HARHAMA

"Syntikin on ase Jumalan kädessä."

Elämän uuden aatto-illan unelma.

Elämä on petollinen unelma…

On puolipäivä.

Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä lehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta otettu…

Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa. Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen kukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:

— "Tui-tui!"

— "Kuk-kuu!"

— "Tui-tui!… Tui-tui!"

— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"

— "Tui-tui!… Tui-tui!… Tui-tui!"

— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"

Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee kesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät helskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii mielitekojansa.

Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina sen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun emo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa ajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja ikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi nosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja onnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen soinnun sekaan.

Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen punomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa punaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen ja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen koristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan kukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa. Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.

Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ. Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä, jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi kutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan, päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä. Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula…

Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen paulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin eteen…

Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa huulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla laidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi vallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: "Nyt on Pohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto. Nyt on lemmen antopäivä." Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän ihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime kutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:

— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"

— "Tui-tui!… Tui-tui!… Tu-ii-ii!" — säesti paimen huilullansa.

Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan, kuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat helisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden maailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen mieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät hautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat arastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille… riutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet… raukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas, kiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon…

Harhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi ja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle…

Lemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa, väsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua lemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat karistella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää suortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta, eikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut.

Lyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea…

* * * * *

Mutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen kävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä ovat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä, vihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu kotilieden puhtautta…

Sitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret ja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin metsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin puhtauden esikuvana…

Mutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman aikansa tuloa…

* * * * *

Ulkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri lopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa postiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku lehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean liinanpalan.

Pikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa ja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on valahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta…

— "Tir-lir-tvii-ir!" — viserteli kivitasku varvulla, varpu heilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan. Hän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa täynnä… metsä vihantaa… nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien tervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi käynyttä ihoa… Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista kylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta… Oksa heilahti, lintu laulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun, Vieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle:

"Tuuti, tuuti! Tuuti, aa! Tuuti pientä lasta! Eipä kalma häntä saa viedä maailmasta. Tuuti, tuu, itkusuu!

Tuuti, tuuti, tuuti, aa! Tuuti pikkuruista. Viihdy! Et sä aina saa äidin rintaa muistaa! Tuuti, aa! Tuuti, aa, Harhamalan Ritvaa!"

Laulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama puristi rouva Esempion kättä ja lausui:

— "Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja tarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni työllä. Sinä olet tehnyt osasi… enemmänkin. Nyt on minun vuoroni…"

— "Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!… Minä maksan sen uskollisuudellani", — keskeytti rouva Esempio.

Kanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi:

— "Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin kävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?"

Hän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli, pikku Armiiran perinnön tähden… Pihlajankukka kaunisti mustaa tukkaa… Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta oli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan rannan onnenkukalle… Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut, ja koko elämäänsä… Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä, kuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan takaisin tukkaansa ja lausui:

— "Tänään on kuin elämän aatto-ilta…"

Ja Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja kutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt unelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan vaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika on ovella…

Hän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan lähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa kiharoita… näkee sen tulevaisuuden kirkkaana… iloitsee sen onnesta ja odottaa vaan hetkeänsä…

Ritvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien lisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova kultaa… Hän näki jo kultapurojen juoksevan… hohtavan… välkkyvän… kimaltelevan… Yöt hän jo näki unia seppeleestä… valkeista linnuista… maineesta… kullasta… hän tunsi vihansa saavan lauhduketta… rouva Esempio oli häntä jumaloiva… Korpela ylistävä… Suomi ihaileva… maailma ihmettelevä… Hänestäkin tuntui, että oli elämän aatto-ilta…

Hän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat nuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen latvasta taas onnea… Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina… Ja kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni…

Harhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi. Kaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta tulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina.

* * * * *

Tulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti iltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki rauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili mielentyyni… Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista… Katolla liehui ylpeä lippu… Perunamaat olivat valkeat kukista… Yöt olivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana valoveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea.

Ja kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen elämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen langat… Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa… kasteli sen onnenkukkia… huolehti pirtin puhtaudesta… mielen rauhasta… kylvyistä… havuista ja puhtaista vaatteista…

Hän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti, kodin tulet aina edessä… sen rauha leposatamana… sen maine johtovalona… sen onni työhön käskijänä… Ritva otsalta rypyn silittäjänä…

Sumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle… Elämän pilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi… Nälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi.

Halla nousee ja panee viljan… Mutta ei pane halla Nälkäsuon karpalo-ulappaa… ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä sen onnenkuusessa… Kotiliesi on aina puhdas… Yksilöllinen siveellisyys on viety voittoon… herjaajat saatettu häpeään… Elämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu… Vaimo on ollut siinä tehtävässä apuna… Se on ollut enemmänkin: Vaimo on antanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen… rohkaissut siihen… tukenut sitä voittoon viedessä… ollut itse esikuvana ja teoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena… Ja hän laulaa vainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen yli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville… Korpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna… Lippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa kotilieden vierelle…

Niin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen… Elämä muuttuu joulujuhlaksi… Kotona palavat ikuiset joulukynttilät… Niiden valossa sujuu työ, kuin kangas… Lapsi lepertelee laattialla… kasvaa… varttuu… siunaa isäänsä… suutelee äitiänsä… Vuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä… Jo saapuvat syyshallat… Maailmalla on kylmää… sadetta… tuulta, mutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla soivat iloiset elämänkulkuset…

Päivät poistuvat unina… Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti isänsä ilona, äitinsä ylpeytenä… seudun kukkana… kaikkien kadehtimana… Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi… mäet marjoista punaisiksi… päivät kauneiksi uniksi… Hän itse tekee yhä työtä monen edestä… Työ sujuu, teos valmistuu… Sen lehdet muuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta Harhamalan talosta…

Jo on kuulu Harhamala… Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen työstä ja kodin kukasta, tyttärestä… Valkeat linnut ovat palanneet kunnian- ja onnenseppeleet nokassa… Ilma on niistä valkeana… Käet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä… Korpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit rikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua taloa.

Sitten joutuu ruskoinen elämän ilta… sen päivä painaikse jo levolle lämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä Tuonen mustalle virralle… Siellä odottaa valkea vene, seppele mastonpäässä… Vene lähtee rannasta… Vaimo siunaa lähtevää elämänsä matkatoveria… Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon keltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta… Aika soluu, suoltuen valkeina rihmoina… Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä vaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä… Yhdessä laskevat he veneessä Tuonen mustaa virtaa… Virta synkkenee, yö pimenee… Vaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa, joka on valkeana onnenkukista… lemmenkukista… uskollisuuden kukista… Riuttalan Helgan hääkukista… Sinne laskevat he veneensä ja siellä odottavat he tyttärensä tuloa… Jo on vene perillä. Hän katkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi rakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan Helgan kotirantaansa…

Mutta siihen eivät he pysähdy… He laskevat veneensä maineen ja kuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille… He laskevat veneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille vesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa laskea…

Niin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen… Niin ovat he pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä… Niin on voitettu kaikenhäviö…

Mutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle… Sen onnenkuusi on täynnä seppeleitä… Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen lehtien linnuista…

Ja niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös tarttua kynään… Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?… Ei hän enää kysynyt: "Isäkö vai äiti?…" Hän ei enää kysynyt mitään… Hän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: "Synnyttääkö, vai eikö?…" Kaikki himot käskivät häntä… Kaikki unelmat vetivät häntä… Öiset unet houkuttelivat häntä… Kulta huikaisi silmiä… Ylistyslaulut huumasivat korvia… Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin ihanimmat hameenhelmat… Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin ihanin omena… Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä…

Ja kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja koko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti Harhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre… Se roiskahti, kuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.

Hän tarttui kynään ja alkoi…

Vihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti epäilyn pauloista… Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama paperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat:

— "Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa…"

Munkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli hurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan.

* * * * *

Työ alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden väriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli äärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla, jotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita revontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen kukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin. Hän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja tunnelmilla ja vyötteli värivirroilla…

Jo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina, jonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt rupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta paisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja purki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina, kuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta. Hän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua… Niiden ajatus oli kirkasta kultalankaa…

Työ jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä… Suuret kuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai avautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit muodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat riippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina.

Työ sujui: Runovirrat hyrskivät koskina… Ne kuvailivat jumaluuden yötä… Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui itsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä… Se emätin oli pimeä, kuin naisen kohtu… Jääkylmä sumu seisoi liikkumattomana… Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman synkkä kita… Äänettömyys rutisti… Elottomuus puristi, kuin ikipakkasen jääkoura… Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon pimeä hirmukylmyys… Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen elottomuus… äärimäinen olemattomuus… aineettomuus… tyhjyys… hirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto.

Jo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana, kehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä… Itse kehitti se itseänsä… Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden…

Jumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden… Se kehittyi: olemattomasta syntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti emätintänsä, kuin sikiö kohtuansa.

Lukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat. Jumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi… Se lepäsi sumuna mittaamattomat ijankaikkisuudet… Sen hirmukylmä syntymä-emätin, äärettömyys, oli kuoleman-pimeä… Se oli kamalan-mykkä… Se oli äärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön… Se oli ikivuorta värähtämättömämpi ja elottomampi…

Ijankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori… Ei ollut vielä aikaa, koska ei ollut ajan mittaajaa liikuntoa. Jumaluuden emätin oli vielä ajaton, kuin ikivuori…

* * * * *

Teoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen emätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika… Eloton aine värähti… Sumu liikahti… Synkkä pimeys vavahti… äänettömyys huoahti… Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen havahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se oli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö…

Ijankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin… Jumaluus kehkeytyy… Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen elontoimintaan… Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä ja sen kehittyvästä voimasta… Se ravitsee kannettavaansa, kuin äidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen antamasta ravinnosta ja voimasta… Jumaluus, ollen ainoa oleva, luo itse itsensä.

Jumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää… Jäiset sumut kierivät… Mutta ei ole vielä ääntä… Kaikki on äänetöntä kuin ikivuori… Kaikki on tajutonta… Mutta jo alkaa ääni kehittyä äänettömyydestä… Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen kehkeyttämänä… Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä, oleva olemattomasta… Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä… Se kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja… Äänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä… Se valmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa… Se pingottuu… kiihtyy… yltyy… halkeaa viimein kivusta… pakahtuu tuskasta ja puhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi… Jumaluus on kehkeytynyt äänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta.

Teos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana järjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä… Jäinen hirmukylmyys on ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu puhkeamaan vastakohdaksensa… Jumaluuden emätin on kehkeytynyt kylmänpakahtumaksi… Se on jo tuskaansa haleta…

Kehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys: Jumaluus puhkaisee itsensä… Ikikylmyydestä kehkeytyy se ikikuumuudeksi… Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa tulikuumuudeksi…

Lämpö on syntynyt kylmyydestä… Jumaluus alkaa kehittää itseänsä kuumuuden pakahtumaksi…

Avaruus on tulena… äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet syöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä… Jumaluuden kohtu, maailmoiden emätin, rannaton avaruus: Jumaluus itse kiemurtelee synnytyskivuissa… Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua… Sen tuskat pursuavat maailmantulena… Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman itsensä ympäri… omassa itsessänsä… oman itsensä pitelemänä, puristamana, polttamana.

Teos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy kohdussansa, äärettömässä ikitulessa… Se luo itse itseänsä emättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut… Syntymäkivut yltyvät… Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan kierintäänsä… Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä… Se hehkuu hirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa… Tuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu jo omaan itseensä… Kivut yhä kiihtyvät… Jumaluuden elonmerkit tuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken tuloa… Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa… avaruuden hirmuhuuto omaan pauhuunsa… maailmantuli omaan kuumuuteensa… Jumaluuden kohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi… Kaikki kiihtyy… Kaikki yltyy… Kaikki raivostuu… Kaikki riehuu ja vääntelee suurissa syntymäkivuissa… Jo joutuu uusi suuri hetki… Jumaluuden kehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta… Maailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi… Kaikki pakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun… Kaikki kutistuu omaan itseensä… äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa… avaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan…

Kuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut… Tuliavaruus repeää… Jumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat maailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä emättimestä, kuin hirmun tulipesästä… Eri ainesarjat sinkoavat kukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta ja itse kehkeytyä sen kehityksestä… Tulipaljouksina alkavat ne kieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa… Avaruus vapisee… Se pakahtuu valoon… loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut karkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä… Pimeys on hävinnyt… Ikuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta…

Jumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat jäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta… Maailmoiden jäähtyessä eroaa valo pimeydestä… lämpö kylmästä… Jumaluus kehittäytyy korkeammaksi…

Teos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä jumaluutena itsenänsä… Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua, kylmyyden ja kuumuuden ottelua… häviön kautta elämään kulkemista… Lukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen kirkkaina tulitähtinä… Kaikki löytää oman ratansa… Ei mikään eksy omaltansa… Kaikki kiertää toistansa… kaikki antaa toisillensa tietä… kaikki murskaa toistansa.

Jumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi järjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka lapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä…

Teos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden syntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä kohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu kiinteäksi… Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat häviävät myöhempiin… Kaikki häviää omaan itseensä… kaikki syntyy oman itsensä häviöstä… Kaikki kiertää itseänsä… kaikki kiertää toistansa… Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea… Siksi ei mikään hajoa… ei mikään häviä… ei eksy.

Jumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa: emättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi maasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo omaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa itseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita…

* * * * *

Harhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen ihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita, kuin luonnon kovien kourien hiomat helmet… Sen runojaloissa ei näkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen pakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä…

Seitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut uudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta puhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet taas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen hengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä [Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut hänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden oli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat ominaisuudet: hyve… itsensä uhraaminen… vähään tyytyminen… "ei omaansa etsiminen", ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa luottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen työllä elää… Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan kerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa nyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana.

Ja kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita, kädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: "Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa…" Kunnian ja maineen liput liehuivat… kulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana auringonpyöränä.

— "Katso työtäsi! Se todistaa, että ennustus toteutuu… Sinä voitat Sen, jota vastaan nostat kynäsi", — kuiskasi hänelle silloin ääni hänen povestansa… Maailman ihanuus avautui hänen eteensä… Elämänkäärme makasi pää murskaksi polettuna… Epäilyksen tomut olivat pois puhalletut ja elämä avautui ihanimpana aatto-illan unelmana…

Kun hän oli alkukohtauksen kirjottanut, pyysi hän rouva Esempion sen lukemaan ja siten ikäänkuin siunaamaan hänen työnsä, puhaltamaan siihen henkensä puhtaan leiman. Rouva Esempio täytti pyynnön ja korjasi lukiessansa lyijykynällä parin epäselvästi kirjotetun sanan kirjaimet selviksi.

— "Ai miten kaunista!… Jo se nyt runoilee!… Tämä on grandieux'tä", — lausui hän, lopetettuaan lukemisen.

— "Kiitos korjauksestasi ja siunauksestasi! Nyt on elämän aatto ja sen kevät", — lausui Harhama. Sen enempää ei hän selittänyt rouva Esempiolle kirjoituksensa tarkotusta, tai sisältöä. Hän salasi taas kaiken. Hän uskoi, että rouva Esempio, teoksen jumaluuden vertauskuva, ei sitä käsitä. Hän ei raaskinut viskata helmeänsä ihmissilmien nähtäväksi, kätki sitä, kuin peto pentuansa…

Elämän uneksittu työ oli vihdoinkin alettu, sen ääriviivat olivat valmiiksi vedetyt. Uusi Jumala oli tulossa… Korpelan aurinko oli nähnyt sen syntymisen ja levitteli valoliinansa sen tielle… Innostuneena katseli Harhama Nälkäsuon kuulua ulappaa ja lausui leikillä rouva Esempiolle:

— "Se aika tulee, jolloin Nälkäsuon punaisen karpalo-ulapan keskelle pystytetään Harhaman muistopatsas."

Rouva Esempio puuhaili leivoksiensa kanssa, poski punehtuneena, hiuksissa pihlajankukka. Hän muisteli omia unelmiansa… häitä… Riuttalan rantakukkaa ehkä ja paljoa muuta ja lausui puuhiensa lomasta:

— "Elämä on pettävä unelma…"

Ilta oli jo tullut. Aattopäivän lämmin aurinko kosketteli jo reunallansa taivaan rusorantaa. Linnut lakkasivat laulamasta. Onnenkuusen oksalla nukkui rauhallisena orava, kypsyvien käpyjen keskellä, ja näki makeaa unta herkuistansa, tuoksuavista kävyistä, ja punainen käpypaino huojutti oksaa hiljaa, kuin armas tuuli, tuuditellen uneen metsän pientä, kaunista heiluhäntää. Pikku Ritva nukkui kaukaisessa kehdossa viatonna ja näki kaunista unta äidin armaista rinnoista, näki unta äidin etäisistä rinnanpäistä…

Se oli Harhaman elämän uuden aatto-illan unelma… Läheni lempeä yö, josta oli valkeneva työn ja elämän juhla.

