HARHAMA (continued 6)

— "Tämä ase on ollut nostettu kunniallisempaa rintaa kohti, kuin kodin häpäisijää… Olisi pyhyyden häväistys nostaa se majuri Velikodushofia vastaan."

Pakkanen paukahti silloin ja kiukustunut enkeli Iiranto ampuutui sen viimana terävänä tuikkivaan tähteen, jonka kirkkaudessa kylpi kymmenentuhatta Perkeleen enkeliä, valellen ruumistansa tulina palavista tähdistä tulvivalla valosateella. Hän ryöpähti niiden keskelle hätäytyneenä, kauneutta säteilevänä ja puhui:

— "Herramme Perkeleen viha odottaa meitä… Uusi työni ei vielä onnistunut… Harhama peräytyi Kainin iskusta… Hän on veltto… nahjus… Jehovan raihnaama sielu… Jehovan hengen myrkyttämä ja turmelema…"

Enkelit vapisivat. Enkeli Iiranto vaipui kuunvalokivelle surullisena, valosateen valellessa hänen arkailevaa enkeli-ihoansa. Silloin koko enkelijoukko laskeutui polvillensa ja rukoili hänen puolestansa Perkeleeltä armoa, veisaten:

"Vaihda vielä armoon viha! Ällös, suuri, suutu! Onhan heikko ihmisliha, silt' ei muuta puutu, kuin vaan vihollises juoni, niin jo raukka lankeaa ansaan tämä. Siks' ei saa koskaan kuivaa armonsuoni, joka olemuksestasi valaa meihin armoasi."

Perkele kuuli hartaan rukouksen. Hänen lähettämänänsä ilmestyi kaunis käärme ja kietoutui seppeleeksi Iirannon päähän. Se oli merkki Perkeleen anteeksiantamisesta. Koko enkelijoukko riemuitsi silloin ja veisasi Perkeleelle kiitosta, tanssien Iirannon ympärillä ja laulaen:

"Kuin kukkanen sinusta puhkeaa uus' armonnuppu aina. Et ehdy sä, ei armosi lakastu milloinkaan. Kaikkeus sun kiitostas ijäti veisatkoon!"

Laulun hyminän nostamana kohosi enkeli Iiranto siivillensä ja hävisi kaikkeuteen.

* * * * *

Harhama palasi kotiinsa, teos ainaisena aaveena silmien edessä ja mustan kukan aistituoksu sieramissa. Hän sotkeutui taas entisiin ajatuksiensa verkkoihin.

Hän tunsi itsellensä tehdyn vääryyttä ja raivostui ja masentui ja taas raivostui ja kyseli:

— "Miksi nämä ihmiset ovat minulle vääryyttä tehneet?"

Sitä kysellessänsä tuli hän punninneeksi tekoansa, jolla hän oli ryhtynyt riistämään rouva Esempion lapselta perinnön. Hän muisti, kuinka hän oli Valkamalassa tahtonut lyödä murskaksi Jumalan, joka hänen mielestänsä oli syypää siihen, että ihmiset puhuivat ilkeyksiä rouva Esempiosta ja siten olivat riistää lapsen perinnön… Hän värisi ja vapisi taas sitä muistaessansa. Hän vapisi vihasta, ettei voinut olla parempi, tai edes alhaisempi sitä Jumalaa, jota hän silloin oli vihannut siitä syystä, että se hänen mielestänsä teki samaa kuin hän nyt: riisti viattomalta lapselta sen perinnön. Hän sotkeutui taas elämän pimeyteen ja kysyi vihan ja hädän ja epätoivon vaahdon keskellä kahlaten:

— "Onko minun tekoni oikea?"

Hän oli kauvan vastaamatta, etsien puolustusta. Ja hän löysikin sen, mitä etsi: Hän otti rouva Esempion kirjeen, jossa tämä pyytäen pyytää häntä ilmottamaan lasten holhoojalle, jos jotain erityistä tapahtuu. Hän vetäytyi sen taakse, lohdutteli itseänsä sillä että hän tarkottaa lapsen, Armiiran parasta. Hän rauhottui ja mietti jotain. Mutta äkkiä puhkesi niistä mietteistä epätoivoinen kysymys:

— "Haenko minä viimeiselle toivonkipinälle: vihalle puolustusta rakkaudesta?… Mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!… Voi mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!…"

Hän vajosi kokonansa kokoon elämän viisaan verkkokävyn yhä nopeammin hänen ympärillänsä heiluessa. Kokonaan tylsistyneenä järkeili hän uudelleen:

— "Minä tahdon vihata äitiä ja sille vihalle minä haen puolustusta siitä, että muka rakastan sen tyttöä."

Hän mietti sitä pulmaa, kuin verkkoonsa kuivunut hämähäkki kohtaloansa… Elämä sotki itseänsä valmistuaksensa siten selviöksi.

* * * * *

Pauhu kulki äärettömyyden pimeydessä.

Pimeyden keskellä on Orvenne-niminen temppeli. Sen häikäiseviä holveja kannattaa tuhat tulipylvästä, joissa tulenliekki on kivikovaksi jähmettynyt… Niiden tulen hohde häikäisee, mutta ei hievahda… Lattia on kuukirkasta kiveä… seinät valkeana valona hehkuvaa hopeaa…

Hohde häikäisee… Tulipunaiset pylväät loistavat solakkoina… majesteetillisina… Ylpeinä kohoavat ne monissa kuvioissa ja riveissä tarjoten hartioitansa holvien kannattimiksi… Ne ylpeilevät alastomuudestansa ja taiteestansa ja katselevat kuvaisiansa hopeahohteisista seinistä…

Ja ylhäällä, häikäisevissä holveissa karkeloivat elävät tulikäärmeet… sulavina… notkeina… kauneina… Ne kiertelivät luontevasti toistensa ohi… kiemurtelivat hitaasti… muodostelivat kauneita kuvioita… hajosivat niistä verkalleen uusiksi kuvioiksi… tekivät kiehtovia liikkeitä… pysähtelivät yhtä aikaa, kuin käskystä ja alkoivat taas uuden kauniin karkelonsa, muodostellen lumoavia renkaita.

Orvenne-temppelin keskellä on petos-alttari. Sen keskellä seisoo Perkeleen kaunis Uulemo-enkeli… Hänen silmistänsä hehkuu petos ja himo… Hänen hiuksensa ovat kuin käärmeen kiehteitä… kieli on käärmeen kieli… vartalo on madon sulavuutta… sen notkeutta… viekkautta… Hipiä on käärmeen kavaluutta…

Kaulassa on hänellä koristuksena hieno kaunis iirame-niminen käärme, kiehkuraksi käännettynä… Hän on petoksen henki, aviomiehen ja -vaimon petturuuden äiti…

Hänen vierellänsä on siro pylväs… Sen ympäri on kiedottu musta eele-niminen käärme, jonka pää pistää ylös hienihkon pylväänsä päästä…

Uulemo-enkeli on kaksineuvoinen, ja molempia sukupuolia on hänessä kaksi avioparia, mies ja nainen samalla… Hän tyydyttää aviopetturuutensa himoa, pettäen toisella parilla toista paria: toisen naiseutta toisen parin miehuudella… miehuutta naiseudella… Siitä sikiää häneen aina uusi uskottomuuden henki… petturuus… aviorikoksen himo… Se henki on eele-käärmeen ravintoa… Se imee sen itseensä ruokana… ottaa lemmen-antimena… Siitä hengestä sikiää eele-käärmeen vatsassa joka hetki pienen-pieni punainen hirre-käärme… Se nousee emänsä eele-käärmeen avonaisesta suusta, kuin punerva savu tulesta, kauniisti kiepahtaen… Hirre-käärmeet häviävät maailmalle, kulkien salaisia teitä… mataen näkymättöminä… kieppuen huomaamattomina… etsien aviovaimon ja aviomiehen kantapäätä… Ne pistävät niin, ettei pistetty kipua tunne, vaan tuntee Uulemon hengen heräävän… sen uskottomuuden… sen petturuuden tarttuvan, kuin lemmen tyttöön, rakkauden poikaan… Siitä saavat alkunsa kaikki aviorikokset… petokset… uskottomuudet… Ketä on hirre-käärme pistänyt kantapäähän, ne ottaa Herve-enkeli hoteisiinsa… Hän vie ne veneessänsä Harhasaaren rannikolle, Ooti ja Iila soutajina, tai joutsen venettä vetämässä… ja aare-lintu lähettyvillä, nokassa Tuulan aistipunakukan kaunis lehti…

Niin syntyvät aviorikokset… uskottomuudet… haureus ja petturuus… Ketä on kerran hirre puraissut, hän ei etsi haavalle muuta apua, kuin aistipunakukan lehden… ei mene muun lääkärin luo, kuin sen, jonka syliin hänet Herve vie, Iilalla ja Ootilla soudattaen…

Viima kävi Orvenne-temppelin läpi ja alttarille hulmahti majesteetillinen Perkele, tulivaippa huolettomasti hartioille heitettynä. Hänen edessänsä, alttarin edessä, makasi veripunaisella alustalla suuri musta jättiläiskäärme, taiteelliseksi kiemuraksi kääriytyneenä ja viisailla silmillänsä herransa eleitä seuraten. Se lepäsi rauhallisena, liikkumattomana, ijankaikkisen alamaisuuden vertauskuvana, päässä pieni hohtava tulikruunu.

