin, sekä nyökäytämme päätämme ja muistelemme, kuinka Jumala johti meidät kohtaamaan toisemme.» Enkä minä sen koommin enää nähnyt häntä. Minä olin ollut hänen herransa ja hän minun palvelijani, mutta nyt, kun me suutelimme toisiamme rakkaasti ja hengessä liikutettuina, syntyi meidän välillämme suuri inhimillinen yhteenkuuluvaisuus. Olen paljon ajatellut tätä, ja nyt ajattelen näin: onko todellakin järjelle niin käsittämätöntä, että tämä suuri ja vilpitön yhdistyminen voisi kaikkialla tapahtua meidän venäläisten kesken? Uskon, että se tapahtuu, ja aika on lähellä.

Palvelijoista lisään seuraavaa: muinoin nuorena minä olin usein vihainen palvelijoille: keittäjätär tarjosi ruoan liian kuumana, sotilaspalvelija ei puhdistanut pukua. Mutta minua valaisi silloin yhtäkkiä rakkaan veljeni ajatus, jonka lapsuudessani kuulin hänen lausuvan: »Olenko minä ensinkään sen arvoinen, että toinen minua palvelisi ja että minä pakottaisin heidät siihen köyhyytensä ja tietämättömyytensä tähden?» Ja minä ihmettelin jo silloin, kuinka kaikkein yksinkertaisimmat, silminnähtävästi selvät ajatukset myöhään nousevat mieleemme. Ilman palvelijoita ei maailmassa voida olla, mutta laita niin, että palvelijasi sinun luonasi olisi henkisesti vapaampi kuin jos hän ei olisi palvelija. Ja miksi minä en voisi olla palvelijani palvelija sillä tavoin, että hän sen näkisi, eikä olisi mitään ylpeyttä minun puoleltani eikä mitään epäuskoisuutta hänen puoleltaan? Miksi ei palvelijani voisi olla niinkuin omaiseni, niin että otan hänet lopulta perheeni jäseneksi ja iloitsen siitä? Jo nytkin on tämä toteutettavissa, mutta se on pohjana tulevalle suurenmoiselle ihmisten yhtymiselle, jolloin ihminen ei etsi itselleen palvelijoita eikä tahdo kaltaisiansa ihmisiä tehdä palvelijoikseen niinkuin nyt, vaan päinvastoin kaikin voimin pyrkii itse tulemaan kaikkien palvelijaksi evankeliumin mukaisesti. Ja onko todellakin se vain unelma, että ihminen lopulta löytää ilonsa ainoastaan valistuksen ja laupeuden sankariteoissa eikä julmissa iloissa niinkuin nyt, — ylensyömisessä, haureudessa, pöyhkeilyssä, kerskumisessa ja kateellisessa toisen asettumisessa toisensa yläpuolelle? Uskon lujasti, ettei ole ja että aika on lähellä. Nauretaan ja kysytään: milloin tämä aika sitten tulee ja näyttääkö siltä, että tulee? Minä ajattelen, että me Kristuksen kanssa päätämme tämän suuren työn. Ja miten paljon onkaan ollut aatteita maan päällä, ihmiskunnan historiassa, joita vielä kymmenenkin vuotta aikaisemmin pidettiin mahdottomina ja jotka yhtäkkiä ilmaantuivat, kun niiden salaperäinen aika oli tullut, ja levisivät yli koko maan? Niin tulee olemaan meilläkin, ja meidän kansamme loistaa maailmalle, ja kaikki ihmiset sanovat: »Se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.» Mutta pilkkaajilta voisi kysyä itseltään: jos me haaveilemme, niin milloin te sitten pystytätte oman rakennuksenne ja järjestätte olonne oikeudenmukaisesti pelkällä järjellänne ilman Kristusta? Jos he vakuuttavatkin itse, että hepä päinvastoin juuri kulkevatkin yhtymistä kohti, niin totisesti tähän uskovat vain kaikkein yksinkertaisimmat heistä, niin että suorastaan ihmetyttää moinen yksinkertaisuus. Totisesti heillä on haaveilevaa kuvittelua enemmän kuin meillä. He ajattelevat järjestävänsä olonsa oikeudenmukaisesti, mutta kun he hylkäävät Kristuksen, niin he lopettavat sillä, että valelevat maailman verellä, sillä veri huutaa verta ja joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja jos ei olisi Kristuksen lupausta, niin he tuhoaisivat tällä tavoin toisensa niin, että ei jäisi kuin kaksi ihmistä jäljelle maan päälle. Eivätkä nämä kaksi viimeistäkään osaisi ylpeydessään hillitä toisiaan, niin että viimeinen tuhoaisi viimeistä edellisen ja sitten itsensäkin. Ja niin kävisi, jos ei olisi Kristuksen lupausta, että nöyrien ja hiljaisten tähden tämä asia lyhenee. Minä aloin silloin, vielä upseerin puvussa, kaksintaisteluni jälkeen puhua palvelijoista seurapiireissä, ja kaikki, muistan, ihmettelivät minua: »Olisiko meidän siis», sanovat, »pantava palvelija sohvaan istumaan ja tuotava hänelle teetä?» Minä vastasin heille silloin: »Miksi ei niinkin, vaikkapa vain jonkin kerran.» Kaikki alkoivat silloin nauraa. Heidän kysymyksensä oli kevytmielinen ja minun vastaukseni epäselvä, mutta minä ajattelin, että siinä oli jonkin verran totuuttakin.

