ENSIMMÄINEN OSA (continued 4)

— Miksi hävittää? — sanoi Ivan.

— Jotta totuus pikemmin pääsisi loistamaan, sen tähden juuri.

— Jos tämä totuus pääsee loistamaan, niin teidät ryöstetään ensimmäiseksi ja sitten… hävitetään.

— Pyh! Tai ehkäpä olet oikeassa. Ah, minä olen aasi, — lausui äkkiä Fjodor Pavlovitš lyöden kevyesti otsaansa. — No, seisokoon sitten luostarisi paikoillaan, Aljoška, jos niin on. Mutta me, viisaat miehet, istumme lämpimässä ja nautimme konjakkia. Tiedätkö, Ivan, että tämän on varmaankin Jumala itse vartavasten näin järjestänyt? Ivan, sano: onko Jumala olemassa vai ei? Seis: sano varmasti, puhu vakavasti! Mitä sinä taas naurat?

— Nauran sille, että te itse äsken teitte niin älykkään huomautuksen Smerdjakovin uskosta kahden pyhän miehen olemassaolosta, miehen, jotka voivat siirtää vuoria.

— Onko tämä sitten samanlaista?

— Suuressa määrin.

— No sitten minäkin olen venäläinen mies ja minussa on venäläinen piirre, ja sinutkin, filosofin, voi saada kiinni omassa luonteessasi piilevästä samantapaisesta piirteestä. Tahdotko, että otan kiinni? Lyödään vetoa, että jo huomenna otan kiinni. Mutta sanohan kumminkin: onko Jumala olemassa vai eikö? Mutta vakavasti! Minä tarvitsen nyt vakavan vastauksen.

— Ei, Jumalaa ei ole.

— Aljoška, onko Jumala olemassa?

— Jumala on olemassa.

— Ivan, entä onko olemassa kuolemattomuutta, jonkinmoista, vaikkapa vain vähäisen, pikkuruikkuisen?

— Ei ole kuolemattomuuttakaan.

— Eikö minkäänlaista?

— Ei minkäänlaista.

— Siis täydellinen nolla eli ei mitään. Ehkäpä on kuitenkin jonkinmoista? Eihän kaikki ole ei mitään!

— Täydellinen nolla.

— Aljoška, onko kuolemattomuutta?

— On.

— Entä Jumala ja kuolemattomuus?

— Sekä Jumala että kuolemattomuus. Jumalassa on kuolemattomuuskin.

— Hm. Luultavampaa on, että Ivan on oikeassa. Herra Jumala, ajatelkaahan vain, miten paljon ihminen on tuhlannut uskoa, miten paljon kaikenlaisia voimia tähän haaveeseen ja tehnyt sitä niin monta tuhatta vuotta! Kuka noin pitää pilkkanaan ihmistä? Ivan! Viimeisen kerran ja ratkaisevasti: onko Jumala olemassa vai eikö? Kysyn viimeisen kerran:

— Viimeisen kerran: ei ole.

— Kuka sitten pitää ihmisiä pilkkanaan, Ivan?

— Piru varmaankin, — naurahti Ivan Fjodorovitš.

— Onko piru olemassa?

— Ei, piruakaan ei ole.

— Sepä vahinko. Piru vieköön, mitä minun tämän jälkeen olisi tehtävä sille, joka ensimmäisenä keksi Jumalan! Olisi aivan liian vähän, jos hänet hirtettäisiin.

— Silloin ei ollenkaan olisi sivistystä, jos ei olisi keksitty Jumalaa.

— Eikö olisi? Ilman Jumalaako?

— Ei. Eikä olisi konjakkiakaan. Konjakki täytyy kuitenkin nyt ottaa teiltä pois.

— Malta, malta, malta, hyvä ystävä, vielä yksi ryyppy. Minä loukkasin Aljošaa. Etkö sinä ole vihainen, Aleksei? Rakas pikku Aleksei-poikani!

— Ei, en ole vihainen. Minä tunnen teidän ajatuksenne. Sydämenne on parempi kuin päänne.

— Sydämenikö parempi kuin pääni? Herra Jumala, ja kuka tätä vielä puhuu? Ivan, rakastatko sinä Aljoškaa?

— Rakastan.

— Rakasta (Fjodor Pavlovitš juopui kovin). — Kuule, Aljoša, minä kohtelin äsken säädyttömästi luostarinvanhintasi. Mutta minä olin kiihdyksissä. Tuossa luostarinvanhimmassahan on älyä, vai mitä sinä arvelet, Ivan?

— Saattaa olla.

— On, on, il y a du Piron là-dedans. Hän on jesuiitta, venäläinen nimittäin. Kuten jalossa olennossa ainakin, hänessä kuohuu tuo salainen paheksuminen sen johdosta, että täytyy teeskennellä… pukeutua pyhyyden verhoon.

— Hänhän uskoo Jumalaan.

— Ei penninkään edestä. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Sanoohan hän sen itse kaikille, se on ei kaikille, vaan kaikille älykkäille ihmisille, jotka sinne saapuvat. Kuvernööri Schulzille hän sanoa paukautti suoraan: »Credo, mutta en tiedä mihin.»

— Todellakin?

— Juuri niin. Mutta minä kunnioitan häntä. Hänessä on jotakin mefistomaista tai paremmin sanoen jokin määrä Aikamme sankaria… Arbenin, vai mikä sen nimi oli… se on, näetkö, hän on hekumoitsija. Hän on siinä määrin lihallinen, että minä pelkäisin tyttäreni tai vaimoni puolesta, jos tämä menisi hänen luokseen ripittäytymään. Tiedätkö, kun hän alkaa kertoa… Pari vuotta takaperin hän kutsui meidät luokseen teetä juomaan ja tarjosipa likööriäkin (rouvat lähettävät hänelle likööriä), ja kun hän alkoi kuvailla entisiä aikoja, niin me pitelimme mahojamme… Varsinkin kun hän kertoi, miten oli parantanut erään hervottoman. »Jos jalkoja ei kivistäisi, niin minä», sanoi, »tanssisin erään tanssin». Mitäs semmoisesta arvelet? »Paljon olen, sanoi, elämäni aikana tehnyt ihmetemppuja.» Kauppias Demidovilta hän pimitti kuusikymmentätuhatta.

— Kuinka, varastiko?

— Tämä toi ne hänelle niinkuin hyvälle miehelle: »Säilytä, veli, minun luonani on huomenna kotietsintä.» Hänpä säilyttikin. »Sinähän», sanoi hän, »lahjoitit kirkolle». Minä sanon hänelle: lurjus olet, sanon. Ei, sanoo, en ole lurjus, vaan reilu… Muuten se ei ollut hän… Se oli eräs toinen. Erehdyin puhumaan toisesta… enkä huomannut. No, ryyppy vielä ja sitten riittää, korjaa pois pullo, Ivan. Minä valehtelin, miksi sinä et keskeyttänyt minua, Ivan… etkä sanonut, että minä valehtelen?

— Minä tiesin, että te keskeytätte sen itse.

— Valehtelet, teit sen vain ilkeydestä minua kohtaan, sulasta ilkeydestä. Sinä halveksit minua. Olet tullut luokseni ja halveksit minua omassa kodissani.

— Minä menen pois. Konjakki on pannut päänne sekaisin.

— Pyysin sinua Kristuksen tähden käymään Tšermašnjassa… se on päivän tai parin asia, mutta sinä et mene.

— Huomenna lähden, jos se teistä on niin tärkeätä.

— Etkä lähde. Sinä tahdot täällä pitää minua silmällä, sitä sinä tahdot, paha henki, ja siksi et lähdekään?

Ukko ei ottanut tyyntyäkseen. Hän oli joutunut sille juopumuksen asteelle, jolloin siihen saakka levollisina pysyneet juopuneet usein välttämättömästi tahtovat purkaa vihastusta ja lausua mielensä.

— Mitä sinä minua katselet? Millaiset silmät sinulla on? Silmäsi katsovat minua ja sanovat minulle: »Senkin humalainen turjake.» Silmäsi ovat epäluuloiset, silmäsi ovat halveksivaiset…

Sinä olet tullut tänne jossakin tarkoituksessa. Tuossa katselee Aljoša, ja hänen silmänsä loistavat. Aljoša ei halveksi minua. Aleksei, älä rakasta Ivania…

— Älkää olko vihainen veljelleni! Lakatkaa häntä loukkaamasta, — lausui Aljoša äkkiä lujasti.

— No, mitäpä siitä. Uh, päätä kivistää. Korjaa pois konjakki, Ivan, sanon sen jo kolmannen kerran. — Hän vaipui ajatuksiinsa ja alkoi äkkiä hymyillä pitkää ja viekasta hymyä: — Älä suutu, Ivan, vanhaan rahjukseen. Minä tiedän, että sinä et pidä minusta, mutta älä kuitenkaan suutu. Eipä minussa olekaan mitään rakastamista. Käyt Tšermašnjassa, minä tulen itse luoksesi, tuon tuomisia, minä neuvon sinulle siellä erään tyttösen olen jo kauan sitten pannut hänet siellä merkille. Toistaiseksi hän on vielä paljasjalka. Älä pelkää paljasjalkaisia, älä halveksi — ne ovat helmiä!…

Hän suudella moksautti kättään.