Perkele antoi vihjauksen ja kohta ilmestyi temppeli täyteen hänen enkeleitänsä. Ihastuneena hohteen ja häikäisevän valon kirkastamana puhui Perkele:

— "Nyt on Jehova katsonut leppyisämmästi Aabeliin… Mutta Harhamaan Hän ei ole leppyisästi katsonut…"

Ja Uulemon puoleen kääntyen lisäsi hän:

— "Sinun henkesi, Uulemo, elää. Sinun siittämäsi hirre-käärmeet etsivät aina oikean kantapään…"

— "Ja jokaiseen ihmisen kantapäähän pistetty pisto haavoittaa vihollisesi Jehovan kantapään", — lisäsi Paholainen… Perkele leimusi ilosta ja jatkoi:

— "Harhama on oikealla polulla… Nainen on tehnyt tehtävänsä…"

— "Siis on sisar Aabelille menossa?" — kysyi rampa Kehno. Perkele riemuitsi edelleen:

— "Se on enemmänkin kuin menossa… Aabeliin katsoi Jehova leppyisämmin arkailemalla sitä… Hän tahtoi palvella kahta herraa yhtä aikaa…"

— "Ja yhdellä sisarella… Se Ahne!" — keskeyttivät palvelijat. Perkele riemastui yhä ja jatkoi:

— "Niin. Hän tahtoi yhdellä sisarella suositella molemmat veljet ja siksi ei saanut kumpaakaan… Hän sai tyytyä sisareen, johon jäi Hänen väärä henkensä ihmiskunnan turmiollisen hapatuksen siemeneksi… Nyt on Hän viisastunut… Hän on katsonut kursailematta Velikodushofiin lempeästi ja antanut hänen saada vaimon aikanansa… Harhama läkähtyy nyt elämänsä uhrisavuun… Hän vihaa…"

— "Sinun valtakuntasi portit aukenevat päivä päivältä. Sinun kunniasi ja viisautesi kirkastuvat aikakaudesta aikakauteen", — ylistivät ihastuneet palvelijat.

Perkele jatkoi selitystänsä:

— "Harhaman Kainin-iskuun ei ole enää kuin vaaksa…"

— "Ja sinä lyhennät sen vaaksankin olemattomaksi", — todisti Piru.

— "Ja jokainen Kainin-isku on sinun valtakuntasi ja valtasi perustukseksi laskettu kivi, sillä se on Jehovan kasvoja vastaan lyöty isku", — lisäsi kuudes pääenkeli, Paholainen. Perkele jatkoi:

— "Minä olen aseen sitä varten hänen käteensä säästänyt… Minä olen Harhaman aseen tehnyt taikakaluksi, josta hän ei ole uskaltanut luopua ja jota hän ei ole rohjennut tarkastaakaan. Minä olen salaisuutena siinä aseessa asunut. Ja nyt on se valmis… Minä olen myös Aabelin valinnut, johon Jehovan täytyi lempeämmästi katsoa… Hänen täytyi…"

Enkelit riemastuivat nähdessänsä herransa voiman ja veisasivat:

"Sinua kaikki kumartavat. Sinua kaikki tottelee. Kaikki sua kiertää, kaartaa, mutta turhaan: aina saartaa heitä sinun paulas suuri. Olet kaiken alkujuuri. Sinä kerran maat ja taivaat kunniasi tieltä raivaat."

Perkele käveli ja hulmahteli loistonsa häikäisevässä hohteessa ja ylpeili:

— "Jehova on taas sortuva omiin töihinsä… Minä osotin vaimolle Velikodushofia ja kuiskasin hänen sydämessänsä: 'Katso! Hän on kaunis muodoltansa'…"

— "Ja vaimo näki taas että se oli ihana nähdä", — huomautti Horna.

— "Niin",— jatkoi Perkele — "Jehova on pannut hyvän- ja pahantiedonpuuhun liian kauniit omenat ja siihen tutkaimeen on Hän alati polkeva kantapäänsä…"

— "Ja jos ne omenat ovatkin sisältä mätää, niin me, sinun palvelijasi, kiilloitamme niiden kuoren", — keskeyttivät enkelit.

Perkele käveli ylpeänä alttarilla. Hieman mietittyänsä lausui hän itsetietoisena:

— "Koko maailma on oleva kerran minulle alamainen. Jehova on makaava minun jalkojeni juuressa juuri tuommoisena kuuliaisena käärmekiehkurana, kuin on tuo minun edessäni. Te saatte nähdä minun voimani salaisuudet…"

Hän viittasi kädellänsä. Nähtäväksi avautui silloin alkuajan monivärinen luonnonkuva. Metsä hohti kypsimmillänsä. Se uhkui elinvoimaa ja kauneutta, kuin vaimoksi puhennut nainen uuden äitiytensä alkua odotellessa, miehellensä hymyillessä. Se seisoi kypsyvät hedelmät helyinä, kukat koristeina ja harsoina väriviheriä. Lintu loisti kukkana joka oksalla ja joka lehdellä kisaili valo varjon keralla.

Puiden suojassa oli Kainin maja. Se oli kuin viheriöistä köynnöksistä palmikoitu, kukilla kylvetty pesä. Majan edustalla oli lammikko, jossa joutsen ui sorsaparven saattelemana laulellen hautovalle emolle. Oikealla puolen kohosi Himalajan ylpeä huippu, valkea lumikruunu päässä, pujottautuen taivaan tumman rajoille. Pensaan juurelta näkyi kätkössä makaava musta käärme, joka viisailla silmillänsä katseli nuorta vaimoa.

Mutta majan edustalla leikkivät Kainin lapset: kaksi poikaa ja kaksi tytärtä… Kainin lempeän vaimon viimesyntynyttänsä soudatellessa. Hän soudatteli ja lauloi:

"Tuuti, tuuti, Kainin lasta! Tuuti onnetonta! Turhaan etsit maailmasta päivää tuskatonta. Miss' on kukka, siellä myöskin kaiho, kuolo päiväs, yöskin sua vaanii, odottaa. Tuuti Kainin lasta, aa! Kuule kuolon kellot soi!

Eikä auringosta, kuusta enää valo varjoton sulle vuoda. Murhapuusta kätkyesi tehty on. Suotta itket, ei se auta: kehtos' on jo ruumislauta. Murhapuulla matkaan lähdet, sillä lepäät, konsa tähdet sulta kuolo sammuttaa."

Kaksi lapsista, poika ja tyttö, katselivat Kainia, joka jousi kädessä pyrki Himalajan huipulle. Toiset kaksi kuuntelivat äitinsä surullista laulua. Äiti laulaa edelleen:

"Kasva, kukka, Jehovalle kasva Kainin lapsi! Jos Hän leppyy rikkojalle, eipä silloin hapsi kutreistasi eikä haitu kuolon viikatteella taitu. Tuuti Kainin lasta, aa!

Tuuti, tuuti! Musta murha isän kumppalina käy! Uhrit… kaikki on nyt turha. Niinkuin varjo, jot' ei näy, kulkee aina vierelläsi suuren Jehovasi käsi. Nuku, Kainin lapsi."

Kehdossa makaava lapsi katseli ihmeissänsä äitiänsä. Äiti tuli yhä surullisemmaksi ja lauloi:

"Katsot ihmeissäsi, rukka. Kuule, miss' on tuskan syy: Elämä on kaunis kukka, jossa vaanii musta kyy. Yhdessä ne: kyy ja kukka vanhempasi, lapsi rukka, harhateille veivät, tuu!"

Yhä miettivämpänä katseli kehdossa makaava äitiänsä. Toisista seurasi kaksi edelleenkin isänsä toimia, toiset kaksi istuivat äitinsä edessä, katsellen hänen surullisia silmiänsä. Äiti jatkoi:

"Kukka oli liian armas, liian viisas musta kyy. Siksi on nyt mieti karvas, siinä kyynelien syy… Älä ihmettele sitä Vielä itse tunnet mitä kyy ja kukka sulle voi…"

Hän keskeytti laulunsa… Hän muisti lempeää Aabelia… Hän muisti sen uhrin… Hän muisteli sen kauniita silmiä… Hän muisteli elämänkukkaa… Hän muisteli sitä ja näki siitä matelevan mustan käärmeen, muodostuen Aabelin vuotavasta verestä… Hän muisteli paljoa ja jatkoi:

Oli armas aika silloin, huilu lempeästi soi; onni, lempi, aamuin illoin kaikki polut hopeoi. Rauhallisna uhri paloi. Taivas siunausta valoi… Kuule kummaa kertomaa:

Silloin taittui huilunsoitto… onni loppui ijäkseen. Kyyn ja elonkukan voitto lemmen veivät lunnaikseen… Siitä päivin rakkautta ei voi, eikä puhtautta maailmassa olla, ei…

Kuule: Silloin mull' ei varaa ollut enää valintaan… Siksi itkeksin nyt salaa… Kainin pakko-vaimo vaan olen onneton. Ja siksi petokseksi, kyyneliksi rakkaus on muuttunut…"

Lapsi hymyili kehdossa… Kainin vaimo katseli hymyä mieli katkerana… Hän muisti, kuinka hänen omista hymyilyistänsä oli puhennut kuihtumaton kukka: elämäntuska… Sitä muistellen hän lauloi katkerana:

"Älä hymyele!… Kuule, kuink' on suuri tuskan syy: Äidin rinnasta jo sulle vuotaa petturuus ja kyy, sekä tuska perinnöksi… Maailmassa nyt ei siksi rakkautta koskaan näy…"