Pohjolan sydän-yön aurinko kirkastui punertavaksi. Verkalleen, taivaan ja valon majesteettina laskeutui se pohjoisen taivaanrannan käyrälle reunaviivalle ja pysähtyi siihen lepäämään. Se näytti tulikuumalta rautakiekolta, joka ei raaski polttavalla reunallansa koskea taivaanrannan heikkoa äärtä. Siinä säteili se yösydännä, todistaen valon voittoa… Se huokasi siinä hetken, alkaaksensa taas kiivetä kaartansa pitkin taivaanlaelle. Kaikki kääriytyi yön kirkkaisiin valo-utuihin. Luonto värähti, metsä hymähti. Elämän aatto-illan rauha laski kukkivalle kanervikolle ja Harhamalan kehäkukille, sirkka nukahti ja yölepakko lähti onnenkuusen kätköistä öiselle matkallensa…

Utuisten mielikuvien, himojen ja toiveiden ja unelmien vaikutteesta oli Harhama lopullisesti alkanut suuren työnsä. Mielikuvat ja unelmat ja halut loivat siten ihmis-elämää. Mutta mielikuvien langat juoksevat tuntemattomilta keriltä…

* * * * *

Korkeuden kellot soivat, syvyyden pohjilla solui elämän pohjavirta. Näkymättömät lovet avautuivat… Salaiset kädet kehräsivät rihmojansa…

Lammaskallion alla on kaunis Unelmala, syvällä kallion juurien alla. Sen katto on kuunvaloa… Sen pohja on kukan väriä… Sen seinillä riippuvat taivaalta siepatut ruskopilvet… Ne riippuvat seinillä kauniina laskoksina… Ne heilahtelevat unelmia… Niiden laskoksia sitovat solmukoiksi vesikaaresta leikatut nauhat… Niiden laskoksien lomiin on ripustettu taivaalta varastettu iltarusko, kauniina verhona, somina laskoksina… Toisaalla häilyvät laskoksina ihmisten kauneimmat unelmat: tytön toiveet… morsiamen unet hääyön ihanuuksista… sulhasen unelmat niistä… miehen kunnian-unelmat… vaimon äidin-unelmat… kaikkien elämän unelmat… tulevaisuuden toiveet ja halut…

Sata pientä lammikkoa läikkyy Unelmalan lattialla kauneina kuvastimina… Joka lammessa on satusaari… joka saaressa satumaja… Joka majassa istuvat ihanat enkelit kehräten ihmisten unelmia… niiden lankoja… niiden rihmoja… niiden juonia punoen… niiden juonia langaksi kerraten…

Luolan laskosten takana istuu toisia enkeleitä… mitkä kehräten… mitkä kerien… mitkä vyyhdeten… kehien… luoden luomapuulle… pirtaan ja niisiin pujottaen… käämejä punoen… kutoen kauneinta unelmakangasta, tai kaunista unelmaverkkoa…

Unelmala-luolan keskellä on kaunis unelma-alttari. Sillä seisoo kaunis Raala pystyyn pannun kauniin kehän vierellä, kädessä kaunis värttinän puolain, vyöllä siro sukkula, koreassa kannattimessa… Hän johtaa tuhansia enkeleitä, kun ne valmistavat ihmisten vääriä unelmia Perkeleen vallan ohjaksiksi… Hänen kehältään juoksevat väärien unelmien rihmat…

Unelma-alttarin edessä istuu kaksitoista kaunista enkeliä, ijäti soittaen kaunistekoista kannelta… Ne säveleet kantavat unelmia ihmisten maailmoihin… solmivat ne ihmissydämiin… sitovat niillä ihmisiä unelmoitaviinsa…

Unelma-luolassa soivat sointuisimmat sävelet… siellä karkeloivat kauneimmat värit…

* * * * *

Kun Harhama oli alkanut teoksensa, laskeutui Perkele Lammaskallion kivensyytä myöten Unelma-luolaan ja istuutui valta-istuimellensa, kutsuen pääenkelinsä eteensä. Hän heittäytyi istuimellensa lepoasentoon ja puhui ihastuneena:

— "Nyt on voitto!"

— "Voitto!… Voitto!… Voitto!" — kertasivat kumartuvat palvelijat. Värit karkeloivat vilkkaina, unelmat kauneina. Perkele jatkoi:

— "Nyt nukkuu maailma lihan käsivarrella… Nyt lämmittelevät Jehovan papitkin vaimojensa sylissä… Jehovan verkot ovat tyhjät."

— "Ja joka ei ole Jehovan verkossa, se kulkee sinun poluillasi", — keskeyttivät palvelijat.

Ja yhä kirkkaammin paistoi kuunvalo luolan laesta ja iltaruskoiset verhot rusottivat laskoksina. Perkele jatkoi voiton-ilolla:

— "Koko maailma on kypsä: 'Rakkaus'… pyh!… Niin: 'rakkaus' on omenana, joka on eukon kädessä. Se kääntää miehen Jehovan kirkkotieltä tytön luhtiin…"

— "Ja siellä" — yrittivät palvelijat.

— "Siellä ei Jehovan virsiä veisata", — keskeytti Perkele. — "Jehova on luonut miehen kylkiluusta itsellensä surmankiven."

— "Jonka sinä vierität aina Hänen tiellensä", — lisäsivät palvelijat.

Ja taas kisailivat iloiset valot ja hekkumallinen hämärä… Värit puhkesivat kauniina, kuin kukanterältä… suutelivat toisiansa… sulivat yhdeksi hämyksi… hävisivät… haihtuivat. Perkele jatkoi:

— "Nyt on Harhama minun: Hän on alkanut teoksensa… Hän on nostanut kurikkansa Jehovan kasvoja vastaan…"

— "Kiitos sinun viisautesi!" — lauloivat palvelijat.

— "Ja sinun armosi!" — lisäsi ihana sävel.

— "Sinussa päättyvät kaikki tiet… Sinuun johtavat kaikki polut", — todisti ylistys vallattomien valojen seasta.

— "Sinussa loppuu kaikki… Sinusta alkaa kaikki" — kertaili iloinen kaiku. Perkele jatkoi:

— "Harhama on siihen kurikkaan kulkenut Raalan, Tuulan, Eeremen, Aaraman ja Uuratin kauniissa köysissä… Hänet on Herve vienyt oikeaan satamaan ja Ooti ja Iila ovat hänet sinne soutaneet taitavasti kaikkien Jehovan karien läpi…"

— "Sinä olet heille kaikille voiman ja viisauden antanut", — ylistivät enkelit… Perkele jatkoi järkeilyään suurena:

— "Jehovan luoma ihminen on kahtia: Ne ovat naisia ja miehiä. — Se jako on jakava miehet Kainiksi ja Aabeliksi. Jehova pani miehen ja naisen välille rakkauden, mutta minä olen muuttanut sen rakkauden himoksi… Luonnon määräämän siittämisen minä olen muuttanut nautinnoksi… irstailuksi… Siihen rapaan on Jehova kantapäänsä astuva…"

— "Siinä on Hän tapaava sinun hampaasi", — lisäsi Piru.

Perkeleen vihjauksesta avautuivat luolan laskokset ja niiden takaa näkyivät taiteilijoiden työpajat, runoilijoiden huoneet ja ihmisten asunnot. Kaikki olivat työssä… Kaikki ahersivat naisen ruumiin ääressä… Taiteilijat hakkasivat sitä kivestä… maalarit maalasivat sitä kankaalle… runoilijat kirjoittelivat sille runoja… säveltäjät ylistivät sitä sävelillä… soittajat soittivat sen ylistystä… muut uneksivat siitä… Perkele osoitti näkyä lausuen:

— "Noin palvelevat ihmiset naisen ruumista… He kihisevät siinä, kuin toukat juustopalassa, madot lihassa… He eivät vaihda sitä palaa Jehovan enkeleihin… He eivät edes välitä naisen hengestä… Aadamista lähtien eivät he ole ylistäneet muuta, kuin naisen lihaa…"

— "Siksi horjuu Jehovan valta",—huomautti Horna.

— "Harhamakin on ryhtynyt työhönsä naiselle uhratessansa. Sen tähden kokoaa hän kultaa ja kunniaa… Hän kokoaa sitä, kuin riikinkukko häntäsulkiensa väriä", — jatkoi Perkele.

— "Mutta hän samalla pelastuu sen kautta Jehovan kynsistä", — oikaisi Lempo.

— "Sinä olet hänen silmänsä avannut… Sinä olet hänet pelastanut… Nyt on hän sinun", — kohisi ylistys. Ja kaukaiset kanteleet ja huilut soivat ja niiden sävel sekautui ihanaan enkelilauluun, joka ylisti Perkeleen armoa ja viisautta. Perkele lausui sen loputtua tyytyväisenä:

— "Hän ei tosin ole vielä Kain… itsemielestänsä… mutta siihen johtava askel ei ole enää pitkä… Hyvin olette tehtävänne täyttäneet. Harhama antoi eropassin Jehovalle, Jehovan omien munkkien siunaamalla kynällä… Ja munkki Pietarin siunaamana… Palvelijani! Palkinnoille!"

Satatuhatta ihaninta enkeliä helähti silloin luolan hekkumalliseen hämärään… Kuutamo laski laesta niiden soleille vartaloille… purppuraverhojen rusko leikki hienolla hipiällä… Ikuinen nuoruus kukki ihossa… kauneus poskessa. Joka jäsen oli notkeutta… suloutta… ja sulo ja suloiset värit pukivat ruumiin pehmeät piirteet hämäräisillä harsoillansa… Koko luola oli täynnä hämyä… hekkumaa… kauneutta… sulavuutta… väriä… nuoruutta ja notkeutta…

Taas soi ihana soitto. Enkelit keinuivat sävelvirrassa, kuin nipukat rauhallisilla laineilla. Perkele puhui taas:

— "Hyvin on työnne onnistunut. Miten olette sen tehneet? Miten olette verkkonne kutoneet? Raala! Anna enkeliesi näyttää työnsä menoa!"

Raalan käskystä astui hänen alaisensa Vilva enkeleinensä Perkeleen eteen. Kaikki olivat puetut utupukuihin, jotka olivat tähtivalosta tehdyt… Kuului hiljainen soiton hyminä. Vilva puhui Perkeleelle:

"Mä käskyjäsi totellen oon naisen silmää hoitanut. Sen sinehen, sen sulohon, sen kainouteen, kaipuuseen, mä kylvin sinun henkesi. Ja siitä kaunis pellava mun hoidollani nousevi. Ja pellavasta juoksevat unelmakuidut rihmoiksi. Ja kuituloista hienoista unelmarihmat Raalasi sun ohjiksesi kehruuttaa."

Perkele:

"On työsi oivaa. Silmä myös on työtä Jehovan. Hän nähdä silmän kerran loi. Nyt on se minun paulanain. Se kasvaa minun pellavaa. Saat mennä… Seeve nyt!"

Seeven sadat enkelit tanssivat Perkeleen eteen. Niiden pukuina oli valkean ruusun väriä ja vyöllä ihmeenkauniit nauhat, jotka oli solmittu punaruusun puhtaasta väristä. Päässä oli somat seppeleet. Nuoruus ja jumalallinen kauneus kilpailivat keskenänsä. Ruusunväriset puvut häilähtelivät armaimpina unelmina.

Kaikki kukki kauneutensa terällä, hohti vietin herkkuna neulankärellä. Seeve puhui Perkeleelle:

"Mä sinun paularihmojas tukasta naisen kehruutan."

Perkele (keskeyttäen):

"Se tappura ei hullumpaa! Mun rohtimiksein Jehova sen ehkä liekin luonut… Vaan jatka!"

Seeve:

"Vaikka Jehova lie tappuroiksi Itselleen hivukset naisen luonut — ja miehen myös — niin sinulle me kuontaloiksi käännämme ne molemmat. Ei haituvaa jää niistä Jehovalle. Mies suortuvissa neitosen, kuin perho kieppuu kukassaan, tai hämähäkki verkossaan yöt päivät sille laulellen…"

Perkele (keskeyttäen):

"Voi lintunen! Hän visertää siis haituvalle neitosen…"

Seeve:

"Niin visertää. Ja nainen myös, jos ämmä on, tai neitonen, vaan suortuviaan solmeilee, kuin tyttö kutrejaan, niin että paula kaunis ois, ja miehen mielen kääntää vois pois Jehovasta…"

Perkele:

"Mies siis nyt koko Jehovan myö haivenesta neitosen… Ja lisäksi: se haivenkin on työtä Jehovan! On oivallista…"

Seeve:

"Nainenkaan ei jouda verkkoon Jehovan, kun suortuvistaan solmeilee pikkuista ansaa, jolla taas sinulle riista korjataan."

Perkele:

"Niin kaikki, mitä Jehova vaan luokin, mulle aseeks käy… On työsi, Seeve, verraton… Saa Riiva tulla nyt!"

Seeven joukko väistyi notkeasti tanssien, ja Riivan joukko tuli tanssien Perkeleen valtaistuimen eteen. He olivat puetut rusopilvistä tehtyihin utupukuihin, jotka häilähtelivät ihanana utuna. Riiva puhui:

"Sun kasvinmaakses pienoisen mä naisen jalan valitsin. Mä pikkujalkaan istutin sun henkesi ja paulasi ma sidoin siihen myös.

"Tein niiksi polven soleuden ja siron pohkeen puhtauden, kauneuden kantapään ja soman varpaan armauden ja hienon hipiän…"

Perkele (keskeyttäen):

"Kas… Kas!… Mi aatos! Jehova jalan naiselle lie tehnyt, että kulkea se raukka vois. Ja työnsä nyt on minun taimitarhani. Hyvästi tehty, Riivani. Vaan kuulepas: Peititkö taimitarhan myös, niin ettei rikkaruoho näy?"

Riiva:

"Ruusuisen hameen ikuisiin poimuihin ihmeen ihaniin ja hämäriin ja kiehtoviin on kätkettynä kaikki se…"

Perkele:

"Ihana aatos! Mainio! Ain' Adamista lähtien ei kukaan hameen hempsuja ja laskoksia, poimuja oo tyyten voinut tutkia, ei paljastaa, ett' onnen-aarre kaivattu hempsuissa hameen milloinkaan ei ole lymynnyt… Hoh-hoi! Hoh-hoi! Sen piiloihin yhäti poika, ukkokin vaan kurkistaa… Ken pettyy kerran, uudestaan taas sieltä etsii onneaan…"

Riiva:

"Ja nainen lisää rimpsujaan ja pitsejä ja poimuja ja laittaa salat armaimmat ja onnen kätköt kauneimmat ja helmat herkkuisimmat… (nostaa hameensa kauniita helmoja) Näin tämmöiset."

Perkele:

"No jopa on! Ken noihin ei eksyisi onnen etsintään! Hyvästi työsi tehnyt oot… On Hulvan vuoro nyt."

Riivan enkelit poistuvat sulavasti tanssien. Soitto ja hulmahtelevat harsot sulavat yhdeksi suloksi… Kauneus hohtaa kukkansa terällä… nuoruus nupussansa… Hulvan enkelit tanssivat poistuvien sijalle, puettuina aamuruskoisiin huntuihin… Soitto hiljenee… laulu vaikenee… Hulva puhuu Perkeleelle:

"Ma miehen mielitekojen, sen unelmien, toiveiden ihanat unisäikehet sain naisen ihon kasvamaan. Sen hipiässä kukkii se, sen värinä ja valkona, sen tuoksuna ja lumona. Sen ituina ja kasvuna on sinun henkesi. Ja siks' ei petä paula se… Nääs: nainen itse lujentaa sen punetta: Hän hoitelee ihoaan niinkuin kukkasta…"

Perkele (keskeyttäen):

"Apteekin pullot apuna… Hyvästi tehty… Jehova loi ihon naisen suojaksi, ei syötiksi… Voi Jehovaa! Hän itse mulle aseet luo ja antaa käteen omenat… Saa Harra tulla nyt!"

Taas oli luolassa tanssia. Taas suuteli sävel säveltä… Taaempana, taikalammikossa soutelivat somat veneet… Lammikoiden selät olivat kukkasilla sirotellut. Valkeat veneet soluivat saarien lomitse, vettä hiljaa viiltäen, leikaten veden kaunista tyyntä. Saarilta kuului kaunis soitto… Veneissä istuvat enkelit kokosivat vedestä onnenkuplia, puhallellen ne ihmisten tavoteltaviksi… Kuutamo koreili vedenkalvolla. Ylempänä punotti ihana onnen-utu…

Harran enkelit tanssivat Perkeleen eteen. He olivat puetut kesäautereisiin pukuihin. Harra kertoi työstänsä:

"Koreimmat miesten mielimaat on toki naisen poskessa ja huulessa… Ne minun työtäin on: Ma posken punaan hempeä oon istuttanut armasta omasta poskestani. Ja huuli naisen sitten, ah!"

Perkele (keskeyttää ilkeästi hymyillen):

"Nyt varmaan mannamakeaa taas kuulla saan?… Vai kuinka?"

Harra:

"Niin! Ma suuteloilla maukkailla ja metisillä, armailla varustan naisen huuloset…!"

Perkele (keskeyttäen, tehden suuteloa kuvaavan eleen):

"Ne pienoset!… Ai-jai! No edelleen!"

Harra:

"Niin herkkuisat ja kiehtovat ja armahat mä maukkaat lemmen-antimet oon omastani antanut kiehteeksi naisen poskihin ja huulihin. Ne loistavat nyt hempenä ja herkkuna ne tuoksuvat, kuin kukka kukkivat."

Perkele (ivallisesti):

"Ja konsa kukka varisee ja rumenee, niin huntu… hiukan maalia… ja tekotukka, -hampaat myös! Ei työsi hullumpaa!…"

Taas vilisi luolassa tanssi ja kauneus ja nuoruus… Valot karkeloivat… Hämärä kuherteli onnen-utujen kanssa… Väri kosi väriä… Enkelit tanssivat… Niiden huulet punottivat maukkaina… rinnat hohtivat herkkuina… iho tuoksui kuumana…

Taikalampien saarilla laittoivat salaiset kädet viettien leposijoja… Sävel riudutti vastustelevaa… Joutsen mairitteli emoaan… kuherteleva lemmenlintu houkutteli naarastansa käsiinsä… Kaikki painautui hekkumaisille mättäille maata…

— "Ihmis-elämän kuva", — virkahti perkele ivallisesti.

Perkeleen eteen olivat tanssineet Virvan johtamat, Raalan alaiset enkelit, kuutamoharsoihin puettuina.

Virva:

"Mä miehen mielitekojen ja halujen ja himojen kauniiksi yrttitarhaksi oon tehnyt naisen rinnat… Omista niihin parhaimman oon antanut… Ne parhaat syötit varmaankin on, mitä olla voi: Ne lämpöä ja lempeä ja rakkauden heelmiä niin runsain mitoin tarjoovat. Se tyttöydestä alkaa jo: Kun puhkee tyttö naiseksi, on kypsä rinta povella… Se rusottuu ja armastuu… Vuos' enää vaan ja rinnanpää jo punottaa ja kiehtoaa, kuin marja mehevä… Kas näin!" (Paljastaa kauniit rintansa).

