VIII

Parin tunnin kuluttua tulimme sille asemalle, jolle meidän pilettimme olivat ostetut.

Asemalla kysyi isä, missä se auto oli, jonka Katinhännän valistusseura oli lähettänyt häntä vastaan. Olemattomia viiksiään nyppivä asemamies katseli taivaalle, vaikka siellä ei näkynyt mitään erikoista, ei edes sateenkaarta, ja vastasi sitten, ettei täällä ole mitään autoja, mutta eräs kyytipoika on kyllä tullut Katinhännästä ja kuuluu odottelevan jotain juhlapuhujaa. Isäukko pullisti rintaansa ja sanoi "juhlapuhuja olen minä" samalla tavoin kuin eräs kuningas kuuluu sanoneen, että valtio on hän itse. Kyytipoika löydettiinkin, hän seisoi nimittäin aseman takarapuilla sen näköisenä kuin olisi hänet komennettu siihen vahtipalvelusta suorittamaan, ja tunnettiin majatalon kyytipojaksi sellaisesta harmaasta sarkatakista, jossa on 10 senttiä liian pitkät hihat, ja joka näyttää olevan laissa määrätty kestikievaripoikien univormuksi.

Lähdimme matkustamaan kohti Katinhännän yhteiskuntaa kyydillä, joka ei ollut ensiluokkaisimpia, ja pitkin tietä, joka ei ollut maailman eikä edes tämän maan parhaita, ja isä sanoi aavistavansa, että Katinhännän olot ovat jossain määrin takapajulla, ja että yhteiskunnallista valistusta kaivataan siellä tällä hetkellä kipeämmin kuin hammasliitua ja kynsiharjoja.

Muutamassa mutkassa menivät valjaat vähän rikki, ja isä hyppäsi heti alas rattailta huutaen, että juuri tätä oli hän koko ajan aavistanut. Hän oli heti matkalle lähdettäessä havainnut, ettei noin viheliäisiä ajoneuvoja ole ollut toisia koko Euroopassa ja mahdollisesti ei Aasiassakaan muilla kuin ehkä Tibetin köyhimmällä juhdan omistajalla, ja vaati kyytipojalta selvitystä siitä, aikooko hän ja millä tavoin täyttää lakimääräisen kyyditsemisvelvollisuutensa. Isä sylkäisi ojan toiselle puolen ja sanoi, ettei hänen vikansa ollut, että nämä ajopelit valjaineen todennäköisesti olivat valmistetut ennen vedenpaisumusta ja joutuneet mätänemistilaan lojuessaan kuukausimääriä sellaisen vedenpaljouden alla, samalla kun tuo hevonen oli pelastunut vain sen vuoksi, että ukko Noak sääliväisyydestä oli ottanut sen arkkiinsa.

Kyytipoika ilmoitti kyllä saavansa vaurion korjatuksi, kunhan poiketaan lähimpään tien varrella olevaan taloon, joka on Hesekiel Kumpulaisen talo. Isäukko vastasi, että tosin isännän nimikin haiskahtaa jossain määrin vanhan testamentin aikuiselta, mutta ettei hänen tapansa ole kiinnittää huomiota muodollisuuksiin, kunhan asia tulee ajetuksi kunnialliseen päätökseen, olletikin kun isännän sukunimi on väärentämätöntä suomalaista alkujuurta.

Tuokion kuluttua olikin vahinko saatu korjatuksi ja kahden tunnin matkan jälkeen olimme Katinhännän valistustalon pihamaalla.

Talo oli punaiseksi maalattu rakennus järven rannalla olevalla kummulla, jolla paitsi valistustaloa oli kaksi mäntyä ja katajapensaita. Mäntyjen väliin pingoitetuille nuorille oli ripustettu kuivamaan talon vahtimestarin ja hänen perheensä pyykkivaatteita, jotka tuulessa hulmuten ja lepattaen tervehtivät meitä.

Pari nuorta miestä, jotka housunlahkeissaan olevista näpistimistä päättäen kuuluivat polkupyöräilyä harrastavaan Katinhännän älymystöön, saapui pihalle kysymään, oliko matka ollut onnellinen, ja lausumaan meidät tervetulleiksi. Samalla he ilmoittivat, että ohjelman suoritus oli jo alkanut.

