X

Tämä meidän matkamme sattui niihin aikoihin, jolloin taistelu kotimaisten tulitikkujen ja ruotsalaisen trustin välillä oli leimahtanut ilmiliekkiin.

Isäukko oli kotona usein sanonut äidille, että hän toivoisi, että isänmaalliselle miehelle aukenisi vielä joku ala, jolla hän voisi tehdä mainehikkaita tekoja, mutta pelkäsi, että kaikki oli jo tehty, mitä ylimalkaan tehdä voidaan. Ukko sanoi, että hän on syntynyt liian myöhään, ja että häntä vainoaa kirotun huono onni. Toiset ehtivät aina edelle. Lönnrot keräsi Kalevalan, Snellman teki oman rahan ja kohotti suomenkielen, ja kun vapaustaistelu syttyi, sattui isäukko jäämään punaiselle puolelle, jossa oli pakko olla hiljaa. Hyvin hiljaa ukko muuten silloin olikin, ei liikkunut kaupungilla, muutti nimeänsä ja asuntoansa kerran viikossa ja kasvatti pitkää partaa. Kun ei valkoista armeijaa alkanut kuulua helmikuun alkupäivinä Helsinkiin, niinkuin ukko oli ennustanut, tuli hän levottomaksi ja sanoi, että ellei Valkoinen Suomi kiirehdi, niin tapahtuu onnettomuus ja demagoogit saavat hänet käsiinsä. Isäukko sanoi, että jos hän olisi ollut valkoisen armeijan päällikkö, niin olisi hän hyökännyt pääkaupunkiin kuin myrskytuuli, oikeassa kädessään kaksiteräinen miekka ja vasemmassa kädessään muurauskauha, ja tehnyt punaisista sylttyä 24 tunnissa.

Mutta onni ei ole koskaan hymyillyt isälle, eikä antanut hänelle tilaisuutta näyttää, mihin hän oikeastaan pystyy.

Kun tulitikkusota alkoi, niin suhtautui isä siihen aluksi välinpitämättömästi ja sanoi, että hän käyttää sellaisia tikkuja, joita saa halvemmalla, valmistipa ja möi heitä sitten vaikka ukko mustilainen.

Kuitenkin tapahtui isäukossa muutaman päivän kuluttua perinpohjainen mielenmuutos. Hän tuli eräänä päivänä omituisen ja salaperäisen näköisenä kaupungilta, ja hänen älykkäissä silmissään oli merkillinen kiilto, kun hän sanoi, että ajan kello on kumahtaen lyönyt ja että hän luulee oikean hetken tulleen. Äiti meni lähemmäksi haistelemaan ukon henkeä, mutta ei siinä mitään vikaa ollut, ja isä sanoi, että nyt on tullut aika, jolloin tarvitaan oikeata miestä oikealla paikalla. Suuri taistelu on alkanut, ja hän aikoo asettua sen etunenään, ennenkuin joku muu ennättää siihen tuppautua. Kysymys on kotimaisen tulitikkuteollisuuden elämästä ja kuolemasta, ja hän on päättänyt pelastaa sen elämään, vaikka housunkannattimet katkeaisivat.

Sitten sanoi isä toimeenpanevansa ensimmäiseksi suursiivouksen pääkaupungissa, ja ennusti, että missä hän kulkee, siellä jää samanlaista jälkeä kuin Attilan hevosen kavioista, joiden jäljissä ei koskaan ruoho eikä apila kasvanut.

Jonkun viikon kuluttua laimeni kuitenkin isän innostus jossain määrin ja hän sanoi, että aika ei tunnu vielä oikein kypsältä ja että hänen täytyy hoitaa yksityisiäkin asioitaan, joita ei varmaankaan kukaan muu ota huolekseen, jos hän ne jättää hunningolle. Näön vuoksi käski hän minun jatkaa hänen työtään, mutta minä huomasin sen epäkiitolliseksi, ja minulla on myöskin yksityiset asiani, joista minun on huolta pidettävä.