Perkele:

"Ai, ai! Kas siitä syntyy unelma, mi sotkee miehen mielen ja älyn vie, ja järjenkin vie jalkapuuhun istumaan. Sanotaan: rinnan lapselle on kerran luonut Jehova… Jo erehtyi! Oi, ukkoa! Lapselle lehmänmaito jää… miehelle vaimonrinta… Niin kaikki Hällä teot, työt aseiksi luisuu mulle… Vaan riittää jo. On ainesta. Muut kauniin rihman säikehet ne juoksevat ja kiertyvät hohteesta kullan, hopean ja seppelistä isänmaan, kuplista kunnian…"

Piru (keskeyttäen):

"Ja aistipunakukkaseen ne rihmat kaikki johtavat ja miehen sekä naisenkin ne siihen solmivat pois satimesta Jehovan…"

Perkele:

"Niin solmivat… On rihmat oivat Raalalla, Kas niistä ihmis-unelmat elämän johtolangoiksi punoa kelpaa jo. Vaan kuinka työnne sitten käy, siks' että valmis unelma verkoksi kutoutuu, johonka kaikki sotkeutuu, mit' yrittääkään mies? Saa Raala itse kertoa!"

Taikalampien saaret hohtivat kukkina… Niiden kalliot olivat päivänpaistetta. Himottaret istuivat kallioilla, kukkivien puiden alla, sävelien seassa. He solmivat onnenseppeleitä utukukista ja puhalsivat ne sumuina ihmisten tavoteltaviksi.

Hurmaavan kaunis Raala tanssitti koko loistavan enkelijoukkonsa Perkeleen eteen. Enkelijoukko alkoi tanssia henkimaailman ihaninta tanssia. Se kuvaili sillä unelmarihmojen kehruuta… vyyhteämistä… kehimistä… kankaalle luomista… kerimistä. Yli ihanan luolan hulmahtelivat tuhansien enkelien utupukujen liepeet, kauniit vartalot ja hajanaisten tukkien lumoavat, loistavat varjot… Raala itse saneli joukon edessä runon, ja keinuva enkeliparvi teki kussakin säkeessä käsketyn liikkeen, keinuen ja pyörien.

Raala (ottaa itsekin kuvaavat tanssi-askeleet):

"Valmiiksi rukit laittakaa!"

Luolassa alkoi kuulua salaperäinen soitto… Enkelit muodostivat rukkeja, jälittelivät tanssikuvioita.

Loistava tanssi alkoi… Nuoruus, sulo ja sävelet sekaantuivat yhdeksi armaaksi unennäöksi.

Raala:

Nyt rihmaan lappakaa povista neidon lämpöä… suloa silmän… kaihoa…

Nyt huulen hehkua!…

Nyt suuta suikatkaa! Kepeinä itse pyörikää!…

Taas tanssikaa!… Niin rihma punoutuu…

Uus säije taaskin lappakaa: Kuvia polven notkean, pohkeiden valkohipiää ja ihon tyttötuoksua…

Kauniimmin pyörikää!…

Nyt rintoihin taas koskekaa ja sieltä ottakaa rusoa rinnan kypsyvän, punoa kypsän rinnanpään!…

Notkeina keinukaa! Kas niin! Vinhemmin vaan!…

Nyt sormin sievin tarttukaa kätköihin neidon arimpiin! Uus säije niistä ottakaa!… sielt' aivan… niin… Sielt' kaiken hemmen kätköstä, jok' on niin arka, että mies heltyy, nainen värähtää, kun aatoskaan vaan koskettaa sen rajoihin!…

"Taas punokaa!

Nyt pyörikää!…

Hametta hieman nostakaa!…

Enemmän rihmaa lappakaa, aarteista ruusuhamosen, miss' yhtyy unelmien tie, miss' alkaa se ja loppuu… kerillä lemmenrihmojen perillä hemmenpaulojen."

Perkele (tyytyväisenä):

"On aines oiva, totta vie! Myös rihma oiva lie!"

Raala:

"Taas keinukaa ja pyörikää!

Lujaksi rihma punokaa!… On lanka valmis jo. Seis! Huoatkaa!…

Taas alkaa uusi työ: Nyt viipsinpuina häilykää!"

Enkelit alkoivat leijailla ilmassa kuvioina, jotka jälittelevät viipsinpuiden liikkeitä, toiset soluttelivat niille kuvioille unelmien rihmaa toisilta enkelikuvioilta, jotka tanssien pyörivät rullakuvioina. Enkelien soleat vartalot notkahtelivat… unelmapuvut hulmahtelivat puolihämärässä… Kaikki oli yhtä suloa… notkeutta… hekkumaa… lämpöä. Perkele hymyili.

Raala:

"Jo riittää tää!… Nyt kerinpuina keinukaa! Kehinä toiset pyörikööt!"

Joukko enkeleitä muodosti kerinpuita kuvaavan piirin, joka keinuen tanssi ilmassa. Kauniit kädet kaartelivat hämärässä valossa… Ruumiiden notkeille piirteille laskeutuvat utupuvun pehmeät laskokset hulmahtelivat… Luolan permannolla tanssivat toiset enkelikuviot kehinä ja niille juoksivat kerinpuilta unelmien kauniit langat. Perkele oli yhtenä tyytyväisyytenä.

Raala:

"Nyt luomapuina pyörikää! Kepeesti jalkaa nostakaa!"

Enkelit muodostivat luomapuukuvion. Tanssi alkoi taas. Luomapuut pyörivät ja vapaat enkelit soluttelevat niille rihmaa kehinä pyöriviltä enkelikuvioilta. Kauniit ovat pirun kehät, hienot unelmarihmat ja luomapuut loistavat.

Raala:

"Niisiksi yhdet solukaa! Pirtoina toiset piukkakaa!

On luomapuilta puomille jo loimet pantu… Lävitse pirran, niisien nyt niitä suoltakaa!… Mies itse sitten kutokoon unelman, mutta kutehet te hälle kehrätkää!"

Perkele (tyytyväisenä):

"On aines oiva, totta vie. Ei pappi taivaan iloista semmoista kehrää konsaan: niin ihanaa ja makeaa. Ja kaikki työt' on Jehovan: niin naisen silmä, rinnat sen, ja iho, pohkeet, rinnanpäät. Ja kumminkin:"

Enkelit (riemastuen):

"Se kaikki sua palvelee, kuin muinoin kuulu tiedonpuu ja omenat."

Perkele (voiton ilolla):

"Niin palvelee. Mit' yrittääkään Jehova se mulle oiva ase on; jää hälle ansa: kantapää, tai omena… Voi ukkoa!… (Raalalle): Vaan saisko nähdä kudelmaa min mies sun rihmoistasi luo?"

Raala pani enkelijoukon tanssimaan ihaninta tanssia. Utupuvut häilyivät… notkeat vartalot solahtelivat hämärässä valossa. Koko lumoava näky kuvastui luolan seinien ruskopilvisien verhojen laskoksissa… Kaikki oli satua… herpaisevaa lumetta… nuoruutta… suloa. Kaikki ui sävelissä ja kylpi tuoksussa. Raala itse johti tanssia runon sanoilla. Jokaisen säkeen lopussa tekivät enkelijoukot vastaavat, suloiset tanssiliikkeet.

Raala:

"Nyt keijukaisna keinukaa…

Soleina polvet notkukoot!…

Taas pyörikää… ja tanssikaa!…

Saa hameen helma heilahtaa, kuin utu sieltä hulmahtaa taas toinen hame ruusuineen ja kätköineen ja rimpsuja ja pitsejä… ja silkkiä…"

Perkele (keskeyttäen):

"Vai silkkiä! No eikös kelpaa rohtimet?"

Raala:

"Ei kelpaa, ei… On tullut aika uus (Enkeleille): Nyt tanssikaa ja keinukaa! Kas niin! Kas niin!

Hametta hieman nostakaa!… Sen alta, ah! nyt hieman saa vilahtaa jalka pienoinen ja kaunis kantapää…

Taas keinukaa!… Niin, niin!… Niin, niin!…

Nyt polvi saa jo vilahtaa…

Notkeemmin tanssikaa!…

Ylemmä helma nostakaa!…

Kauniisti jalkaa kaartakaa!…

Niin, niin!…"

Perkele:

"Kuin ihanaa!…"

Kauniit hameenlaskokset heilahtelivat utuina, väreinä, sulona. Notkeat jalat kaarsivat sulavina, heilahtelivat, kutsuivat, kosivat. Lammikoilla seisoivat veneet liikkumattomina. Vedessä päilyivät onnenkuplien kuvat. Soitto kävi salaperäiseksi, tuoksu herpaisevaksi. Tanssi jatkui. Raala komensi:

"Taas keinukaa ja kaartakaa!

Saa hame hieman hulmahtaa ja reisi vilahtaa…

Ylemmä jalkaa kaartakaa!…

Hametta nyt jo nostakaa ylemmä pikku polvea, rajoille neidon kainouden ja miehen mielitekojen… perille lemmen paulojen!…"

Perkele (ihastuneena):

"Ai-jai!… Tuo mielen miehen päästä vie, jos sitä ollut lie."

Raala:

"Mies riutuu nyt jo unelmiin… Enemmän hälle antakaa!… Ensiksi suukko huulelta…

Kas niin! Nyt saa sevalmus paidan solahtaa ja rinnat paljastaa…"

Enkelien utupaitojen sevalmukset laskivat alas ja rinnat paljastuivat lämpiminä… Kypsyneet rinnanpäät kiehtoivat siimaa punottavina, maukkaina, houkuttelevina. Yhä lumoavampaa on tanssi, kiehtovampaa unelma.

Raala:

"Nyt rinnanpää saa ruskahtaa…

Nyt marjoiksi jo punahtaa…"

Perkele:

"Ai vietävää!"

Raala:

"Nyt kättä hiukan kaartakaa!…

Veikeesti hieman hymyilkää!…

Nyt kiemailkaa!… Se lumoaa.

Nyt haaveilkaa… ja arkailkaa! Se kiihottaa…

Nyt uinailkaa!…

Notkeina hiljaa tanssikaa!…

Raolle silmä sulkekaa,

kuin arka ois: Se viehättää ja lumoaa…"

Perkele:

"Kas syötävää! Se arkailee, kuin vielä impi ois!"

Loistava enkelijoukko tanssi arkaillen, viattomuutta kuvaten. Kaikki oli kaunista tarua, lumipuhdasta haaveilua, kuin neidon unelmat, viatonta, kuin lapsen iltauni, kun väsymys on painanut sen silmät umpeen ja se näkee unta nukesta ja makeisista. Ja samalla oli kaikki naista, kiehtovaa naista, joka on juuri puhennut täyteen kukkaansa ja vereensä ja lämpöönsä. Tanssi jatkui, värit karkeloivat, sävel ajoi säveltä ja onnen-utu leikki hämärän kanssa. Raala jatkoi:

"Nyt sulakaa jo suudelmiin!… Arkaillen vaan!…

Saa paidan helma heilahtaa!…

Nyt itse hieman väsykää ja riutukaa ja huoatkaa! Se kuuluu asiaan…

Arkoina pesään paetkaa, miss' miehen mieli hämärtyy ja aatos paulaan sotkeutuu ja kaikki uinahtaa ja tuikkaa kodin-onni vaan häävuoteineen ja suukkoineen, kuin tuikkaa olematon…"

Perkele (ihastuneena):

"Ja silloin Luoja unohtuu. Vaan riittää!… Työnne oiva on."

Raala:

— "Näin kehräämme me, sinun palvelijasi, ihmisten unelmien langat heistä itsestänsä. Me luomme niistä kankaan, jonka loimet juoksevat sinun niisiesi ja pirtojesi läpi. Sinun keriltäsi juoksutamme me myös kuteet. Ihmiset itse kutovat niistä sitten ne unelmat, joihin he tarttuvat himoistansa ja haluistansa. Heitä ajaa unelmien verkkoa kutomaan onnenjano. Mutta työ on vaan heidän, rihmat ovat sinun rihmojasi, jotka juoksevat meidän, sinun palvelijoittesi, käsistä. Siksi ei tunnu niissä verkoissa vihollisesi, Jehovan, henki. Mitä mies niissä pauloissa antaa naiselle, siinä ei haise Jehovan henki. Sen antimen hedelmä on sinun omasi."

Perkele asettausi ylpeään asentoon ja vastasi:

— "Työ on hyvin tehty. Ihanista kuontaloista olette te rihmat kehränneet ja kaunis on niistä kudottu verkko… Mitä on Jehovalla sen rinnalla annettavana? Pyh! Kaljupäiden pappien päivätöitä ja saatavan maksua… Mutta se kiskuri saa sittenkin väkeä puolelleen viekotelluksi… vaikka minä maksan käteisellä heti ja hän panttaa taivaan iloja…"

Piru:

— "Se johtuu siitä, että tyhmät ihmiset uskovat saavansa enemmän, kuin odottavat."

— "Ei", — keskeytti Perkele. — "Se johtuu siitä, että Hänen asiansa kulkee maailmanjärjestyksen kulettamana. Minun täytyy kaikki saada taistelemalla… nyrjäyttää joka pala siltä radalta. Hän on nyt, — sanon nyt — järjestys, minä kumous…"

— "Mutta sinä olet suurempi Häntä. Sinä kumoat hänen järjestyksensä", — ylistivät enkelit.

Perkele rypisti otsaansa ja lausui:

— "Jos minä voisin maata, antaa enkelieni maata ihmisten tyttäret raskaiksi, niin silloin vhiu! — koko ihmissuku olisi minun. Tuhannennessa polvessa olisi ihmisessä enää tuhannes osa Jehovan henkeä, muu olisi minua. Mutta", — lisäsi hän kiukustuneena — "minulla ja Jehovalla ei ole sukupuolilahjaa… Se lahja on tosin teillä, minun palvelijoillani, mutta siinä on taas se kirottu maailmanjärjestys: laji ei voi syntyä toisesta lajista. Siinä on se vaino minun ja vaimon välillä. Ihmisvaimo on meille mahdoton…"

— "Me olemme sen inhottavan hajun tunteneet sinua palvellessamme", — lausuivat enkelit puistahtaen.

Perkele harmistui… Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät, nuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana.

— "Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä", — käski hän lopuksi valta-istuimeltansa.

Raala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa, niin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi. Käytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset… Taampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen silmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine kurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala… sen onnenkuusi… kodin rauha… kodin kukka… onni ja työ… runokannel… Kuului vieno kehtolaulu… Jo leikki Ritva lattialla… Se leperteli jo Harhaman ilona… Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä… Kultapurot juoksivat hänen kotirantaansa… Maineen seppeleet loistivat… Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi… Ne palasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa… Nälkäsuon punaisella karpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas… Maailmankurjuus ojensi hänelle seppelettä… Elämä hohti purppuranpunaisena…

Sitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta. Rauhallisena laskee Harhama levolle… Vaimo pukee lähtevän valkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee itkien omaa aikaansa… Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan uskollista vaimoaan… Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta… Musta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja Esempio istuvat veneessä… Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet kotirantaan… Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä… Hän taittoi jo sen… Pursi laskee edelleen… Jo avautuu maineen ja kuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä.

— "Nyt tulkoon todellisuus!" — keskeytti Perkele unelmat ja mielikuvat… Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi silloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen purppuraselkä syöksi tulta… Helvetti avasi tulisen kitansa ja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat tyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle. Onnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan:

— "Herra auta meitä, me hukumme!…"

— "Hah… hah… hah… haa!" — nauroi Perkele.

— "Hah… hah… hah… haa!…" — nauroi loistava enkeliparvi ja tanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele kiitti heitä palveluksesta lausuen:

— "Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää lemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden rinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa ihmisten tavoin… rumasti… Te saatte ottaa ajatuksellanne toistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi vieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!"

Samassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He valitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua ja keinuen tanssia sen tahdissa… Luola punertui… sitten hämärtyi… Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen ajatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen…

Perkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen mukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä:

— "Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan syntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät luonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti… Ne selittelevät minun ja Jehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä… Ne panevat minua ja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun kuontaloni tappuroita."

Sen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua: Riuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat taas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui tulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja ränsistynyt Harhamala sen juurelta… Valkeiden lintujen sijasta täyttivät yölepakot ilman… Ne räpyttelivät siipiänsä… Kuului pilkanhuilu… Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille… Kuusi oli mustana niistä… Ukkospilvi nousi taivaalle… Jo välähti salama… Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi maailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo mustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama ja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille kostoa huutamassa… Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot vääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi tulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi mustana, rannalla huusi huuhkaja… Veneessä olijat yrittivät huutaa:

— "Herra auta, me hukumme!…"

— "Hah… hah… hah… hah… haa!" — nauroi Perkele ja punainen korppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa…

* * * * *

Mutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon usvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle elämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon suuri kipinä…

Hän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja rukoili sielunsa kaikilla voimilla:

— "Jos sinä olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista leileistäsi! Auta edes sinä, että teokseni lehdille voisin valaa sen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet… Jos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini ja kunniani ja kaikkeni…"

Rohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti jatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa ja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana, kumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut. Hän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa. Hän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, seisoi jo sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa huikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen maailmanpauhun mukana.

Elämän virvatulia.

Elämä on Jumalan antamaa kuritusta…

Hopeanheleänä puhkesi uusi päivä aattoyön unelmista. Kirkas aurinko kieri rataansa taivaan loistavana helynä, jaellen valoa aarteistansa, loistaen onnenuhkuna, hehkuvana sädekehänä. Harhamalan tanhualla tanssivat Korpelan nuoret, koreissa kansallispuvuissa: tytöt nauhoissa, pojat valkopaidoissa. Vankat pojat pyöräyttelivät tyttöjänsä voimakkailla käsivarsillansa ja lauloivat:

"Tullaa! Rullaa! Kyllä toimeen tullaan. Talvet teen mä tukkitöitä, sinä rukkia rullaat."

Ja reippaat tytöt katselivat tanssin pyörteissä rohkeasti elämän vaivaloiselle polulle, pyörähtivät poikien kainalossa kepeinä, hilpeinä ja vastasivat:

"Tiurun, liuru! Saa soida viulu! Onhan meillä talouskin: ämpäri ja kiulu!"

