LOIHTIA.

Kutk' ovat miehet törmällä Tuoll' Pyhänkosken vierteellä? Ne näyttää varsin kummilta Kuun nousevaisen valossa.

Niin seisovat he synkkinä, Kuin haahmut syksyn myrskyssä, Mi äkki heidät huomaisi, Kyll' syrjään heti astuisi.

Yks seisoo köysi kädessä Ja silmät hänen päässänsä, Kuin virvat yöllä leimuvat, Jotk' yli hautain keinuvat.

Kuin vikauhri vieressään On toverinsa allapäin; Hän usein koskeen katsahtaa, Ja silloin aina vavahtaa.

Tuo köysi kädess' loihtia On suuri, varsin mahtava Ja kirkon väen vallassa On mies hänen muassa.

He kirkkomaall' on pistäyneet, Ennenkun tänne lähteneet. Siell' ompi kipee siunattu Ja kalmass' köysi karkaistu.

Nyt koettaminen kova on, Jos paraneisi onneton, Jos viisas poppa mahdillaan Saa pannun pahan poikkeemaan.

He laskeuvatten rannalle, Tään kovan kosken reunaalle; Täss' ensin poppa seisahtaa Ja toveriinsa tuijottaa.

Nyt tekee köyteen silmukan, Joll' vyöttää taudin katkanan, Ja jupistaen loihtojaan, Hän pukkaa toisen Ahtolaan;

Ja jälkeen köyttä lappaapi, Se kunnes viimein loppuupi, Vaan hetken vielä uittelee, Niin pantu paha paranee.

Nyt astuu miehet kotiinsa Ja uinut avaa kaapinsa. Kun ottaa neljä ryyppyä, Taas näkee pientä väkeä.

a) EHTOOTÄHTI.

Kun on päivän viime säteet läntisihin aaltoihin Sammuneet, ja ensimmäisnä astut armas näkyviin Tähtitarhain tuhansista tuikkivista mailmoist', Maamme kauniin heimolainen taivaan kannen kulkijoist'!

Vaan et kauan viivy; koska hopeaiset aartehet Avaruuden alkaa loistaa, taivaan rantaa lähenet, Läntisille maille riennät päivän jälkeen rakkahan, Siellä illan ihastusta samoitenkin alkamaan.

Lemmen silmäyksin, jotka levotoinna hehkuvat, Sinun heiskunatas kansat vanhat vertaelivat, Kun he, ammoin sitten, ovat ristineet sun kaimaksi Jumalattarelle, joka lemmen tunteet herätti.

Nimes' oikeen arvasivat! Vielä kansat ihastuu Kun sun muotos ruusuisessa iltaruskoss' ilmaantuu; Kaikki silloin ihmettelevät, ett' oot niin herttainen, Päivän kaino palvelijatar, ruhtinatar tähtien!

b) KOINTÄHTI.

Jo loistaa idän reunaalla Tuoll' aamuruskon otsassa Kointähti armas, katselee Taivaalle, sekä sanelee:

"Taas tähdet öisen taivahan Ma kohta näen sammuvan, Kun armas päivä koittavi Ja pimenen voittavi."

Nää sanat tähdet kuulivat Ja puhujalle lausuivat: "Ent' itse? Päivän valoa Et itsekään voi katsoa!"

"En teitä siit' oo soimannut." Kointähti vastaa; "iloinnut Oon saada valoon kuolla — Se kuolema on ihana."

Näin ihmishenki aatelkoon Auringostaan ja iloitkoon, Kun saa myös hänkin sammua Viel' ihanammass' valossa.