Kun me nyt istuimme junassa, tuli isä siihen kolmannen luokan vaunuun, missä minä olin, ja sanoi, että matkaohjelmassa on tapahtunut pieni, mutta tärkeä muutos. Hän oli kuullut, että Kuopiossa, joka on tulitikkutaistelun tärkeimpiä polttopisteitä, koska siellä on maailman suurin trustivapaa tulitikkutehdas, pidetään joku maakauppiaitten kokous, ja sanoi tarttuvansa tilaisuutta tukkaan. Kuopiosta on valo kerran ennenkin välähtänyt Suomen kansalle, kun suuri leijona Juhana Vilhelm hönkäsi sieltä peloittavan sotahuutonsa, ja Kuopiossa tahtoo hänkin kohottaa taistelulipun kotimaisen tulitikkuteollisuuden suojaksi. Ukko sanoi, että tällainen kauppiaskokous on erittäin sovelias tilaisuus tulitikkuaatteen propagandan levittämiseksi, ja aikovansa järjestää Kuopiossa julkisia esitelmätilaisuuksia tulitikkuaatteen valaisemiseksi. Ukko hymyili samalla vähän kavalasti ja sanoi, että jos hän hoitaa hyvin korttinsa, niin ehkä tulitikkuherrat uskovat hänelle tulitikkujen myynnin ja välityksen pääasiamiehen toimen Suomea ja Pohjoismaita varten, ja kyllä hän silloin paikkaa tällä hommalla taskunsa siinä kuin joku toinenkin.

Minusta oli mieluista jokainen välikohtaus, joka lykkäsi tuonnemmaksi matkani todellisen tarkoituksen toteutumisen, nim. minun sijoittamiseni kovaan ja katkeraan maatyöhön johonkin sukulaistaloon, missä täytyy nousta kuudelta aamulla työhön ja missä ei eläviä kuvia ole seitsemää penikulmaa lähempänä. Lausuin siis vakaumukseni, että isän esiintymisellä Kuopiossa on oleva käänteentekevä merkitys koko tulitikkutaistelulle, ja sisässäni ajattelin, että ukko kukaties joutuu Kuopiossa semmoisiin mulkkauksiin, ettei häntä haluta matkaa sen kauemmaksi jatkaakaan.

Isä palasi voimiinsa luottavan näköisenä takaisin vaunuunsa, ja minä jäin kolmannen luokan yleisön keskuuteen seuraamaan erästä kaupanhierontaa, joka herätti minussa mielenkiintoa.

Ensiksi kiintyi huomioni toiseen kaupanhierojista, joka näytti minusta omituisen tutulta. Mietin kauan aikaa, kuka se mahtoi olla, mutta sitten muistin äkkiä, että sehän olikin tunnettu kansalainen, Surku-Vihtoori Helsingistä. Surku-Vihtoori, joka eli vanhalla sukukellollaan.

Sallittakoon minun Kuopioon tuloamme odotellessa kertoa vähän Surku-Vihtoorista.

Olin Helsingissä usein aamupäivisin rautatientorilla kulkiessani katsellut erästä resuista ja kuumana heinäkuun päivänäkin viluisen näköistä mieshenkilöä, joka kädet syvälle housuntaskuihin työnnettynä, niska kyyryssä, kuin olisi hän alituiseen peläten odottanut lyöntiä takaapäin, nenä punaisena ja silmät vetisinä seisoskeli kauppaa hierovien tai muuten vain joutilaana maleksivien miesryhmien vaiheilla. Sama lievimmin sanottuna vaatimaton pukunsa hänellä oli aina yllään, olipa sitten kuuma kesä tai pyryinen tammikuun pakkaspäivä. Sama risainen lippalakki oli samalla tavoin painettuna vasemmalle korvalle kallelleen ja lippa näytti aina olevan saman verran halki kuin ensimmäisen kerran sen huomatessani. Saman verran löyhähti hänen hengityksestään aina holipompelin tuoksua, ja kasvot näyttivät aina yhtä pesemättömiltä. Varsinaista pesua ne nähtävästi eivät olleet vuosikausiin saaneet, mutta huuhteli sadevesi kesällä ja ihon kosketukseen tullut lumi talvella enimmät liat sentään pois. Tukkakin, joka riippui erinäisinä takkuina edessä otsalla ja takana niskaan ja takinkauluksen yli, näytti aina samanpituiselta, vaikka kai se kasvoi niinkuin muittenkin ihmisten tukka. Ja Surku-Vihtooriksi häntä sanottiin.