Ja viulu alkoi vinkua. Käki kukkui sen säestyksellä. Se helskytti hopeaa Harhamalan onnenkuusen latvasta ja pikku lintu liritti sävelensä soiton sekaan. Pojat nostelivat tyttöjä polskan tahdissa. Tyttöjen hajanaisten tukkien seasta heilahtelivat punaiset nauhat. Silmässä loisti luonnon väärentämätön sulo, poskessa korven puhdas puna ja katse kohtasi katseen rehellisenä ja avoimena…

Luonnon lapset tanssivat viattomina, kuin perhoset luonnon puhtaalla povella. Harhama katseli rouva Esempion kanssa akkunastansa nuorten hilpeää iloa. Talven kuluessa hänen ja Korpelan väen välille punoutunut ystävyyden ja luottamuksen side tuntui nyt vetäytyvän entistä lujempaan solmuun ja hän tunsi olevansa voimakas tämän väen kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen katsellut loistavia tanssiaisia niin suurella tyydytyksellä, kuin nyt tätä korven asujien iloa. Äänetönnä puristi hän rouva Esempion kättä kiitokseksi siitä, että tämä oli tavallaan johtanut hänet korpeen luonnon ja ihmis-elämän kovimpaan taistelurintamaan, jonne hän ei olisi joutunut ilman hänen tuttavuuttansa ja siitä johtuvia syitä. Ja hän virkahti, kuin yksinpuhuja:

— "Olet ollut luotsina elämän tiellä… Olet ajanut minut korpeen voimistumaan ja kasvamaan. Kiitos johdosta! Heitä nyt mela minulle!"

Jouhi oli vetänyt viulusta äänen ja elämä ihmispovesta. Ja molemmat ne hävisivät maailmoiden suureen soittoon, kuin haihtuva hämärä aamuiseen valomereen. Molemmat tanssittivat aikansa ihmistä, kuin illantyyni itikanlaulua, karkeloittivat sitä, kunnes se riutui ja hävisi ja haihtui äärettömyyden ammottavaan äänettömyyteen.

Sairaloisella kiihkolla valmisti Harhama nyt teostansa. Hän ei enää kysellyt mitään, ei epäillyt. Hän oli noussut epäilyistä, kuin tautivuoteelta, kuumeisena ja syöksyi sokeana eteenpäin, kuin tavotellen silmiensä kadonnutta valoa. Sivu liittyi sivuun. Kaikki oli irtipäässeen mielikuvituksen rajua leikkiä. Vuoret nousivat maailmoiden povesta, kohosivat pystyyn ja tanssia jyskyttivät hänen vallattoman loistavissa kuvauksissansa.

* * * * *

Niinä aikoina alettiin luoda uutta Suomea. Uudet olot pohjautuivat. Kaikki alkoi ensin kiehua sekaisin, kiehui aikansa ja alkoi hiljaa laskeutua uuden pohjaksi.

Pienoinen Iloniemi pistää Korpelan kuuluisaan Riitajärveen. Riitajärvi on saanut nimensä niistä riidoista, joita Korpelan miehet olivat siitä käyneet. Kolmelta sivulta ympäröivät Riitajärveä Nälkäsuon sammaleiset vesiset liepeet aivan silmänkantamiin. Ne liepeet ovat pohjattomia hetteitä. Ainoastaan kurkiparvet uskaltavat niillä kahlata. Kaikki muu vajoaa niiden liejuun. Neljännellä rannalla kohoaa korkea kukkula ja sen juurella on kaunis Iloniemi.

Kerta tahtoi osa Korpelan miehiä kuivata järven, että Nälkäsuo kuivaisi. Toiset taas halusivat laskea järveen vettä lisää, että koko Nälkäsuo muuttuisi mereksi. Syntyi riita, jota kesti miespolven ikä. Mutta riita oli käyty sovinnossa, kuten oli totuttu yhdessä rynnistämään Pohjolan pakkasia ja kivimäkiä vastaan. Yhdessä oli ajettu monta kertaa vuodessa käräjäpaikkaan, ja rauhassa tupakoiden olivat riitaveljet vuosikymmeniä kiistelleet asiasta ja selitelleet toisillensa kumpikin oman asiansa oikeutta. Kahdesti oli kumpikin puoli voittanut. Kahdesti oli Riitajärvi kuivattu ja kahdesti oli se taas uudestaan laskettu vettä täyteen, jopa muutettu koko Nälkäsuo mereksi. Miehet olivat aina lukeneet lehmänsä navetassa. Oli nimittäin kaikessa ystävyydessä päätetty käräjöidä niin kauvan, kuin yhtä useamman lypsävän häntä heiluu kunkin talon läävässä ja muut ovat menneet käräjäkuluista. Viimein oli päästy siihen lukuun ja lopuksi jäi Riitajärvi entisellensä, samoin Nälkäsuokin.

Korpelan miehet olivat tottuneet kaikessa panemaan kovan kovaa vastaan.

Nyt oli koko Korpelan väki kokoutunut Iloniemelle neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä, että nyt, kun uuden ajan rusko punaa tulevaisuuden rantaa, se estettäisiin taas pilveen peittymästä, estettäisiin kirkkaana nouseva päivä kierimästä takaisin entiseen pilveensä. Läsnä olivat Ritavaaran Mikko, Laurilan Aapo ja kaikki muut, nuoret ja vanhat. Yhteiskunnallisen elämän kysymykset kiehuivat Korpelassa voimallisina, kuin lumituisku myrskyn käsissä, tunkien elämän kaikkiin tilaisuuksiin: hautajaisista huveihin ja häihin asti. Kaikkialla puhuttiin siitä yhdestä ainoasta. Kysymys nyt oli siitä, mitä olisi tehtävä, että saatua äänioikeutta voitaisiin käyttää tehokkaasti, ettei valta luiskahtaisi taas toisten käsiin. Korpelankin miehet mielivät jo puristaa vallan kultaomenasta mehua.

Harhaman sanoihin luotti Korpelan väki entistä rohkeammin. Talven kuluessa solmitut siteet olivat vetäytyneet yhä lujemmalle. Harhama sai taas tilaisuuden kumartaa maailmankurjuudelle, pyydystää siltä hänen silmiänsä huikaisevaa kiitollisuuden ja ystävyyden sumuseppelettä.

Moniöisestä valvonnasta väsynyt aurinko solui jo valoaarteinensa alamäkeä sydän-öistä levähdyspaikkaansa kohti, hehkuen taivaan tummasta sinestä puhenneena valokukkana…

Kesän pisin, kaunis päivä kallistui iltaan. Iloniemi oli väkeä täynnä. Siellä oli satoja ja satoja, mutta ne sadat olivat yksi ainoa joukko-ihminen. Ne näyttivät taas Harhamasta maailmankurjuudelta, jossa jumaluus kehittää itseänsä hyveeksi: vaatimattomaksi, uhrautuvaksi, vähään tyytyväksi, omain voimin kulkevaksi. Ja ikäänkuin se olisi hänen velvollisuutensa ja maailman luonnollisin asia, polvistui hän sen edessä ja ylisti sitä ja todisti, että sen joukko on korkeinta. Hän ylisti aluksi kuulijoittensa miehuutta ja elämän rohkeutta. Hän puhui:

— "Korpelan naiset ja miehet!

"Näillä perukoilla on totuttu astumaan miehekkäinä kivimäkeä, pelottomina nälkävuotta ja rohkeina kuolemaa vastaan. Täällä seisoo aina elämä kuolemaa vastassa. Jokainen teistä taas tänä päivänä kulkee päivän likemmä hautaansa ja kesä lähtee juuri kierimään talvea kohti ja useiden harmaat hiukset ja rukiin heilimöiminen muistuttavat, että ei kumpaankaan: hautaan, eikä talveen ole kuin kukon-askel. Mutta viulujen soidessa katselee täällä taas väki sitä askelta…"

Kuulijat olivat yhtenä korvana. He eivät olleet tottuneet kuulemaan ylistystä. He olivat aina huomanneet olevansa niitä, joiden hien olivat ennen sen syömistänsä lianneet ne, jotka siitä hiestä elivät. Elämän ja kuoleman viulunkieltä näpättyänsä johtui Harhama vaistomaisesti puhumaan jonkun sanan siitä suuresta kysymyksestä. Hän jatkoi:

— "Suuria neroja lohduttaa maanrakoon lähtiessänsä se tieto, että he 'jättävät kanteleen jälelle', jättävät jälkeensä elämänsä työn, jossa he elävät kuoltuansakin kansansa ilona ja sen muistossa. Mutta oman kanteleensa jättää Korpelankin väki jälelle ja se jättää suuren kanteleen…"

Kuulijat katselivat puhujaa kysyvinä, ihastuneina. Harhama huomasi sen. Hän ihastui siitä. Kuvittelemansa maailmankurjuus näytti vanhurskaalta, joka palkitsee ylistyksen kiitollisuudella. Hän ylisti sitä hartaammin. Hän ylisti sitä työtä, jonka Korpelan miehet ovat maallensa tehneet. Hän korotti sen työn kaikkea muuta korkeammalle. Hän puhui:

— "Te kysytte: minkä kanteleen me jätämme? Katsokaa! Ympäriinsä nousevat tervahautojen mustat savut. Ne ovat teidän tervahautojanne… Tervaspuut ovat teidän kolomianne… Teidän pilkkomat ovat tervakset… Teidän panemat ovat tervahaudat… Ne ovat teidän kanteleitanne. Teidän eivätkä muiden… Jos muiden kanteleista helskyvät laulut, niin teidän kanteleesta vuotaa laulujen palkka ja voima: rikkaus…"

Hän huomasi köyhien kuulijoittensa kiitollisuuden ja ihastuksen ja kuvitteli ja uskoi sen aivan rajattomaksi. Sadat näyttivät seisovan kiitollisuuden kukka kunkin kädessä. Hän uskoi sairaloisen itserakkaana, että kuulijat puoli-jumaloivat häntä. Siksi ylisti hän heitä kaikesta sielustansa, tavotteli kiitollisuuden sumuseppelettä, kuin kissa hiirtä, ja samalla riemuitsi siitä, että voi ylistää oikeaa jumalaa: maailmankurjuutta. Juuri siksi tuntui se kiitollisuus suloiselta, kun se oli hänestä jumaluuden kiitollisuutta, eikä ihmisten. Hän nosti Jumalaansa yhä korkeammalle, puhuen:

— "Jos te sammutatte tervahautanne, lakkaavat muiden kanteleet soimasta, koska niiden soittajat jäävät leivättömiksi… Te ne soittajat ruokitte, Te, eivätkä ne itse…"

Ja yhä kiehtovampana kutitteli häntä maailmankurjuuden: teoksensa jumaluuden rakkaus. Se näytti ojentavan hänelle jo kuolemattomuuden kanteletta… Hän laskeutui sen eteen polvillensa entistään nöyrempänä, ei ollut ylistävinänsä ihmistä vaan siinä ilmenevää jumaluutta. Hän jatkoi:

— "Katsokaa! Kaikkialla nousee tervahautojen savun välistä rukiin heilimäsavu… Teidän ruispeltonne siellä savuavat. Kivet ovat teidän vääntämät… Teidän muokkaama on pelto ja teidän hiellänne se on höystetty. Te olette rakentaneet kanteleen kivimäestä…"

Ja yhä kiehtovampana liekehti hänelle joukkokiitollisuus. Sumuseppeleet hohtivat kirkkaina, kuin auringon valopyörä. Se itse asiassa olikin suuri, sillä se tempasi kaikki mukaansa ja laajeni kuin rutto. Ja Harhama, joka nosti maailmankurjuutta jumaluudeksi, oli jo sen vähästäkin ihastunut ja kuvitteli sen satakertaiseksi… Hän oli kuin rakkauden sokaisema, joka mielitiettynsä silmäyksessä näkee jo taivaan avautuvan ja hän kumartui alemma: sitomaan sokaisijansa kengänrihmoja. Hän jatkoi:

— "Kivimäestä te olette rakentaneet kanteleen, joka jää jälelle silloin, kun te itse lähdette maanrakoon. Se soi teidän kuoltuanne vuosituhansia. Se soi kasvamalla viljaa… Ja jos, kuten sanon, toisten kanteleiden kielistä vuotavat säveleet ja tiede, niin vuotaa teidän kanteleenne kielistä leipä, se, jota ilman ei soitto soitolle tunnu…"

Ja kun hän sairaloisena katsahti Korpelan heilimöiviä ruispeltoja, näyttivät ne maailmankurjuuden autuaidenkentiltä, jumalallisilta viljakanteleilta. Kun hän katsahti niistä nostettuja hirvittäviä kivikasoja, kirkastui hänelle maailmankurjuuden voima suureksi, jumalalliseksi, miehet näyttivät pikkujumalilta, karaistuilta, voimakkailta, jäykiltä. Niistä oli karissut pois kaikki inhottava ihmisturhuus: koreilu, keikaroiminen ja kaikki muu marakattimaisuus. Se oli mies ja ihminen oman sisällisen ihmisensä, eikä korujensa kautta.

Ja entistä hartaammin polvistui hän ja puhui niin kuin tiesi sen kelpaavan. Hän onki utukukkia, löi rahaa haihtuvista tunteista, täyttääksensä sillä rahalla arkkunsa. Hän jatkoi:

— "Niiden toisten kanteleet maksetaan tässä maassa usein kymmenien tuhansien vuosituloilla, teidän kanteleenne, se kaikkien soittojen soitto — verotaakalla… Niiden toisten kanteleet maksetaan teidän tervallanne, niiden työttömyys teidän rukiillanne…"

Korpelan paljon kärsineelle väelle se oli evankeliumia, sen tiesi Harhama. Hän valmisti kuulijoitansa ja kuulijat valmistuivat. Joukko-ihmisen joukkokiitollisuus loisti Harhaman silmissä tuliroviona, joka viskoi liekkinsä huippua pilvien tasalle. Harhama varustautui näppäämään jonkun iskun siihen Jumalaan, jota vastaan hän nyt nousi kaikkien intohimojen häneen voimaa puhaltaessa. Mutta hän oli varova. Hän ei tahtonut loukata uutta jumaluutta soittamalla sille oudon säveleen yhtä-äkkiä. Hän soitti oikean johtosäveleen. Hän näppäsi sen vihatuista Suomen suuripalkkaisista virkamiehistä, jatkaen:

— "Tarkastakaa virkamiestenne työ ja maksakaa niille täst'edes työnsä, eikä arvonsa mukaan! Älkää lakatko ponnistelemasta, ennen kun jokainen on tasa-arvoinen teidän kanssanne arvon-annossa, työn palkkiossa ja sen velvollisuudessa! Pankaa virkamiespedoille suitset suuhun!…"

Karun maan miehille, jonka virkamiehistö on maailman kallispalkkaisin ja suhteellisesti suurilukuisin, oli se ilonsanoma. He olivat kantaneet virkamiestaakkaa hartioillansa, kuin kivimäkeä, saaneet niiltä palkkioksi halveksimista ja töykeyttä ja tunteneet niiden painon jokaisena veronmaksupäivänä. Joukko-ihmisen ihastus ja kiitollisuus nousi. Harhama näki sen moninkertaisena ja rohkeni jo tarttua Jumalaan käsiksi, samalla kumartaen maailmankurjuutta. Hän tiesi, missä on Jumalan kipein kohta ja tarttui siihen: Hän tarttui pappeihin, jatkaen:

— "Tarkastakaa myös pappienne säkki ja ommelkaa sen pohja kiini kohtuullisen likelle suuta. Sillä älkää luulko, että Jumala asuu papin säkissä, johon siis ei olisi lupa koskea…"

Hän oli osannut koskea oikeaan kohtaan. Hän oli aivan tutkinut, mikä suunnaton rasitus ja taakka on Suomen papisto ja suurenteli sen taakan moninkertaiseksi. Hän käytti apunansa kaikkea luonteessansa piilevää alhaisuutta ja halpuutta, kun tavotteli kurjuuden luottamusta ja kirkasti teostansa. Joukko-ihminen ihastui. Sen kiitollisuus kiehtoi Harhamaa, kuin kaunis käärme, sillä se oli suuri ja se oli hänelle jumaluuden kiitollisuutta. Hän tarttui Jumalaan rohkeammin käsiksi, jatkaen:

— "Ei Jumala asu kirkoissa, eikä pappien jyväsäkissä…"

Hän pysähtyi ja katseli kuulijoitansa. Ne olivat ihastuneita. Nyt hän rohkeni jo kierrellen sanoa kuka on Jumala. Hän jatkoi:

— "Jumala on kaikkialla siellä missä te teette työtä itsenne, lähimäisenne ja kansanne hyväksi…"

Hän katsahti ymmärtävätkö kuulijat, että hän tarkoitti sanoillansa: Te olette Jumala… Ihminen on Jumala… Hän ei ollut varma, josko ne ymmärsivät, mutta hän näki, että ne voi saada ymmärtämään ja heräämään jumaluutensa tietoisuuteen, sen jumaluuden tietoisuuteen, joka on korkeimpana ainoastaan ihmisessä. Hän jatkoi ajatustansa:

— "Ja te palvelette Jumalaa myös sillä, että vapautatte itsenne ja jälkeläisenne pappien ja muiden vallasta ja semmoisen Jumalan kynsistä, joka tyhjentää teidän jyvähinkalonne, palkkioksi siitä, että vääntää teidän hartianne kumaraisiksi…"

Hänestä tuntui, että kuulijat käsittivät jo vaistomaisesti hänen ajatuksensa, vaikka ei hän sitä selvin sanoin sanonutkaan. Hänestä tuntui, että jumaluus herää jo maailmankurjuudessa itsetietoisuuteensa. Hän lopetti ajatuksensa:

— "Kun sen teette, niin palvelette oikeaa Jumalaa ja oikein… Semmoinen Jumalan palvelus on tuhannesti suuremman arvoinen, kuin itkut ja veisuut ja nyyhkytykset…"

Hän oli saanut sanotuksi kenen palveleminen on oikean Jumalan palvelemista. Hänestä tuntui, että hän oli saanut nyt jo ensikerran, vaikkapa kierrellen, tunnustaa julkisesti jumalansa: maailmankurjuuden jumaluuden. Se oli tapahtunut uuden elämän aatto-illan jälkeisenä päivänä, uuden elämän ensimäisenä päivänä, seuraavana päivänä teoksensa alkamisen jälkeen. Se tuntui hänestä hyvän enteeltä ja silloin avautui hänelle koko elämä kirkkaana virvatulena, jonka liekinpäässä loisti kuolemattomuuden häikäisevä seppele, punoutuen virvavalkean näkymättömästä, hopeanheleästä savusta.