Laulu loppui, lapsi hymyili ja käärme katseli pensaasta… Kain oli tullut vuorelta väsyneenä, synkkänä ja istahti, pannen jousen vierellensä. Hän oli kuullut laulun, ja hänen muotonsa muuttui… Hän näki Aabelin varjon… Se veti hänen jalkoihinsa mustia sukkia. Hän katsahti vaimoonsa. Molempien silmäykset tapasivat toisensa ja painuivat sitten alas… Perkele puhui ylpeänä:

— "Katsokaa! Jehova sai pelastetuksi itsellensä naisen, jossa oli Hänen henkensä. Hän luuli silloin voittaneensa, mutta Hän pelastikin naisensa minulle… Ihmiskunta on taas kahtia ja se riittää. Toinen tuhotkoon toisen osan!…"

— "Sinun osasi on tuhoava Jehovan osan. Kain oli sinun osasi ja Aabel sortui", — vakuuttivat enkelit. Perkele selitti edelleen:

"Ensimäinen pakkoavio on syntynyt minun toimestani. Se oli minun pistoni Jehovan kantapäähän. Sillä on jo Kainin aikana jaettu ihmiskunta uudestaan kahtia: mieheen ja naiseen, jotka toisiansa pettävät vihollisina. Minun aseinani on vuoroon toinen, vuoroon toinen. Vaimosta on mennyt toiseen puoleen ihmiskuntaa perintönä Jehovan henki, mutta Kainista on periytynyt minun henkeni ja" — Perkele alensi äänensä kavalaksi — "naisen pakkoaviossa herännyt petturuus on kulkeva perinnöllisyytenä koko ihmiskunnassa, sekä miehissä että naisissa…"

Enkelit ylistivät taas Perkeleen viisautta ja voimaa. Mutta käärme makasi rauhallisena kiemurana todistaen hänen valtaansa. Perkele kerskui suurena, vallan pilvien hänen ympärillänsä häilyessä:

— "Pelastaessansa naisen, on Jehova pelastanut valtansa turvaksi kantapäänsä heikoimman kohdan… Aviopetturuus on minun viisaudestani syntynyt ja siihen on Jehova kantapäänsä astuva…"

Yhä istui Kain synkkänä ja vaimo vaikeni. Kain katseli leikkiviä lapsiansa. Hän huomasi, että kaksi niistä oli hänen näköisiänsä. Hän otti ne syliinsä ja suuteli niitä palavasti… Vaimo huokasi…

Äänettömyys jatkui. Kain synkkeni ja tunsi jaloissansa mustat sukat. "Se on Jehovan kirousta", ajatteli hän synkkänä, katsahtaen Himalajan huipulle, jossa Jehova asui. Hänen silmissänsä leimusi katkera viha. Perkele ilkkui:

— "Katsokaa, miten puhtaana minun henkeni elää Kainissa. Hän vihaa… Mikä puhdas ja suuri tunne se on!… Jehovan henki, rakkaus, etsii palkintoa… Se tavottelee sen suosiota, jota rakastaa, mutta viha… miten moni on sen valtaamana astunut turmioon, vankeuteen, hirsipuuhun, häpeään!… Kuka niistä, jotka tappavat, toivoo palkkiota?"

— "Sinun henkesi on suurin kaikista", — vakuutti Hiisi.

— "Harhama", — jatkoi Perkele — "kulkee Kainin suuria polkuja. Hän vihaa… Hän valmistautuu ja Jehovan pelastama vaimo on hänet herättänyt minut tuntemaan, huomaamaan minun henkeni suloisuuden. Hän on nyt lyövä kaksi iskua: Kainin-iskun ja sen suuremman: teoksensa…"

Ylistyslaulu pauhasi taas kierrellen ihanan temppelin sadoissa holveissa. Kain oli noussut synkkänä, vihaisena, ottanut aseensa ja lähtenyt kiipeämään Himalajan huipulle, vihollistansa Jehovaa etsimään. Perkele katseli palvelijoinensa hänen nousuansa ja lausui:

— "Ah, te ihmistoukat! Te olette itse nousevinanne Jehovaa vastaan, ettekä tiedä että olette ainoastaan minun käskystäni Jehovan mätänevässä kantapäässä kihiseviä toukkia…"

Pauhuna kierteli taas ylistyslaulu. Perkeleen jokainen jäsen oli voimaa, hänen kädenliikkeensä oli valtikan välähdystä ja silmänräpäykset kirkkaita salamoita.

Enkeli Iiranto ilmestyi silloin hänen eteensä, elävällä tulikäärmeellä seppelöitynä ja odotti herransa käskyä. Perkele antoi hänelle neuvoja, puhuen:

— "Olen antanut sinulle anteeksi, koska tiesin, että vika ei ole sinussa… Jehovan hengen saasta on syöpynyt Harhaman sieluun epäilyksenä, sairautena ja siksi on hän vaikea… Hänen typerä ihmis-inhonsa oli tielläni…"

— "Puhalla sinä, herra, se hänestä pois tomuna!" — tarttui Iiranto.

Perkeleestä puhkesivat ylpeyden tuoksuavimmat kukat. Hän lausui:

— "Jehovan henki on häviävä itsestänsä, sillä se on vääryys…"

Hän käveli leimuavana tulena ja jatkoi Iirannolle:

— "Jos Harhama nyt vielä peräytyi, niin tapahtui se, että isku olisi suurempi… Anna Jehovan katsoa vielä lempeämmästi Aabeliin, Velikodushofiin!… Anna hänen katsoa siihen niin lempeästi, että Harhamasta tuntuu oma uhrinsa läkähdyttävältä häkäsavulta!…"

— "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun nautintoni", — vakuutti Iiranto.

Perkeleen katseessa kieppuivat kavaluuden käärmeet, kun hän jatkoi:

— "Harhama on Hiiden myllyssä hiukan pilautanut… mennyt liiaksi kauvas… Hän katselee jo naisen lihaa, kuin puntarilla ostaja… Siinä on vaikeus… Hevos- ja naishuijarissa on vaikea saada kasvamaan musta kukka… Kumpikin katsoo vaan huijattavansa tavaran hampaista niiden ikää ja sitten: antaa mennä! Hän on miesportto… Lisäksi tulee hänen hullu ylpeytensä, jonka tähden häntä on vaikea saada enää eukon pauloihin niin, että siitä voisi puheta musta kukka, joka nostaisi hänet Aabelia vastaan… Tähänkin eukkopaulaan hänet oli saatava hulluuntumaan teoksensa kautta…"

Perkele muutti äänensä matelevaksi käärmeeksi, koko olemuksen kavaluudeksi ja lopetti:

— "Anna siis Jehovan katsoa samalla eukolla uudestaan Aabelin päälle ja entistään lempeämmin!…"

Ukkosen pauhuna räjähti silloin enkelien riemulaulu, jolla he ylistivät Perkeleen kavaluutta. Palavat tulikielet ilmestyivät kruunuksi Perkeleen pään päälle ja hänen ympärillänsä hehkui kipinäkirkas jumaluuden sädekehä. Valtikka tarjoutui hänen käteensä ja hänen ohimoltansa hyväilivät verenväriset tuoksut. Enkelijoukkonsa puoleen kääntyen lausui hän käskevästi:

— "Te kaikki, vartioikaa Harhamaa! Kullatkaa hänelle kaikki Jehovan kielletynpuun hedelmät! Ripustakaa sen oksat täyteen maineenseppeleitä!… Valelkaa murha semmoisella hohteella, että hän näkee miten ihana se on ja suloinen antamaan tyydytystä!"

— "Sinun henkesi on hohtava houkuttelevana elämän jokaisessa omenassa", — vannoivat palvelijat.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyivät tuliset seppeleet enkelien päähän. Etäältä kuului hekumallinen soitto. Lihan jäntereet väsyivät… raukesivat… etsivät lepoa… lemmenkukat puhkesivat ja enkelit alkoivat tanssia rakkauden tanssia laulaen:

"Nyt uinahtaa saa riutunut kukassa lemmen hetkisen… Saa huuli huulta maistaa… Nyt kukkainen saa armastaa, värinsä hellät lahjottaa, ja ostaa niillä onnen ja suutelon. Kuin pikkulintu varvukseen saa hempi hemmen ottaa ja väsyneenä uinahtaa sen suudelmiin. Nyt tanssikaa ja suudelkaa… On voitto meidän herran…"

Kaikki nukahti lemmen oksalle. Perkele haihtui ylpeytensä äärettömyydeksi.

Laulu, joka laulettiin runonlomassa.

Elämä on poroksi polttavaa vihaa…

Talven ensi lumet valkaisivat maita.

Elämän kulkuset soivat heleämpinä. Koko elämä helisi jo kylmän kourissa. Se pukeutui talvikirkkaaseen huntuun, pukeutui morsiameksi, vietti ikuisia häitänsä haudaten entisiään… karkeloiden nykyisten kanssa… mairitellen tulevia sulhojansa…

Elämän häät eivät koskaan lopu. Se hautaa häissänsä, se viettää häitä haudalla… Se kosii ja kihlaa yksin, se valmistelee samalla ruumislaudalla vuoteita toisille… Se jakelee elämän ja kuoleman suuteloita samaan aikaan…

Ja elämän häähuoneena avautui äärettömyyden suuri sali. Lukemattomat miljaardit maailmat kihisivät siinä häviävinä toukkina, syöden kaikki ja itse valmistuen kaikkeuden ruuaksi.