g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten kanssa

— Nuorukainen, älä unhota rukousta. Joka kerta rukouksessasi, jos se on vilpitön, välähtää uusi tunne ja siinä uusi ajatuskin, jota et ennen tuntenut ja joka uudelleen rohkaisee sinua; ja sinä ymmärrät, että rukous on kasvatusta. Muista vielä: joka päivä, ja milloin vain voit, lausu itseksesi: »Jumala, armahda kaikkia nyt Sinun eteesi astuvia.» Sillä joka hetki ja joka silmänräpäys tuhannet ihmiset jättävät elämänsä täällä maan päällä ja heidän sielunsa astuvat Jumalan eteen, — ja kuinka monet heistä ovatkaan eronneet maan päältä yksinäisinä, kenenkään tietämättä, surussa ja murheessa, että kukaan ei kaipaa heitä eikä edes ensinkään tiedä heistä, ovatko he eläneet vai eivätkö. Ja silloin kenties maailman toisesta äärestä kohoaa Jumalan luo hänen sielunsa puolesta sinunkin rukouksesi, vaikka et olisi häntä ollenkaan tuntenutkaan eikä hän sinua. Kuinka rakasta onkaan hänen sielulleen, joka on peläten astunut Jumalan eteen, tuntea sillä hetkellä, että on olemassa hänenkin puolestaan rukoilija, että on jäänyt maan päälle ihmisolento, joka häntäkin rakastaa. Ja Jumalakin katsoo armollisemmin teihin molempiin: sillä jos jo sinäkin niin paljon häntä säälit, niin kuinka paljon enemmän sitten. Hän, joka on äärettömän paljon laupiaampi ja rakastavampi kuin sinä. Ja Hän antaa sinulle anteeksi hänen tähtensä.

Veljet, älkää pelätkö ihmisten syntiä, rakastakaa ihmistä hänen synnissäänkin, sillä tämä on jo Jumalan rakkauden kaltaista ja on korkeinta rakkautta maan päällä. Rakastakaa koko Jumalan luomaa maailmaa, sekä kokonaisuudessaan että jokaista hietajyvästä. Jokaista lehteä, jokaista Jumalan sädettä rakastakaa. Rakastakaa eläimiä, rakastakaa kasveja, rakastakaa jokaista esinettä. Jos rakastat jokaista esinettä, niin käsität myös Jumalan salaisuuden esineissä. Käsität sen kerran ja alat sitten lakkaamatta tuntea sitä yhä enemmän ja paremmin joka päivä. Ja alat lopulta rakastaa jo koko maailmaa kokonaisuudessaan, koko maailman käsittävällä rakkaudella. Rakastakaa eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun. Älkää sitä häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa suuruudessasi mädätät maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen jäljen jälkeesi, — voi, melkein jokainen meistä! — Lapsia rakasta erityisesti, sillä he ovat myös synnittömiä kuin enkelit ja elävät hellyttääkseen meidät, puhdistaakseen sydämemme ja ollakseen meille jonkinlaisina tien osoittajina. Voi sitä, joka pahoittaa pienokaisen. Minua on isä Antim opettanut rakastamaan lapsukaisia: hän, herttainen ja vaitelias mies, osti vaellusmatkoillamme almuina saaduilla rovoilla piparkakkuja ja karamelleja ja jakoi heille: hän ei voinut kulkea lasten ohi tuntematta henkistä järkytystä: sellainen on ihminen.