— Minusta, — hän vilkastui äkkiä aivan kuin olisi hetkiseksi selvinnyt, kun oli päässyt mieliaiheeseensa, — minusta… Voi teitä, lapset! Lapsukaiset, te olette pikku porsaita, minusta… ei koko elämäni aikana ole tielleni sattunut rumaa naista, kas siinä on minun sääntöni! Voitteko ymmärtää sen? Kuinkapa te sen voisitte ymmärtää: teidän suonissanne virtailee vielä veren asemesta maitoa, ette ole vielä päässeet munankuoresta ulos! Minun sääntöni mukaan voi jokaisesta naisesta löytää sangen, piru vieköön, mielenkiintoista, jommoista ei ole yhdessäkään muussa, — täytyy vain osata löytää se, siinä on konsti! Se on erikoinen lahja! Minun silmissäni ei koskaan ole ollut rumia naisia: jo se seikka, että hän on nainen, on puolet kaikesta… vaan mitenkä te sen ymmärtäisitte! Yksinpä vanhoissapiioissa löytää toisinaan sellaista, että ihan täytyy ihmetellä niitä hölmöjä, jotka ovat antaneet heidän vanhentua eivätkä ole koskaan mitään huomanneet! Paljasjalka ja ruma pitää aivan ensiksi ihmetyttää — sillä tavoin on semmoinen otettava. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Hänet pitää ihmetyttää ihastukseen asti, läpikotaisin, häpeämään asti, että sellainen herra on rakastunut hänen kaltaiseensa ryysyläiseen. On todella oivallista, että aina on ja tulee olemaan roskaväkeä ja herroja maailmassa, silloin on myös aina olemassa tuommoinen lattianpesijä ja hänen herransa, ja sitähän vain tarvitaankin elämän onneen! Maltahan… kuule, Aljoška, minä ihmetytin aina sinun äiti vainajaasi, vaikka se kävi toiseen tapaan. En yleensä koskaan häntä hyväillyt, mutta yht'äkkiä, kun hetki oli tullut, — yht'äkkiä heittäydyin olemaan pelkkää ihailua, ryömin polvillani, suutelin hänen jalkojaan ja saatoin hänet aina, aina, — muistan sen kuin se olisi juuri tapahtunut, — nauramaan tuommoista pientä naurua, haurasta, sointuvaa, hiljaista, hermostunutta, erikoislaatuista. Vain semmoista naurua hän osasikin nauraa. Tiedän, että tällä tavoin hänessä aina alkoi sairaus ja että hän jo seuraavapa päivänä alkaa huudella riivatun lailla sekä ettei tämä nykyinen pieni nauru merkitse mitään riemastusta, mutta samapa se, vaikka sai edes petkuttamalla hänet riemastumaan. Kas sitä merkitsee se, että osaa kaikessa löytää oman piirteensä! Kerran Beljavski — täällä oli muudan sellainen kaunis ja rikas mies, joka liehitteli häntä ja kävi luonani, — yht'äkkiä ollessaan luonani antoi minulle korvapuustin, vieläpä hänen nähden. Mutta hänpä, senkin pässinpää, oli vähällä piestä minut tuon korvapuustin tähden, niin hän kävi kimppuuni: »Sinua, sanoi, on nyt lyöty, lyöty, sinä sait häneltä korvapuustin! Sinä, sanoi, koetit myydä minut hänelle… Kuinka hän uskalsikaan lyödä sinua minun läsnäollessani! Älä tulekaan luokseni koskaan, koskaan! Juokse heti ja haasta hänet kaksintaisteluun»… Minä kuljetin hänet silloin luostariin rauhoittumaan, pyhät isät parantelivat häntä luvuillaan, Mutta jumaliste, Aljoša, minä en koskaan pahoittanut riivattuni mieltä! Yhden ainoan kerran vain, ensimmäisenä vuonna: hän rukoili jo silloin hyvin paljon, pyhitti varsinkin kaikki Neitsyt Maarian juhlapäivät ja ajoi silloin minut pois luotaan työhuoneeseeni. Ajattelin, että annapa, kun otan pois hänen päästään kaiken tuon mystiikan! »Näetkö», sanon, »näetkö tämän jumalankuvasi tässä, minä otan sen alas. Katsohan, sinä uskot sen ihmeitätekevään voimaan, mutta minä sylkäisen sille nyt sinun läsnäollessasi eikä siitä ole minulle mitään seurauksia!»… Kun hän tämän näki, niin voi Herra Jumala, luulin hänen tappavan minut, mutta hän hypähti vain pystyyn, löi käsiään yhteen, peitti sitten yht'äkkiä kasvonsa käsiinsä, koko hänen ruumiinsa alkoi täristä ja hän kaatui lattialle… aivan hervottomana… Aljoša, Aljoša! Mikä sinua vaivaa?

Ukko hypähti pelästyneenä pystyyn. Aljošan kasvot olivat alkaneet vähitellen muuttua siitä asti, kuin ukko oli alkanut puhua hänen äidistään. Hän punastui, hänen silmänsä alkoivat palaa, huulet värähtelivät… Humalaisen ukon suusta pärskyi sylki, eikä hän huomannut mitään ennen kuin vasta sillä hetkellä, jolloin Aljošassa yht'äkkiä tapahtui jotakin hyvin omituista. Hänessä nimittäin yht'äkkiä toistui aivan tarkalleen sama, mitä ukko juuri oli kertonut »riivatusta». Aljoša hyppäsi äkkiä pöydästä aivan samoin kuin kertomuksen mukaan hänen äitinsä oli tehnyt, löi yhteen käsiään, peitti sitten niihin kasvonsa, kaatui päistikkaa tuolille ja alkoi äkkiä väristä hysteerisen kohtauksen vallassa äkillisten ja kuulumattomien nyyhkytysten pudistelemina. Ihmeellinen yhtäläisyys hänen ja hänen äitinsä välillä hämmästytti ukkoa.

— Ivan, Ivan! Anna pian hänelle vettä! Hän on aivan kuin äitinsä, aivan niinkuin äitinsä silloin! Pirskoita suustasi vettä hänen päälleen, niin minä tein äidille. Äitinsä tähden hän noin, äitinsä tähden… — mutisi hän Ivanille.

— Luulisinpä, että hänen äitinsä oli minunkin äitini, vai mitä te arvelette? — sanoi yht'äkkiä Ivan voimatta hillitä vihaansa ja halveksimistaan. Ukko hätkähti nähdessään hänen leimuavat silmänsä. Mutta kävi hyvin omituisesti, vaikka sitä tosin kesti vain sekunnin verran: ukko ei todellakaan näyttänyt tajuavan, että Aljošan äiti oli myös Ivanin äiti…

— Kuinka niin sinun äitisi? — mutisi hän ymmärtämättä. — Miksi sinä puhut tuommoista? Mistä äidistä sinä puhut?… Onko hän… Ah, perhana! Hänhän on sinun äitisi! Voi hitto! Tämä oli semmoinen pimennys, veikkoseni, jommoista ei ole koskaan ennen sattunut, suo anteeksi, minä luulin, Ivan… Hehhehheh! — Hän pysähtyi. Juopuneen pitkä, puoleksi tylsä nauru vääristi hänen kasvojaan. Mutta samalla hetkellä kuului äkkiä eteisestä kauheata kolinaa ja jyrinää, kuului raivoisia huutoja, ovi lensi auki ja huoneeseen syöksyi Dmitri Fjodorovitš. Ukko syöksyi pelästyneenä Ivanin luo:

— Tappaa, tappaa! Älä anna minua, älä anna! — huusi hän tarttuen Ivan Fjodorovitšin takin liepeeseen.

9.

Hekumoitsijat

Dmitri Fjodorovitšin kintereillä juoksivat saliin myös Grigori ja Smerdjakov. He olivat eteisessä kamppailleet hänen kanssaan estääkseen häntä pääsemästä sisälle (semmoisen määräyksen oli itse Fjodor Pavlovitš antanut heille jo muutama päivä sitten). Käyttäen hyväkseen sitä, että Dmitri Fjodorovitš saliin rynnättyään oli hetkeksi pysähtynyt katsoakseen ympärilleen, Grigori juoksi pöydän ympäri, pani kiinni molemmat puolikkaat ovesta, joka oli vastapäätä ulko-ovea ja vei sisähuoneisiin, ja asettui sulkemansa oven eteen käsivarret levällään sekä valmiina puolustamaan ovea niin sanoakseni viimeiseen veripisaraan asti. Sen nähtyään Dmitri ei huudahtanut, vaan vinkaisi omituisesti ja hyökkäsi Grigorin kimppuun.

— Siis hän on siellä! Hänet on piilotettu sinne! Pois, lurjus! Hän riuhtaisi Grigoria, mutta tämä töytäisi hänet pois. Hillittömästi vimmastuneena Dmitri kohotti kätensä ja iski kaikin voimin Grigoria. Vanhus lysähti maahan, ja Dmitri harppasi hänen ylitseen ja tunkeutui ovesta sisälle. Smerdjakov jäi toiseen päähän salia kalpeana ja vavisten sekä painautui lähelle Fjodor Pavlovitšia.

— Hän on täällä, — huusi Dmitri Fjodorovitš, — näin äsken itse hänen kääntyvän taloon, mutta en saavuttanut häntä. Missä hän on? Missä hän on?

Käsittämättömän vaikutuksen teki Fjodor Pavlovitšiin tämä huuto: »Hän on täällä!» Kaikki pelästys katosi hänestä.

— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet, — uikutti hän ja syöksähti Dmitri Fjodorovitšin jälkeen. Grigori oli tällävälin noussut lattialta, mutta oli vielä pökerryksissä. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša lähtivät juoksemaan isän jäljessä. Kolmannessa huoneessa kuului jotakin äkkiä putoavan maahan, särkyvän ja kilisevän: se oli iso lasimaljakko (ei kallishintainen), jonka Dmitri Fjodorovitš ohi juostessaan oli pudottanut marmorijalustalta.

— Ottakaa hänet kiinni! — vinkui ukko. — Poliisi!

Ivan Fjodorovitš ja Aljoša saivat ukon kiinni ja veivät väkisin takaisin saliin.

— Miksi ajatte häntä takaa! Hän voi siellä todellakin tappaa! — huudahti vihaisesti isälleen Ivan Fjodorovitš.

— Vanetška, Lešetška, hän on siis täällä, Grušenjka on täällä, itse sanoo nähneensä hänen juosseen…

Ukko puhui läähättäen. Hän ei ollut tällä kertaa odottanut Grušenjkaa ja äkillinen ilmoitus, että Grušenjka oli siellä, pani hänen päänsä aivan pyörälle. Hänen koko ruumiinsa värisi, hän oli kuin järkensä menettänyt.

— Näittehän itse, että hän ei tullut! — huusi Ivan.

— Mutta kenties toisesta ovesta.

— Sehän on lukossa, tuo toinen ovi, ja avain on teillä…

Dmitri ilmestyi äkkiä taas saliin. Hän oli tietysti huomannut toisen oven olevan lukossa, ja tuon lukitun sisäänkäytävän avain oli todellakin Fjodor Pavlovitšin taskussa. Kaikkien huoneitten kaikki ikkunat olivat myös kiinni, eikä Grušenjka siis ollut voinut mistään tulla eikä mistään hypätä ulos.

— Ottakaa kiinni hänet! — vikisi Fjodor Pavlovitš heti huomattuaan Dmitrin. — Hän on tuolta makuuhuoneestani varastanut rahoja! — Ja riistäytyen irti Ivanin käsistä hän hyökkäsi taas Dmitriä kohti. Mutta tämä kohotti molemmat kätensä ja tarttui äkkiä ukon viimeisiin hiustöyhtöihin, jotka olivat säilyneet ohimoilla, nykäisi ja paiskasi hänet maahan, niin että romahti. Hän ennätti vielä iskeä pari tai kolme kertaa maassa makaavaa kasvoihin kenkänsä korolla. Ukko voihki läpitunkevalla äänellä. Ivan Fjodorovitš, vaikka hän ei ollutkaan niin voimakas kuin veli Dmitri, tarttui tähän molemmin käsin ja ponnistaen kaikki voimansa riuhtaisi hänet erilleen ukosta. Aljoša auttoi häntä myös, minkä voimia riitti, tarttumalla veljeensä edestäpäin.

— Mieletön, sinähän tapoit hänet! — huudahti Ivan.

— Niin hänelle pitikin! — huudahti Dmitri läähättäen. — Ja jos en tappanut, niin tulen vielä toiste ja tapan. Ette saa häntä varjelluksi!

— Dmitri! Mene heti pois täältä! — huudahti Aljoša jyrkästi.