Menimme juhlasaliin keittiön läpi, jossa olevat pitkät penkit ja kaksi valkoisista laudoista tehtyä pöytää ilmaisivat huoneen ravintolaksi. Pöytien ääressä sekoitteli puoli tusinaa punoittavia isäntämiehiä teelasejaan, ja huoneessa vallitseva tuoksu juorusi, että teelaseissa oli muutakin kuin teetä.

Isä nosti kapsäkkinsä tarjoilutiskin taakse sekä kehoitti tarjoilua hoitavia naisia tarkoin valvomaan, ettei kapsäkille mitään pahaa tapahtuisi. Iltamatoimikunnan jäsenet käskivät nostaa kapsäkin vahtimestarin huoneeseen, ja ohjasivat isän ja minut juhlasaliin, missä meille osoitettiin kunniapaikat ensimmäisessä penkkirivissä.

Minä en uskalla mennä väittämään, että meidän saapumisemme olisi herättänyt mitään erikoista mielenkuohua Katinhännän juhlayleisön keskuudessa. Kaikki katsoivat kyllä meihin, kun me astuimme sisään ja isä asettui paikalleen arvokkaasti kuin Monte Kriston kreivi, joka on isäukon mielisankari ja esikuva kaikenlaisissa elämänvaiheissa, mutta sitten kiinnittivät kaikki huomionsa sivupenkillä olevaan nuoreen mieheen, joka vääristeli naamaansa hyvin merkillisellä tavalla. Minäkin käännyin katsomaan sinne päin, ja isäukko kysyi minulta, katselivatko kaikki meitä. Minä vastasin tietysti, että isä on yleisen huomion polttopiste, jolloin ukko oikaisi selkäänsä ja korjasi kaulaliinaansa.

Vaikka minä en tuntenut paikkakuntaa, oli minun kuitenkin helppo huomata, että sivupenkillä istuva nuori mies oli Katinhännän kultaisen nuorison lemmikki ja huviministeri, sekä omisti varsin huomattavat näyttelijälahjat.

Ohjelmassa oli paraillaan runonlausuntoa. Lausujatar oli lihava tyttö, jolla oli yllään vaaleanpunainen leninki ja jonka tukka oli pöyhötetty jonkinlaiseksi taiteelliseksi heinäru'oksi keskelle päälakea. Hän oli nähtävästi paikkakunnan suurin lausuja. Hän kuiski runoaan välistä vienosti kuin tuulenhenkonen, pannen päänsä kallelleen ja silmänsä melkein kiinni, välistä taas kirkui kiihtyneenä kimakalla äänellä, kohoten varpailleen ja huitoen molemmilla käsillään. Isäukko katseli ja kuunteli hänen esitystään ilmeisellä mielenkiinnolla ja kunnioituksella, sillä tällainen runonlausuminen on juuri ukon makuun, jotavastoin hän tuomitsee nykyaikaisen lausumistaiteen. Mutta isäukko olikin ainoa koko salissa, joka yksinomaan seurasi lausujan taiteellista esitystä.

Kaikki muut, minä niiden muassa, seurasimme sivupenkillä istuvan nuoren miehen mykkää pantomiimia, jolla hän tulkitsi näyttämölavan edessä esitettävän runon — se oli muuten Sven Duuva — tapauksia ja tunnelmia.

Kun runonlausujatar, kostea kiilto silmissään, aloitti huokauksella:

"Sven Duuvan isä köyhä ol'…"

niin käänsi sivupenkillä istuva nuori mies taskunsa nurin ja pudisti alakuloisesti päätään, jolloin yleisö nauraa hörähti. Ja kun runon mukaan "poika aukaisi leveän suunsa", pisti hän sormet suupieliinsä ja venytti ne miltei korviin asti katinhäntäläisen iltamayleisön suureksi iloksi. "Korpraali huusi nauraen" ja sivupenkin taiteilija piteli vatsaansa ja hihitti omituista tylsää naurua, jolloin katselijat purskahtivat sellaiseen riemunremakkaan, ettei lausujan ääntä vähään aikaan ollenkaan kuulunut.