Jokin ajatus saa sinut ymmälle, varsinkin kun näet ihmisten synnin, ja sinä kysyt itseltäsi: Ottaako väkisin vai nöyrällä rakkaudella? Päätä aina: Otan nöyrällä rakkaudella. Päätä niin kerta kaikkiaan ja sinä kykenet voittamaan koko maailman. Rakastava nöyryys on peloittava voima, kaikista voimakkain, eikä ole mitään sen veroista. Joka päivä ja hetki, joka silmänräpäys vahdi ja pidä silmällä itseäsi, jotta muotosi olisi hyvä. Sinä satuit kulkemaan pienen lapsen ohi, kuljit vihaisena ja sanoit pahan sanan, ja sielussasi oli vihaa; sinä kenties et huomannutkaan lasta, mutta hän näki sinut, ja sinun surkuteltava ja rietas muotosi jäi kenties hänen suojattomaan pikku sydämeensä. Sinä et sitä tietänytkään, mutta kenties tällä jo heitit häneen huonon siemenen, joka ehkä rupeaa itämään, ja tämä tapahtui vain siksi, että sinä et ottanut vaaria itsestäsi lapsen edessä, siksi, että et ollut kasvattanut itsessäsi huomaavaista, toimeliasta rakkautta. Veljet, rakkaus on opettaja, mutta se pitää osata hankkia, sillä sen saaminen on vaikeata, se on kalliisti ostettava, pitkäaikaisella työllä ja pitkänä aikana, sillä ei ole rakastettava vain satunnaisena hetkenä, vaan koko aikana. Satunnaisesti voi kuka tahansa rakastaa, pahakin rakastaa. Minun veljeni, nuorukainen, pyysi linnuiltakin anteeksi: Se tuntuu tavallaan järjettömältä, mutta onhan se totuus, sillä kaikki virtaa kuin valtameri ja on yhteydessä keskenään; kun yhtä paikkaa kosketat, niin se tuntuu maailman toisessa reunassa. Olkoon vain järjettömyyttä pyytää linnuilta anteeksi, mutta olisihan linnuillakin parempi olo ja samoin lapsella sekä jokaisella eläimellä sinun läheisyydessäsi, jos sinä itse olisit parempi kuin nyt olet, olisi vaikkapa hivenen verran. Kaikki on kuin valtameri, sanon teille. Silloin alkaisit rukoilla lintujakin täydellisen rakkauden pakottamana aivan kuin jonkinmoisessa riemastuksen tilassa ja pyytäisit heitäkin antamaan sinulle syntisi anteeksi. Tuota riemastusta vaali, näyttipä se ihmisistä miten järjettömältä tahansa.