Rouva Esempio ja Harhama istuivat Pietarissa eräässä pienessä huoneessa kahden kesken. Tuntui kuin olisi huoneessa ollut joku ilkeä, ilettävä, limainen matelija, joka oli kaikkialla, eikä missään… Se oli entinen yhdys-elämä… Harhama, jossa nyt taas kyti elämän kysymys uudessa, tuskallisessa muodossa, huomasi sen matelijan lakkaamatta. Ja silloin nousi hänessä raskas, synkkä kysymys. Hän kysyi:

— "Minähän olen noussut elämää puhdistamaan, pesemään sitä ja parantamaan, ja tämmöiseksikö olen sen puhdistanut… likaiseksi matelijaksi?…"

Hän vaipui istumaan, sanattomana, mieli yösydäntä synkempänä… Oman syyllisyyden tunne oli hänelle aivan ventovieras nytkin… Hän yritti lohdutella itseänsä sillä, että hän muka ei ollut sitä liannut, mutta elämän inhottava matelija ei siitä lohdutuksesta puhdistunut… Katkerana mietti hän taas:

— "Eipä se siitä näy paremmaksi enää tulevan eikä puhdistuvan, kuka sen on liannut…"

Hän nousi ylös, käveli kauvan edestakaisin, kasvolihaksien vavahdellessa. Rouva Esempio istui nojatuolissa, kasvot punaisiksi turtuneina ja silmän-alus kosteana…

Viimein istahti Harhama, otti valmiiksi kirjoitetun paperin ja puhui raukeana:

— "Olen vieraan omaisuuden asettanut nimellesi siltä varalta, että kuolisin, tai jotain odottamatonta tapahtuisi… Ehkä tahdot allekirjoittaa tämän paperin, jossa luovut siitä omaisuudesta… Sillä luultavasti ne kolikot nyt toki sormiasi polttaisivat… vaikkapa niissä olisi paksukin nahka… tai rukkaset kädessäsi…"

Rouva Esempio mietti jotain. Hän ei tiennyt sanotusta Zaikon jättämästä omaisuudesta mitään, sillä Harhama oli sen olemassaolon salannut turvataksensa sen tuhlaukselta, joka oli rouva Esempion pieni heikkous…

Molemmat istuivat taas ääneti, elämänsä matelijan kaikkialla kiemurrellessa. Viimein kysyi rouva Esempio omaisuuden suuruutta neljällä sanalla:

— "Kuinka suuri se on?…"

— "Eihän se tähän kuulu", — vastasi Harhama lyhyesti. Pitkän, uuden vaiti-olon lopetti vihdoin rouva Esempio lausuen raukeasti:

— "Voinhan minä sen kirjoittaa…"

Ja kun paperi oli allekirjoitettu tuntui Harhamasta kuin olisi hänellä sanottavana jotain muutakin, jota hän ei muistanut, tai tajunnut, tai epäili sitä puhua, pelkäsi siihen koskea. Se "muu" oli se matelija, se puhdistaessa tahrattu elämä, joka nyt luikahteli joka paikassa.

Hän nousi ylös ja käveli tuntikauden edestakaisin mitään puhumatta ja mitään selvästi tajuamatta. Tärisyttävät hermokohtaukset juoksivat tuontuostakin hänen ruumiinsa läpi. Rouva Esempio istui sanattomana, vilaisten silloin tällöin Harhamaan.

— "Miksi minua maailma näin murjoo?"—lausui viimein rouva Esempio.

Ja ikäänkuin olisi joku johtanut ajatukset toisaalle alkoi Harhama miettiä sitä ajatuksetonta kysymystä: "Miksi maailma niin murjoo?"

Hän mietti ja käveli tunnin toisensa perästä. Lyhyt päivä oli jo loppunut, mutta yhä käveli hän tuskaisena ja mietti ja sotkeutui johonkin aivan muka näkyvään verkkoon.

Viimein oli jotenkin kosketettu siihen limaiseen, elettyyn elämään.

— "Majuri Velikodushofhan se oli kaikkeen syypää… Hän lupasi minulle linnat laittaa ja miljoonat lahjottaa", — lausui rouva Esempio.

Viha ja kosto ja häpeä ja kaikki riehahtivat Harhamassa yhdeksi ainoaksi epäselvyydeksi. Aistillisuuden ilkeä lemu tunki häneen. Katkerana virkkoi hän puoli-ääneen:

— "Mhyh!… Käärme petti minut ja minä söin…"

Ja taas käveli hän synkkänä, mieli katkerana sappena. Hän käveli kauvan ja sanattomana. Käärmeestä johtuivat hänen ajatuksensa taas elämänkysymyksen tutkimattomiin syihin ja ongelmoihin ja koko elämä alkoi silloin kiemurrella hänen edessänsä käärmeenä, joka hävisi kaikkialta ollaksensa taas joka paikassa näkyvissä. Viimein lausui rouva Esempio arkaillen:

— "Minä onneton vielä satuin olemaan rouva Volkofille maksava, eikä sattunut rahoja, niin silloin se tuli… Velikodushof… ja työnsi viisisataruplaisen kouraan ja sanoi: 'Menkää herrantähden maksamaan sille'…"

Kauvan mietittyänsä lausui siihen Harhama:

— "Siitäkö sinun piti sitten unohtaa ja myydä kaikki… kunniakin?…"

— "Niin… olihan siinä paljon muutakin… Hän puhui sitä ja sitä… Sanoi että hänen tunteensa eivät ole markkinatavaraa… Ja sanoi olevansa niin suuri kirjallisuuden tuntija… Strindberg-tutkija… Mehän luimme paljon yhdessä", — lopetti Esempio, hetken välillä vaiettuansa ja tarkastettuansa Harhamaa.

— "Siis Kreutzer-sonaatti!" — mietti Harhama ja muisti sen majuri Velikodushofin kirjan, jonka hän oli tavannut Narvassa Luostarihuvilan pöydällä. Ja taas ja taas hän käveli. Hän ei kysynyt mitään omalta itseltänsä. Hän ei kysynyt: "onko minussa syytä?" ei kysynyt: "olivatko käteni puhtaat, kun ryhdyin niillä pesemään?" Hän etsi taas elämän käärmettä, maailmaa joka murjoi, majuri Velikodushofia ja kaikkea joka livahti käärmeenä pakoon… Pitkän ajan käveltyänsä istahti hän ja kysyi raskaalla äänellä:

— "Etkö sinä sitte voinut hänen nerostansa ja suuruudestansa ja seurastansa nauttia, laskeutumatta ensin likaan?… Ja liattavaksi", — lisäsi hän nousten vastausta odottamatta istualtaan…

Rouva Esempio oli vaiti. Elämän ratkaisemattomat kysymykset matelivat taas rauhassa mustina matoina. Kysymys, miksi eivät mies ja vaimo voi nauttia toistensa hengistä, ilman aistillisuuden tuoksua, häilähteli sotkeutumana. Kauvan mietittyänsä vastasi rouva Esempio:

— "Olenko minä sitten saastaiseksi tullut, jos minä en tee rikosta hengelläni?"

Harhama alkoi taas laskea elämänkysymystä. Loolja ja moni muu muistui mieleen. Eikä hän voinut yhteenkään kysymykseen vastata muulla, kuin toisella kysymyksellä.

— "Niin, niin!… Missä siinä alkaa lika ja saasta ja missä puhtaus?" — huokasi hän ja kaikki se näytti lialta ja ravalta.

Kaiken sekasorron keskeltä, kaiken raunioista ja liasta nousi vielä hänen elämänsä sisältö: hänen teoksensa. Kaikki maailman tuliset raudat polttivat häntä silloin. Hän tahtoi sen pelastaa vielä, mutta hätäytyi, kun ei tiennyt miten voisi sen tehdä, joutui saamattomaksi, neuvottomaksi ja oli hädissänsä valmis tarttumaan vaikka mihin olenkorteen.

Hän käveli ja värisi ja mietti.

— "Jolle paljon anteeksi annetaan hän paljon rakastaa", — mietti hän taas. Elämän verkkokäpy kutoi uutta verkkoa hänen ympärillänsä. Talvi-ilta muuttui jo yöksi. Kysymykset lakkasivat lopulta kokonaan. Ne väsyivät turhaan vastausta odottaessaan ja ikäänkuin nukkuivat välinpitämättöminä. Ja samaten nukkui koko elämä.

Mutta epätoivo ja tuska paloivat nukkuvan huoneessa. Elämä oli sittenkin viimeinen maailmassa. Ajatus että täytyi se nyt haudata, täytti kauhulla koko Harhaman olemuksen. Maineen seppeleet ja Korpikosken linnat vaipuivat maan alle hänen teoksensa kanssa ja hän uskoi, että se teos riippui kokonansa nyt tästä hetkestä ja rouva Esempiosta.

Kun yö läheni, oli sovinto syntynyt sanoitta. Rouva Esempio puhui:

— "Kun nyt antaisit minulle rahoja, että pääsisin rauhottumaan ja pois Velikodushofin lähettyviltä… Tahtoisin matkustaa Odessaan… Puhuisin siellä mieheni sisarelle ja peittäisin koko asian, kun olet hänelle kirjoittanut… Sillä mitä maailman tarvitsee sitä tietää ja miksi Armiiran pitää kärsiä?…"

Harhama täytti pyynnön. Lopulta hän aivan vaati, että rouva Esempio matkustaisi pois. Siinä ilmeni taas hänen alhaisuutensa ja raukkamaisuutensa: Hän tahtoi siten peittää häpeänsä ja omat jälkensä.