Lausujatar ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota, johtuiko se nyt sitten siitä, että hän oli niin antautunut taiteelleen ja innostunut tehtäväänsä, vaiko siitä, että tällainen yleisön suhtautuminen taiteellisiin esityksiin kuului asiaan Katinhännän iltamatilaisuuksissa. Hän vain ravasi eteenpäin runoaan vastustamattomasti kuin höyryjyrä, ja tultuaan siihen kohtaan, missä pieni suomalainen joukko joutuu kovalle koetukselle porraskäytävän edustalla, päästi hän suustaan sanat "taas paukaus…" sellaisella voimalla, että sivupenkin nuori mies putosi lätkähtäen lattialle sormet korvissa ja yleisön ulvoessa naurusta.

Kun runonlausunta oli päättynyt ja saanut ansaituksi palkinnokseen vilkkaat suosionosoitukset, ryntäsi osa yleisöä ravintolan puolelle, ja toinen niistä nuorukaisista, jotka olivat olleet pihalla meitä vastaanottamassa, tuli kohteliaasti ilmoittamaan isäukolle, että nyt olisi hänen puheensa vuoro.

Isälle on julkisena esiintyjänä annettava se tunnustus, ettei sellainen taiteilijatauti, jota sanotaan esiintymiskuumeeksi, häntä nähtävästi ollenkaan vaivaa. Jos hän jotain sellaista sisässään tunteekin, niin osaa hän ainakin erinomaisen hyvästi salata sen. Hänen korvansa vain punoittavat, mutta kun eivät isän korvat yleensäkään juuri liian valkoiset ole, niin ei sitä erityisemmin huomaa.

Ukko kapusi ähkyen ja puhisten näytelmälavan reunalle ja väänsi jäykän ja merkitsevän häränsilmäyksen katinhäntäläisen juhlayleisön puoleen. Arvattavasti oli hän odottanut, että yleisö tervehtisi häntä raikuvilla kättentaputuksilla, mutta kun niitä ei kuulunut, yksi oven suussa oleva penkki vain romahti suurella jysäyksellä nurin, niin rykäisi isäukko pari kolme kertaa ja ärjäisi äkkiä: "Arvoisat kansalaiset!" semmoisella äänellä, että arvoisat kansalaiset vähän hetkahtivat. Ukko aina puhetta aloittaessaan ärjäisee sillä tavalla luultavasti yllyttääkseen omaa rohkeuttaan ja ottaakseen luonnon pois kuulijoistaan.

Minä ajattelin, että saapas kuulla, mitä aatteita meidän perheemme kunnioitetun päämiehen aivokopassa viime aikoina on ollut itämässä. Sillä kyllä siellä aina jotain hautuu. Ei ukko ole mikään semmoinen, joka ajattelee vain mammonan palvelusta, kyllä hän harrastaa ylevämpiäkin asioita. Sitäpaitsi ei hän tavallisesti tyydy märehtimään sellaista, mitä toiset jo ovat pureksineet, vaan hiihtelee mieluummin omia latujaan.

Ukko aloitti vähän noin niinkuin ylimalkaisesti, katseli kattoon ja sanoi, että kun katselemme Suomen kansaa, niin jakaantuu se kolmeen pääosaan, nim. miehiin, naisiin ja lapsiin. Sitten luiskahti ukko hetkeksi, hiukan syrjäpoluille ja mainitsi jotain siihen suuntaan, että kirjallisuudessa jaoitellaan taas lapset useampiin lajeihin, niinkuin maailman lapsiin, luonnonlapsiin, emintimän lapsiin ja Israelin lapsiin, mutta huomasi sitten olevansa harppaamaisillaan vähän liian kauaksi ja palasi takaisin raiteilleen.

Sitten sanoi hän tahtovansa hetkeksi kiinnittää arvoisan yleisön huomiota erääseen toivottavaan uudistukseen valtiollisessa elämässämme.

Arvoisa yleisö puolestaan ei näyttänyt erikoisemmin innostuneelta kiinnittämään huomiotaan uudistuksiin valtiollisessa elämässämme, vaan kulki edestakaisin ovissa ja jyristeli penkkejä, mutta silloin ukko äkkiä karjahti oikein vatsansa pohjasta:

— Hiljaa, kun minä puhun!