Innostuneena lopetti hän puheensa, laskeutuen henkisesti polvillensa maailmankurjuuden eteen, aivan liehakoiden sitä. Hän jatkoi ylistystään:

— "Te kysytte taas, miten sen kaiken voitte tehdä. Liittykää yhteen, järjestykää ja tarttukaa itse ohjaksiin! Äänioikeudesta on teille hyötyä ainoastaan silloin, kun te sitä käytätte itse ja käytätte taidolla ja yksimielisinä. Jos jättäännytte sokeina toisten johdettavaksi, niin vuotaa tervahautojenne terva edelleenkin toisten tynnyreihin ja viljanne niiden pohjattomiin säkkeihin."

Kuulijat muistelivat niitä jyväkuormia, joita he olivat vetäneet papeille. Harhama nautti siitä huomiosta ja iloitsi, että oli voinut avata silmät ja paljastaa petoksen. Hän nautti myös siitä, että oli voinut kostaa papeille, jotka olivat häntä ja rouva Esempiota häväisseet. Hän lopetti:

— "Astukaa siis itse järjestettynä joukkona esille ja tarttukaa ohjaksiin. Älkää arkailko! Vetäkää ohjakset kireälle yhtä häikäilemättä, kuin olette tarttuneet käsiksi kivikkoihin! Kivikankaan on täytynyt totella ja kasvaa täysi ruissato. Yhtä rohkeina virittäkää viulunne täyteen vireeseen ja soittakaa siitä täysi sävel!"

Lakit nousivat ilmaan ja voimakkaat eläköönhuudot kertoivat karkeiden miesten voimasta. Jotkut puristivat puhujan kättä ja kiittivät häntä puheesta muutamalla katkonaisella, koruttomalla sanalla. Joukkoihminen oli unohtanut entiset riidat ja Riitajärven rannalla yhtyivät entiset riitelijät yhdeksi ihmiseksi: joukoksi, jolla oli yksi tahto, yksi tunne, yksi kiitollisuus, tai viha.

Tyynenä katseli Riitajärven sinikalvo taivaan heleällä sinellä alas kierivää aurinkoa. Iloniemellä neuvotteli Korpelan väki Harhaman puheen loputtua maansa ohjaksiin tarttumisesta. Ne olivat niitä aikoja, jolloin koko Suomi alkoi kiehua ja synnyttää uutta. Ritavaaran Mikko kehotti perustamaan valtiollisen seuran, joka tarttuisi asioihin käsiksi. Hän puhui:

— "Ne, jotka meiltä vievät tervan suoraan haudoista ja rasvat lehmän utarista, ennen kun ne ehtii kunnolla voiksi kirnuta, ovat järjestyneet yhdeksi talkooväeksi. Jos mieli niitä saada hillityksi, täytyy tässä meidänkin liittyä yhteen…"

Ehdotus hyväksyttiin. Joukko-ihminen alkoi Korpelassakin harjoitella jäseniänsä. Ryhdyttiin keskustelemaan seuran nimestä. Jotkut ehdottivat nimeksi "Korpelan Karhu". Laurilan Aapoa se nimi ei miellyttänyt. Hän puhui:

— "Meille suomalaisille eivät ne karhut ole oikein paikallaan. Karhun pitäisi joskus nousta takajaloillensakin tekemään voimannäyte, sillä mikäs karhu se muuten olisi… Mutta meillä suomalaisilla tahtoo olla niitä jalkoja niin tuhottoman vähän, että jos nousee takajaloillensa, niin siihen menevätkin jo kaikki jalat… Ei jää enää mitään, millä tehdä se arvoon kuuluva voimannäyte… Se ei näyttäisi silloin ihan karhulta, vaan vähä niin kuin variksen pelätiltä…"

Korpelan miehet eivät olleet tottuneet yli voimiensa röystäilemään. He olivat kivimäellä punninneet voimansa aivan luodilleen. Siksi eivät he kivimäen edessä olleet koskaan nousseet karhuna takajaloillensa. Siksi myönsivät he nytkin Laurilan Aapon olevan oikeassa. Turtolan Juho jatkoi hänen puhettansa:

— "Niin se on… Eikä meillä myös ole liikoja käpäliä, joilla juosta miekanterää pitkin, sillä eiväthän siinä juostessa yhdet käpälät kauvan kestä… Eivät niinkään kauvan, että ehtisi juosta terän päästä päähän…"

Sekin tuntui korpelaisista oikealta. Mietittiin jotain muuta nimeä. Peltovaaran vanha isäntä ehdotti nimeä "Korpelan susi". Hän puhui:

— "Ne karhut ja leijonat tahtovat täällä kuolla nälkään, mutta susi on sitkeä… Se kaluaa ruokansa vaikka kalliosta. Se ei kuole nälkään nälkäsuollakaan. Se on viisaamman näköistä, että on susi, jolla on karhun käpälät, kuin että on karhu, jolla ei ole kuin takajalat…"

Ehdotus hyväksyttiin ja "Korpelan susi" perustettiin nostamaan kansan pohjaa pintaan ja taistelemaan vallan kultaomenasta.

Ja kun "Korpelan susi" oli perustettu, alkoivat viulut soida, laulut helskyä ja nuoret ottivat tanssien vastaan sitä uutta aikaa, jonka toivottiin muassaan tuovan valoa ja rikkautta pirtteihin ja helpotusta niiden elämään, jotka seisoivat kivimäkeä vastassa viljelyksen eturintamassa. Riitajärven takana alkoi vallaton käki taas kukkua soiton sekaan. Rannan ruohokossa pulahteli ahven ja kuikka ui selällä, ihaillen Pohjolan kesäillan kauneutta. Ja tällä luonnon valmistamalla taustalla tanssivat Pohjolan reippaat tytöt poikien kainaloissa kepeinä, kuin luonnon lapset. Vanhat polttelivat piippujansa ja muistelivat menneiden nuoruudenpäiviensä kesäisiä sunnuntai-iltoja, jolloin jalka oli vielä kepeä ja elämä näytti päivänpaisteelta ja tyttöjen luhdin ovi vilkutti houkuttelevana…

Mutta moni tuli ja puristi Harhaman kättä ja lausui:

— "Kyllä Teidän täytyy Korpelan puolesta lähteä eduskuntaan… Ei Korpela saa sinne parempaa miestä…"

Harhamalle niistä sanoista hohtivat jo seppeleet. Kansan luottamus, sen kunnioitus… juhlat… eläköönhuudot… rakkaus… kiitollisuus ja kaikki muu avasivat hänen eteensä loistavan näköalan, joka oli koristeltu tiheään sirotelluilla elämän virvatulilla ja jokaisen virvatulen liekinpäässä kiemurteli kaunis käärme, punoen itseänsä hänelle maineenseppeleeksi… Hän näki kaiken himoitun kääriytyvän hänen päähänsä, levittäytyvän hänen poluillensa valoliinoiksi, ja koko elämän taivaanrantaa värjäsi virvatulista irtautuva punaväri ja kullanvälke ja kansan kiitollisuus, niiden ihmisten kiitollisuus, joiden synnynnäinen halveksija hän edelleenkin oli…

Päivä painui jo tervahautojen ja rukiin heilimäsavuihin ja yö liikutteli valoisia liinojansa, kun Harhama palasi kotiin. Rouva Esempio odotteli häntä leivoksinensa, illallisinensa, kiitti häntä loistavasta, pitkästä puheesta. Kansan kiitollisuudesta ja luottamuksesta hän sai lisää elämän voimaa ja halua. Hän uskoi jo voivansa avata kalkki veräjät, joiden takaa avautuu tulevaisuuden kirkas sunnuntaipäivä ja Riuttalan onnenkukka-ulappa. Ritva, hänen äitinsä ja Korpelan väki olivat hänelle nyt tukena, antaen työlle tarkotuksen ja sisällön. Ne olivat hänen merituliansa, jotka ohjasivat hänen kulkuansa.

Sydän-yön punaisena palava aurinko roihusi jo lepopaikallansa, kosketellen taivaanrantaa tulikuumannäköisellä reunallansa, ja varustautui uudelle retkelle, huuhtelemaan taivaanlakea valovirroillansa ja levittelemään huntujansa Pohjolan erämaiden yli. Koillinen taivaan puolikas ui jo hopeanheleässä valokylvyssä, vaaleten kirkkaaksi hohteeksi, mutta yhä katseli Harhama elämänsä huikaisevia virvatulia ja niistä savuavia seppeleitä, viulujen vinkuessa Iloniemessä. Vasta kun kaikki hukkui valomereen, nukkui hän näkemään unia elämän virvatulista. Mutta Iloniemi vilkkui vielä unessa valopilkkuna aamuvalosta loimottavalla taivaalla.

Muutaman päivän kuluttua saattoi Harhama rouva Esempion kesäksi uuteen asuntoon, miehensä sisaren huvilaan Pietarin lähelle Schuvalovaan, missä hänen piti sisaren tahdon mukaan valmistaa Armiira-tyttöstänsä, että tämä voisi saada Pietarissa venäläisen kasvatuksen, joka oli testamentissa asetettu perinnön saamisen yhdeksi ehdoksi. Itse hän palasi Korpelaan, missä nyt rauhassa kirjotti uutta teostansa yöt päivät, kuin kuumetautinen. Hän päätti kirjottaa sen valmiiksi hiljaisuudessa ja valmiina tuoda sen rouva Esempiolle lahjana, että ilo siitä tulisi hänelle yllätyksenä ja olisi sitä suurempi… Eikä hän enää tuntenut epäilystä, vaan helpotusta. Kaikki vuoti hänestä kuin märkä kipeästä ajettumasta…

Hänen sielunsa suuri paise oli viimeinkin puhennut.

* * * * *

Pohjolan valomeret hulmusivat taivaalla yöt päivät. Kirkas auringonkehrä käväisi vaan pikimmältään pohjoisen taivaanrannan alla ja nousi oitis herättämään lintuparvia laulamaan… Kaikki pakahtui valoon ja kirkkauteen. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa sädesateessa, joka valui taivaalta rankkana.

Kuumetautisen tavoin jatkoi Harhama teostansa. Niinä aikoina, jolloin hän oli sitä tavallista sairaloisemmin punonut ja muovaillut, jatkuivat päivän mietteet ja mielikuvat öisinä unina. Kuvaillessansa sitä jumaluuden tilaa, johon ihminen kehittyy ja pääsee ijankaikkisuuden kaukaisimpina tulevina jaksoina, oli hän mielikuvituksissansa matkustellut toisissa, vanhimmissa maailmoissa, missä ihmishenki on jo ehtinyt kehittyä jumaluutensa tietoisuuteen ja hallitsee asumaansa maailmaa jumalana, luoden siellä mieleisiänsä oloja, pakottaen sanallansa luonnonvoimat palvelukseensa. Ne mielikuvat jatkuivat yöllä unina… Hän matkusteli unissansa ihanissa maailmoissa, näki siellä jumaluuteen päässeen ihmisen elämän ihanuuden, ja siihen tilaan hän tahtoi nostaa maassa asuvan ihmisen. Hän tahtoi osottaa sille ihmiselle tien jumaluuteen, paljastaa uniensa maailmat, jotka hän uskoi todellisiksi, ja herättää ihmisessä jumaluutensa tietoisuuden ja kaipuun ja siten jouduttaa siihen tilaan pääsyä… Nyt olivat ne unet tulleet jokaöisiksi. Hän matkusteli yöt omilla harhanmaillansa, näki siellä vallitsevan onnentilan ja päivät hän loi niistä unista uusia, aina hurjempia mielikuvia, jotka taas synnyttivät uusia unia.

Oli taas kirkas yö. Aurinko oli nukahtanut hopeanheleälle taivaanreunalle ja lintu vapaana heiluvalle varvulle… Pohjoinen ilmanranta hulmahteli, auringon lyhyestä unesta, kuin punainen hameenhelma. Harhama istui pienessä huoneessa jumaluuden syntymäkipujen ääressä. Runo virtasi paperille värillisenä purona, leviten siinä loistaviksi lammikoiksi.

Jumaluus kehkeytyi jo lukemattomissa maailmoissa, punakukkanupuissansa… Se kehkeytyi, kuin sikiö, heräsi kuin päivä yöstä, valo pimeydestä… Myöhemmät maailmat kierivät vielä tulikuumina hirviöinä… valopaljouksina… tappelivat kylmyyttä vastaan… raivosivat… heloittivat avaruuden synkeällä sinellä jumaluuden tulipunaisina kukkanuppuina… Koko äärettömyys oli niillä kukitettu… Sen musta ontelo ylpeili tulipunaisissa kukissansa… Ja kussakin tulikukassa piili jumaluus, kuin kukan värit piilevät sen siemenessä…

Ijankaikkisuuden mittaamattomat jaksot soluivat… Jumaluus kehitti itseänsä tulisissa kukkanupuissansa: tulikerinä kierivissä maailmoissa… Se kehitti samalla kohtuansa: äärettömyyttä. Se erotti kylmän entistä räikeämmästi kuumuudesta… Se alkoi kylmyydellä kehittää kukkanuppuansa korkeammaksi, valmisti itseänsä…

Harhaman teos jatkui: Äärettömyys kylmeni. Jumaluus jäähdytti sitä kehkeytymisellänsä omien kukkanuppujensa kehittäjäksi: niiden jäähdyttäjäksi… Aine heräsi, tyhjyys nukkui… Äärettömyys tohisi… Sen tyhjät ontelot irvistelivät mustina… Ijankaikkisuus mateli miljardikausin loppumatonta latuaan.

Toiset maailmat olivat jo olleet miljaardeja aikakausia valmiit, toiset olivat jo elämänsä eläneet… hävinneet… alkaneet häviöstänsä uudestaan syntyä, kuin nurmen ruoho tomustansa… Ja aina kehitti jumaluus itseänsä häviöllä ja häviöstä syntymällä, vielä hehkuvana tulisumuna, jumaluuden tulipunaisena kukkanuppuna… Harhama kuvaili jo jumaluuden kehkeytymistä maassa, joka vyöryi vielä tulisumuna… Sen tuliset sumupaljoudet vyöryivät mittaamattoman paksuina, sakeina, hehkuvina pilvinä… Ne tohahtelivat peninkulmia korkeiksi sumusuihkuiksi… syöksyivät jääkylmyyteen… kiemurtelivat vuorien vahvuisina käärmeinä… punoutuivat semmoisina toistensa kanssa tulinuoriksi… retkahtelivat myrskyjen käsissä… piiskasivat äärettömyyttä ja toisiansa… kiehuivat ja pauhasivat… Toisaalla vyöryivät tulisumut polvenkorkuisina vuorina… ryöppysivät… syöksyivät hirmulentoa eteenpäin… kiehuivat… syöksyivät vastaansa tulevien vuorien puhki… viskautuivat toisiansa vastaan äänettöminä… sekautuivat… kietoutuivat ja pauhasivat rataansa avaruuden halki…

Teos jatkui: Maan tulipunaiset sumupaljoudet jäähtyivät… Niiden huiput tapasivat jo äärettömyyden jääkylmyyden rajoja… muuttuivat pisaroiksi… tulitipoiksi… tulisateeksi ja laskivat sumujen läpi alas… muuttuivat taas tulisiksi sumuiksi… nousivat korkeuden jääkylmyyteen… jähmettyivät uudestaan… satoivat alas tuleen, jäähdyttäen sitä ja taas haihtuen sen tulen käsissä sumuiksi…

Kylmän ja kuumuuden ikitappelu jatkui… kiihtyi… molemmat kokosivat voimiansa… Jumaluus kehitti kohtuansa… lisäsi voimiansa… Sade kävi rankemmaksi… Sumut sakenivat… Ne vyöryivät jo pauhinalla toisiansa vastaan, roiskuivat miltei vesisakeana… Ijankaikkisuus solui… Tulisumut jäähtyivät edelleen… Ne muuttuivat jo kokonaan vesisakeiksi… nousivat hyrskeenä korkeuteen… riehuivat… raivosivat… pauhasivat… tapailivat hyrskeittensä tulihuipuilla kylmän rajoja… piiskasivat sitä kiukuissaan, kuin raivostuneen käärmeen häntinä… uupuivat ja lappautuivat takaisin tulipaljouteen, kuin sen imeminä… Vesisakeat tulivuoret tappelivat keskenänsä tiestä… ärjyivät… pauhasivat… särkyivät tuleksi ja savuksi ja alkoivat taas uuden karkelon maan tulimeren pinnalla, myrskyn soittaessa suurta viuluansa…

Taistelu jatkui. Teos edistyi: Maapallo jähmettyi… Sen vesisakea tulimeri oli yhtenä ainoana tuliulappana… Sen pinta oli punaisena merenä, ilman saarta, ilman rantaa… Hirmumyrskyt riehuivat… Maan tulimerellä vyöryivät korkeat tuliaallot, kuin hirmuhyrskeenä… raivosivat tuliaaltoina sen hehkuvalla tulimeren selällä… Pinta riehui, pohjaton syvyys tohisi… Punainen pärske pursusi korkeutta kohti… Aallot nostivat punaisia harjojansa vuorenharjanteina… ärjyivät… pauhasivat… löivät raivoten toisiansa kumoon… riehuivat ja syöksyivät rytinällä takaisin tuliseen syvyyteensä… Aallonharjasta suitsusi musta savu ja leimusi lieska… Myrskyn pauhu yltyi… Kiehuva meri jyrisi… tulivaahto kuohui, lieska leimusi ja sauhu suitsusi aallonharjasta… Tuliaaltojen sortuessa vuorenharjanteina syvyyteen, roiskahtivat sieltä tulisuihkut… syöksyivät korkealla vyöryvien pilvien tasalle… valuivat rankkana takaisin alas… Tulinen vaahto räiskähteli myrskyn siipiä vasten, ja pohjaton syvyys ärjyi… ulvoi… pauhasi… Tulimeri kuohui… kohisi, kilpaili raivossansa huutavan rajusään ja korkeudessa, savupilvissä pauhaavan ukkosen kanssa…

Jumaluus kehitti itseänsä ja samalla kohtuansa.

