II

Juna vihelsi ja lähti. Hauska Helsinki jäi taaksemme. Kovaluontoinen, vahva ja mistään inhimillisistä tunteista välinpitämätön veturi raahasi nyt minua kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tämä oli siis olevinaan sen n.s. huvimatkan alkua. Isä oli lähtenyt "kesämatkalleen" tutustuakseen isänmaansa luontoon ja elääkseen siinä sivussa ilmaiseksi parhaan kesäkauden sukulaistensa ja tuttaviensa vieraana ja kustannuksella, ja uhkauksensa mukaan oli hän ollut niin kohtelias, että oli ottanut minutkin mukaansa. Hän oli jo etukäteen huomauttanut minulle, kuinka suuren ja ansaitsemattoman kunnian hän täten oli minulle osoittanut. Jos hänen poikansa olisivat paksupäisempiä, niin olisin minäkin ehkä ottanut hänen sanansa täydestä todesta, mutta minä en ole mikään aasi. Tiedän, että isäukko jo talvella oli neuvotellut äidin kanssa minun lähettämisestäni maalle jonkun tuttavan tai sukulaisen luokse, joka panisi minut kovaan maatyöhön. Isäukko tuntuu olevan sitä mieltä, että se tekisi hyvää minun kasvatukselleni ja luonnonlaadulleni, mutta minä satun olemaan toista mieltä. Minä olen syntynyt vapautta rakastavan kansan keskuudessa uljaassa Pohjolassa, enkä siis ole mikään mustanaamainen neekeripoika, joka voidaan myydä orjaksi enimmän maksavalle käteistä rahaa tai kolmen kuukauden vekseliä vastaan. Isä on kyllä kehittynyt teeskentelytaidossa, mutta en minäkään ole mikään puupää. Minä tiedän, ettei isä ole ikinä tehnyt kovaa maatyötä eikä tule sitä koskaan tekemäänkään, joten hän on jäävi arvostelemaan sen vaikutuksia, mutta minulla on siitä viime kesälomaltani sen verran kokemusta, että tiedän sen sopimattomaksi minunlaiselleni hentorakenteiselle pojalle, joka on kasvanut suurkaupungin hienostavassa ilmakehässä niinkuin arka orvokintaimi puutarhurin lasikattoisessa kasvilavassa. Olen kuitenkin olevinani niinkuin en mitään aavistaisi. Tulevaisuus saa sitten näyttää, kumpi tässä pelissä on korttinsa taitavammin hoitanut, isäkö vai minä.

Näissä mietteissä istuin kolmannen luokan vaunun kovalla penkillä — isä, kuvaavaa kyllä meidän suhteellemme, matkustaa itse toisessa luokassa komeasti kuin kansanedustaja, mutta ostaa pojalleen ja nimensä ja omaisuutensa perijälle kolmannen luokan piletin. No, minä tulen sen kyllä sopivassa tilaisuudessa muistamaan. Kansanvaltaiselta ja vapaamieliseltä mieheltä, jollainen isä väittää olevansa, on tämmöinen menettely hieman omituista.

Olimme sivuuttaneet muutamia asemia, kun vaunuun tuli laihanpuoleinen, herrahtavan näköinen mies, yllään pitkä musta takki, vaikka kesä oli kuumimmillaan, ja naamallaan jonkinlainen papillinen sävy. Hänellä oli oikean olkapään yli kulkevassa remmissä riippumassa kirjalaukku, mistä arvasin hänet hengellisten kirjojen kaupustelijaksi.

Huomasin, että hengenmies kiinnitti katseensa ensiksi minuun ja suuntasi hiipivät askeleensa minua kohti, ja päätin olla varuillani sekä menetellä olosuhteiden mukaan.

Kolporttööri katsoi minuun lempeän haikeasti, pää vähän kallellaan, ja kysyi:

— Onko nuori ystäväni pelastettu?

— En, herra, vastasin minä nöyrästi.

Mustatakki tuijotti minuun säälivästi, ikäänkuin olisi hänen surullinen velvollisuutensa antaa minulle kalanmaksaöljyä. Sitten hän huokasi:

— Eikö herätys ole vielä etsinyt nuorta ystävääni?

