KESÄ-YÖ POHJOLASSA

I.

Kerran vuodessa — niin satu kertoo Virolainen — nuorukaista kaksi, Ihanata, impi, poika kaunis Toisillensa suuta suihkavat, Silloin jolloin pisin ompi päivä, Koita Hämärä kun suutelee. Pohjan pitkät perät useammin Saavat nähdä nämä kaksi nuorta Lemmen suudelmahan sulaavan, Pohjolahan armas aurinkomme Viikkokaudeksi kun yötyvi.

II.

Jo kaunis kesäpäiv' on loppunut, Jo pitkät varjot epäselvennyy. Pohjoisella taivaan rannalla Koko yön iltarusko hohtaa Himeästi, kunnes ani varhain Aamulla taas punehtuupi, toisell' Nimellä nyt ennustaen päivää.

Viehättävään vale-uneen vaipuu Luonto — ei oo päivä eikä yö — Päiväksi on auringotoin, yöksi Pimeätöin — vaan on kumpainenki. Kukkiin tuoksu täyttää kesä-ilman Haalean, on nukahtanut luonto, Kuin lapsi kesken leikin, hymysuin, Ainoastaan rastas rakkauttaan Viitikossa viserrellen laulaa.

III.

Lyhyt Pohjolan on kesä-yö. Tuolta koillisesta kohoaa jo Ruusupilviin takaa armas päivä, Holvaellen kultiansa, täyttäin Koko ilmakehän valollansa. Sätehissä kirkkahissa aamun Veden kalvo värähtelee. Riemu- Äänet metsistä jo kajahtaa. Kasvit tätä ihanuutta kaste- Puvussansa ilokyynelsilmin Tuijottavat. Nimeksikin on nyt Unelma tää kaunis loppunut.