Väliin heikkenee myrsky ja tulimeren pinta tyyntyy… Aallot laskevat sen pinnalle levolle, kuin väsyneet pedot… Koko rannaton pinta hohtaa punaisena kiiltona, jolla tulisilmät läpäjävät ja kuumuus huokuu, kuin raudansulasta… Poreet pulpahtelevat hehkuna syvyydestä… Sisäinen kuumuus yltyy pinnan paineesta… Se puhkaisee paksun peitteensä, ja loistavat tuliroihut alkavat räiskyä, pärskyen tähdillä kukitettua korkeutta kohti komeina tulisuihkuina, joiden huikaisevat huiput tavottelevat pilviä… Ne syöksyvät ylös kirkkaina tulisoihtuina… kukittavat tulta hohtavat ulapat… putoavat ryöppynä alas ja sotkevat pinnan tulivaahdoksi… Uusi myrsky nousee… Aallot nostavat taas uudestaan harjansa… ärjyvät vihaisina… syöksyvät myrskyn ajamina ristiaaltoina toisiansa vastaan, kuin vyöryvät vuoret… särkyvät pauhinalla vaahdoksi ja roiskeeksi ja alkavat uudestaan hirmuleikkinsä…

Pohjolan aurinko souteli jo korkealla itäisen taivaan kallistumalla, mutta Harhama istui yhä työnsä ääressä, kuvaillen jumaluuden syntyä oman itsensä kautta:

Avaruuden kylmyys on tehnyt suuren työnsä… Maan tulimeri on jäähtynyt vesisakeasta liejukoksi, tulipunaiseksi tulisohjoksi… Pinnan paine lisääntyy… Sisuksen tuli puristuu tiukemmalle… Se raivostuu… pursuaa ylös… roiskahtelee peninkulmia korkeina tulirapasuihkuina äärettömyyteen… putoaa takaisin pauhinalla… Tuliliejukosta pärskähtelee silloin vaahtopaljous… Tulinen rapa roiskahtaa korkeuteen silmänkantamaa ylemmä… putoaa takaisin tulirapaan… lyö siitä uusia suihkuja… synnyttää hirmujyskettä… pauhua… huutoa… ulinaa… Tulisohjoinen maanpinta alkaa läikkyä… Pauhinalla kohoavat tuliset liejut vuorenharjanteiksi… vyöryvät… nostavat toisia harjanteita… syöksyvät vastatusten… paiskaavat toisensa mäsäksi… tappelevat aikansa kuin pedot… vyöryvät ja rauhottuvat ja painuvat maan rannattoman meren tuli-ulappaan…

Teos jatkuu. Jumaluus kehittää kohtuansa armottomin kourin… Maanpinta on jäähtynyt ja tiivistynyt liejukosta tulikuumaksi, pehmeäksi, hehkuvan raudan tapaiseksi möhkäleeksi… Se loistaa punakiilteisenä ulappana… Se tiivistyy… kutistuu… halkeilee… Halkeamia pitkin juoksee hirmupauhu maan äärestä ääreen… aukeamasta pursuaa tulinen lieju… muodostaa virtoja… järviä… meriä… jähmettyy taas pinnan tulikiilteeksi ja vahvistaa sitä… Halkeama seuraa halkeamaa… Pauhu ajaa pauhun kintereillä… tuliryöppy nousee ryöpyn vieressä… maan hehkuva pinta on joskus tulimetsänä… Sisältä kuuluu jyske… voihke… pauhu… ärjyntä… Pinnalla juoksevat pauhut ja jyrinät säestävät sitä ja kaikki se viskautuu itseensä mykistyneenä hirviönä rataansa myöden äärettömyydessä, sen tomuhituna, mitättömyytenä, jonka huuto haihtuu sääsken surinaksi…

Ijäisyys ja äärettömyys ammottavat liikkumattomina. Pauhu yltyy. Maan sisälmykset pakahtuvat kuumuudesta ja syöksevät tultansa pinnalle. Pohjattomuus tärisee. Aallot vyöryvät tulivuorina, eikä ole rantaa missään…

Jumaluuden pikkukohtu kehittää niin suurta sikiötänsä, riehuen synnytyskivuissa… Ja sitä näkyä koristaa ainainen kirkas tulitus: Avaruuden pimeällä pohjalla hohtavat punaisina tulikukkina sinne sirotellut tähdet, jotka vielä hehkuvat tulina… Aurinko hohtaa punaisena pallona… tulinen kuu kieppuu korkeudessa, tulta huokuen ja huimaten rataansa pauhaavan maan mukana, samalla sen ympäri viskautuen…

Aika kuluu, avaruuden tulikukat lakastuvat… Kuu sammuu… Maan kuori alkaa muodostua, aineet erkanevat… Pinnan alla ärjyy vihainen tuli… Se myllertelee kylmenevää pintaa… Tulisilla hartioillansa nostaa se jähmettyviä alueita korkealle ja paiskaa ne uudestaan syvältä pursuavaan tuliliejuun… Tulilaava pursuaa taas korkealle, roiskuen pilvien tasalle… Kylmä vimmastuu… Se puristaa tulihirviötä yhä ahtaammalle… Syntyy vimmattu aineiden taistelu… Kylmä voittaa. Kuumuus raivostuu… Se puhkuu vihasta… oksentaa sisälmyksiänsä… viskelee tulisia vuoria aaltoina… lyö pirstaleiksi jähmeän pinnan ja pursuaa tuliroihuina korkeuteen. Kaikkialla loistavat pilvenkorkuiset tulisuihkut, lyöden jumaluuden kohdusta, kuin loistavat jättiläissuihkulähteet… Ilmanpielet vapisevat, luonnonvoimat vääntävät. Ja äänetönnä kehittyy sen leikin seassa jumaluus itsetietoisuuttansa kohti. Se kehittyy tuli-ulapalla vyöryvissä vuorenkorkuisissa aallokoissa, pilviin asti pärskyvissä tuliroiskeissa, tulisuihkuissa, ukkosen jyrinässä ja myrskyn vimmatussa raivossa ja ulinassa.

Aurinko kurkisteli jo Korpelan metsien takaa valellen hopeanheleälle taivaalle kirkasta aamuvaloansa. Harhama jatkoi teostansa:

Kiinteät vuoret nostelivat jo harjanteitansa… kohosivat ja taas painuivat hautaansa… Kepeinä, kuin aallonselät nousevat ne alla puhkuvan tulen hartioille… Ne taipuvat, kuin mato, vääntelevät, kuin ruoho… kuplahtelevat kepeinä nyppylöinä tulihirviön pinnalle… Vesi on syntynyt tulesta, eronnut muista aineista… Se kokoontuu uomiinsa… Vihainen tuli nostelee vielä hartioitansa… Se heittelee vuoret mereen… Vedet nousevat pauhuna, roiskuen pilvien rajoille… Tuulet ärjyvät elottomilla mailla… Salamat seppelöivät vuorien paljaita kivihuippuja… Tulivuoret roihuavat ylt'ympäri maata, kuin tiheään sytytetyt jättiläisten kokkotulet… Ijankaikkisuus matelee, aikakaudet askeleina… Maankuori on jo kiinteä… Jumaluus on kehittänyt kohtunsa elottomaksi luonnoksi ja kehkeytyy siinä ensin elolliseksi, sitten itsetietoiseksi hengeksi… Uupumatta pyrkii se suurta päämääräänsä kohti nyt elottomassa vuoressa, maan tomussa, ilmassa ja vedessä… Se erottelee aineen aineesta… yhdistää ne uudestaan uudeksi, synnyttäen siten elon elottomaan, "puhaltaen maan tomuun oman henkensä". Se siittää ja sikiää, kehkeytyy ja kehittää omassa itsessänsä omaa itseänsä, oman itsensä kautta…

Auringon pyöreä valovene souteli jo korkealla taivaan kuperalla sini-ulapalla, kaartaen Nälkäsuon takaa Korpelan metsien ohi lännen rannalla odottavaa iltavalkamaansa kohti. Se oli päässyt korkeimmalle kohdallensa ja alkoi laskea satamaansa, painuen sinne päin, kuin hiljaisen tuulen ajama heleä hopeapursi. Harhama lopetti työnsä, otti maitokannun ja lähti noutamaan aamiaistansa. Epäilykset olivat tukahtuneet. Mieli säteili kirkkaana ja valoisana, kuin hopeakirkkain puolipäivän aurinko kesäpäivän tasauksen aikana.

Hänellä oli oma joulunsa. Koko elämä veisasi hänelle enkelivirttä: "Tänä päivänä on syntynyt sinulle se, jota olet ikävöinyt. Ennustukset ovat toteutuvat. Epäilyksen myrkyllinen pää on rikki polettu." Kulta ja hopea näytti tippuvan auringon hehkuvasta hopeakehästä ja sitä ympäröi maineenseppele, kirkas sädekehä, joka odotti häntä…

* * * * *

Taas soi viulunkieli ja elämän virvatulet paloivat häilytellen seppeleitä: kansan suosiota, sen luottamusta ja rakkautta ja maailmankurjuuden savukepeää kiitollisuutta.

Muutaman päivän kuluttua olivat kolmipäiväiset häät Korpelan Suur-Salo-nimisessä talossa. Vanhat esi-isien häätavat ovat Korpelassa säilyneet vielä puhtaina, vaikka niiden lisäksi on tullut joku määrä uuden ajan luomaa. Häät olivat "kolmihäät". Neljä paria vietti niitä yhdessä. Ne kestivät, kuten tavallista, kolme päivää ja vieraita oli tuhatmäärät läheltä ja kaukaa. Illemmalla nousi vierasten luku vielä suuremmaksi. Koko ympäristön väki oli koolla. Pitkät pöydät oli asetettu kartanolle, komeaan kukkivaan pihlajistoon, jonka yhdellä sivulla oli tanssilava.

Mutta entisten häämenojen lisäksi oli näihin tullut uusi: yhteiskunnallinen kysymys oli koko häiden ajan kaikkien huulilla. Vallan kultaomena näytteli myötäjäisiänsä, jotka himmensivät morsiuskruununkin loiston. Koko Suomi oli kullan temppelinä, jossa jokainen tavotteli ahnain sormin aarreaittojen avainta: valtaa. Harhama oli kutsuttu ja noudettu häihin pitämään valtiollista puhetta. Uusi elämä kiehui kaikkialla ja sen poreet tunkeutuivat elämän kaikkiin huokosiin: hääiloon ja jokapäiväisen työn sekaan, hautajaisiin ja kaikkialle. Suomen "pohja", liikkeelle päässyt joukkoihminen kokosi voimiansa ja tappoi yksilöä armottomana lahtarina.

Häämenot olivat jo alkaneet, kun Harhama saapui. Se oli onnen juhla ja nuoruuden juhla. Morsiamet loistivat ilosta, päässä vanhanaikaiset morsiuskruunut. Miehelän huolet punottivat heille onnen-utuina… sen kujaset kirkkoteinä… nurmet kukkamaina… Viulut soivat. Väki tanssi, toiset joivat morsiamen maljoja piirissä, joka täytti kartanon ääriään myöten. Sulhasmiehet kulkivat ympäri piirin, tarjoten viinaa suurista, vanhan-aikaisista pikareista. Jokainen maistoi siitä vuorollansa nuorien parien terveydeksi.

— "Onnea!" — huusivat vanhat miehet.

— "Onnea!" — niijailivat nuoret tytöt.

— "Onnea!… Onnea!" — toivottivat reippaat nuorukaiset, tyttöjänsä tanssin tahdissa pyöräytellen. Käki antoi kukuntansa sataa hopeasateena onnenhuutojen sekaan. Kesän korkein valo välkytteli kirkkauttansa morsiuskruunuissa. Viulu vinkui ja koko ihmiselämä näytti huutavan: Onnea!

Hääilot jatkuivat. Morsiuspareille hohti elämä kukkivana pihlajana. Harhamalle leimusivat elämän virvatulet: Korpelan rakkaus ja kiitollisuus tuntui hänestä rajattomalta. Maailmankurjuus näytti tekevän jo jumaluuden tekoja: se näytti ojentavan hänelle kuolemattomuuden seppeleitä, kuihtumatonta kiitollisuutta, rakkautta, jonka tuli ei sammu, ijäistä ystävyyttä… Maailmankurjuus näytti Jumalalta, jota palvellessa on rakentanut huoneensa kalliolle, ottanut oikean johtotähden elämälle, eikä rakentanut sumun varaan.

Kun häätalon isäntä huomasi Harhaman saapuvan huudahti hän, tarjoten pikaria:

— "Harhama!… Sinä se olet se minun mieleiseni mies. Juo!"

— "Hän on meidän mies", — lausui sulhasmies, tarjoten hänkin.

— "No, täältä pitää myös maistaa!… Olipa se onni, että Harhama tuli", — puhui toinen tarjoojista.

— "Ja täältä", — lausui neljäs.

Ja sadoista silmistä luki Harhama ystävyyttä, luottamusta ja kiitollisuutta. Tuhansissa silmissä näki hän palavan elämänsä kauniit virvatulet, kiehtovina… kutsuvina… ijäisinä… kuihtumattomana maailmankurjuuden ja kansan rakkautena… Hän kulki mielessänsä, kuin kuningas elämän loistotulien keskellä kohti mainetta ja kunniaa. Hän iloitsi siitä, että maailmassa on kurjia… Hän toivoi, että maailmankurjuus olisi suurempi… toivoi, että se olisi niin suuri, että sen kiitollisuuden tulet voisivat leimuta kirkkaana maailmanpalona ja sen rääsyviitat heilahtelisivat kaikkialla jumaluuden purppurapukuina. Hän suri ainoastaan yhtä: sitä että maailmassa on liian vähän kurjia, että maailmankurjuus ei ole vieläkään kylliksi suuri.

Sitten vinkuivat taas viulut ja nuoret tanssivat, posket elämän- ja puvut pihlajankukilla koristettuina. Tytöt pyörähtelivät norjina, istuivat hengästyneinä poikien polvella ja ajatus liiteli omiin häihin. Vanhat puhuivat Harhaman kanssa siitä yhdestä ainoasta asiasta, joka kiinnitti kaikkien mieliä: valtiollisista kysymyksistä. Kaikki ajatukset kieppuivat vallan mehevässä kulta-omenassa.

Ja silloin alkoivat virvatulet palaa kirkkaampina. Kiitollisuuden ja rakkauden kellot soivat Harhaman korvissa entistä kauniimmin. Hän kuunteli niitä kuuroksi huumautuneena, katseli virvatulia kuin sokea rakastaja tyttönsä posken punaa, luullen sitä ijäiseksi, kuvitellen sen tuhatta kertaa kauniimmaksi, kuin mitä se voisikaan olla… Hän näki pimeän valoisana, kaiken kirkkaana…

Elämän voimat loivat itseänsä. Miesjoukko keskusteli elämän arvoituksesta. Suuri kartano oli ääriään myöten täynnä väkeä. Laurilan Aapo puhui Harhamalle:

— "Kyllä herra Harhaman täytyy suostua ajamaan meidän asiaa eduskunnassa. Meillä ei ole toista semmoista miestä, johon voisimme kaikki niin luottaa…"

Kehotukset jatkuivat siihen suuntaan. Harhama tunsi seisovansa keskellä ystävyyden sammumatonta tulipaloa, jonka häikäisevä valo kutitteli häntä, kuin kesäinen päivän-autere. Elämän karut kankaat näyttivät sen valossa mansikanpunaisilta. Puhe kääntyi sitten yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämään. Saarelan Kalle puhui:

— "Elämä näkyy olevan semmoinen, että sitä korjaamaan ei jokainen rajasuutari kelpaa… Tuo virkamies-asiakin on ihan elämän painostajainen. Virkamiehiä on meillä kuin syöpäläisiä joka nurkassa…"

Pieni äänettömyys naurahti hetkeksi joukkoon, ilmestyen kuin hymy tytön huulille. Harhama nautti siitä, että oli saanut maailmankurjuudeksi kuvittelemansa Korpelan väen hereille. Peltokankaan Heikki jatkoi edellisen ajatusta, puhuen:

— "Kyllä niitä on Suomessa… olisi poisvietäväksikin. On suuri joukko virkamiehiä, jotka eivät kuutena päivänä viikossa tee mitään ja ainoastaan seitsemäntenä päivänä lepäävät kaikista teoistansa… Mistä heitä siinneekin niin paljon!… Eihän niitä maailman alusta kuulu niin tuhottomasti olleen…"

Joukko ajatteli asiaa yhtenä ihmisenä. Ritavaaran Mikko selitti ja samalla sotki elämän pulman, lausuen:

— "Elämä on semmoinen, että se pilaa itse itsensä… Mikähän siinä onkaan?…"

Harhamalle se oli kipinä, joka sytytti elämänkysymyksen palamaan. Miesjoukkokin vaikeni ja mietti elämän monimutkaisuutta. Peltovaara yritti valaista sotkuisen kysymyksen, selittäen:

— "Eiköhän se tule siitä, kun elämää täytyy joka päivä pidellä käsissään, kuin rukkasia… Pilaantuvathan rukkasetkin käyttäessä. Niin se mahtaa olla elämänkin laita: Jos sen tänä päivänä korjaa, niin huomenna se jo on piloille kulutettu ja sen kun ala paikata sitä…"

Elämänkysymys sotkeutui edelleen. Selvästi voi huomata, että koko joukko ajatteli sitä, mietti sen ikuista arvoitusta. Routalan Timo koetti nyt puolestansa sitä ratkaista. Hän selitti:

— "Mutta kyllä elämä on myös semmoinen rukkanen, että se itse paikkaa reikänsä… Otetaan nyt ne virkamiehet: Se antaa niiden rauhassa siitä, kunnes ovat syöneet koko maan putipuhtaaksi… Ja sitten, kun ei ole enää mitään syömistä, vähentää se ne ilman pitempiä puheita ja lakkautuspalkkoja… Se panee vaan nälän vähäksi aikaa vatsaan, niin kyllä mies vaihtaa herranpäivät työntekoon ja on iloinen kun pääsee työhön käsiksi…"