Ystäväni, pyytäkää Jumalalta iloa. Olkaa iloisia kuin lapset, kuin taivaan linnut. Älköönkä teitä vaivatko ihmisten synti teidän tekemisessänne, älkää pelätkö sen pyyhkivän pois työnne ja estävän sen täyttymästä, älkää sanoko: Voimakas on synti, voimakas on jumalattomuus, voimakas on huono ympäristö, mutta me olemme yksinäiset ja voimattomat, huono ympäristö painaa meidät alas eikä anna hyvän työn täyttyä. Paetkaa, lapset, tämmöistä epätoivoa! Yksi pelastus tässä on: ota ja tee itsesi vastuunalaiseksi koko ihmiskunnan synnistä. Ystäväni, asiahan onkin todella niin, sillä heti kun vilpittömästi teet itsesi vastuunalaiseksi kaikesta ja kaikista, niin heti näetkin, että se todella onkin niin ja että sinä juuri oletkin syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta. Mutta jos heität oman laiskuutesi ja oman voimattomuutesi ihmisten syyksi, niin lopuksi saat saatanan ylpeyden ja alat nurista Jumalaa vastaan. Saatanallisesta ylpeydestä taas on ajatukseni tämä: vaikeata on meidän maan päällä se tajuta, ja siksi helposti erehdymmekin ja tulemme siitä osallisiksi, vieläpä luullen tekevämme jotakin suurta ja kaunista. Ja monia luontomme kaikkein voimakkaimpia tunteita ja liikkeitä me emme voi maan päällä vielä käsittää; älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan äläkä luule tämän jollakin tavoin olevan sinulle puolustukseksi, sillä ikuinen Tuomari kysyy sinulta sitä, minkä sinä saatoit saavuttaa, eikä sitä, mitä et saattanut, tulet tästä itse vakuutetuksi, sillä silloin näet kaikki oikein etkä väitä enää vastaan. Maan päällä me totisesti kuljemme kuin eksyksissä, ja jos ei edessämme olisi Kristuksen kallis kuva, niin me tuhoutuisimme ja eksyisimme täydellisesti, niinkuin ihmissuku vedenpaisumuksen edellä. Paljon on maan päällä meiltä salattu, mutta sen sijaan on meille annettu se salainen kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteittemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa. Tästäpä syystä filosofit sanovatkin, että olioitten todellista olemusta ei voi käsittää maan päällä. Jumala on ottanut siemeniä toisista maailmoista ja kylvänyt tähän maahamme ja kasvattanut puutarhansa, ja näkyviin on noussut kaikki, mitä saattoi nousta, mutta se, mikä on kasvanut, elää ja pysyy elossa vain sen kautta, että tuntee olevansa kosketuksessa muitten salaperäisten maailmoitten kanssa; jos tämä tunne sinussa heikkenee ja katoaa, niin sekin kuolee, mikä sinussa on kasvanut. Silloin tulet välinpitämättömäksi elämään nähden, vieläpä alat sitä vihatakin. Näin ajattelen.

h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti

— Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina. Sillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina, ennenkuin tämä tuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin sekin, joka seisoo hänen edessään, ja että hän kenties ennen muita juuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen. Kun hän käsittää tämän, silloin hän voi olla tuomarinakin. Niin järjettömältä kuin tämä näyttääkin, niin se on totuus. Sillä jos minä itse olisin nuhteeton, niin kenties tuota edessäni seisovaa rikollistakaan ei olisi olemassa. Jos voit ottaa omaksi viaksesi edessäsi seisovan ja sydämesi tuomitseman rikollisen rikoksen, niin ota se heti ja kärsi itse hänen puolestaan ja päästä hänet menemään moittimatta häntä. Ja vaikka itse lakikin olisi asettanut sinut hänen tuomarikseen, niin mikäli sinun on mahdollista, toimi silloinkin tässä hengessä, sillä hän menee ja tuomitsee itse itsensä paljon ankarammalla tuomiolla kuin sinä. Mutta jos hän poistuu saatuaan suudelmasi tunteettomana ja nauraen sinulle, niin älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan: hänen aikansa siis ei vielä ole tullut, mutta tulee aikanaan, ja jos se ei tule, niin sama se: jos ei hän, niin toinen hänen asemestaan ymmärtää ja kärsii, tuomitsee ja syyttää itse itseään, ja totuus tulee täytetyksi. Usko tämä, usko ehdottomasti, sillä juuri tässä onkin pyhien kaikki luottamus ja koko usko.

Toimi väsymättä. Jos muistuu mieleesi yöllä maata pannessasi: Minä en ole täyttänyt sitä, minkä piti, niin nouse heti ja täytä. Jos ympärilläsi on ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä eivätkä he tahdo sinua kuunnella, niin lankea heidän eteensä ja pyydä heiltä anteeksi, sillä totisesti olet sinä itsekin syypää siihen, että he eivät tahdo sinua kuulla. Ja jos et enää voi puhua vihastuneitten kanssa, niin palvele heitä ääneti ja alamaisuudessa, koskaan menettämättä toivoa. Jos taas kaikki jättävät sinut ja karkoittavat sinut väkisin pois, niin yksin jäätyäsi lankea maahan ja suutele sitä, kostuta se kyynelilläsi, ja maa on tuova hedelmän kyynelistäsi, vaikka sinua ei kukaan olisikaan nähnyt eikä sinua kukaan olisi kuullut yksinäisyydessäsi. Usko loppuun asti, vaikka kävisi niinkin, että kaikki maan päällä joutuisivat viettelyksiin ja vain sinä yksin jäisit uskolliseksi: tuo silloinkin uhrisi ja ylistä Jumalaa, sinä ainoa jäljelle jäänyt. Mutta jos teitä tämmöisiä tulee yhteen kaksi, — niin siinä on jo koko maailma, elävän rakkauden maailma, syleilkää toisianne hellästi ja ylistäkää Jumalaa, sillä Hänen totuutensa on täyttynyt, vaikkapa vain teissä kahdessa.