— Aleksei! Sano vain sinä minulle, vain sinua minä uskon: oliko hän täällä äsken vai eikö? Minä näin hänet itse, kun hän äsken juuri livahti säleaidan ohi tälle puolelle. Minä huudahdin, hän juoksi pois…

— Vannon sinulle, hän ei ollut täällä eikä kukaan häntä täällä odottanutkaan!

— Mutta minä näin hänet… Siis hän… Otan heti selville, missä hän on… Hyvästi, Aleksei! Aisopokselle älä nyt hiisku sanaakaan rahoista, mutta mene heti Katerina Ivanovnan luo ja sano välttämättömästi: »Käski sanoa terveisiä, käski sanoa terveisiä, terveisiä! Nimenomaan sanoa terveisiä ja jäähyväiset!» Kerro hänelle kohtaus.

Tällävälin olivat Ivan ja Grigori nostaneet ukon maasta ja asettaneet nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta hän itse oli tajuissaan ja kuunteli ahneesti Dmitrin huutoja. Hän luuli yhä, että Grušenjka todellakin oli talossa. Dmitri Fjodorovitš loi poistuessaan häneen vihamielisen katseen.

— En kadu sinun vertasi! — huudahti hän. — Ole varuillasi, ukko, varo haavettasi, sillä minullakin on haave! Kiroan sinut itse ja katkaisen kaiken yhteyden sinun kanssasi…

Hän juoksi ulos huoneesta.

— Hän on täällä, hän on aivan varmaan täällä! Smerdjakov, Smerdjakov, — korisi ukko tuskin kuuluvasti ja viittoi sormellaan Smerdjakovia luokseen.

— Ei hän ole täällä, ei ole, te mieletön ukko, — huusi hänelle vihaisesti Ivan. — No, nyt hän pyörtyy! Vettä, pyyheliina! Liikuhan liukkaasti, Smerdjakov!

Smerdjakov kiiruhti hakemaan vettä. Ukko riisuttiin, kannettiin makuuhuoneeseen ja pantiin vuoteeseen. Hänen päänsä ympäri kiedottiin märkä pyyheliina. Heikontuneena konjakista, voimakkaista mielenliikutuksista ja iskuista hän heti laskettuaan päänsä tyynylle vaipui uneen. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša palasivat saliin. Smerdjakov vei pois särjetyn maljakon sirpaleet, ja Grigori seisoi pöydän luona silmät surullisesti maahan luotuina.

— Eikö olisi sinunkin kostutettava päätäsi ja käytävä myös vuoteeseen, — sanoi Aljoša kääntyen Grigorin puoleen. — Me pidämme täällä huolta hänestä. Veljeni löi sinua hyvin kipeästi… päähän.

— Hän julkesi lyödä minua! — lausui Grigori synkästi.

— Hän »julkesi» lyödä isääkin, saati sinua! — huomautti Ivan Fjodorovitš irvistäen.

— Minä olen pessyt häntä kaukalossa… hän julkesi lyödä minua! — toisti Grigori.

— Hitto soikoon, jos minä en olisi kiskaissut häntä irti, niin kenties hän olisi tappanut siihen paikkaan. Paljonko Aisopos tarvitsee? — kuiskasi Ivan Fjodorovitš Aljošalle.

— Jumala varjelkoon! — huudahti Aljoša.

— Miksi varjelkoon! — jatkoi Ivan edelleen kuiskuttaen ja vääristäen kasvojaan ilkeästi. — Toinen iljettävä olento syö toisen, niin päästään kummastakin.

Aljoša hätkähti.

— Minä en tietysti anna murhan tapahtua, niinkuin en antanut äskenkään. Jää tänne, Aljoša, minä menen vähän käyskentelemään pihalle, päätäni on alkanut kivistää.

Aljoša meni isän luo makuuhuoneeseen ja istui hänen vuoteensa ääressä verhon takana noin tunnin verran. Ukko avasi äkkiä silmänsä ja katseli ääneti pitkän aikaa Aljošaa, ilmeisesti koettaen palauttaa mieleensä ja selvittää itselleen tapahtumia. Äkkiä hänen kasvoillaan kuvastui tavaton kiihtymys.

— Aljoša, — kuiskasi hän arasti, — missä on Ivan?

— Pihalla, hänen päätään kivistää. Hän vartioi meitä.

— Anna minulle kuvastin, tuo, joka seisoo tuolla, anna!

Aljoša antoi hänelle pienen, kokoonpantavan, pyöreän kuvastimen, joka seisoi piirongilla. Ukko katseli itseään siitä. Nenä oli aika lailla turvonnut, ja otsassa vasemman kulman yläpuolella oli melkoisen iso punertava pahka.

— Mitä Ivan sanoo? Aljoša, rakas, ainoa poikani, minä pelkään Ivania. Minä pelkään Ivania enemmän kuin tuota toista. Vain sinua minä en pelkää…

— Älkää pelätkö Ivaniakaan, Ivan on vihainen, mutta hän puolustaa teitä.

— Aljoša, entä tuo toinen? Hän juoksi Grušenjkan luo! Armas enkelini, sano totuus: oliko Grušenjka äsken täällä vai eikö?

— Ei kukaan nähnyt häntä. Se on erehdys, hän ei ollut!

— Mitjahan tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, mennä naimisiin!

— Grušenjka ei mene hänen kanssaan naimisiin.

— Ei mene, ei mene, ei mene, ei mene, ei millään ehdolla mene!… — alkoi ukko riemuissaan puhella aivan kuin ei hänelle tällä hetkellä olisi voitu sanoa mitään ilahduttavampaa. Ihastuksissaan hän tarttui Aljošan käteen ja painoi sen lujasti sydäntään vastaan. Kyyneletkin kimmelsivät hänen silmissään. — Mutta se jumalankuva, se sama jumalanäidin kuva, josta minä äsken kerroin, ota itsellesi, vie mennessäsi. Annan sinulle myös luvan palata luostariin… minä puhuin äsken leikkiä, älä ole vihainen. Päätä kivistää, Aljoša… Ljoša, lohduta sinä sydäntäni, ole minun enkelini, sano totuus!

— Yhäkö te sitä, jotta oliko hän täällä vai eikö? — lausui Aljoša surullisesti.

— Ei, ei, ei, minä uskon sinua. Mutta asia on tämä: pistäydypä sinä Grušenjkan luona itse tai koeta jollakin tavoin tavata hänet. Ota kyselemällä häneltä selvä pian, mahdollisimman pian, arvaa itse näkemäsi perusteella: kumman puoleen hän tahtoo taipua, minunko vai hänen? No? Mitä? Voitko sen tehdä vai etkö?

— Jos näen hänet, niin kysyn, — mutisi Aljoša hämillään.

— Ei, hän ei sano sinulle, — keskeytti ukko, — hän on levoton sielu. Hän alkaa suudella sinua ja sanoo tahtovansa mennä naimisiin sinun kanssasi. Hän on viekastelija, hänellä ei ole hävyn tunnetta, ei, sinä et saa mennä hänen luokseen, et saa!

— Eikä se ole hyväkään, isä, se ei ole ollenkaan hyvä.

— Minne hän sinut lähetti äsken, kun huusi: »Mene», silloin kun hän juoksi pois?

— Hän lähetti Katerina Ivanovnan luo.

— Rahoja hakemaan? Pyytääkö hän rahoja?

— Ei, ei rahoja hakemaan.

— Hänellä ei ole rahaa, ei hituistakaan. Kuule, Aljoša, minä makaan yön ja mietin, mutta mene sinä pois. Kenties tapaat Grušenjkankin… Mutta tule aivan varmasti luokseni huomisaamuna, aivan varmasti. Minulla on sinulle huomenna sana sanottavana. Tuletko?

— Tulen.

— Jos tulet, niin ole tulevinasi omia aikojasi, tervehtimään vain. Älä sano kenellekään, että minä kutsuin. Ivanille älä puhu sanaakaan.

— Hyvä.

— Hyvästi, enkeli, äsken sinä puolustit minua, en unhota sitä ikänäni. Huomenna sanon sinulle sanasen… mutta täytyy vielä vähän tuumia…

— Entä kuinka te nyt voitte?

— Huomenna, huomenna jo nousen ja lähden, aivan terveenä, aivan terveenä, aivan terveenä!…

Kulkiessaan pihalla Aljoša tapasi veljensä Ivanin istumassa penkillä portin luona. Ivan kirjoitteli jotakin muistikirjaansa lyijykynällä. Aljoša ilmoitti Ivanille, että ukko oli hereillä ja tajuissaan ja oli päästänyt hänet yöksi luostariin.

— Aljoša, minä tahtoisin hyvin mielelläni tavata sinua huomisaamuna, — sanoi Ivan ystävällisesti ja nousi seisomaan. — Tämä kohteliaisuus oli Aljošalle aivan odottamatonta.

— Huomenna minä olen Hohlakovien luona, — vastasi Aljoša. — Kenties käyn huomenna myös Katerina Ivanovnan luona, jos en tapaa häntä nyt…

— Nyt siis kuitenkin menet Katerina Ivanovnan luo? »Sanomaan jäähyväisiä?» — hymähti Ivan. Aljoša joutui hämilleen.

— Luulen ymmärtäneeni kaikki äskeisistä huudahduksista ja yhtä ja toista aikaisemmin sattuneista. Dmitri varmaankin pyysi sinua käymään hänen luonaan ja ilmoittamaan, että hän… no… no, sanalla sanoen »sanomaan jäähyväiset»?

— Veli! Miten kaikki tämä kauheus päättyy isän ja Dmitrin kesken? — huudahti Aljoša.

— Vaikeata arvata varmasti. Kenties ei mitenkään: asia raukeaa. Se nainen on peto. Joka tapauksessa on ukkoa pidätettävä kotona ja Dmitri estettävä pääsemästä taloon.

— Veli, salli vielä kysyä: onko todellakin jokaisella ihmisellä oikeus päättää toisiin ihmisiin nähden, kuka heistä on sen arvoinen, että saa elää, ja kuka ei enää ole sen arvoinen?

— Miksi tähän pitää sekoittaa ratkaiseminen sen mukaan, onko arvoinen? Tämä kysymys useimmiten ratkaistaan ihmisten sydämissä ei sen mukaan, minkä arvoinen on, vaan aivan toisten, paljon luonnollisempien syiden mukaan. Mitä taas oikeuteen tulee, niin kenellä ei olisi oikeutta toivoa?

— Eihän kuitenkaan toisen kuolemaa?

— Vaikkapa kuolemaakin! Miksi pitäisi valehdella itselleen, kun kaikki ihmiset elävät sillä tavoin eivätkä kenties voikaan muuten elää. Sinä puhut tätä äskeisten sanojeni johdosta, että »toinen iljettävä olento syö toisen»? Salli minunkin näin ollen kysyä sinulta: luuletko minunkin samoinkuin Dmitrin voivan vuodattaa Aisopoksen verta, toisin sanoen tappaa hänet, mitä?