Harhaman silmistä hävisivät ja sammuivat hetkeksi elämän virvatulet kokonaan ja hän mietti elämänkysymystä. Timon filosofia tuntui hänestä taas syvältä, samoin muidenkin. Se tuntui ihmisessä asuvalta jumalallisen viisauden ilmestykseltä, jumalallisen viisauden alkuperäiseltä, synnynnäiseltä jalokiveltä, eikä kirjoista poimituilta, väärennetyiltä lasihelmiltä. Maailmankurjuus kirkastui hänelle yhä edelleen. Laurilan Aapo jatkoi:

— "Niin… Kyllähän elämä osaa vääntää silkkinauhankin koivunvitsaksi, jolla kurittaa kasvatettaviansa…"

— "Osaa… Osaa se vääntää ja kurittaa… Ja kurittaa niin viisaasti, että ei sitä ihmisen kuritukseksi huomaakkaan",— tarttui Turtolan Juho, jatkaen:

— "Otetaan tuo Timon sanoma esimerkki: Siinäkin se antaa ihmiselle vitsaa niin taitavasti, että vitsaa saanut ei sitä huomaa… Luulee saaneensa makeisia: Iloitsee, kun on saanut työtä…"

Elämä ilmestyi Harhaman eteen hääilojen keskelle, vitsa kädessä. Se hymyili, kuritti ihmistä ankarasti, sen sitä huomaamatta. Miesjoukko mietti sitä pulmaa vakavana, seisoi sen edessä, kuin kivimäen vierellä. Laurilan Aapo jatkoi, ruohon kortta taitellen:

— "Kumma laitos se on se elämä, kumma kerrassaan… Ensin se vie ihmiset harhaan ja sitten ihan muitta mutkitta kurittaa ne oikealle tielle… Tekeeköhän se sitä, että ei työ loppuisi…"

Koko joukko ajatteli sitä hämärää kysymystä. Elämä seisoi väkijoukon keskellä, harmaa selvittämätön verkko vaippana, Harhaman ajatukset sotkeutuivat siihen verkkoon, kuin hyönteinen hämähäkin pauloihin. Harmaapää Peltovaara jatkoi, pitkän vaitiolon keskeyttäen:

— "Mutta kyllä kait sillä on viisas ja isällinen tarkoitus, kun se kurittaa. Kun se antaa vitsaa kylliksi, niin kuolema tuntuu suloiselta… Ihminen kiittää Luojaansa, kun pääsee kuoleman kautta elämän vitsauksesta erilleen…"

Harhama muisti taas paroonitar Lichtensteinin selityksen ja tuhannet elämän vitsat ilmestyivät hänen eteensä. Elämä tuntui ilmestyvän kaikkialla samana. Kaikkialta huokui sama jäytävä, värisyttävä tunnustus, että elämän tarkotus on olla kuoleman sulostuttamana. Miesjoukko vaikeni. Jokainen niistä oli saanut elämän vitsasta oman osansa, Peltovaara jatkoi vielä:

— "Kyllä, kun elämä esimerkiksi kivimäellä murikoi miestä kylliksi kauvan, niin ei mies nurise kuoleman tullessa…"

Ja jäykät miehet muistivat, miten usein elämä oli heidän kunkin edessä seisonut kivimäki kädessä ja murikoinut heitä sillä. Joukosta kuului joku raskas huokaus, otsanrypyt syvenivät ja hartiat kumartuivat alemma. Ihminen näytti taipuvan rauskana elämän kivimäen alla. Sen niska taipui, hartia kumartui ja mieli muuttui raskaaksi myllyn kiveksi, kun se ajatteli elämän kovuutta ja voimaa. Harhama paloi jo tulena elämän virvavalkeitten keskellä, rutistui sen kivimäen painamana, Routalan Timo istui hartiat kumarassa ja puhui verkkaseensa:

— "Kyllä jos elämä olisi ruusujen ja kukkasien päällä kulkemista, niin ei olisi kuoleman hetki iloinen."

Ja hetken vaiti-oltuansa jatkoi hän:

— "Kun kuoleman kulkuset alkavat ihmisille kuulua, silloin sitä vasta huomaa, mikä aarre on elämältä saatu vitsa… Mitä enemmän täällä on ollut ihmisellä ruusuja ja kukkasia, sitä vaikeampi on sille kuoleman kotiin lähtö… Ruusuista on aina vaikea luopua, mutta vitsasta erilleen pääsyä ei monikaan sure."

Lavalla soivat hääviulut, kun elämä näytteli vitsojansa. Miesten hartiat näyttivät kumartuvan entistä kumaraisemmiksi, kasvojen rypyt, elämän vitsojen jälet, näyttivät syventyvän.

— "Niin se on", — myönsi joku Timon puheen johdosta. Timo jatkoi:

— "Otetaan esimerkiksi ne liiat virkamiehet… Eiväthän ne ole muuta, kuin elämän isällisiä vitsoja…

"Kun niitäkin vitsoja saa kyllikseen kokea ja kärsiä, niin pois tekee mieli maailmasta ja kuolema on silloin taivaan iloon pääsyä…"

Ja entistä mahtavampana seisoi elämä hääväen keskellä. Entistä hämärämpänä häilähtelivät sen harmaat verkkovaipat Harhaman silmissä. Hän tuskin olisi nyt huomannut maailmanpaloakaan. Oman elämän virvatulet olivat näkyvistä hävinneet, sammuneet, tukahtuneet elämän yleisiin savuihin, yleiseen elämäntuskaan, elämän kauneimman kukan: maailmantuskan väreihin ja tuoksuihin. Timo jatkoi elämänviisauttansa:

— "Ihmiset vaan eivät ymmärrä elämän hyvää tarkotusta. Vasta silloin, kun kuoleman kello soi ihan korvan juuressa, avautuvat niiden silmät… Ollapa vaan silloin ihmisellä paljon semmoisia ystäviä, jotka ovat hänelle vääryyttä tehneet ja olleet elämän ruoskina, niin mielellään lähtee täältä ihminen, aivan niin iloisena, kuin olisi häihin menossa…"

— "Kyllä se niin on", — myönsi harmaapää Peltovaara. Timo jatkoi ajatuksissansa:

— "Mitä enemmän ihmiselle kokoontuu muille anteeksi annettavaa, sitä iloisemmalla mielellä hän lähtee täältä… Mutta jos ei vaan ihmisellä ole anteeksi annettavaa kellekään, niin kyllä silloin ovat kuolemassa asiat huonosti…"

Kaikki maailman salamat välähtivät Harhaman silmissä ja kietoutuivat seppeleeksi Timon päähän. Hän näki Timon viime sanoissa jumalallisen hyveen suuren leimahduksen, jumaluuden ilmiön, joka on maailman alusta ollut kehittymässä ja yhä kehittyy ihmisessä ja nimenomaan kurjissa. Hän luuli aivan kuin tilauksesta saaneensa taas vahvistuksen maailmankurjuuden jumaluudesta ja katseli sitä huumautuneena.

— "Kyllä se niin on… Jos on toisille anteeksi annettavaa, niin se on kuoleman hetkellä sama, kuin öljy viisaiden neitsyeiden lampuissa", — myönsi Laurilan Aapo.

Syntyi taas äänettömyys. Kaikki miettivät elämän suurta kysymystä. Peltovaara lausui lopuksi:

— "Siinäkin oikeastaan elämä huolehtii meidän lampuista: Se panee toiset tekemään meille vääryyttä että meillä olisi kuolemassa heille anteeksi annettavaa… Sillä lailla se panee meidän viholliset täyttämään meidän lamppumme…"

— "Niin… Ei elämä erehdy… Se on jo monen miehen opissa ollut ja siksi se on viisas", — lisäsi siihen Timo piippuansa sytyttäen…

Nuori morsian kulki ohi ja kysyi sivumennen:

— "Mitä se Timo nyt puhuu?"

Timo katsoi kysyjän silmiin ja vastasi rauhallisena:

— "Ilman vaan tässä puhuttiin ainoasta viisaasta herrasta: elämästä… Minkälainen se herra on nuoren morsiamen mielestä?…"

Nuori morsian mietti hetken. Silmään ilmestyi jotain sumeaa ja hän vastasi:

— "Elämässä on niin paljon surua ja tuskaa…"

Kun hän sitä lausui, soivat hänen hääviulunsa ja sulhanen seisoi hänen rinnallansa. Pohjolan taivas loisti yhtenä ainoana valomerenä, pihlajat kukkakimppuina ja nurmet kukkamaina… Ja kumminkin… Ja sittenkin!… Senkin keskellä tunnusti hän olevan elämässä tuskaa… Hän seisoi sitä sanoessansa onnensa huipulla, ihmis-onnen korkeimmalla, ihanimmalla kukkulalla, johon näkyy ainoastaan onnea; hän seisoi kruunupäänä morsiamena… Ja siinäkin puhui ihminen niin… Morsiuskruununkin kauneimpana helmenä hohti Harhaman edessä maailmantuska…

Silloin hän taas vapisi ja värisi. Yleinen elämäntuska, maailmantuska ja ihmishengen ikikaipuu olivat hänen olemuksensa perussävel, sen ydin, se tulikipinä, josta sai alkunsa kaikki muu. Siitä johtui kuoleman ajatteleminen ja sen pelko, Jumalan etsiminen kuolemasta pelastajaksi, epäilys ja kaikki muu. Siitä oli johtunut koko hänen sairaloisuutensa, mietintänsä, ihmisvauhkous ja niiden halveksiminen… Omituista hänelle oli se, että kaikki loistelias näytti hänestä kuonalta, porton helyiltä ja proosalliselta. Niinpä hän miltei inhosi ruusua, mutta hän voi tuntikauden ihailla esimerkiksi yksinäistä vuokkoa, tai vaatimatonta n.s. "kissankäpälää", koska hän niissä näki jotain surullista, ikävöivää, tuskaa… Rikkaruohossahan näki hän suuren runouden, kuivunutta lehteä hän voi katsella päiväkauden, sillä siinä hän näki elämän ja kuoleman suuren, selittämättömän tarinan ja salaperäisen, loistavan runouden.

Kun hän taas kuuli hääväen ja morsiamen puhuvan, helähti elämäntuska hänen eteensä iki-ihanana kukkana, runouden helmenä, elämän ainoana himmenemättömänä jalokivenä. Se sama tuska huokui hänen teoksestansa, kuin tuoksu kukasta. Hän kaipasi sitä, kuin lastansa, ja kiirehti pois hääiloista, juomaan omasta teoksestansa elämäntuskan huumaavaa viinaa, jota hän oli saanut siemata ryypyn hääilojen keskellä.

* * * * *

Elämän vitsat vinkuivat. Sen kaikki rotat nakertelivat itseänsä. Kaikki elämän voimat valmistivat elämää kuolemalle. Sen kaikki kädet kaivoivat hautaa sille itsellensä. Se johti itseänsä harhaan ja kuritti itse itseänsä, ohjaten siten itsensä oikealle polulle.

Niissä mietteissä lähti Harhama häistä, viulujen soidessa kiihkeimmillään, elämän virvatulien palaessa kiehtovimpina ja maailmantuskan kimaltaessa morsiuskruunun kauneimpana jalokivenä. Hän ryhtyi jatkamaan teostansa. Uskonnollinen epäily oli hänessä lakannut: Se oli kehittynyt huippuunsa ja muuttunut kuumeeksi, jolla hän loi uutta Jumalaa, salassa ihmisiltä. Hän hävitti elävää Jumalaa, kuin tauti sairasta ja loi uutta sairaloisella kiihkolla.

Kun hääviulut soivat ja nuoret tanssivat hopeaisessa yövalossa, jatkoi hän teostansa. Kun koko Korpela nukkui ja aurinko alkoi kiivetä taivaalle, jatkoi hän työtänsä avonaisen akkunan edessä, käkien kukkuessa ja taivaan leimutessa aamuvalossa. Kun muut jo heräsivät ja läksivät askareillensa, oli hän syventynyt työhönsä syvimmin ja havahtui siitä, kun Annikki toi maitohinkkiä aamiaisen aikana.

Hän oli jo lopettanut äärettömyyden, kaikkeudessa tapahtuvan jumaluuden kehkeytymisen kuvailun. Koko maailman rakenne tanssi hänen kynänsä kärellä, kun hän sitä kuvasi. Vallattoman mielikuvituksen liepeet häilähtelivät, äärettömyyden reunoja tapaillen… Maailmat syntyivät ja hävisivät kehkeytyvän jumalan elon-ilmauksina… Niiden miljaardivuotiset olemassaolokaudet olivat vaan tuikahduksia… valovälähdyksiä… ijankaikkisuudessa välähtäviä salamoita… sammuvia kipinöitä… jumaluuden alkeellisia elonmerkkejä… Miljaardikausin kehitti jumaluus syntymäemätintänsä… Armotta hävitti se siitä sen, mikä oli jo tehtävänsä täyttänyt… Se murskasi sen ja loi uudeksi elinvoiman siittäjäksi… Koko äärettömyys oli pölyävä ontto, jossa maailmakunnat kiertelivät tomuhituina… Joka silmänräpäys murskautui niistä lukemattomia miljaardeja ja toisia syntyi… Ne syöksyivät toisiansa vastaan… purskahtivat iskun kuumuudesta tuliroihuksi… räjähtivät kaasuiksi… kiertyivät salamannopeasti tulikeräksi ja alkoivat uuden kierintänsä ja kiertonsa ja synnytystyönsä… Loppuun eläneet syöksyivät sirpaleina, tai sumuina toisten ruuaksi… lisäsivät niiden voimaa ja jouduttivat jumaluuden kehitystä.

Uusi Jumala alkoi jo ilmetä maan päällä elollisessa muodossa… Vanhemmissa maailmoissa oli se jo ehtinyt kehityksensä korkeimmille asteille. Harhama kuvaili sen kehitystä maan päällä elottomasta aineesta ihmistä kohti. Vesi oli jo eronnut maasta, mutta maa oli autio ja tyhjä… Sen kuivat maat olivat pölyäviä porokoita… Sen kosteat rotkot olivat liejukolta… Vuoret paistoivat harmaina, paljaina, alastomina kivijättiläisinä ja elottomuus liiteli, katsellen maan kuolon-kolkkoa autiutta…

Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden puhkeamista elottomasta tomusta elollisiin muotoihinsa. Se liuvotteli ainetta… yhdisteli niitä… hajotteli ja taas yhdisteli, kunnes maanmultaan ilmestyi elämän idut. Alkuajan paljasta maanpintaa peittivät jo alhaiset kasvit, joita tuskin silmä erotti mullasta… Ne olivat jumaluuden ensimäisiä elollisuuden merkkejä… Vuosituhannet kuluivat. Joka vuosi tai tuon tuostakin hävitti jumaluus itsensä elon alkeet, noustaksensa tomustansa uudestaan kehkeytyneempänä: Kasvit lakastuivat, muuttuivat tomuksi ja tomusta nousi aina uusi polvi, joka oli korkeampi entistä.

Jumaluus kehittyi itsetietoisuuteensa oman, aina uudistuvan kuolemansa kautta… Se kulki häviön kautta elämään… Se oli oma kaikenhäviönsä ja kaikenhäviö oli sen aina jatkuva kehitys.

Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden pääsyä kasvista alhaiseksi eläimeksi.

Määrättömät vuosimiljoonat kuluvat… Ensimäiset eläimet alkavat jo ilmestyä, siiten jumaluuden alhaisempien kehitysmuotojen tomusta. Ilmestyy säde-eläviä… trilobiitteja… äyriäisiä… nilviäisiä… kaloja… Jumaluus on vienyt kehityksensä alkueläinten tasalle… Aikakaudet vierivät päivinä, vuosituhannet hetkinä… Vanhat lajit häviävät. Niiden tomusta nousevat uudet, jumaluuden korkeammat kehitysmuodot… Alkuajan alhaisimpien vaivaiskasvien tomusta nousevat kivihiilimuodostumien jättiläismetsät… Pilviä tavottelevat puut jalostavat elotonta tomua elolliseksi… Miljoonavuotinen rauha ja hiljaisuus kaivautuu hirvittävien korpien syvyyteen… Synkkyys istuu niiden kätköissä, kuin itseänsä kynivä kuolema…

Aikakaudet matelevat… Ikimetsät vajoavat hautoihinsa… Jumaluus kehittyy jo korkeammissa muodoissa: eläimissä… Alkuajan kömpelöt hirviöt ryömivät maassa, uivat vedessä, taistellen olemassa-olostansa… Jättiläiskasvit peittävät maita. Jumaluus nostaa maassa päätänsä yhä korkeammalle, lähestyen itsetietoisuutensa ikävöityjä rajoja… Se hävittää itseänsä armotta oman itsensä kautta… Kuolema ja häviö ovat sen kiirastuli. Siinä puhdistaa se itseänsä… hävittää entisen… syntyy tomusta uutena… kirkastuen, kuin kulta tulessa, yhä pyrkien siihen tietoisuuteen, johon se on ehtinyt toisissa maailmoissa lukemattoman lukemattomia miljoonavuosia sitten.

Ja kaikessa ilmenee jumaluuden suuruus ja järjellisyys: Maailman kehityksen hitaisuuslait ovat järkkymättömät, tarkemmat, kuin tarkin kello… Luonnonlakia ei voi mikään rikkoa, ei muuttaa… ei mikään voi estää jumaluuden suurta syntymistä, niinkuin ei mikään voi estää päivän valkenemista, eikä sitä hetkeäkään myöhästyttää, tai jouduttaa.

Ja taas kirjoitti Harhama loistavan ylistyslaulun jumaluuden suuruudelle. Hän kuvasi sen syntymän suurena, kuin ensimäisen päivän valkenemisen sinä hetkenä, jolloin valo tulvi luonnon pakahtumista. Hän lauloi sen nousun suureksi ja kirkkaaksi. Se kohosi äärettömyydestä, kuin punakirkas jättiläis-aurinko, joka verkallensa pyörii iki-usvista avaruuden korkeutta kohti, maailmanpauhun soittaessa sen ylistystä, avaruuden veripunaisten vaippojen himmeästi taustana hulmahdellessa ja saattajina leijailemassa joukko loistavia jättiläis-enkeleitä, kokonaisia maailmoita, joilla on aamurusko siipinä… Se ei tuntenut aikaa, ei valoa, ei pimeyttä, ei väsymystä, ei paikkaa, sillä se oli itse aika ja paikka ja valo ja pimeys ja kaikki. Se oli kuin ikivuori ja koko luonto, tiedoton olemuksestansa…

Miljoonain miljoonat vuodet olivat ohi pauhanneet. Luonto oli nykyasussa… Jumaluus kehittyi eläinkunnan korkeimmissa muodoissa… Se hävitti alhaisempia muotojansa tarpeettomuuden pakkolailla: Se kulutti ja hävitti armotta ne jäsenensä, ne emättimensä elimet, jotka olivat hyödyttömät kehityksen luomalle uudelle muodolle… Niin erotti se itsensä alhaisemmasta… nousi korkeampaan. Jumaluus nukkui vielä kivessä… se heräsi kasvissa… havahtui eläimessä ja toimi kaikissa järjellisenä kehityksenä, vaan ei itsetietoisena…

Teos jatkui.