Jos itse teet syntiä ja olet murheissasi aina kuolemaan asti tai jos murehdit odottamatonta syntiäsi, niin riemuitse toisen puolesta, riemuitse nuhteettoman puolesta, riemuitse siitä, että jos sinä olet tehnyt syntiä, niin hän sen sijaan on hurskas eikä ole tehnyt syntiä.

Jos taas ihmisten pahuus täyttää mielesi voittamattomalla paheksumisella ja murheella, vieläpä siinä määrin, että tahdot kostaa pahuuden tekijöille, niin pelkää ennen kaikkea tätä tunnetta; mene heti ja etsi itsellesi kärsimyksiä, niinkuin itse olisit syypää tähän ihmisten pahaan tekoon. Ota päällesi nämä kärsimykset ja kestä ne, ja sinun sydämesi saa rauhan ja sinä ymmärrät, että olet itsekin syyllinen, sillä olisit voinut loistaa pahaa harjoittaneitten edessä ainoana synnittömänä etkä loistanut. Jos sinä olisit loistanut, niin olisit valollasi valaissut toistenkin tietä, ja se, joka teki pahan teon, kenties ei olisi tehnyt sitä, jos sinun valosi olisi loistanut. Ja vaikka olisit loistanutkin valona, mutta huomaisit, että ihmiset eivät pelastu sinunkaan valossasi, niin pysy lujana äläkä epäile taivaallisen valon voimaa; usko, että jos he eivät nyt pelastuneet, niin he pelastuvat myöhemmin. Ja jos he eivät myöhemminkään pelastu, niin heidän poikansa pelastuvat, sillä sinun valosi ei kuole, vaikka sinä itse jo olisit kuollut. Vanhurskas poistuu, mutta hänen valonsa jää. Pelastutaan aina pelastajan kuoleman jälkeen. Ihmissuku ei ota vastaan profeettojansa, vaan surmaa ne, mutta ihmiset rakastavat marttyyreitaan ja kunnioittavat niitä, joita ovat kiduttaneet. Sinä teet työtä kokonaisuuden hyväksi, toimit tulevaa varten. Palkintoa älä koskaan etsi, sillä muutenkin jo on palkkasi suuri täällä maan päällä: hengellinen ilosi, jonka vain hurskas saa osakseen. Älä pelkää ylhäisiä äläkä voimakkaita, vaan ole viisas ja aina hyvä. Tiedä määrä, tiedä oikeat ajat, opi tämä. Kun jäät yksiksesi, niin rukoile, lankea mielelläsi maahan ja suutele sitä. Maata suutele alati, rakasta loputtomasti, kaikkia rakasta, kaikkea rakasta, etsi tätä riemua ja innostusta. Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi. Äläkä häpeä tätä innostustasi, vaali sitä, sillä se on suuri Jumalan lahja eikä sitä anneta monille, vaan valituille.