— Mitä puhutkaan, Ivan! Ei koskaan ole tuommoista tullut mieleenikään! Enkä luule Dmitrinkään voivan…

— Kiitos edes siitä, — naurahti Ivan. — Tiedä, että minä aina puolustan häntä väkivallalta. Mutta toivomuksilleni tässä tapauksessa minä jätän vapaan vallan. Näkemiin huomiseen asti. Älä tuomitse, äläkä pidä minua konnana, — lisäsi hän hymyillen.

He puristivat toistensa kättä paljon voimakkaammin kuin koskaan ennen. Aljoša tunsi, että veli itse oli astunut ensimmäisen askelen lähemmäksi häntä ja että hän oli tehnyt sen jotakin varten, ehdottomasti jossakin tarkoituksessa.

10.

Molemmat yhdessä

Aljoša lähti isän kodista mieleltään vielä paljon lannistuneempana ja järkytetympänä kuin oli äsken sinne tullut. Myöskin hänen ajatuksensa olivat aivan kuin katkelmina ja sekaisin, samalla kuin hän tunsi, että häntä peloitti yhdistää hajalleen menneitä ajatuksiaan ja muodostaa kokonaiskuva kaikista piinallisista ristiriidoista, jotka hän tänä päivänä oli kokenut. Tämä lähenteli melkein epätoivoa, jota ei koskaan ennen ollut Aljošan sydämessä ollut. Kaiken yli kohosi kuin vuori tuo kohtalokas ja ratkaisematon pääkysymys: miten päättyy isän ja veli Dmitrin suhde tuon kauhean naisen edessä? Nyt hän oli saanut omin silmin nähdä. Hän oli ollut läsnä ja nähnyt heidät vastatusten. Muuten onnettomaksi, täydelleen ja hirveästi onnettomaksi saattoi osoittautua ainoastaan veli Dmitri: häntä odotti ehdottomasti turmio. Oli muitakin ihmisiä, joita tämä kaikki koski kenties paljon enemmän kuin Aljoša ennen oli saattanut luullakaan. Tässä oli jotakin arvoituksellista. Veli Ivan oli lähestynyt häntä, mitä Aljoša niin kauan jo olikin toivonut, mutta nyt hänellä itsellään jostakin syystä oli se tunne, että tuo lähestyminen oli häntä pelästyttänyt. Entä nuo naiset? Omituista: äsken hän oli ollut menossa Katerina Ivanovnan luo tuntien tavatonta mielenahdistusta, mutta nyt hän ei tuntenut sitä ollenkaan. Päinvastoin hän kiiruhti hänen luokseen aivan kuin odottaisi saavansa häneltä neuvoja. Mutta toimitettavaksi annetun asian suorittaminen näytti kuitenkin nyt vaikeammalta kuin äsken: kolmeatuhatta koskeva asia oli lopullisesti ratkaistu, ja veli Dmitri tunsi nyt olevansa kunniaton mies ja vailla kaikkea toivoa sekä oli nyt valmis millaiseen lankeemukseen tahansa. Lisäksi vielä hän oli käskenyt kertoa Katerina Ivanovnalle myös äsken isän luona sattuneen kohtauksen.

Kello oli jo seitsemän, ja hämärä oli alkanut, kun Aljoša astui sisälle Katerina Ivanovnan luo, joka asui hyvin tilavassa ja mukavassa talossa Ison kadun varrella. Aljoša tiesi hänen asuvan yhdessä kahden tätinsä kanssa. Toinen näistä oli muuten vain hänen sisarensa Agafja Ivanovnan täti. Tämä oli hänen isänsä kodissa se harvasanainen henkilö, joka oli hoidellut häntä siellä samoinkuin hänen sisarensakin, kun hän oli saapunut heidän luokseen sinne instituutista. Toinen täti taasen oli arvokas ja hienokäytöksinen moskovalainen rouva, vaikka köyhä. Kerrottiin näiden kummankin noudattavan kaikessa Katerina Ivanovnan tahtoa ja asuvan hänen luonaan ainoastaan etiketin vuoksi. Katerina Ivanovna taas alistui ainoastaan hyväntekijättärensä tahtoon, kenraalinrouvan, joka sairauden vuoksi oli jäänyt Moskovaan ja jolle hänen velvollisuutensa oli lähettää joka viikko kaksi kirjettä ja kertoa seikkaperäisesti itsestään.

Kun Aljoša astui eteiseen ja pyysi palvelustyttöä, joka oli avannut hänelle oven, ilmoittamaan hänen tulonsa, niin salissa nähtävästi jo tiedettiin hänen saapumisensa (kenties hänet oli nähty ikkunasta), sillä Aljoša kuuli äkkiä jotakin kopinaa, kuului pois juoksevien naisten askelia ja hameitten kahinaa, kenties kaksi tai kolme naista juoksi pois huoneesta. Aljošasta oli kummallista, että hänen tulonsa oli voinut synnyttää sellaisen touhun. Hänet vietiin kuitenkin heti saliin. Se oli iso huone, joka oli kalustettu hienosti ja upeasti, ei ollenkaan maaseutulaistapaan. Siinä oli monta sohvaa ja leposohvaa, divaaneja, isoja ja pieniä pöytiä, oli tauluja seinillä, maljakoita ja lamppuja pöydillä, oli paljon kukkia, olipa ikkunan luona myös akvariumi. Hämärän tulo oli tehnyt huoneen pimeänpuoleiseksi. Aljoša huomasi sohvalla, jolla ilmeisesti äsken oli istuttu, siihen heitetyn silkkivaipan ja sohvan edessä olevalla pöydällä kaksi kesken jäänyttä kuppia suklaata, leivoksia, kristallilautasen, jolla oli rusinoita, ja toisen, jolla oli makeisia. Jotakuta oli kestitty. Aljoša arvasi tulleensa vieraitten siellä ollessa ja rypisti kulmiaan. Mutta samassa nostettiin oviverhoa ja sisälle astui nopein askelin Katerina Ivanovna hymyillen iloisesti ja ihastuneena sekä ojentaen molemmat kätensä Aljošalle. Palvelustyttö toi samalla hetkellä huoneeseen kaksi sytytettyä kynttilää ja asetti ne pöydälle.

— Jumalan kiitos, siinä te vihdoin olette! Olen koko päivän rukoillut Jumalalta vain teidän tuloanne! Istukaa.

Katerina Ivanovnan kauneus oli hämmästyttänyt Aljošaa jo aikaisemmin, kun veli Dmitri kolmisen viikkoa sitten oli tuonut hänet ensimmäisen kerran tähän taloon esitelläkseen ja tutustuttaakseen hänet Katerina Ivanovnan omasta erikoisesta toivomuksesta. Sillä käynnillä ei muuten ollut syntynyt keskustelua heidän välillään. Otaksuen Aljošan kovin ujostelevan oli Katerina Ivanovna ikäänkuin säästänyt häntä ja puhellut sillä kertaa kaiken aikaa Dmitri Fjodorovitšin kanssa. Aljoša oli ollut vaiti, mutta tehnyt paljon sangen tarkkoja havaintoja. Häntä oli hämmästyttänyt kopean tytön varma käytös ja ylpeä luontevuus. Eikä Aljoša ollut erehtynyt, vaan hän oli tuntenut, ettei hän ollut noita ominaisuuksia liioitellut. Aljoša huomasi, että tytön suuret, mustat, palavat silmät olivat kauniit ja sopivat erittäin hyvin hänen kalpeihin, melkeinpä hieman kellertäviin, soikeihin kasvoihinsa. Mutta näissä silmissä samoinkuin ihanien huulten piirteissä oli jotakin sellaista, johon hänen veljensä tietysti saattoi olla kauhean rakastunut, mutta jota kenties ei voinut kauan rakastaa. Hän oli melkein suoraan lausunut ajatuksensa veljelleen Dmitrille, kun tämä käynnin jälkeen oli ahdistanut häntä hartaalla pyynnöllä, että hän ei salaisi, millaisen vaikutelman hän oli saanut tämän morsiamesta.

— Sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi, mutta kenties… et rauhallisesti onnelliseksi.

— Niinpä niin, veljeni, tuollaiset pysyvätkin tuommoisina, he eivät nöyrry kohtalon edessä. Sinä luulet siis, että minä en rakasta häntä ikuisesti?

— Ei, kenties sinä rakastat häntä ikäsi, mutta saattaa olla, että sinä et aina ole hänen kanssaan onnellinen…

Aljoša oli silloin lausunut mielipiteensä punastuen ja harmistuneena itseensä siitä, että oli taipunut veljensä pyyntöihin ja lausunut julki moisia »tyhmiä» ajatuksia. Hänestä oli näet oma mielipiteensä tuntunut hirveän tyhmältä, heti kun hän sen oli lausunut. Häntä oli myös alkanut hävettää, että hän oli niin mahtipontisesti lausunut mielipiteensä naisesta. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä nyt, kun hän heti katsahdettuaan häntä vastaan juosseeseen Katerina Ivanovnaan tunsi, että hän silloin kenties oli suuresti erehtynyt. Tällä kertaa Katerina Ivanovnan kasvoista loisti teeskentelemätön ja avomielinen hyvyys, suora ja innokas vilpittömyys. Kaikesta entisestä »ylpeydestä ja kopeudesta», joka silloin oli niin suuressa määrin hämmästyttänyt Aljošaa, oli nyt havaittavissa vain rohkea, jalo tarmokkuus ja jonkinmoinen selvä, voimakas itseluottamus. Aljoša ymmärsi heti häneen katsahdettuaan ja hänen ensimmäisistä sanoistaan, että koko hänen asemansa traagillisuus hänelle niin rakkaaseen henkilöön nähden ei ollut hänelle mikään salaisuus ja että hän kenties jo tiesi kaikki, aivan kaikki. Ja siitä huolimatta oli hänen kasvoissaan kuitenkin niin paljon kirkkautta, niin paljon luottamusta tulevaisuuteen. Aljoša tunsi äkkiä olevansa hänen edessään vakavasti ja ehdottomasti syyllinen. Hän oli samalla kertaa voitettu ja ihastunut. Sitäpaitsi hän huomasi Katerina Ivanovnan ensimmäisistä sanoista, että tämä oli voimakkaan liikutuksen vallassa, joka kenties oli perin harvinaista hänessä, — liikutuksen, joka melkein muistutti jonkinmoista riemastusta.

— Olen sentähden niin odottanut teitä, että vain teiltä voin nyt saada tietää koko totuuden, — en keneltäkään muulta!