Voitte uskoa, että salissa syntyi hiljaisuus. Sivupenkiliä istuva nuori mieskin, joka näytti juuri valmistautuvan osaltaan havainnollistuttamaan isän puhetta, samoinkuin oli äsken tulkinnut isänmaallisen runon sisällisiä kauneuksia, hämmästyi niin että suu jäi auki. Varmaankaan eivät katinhäntäläiset olleet tottuneet tällaiseen komentoon puhujalavalta. Minä olin oikein ylpeä isäukon ja perheen kunnian puolesta.

Ukkokin näytti tyytyväiseltä saavuttamaansa menestykseen ja ryhtyi jatkamaan puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän sanoi tottuneensa katselemaan asioita syvällisemmältä kannalta kuin tavallinen tusinayleisö, ja muun ohella johtuneensa harkitsemaan sitä tapaa ja niitä perusteita, joilla meidän maassamme, mahdollisesti muissakin maissa, ehdokkaita asetetaan ja jäseniä valitaan eduskuntaan.

Niinkuin tiedetään, huomautti ukko, pannaan valtiollisissa vaaleissa kuten kunnallisissakin pääpaino siihen, mihin puolueeseen ehdokas kuuluu, sekä sitäpaitsi muihinkin vähemmän tärkeisiin seikkoihin.

Sitten jatkoi ukko seuraavaan tapaan:

Omituista kyllä, ei ensinkään oteta lukuun sitä tärkeätä seikkaa, millaiset ehdokkaan yksityiset perhesuhteet ovat, onko hän naimisissa, onko hänellä lapsia ja millaisia lapsia hänellä on.

Nämä tällaiset asiat ovat kuitenkin kaikkein tärkeimpiä. Sentähden on minua jo kauan suututtanut, sanoi ukko, kun eduskuntaan valitaan henkilöitä, jotka eivät edes ole naimisissa.

Toivottavasti me jokainen tiedämme ja myönnämme, miten tärkeä sääntö avioliittosääntö on. Siihenhän oikeastaan perustuu ihmiskunnan olemassaolo. Avioliitolla on — semminkin näinä aikoina, jolloin suuret sodat ja espanjatauti tekevät tuhoisaa jälkeä — suuriarvoinen tehtävä puolueiden äänimäärien lisäämisessä. Nummisuutarien Eskon sanat, että ellei olisi saappaita, niin eipä taitaisi olla jalkojakaan, voidaan mielestäni sattuvasti sovelluttaa tähän asiaan sikäli, että ellei aviosäätyä olisi niin eipä taitaisi olla eduskuntaakaan.

Ukko piti pienen taidepaussin, antaakseen kuulijoilleen tilaisuuden puhjeta nauruun ja kättentaputuksiin, mutta kuulijat katsoa mulkoilivat ukkoon aivan järkähtämättömästi. Joku haukotteli ääneen.

Ukko loi kuulijoihinsa silmäyksen, joka merkitsi, että kyllä näkyy, ettei tässä pesässä ymmärretä hienompaa huumoria, ja jatkoi sitten vähän harmistuneen näköisenä:

— Sitäpaitsi käsitellään eduskunnassa alituiseen tärkeitä asioita, jotka joko suoranaisesti tai välillisesti koskevat avioliittoa ja sen yhteydessä olevia asioita. Minusta on yhtä nurinkurista, että naimaton edustaja saa päättää sellaisista asioista, kuin jos meidän talomme talonmies, joka kantaa halot keittiöömme, sen nojalla saisi myöskin määrätä, mitä meillä syödään päivälliseksi, hernerokkaako vaiko lampaanlihaa kaalissa. Ne ovat tosin molemmat ravitsevia, maukkaita ruokalajeja, jos ne vain ovat tarpeeksi kiehuneet. Veriletuista puolukkahillon kanssa minä myöskin paljon pidän. Mutta oikeus ja kohtuus on, että niiden paistamisesta ja syömisestä määrään minä itse taikka vaimoni. Talonmiehelle ei ole myönnettävä oikeutta sekaantua siihen.