i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma

— Isät ja opettajat, ajattelen: Mitä on helvetti? Mietin näin: Kärsimystä sen johdosta, että ei voi enää rakastaa. Kerran, loputtomassa olemisessa, joka ei ole ajalla eikä avaruudella mitattavissa, annettiin jollekin henkiolennolle sen ilmestyessä maan päälle kyky sanoa itselleen: »Minä olen ja minä rakastan.» Kerran, ainoastaan yhden kerran, hänelle annettiin toimivan elävän rakkauden hetki, ja sitä varten hän sai maallisen elämän ja sen mukana ajat ja määräkaudet, mutta kuinka kävi: tämä onnellinen olento hylkäsi äärettömän kalliin lahjan, ei antanut sille arvoa, ei rakastanut, katsahti pilkallisesti ja jäi tunteettomaksi. Kun tämmöinen poistuu maan päältä, niin hän näkee Aabrahamin helman ja keskustelee Aabrahamin kanssa, niinkuin meille on osoitettu vertauksessa rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja hän näkee paratiisin ja voi astua Jumalan luo, mutta sepä juuri häntä vaivaakin, että hän astuu Jumalan luo eikä ole rakastanut, joutuu kosketuksiin niitten kanssa, jotka ovat rakastaneet ja joiden rakkaudesta hän ei ole huolinut. Sillä hän näkee selvästi ja sanoo itselleen jo itse: Nyt minulla on jo tieto, ja vaikka hartaasti haluan rakastaa, niin rakkaudessani ei enää ole sankaruutta eikä siinä ole uhria, sillä maallinen elämä on lopussa eikä Aabraham tule edes pisaralla elävää vettä (s.o. uudella maallisen elämän lahjalla, joka olisi jo kulunut ja ollut toimintaan käytetty) jäähdyttämään hengellisen rakkauden liekkiä, joka minussa palaa nyt, mutta josta maan päällä en ottanut vaaria; ei ole enää elämää eikä tule enää aikaa! Vaikka ilomielin antaisinkin elämäni toisten puolesta, niin se ei enää ole mahdollista, sillä se elämä on mennyt, jonka olisi voinut tuoda uhriksi rakkaudelle, ja nyt on pohjaton kuilu sen elämän ja tämän olotilan välillä. Puhutaan aineellisesta helvetin liekistä; en tutki tätä salaisuutta, ja se peloittaa minua, mutta ajattelen, että jos olisikin olemassa aineellinen liekki, niin totisesti siitä oltaisiin iloisia, sillä, niin haaveksin, aineellisessa kidutuksessa unohtuisi edes hetkeksi hengellinen tuska, joka on kauheampi sitä. Eikä tätä hengellistä tuskaa voi ottaa heiltä poiskaan, sillä tämä ei ole ulkonainen piina, vaan on heidän sisässään. Ja jos sen voisi ottaakin pois, niin he, ajattelen, tulisivat siitä vieläkin onnettomammiksi. Sillä vaikka paratiisissa olevat hurskaat antaisivatkin heille anteeksi nähdessään heidän tuskansa ja kutsuisivat heidät luokseen rajattomassa rakkaudessaan, niin sillä he vain tekisivät heidän tuskansa moninkertaiseksi, sillä he herättäisivät heissä vielä voimakkaamman toimivan ja kiitollisen vastarakkauden liekin, vaikka tuollainen rakkaus jo on mahdoton. Sydämeni arkuudessa ajattelen kuitenkin, että juuri tuon mahdottomuuden tietoisuus voisi lopuksi olla heille helpotukseksikin, sillä ottamalla vastaan hurskaitten rakkauden, voimatta mitenkään palkita sitä tässä nöyryydessä ja tämän nöyryyden toiminnassa, he viimein ikäänkuin osoittavat jonkinlaatuista toimivaa rakkautta, josta eivät ole välittäneet maan päällä, ja ikäänkuin toimivat jossakin määrin sen tavalla… Olen pahoillani, veljeni ja ystäväni, että en osaa sanoa tätä selvästi. Mutta voi niitä, jotka itse ovat tuhonneet itsensä maan päällä, voi itsemurhaajia! Ajattelen, että ei saata olla ketään onnettomampaa kuin nämä. On synti, sanotaan meille, rukoilla Jumalaa tämmöisten puolesta, ja kirkko tavallaan ulkonaisesti heidät hylkääkin, mutta ajattelen sieluni sisimmässä, että näidenkin puolesta voisi rukoilla. Eihän Kristus vihastu rakkaudesta. Tämmöisten puolesta olen sydämessäni koko elämäni ajan rukoillut, tunnustan teille sen, isät ja opettajat, ja rukoilen nytkin joka päivä.