— Minä tulin… — mutisi Aljoša sekaantuen, — minä… hän lähetti minut…

— Vai niin, hän on lähettänyt teidät, no, minä aavistin sen. Nyt tiedän kaikki, kaikki! — huudahti Katerina Ivanovna ja hänen silmänsä välähtivät. — Odottakaa, Aleksei Fjodorovitš, sanon teille ensin, miksi minä teitä niin odotin. Näettekö, minä tiedän kenties paljon enemmän kuin te itse. Minä en tarvitse teiltä tietoja. Tätä minä teiltä tarvitsen: minun pitää tietää teidän oma, persoonallinen viimeinen vaikutelmanne hänestä, minä tarvitsen, että te kertoisitte aivan suoraan, kaunistelematta, vaikkapa epähienosti (oi, miten karkeassa muodossa tahansa!) — mitä te itse nyt ajattelette hänestä ja hänen asemastaan kohdattuanne hänet tänään. Se on kenties parempi kuin että minä itse, jonka luo hän ei enää tahdo tulla, selvitän hänen kanssaan asioita persoonallisesti. Ymmärrättekö mitä teiltä tahdon? Mitä asiaa varten hän nyt lähetti teidät luokseni (minä tiesin, että hän lähettää teidät!) — puhukaa suoraan, sanokaa viimeinen sana!…

— Hän käski teille… sanoa terveisiä ja että hän ei koskaan enää tule… ja sanoa teille terveisiä.

— Sanoa terveisiä? Näinkö hän sanoi, näitäkö sanoja käytti?

— Niin.

— Kenties hän epähuomiossa hiukan erehtyi sanassa, käytti muuta sanaa kuin olisi käytettävä?

— Ei, hän käski nimenomaan minun käyttää tätä sanaa: »sanoa terveisiä». Pyysi kolmisen kertaa, että en sitä unohtaisi.

Katerina Ivanovna kuohahti.

— Auttakaa minua nyt, Aleksei Fjodorovitš, nytpä tarvitsen teidän apuanne. Minä sanon teille ajatukseni, ja sanokaa te minulle sen johdosta vain, ajattelenko oikein vai enkö. Kuulkaa, jos hän olisi sivumennen käskenyt sanoa minulle terveisiä, pitämättä tärkeänä tuon sanan käyttämistä, alleviivaamatta sanaa, niin se olisi kaikki… Se olisi loppu! Mutta jos hän erityisesti piti tärkeänä tätä sanaa, jos hän erityisesti painoi mieleenne, että te ette unohtaisi tuoda minulle noita terveisiä, — niin hän siis oli kiihdyksissä, kenties ei voinut hillitä itseään? Hän oli tehnyt päätöksen ja pelästynyt omaa päätöstään! Hän ei poistunut luotani varmoin askelin, vaan lensi päistikkaa. Tämän sanan painostaminen saattaa merkitä vain uhmaa…

— Niin, niin! — vahvisti Aljoša kiihkeästi. — Minusta itsestänikin tuntuu nyt siltä.

— Mutta jos niin on, niin hän ei vielä ole hukassa! Hän on vain epätoivoissaan, mutta minä voin vielä pelastaa hänet. Odottakaahan: eikö hän maininnut teille mitään rahoista, kolmestatuhannesta?

— Hän ei vain puhunut niistä, vaan tämä asia kenties enimmän masensi häntä. Hän sanoi olevansa nyt kunniaton mies ja että hänestä nyt kaikki oli samantekevää, — vastasi Aljoša innokkaasti tuntien elävästi, kuinka toivo valahti hänen sydämeensä ja että todellakin hänen veljellään saattoi olla pääsy pulasta ja pelastumisen mahdollisuus. — Mutta tiedättekö te… noista rahoista? — lisäsi hän ja tunsi äkkiä nolostuvansa.

— Olen jo kauan tietänyt ja tiedän varmasti. Olen tiedustanut Moskovasta sähkösanomalla ja tiedän, että sinne ei ole tullut rahoja. Hän ei lähettänyt rahoja, mutta minä en puhunut mitään. Viimeisen viikon aikana sain tietää, kuinka hän tarvitsi ja vielä tarvitsee rahoja… Olen tässä kaikessa asettanut itselleni vain yhden päämäärän: että hän tietäisi, kenen puoleen hän voi kääntyä ja kuka on hänen uskollisin ystävänsä. Ei, hän ei tahdo uskoa, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä, ei ole tahtonut oppia tuntemaan minua, hän pitää minua vain naisena. Koko viikon on minua kiusannut kauhea huoli: kuinka olisi tehtävä, että hän ei häpeäisi minun edessäni noiden kolmentuhannen menettämisestä? Se on: hävetköön vain kaikkia ja itseäänkin, mutta älköön hävetkö minua. Miksi hän ei vieläkään tiedä, miten paljon minä voin kestää hänen tähtensä? Miksi, miksi hän ei tunne minua, kuinka hän uskaltaa olla tuntematta minua kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut? Minä tahdon pelastaa hänet ainaiseksi. Unohtakoon hän minut morsiamenaan! Ja nyt hän on arka kunniastaan minun edessäni! Eihän häntä peloittanut avata sydäntään teille, Aleksei Fjodorovitš? Miksi minä en vielä koskaan ole ansainnut sitä?

Viimeiset sanat hän lausui kyynelsilmin. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään.

— Minun täytyy ilmoittaa teille, — lausui Aljoša niinikään vapisevalla äänellä, — mitä äsken tapahtui hänen ja isän kesken.

— Ja hän kertoi koko kohtauksen, kertoi, että hänet oli lähetetty pyytämään rahoja, että Dmitri oli syöksynyt sisään, lyönyt isää ja sen jälkeen erityisesti ja hartaasti vielä kerran vaatinut häntä.

Aljošaa, menemään viemään »terveisiä»… — Hän meni tuon naisen luo… — lisäsi Aljoša hiljaa.

— Ja luuletteko te, että minä en jaksa kestää tuota naista? Hän luulee, että minä en jaksa kestää? Mutta hän ei mene naimisiin tuon naisen kanssa, — sanoi hän naurahtaen äkkiä hermostuneesti, — voiko Karamazov palaa ikänsä tuommoisen intohimon vallassa? Se on intohimoa eikä rakkautta. Hän ei ota häntä vaimokseen, sillä tuo nainenkaan ei mene naimisiin hänen kanssaan… — naurahti Katerina Ivanovna äkkiä taas omituisesti.

— Kenties hän ottaa hänet vaimokseen, — lausui Aljoša surullisesti luoden silmänsä alas.

— Hän ei ota häntä vaimokseen, sanon sen teille! Tämä tyttö on enkeli, tiedättekö sen? Tiedättekö sen! — huudahti Katerina Ivanovna äkkiä tavattoman kiihkeästi. — Hän on kummallisin kaikista kummallisista olennoista! Minä tiedän, miten lumoava hän on, mutta tiedän myös, miten hyvä, luja ja jalo hän on. Miksi katselette minua noin, Aleksei Fjodorovitš? Kenties ihmettelette sanojani, kenties ette usko minua? Agrafena Aleksandrovna, enkelini! — huudahti hän äkkiä jollekulle katsoen toiseen huoneeseen. — Tulkaa luoksemme, tämä on hyvä mies, tämä on Aljoša, hän tuntee kaikki asiaamme koskevat seikat, näyttäytykää hänelle!

— Sitä minä täällä verhon takana juuri odotinkin, että kutsuisitte minua, — lausui vieno, hiukan mairea naisen ääni.

Oviverho kohosi, ja… itse Grušenjka astui pöydän luo nauraen ja iloiten. Aljoša tunsi sisimmässään vavahduksen. Hänen katseensa imeytyi Grušenjkaan, eikä hän voinut kääntää silmiään pois. Siinä hän oli, tuo kauhea nainen, — »peto», niinkuin puoli tuntia sitten veli Ivan oli hänestä lausunut. Ja kuitenkin hänen edessään näytti seisovan mitä tavallisimman ja yksinkertaisimman näköinen olento, — hyvä, herttainen nainen, kaunis tosin, mutta niin kovin kaikkien muiden, »tavallisten», kauniiden naisten kaltainen! Totta oli, että hän oli sangen kaunis, — venäläinen kaunotar, jommoinen niin monessa herättää intohimoisen rakkauden. Hän oli jokseenkin kookas nainen, jonkin verran lyhyempi kuitenkin Katerina Ivanovnaa (tämä olikin suurikokoinen), — muodot pyöreät, ruumiin liikkeet pehmoiset ja aivan kuin kuulumattomat sekä tavallaan kuin kehitetyt velton mairitteleviksi, jommoinen hänen äänensäkin oli. Hän ei lähestynyt Katerina Ivanovnan tavoin — voimakkain ja reippain askelin, vaan päinvastoin kuulumattomasti. Pehmeästi hän vaipui nojatuoliin, pehmeästi kahisutti komeata mustaa silkkipukuaan ja kietoi veltosti kallisarvoisen mustan villasaalin vaahdonvalkean, täyteläisen kaulansa ja leveitten hartioittensa ympärille. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja hänen kasvoistaan saattoi sen täsmälleen nähdä. Kasvot olivat hyvin valkeat, ja niissä oli heikon punan kajastus. Ääripiirteiltään hänen kasvonsa näyttivät vähän liian leveiltä, ja alaleuka työntyi hieman eteenpäin. Ylähuuli oli ohut, mutta alahuuli, joka oli jonkin verran ulkoneva, oli kahta vertaa paksumpi ja melkein kuin hiukan turvonnut. Mutta ihmeen ihanat, runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat, soopelin karvaa muistuttavat kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät ripset, olisivat ehdottomasti saaneet kaikkein välinpitämättömimmänkin ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossakin ja kävelypaikalla tai puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan niitä kauan aikaa. Aljošaa hämmästytti näissä kasvoissa kaikkein enimmän niiden lapsellinen ja avomielinen ilme. Grušenjka katseli kuin lapsi, iloitsi jostakin kuin lapsi, hän lähestyi pöytää todellakin »iloiten» ja aivan kuin juuri nyt odottaisi jotakin lapsellisen kärsimättömästi ja luottavan uteliaasti. Hänen katseensa sai sydämen ilostumaan, — Aljoša tunsi sen. Hänessä oli vielä jotakin muutakin, mitä Aljoša ei voinut tai ei osannut selvittää itselleen, mutta mikä kenties tiedottomasti vaikutti häneenkin, nimenomaan taaskin tuo pehmeys, ruumiinliikkeitten vienous, tuo ruumiinliikkeitten kissamainen kuulumattomuus. Ja kuitenkin tämä ruumis oli valtava ja rehevä. Saalin alta pullottivat leveät, täyteläiset hartiat ja korkea, vielä aivan nuori rinta. Tämä ruumis lupasi kenties paljastaa näkyviin milolaisen Venuksen muodot, vaikka niiden mittasuhteet jo nyt olivat ehdottomasti hieman paisutetut, — sen saattoi aavistaa. Venäläisen naisen kauneuden tuntijat olisivat voineet Grušenjkaa katsellessaan erehtymättä ennustaa, että tämä raikas, vielä nuori sulo kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä menettää sopusointuisuutensa, kauniit muodot tursistuvat, kasvotkin pöhöttyvät, silmien ympärille ja otsalle ilmestyy sangen pian ryppyjä, kasvojen väri tulee karkeammaksi, kenties täplikkääksi, — sanalla sanoen, se oli hetken kestävää kauneutta, lentävää kauneutta, jommoista niin usein tavataan juuri venäläisessä naisessa. Aljoša ei tietenkään ajatellut tätä, mutta vaikka hän oli lumouksen vallassa, niin hän kysyi itseltään tuntien jotakin epämiellyttävää tunnetta ja jotakin säälin tapaista: miksi hän noin venyttää sanoja eikä voi puhua luonnollisesti? Grušenjka teki näin, koska hänestä ilmeisesti tämä tavujen ja äänteitten venyttäminen ja teeskennellyn imelästi lausuminen oli kaunista. Se oli tietysti vain huonoa tottumusta ja huonoa käytöstapaa, mikä todisti alhaison parissa saatua kasvatusta ja lapsena omaksuttua väärää sopivaisuussääntöjen käsittämistä. Ja tuo sanojen ääntäminen ja korostamistapa tuntuivat Aljošasta olevan melkein mahdottomassa ristiriidassa kasvojen lapsellisen avomielisen ja iloisen ilmeen sekä tuon silmien hiljaisen ja onnellisen loisteen kanssa, joka muistutti pientä lasta. Katerina Ivanovna oli silmänräpäyksessä pannut Grušenjkan istumaan nojatuoliin vastapäätä Aljošaa ja suudellut ihastuneena muutamia kertoja hänen nauravia huuliaan. Hän oli aivan kuin rakastunut Grušenjkaan.

— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet, nähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne heti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä saamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen… Minua kehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin tuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki aikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa…

— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka venyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.

— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar! Teitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne. Se on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä lisää, lisää, lisää… Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa, ihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa… — Aljoša punastui, ja huomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole teidän hyvittelynne arvoinen.

— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti Katerina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei Fjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen, mutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei Fjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain ollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa kenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin oli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä on kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät, hän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut tulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä, vain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja Grušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton. Mutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen suosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän oli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät silloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin rakastimme… hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet, pelasti hänet!

— Kovin te minua puolustatte, rakas neiti, kovin te kaikessa pidätte puoltani, — lausui Grušenjka taas venytellen.

— Puolustan? Meidänkö sopii puolustaa ja uskallammeko me tässä puolustaa? Grušenjka, enkeli, antakaa minulle kätösenne, katsokaa tätä pulleata, pientä, ihanaa kätöstä, Aleksei Fjodorovitš. Näettekö sen, se on tuonut minulle onnen ja herättänyt minut kuolleista, ja nyt minä sitä heti suutelen, sen selkäpuolta ja sen kämmentä, näin, näin ja näin. — Ja hän suuteli kolme kertaa aivan kuin hurmiossa Grušenjkan todellakin kaunista, vaikka kenties liian pulleata kättä. Tämä ojensi tuon kätösensä nauraen hermostunutta, heleätä, ihastuttavaa naurua ja seuraten »rakkaan neidin» liikkeitä, ja hänestä näytti olevan mieluisaa, että hänen kättään niin suudeltiin. »Kenties tässä on jo liikaa innostusta», välähti Aljošan päässä. Hän punastui. Hänen sydämensä oli kaiken aikaa omituisen levoton.

— Älkää saattako minua häpeämään, rakas neiti, kun suutelette noin minun kättäni Aleksei Fjodorovitšin nähden.

— Olenko minä sillä tahtonut saattaa teidät häpeämään? — lausui Katerina Ivanovna hiukan hämmästyen. — Ah, rakas, kuinka huonosti te minua ymmärrätte!

— Kenties tekään ette ymmärrä minua niin aivan täydellisesti, rakas neiti, minä kenties olen paljon huonompi kuin mitä te näette. Minulla on paha sydän, olen omavaltainen. Dmitri Fjodorovitš raukan minä kiehdoin silloin vain piloillani.

— Mutta nythän te hänet sen sijaan pelastatte. Olette luvannut. Te saatatte hänet järkiinsä, tunnustatte hänelle, että rakastatte toista ja olette jo kauan rakastanut ja että tämä toinen nyt kosii teitä…

— Eihän, en minä ole teille sitä luvannut. Te itse puhuitte minulle semmoista, mutta minä en luvannut.

— Ymmärsin kaiketi sitten väärin teidät, — lausui Katerina Ivanovna hiljaa ja näytti hieman kalpenevan. — Te lupasitte…

— Oi ei, neiti enkelini, minä en ole luvannut teille mitään — keskeytti Grušenjka hiljaa ja tyynesti yhä edelleen iloisen ja viattoman näköisenä. — Nythän jo heti näettekin, arvoisa neiti, miten huono teidän edessänne ja miten omavaltainen olen. Kun minun mieleni alkaa tehdä jotakin, niin minä menettelen juuri sillä tavalla. Äsken kenties lupasinkin jotakin teille, mutta nyt taas ajattelen: kenties hän taas alkaa miellyttää minua, Mitja nimittäin, — miellyttihän hän minua kerran sangen paljon, miellytti melkein kokonaisen tunnin. Ehkäpä minä menen ja sanon hänelle heti, että hän jäisi tästä päivästä alkaen luokseni… Niin huikentelevainen minä olen…

— Äsken te puhuitte… aivan toista… — sai Katerina Ivanovna vaivoin kuiskatuksi.

— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä hän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta tuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?

— Minä en odottanut…

— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te mahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni tähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän hellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden vallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin te suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta minun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa ollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin Jumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja tahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin kuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän kesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette yliluonnollisen ihana!

Hän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa tarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei vetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä, myöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä »orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa silmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan ilmeen, saman kirkkaan iloisuuden… »Kenties hän on kovin naiivi!» välähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan kuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen. Mutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.

— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein hellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä suutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.

— Miten tahdotte… Mikä teidän on? — vavahti äkkiä Katerina Ivanovna.

— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta minä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen silmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.

— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä jotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi seisomaan pitämättä kiirettä.

— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä en ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!

— Iljetys, mene tiehesi!

— Hyi häpeä, neiti, hyi häpeä, ei ole ensinkään sopivaa, että käytätte tuommoisia sanoja, rakas neiti.

— Ulos, itseäsi kauppaava elukka! — parkaisi Katerina Ivanovna. Jokainen piirre hänen aivan vääristyneissä kasvoissaan vapisi.

— Ahaa, vai itseäni kauppaava. Itse te nuorena neitona kävitte hämärissä kavaljeerien luona rahaa hakemassa, toitte kauneutenne kaupaksi, kyllä minä tiedän.

Katerina Ivanovna kirkaisi ja syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Aljoša sai ponnistaen kaikki voimansa hänet pidätetyksi.

— Ei askeltakaan, ei sanaakaan! Älkää puhuko, älkää vastatko mitään, hän menee pois, hän menee heti pois!

Tällä hetkellä juoksivat huoneeseen Katerina Ivanovnan kirkaisun johdosta hänen molemmat sukulaisensa ja myös palvelustyttö. Kaikki syöksyivät hänen luokseen.

— Kyllä minä menen, — lausui Grušenjka ottaen sohvalta vaippansa. — Aljoša rakas, saata minua.

— Menkää, menkää pian! — sanoi Aljoša rukoilevasti pannen hänen edessään kätensä ristiin.

— Rakas pikku Aljoša, saata minua! Minä sanon sinulle matkalla hyvin, hyvin suloisen pikku sanan! Tämän kohtauksen minä olen järjestänyt sinun tähtesi, Aljošenjka. Saata minua, ystäväiseni, myöhemmin olet siitä mielissäsi.

Aljoša kääntyi pois väännellen käsiään. Grušenjka juoksi ulos talosta nauraen heleästi.

Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän itki ääneensä, hän oli tukahtua väristyksiin. Kaikki hänen ympärillään hätääntyivät.

— Minä varoitin teitä, — puhui hänelle vanhempi täti, — minä koetin teitä estää tuosta askelesta… te olette liian kiihkeä… voiko ryhtyä sellaiseen tekoon! Te ette tunne noita lunttuja, ja tästä kerrotaan, että hän on pahin kaikista… Ei, te olette liian omapäinen!

— Hän on tiikeri! — vaikeroi Katerina Ivanovna. — Miksi te pidätitte minua, Aleksei Fjodorovitš, minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, lyönyt kuoliaaksi!

Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaikka Aljoša oli läsnä, ehkäpä ei tahtonutkaan hillitä itseänsä.

— Häntä pitäisi lyödä raipoilla, mestauslavalla, antaa pyövelin lyödä, kaiken kansan nähden!…

Aljoša peräytyi ovea kohti.

— Voi Herra Jumala! — huudahti äkkiä Katerina Ivanovna lyöden käsiään yhteen. — Ja hän sitten! Hän on saattanut olla niin kunnoton, niin epäinhimillinen! Hänhän on kertonut tuolle elukalle siitä, mitä tapahtui siellä, tuona kohtalokkaana, ikuisesti kirottuna, kirottuna päivänä! »Toitte kauneutenne kaupaksi, rakas neiti!» Tuo tietää sen! Teidän veljenne on roisto, Aleksei Fjodorovitš!

Aljoša tahtoi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa. Hänen sydäntään kouristi kipeästi.

— Menkää, Aleksei Fjodorovitš! Minua hävettää, minua kauhistuttaa! Huomenna… pyydän teitä polvillani, tulkaa huomenna. Älkää tuomitko, antakaa anteeksi, minä en tiedä mitä vielä teen itselleni!

Aljoša tuli kadulle aivan kuin huojuen. Hänenkin mielensä teki itkeä niinkuin Katerina Ivanovna. Äkkiä hänet saavutti palvelustyttö.

— Neiti ei muistanut antaa teille tätä rouva Hohlakovin kirjettä, se on ollut heillä päivällisestä asti.

Aljoša otti koneellisesti vastaan pikkuisen ruusunpunaisen kirjekuoren ja pisti sen melkein tiedottomasti taskuunsa.

11.

Vielä yhdeltä meni maine

Kaupungista luostariin ei ollut kuin vähän yli virstan verran matkaa. Aljoša lähti kiireesti kulkemaan tietä, joka tähän aikaan oli autio. Oli jo melkein yö, kolmenkymmenen askelen päästä oli vaikea jo erottaa esineitä. Puolimatkassa oli tienristeys. Tien risteyksessä näkyi yksinäisen pajun juurella jokin haamu. Heti Aljošan saavuttua tienristeykseen haamu hypähti paikaltaan, syöksyi häntä kohti ja huusi hurjalla äänellä:

— Rahat tai henki!

— Sinäkö se oletkin, Mitja! — lausui ihmeissään Aljoša, joka kuitenkin oli kovasti hätkähtänyt.