— Ei, herra, sanoin minä alakuloisesti ja loin katseeni maahan.

Mustatakki istuutui viereeni penkille ja pyyhki hikeä naamaltaan suureen, likaiseen nenäliinaan. Sitten hän sanoi:

— Varmaankin nuori ystäväni erehtyy. Eikö nuori ystäväni joskus tunne, että jossakin hänen läheisyydessään on joku, joka ikäänkuin kutsuu häntä luokseen, joku, joka haluaisi, että nuori ystäväni antautuisi hänelle…?

— Kyllä, herra, myönsin minä matalalla äänellä. — Kyllä minusta välistä tuntuu juuri semmoiselta.

— Siinäpä se! huudahti mies iloisesti, ikäänkuin olisi hän löytänyt kultaisen kaksikymmenmarkkasen permannolta. — Siihen minä juuri tahdon tulla! Tietääkö nuori ystäväni, kuka se on, joka silloin vetää häntä puoleensa ja minkätähden hän sen tekee?

— Kyllä, vastasin minä. — Se on isäukko, joka haluaisi antaa minulle selkään.

Mustatakkinen mies näytti kieltämättä sellaiselta, kuin olisi hän odottanut jotakin muuta kuin tätä aivan luonnollista ja totuudenmukaista vastausta. Hän oli siunaaman ajan vaiti, ja huokasi sitten, ennenkuin jatkoi:

— Etkö tiedä, keneen sinun isäsi turvaa, kun vaarat ja onnettomuudet häntä uhkaavat ja kun hän on suuressa tuskassa?

— Isä soittaa poliisille, vastasin minä typerännäköisenä. — Isä huutaa aina poliisia, kun hänelle hätä tulee, ja välistä huutaa hän sitä, vaikka ei mitään hätää olekaan. Jos herra haluaa kuunnella, niin minä kerron, miten isä kerrankin keskellä yötä vaivasi aivan aiheettomasti passipoliisin meille sisään kolmanteen kerrokseen…

— En minä halua kuulla sellaisia kertomuksia, keskeytti mustatakkinen mies murheellisella, mutta ei sentään vihaisella äänellä. — Minä olisin halunnut puhella kanssasi korkeammista asioista, mutta sinulla ei tunnu olevan alkeellisintakaan käsitystä näistä asioista, vaikka näytätkin olevan hyvästä perheestä. Minä haluaisin todellakin puhua isäsi kanssa sinun kasvatuksestasi.

— Hyvä herra, se käy kyllä päinsä, selitin minä kerkeästi. — Isä on se paksu ja naamaltaan mursun näköinen herra, joka istuu tuolla toisen luokan vaunussa. Varmaankin tekisi hänelle hyvää, jos joku kolkuttelisi hänen omaatuntoaan, sillä minä pelkään, että hän aikoo tehdä tällä matkalla sydämettömän petoksen erästä nuorta, turvatonta sukulaistaan kohtaan.

— Onko… onko isäsi väkivaltainen luonne? kuiskasi mustatakki epäröiden.

— Ei suinkaan, isä on pohjaltaan oikea lammas, vaikka hän on alussa olevinaan vähän äkäinen. Hänelle pitää vain puhua kovalla äänellä… hän on huonokuuloinen, vaikka ei tahdo sitä myöntää. Jos teillä olisi myydä hengellisiä kirjoja, niin saisitte hyvät kaupat, sillä isä ostaa aina hengellistä kirjallisuutta tukuttain, rauhoittaakseen omaatuntoaan. Jos haluatte heti alusta saavuttaa isän luottamuksen, niin lyökää häntä tukevasti olkapäälle ja kysykää, onko hän se sama herra, josta junassa kerrotaan, että hän on tottunut panemaan murtovarkaita pussiin. Isä on hieman turhamainen ja pitää siitä, että häntä kehutaan…

— Jokaisella meistä on pienet omituisuutensa, keskeytti kolporttööri, mutta minä luulen, että isäsi on hyvä ihminen. Menen heti hänen puheilleen.