Kun hän oli antanut mukanansa olevat rahat, lausui rouva Esempio:

— "Enhän minä näillä mihin pääse… Armiira on puutteessa ja hänelle täytyy osa jättää…"

Harhama nouti ne rahat, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle ja jätti ne teoksensa toisen jumaluuden esikuvalle matkarahoiksi…

Tuntia myöhemmin, kun hän saattoi rouva Esempiota junalle ja istui junan lähtöä odottaessansa hänen kanssansa rautatien vaunussa, tuli rouva Esempio kertoneeksi jonkun yksityiskohdan äskeisestä tapahtumasta lausuen muun muassa:

— "Hän tuli minun jälestäni Viipuria ja Pietaria myöten…"

Mustat kukat puhkesivat. Sanomaton inho sävähti silloin Harhaman olemuksen läpi. Oli, kuin olisi maailman kaikki likaiset märät vaatteet viskottu hänen hartioillensa. Hän nousi ylös ja yritti poistua. Rouva Esempio hätääntyi, purskahti raivoisaan itkuun, vapisi ja rukoili:

— "Älä jätä nyt minua näin, sillä silloin minä sorrun!…"

Juna vihelsi. Oli enää muutamia sekunteja jälellä. Harhama vapisi päätöstä valitessansa. Viimein puristi hän rouva Esempion kättä, ja lausui liikkeellä olevasta junasta pois kiirehtien:

— "Hyvä on… Minä en jätä sinua minkään uhalla…"

Hän tuli asuntoonsa, istui kauvan synkkänä. Sitten laski hän ne markat jotka oli jälelle jäänyt. Sitä tehdessään muisti hän rouva Esempion toisen luokan ulkomaamatkan piletin ja hänessä nousi katkera kysymys:

— "Olenko minä, rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle, koonnut ja säästänyt kultaa teokseni toisen jumaluuden esikuvan: maailmankurjuuden valmistajan matkarahoiksi?…"

Hän vaipui kokoon elämänkysymyksen yhä tiheämmäksi verkoksi kutoutuessa.

* * * * *

Hän ei kysellyt itseltänsä oliko tehnyt oikean vaiko väärän päätöksen. Hän jännitti kaikki voimansa sen toteuttamiseksi. Hän oli, kuin mies, joka on elämän suuresta tulipalosta pelastanut parhaansa: ainoan lapsensa, tulevaisuuden toivon ja elämän sisällön. Hän oli pelastanut teoksensa. Raunioiden vielä savutessa iloitsi hän sen pelastumisesta, Tulikielekkeiden leimahdellessa elämän tuhkaläjästä, ihaili hän pelastettua aarrettansa ja unohti tulipalon ja kaikki mitä oli ollut.

Matkalta kirjoitti rouva Esempio hänelle muun ohessa:

'Rakas!

Nyt minä vasta huomaan mitä olen Sinulle tehnyt, mutta siksipä onkin kaikki toivo kadonnut. Rukoilen Sinua, anna minulle anteeksi.

Hirveän vaikea minun on olla. Olet ollut niin hieno ja hyvä, nytkin vielä, jota en ansaitse. Ja sitten olet kärsinyt tähteni niin paljon. Olet mennyt niin huonon näköiseksi. Kyllä olen ollut hirveä ja kiittämätön. En minä uskalla toivoa enää mitään jalomielisyyttä Sinulta, en vähääkään. Tee nyt kanssani niinkuin tahdot. Eihän minulla ole ketään ihmistä maailmassa, sen tiedät.

Ja mahdoton on ajatella Sinun puoleltasi niin suurta rakkautta, että se kestäisi kaiken tämän, epäsuoruutenikin, sillä en ole ollut rehellinen… Ja sitten sen piti vielä tapahtua niin ettei ollut tyhjää huonetta välissä… Minä olin kahden yhtäaikaa.

Kyllä minä olen syyllinen, minä yksin. En minä uskalla toivoa, että tulisi vielä hyvä.

Mutta ole minulle hyvä, ole pikku Ritvan tähden. — Ei hän kosta minulle. Kyllä minä häntä rakastin ja surin jopa kärsinkin hänen tähtensä Korpelassa. Ja jos minä en pitänyt häntä luonani, niin olihan hänellä hyvä muuallakin.

Niistä rahoista, jotka annoit, annoin Eevalle talousrahoja, kun ei kotona ollut mitään ja kengätkin oli saatava Armiiralle, samoin itselleni. Ole hyvä ja lähetä minulle lisää. Elä anna minkään itseesi vaikuttaa. Minä olen onneton. Kaikki ihmiset kääntävät minulle nyt selkänsä ja sinä tiedät kuka on syyllinen. Mutta kyllä minä tyydyn kaikkeen. Tee kanssani mitä tahdot, Sinun hyvyytesi kokonaan murtaa minut!

Syleilen Sinua.

Helga.

P. S. Tule sitten minua vastaan Pietariin. Kun saan rahat tulen heti sinne.'

Tämä kirje oli Harhamalle aurinko, joka nousi keskellä sydän-öistä pimeyttä, levittäen kelmeää valoa elämän synkkyyteen. Se valo ei kirkastunut päiväksi. Se näytti joltain uuden elämän kaamealta, mutta puhtaalta valolta. Raamatussa oli häntä aina viehättänyt, paitsi Jobin kirjaa, kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, josta hän oli usein puhunut rouva Esempiolle ja lausunut, että jos hän kerran näkisi hänet semmoisena kuin oli syntinen vaimo niin olisi hänen ilonsa rajaton, Hän näkisi hänet silloin puhtaana kuin lapsen aistillisuuden yläpuolelle kohonneena, kuin Nikolain morsiamen Kaatjan.

Silloin alkoi Harhama sairaloisesti kohottautua inhimillisille narrinrappusille: Hän kuvitteli olevansa se, jonka edessä syntinen vaimo sortuu, hajoaa, vuotaa kyyneleiksi, odottaa anteeksiantamusta ja sen saatuansa nousee ylös uutena ihmisenä, puhdistuneena ja rauhottuneena. Hän nautti Jeesuksen olemuksen vallasta, Hänen olemuksestansa. Hän kuvitteli ja uskoi saaneensa nyt Jeesuksen jumalallisen jalouden ja löytäneensä tilaisuuden käyttää sitä valtaa ja jumalallista jaloutta: anteeksi antamusta…

Hän luki kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan. Hän tahtoi kaikilla sielunsa voimilla antaa anteeksi, olla suuri, jalo, jumalallinen. Hän nautti siitä onnesta.

* * * * *

Nuotiotulet loimottivat Pietarin kaduilla.

Oli Pietarin omituinen, kirpelevä pakkaspäivä. Ilma oli lyijysinervä ja sen läpi tunkivat ikäänkuin sammumaisillansa olevan, punertavan auringon säteet pistelevinä, neulaterävinä, kuin harmaan savupilven läpi pujottautuen.

Harhama oli, saatuansa rouva Esempiolta uudistetun pyynnön sähkösanomalla, tullut häntä vastaan ja odotteli hänen tuloansa.

Päivä kului, mutta rouva Esempio ei palannut. Toinen päivä tuli pakkasinensa ja Harhama sai odotettavaltansa pyynnön lähettää rahoja lisää.

Tuli kolmas päivä ja neljäs. Rouva Esempio ei palannut. Lähetetyt rahat eivät olleet hänelle riittäneet. Hän pyysi taas toisia. Maailmankurjuuden alttaria rakentaessa kootut rovot alkoivat loppua. Harhama turvautui jo niihin Zaikon jättämiin rahoihin, joista puhuessaan hän oli Anna Pawlownalle näyttänyt käsivarsiansa, kerskaten, että ne olivat ainoat, joita hän tarvitsee ja jotka riittävät… Kun hän nyt ensi kertaa nosti pienen summan niiden korkoja, muisti hän sanansa. Hän katseli silloin heikon näköisiä miltei naisen käsiä muistuttavia käsiänsä, joita rouva Esempiokin ja moni muu oli sanonut tytön käsiksi ja alkoi taas miettiä elämän-ongelmaa. Hän mietti kauvan, tuli surulliseksi ja huokasi:

— "Mikä se on joka minun käsiäni aina lyhentelee?… Mikä se on, joka ei anna niiden jatkua edes sormienpäihin asti?…"

Ja kun hän oli sitä kysynyt ja odotti vastausta, näkyi hänelle taas vastauksena elämän ammottava kita, joka tuntui yrittävän ahmata hänen teoksensa ja hänen elämänsä ja hänet itsensä sorminensa ja sormenpäinensä. Hartioille tuntui silloin nousevan raskas kumara, joka painoi, kuin vuori.

Päivä kului taas, mutta odotettavaa ei kuulunut. Joku levottomuuden ja pahojen aavistusten hämähäkki alkoi kutoa verkkoansa Harhaman ympärille. Hän takertui siihen verkkoon kokonansa, hätäytyi taas ja alkoi hätäytyneenä katsella koko elämää. Joku pahanenne kuiskutteli ja ilkkui hänelle lakkaamatta, että hän oli takertunut turman ja petoksen verkkoon. Siitä verkosta katseli hän nyt teostansakin hätääntyneen silmillä. Teos punotti nyt hänelle, kuin Pietarin pakkaspäivän savuavan näköinen aurinko: himmeän punaisena, kylmänkirpeänä sammumaisillansa olevana pyöränä, joka punottaa pakkasen lyijyharmaiden savujen takaa… Tuntui, kuin riippuisi teos ja koko elämä taas jostain suortuvasta, jota rouva Esempio piteli saksien välissä majuri Velikodushofin seisoessa hänen takanansa.