— Hahhahhaa! Etpä aavistanut? Ajattelin: missä odottaisin sinua? Hänen kotinsako luona? Sieltä vie kolme tietä, ja mahdollisesti en huomaisi lähtöäsi. Päätin viimein odottaa tässä, sillä tästä hän kulkee välttämättömästi, muuta tietä luostariin ei ole. No, ilmoita totuus, litistä minut kuin torakka… Mutta mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään veljeni… minä muuten vain, pelästyksestä. Ah, Dmitri! Äsken tuo isän veri (Aljoša rupesi itkemään, jo kauan oli hänen mielensä tehnyt itkeä, ja nyt oli kuin jotakin olisi irtaantunut hänen sielustaan). — Sinä olit vähällä tappaa hänet… kirosit hänet… ja nyt… täällä… äsken juuri… sinä lasket leikkiä… rahat tai henki!

— No, mitä sitten? Onko se sopimatonta? Eikö se sovi tilaisuuteen?

— Ei… minä vain…

— Odota. Katso yötä: näetkö, miten synkkä yö nyt on, millaiset pilvet, miten on alkanut tuulla! Piilouduin tänne pajun alle, odotin sinua ja ajattelin yht'äkkiä (siinä se Jumala on!): mitä maksaa enää rehkiä, mitä odottaa? Tuossa on paju, huivi on, paita on, köyden saa punotuksi aivan heti, kostuta sitä päällepäätteeksi hiukan, niin — et enää ole maan päällä rasituksena etkä tuota häpeää alhaisella olemassaolollasi! Samassa kuulin sinun tulevan, — Herra Jumala, oli kuin äkkiä olisi lentänyt mieleeni jotakin: on siis olemassa ihminen, jota minäkin rakastan, kas tuossa hän on, tuossa hän on, rakas veliseni, jota rakastan kaikkein eniten maailmassa ja jota yksin vain rakastan! Ja niin suurta rakkautta minä tunsin sinua kohtaan, niin minä rakastin sinua tuolla hetkellä, että ajattelin: heittäydyn heti hänen kaulaansa! Mutta tyhmä ajatus nousi mieleen: »huvitan häntä, pelästytän». Ja minä huusin kuin mikäkin hölmö: »rahat»! Suo anteeksi tyhmä temppu — se on pelkkää roskaa, mutta sydämessäni… on oikeita ajatuksia… No, hitto vieköön, kerro kuitenkin, miten siellä kävi. Mitä hän sanoi? Muserra minut, masenna minut, älä sääli! Raivostuiko hän?

— Ei, ei niin… Siellä oli aivan toista, Mitja. Siellä… Tapasin siellä äsken heidät molemmat.

— Kutka molemmat?

— Grušenjkan Katerina Ivanovnan luona.

Dmitri Fjodorovitš tyrmistyi.

— Mahdotonta! — huudahti hän. — Sinä hourailet! Grušenjka hänen luonaan?

Aljoša kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä hetkestä lähtien, kun hän oli astunut sisään Katerina Ivanovnan luo. Hän kertoi noin kymmenen minuutin ajan. Ei voi sanoa, että hän olisi kertonut sujuvasti ja kauniissa muodossa, mutta hänen kertomuksensa oli selvä, hän mainitsi tärkeimmät sanat, tärkeimmät liikkeet ja esitti selvästi, usein yhdellä ainoalla piirteellä, mitä hän itse oli tuntenut. Veli Dmitri kuunteli ääneti, katseli peloittavan liikkumattomana eteensä, mutta Aljošalle oli selvää, että hän oli ymmärtänyt jo kaikki, oikein käsittänyt koko asian. Mutta mitä pitemmälle kertomuksessa tultiin, sitä enemmän hänen kasvonsa alkoivat näyttää ei synkiltä, vaan ikäänkuin uhkaavilta. Hän rypisti kulmansa, puri hampaansa yhteen, hänen liikkumaton katseensa tuli vielä liikkumattomammaksi, jäykemmäksi, peloittavammaksi… Sitä yllättävämpää oli, että hänen kasvonsa, jotka siihen asti olivat olleet vihaisen ja hurjan näköiset, muuttuivat yht'äkkiä käsittämättömän nopeasti, yhteenpuristetut huulet erkanivat toisistaan ja Dmitri Fjodorovitš purskahti äkkiä hillittömään ja teeskentelemättömään nauruun. Hän suorastaan hytki naurusta eikä sentähden voinut pitkään aikaan edes puhuakaan.

— Ei siis suudellut kättä! Eipä suudellutkaan, vaan juoksi pois! — huuteli hän jonkinmoisen sairaalloisen innostuksen vallassa, — voisipa sanoa julkean innostuksen vallassa, jos tuo innostus ei olisi ollut niin sydämestä tulevaa. — Toinen siis huusi, että hän on tiikeri! Tiikeri se onkin! Ettäkö hänet siis pitäisi viedä mestauslavalle? Niin, niin, pitäisi kyllä, pitäisi, olen itse sitä mieltä, että pitäisi, olisi jo kauan sitten pitänyt! Näetkö, veliseni, tulkoon vain mestauslava, mutta täytyy sitä ennen tulla terveeksi. Minä ymmärrän julkeuden kuningattaren, juuri tuommoinen hän on, tuossa kädensuutelemisjutussa hänen koko olemuksensa laatu tuli näkyviin, tuon hornan hengettären! Hän on kaikkien hornan hengettärien kuningatar, mitä vain voi kuvitella maailmassa olevan! Tämä on omalaatuista innostusta! Hän siis juoksi kotiin? Heti paikalla minä… ah… Minä juoksen hänen luokseen! Aljoška, älä syytä minua, minähän olen sitä mieltä, että kuoliaaksi kuristaminen olisi hänelle liian lievä rangaistus…

— Entä Katerina Ivanovna! — huudahti Aljoša surullisesti.

— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en koskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan löytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama Katenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän, raa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi isänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se on meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon uhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen häntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon moskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän kuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion varain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja ylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis koetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas, kykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan Grušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä, kuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi suuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei, hän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei Grušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden että se on minun haaveeni, minun hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni, kuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan pakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!

— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut Katerina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä paukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt kavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla suurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän se ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan nöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.

— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja lyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan, vaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina Ivanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties tosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä», niinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan! Se oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt lauloivat… Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin polvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen. Hän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin… Hitto vieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt… Nyt »tikari sydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.

Hän loi silmänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.

— Niin, minä olen roisto! Kieltämättä roisto, — lausui hän äkkiä synkällä äänellä. — Sama se, itkinkö vai enkö, roisto minä kuitenkin olen! Kerro siellä, että otan tuon nimityksen vastaan, jos se voi lohduttaa. No, riittää jo, hyvästi, ei maksa lörpötellä! Ei ole iloista. Sinä menet omaa tietäsi ja minä omaani. Enkä enää tahdo tavatakaan paitsi ehkä aivan viimeisellä hetkellä. Hyvästi, Aleksei! — Hän puristi voimakkaasti Aljošan kättä ja lähti nopeasti, aivan kuin irti riistäytyen, astelemaan kaupunkiin päin silmät yhä alas luotuina ja päätään nostamatta. Aljoša katseli hänen jälkeensä eikä uskonut, että hän saattoi mennä tuolla lailla menojaan aivan lopullisesti.

— Seis, Aleksei, vielä yksi tunnustus, yksistään sinulle! — sanoi Dmitri Fjodorovitš kääntyen yht'äkkiä takaisin. — Katso minua, katso tarkasti: näetkö, tässä, tässä näin, on tekeillä hirveän häpeällinen teko. (Sanoessaan »tässä näin» Dmitri Fjodorovitš löi nyrkillään rintaansa niin omituisen näköisenä, kuin häpeällinen teko olisi ollut säilyssä juuri siinä, hänen rintansa päällä jossakin kohti, kenties taskussa tai ommeltuna kaulasta riippumaan.) Tunnet minut jo: roisto, tunnustettu roisto! Mutta tiedä, että mitä ikinä minä lienenkään tehnyt ennen tai teen nyt ja vastedes, — niin ei mikään, ei mikään ole roistomaisuudessa sen kunniattoman teon veroinen, jota nyt, juuri tällä hetkellä, kannan täällä rinnassani, juuri tässä, tässä, ja joka on toimimassa ja toteutumassa ja jonka minä täydellisesti kykenen pysähdyttämään, voin pysähdyttää tai panna toimeen, huomaa se! No, tiedä siis, että minä panen sen toimeen enkä sitä estä täyttymästä. Kerroin äsken sinulle kaikki, mutta jätin tämän kertomatta, koska ei edes minullakaan riittänyt siihen häikäilemättömyyttä! Minä voin vielä pysähtyä; jos pysähdyn, niin voin jo huomenna saada puolet menetetystä kunniastani takaisin, mutta minä en pysähdy, minä toteutan tuuman täydellisesti, ja ole sinä vastaisuudessa todistajana, että olen puhunut tästä edeltäpäin ja tietoisesti! Hävitys ja pimeys! Ei ole syytä mitään selitellä, aikanaan saat tietää. Haiseva takakatu ja hornan hengetär! Hyvästi! Älä rukoile puolestani, en ole sen arvoinen eikä se ole tarpeellistakaan, ei ollenkaan tarpeellista… en ole sen tarpeessa! Pois!…

Ja hän poistui äkkiä, tällä kertaa lopullisesti. Aljoša lähti kulkemaan luostaria kohti: »Kuinka, kuinka minä en enää koskaan häntä näkisi, mitä hän puhuu?» pyöri hurjasti hänen päässään. »Jo huomenna näen hänet ehdottomasti ja etsin hänet käsiini, etsin vartavasten. Mitä hän oikein puhelee!…»

* * * * *

Hän kiersi luostarin ympäri ja meni hongikon kautta suoraan erakkomajalle. Siellä hänet päästettiin sisään, vaikka yleensä tähän aikaan sinne ei ketään laskettu. Hänen sydämensä vapisi, kun hän astui sisälle luostarinvanhimman kammioon: Miksi, miksi hän oli lähtenyt täältä ulos, miksi luostarinvanhin oli lähettänyt hänet »maailmaan»? Täällä oli hiljaisuus, täällä oli pyhäkkö, mutta siellä oli rauhattomuus, siellä oli pimeys, jossa heti eksyi ja tuli neuvottomaksi…