Oi, on helvetissäkin niitä, jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina, huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet ja nähneet torjumattoman totuuden; on niin hirmuisia, jotka ovat täydelleen yhtyneet saatanaan ja hänen ylpeään henkeensä. Heille on helvetti vapaaehtoinen ja pohjaton; he ovat kärsijöitä omasta tahdostaan. Sillä he ovat itse kironneet itsensä kiroamalla Jumalan ja elämän. He ravitsevat itseään ilkeällä ylpeydellään aivan samoin, kuin jos nälkäinen erämaassa alkaisi imeä omaa vertansa omasta ruumiistaan. Mutta he eivät saa kylliksensä ikuisiin aikoihin ja he hylkäävät anteeksiannon, kiroavat Jumalan, joka heitä kutsuu. He eivät voi ilman vihaa katsoa elävää Jumalaa ja he vaativat, että elämän Jumalaa ei olisi olemassa, että Jumala hävittäisi itsensä ja koko luomakuntansa. Ja he palavat vihansa tulessa ikuisesti, himoitsevat kuolemaa ja olemattomuutta. Mutta eivät saa osakseen kuolemaa…

* * * * *

Tähän loppuu Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoitus. Minä toistan, että se on epätäydellinen ja katkelmallinen. Niinpä esimerkiksi elämäkerrallisia tietoja on vain luostarinvanhimman aikaisemmasta nuoruudesta. Hänen opetuksistaan ja mielipiteistään taasen on yhdistetty aivan kuin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi semmoista, mitä hän ilmeisesti on lausunut eri aikoina ja erilaisten herätteiden johdosta. Kaikkea sitä, mitä luostarinvanhin lausui nimenomaan noina elämänsä viimeisinä hetkinä, ei ole esitetty täysin määritellysti, vaan on annettu ainoastaan aavistus tämänkin keskustelun hengestä ja luonteesta, jos vertaamme sitä siihen, mitä Aleksei Fjodorovitšin käsikirjoituksessa on mainittu entisistä opetuksista. Luostarinvanhimman kuolema taas tuli todellakin aivan odottamatta. Sillä vaikka kaikki, jotka olivat kokoontuneet hänen luokseen tuona viimeisenä iltana, täysin ymmärsivätkin hänen kuolemansa olevan lähellä, niin ei kuitenkaan osattu aavistaa sen tulevan niin äkkiä; päinvastoin hänen ystävänsä, kuten jo edellä olen huomauttanut, nähdessään hänet sinä yönä niin virkeän näköisenä ja puhehaluisena, olivat vakuutetut, että hänen terveydentilassaan oli tapahtunut huomattava parantuminen, joskin vain vähäksi aikaa. Vielä viisi minuuttia ennen kuolemaa, kuten myöhemmin ihmetellen kerrottiin, ei ollut mitään havaittavissa. Hän tunsi äkkiä ikäänkuin hyvin kovaa kipua rinnassaan, kalpeni ja painoi lujasti kätensä sydäntään vastaan. Kaikki nousivat silloin paikaltaan ja kääntyivät häntä kohti: mutta hän, vaikka kärsikin kipua, katseli yhä hymyillen heitä, laskeutui hiljaa nojatuolista lattialle ja polvistui, kumarsi sitten kasvonsa alas maahan, levitti kätensä ja aivan kuin riemun ja innostuksen vallassa suudellen maata ja rukoillen (niinkuin itse oli opettanut) antoi hiljaa ja iloisesti sielunsa Jumalalle. Tieto hänen kuolemastaan levisi heti erakkomajoihin ja saapui luostariin. Vainajan lähimmät sekä ne, joille se arvon puolesta kuului, alkoivat ikivanhan tavan mukaan koristaa hänen ruumistaan, ja koko veljeskunta kokoontui emäkirkkoon. Ja jo ennen päivän sarastusta, kuten sittemmin huhujen mukaan kerrottiin, oli sanoma kuolemasta saapunut kaupunkiin. Aamulla puhui miltei koko kaupunki tapahtumasta, ja paljon kaupunkilaisia virtasi luostariin. Mutta tästä puhumme seuraavassa kirjassa. Nyt lisäämme vain etukäteen, että ei ollut kulunut vielä päivääkään, kun tapahtui jotakin kalkille niin odottamatonta ja vaikutukseltaan, minkä se teki luostarissa ja kaupungissa, siinä määrin omituista, levottomuutta herättävää ja epäselvää, että näihin aikoihin asti, niin monta vuotta jälkeenpäin, kaupungissamme on säilynyt mitä elävin muisto tuosta niin monille levottomasta päivästä…