Hän käveli Pietarin katuja puolitajuttomana. Hän ei voinut taas syödä, ei nukkua ja ankarat hermokohtaukset alkoivat. Aika tuntui kulkevan hitaasti, kuin ruumissaatto. Hän yritteli huumata itseänsä oluella, meni olutmyymälöihin, toivoen ajan siellä kuluvan nopeammasti. Mutta tuskin oli hän siellä istahtanut, kun hänellä tuntui olevan sanomaton kiire jonnekin, ulos, tai jollekin asialle, pois vaan. Hän tuskastui tarjoojaan, joka ei kylliksi nopeasti täyttänyt käskyä, kiukustui ja lähti ulos…

Ja aivan kuin jonkun käden johtamana tuli hän harhaillessansa uudestaan ja uudestaan munkki Pietarin oven eteen, ollen hänen luokseen menossa jollekin tärkeälle asialle. Mutta kun hänen piti avata ovi, kääntyi hän taas närkästyneenä takaisin lausuen tuskastuneena:

— "Äts!" Niin teki hän ovelle monet matkat ja peräytyi aina, kuin jotain peläten, jotain häveten, jotain arkaillen… Pakkasen pihdit puristelivat kaikkea, mutta Harhama ei sitä huomannut. Hän tunsi ainoastaan elämän pihtien raudankovan puristuksen, näki sen jääkylmän kidan ahmivan hänen elämänsä rippeitä ja tyrmistyi sitä nähdessään joskus aivan turraksi. Niin tyyten oli hän itsensä pannut teokseensa, että hän sitä luodessaan oli unohtanut viime aikoina kaiken muun. Venäjänkielenkin, jota hän kirjoituksessa hallitsi paremmin kuin äidinkieltänsä, oli hän nyt kolmena vuotena niin unohtanut, että ainoastaan vaivoin tuli sillä toimeen. Niin kokonaan oli jokainen ajatus kiintynyt teokseen ja siksi oli se teos luonut hänessä hulluuden.

* * * * *

Elämä seisoi sakset kädessä leikellen poikki omia rihmojansa. Se kutoi verkkojansa oman itsensä satiiniksi. Se juoksutti rihmojansa etäisiltä keriltä, kietoi monen elämän yhdeksi ja kutoi yhden elämän monen elämästä…

Uspenskin tuomiokirkossa Moskovassa palvelivat ihmiset Jumalaa. Tuhannet olivat langenneet maahan näkymättömän käden painamina. Näkymätön veitsi oli puhkonut ihmissydämiä, repinyt rintoja, särkenyt ihmisen koko olemuksen. Se näkymätön käsi oli pidellyt puukkoansa ihmisten omalla kädellä: kunkin omalla ja toinen toisensa kädellä. Ja ne, joita se käsi oli raadellut ja repinyt, etsivät haavoillensa parannusta samalta kädeltä, jonka he uskoivat ne haavat leikelleen…

Rukoilijoiden joukossa seisoi rouva Esempio. Hän katseli maahan langenneita, särkyneitä ja revityitä rukoilijoita. Pyhä savu suitsusi, kuoripojat veisasivat ylistystä sille voimalle, joka oli repinyt ihmiset ja masentanut ne ja painanut ne eteensä polvilleen…

Kynttilät tuikkivat. Itku ja huokaukset sekaantuivat rukouksenkohinaan. Kyyneleet valuivat virtana. Elämä pusersi ihmispovesta kyyneleinä niitä kätköjä ja aarteita, joita se oli niihin koonnut. Rouva Esempio seisoi yhä ja katseli sitä…

Viimein astui hän epäröiden Neitsyt Maarian kuvan eteen, katseli sitä kuin ihmeissänsä, miettijä ajatteli jotain. Rukoukset, itku ja huokaukset kohisivat ihanan laulun säestäminä ja kyyneleet kilpailivat kirkkaudessa pyhäinkuvien ja jalokivien kanssa…

Yhä mietti rouva Esempio jotain. Viimein osti hän vahakynttilän ja pienen Neitsyt Maarian kuvan. Kuvan hän kätki povellensa ja kynttilän sytytti ja uhrasi, asettaen sen Neitsyt Maarian kuvan eteen palamaan. Hän katseli kynttiläänsä, kuin rukoillen jotain, tai kiittäin jostain… kiittäen ehkä siitä, että miesvainajansa sisaren kanssa oli asia hyvin järjestynyt: tämä ei saanut mitään tietoa. Armiiran perintö oli pelastettu… Siitäkö hän tahtoi kiittää, vai jostain muusta, sitä ei hän itsekään tajunnut… Mielikö hän rukoilla onnea Armiiralle, vai jotakin muuta armoa, ei sitäkään kukaan tiennyt…

Hän polvistui, rukoili sitä mitä toivoi, nousi ylös ja lähti ulos kirkosta.

Mutta vahakynttilä jäi palamaan. Se paloi, haihtui näkymättömäksi ja nousi korkeuteen viemään sinne rouva Esempion rukoukset ja kertomaan siellä, mitä hän toivoi ja rukoili ja mistä hän kiitti ja uhrasi…

* * * * *

Talvinen yö oli taas suistunut päivän jääkylmään kitaan. Nuotiotulien savuja tuskin erotti pakkasen huuteesta. Lyijynvärisen ilman läpi häämötti punertava auringonkehrä.

Vielä viipyi rouva Esempio. Harhama kuleksi taas katuja pitkin, kuin eloton ruumis, tai elävä muumio ja aina johtivat häntä askeleet munkki Pietarin oven eteen. Viimein, ikäänkuin päästäksensä rauhaan, teki hän päätöksensä ja astui sisälle.

Rauhan puolihämärä päivänpaiste hymyili munkki Pietarin kammiossa. Jumalankuvan edessä palavasta lampusta levisi heikko, kelmeä valo ja sen liekki heloitti rauhallisena, kuin pyhä perhonen.

Munkki Pietari istui otsa käteen nojattuna, edessä elämän ja viisauden aarrearkku: raamattu. Hän näytti väsyneeltä. Kasvot olivat hieman laihtuneet, hienontuneet ja niitä peitti rauhan ja jalouden taivaallinen ilme. Hän ei näyttänyt huomaavan Harhaman tuloa. Harhama astui hänen eteensä hieman arkaillen ja tervehti sanoilla:

— "Isä Pietari!"

Munkki nousi, tunsi Harhaman ja tapansa mukaan aikoi hänet siunata ristinmerkillä. Harhaman jokainen solu värähti. Siunaus tuntui hänestä hänen vihollisensa, Jumalan, pistolta. Ikäänkuin hätääntyneenä tarttui hän nopeasti munkki Pietarin siunaukseen nostettuun käteen, muka puristaaksensa sitä tervehdykseksi ja lausui:

— "Kiitos ystävyydestänne, isä!… En olisi kelvollinen…"

Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin äänettöminä. Harhamasta tuntui, että hetki on hänen elämänsä suurimpia. Munkki Pietari vilahti taas hänelle Jumalan lihaksitulemuksena ja oli, kuin olisi hän katsonut silmästä silmään Sitä, jota vastaan taistelu nyt riippui vieraiden saksien välissä olevasta suortuvasta, jonka katkeaminen oli ratkaiseva elämän ja kuoleman kysymyksen. Hän vavahti ensin, mutta sai sitten taas voimansa takaisin, kuten käy viime hädässä. Hän tarttui uhmaten valkoisten hevostensa ohjaksiin: "antaa mennä!"

Munkki Pietari huomasi, että hänen edessänsä on ihminen, joka on vetänyt elämänsä solmuun, jota hän itse ei osaa avata. Hän näki sen Harhaman huolellisten salailujen läpi. Lempeällä, hiukan rohkealla äänellä, alkoi hän kysellä Suomen oloista ja yhteiskunnallisista liikkeistä. Harhama selitteli niitä väsyneesti ja lausui lopussa mietteissänsä:

— "Niissäkin on niin paljon epäselvää… On niin paljon puolueita ja liikkeitä, että ei lopulta osaa niistä valita, eikä tiedä, mikä on oikea ja mikä väärä".

Munkki Pietari tarttui puheeseen ja lausui varmuudella:

— "Kaikki ne ovat oikeita. Jokainen yhteiskunnallinen liike ja puolue on aallonharja, joka on yhtä oikeutettu, kuin toinenkin aallonharja. Ne ovat Jumalan kädessä aseita, joilla Hän kasvattaa ihmiskuntaa…"

— "Onko sekin sitten oikea, joka tuo turmiota ja on väärä?" — kysyi Harhama miettivänä.

— "On", — vastasi munkki Pietari jyrkästi. "Väärätkin liikkeet ja puolueet ovat Hänen aseitansa. Sodoman ja, Gomorran hävitys oli Hänen puhdistava tulensa, samaten käärmeet korvessa. Niin on jokainen väärä puoluekin ja yhteiskunnallinen liike. Hän on meille vaan antanut vapauden, tahdommeko me kulkea onneen ja elämään vapaasta tahdosta, vaiko Hänen ruoskansa alitse. Hän Itse antaa meidän kutsua ruoskansa meitä oikealle tiellemme lyömään ja vieläpä Hän panee sen ruoskan meidän omaan käteemme."