Kammiossa oli palvelijamunkki Porfiri ja pappismunkki Paísi, joka koko päivän kuluessa oli aina tunnin kuluttua käynyt tiedustamassa isä Zosiman terveydentilaa, joka, niinkuin Aljoša kauhukseen sai kuulla, oli huonontumistaan huonontunut. Tavanmukainen iltakeskustelukin munkkiveljien kanssa oli tällä kertaa täytynyt jättää pois. Tavallisesti oli iltaisin joka päivä jumalanpalveluksen jälkeen ennen nukkumaan menoa saapunut luostarin veljeskuntaa luostarinvanhimman kammioon, ja jokainen tunnusti silloin toisten kuullen sinä päivänä tekemänsä synnit, syntiset haaveensa, ajatuksensa, kiusaukset, vieläpä riidatkin, mikäli semmoisia oli sattunut. Jotkut ripittäytyivät polvillaan. Luostarinvanhin ratkaisi asiat, sovitti, opetti, määräsi katumusharjoituksia, siunasi ja julisti anteeksiannon. Juuri näitä veljien »ripittäytymisiä» vastaan luostarinvanhinlaitoksen vastustajat taistelivat sanoen täten ripin sakramenttia halvennettavan ja pitäen tätä miltei pyhyyden herjaamisena, vaikka tämä oli kokonaan muuta. Hiippakunnan korkeimmille viranomaisille esitettiin myös, että tämmöiset ripittäytymiset, paitsi että ne eivät saavuttaneet hyvää tarkoitustaan, todellisuudessa suuressa määrin johtivat syntiin ja kiusauksiin. Monista veljistä oli muka vaikeata tulla luostarinvanhimman luo, mutta he saapuivat vastoin tahtoaankin, koska kaikki muut siellä kävivät, jotta heitä ei pidettäisi mieleltään ylpeinä ja kapinallisina. Kerrottiin muutamien veljien iltatunnustuksille mennessään sopineen keskenään aikaisemmin: »Minä, katsos, sanon vihastuneeni aamulla sinuun, vakuuta sinä se todeksi», näin he tekivät, jotta olisi jotakin sanottavaa ja vain päästäkseen asiasta. Aljoša tiesi, että näin oli todellakin joskus tapahtunut. Hän tiesi myös, että veljien joukossa oli niitäkin, jotka suuresti paheksuivat sitä, että oli tapana viedä erakkojen omaisiltaankin saamat kirjeet ensin luostarinvanhimman avattaviksi ja luettaviksi ennen niiden joutumista niiden saajille. Tietysti edellytettiin, että tämän kaiken piti tapahtua vapaasta tahdosta ja vilpittömästi, sydämen halusta, vapaaehtoisen kuuliaisuuden ja sielun pelastukseksi tarkoitetun opetuksen nimessä, mutta käytännössä, kuten nähtiin, se tapahtui usein kaikkea muuta kuin vilpittömässä mielessä ja päinvastoin teeskennellen ja epärehellisesti. Mutta vanhimmat ja kokeneimmat veljeskunnan jäsenet pysyivät kannallaan ollen sitä mieltä, että »ken on vilpittömin mielin astunut näiden seinien sisäpuolelle pelastuakseen, sille kaikki tämä kuuliaisuus ja itsensä voittaminen on oleva ehdottomasti suureksi hyödyksi pelastuksen tiellä; ken taas päinvastoin tuntee olonsa vaivalloiseksi ja nurkuu, se ei oikeastaan olekaan munkki ja on tullut suotta luostariin ja sellaisen paikka on maailmassa. Synniltä ja perkeleeltä taas ei ole turvassa maailmassa eikä edes temppelissä, joten siis ei ole mitään syytä hellitellä syntiä.»

— Hän on mennyt heikoksi, on enimmäkseen nukuksissa, — ilmoitti Aljošalle kuiskaten isä Paísi siunattuaan häntä. — Häntä on suorastaan vaikea saada hereille. Mutta ei tarvitsekaan herättää. Noin viideksi minuutiksi hän heräsi, pyysi viemään siunauksensa veljeskunnalle ja pyysi veljiä rukoilemaan yöllä hänen puolestaan. Huomenna hän aikoo vielä kerran nauttia herranehtoollista. Hän muisteli sinua; Aleksei, kysyi olitko mennyt, vastattiin, että olet kaupungissa. »Siihen minä hänet siunasinkin, siellä on hänen paikkansa eikä tällä kertaa täällä», — näin hän puhui sinusta. Rakkaudella hän sinua muisteli ja huolehtien, ymmärrätkö, millainen onni on tullut osaksesi? Mutta kuinka hän tuli määränneeksi sinut joksikin ajaksi maailmaan? Hän siis näkee edeltäpäin jotakin sinun kohtalostasi! Ymmärrä, Aleksei, että jos palaatkin maailmaan, niin teet sen täyttääksesi luostarinvanhimpasi sinulle määräämän kuuliaisuusvelvollisuuden etkä tyhjään kevytmielisyyteen ja maailman iloihin…

Isä Paísi poistui. Että luostarinvanhin teki lähtöä, siitä Aljoša oli varma, vaikka vanhus vielä saattoikin elää päivän tai kaksi. Aljoša päätti lujasti ja hehkuvin mielin, että hän huolimatta antamastaan lupauksesta tavata isää, Hohlakoveja, veljeä ja Katerina Ivanovnaa — ei seuraavana päivänä ollenkaan poistu luostarista, vaan jää vanhuksensa luo hänen kuolemaansa asti. Rakkaus leimahti hänen sydämessään, ja hän moitti katkerasti itseään siitä, että oli hetkeksi siellä, kaupungissa, suorastaan unohtanut sen, jonka hän oli jättänyt luostariin kuolinvuoteelle ja jota hän kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa. Hän meni vanhuksen makuukomeroon, lankesi polvilleen ja kumarsi nukkuvalle maahan asti. Vanhus nukkui hiljaa ja liikkumatta, hengittäen tasaisesti ja tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset.

Palattuaan toiseen huoneeseen — samaan, jossa luostarinvanhin aamulla oli ottanut vastaan vieraat, kävi Aljoša melkein riisumatta ja ottaen jalastaan vain saappaat pitkälleen kovalle ja kapealle nahkapäällyksiselle sohvalle, jolla hän oli jo pitkät ajat nukkunut joka yö tuoden siihen vain tyynyn. Patjaa, josta hänen isänsä äskettäin oli pitänyt ääntä, hän ei pitkään aikaan ollut muistanut levittää alleen. Hän riisui vain lyhyen viittansa ja käytti sitä peitteenään. Mutta ennen nukkumistaan hän heittäytyi polvilleen ja rukoili kauan. Palavassa rukouksessaan hänellä ei ollut tapana pyytää Jumalaa tuomaan selkenemistä hänen ahdistukseensa, vaan hän janosi vain riemuisaa liikutusta, entistä sulotunnetta, joka aina oli tullut hänen sieluunsa, kun hän oli kiittänyt ja ylistänyt Jumalaa, ja tuota kiitosta ja ylistystä oli tavallisesti vain ollutkin hänen rukouksensa levolle käydessä. Tuo riemu, joka tuli hänen sydämeensä, toi mukanaan kevyen ja rauhallisen unen. Rukoillessaan taas nyt hän sattumalta tunsi taskussaan sen ruusunpunaisen, pienen kirjeen, jonka hänelle oli antanut hänen jälkeensä juossut Katerina Ivanovnan palvelijatar. Hän tuli hämilleen, mutta rukoili rukouksensa loppuun. Sitten hän jonkin verran empien avasi kirjeen. Siinä oli kirjelippu, jonka oli allekirjoittanut Lise, — sama rouva Hohlakovin nuori tytär, joka aamulla oli hänelle niin naureskellut luostarinvanhimman luona.

»Aleksei Fjodorovitš», kirjoitti hän, »kirjoitan teille kenenkään tietämättä, salassa äidiltäkin, ja tiedän, miten pahasti se on tehty. Minä en voi enää elää, jos en sano teille sitä, mikä on syntynyt sydämessäni, mutta sitä ei pidä ennen aikojaan tietää kenenkään muun kuin meidän kahden. Mutta kuinka sanon teille sen, mitä niin tekee mieleni teille sanoa? Sanotaan, että paperi ei punastu, mutta minä vakuutan teille, että se ei ole totta ja että paperi punastuu aivan niinkuin minä itse nyt olen hirveän punastunut. Rakas Aljoša, minä rakastan teitä, olen rakastanut jo lapsena, Moskovassa, kun te olitte aivan toisenlainen kuin nyt, ja rakastan koko elämäni ajan. Sydämeni on valinnut teidät, ja me yhdymme yhdeksi ja päätämme vanhoina yhdessä elämämme. Mitä ikääni tulee, niin me odotamme niin kauan kuin laissa on määrätty. Siihen mennessä minä ehdottomasti tulen terveeksi, rupean kävelemään ja tanssimaan. Siitä ei voi olla mitään epäilystä.

»Näettekö, kuinka olen joka kohdan miettinyt. Yhtä vain en osaa ajatella: mitä te minusta ajattelette luettuanne tämän? Minä aina nauran ja kujeilen ja äsken suututin teidät, mutta vakuutan teille, että nyt juuri ennenkuin tartuin kynään minä rukoilin jumalanäidin kuvan edessä ja rukoilen nytkin ja olen vähällä itkeä.

»Salaisuuteni on teille ilmaistu enkä tiedä, kuinka huomenna tullessanne voin teihin katsahtaakaan. Ah, Aleksei Fjodorovitš, entä jos taaskaan en voi hillitä itseäni, vaan, kuten hupsu, rupean nauramaan niinkuin äskenkin teidät nähdessäni? Silloinhan te pidätte minua pahana pilkantekijänä ettekä usko kirjettäni. Senvuoksi pyydän teitä, rakkaani, jos te minua säälitte, että te huomenna tullessanne sisälle ette katso minua liiaksi suoraan silmiin, sillä kun katseemme kohtaavat toisensa, niin minä kenties pakostakin äkkiä rupean nauramaan ja sitten te vielä kaiken lisäksi olette tuossa pitkässä takissanne. Nytkin minä ihan kylmenen sitä ajatellessani ja siksi älkää sisään tullessanne vähään aikaan ollenkaan katsoko minuun, vaan katsokaa mammaa tai ikkunasta ulos…

»Kas nyt olen kirjoittanut teille rakkauskirjeen, voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt! Aljoša, älkää halveksiko minua, ja jos olen tehnyt jotakin hyvin huonoa ja tuottanut teille surua, niin antakaa minulle anteeksi. Nyt on minun kenties ainaiseksi menneen maineeni salaisuus teidän käsissänne.

»Tänään minä ehdottomasti itken. Näkemiin, kamaliin näkemiin. Lise.

»P. S. Aljoša, tulkaa te vain välttämättömästi, välttämättömästi, välttämättömästi! Lise.»

Aljoša luki kirjeen ihmetellen, luki sen kahdesti, mietti ja alkoi äkkiä hiljaa ja makeasti nauraa. Sitten hän vavahti, tämä nauru tuntui hänestä synnilliseltä. Mutta hetken kuluttua hän alkoi taas nauraa yhtä hiljaista ja onnellista naurua. Hitaasti hän pani kirjeen takaisin kuoreen, teki ristinmerkin ja kävi makaamaan. Ahdistus oli äkkiä kadonnut hänen mielestään. »Herra Jumala, armahda heitä kaikkia, noita äskeisiä, suojele heitä onnettomia ja rauhattomia ja ohjaa heidän kulkunsa. Sinulla on keinot: kaikilla noilla keinoillasi pelastat heidät. Sinä olet rakkaus, Sinä lähetät myös kaikille ilon!» mutisi Aljoša tehden ristinmerkkejä ja vaipuen levolliseen uneen.