Luonto oli nyky-valmis. Kaikessa ilmeni jumaluuden vaistomainen pyrkimys olemuksensa: kaikkeuden herraksi. Ikivuoret kohottelivat jykeviä hartioitansa. Ne yrittivät kietoutua kivivanteiksi maan ympärille… puristaa sen kynsiinsä… anastaa syleilyihinsä… vallata sen muilta. Ne viskelivät raskaita kivihuippujansa pilviin ja lausuivat, raskaudellansa ja kivensä puristetulla ikivoimalla ylpeästi, kerskaten:

— "Kuka voi minun juureni maasta irrottaa? kuka voi minut sijaltani pois siirtää ja maan minun aitani anastaa?… Minä olen maailman herra…"

Etäämpänä nosti meri vaahtoiset aaltonsa korkeuteen, painautui hirmupainollansa maan povea vasten ja ärjyi ja pauhasi ylpeänä:

— "Kuka voi minut kuivata?… Kuka voi minun aaltojani käskeä ja hallita?… Kuka voi minut alaltani pois siirtää ja maan aitani anastaa?… Kaikki sortuu kerran minuun… Minä olen maailman herra…"

Ja myrsky nousi, kuin maasta. Sekin todisti jumaluuden suurta henkeä, sen pyrkimystä herruuteen. Se huusi pauhuillansa:

— "Kuka voi minun siipeni poikki leikata, tai minut karkottaa sieltä missä olen?… Kuka voi minut tieltäni käännyttää?… Minä olen maailman herra…"

Taampana tohisi ikimetsä synkkänä ja pelottavana… Siinäkin ilmeni jumaluuden itsetiedoton henki: kaikkeuden herraksi pyrkiminen. Se puheli suuruudellansa:

— "Kuka voi minut juurineni maasta irti kiskoa ja minun valtani hävittää?… Minä peitän kerran kaiken… kuivaan meret… täytän rotkot… nostan laaksot vuorenhuippujen tasalle… Minä olen maailman herra…"

Kaikessa ilmeni jumaluuden itsetiedoton järjellisyys, sen pyrkimys kaiken herraksi, kuten sikiön jokainen jäsen kehittyy kokonaisuuden järjellisenä osana, pyrkien oman kaikkeutensa herraksi.

Ja ylhäällä puhkesi ukkonen pauhuunsa… Se ajoi kuohuvan merenselän yli… Se viskeli sitä punaisilla salamoillansa… Se kiusotteli ikimetsää… riehui vuoren jykevien huippujen ympärillä… ajeli ympäri ilman äärtä merkiten kulkunsa sinkoavilla salamoilla… Se ärjyi ja pauhasi ja kierteli kaikuna vuoren onkaloissa ja riemastui:

— "Kuka voi minut vangita, tai minun pyöriini tarttua?… Kuka voi minua hillitä ja taltuttaa?… Kuka voi minun aikani määrätä?… Minä olen maailman herra…"

Ne kaikki olivat itsetietoisuuteensa kehittyviä jumaluuden osia… sen alkumuotoja… sen itsetiedottomia sikiämisjäseniä. Kaikki ne puhuivat jumaluuden suulla… Se puhe oli tietoiseksi kehittyvän jumaluuden ensimäisiä elonmerkkejä: jumalasikiö liikahteli kohdussansa, tajutonna, kuin lapsi äitinsä emättimessä, mutta järjellisenä, kuten lapsen kehkeytymä…

Korpelan aurinko helotti jo korkealla. Harhama kuvaili jumaluuden kehitystä eläinkunnan kautta itsetietoisuuteensa, tietoiseen hyveeseen, maailman herruuteen ja kuolemattomuuteen… Alemmat lajit hävittää kehitys miljoona-vuosien kuluessa… Niiden tomusta nostaa se aina korkeampia jumaluuden kehitysmuotoja… Ilmestyvät jo korkeammat eläimet… Niissä ilmenee jo jumaluuden ydin, hyve, vaikka itsetiedottomana: Niissä ilmenee sikiönsä rakkaus… Sittemmin ilmenee niissä lähimäisen rakkauden itiö: Laji ei raatele samaa lajia… Niissä ilmenee jo jumaluuden elollisia, henkisiä ilmiöitä: vainu ja itsensä suojelemisen vaisto… Kaikki kehittyy suurta maalia kohti…

Kehitys jatkuu. Jumaluuden korkein kehitysmuoto erkanee maanpäällä alemmista: Eläimestä kehittyy ihminen, jumaluuden nykyinen korkein kehitysmuoto maan päällä… Se kehittyy… järjellistyy… kehkeytyy tietoisuuteensa… mittaamattoman pitkänä aikana… Se on jo saavuttanut alkuajan kehittyneemmän ihmisen tilan, noussut eläintä korkeammalle. Mutta jumaluuden avut ovat siinä vielä vaistomaisia, kuten lapsessa ihmis-avut…

Aurinko souteli jo kaarensa korkeimmalla kohdalla valellen maat ja taivaat valovirroillansa. Sen kirkkaiden säteiden kunniaa tehdessä, käkien kukkuessa ja lintujen laulaessa veti Harhama silloin luonnon emättimestä teoksensa lehdille ihmiseksi asti kehittyneen jumala-sikiön: ihmisen… Hän veti sen Korpelan kirkkaimman päivän puhtaalle valoliinalle…

Ihminen, Polo, astui pieni ase kädessä suuren luonnon eteen… Hän oli eläimestä ihmistajuntaan asti kehittynyt jumaluuden korkein ilmestys… Hän katseli rauhallisena vuoren jykeviä hartioita, sen kivihuippuja, ikimetsää ja myrskynjälkiä ja suuruuttansa hohottavaa merta… Hän ihaili niitä, puristetun painon ja voiman pakahtumia… Hän katseli vallattoman ukkosen riihatonta tulikulkua ja sen salamaseppeleitä vuorien huipuilla… Hän ihaili auringon valoa ja lintujen laulua, maan virtavöitä, järvikuvastimia ja valohelyissänsä loistavaa taivasta ja järvien pinnan alla päilyviä paratiisien kuvia… Hän katseli tyynenä vihaisia petoja, jotka nukkuivat vuorien kalliokielekkeillä, tai vaanivat ikimetsien synkissä piiloissa…

Korkea otsa oli kirkas… tukeva leuka levollinen… katse ylevä ja rauhallinen… Hän nojasi tyynenä aseeseensa ja lausui koko olemuksellansa, rauhallisena:

— "Minun täytyy tehdä koko tämä luonto alamaisekseni… Minä olen maailman herra…"

Vuori vavahti sitä ääntä kuullessansa. Se ikäänkuin viskasi huippujansa ylemmä korkeuden kuperaa kattoa kohti… Myrsky nosti siipensä… meri pauhunsa… vallaton ukkonen riehui salamoitansa singotellen ja ikimetsä tohisi huiskauttaen kiusottelevaa ukkosta latvoillansa. Pedot kyyristyivät, kuin itseänsä puolustamaan, ja koko luonto pauhasi yhdestä suusta hämmästyneenä:

— "Sinä maailman herra!…"

Se oli hämmästyksen huudahdus, joka samalla tunnusti ihmisen luonnon herraksi, jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi, jumalasikiön nykykehittymäksi…

Polo jatkoi olemukseltansa rauhallisena vaistomaista jumaluuden tietoisuuttansa:

— "Minun täytyy joko hävitä, tai alistaa luonto… Hävitä minä en voi, siksi täytyy minun tehdä kaikki alamaisekseni…"

Se oli jo jumaluuden vaistomaista tajuntaa. Ihminen toimi jumalana, kuin lapsi, joka valtaa äitinsä rinnat. Ja luonto vaikeni ja kyyristyi hänen eteensä synkkänä… Polo iski aseensa maahan… Se oli ihmisen ensimäinen isku maan herruudesta…

Ja sitten alkoi hän imeä jumalaäitinsä, luonnon rintoja. Hänkin oli vielä jumaluudestansa tiedoton, kuten lapsi… Hän uskoi, että joku muu olisi muka käskenyt hänen "vallita kalat meressä ja taivaan linnut ja karjan ja koko maan"… Mutta hän imi äitinsä rinnoista viisautta… kehittyi satoja tuhansia vuosia… tuli päivä päivältä täydellisemmäksi… järjellisemmäksi… läheni tietoista jumaluuttansa… Hän ryhtyi vangitsemaan luonnon voimia… kohosi niiden rintojen herraksi, joita imi… Hän tajusi jo elämän ja kuoleman… Jumaluus alkoi ripeämmin, henkisesti kehittyä itsetietoista jumaluuttansa kohti, kuten kasvava lapsi varttua mies-ikäänsä päin…

Harhama lopetti työnsä. Hänestä tuntui, kuin olisivat kaikki epäilyn rauhaset vuotaneet tyhjiksi ja koko olemuksen täytti suloinen tunne. Taivaalla näytti hohtavan suuri valo, jouluvalo, joka virtasi Betlehemin tähdistä, Korpelan kukat jakoivat tuoksullansa pyhää savua ja mirhamia ja lintujen laulu soi ihanana enkelilauluna kautta avaruuden, ylistäen jumaluuden voittoa ja kertoen autuuden ikisanomaa:

"Kunnia olkoon korkeuksien jumaluudelle, joka syntyy ihmisissä luomaan niiden poveen rauhaa ja sopua!"

* * * * *

Mutta yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset vuotivat vieläkin, jos niihin sattui koskemaan. Hän ei tietänyt, millä pohjalla alkaa uuden jumaluuden: köyhien, maailmankurjuuden palvelus. Ne köyhät olivat jo hänen mielikuvituksessansa puetut jumaluuden viittoihin, repaleisuus ja maailmankurjuus sen purppuroihin, mutta alttarille ei löytynyt vielä peruskiveä. Hän etsi sitä vielä joskus kuin ohimennen työnsä lomassa, etsi ja löysi ja taas hukkasi sen ja vaipui epäilyihinsä… Entistä oli hän rikki repinyt, vakuutettuna sen kelvottomuudesta, mutta hänellä ei ollut vieläkään mitään vakaumuksesta sijalle pantavaa. Jokainen uusi peruskivi sai aina sen muodon, millä silmillä hän sitä katseli: Nikolain, tai munkki Pietarin, tai jonkin opin valossa.

Mutta ne epäilyt olivat hänelle enää pölyä… Jumaluuden suuret tulet paloivat ja niiden välillä tuikahtelevat elämän ihanat virvavalkeat tukahduttivat muun. Hän oli kuumeessa. Hän syöksyi Jumalaan käsiksi, kuin nälkäinen peto otukseen, rutto uhriinsa. Hän puki jo maailmankurjuutta jumaluuden värivaippoihin.

* * * * *

Elämä lainehti Pohjolan valomeressä. Maailmantuska hohti helmenä sen kauneimmissa seppeleissä. Se punoi vitsojansa ja poltteli virvatuliansa. Se teki ijankaikkista työtänsä uupumatta.

Viikon töistä ja vaivoista oli puhennut sunnuntairauha. Valomeri välkkyi rasvatyynenä. Se värisi kirkkaana, kuin kirkonkellon kuparista irtautunut sävel. Elämän touhu oli laskeutunut tomuna maahan. Kaikki äänet olivat vaienneet. Oli hiljaista, kuin ijankaikkisuuden ovella.

Vaaran Mikon kartano oli taas Korpelan väkeä täynnä. Miehet istuivat ruohokolla piippunysiänsä poltellen, Naiset olivat eri joukkoina. Nuorison laulukööri lauleli isänmaansa ylistystä. Taivaankansi kupertui Korpelan erämaiden yli tummansinisenä kattilanpohjana.

Laulun vaiettua ei kuulunut muuta ääntä, kuin yksinäisen hevosen kellon kilahdus.

Harmaapää talonpoika, Torvelan Jukka, joka asui viiden penikulman päässä Korpelassa, puheli Harhaman kanssa. Torvela puhui karkealla, voimakkaalla äänellä:

— "Siellä meidän puolella on meidän tarvaalaisten keskuudessa ollut Teistä, kirjoitustenne johdosta, puhe ja minulle on annettu toimeksi pyytää Teitä puolueemme valtiopäivämies-ehdokkaaksi… Tietysti ne kansa asettaa, mutta puolueella täytyy olla silti jo omat miehensä varalta ja on ajateltu Teitä yhtenä. Jos suostuisitte, niin olisi Teidän lähdettävä piakkoin pitämään jonkunlaisia vaalipuheita, joilla tekisitte asiamme tunnetuksi ja kokoaisitte puolueellemme kannattajia…"

Harhaman silmien eteen leimahtivat taas elämän ihanat virvatulet. Häntä ei kiehtonut edusmiestoimi. Hän sitä piti yhtä vähäarvoisena, kuin kaikkea muutakin, joka ei ollut hänen teoksensa yhteydessä. Häntä kiehtoi siinä maailmankurjuuden luottamus ja kiitollisuus. Tarjous oli hänelle odottamatonta. Hän oli siitä kyllä kuullut Korpelan miesten puhuvan, mutta ei luullut kauvempana häneen luotettavan, varsinkin hänen luvattoman avioliittonsa tähden… Jotain sanoaksensa virkkoi hän:

— "Ehkä on tapahtunut erehdys… ehkä ovat erehtyneet henkilöstä ja luulevat toisten kirjoituksia minun kirjoittamikseni."

— "Ei, ei", — vastasi Torvela. "Kyllä on tiedusteltu asiaa ja saatu varma tieto… Ne kirjoitukset ovat kansaa miellyttäneet…"

Elämän virvatulet paloivat Harhaman edessä rauhallisina, kuin sunnuntairauha. Maailmankurjuus osottautui hänelle taas palveluksen arvoiseksi jumaluudeksi. Torvelan Jukka odotti vastausta, kysyen:

— "Minkä vastauksen minä saan viedä?"

Harhama oli hetken vaiti. Häneen iski salamana eräs hänelle outo huomio: Hän vasta nyt kysyi itseltänsä oliko hän tarvaalainen, vaiko vielä entinen vallankumouksellinen, tai sosialisti. Siinä määrässä oli hänelle kaikki todellinen elämä pölyä, ettei hän ollut varsinkaan viime aikoina niistä rajoista huolinut, eikä antanut niiden itseänsä sitoa. Hän oli kumouksen henki kaikissa joukoissa ollessansa… Hän oli käpertynyt tarvaalaisten joukkotunteiden ympärille. Koko Korpela oli tarvaalaisia hänen tavoin ja hän oli samalla kaikkea, eikä mitään… Yhteiskunnallisessa kysymyksessä oli hän täysin ehdoton epäilijä ja sokea kumouksen henki, kuten kaikessa muussakin. Talven kuluessa oli hän lähettänyt räiskyviä kirjoituksiansa minkä puolueen lehtiin milloinkin, noudattaen vaan hetkellisiä mielentilojansa… Nyt hänestä tuntui hieman oudolta ajatus, että hän oli tarvaalainen.

Torvelan Jukka uudisti vielä kysymyksensä, lausuen:

— "Sanokaa nyt ajatuksenne!"

Harhaman edessä paloivat epäselvät tulet… Hänen mieleensä juohtui ajatus, että nyt oli kysymys siitä, millä alttarilla hän rupeaisi maailmankurjuudelle uhraamaan. Nyt oli hänelle alttari aivan tarjottu. Mutta joku epäily, hänen olemuksensa ydin pidätteli häntä vielä. Hän vastasi ajatellen:

— "En minä voi nyt heti antaa vastausta… täytyy joku aika miettiä…"

— "Lähde sinä vaan!" — lausui Ritavaaran Mikko naurahtaen ja löi häntä ystävällisesti olalle.

— "Niin… Täytyy sitä nyt toki miettiä", — vastasi Harhama mietteissänsä.

Torvela katkaisi tulitikun, kaivoi sillä hampaitansa ja lausui:

— "No, ehkä minä saan vastauksen myöhemmin?"

— "Kyllä… Jonkun päivän kuluttua, kun olen ehtinyt ajatella", — vastasi Harhama, ajatuksissaan, sivellen voimakasta leukaansa.

Kaikki kolme lähtivät Vaaran pienestä kamarista kartanolle, missä väki odotti. Ruohoisella pihamaalla istuen Torvela puhui joukolle päivän kysymyksestä kansan miehen koruttomalla, mutta vakuuttavalla äänellä. Hän oli niitä harvoja, jotka, kuten munkki Pietari, näyttivät Harhamasta seisovan uskon ja miltei sokean vakaumuksen järkkymättömällä kalliolla maallisissa ja hengellisissä asioissa. Iltapäivän valelemana seisoi tämä vankka talonpoika joukon edessä, kuin hongantyvi, toinen käsi housuntaskussa, toinen takin rinnan alle pistettynä ja puhui hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Hän puhui osaksi samoja ajatuksia, joita Harhama oli Korpelassa kuullut, mutta niin omaperäisesti, että ne saivat miltei toisen ajatuksen. Niissä oli jotain Timon hengestä: Alistumista kohtalon alle, mutta samalla luottamusta työn, koettelemuksen ja rehellisen pyrkimyksen lopulliseen voittoon. Niissä ei ollut merkkiäkään siitä henkisestä kapinasta kaikkea olevaista vastaan, siitä kumouksen hengestä, joka pulppusi Harhaman olemuksessa hänen epäilynsä ehtymättömistä lähteistä, kuten vesisuihku, jota hän ainoastaan vaivoin voi hillitä ja estää näkymästä.