I. MA VALKOPORTISTA KÄYN KIRKKOMAALLE…
Reading edition
Ma valkoportista käyn kirkkomaalle. Jo ehti esikevät pälvineen, ja nuori koivu keltasirkkuineen suo varjon vainajalle autuaalle.
Tän' aamuna on kaikki ihmeellistä. Tuoll' ylle harmaan hautagraniitin, ah, aukee hyasintti puhtahin kuin hymy unelmien syvyyksistä.
Kas, kirjoperho kevään ensimmäinen! Sen koen vangita ma kätehen, mut lailla vilkkaan päivänsätehen se liukuu pois kuin kullanhöytyväinen.
Mua varten raikkaan, virkistävän juoman tää aamu sekoittaapi maljassaan. On siinä tuoksu tuoreen, mustan maan ja loiste veden vuoripuron tuoman.
Nyt tunnen tunkeuvan tietohoni ma sanan voimallisen, lempeän, mi lailla elonnesteen väkevän taas uudeks muuttaa koko olentoni.
Oi sydän sua, lohdutonta lasta, jok' uskonut et jälleen syntyväs! Kuink' usein vaienneekin sykintäs, uus elo aina versoo kuolemasta.