Harhama joutui omaan maailmaansa. Hän sotkeutui ainaiseen, yhä tihenevään verkkoonsa: Jumalan olemassaolokysymyksen mietintään. Oitis alkoi hän selvitellä itseänsä pois siitä verkosta, kutomalla sitä yhä tiheämmäksi ja sotkien sitä. Hän kysyi, maahan katsoen:

— "Eikö Hän kaikkivoipana voi sitten kulettaa ihmistä oikeaa tietä myöten, ilman ruoskaa?"

— "Katso ympärillesi!" — vastasi munkki Pietari. "Eivätkö ihmiset jo nyt valita, että heillä ei ole kylliksi vapautta? Jos Hän kulettaisi heitä luoksensa orjina, karjana, etkö Sinäkin, veli, nurisisi Häntä vastaan vieläkin enemmän?"

Harhama ei voinut vastata. Hän etsi verkostansa pelastusta eräästä aseesta, jota hän oli tottunut pitämään tehokkaana todistamaan Jumalan olemassaolon olettamukseksi.

Hän oli viime vuosina katkonut epäilyjensä rihmoja Nikolain selityksellä: "Jumala Itse valitsi juutalaiset teurastamaan Hänen poikansa ja kun ne täyttivät tämän, maailman lunastukseksi pannun ehdon, rankaisi Hän heitä siitä"… Nyt tarttui Harhama siihen aseeseen ja selitti sen munkki Pietarille varmana, että hän solmiaisi tämän sanoissa ja todistaisi hänelle yhdellä ainoalla pulmallisella kysymyksellä kirkon nykyisen Jumala-käsitteen mahdottomuuden. Munkki Pietari kuunteli häntä tyynenä ja vastasi:

— "Sinä olet erehtynyt ja sotkeutunut omiin ajatuksiisi. Totuus, Jumalan viisaus, on niin yksinkertainen, että ainoastaan taitava filosofi osaa siihen sotkeutua. Minä kysyn sinulta: Eikö Jumala antanut Israelin kansalle täyttä vapautta uskoa Jeesukseen, sanokaamme uskoa, s.o. ryhtyä seuraamaan hänen oppiansa Jumalan oppina hyvällä, tai sitten nostaa itseänsä vastaan Jumalan ruoskan?"

Harhama vaikeni kauvan. Otsalle nousi syvä ryppy. Viimein kysyi hän:

— "Mutta sehän oli ennustettu… Jos juutalaiset olisivat 'hyvällä' uskoneet, eivätkö he olisi Jumalaa ennustuksinensa saattaneet häpeään… valehtelijaksi?…"

— "Veli!" — keskeytti munkki Pietari. "Kun olet joutunut verkkoon, älä sitä itse sotke, vaan selvitä!… Minä kysyn sinulta: Eikö se todista Jumalan ijankaikkista viisautta, että Hän jo maailman alusta näki, että juutalaiset, joille Hän antoi vapauden, tulevat kulkemaan ruoskan alitse, valitsevat sen tien?"

Harhama vaikeni taas. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

— "Ei Jeesuksen kuolema ollut välttämätön muun tähden, kuin sen, että ihmiset itse sen tien valitsivat. He ikäänkuin tahtoivat nähdä Hänen kuolemallansa todistavan oppinsa oikeaksi. Jumala tiesi sen ja antoi ennustaa, että niin tulevat ihmiset vapauttansa käyttämään. Ei Hänen maailmaan tulemisensakaan ollut välttämätön muun tähden, kuin sen, että ihmiset eivät tahtoneet uskoa Häneen, ennen kun näkivät Hänet ja pistivät keihäänsä Hänen kylkeensä ja sormensa keihään reikään…"

Synkät sumupilvet alkoivat nousta Harhaman ajatuksien seasta. Hän käveli äänetönnä edestakaisin, istahti sitten ja huokasi. Munkki Pietarin tuli häntä sääli. Hän lausui lempeästi:

— "Veli! Olet väsyneen näköinen. Etkö tahdo lähteä Anna Pawlownan luo lepäämään?"

Jotkut hellät, arat kielet alkoivat silloin soida Harhamassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä jotain puhuttavaa, joku paise puhkaistava ja puhdistettava. Hän mietti vastausta kauvan ja lausui lopuksi surullisena:

— "Ei, isä Pietari."

Ja hän nojasi kyynäspään pöytään, tuki kädellään otsaansa ja huokasi.

Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari huomasi Harhaman murtumisen ja kysyi varovasti:

— "Onko sinua, veli, joku onnettomuus kohdannut?"

Se kysymys ikäänkuin puhkaisi paiseen. Harhama alkoi hitaasti ja varovasti kertoa suhteestansa rouva Esempioon ja sen surullisesta lopusta, mutta ei sanallakaan maininnut teoksestansa ja missä suhteessa rouva Esempio oli siihen. Munkki Pietari kuunteli häntä surullisena ja kun Harhama oli lopettanut syntyi raskas, rutistava äänettömyys. Kun Harhama huomasi munkki Pietarin raskaasti huokaavan, kysyi hän arkaillen:

— "Olenko minä mielestänne tehnyt väärin?"

— "Kuka on sitten tehnyt väärin, koska kumminkin väärinteon seuraukset ovat edessäsi?" — kysyi munkki Pietari vastaukseksi.

Taas syntyi äänettömyys. Harhama synkkeni ja kutistui kokoon. Munkki Pietari kysyi edelleen:

— "Ovatko mielestäsi rouva Esempio ja majuri Velikodushof tehneet sen vääryyden?"

— "Ovat", — vastasi Harhama kuivasti, päättävästi.

— "Silloin ei sinulla olisi mitään valitettavaa, sillä jos he ovat vääryyden tehneet, niin et sinä siitä voikaan kärsiä ja vastata. Mutta jos kerran tunnet sen hedelmien maun, oletko kysynyt, eikö ole itsessäsi vikaa?" — lisäsi siihen munkki Pietari lempeällä, mutta jyrkällä äänellä.

Harhamasta tuntui, että munkki Pietarikin rupeaa häntä polkemaan. Hän lausui katkerana:

— "Jos siis minä olen naista rakastanut ja minut on petetty ja saan tuntea hedelmien maun…"

— "Niin se merkitsee, että olet vapaaehtoisesti syönyt siitä puusta, josta ei olisi pitänyt syödä… Sillä miten sinä muuten niiden maun tuntisit?" — keskeytti munkki Pietari, puhuen yhä jyrkemmällä äänellä.

Harhamassa alkoi taistella arkuus ja uhma. Hän istui äänettömänä. Munkki Pietari jatkoi.

— "Vai tahtoisitko panna muut oman elämäsi seurauksista vastaamaan? Luuletko, että kukaan voi vastata toisen puolesta? Tahdotko etsiä pelastusta sanoista: 'Vaimo petti minut ja minä söin'?"

Kammioon laskeusi jotain lyijynraskasta, joka painoi Harhamaa. Hän hengitti raskaasti, katsoi alas ja lausui katkerana:

— "Te ette tunne asiaa syvemmältä."

Munkki Pietarin lempeille kasvoille ilmausi ankara sävy. Hän lausui jyrkästi:

— "Sinä tahdot vedota vaikuttimiisi? Niinkö?"

— "No, niihinkin."

— "Vaikene silloin. Synti on tulinen omena, joka polttaa kätesi, tartut siihen minkä vaikuttimien ajamana hyvänsä…"

Hetken vaiettuansa jatkoi hän:

— "Sanot että en tunne asiaa ja kumminkin itse juuri kerroit että olet elänyt huoruudessa ja levität nähdäkseni sen seuraukset."

— "Minäkö huoruudessa"— yritti Harhama.

— "Sinä. Juuri sinä olet huoruudessa elänyt", — keskeytti munkki Pietari kuivasti; — "sillä jos tekosi ja elämäsi olisi ollut Jumalasta, et tuntisi onnettomuutta sen seurauksina."

Harhama naurahti sappikatkerana ja lausui tuskanväänne suupielessä:

— "Minä huoruudessa!… Rakastaessani vaimoani!…"

— "Kuka on sinulle sanonut, että rouva Esempio oli vaimosi?"

— "Minä itse", — vastasi Harhama jyrkästi.

Munkki Pietari oikaisi itsensä ryhdikkääksi ja lausui:

— "Vai sinä itse! Luuletko todellakin koskaan tulevan sen ajan jolloin jokainen saa itse siveellisyyden nimessä määrätä, kuka on hänen vaimonsa?"

Harhama vaikeni. Munkki Pietari jatkoi kyselyään.

— "Ja jos luulet itse olevasi oikeutettu määrittelemään, kuka on vaimosi, miksi tahdot nyt saman oikeuden kieltää majuri Velikodushofilta ja rouva Esempiolta?"

