HÄÄILTA.

Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat Ja kuolon jälkeen armaampana koitat.

Koht' ompi kesäpäivä loppununna Ja töistään ihmiset jo palannunna. Tuoll' viipyy vielä virran reunahalla Yks nuorukainen, muodoll' hohtavalla; Kas kuinka silmäns levotoinna loistaa, Ja katkerasta mielestänsä to'istaa, Kun suvantoon hän huomionsa kääntää Ja synkäll' äänell' nämä sanat ääntää: "Kyll' elämässä tappioita kohtaa Ja tuimaan riitaan tunteemme ne johtaa, Vaan mikä niistä sydäntä niin ratkoo, Kuin, joka rakkauden siteet katkoo. Hän toisen oma! Oi te henget maassa Ja veessä sekä ikitaivahassa, Te lievitystä rintahani tuokaa Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!" Oil lausununna — Vesi kohahtaapi Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi Veen kalvohon — kuin tähdet taivahalla Sen silmät säihkyvät, kun lumoovalla Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää Ja hälle sanat siivilliset ääntää: "Oi kauno! Sua onnettomuus vaivaa Ja synkkä suru sydäntäsi kaivaa Siell' ylisessä mailmassa, jossa On katkeruutta joka tuokiossa. Oi tänne tule! Rauhassa saat olla Tääll' aaltoin alla; sua suosiolla On kaikki tottelevat; myös meillä Ne tunteet on, jotk' autuuttavat teillä Ja aartehista alankomme hohtaa, Jotk' ajatukset riemuisiksi johtaa." Ah! Kuinka suloisesti sanat soivat! Kuink' oudon mielen toiselle ne toivat; Ne viileyttä kuumehelleen antaa Ja tyynen riemun sydämeensä kantaa. Hän iltaruskoon silmänsä nyt luopi Ja mietteens' ilmi nämä sanat tuopi: "Oi aurinko sa kultakiharainen, Sa kaikkiin nähty, kaikki huomaavainen, Jok' onnetointa olet armastellut Ja lyhytt' iloani silmäellyt: Kun huomenna sa kiirehesi nostat Ja armaudell' ihmisille kostat Ne työtki, jotka valkeutta kammoo Ja pimeydell' uskon valan vannoo; Jos silloin mua, mennyttä, hän muistaa, Niin katuvaisen korvahan sa kuiskaa, Ett' uskotointa viimme tuokiossa Ma muistin — viel' enemmän muistan, jossa Ei himot mieltä himmennä, kuin lassa Hänt' ennen muistin, muistan Ahtolassa." Näin lausuttuaan virtahan hän juoksee Tuon ihanaisen lohduttajan luokse, Taas kohta virta vierivi kuin ennen, On onnettoman jäähdyttänyt lemmen.

* * * * *

Hää-ilta oli — kokoontunut kansa Jo oli — pappi siunauksellansa Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa: "Miss' ompi morsian," — Ei vastata Voi kukaan. — Hakiessa läntehen Jo päivä laskee, toivo viiminen. Kas tuolla seisoo metsän rintehessä Nyt morsian ja tuskan heltehessä Sen posket hohtaa — silmät virtaa kohti Vaan tuijottavat. Mi sen tänne johti? Täss' oil hän kurjan äskellisen kanssa Uinaillut lempee ihastuksissansa Ja lemmikilleen valan vannonunna, Kun päivä kesäinen oil laskenunna, Ei ketään kuolevaista mailmassa Pait' häntä lempiä; vaan kuulumassa Koht' oli huhu — äsken mennyt kuulen Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen: "Äl' usko neittä, valat naitavaisten On heikommat kuin muitten kuolevaisten." Nää viestit hältä synkistivät päivät Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät. Ei kultaansa hän tavatakaan saanut "Se minun, köyhän, lie jo unhottanut." Hän mietti heidän kohtauspaikallaan, Kultaansa vartoin, kun ei tullutkaan. Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä; Kun puhuttavan kuuli kurja näistä, Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti Hän syvyyteen — se syvät huolet peitti. Kuin Kirki kaunis, valko vaattehissa Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa Nyt seisoo morsian — hän huomasi Kun kultans Ahtolahan katosi. Hän hetken liikkumatt' on — virtaa kohti Nyt lentää — toivo askeleensa johti; Vaan turhaan riensi — houkuttelianeen Jo kultans' Ahdon aarteit' ihailee. Kuin veistokuva, hetken äänetönnä Nyt neito seisoo — posket veretönnä, Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa Ja vääntäin käsiänsä kurja valittaa: "Nyt surun pilvi päivän multa peitti Ja hirvittävään pimeään mun heitti! Hän ompi poissa, ikuisesti poissa Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa. Oi kurja kohtalo!" — Hän epätoivossa On lopettanut raskaan olonsa! Ma yöt olen häntä itkenynnä Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä, Vaan turhaan — "pitää hänet unhottaa Ja toista ylhäisempää rakastaa." Näin käskettiin. Vaan ennen kuolema, Kun että petän hänen muistoa! On pääni raskas — yö jo tuleepi. Vaan o'otan — ehkä huomaa kultani. Kas! Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta Jo muotons armas — kultalouhella Hän istuu — odottaa mua — tänne katsahtaa, Nyt hymyilee ja mulle sylins aukoaa, Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat Ja kuolon jälkeen armaampana koitat!" Näin lausuen hän kätens' ojentaa Ja kyynelsilmin virtaan suljahtaa.