Vain sellainen mies, jolla on ollut kykyä hankkia itselleen suuri perhe, ja joka samalla on pystynyt pitämään yllä järjestystä tämän perheen keskuudessa sekä ruokkimaan ja vaatettamaan sen, niin ettei se ole langennut kunnan rasitukseksi, vain sellainen mies on saanut sitä kokemusta, taitoa ja koeteltua kansalaiskuntoa, joka tekee hänet mahdolliseksi asettumaan eturiviin ja johtamaan kansan kohtaloita suurta tulevaisuutta kohti. Niinkuin etevä sotapäällikkö Napoleon ensin voitti taistelun päässään, ennenkuin hän seuraavana päivänä voitti sen sotakentällä, niin myös sellainen mies, joka on osannut hyvin hoitaa oman perheensä, on kypsynyt johtamaan sitä suurta ja riitaista perhekuntaa, joka historiassa tunnetaan Suomen kansan nimellä.

Ukko pysähtyi hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näki että hän ponnisteli vakavasti temmatakseen yleisön mukaansa, mutta tulokset eivät oikein vastanneet vaivannäköä. Kuulijat harvenivat harvenemistaan, ja pari kolme äijää suorastaan nukkui.

Isäukko ei kuitenkaan heittänyt vielä kirvestään järveen, vaan jatkoi:

— Minä olen ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta ja olen yhä edelleenkin. Voin siis, kehumatta liikaa itseäni, — oma kiitos on minusta aina haissut oikein myrkylliseltä — voin siis väittää olevani asiantuntija. Minulla on kuusi poikaa ja pari kolme muutakin lasta. Eikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että minun lapseni olisivat hänen ovellaan käyneet kengännauhoja kaupittelemassa. Eipä silti, että kengännauhojen kaupittelemisessa mitään häpeällistä olisi, mutta minä arvelen, ettei sillä ahväärillä hevillä miljonääriksi päästä.

Tässä veti isä suutaan vähän nauruun, mutta yleisö töllisteli häneen niin vakavasti kuin olisi kuunnellut saarnaa.

Huomasin, että isäukkoa ei huvittanut enää jatkaa, enkä voi moittia häntä siitä. Ei olisi mitään erityistä nautintoa kiskoa perässään kaksitoistakoukkuista jousiäestä pitkin huonosti kynnettyä kesantopeltoa, ja Katinhännän syvien rivien mukaansa tempaaminen näkyi olevan jokseenkin yhtä kiitollista hommaa.

Ukko Kenonen tekikin äkkiä ruton lopun koko puheesta, jonka hän varmasti oli suunnitellut paljon pitemmäksi, ja huipisti sen seuraavaksi loppulauseeksi:

"Niinkuin tästä lyhyestä esityksestäni on käynyt selville, on mielestäni, ja toivottavasti kaikkien tervejärkisesti ajattelevien kansalaisten mielestä, päivänselvää, että tulevissa vaaleissa on, mikäli ei erittäin painavia syitä jossakin satunnaisessa tapauksessa ole lieventävänä asianhaarana esilletuotavaksi, eduskuntaan valittava vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat laillisessa avioliitossa ja jotka käsittävät jokaisen uuden lapsen uudeksi edistysaskeleeksi. Sillä ihmiskunnan tosi ja vakava edistys voi minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tapahtua vain lapsenkamaritietä".

Ukko kumarsi ja pysähtyi silmänräpäykseksi odottamaan kättentaputuksia. Todennäköisesti olisi hän niitä saanutkin, ellei eräälle torkkujista olisi sattunut juuri silloin ja kuin isäukon puheen päätösmerkiksi tapahtumaan jokin äänekäs vahinko.

Yleisö repesi tällöin riivatunmoiseen nauruun, niin että nukkujakin heräsi, hieroi silmiään ja tuijotti tyhmistyneen näköisenä ympärilleen.

Isä astui raivostuneena alas puhujapaikalta ja sanoi minulle kovalla äänellä, että tällaiselle yleisölle puhuminen on samaa kuin päärlyjen heittäminen siihen sikalaumaan, jota tuhlaajapoika deekikselle jouduttuaan sai elinkeinokseen paimentaa vieraalla maalla. Jos hän olisi tietänyt, että tämän paikkakunnan ihmiset ovat moisia porsaita, niin olisi hän mieluummin lähtenyt Ovambomaalle puhumaan järkiperäisestä poronhoidosta kuin pitämään valtiollista puhetta tämmöiselle ulosvalitulle aasijoukolle, joka on vielä tuskin muuta kuin raakalaisasteella.