Ensimmäisen kerran olin muistaakseni tullut Surku-Vihtooria tarkemmin katselleeksi eräänä talvipäivänä.

Se oli oikein kireä päivä. Tuuli puhalsi ihan leikaten ja pakkanen lähenteli 30 astetta, mikä nykymaailman aikaan, kuten kaikki tiedämme, on näillä tienoin jokseenkin harvinainen saavutus. Oli jo tulossa iltapäivä ja viimeiset viluiset kaupustelijat puuhasivat kiireesti kamsujaan kokoon, laputtaakseen tiehensä tuolta paikalta, joka muistutti pikemmin Grönlannin jäätikköä kuin Suomen pääkaupungin toria.

Mutta torin toisessa kulmassa seisoskeli vielä tavallisella paikallaan ja tavallisessa asennossaan, vielä viluisemman näköisenä vain kuin muulloin, Surku-Vihtoori, risainen lippalakki tavanmukaisesti kallellaan vasemmalle korvalle päin, hytisten kylmästä ja tehden joitakin esityksiä, vanhahkolle, resuiseen turkkiin puetulle miehelle, joka hajamielisenä kuunteli Vihtooria. Viimemainitun puhe, mitä se sitten lieneekään sisältänyt, ei kuitenkaan näyttänyt tekevän toiseen toivottua vaikutusta, sillä parin minuutin kuluttua lähti hän tiehensä, jättäen Vihtoorin värjöttelemään yksikseen.

En voinut olla silloin panematta merkille, miten paljon sentään ihmisen ruumis saattaa kestää, kun niikseen tulee. Lihava, parin senttimetrin rasvakerroksella vuorattu porvari olisi puolessa tunnissa voinut saada, itselleen kuolemantaudin, jos olisi sellaisessa pakkasessa haihatellut ulkosalla yllään Vihtoorin puku. Mutta pysyipä vain henki Vihtoorissa, vaikka se ehkä väliin taisikin olla hieman täpärällä.

Myöhemmin alkoi minua ikäänkuin vaivata ajatus millähän se Surku-Vihtoori oikein elää?

Kerran selvisi minulle kuitenkin tämä arvoitus. Vihtoori eli myymällä vanhaa sukukelloaan.

Satuin kulkemaan pitkin torinlaitaa, kun Surku-Vihtoori eräänä pilvisenä kevätpäivänä oli innokkaassa keskustelussa parin maalaisen kanssa. Hän tuntui olevan tavallista enemmän humalassa, edelläkuvattu lippalakki reuhotti päässä vapaammin kuin tavallisesti ja sinipunertavan nenän päässä kimalteli suuri pisara. Siinä oli tekeillä kellokauppa.

Vihtoori, vastoin tapojaan, jotka yleensä olivat hillityt, mitä ruumiinliikkeisiin tulee, taikka suoraan sanoen vetelät, heilahteli nyt ja nytkähteli innostuksesta. Puoliääneen suhisi hän liiketuttavilleen:

— Se on hyvä kello… p—le… osta pois! Saat sadallakahdellakymmenellä markalla.

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi toinen liiketuttavista.

— P—le! Korotas nyt vähän sentään!

— Kahdeksankymmentä markkaa!

— Sano viimeinen hinta!

— Kahdeksankymmentä markkaa… eikä penniäkään päälle.

— Tämä on 200 markan kello… ja enemmänkin… no, maksa pois 120 markkaa!

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi taipumattomasti ostelija, jolla oli kieron näköiset silmät, ja lisäsi, vetäen suutaan ivalliseen nauruun:

— Se on tarpeeksi maksettu varastetusta kellosta.

— Varastetusta! Älä s—na! Tää on vanha sukukello… Viidenkymmenen vuoden paikkeilla ollut meidän suvussa… Pahaa oikein tekee kun pitää tämä myydä…

Ja Surku-Vihtoorin silmistä alkoi vuotaa vesi, joka paremmin kuin pitkät ja kaunopuheiset esitykset todisti, miten raskasta hänen oli luopua muistorikkaasta perhekalleudestaan.

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi kierosilmä.

— Etkös kuullut, helkkarissa, että tää on vanha sukukello, kähisi Vihtoori. Älä viitsi tinkiä köyhältä s—nalta.

— Kahdeksankymmentä markkaa!

— Anna edes satakymmenen!

— Kahdeksankymmentä markkaa! jankutti kierosilmä, jota eivät mitkään inhimilliset tunteet näyttäneet liikuttavan.

— No, olkoon sitten menneeksi sadallaviidellä, helpotti Vihtoori.

— Kahdeksankymmentä markkaa!

Surku-Vihtoori tuhersi taas itkua.

— Oi voi p—na! Anna sata!

— Kahdeksankymmentä markkaa.

— Yhdeksänkymmentäviisi!

— Kahdeksankymmentä markkaa.

Vihtoori kohotti vetisen katseensa ylöspäin, ikäänkuin pyytääkseen korkeutta todistajaksi sille kiristykselle, johon hän oli joutunut kierosilmän puolelta.

Mutta kun ei ylhäältä näkynyt mitään merkkiä, nuolaisi hän huuliaan, huokasi ja jatkoi kaupan hieromista:

— Oletko sinä aivan sydämetön? Lykkää nyt yhdeksänkymmentä markkaa kouraan, niin saat tämän kellon — tämmöisen hyvän kellon.

Kierosilmä sylkäisi sivulleen ruskean tupakkasyljen ja sanoi kuin grammofooni, joka ei voi sanoa muuta kuin mitä levylle on piirretty:

— Kahdeksankymmentä markkaa.

Vihdoin syntyi kauppa. Surku-Vihtoori möi arvokkaan sukukellonsa kahdeksallakymmenellä markalla, eikä hän kaupan tultua päätetyksi näyttänyt olevan erikoisen pahoillaan, pikemmin päinvastoin.

Parin päivän kuluttua huomasin Vihtoorin hommaavan jotain miesjoukossa. Ohikulkiessani kuulin hänen taas itku kurkussa myyskentelevän "vanhaa sukukelloa".

Ja nyt minä tapasin Surku-Vihtoorin aivan odottamatta täällä Savon radalla ja ajattelin itsekseni, että mitähän se mahtanee nyt hommailla. Olisiko ruvennut trokariksi?

Vihtoori ei tuntenut minua, vaikka hän kerran tai pari vilkaisikin minuun. Hänen huomionsa oli kiintynyt savolaisukkoon, jolla oli luisevat ja viekkaan näköiset kasvot ja jaloissaan pitkävartiset valkoiset lapikkaat.

Vihtoori veti taskustaan kellon, piti sitä savolaisen silmien edessä ja sanoi käheällä äänellä:

— Eikös isäntä osta hyvää kelloa? Täytyy myydä rahapulassa, vaikka tää onkin sukukello…

Puolen tunnin kuluttua oli Surku-Vihtoori myynyt sukukellonsa puolestatoistasadasta, ei kuitenkaan sille isännälle, vaan eräälle nuorelle sällille.

Ja kun vielä oli kulunut lähes tunti, saavuimme me Kuopioon, missä ukko Kenosen suuri isänmaallinen sotaretki oli alkava.