Kaikki maailman painot alkoivat kasautua Harhaman hartioille. Jokainen kysymys rutisti häntä vuoren painolla. Munkki Pietari jatkoi lempeämpänä:

— "Se aika voi tulla, jolloin Jumala toisella tavalla, kuin nyt, ilmottaa meille ja kirkastaa kuka on meidän vaimomme, millä lailla nainen meidän vaimoksemme tulee, mutta sitä aikaa ei koskaan tule, jolloin Hän jättäisi kullekin yksityiselle ihmiselle vapauden pikkuisessakaan asiassa määrätä, mikä on oikea ja mikä väärä… Joka sitä yrittää tehdä, hän saa tuntea seuraukset, kuten sinä nyt…"

Munkki Pietarin äänessä oli jotain tuomitsevaa. Jokainen hänen kysymyksensä oli tutkain, johon Harhamassa nouseva uhma satutti itsensä ja painui verisenä alas. Hän yritti taas puhua:

— "Mutta jos minä olen rakastanut naista, niin…"

— "Enkö silloin jo ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa? Niinkö?" — keskeytti munkki Pietari jatkaen: "Mutta jos majuri Velikodushof rakasti samaa naista, miksi ei hänkin ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa yhdessä sinun kanssasi?"

Munkki Pietari odotti vastausta. Harhama tunsi hänen kysymyksensä sattuvan itseensä tulikuumina keihäinä. Hän lannistui ja masentui. Munkki Pietari teki uuden kysymyksen:

— "Ja vaatiiko rakkaus hinnaksensa lihallista yhteyttä?"

Harhama vaikeni yhä, ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseänsä henkisesti niin voimattomaksi, kuin tällä hetkellä. Koko elämä tuntui taas vyöryvän vuoren korkuisena kiviaaltona hänen päällensä. Munkki Pietari puhui niin vaikuttavasti, että jokainen sana tuntui vasaran iskulta. Hän jatkoi:

— "Rakkaus on sitä, joka ei etsi palkintoa, ei tyydytystä. Mutta oletko sinä kysynyt itseltäsi, etkö ole rouva Esempiosta etsinyt tyydytystä omille himoillesi? Oletko kysynyt, oletko häntä 'rakastanut' sentähden että hän näytti sinusta siltä, joka paremmin, kuin muut voi tyydyttää sinun himosi, joko kauneudellansa, tai muulla?"

Harhamasta se kysymys tuntui niin suurelta ja niin oudolta ja samalla niin tutulta ja yksinkertaiselta, että hän hämmästyi. Hän alkoi miettiä ja muistella yhtä ja toista, jota ei ennen ollut ajatellut. Hän hajosi ja masentui ja kutistui kokoon. Munkki Pietari jatkoi hetken vaiti oltuansa:

— "Rakkaus on kaiken oman itsensä maahan polkemista ja muiden hyväksi uhrautumista. Se on omien himojensa, omien mielitekojensa, omien halujensa ja makujensa ja kaiken alistamista siveellisen käskyn alle ja toisen hyväksi uhrautumista. Se on sukupuoli-elämässä sen hyväksi ja turvaksi alistumista, jonka kanssa yhtyessä uhraus on suurin. Kaikki muu rakkaus on porttoutta ja eläimellisyyttä. Se on palkkion, tai himonsa mahdollisen suurimman tyydytyksen etsimistä…"

— "Mutta nyt", — keskeytti Harhama — "nyt Te, isä Pietari tulette siihen, että minun pitäisi vaimokseni valita suurin viholliseni, tai vastenmielisin…"

Munkki Pietari keskeytti jyrkästi:

— "Siihen täytyykin ihmisten tulla, jos ne tunnustavat Jeesuksen ja rakkauden, eivätkä korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille… Heidän täytyy, jos rakkaus on oikea, etsiä aina tilaisuutta suurimpaan omien himojensa ja halujensa uhraamiseen toisten hyväksi. Sillä mikä rakkaus, mikä uhraus se on sinulta, jos etsit naista joka sinun himojasi tyydyttää enemmän, kuin muut? Eikö se ole jonkun likaisen tavottelemista? Eikö kaikki näennäinen rakkautesi ole silloin palkkion, himojen tyydytyksen etsimistä? Eikö se silloin ole porttoutta? — Ja missä suhteessa se rakkaus eroaa siitä rakkaudesta, jolla eläimet aikanansa toisiansa rakastavat?…"

Munkki Pietari oli hieman kiivastunut. Hän ikäänkuin ruhjoi kysymyksillänsä Harhamaa. Ne kysymykset olivat niin teräviksi hiotut, että niiden kärki tuntui ijankaikkisen totuuden tutkaimelta. Katkerana lausui Harhama:

— "Sittenhän ovat kaikki avioliitot porttoutta…"

— "Se ei kelpaa sinun porttoutesi puolustukseksi. Jumalan ja totuuden edessä täytyy jokaisen itsensä vastata, eikä sovitukseksi kelpaa toisen rikos. Jos sinä tartut elämän kielletyn puun tulikuumaan omenaan ja poltat kätesi, et sitä voi palamattomaksi tehdä sillä, että sanot: 'Vaimo antoi minulle', tai: 'Ovathan avioliitotkin siinä kätensä lianneet'… Olet oikeassa puhuessasi. avioliiton porttoudesta. Jokainen lihallinen yhtyminen on huoruutta, jos sen johteena on himo eikä Jumala. Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, hän tekee huorin, sanoo Jumala, eikä tee sitä sanoessansa erotusta aviovaimon ja muun vaimon välillä. Rakkaus ei ole tunnetta, vaan alistumista. Tunne on viettiä ja himoa ja eläimellisyyttä, Jeesus sanoo, että se ei ole rakkautta, jolla fariseukset rakastavat ystäviänsä — vaimo on enempikin kuin 'ystävä' — vaan vihollisen rakastaminen on rakkautta."

Kaikki maailman kuumuudet ja kylmyydet juoksivat Harhaman läpi. Hän pyöri, kuin epäselvässä kosken pyörteessä, koko virran ja kosken syöksyessä hänen ohitsensa selvänä, kumoamattomana ja voimakkaana. Hän ei kyennyt kumoamaan ja vääräksi todistamaan ainoatakaan munkki Pietarin sanaa. Hän luuli niiden olevan hänen teokseensa tähdätyitä, ei kyennyt edes käsittämään, olivatko ne ristiriidassa sen kanssa. Hän pelkäsi vaan kosken vievän hänet veneinensä, hätäytyi välistä, välistä kohosi uhmansa aallonharjalle tehdäksensä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, pelastaaksensa, mitä vielä pelastaa voi.

Munkki Pietari käveli kammionsa pariin kertaan edestakaisin, istahti sitten ja jatkoi surullisena:

— "Sinä syyttelet muita: rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia, ja vetoat muiden esimerkkiin. Mutta millä oikeudella sinä heität kiven rouva Esempion päälle? Porttoja ovat juuri miehet ja heistä täytyy parannuksen alkaa, jos mieli maailmaa puhdistaa… Jumala sanoo: 'Hän joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa, hän tekee huorin, hän, mies on portto, eikä nainen.' Te toiset syytätte perkelettä, mutta unohdatte, perkeleellä itsessään ei ole mitään valtaa Jumalan luomaan ihmiseen. Teistä itsestänne riippuu tahdotteko palvella häntä, s.o. omia pahoja taipumuksianne, vaiko Jumalaa… Sillä perkele ja sen temppelit eivät ole ulkopuolella ihmistä vaan hänen sydämessään, himoissaan…"

Harhaman silmien edessä alkoivat vyöryä elämän suurkysymyksen vuorenkokoiset aallot, peittäen koko elämän ulapan ja niiden aaltojen harjoilla hyrskivät jumaluuden olemuksen kuohut, Jumalan ja perkeleen vihaiset vaahdot toisiansa vastaan. Järkkynyt hermosto suurenteli vielä sen kuvan hirvittäväksi ja kaikki sekaantui sen hyrskeeseen. Hän lausui, mieli kuolon koleana:

— "Missä sitten on se raja Jumalan ja perkeleen välillä?"

Munkki Pietarin voimat tuntuivat nousevan meren maininkina. Hän lausui ylevänä, suurena, kuin profeetta:

— "Etkö tiedä sitä rajaa vielä? Etkö vieläkään tekojesi ja elämäsi seurauksista tunne, että olet astunut sen rajan yli? Jos et häntä tunne, niin opi tuntemaan: Syö edelleen siitä puusta, josta Jumala on varottanut sinua syömästä, niin kyllä silmäsi avautuu näkemään hyvän ja pahan erotuksen. Hyvän- ja pahantiedonpuu on aina edessäsi. Sinä puuna on elämä… Jos haluat, astu sen rapakkoihin — kauniitahan ne ovat — astu Hiiden myllyihin ja kullantemppeleihin ja ota ja syö, kyllä seuraukset kerran tunnet ja etsit häpeällesi peittoa…"

Harhama masentui. Elämän kysymyksien vuoret tuntuivat vyöryvän aaltoina hänen hartioillansa. Hänen ikuinen sairaloisuutensa oli huipussaan. Hänestä tuntui munkki Pietari nyt semmoiselta, joka tahtoo häntä polkea ja rusikoida ja tuomita ja tehdä hänelle vääryyttä. Mieli syys-yönä lausui hän:

— "Minä en Teitä, isä Pietari, ole ennen tämmöisenä nähnyt. Minä olen aina luullut että Te seuraatte Jeesuksen oppia: Älkää tuomitko ettei teitä…"

— "Ettei teitä tuomittaisi", — keskeytti munkki Pietari suuren profeetan voimalla ja jatkoi: "Ne ovat Jumalan sanan törkeitä väärentäjiä, jotka opettavat Jumalan kieltävän tuomitsemasta. Ne ovat lihansa toukkia ja paheen syöpäläisiä, jotka niin törkeästi väärentävät Jumalan sanaa oman paheensa suojaksi. Minä kysyn sinulta: Eikö Jeesuksen jokainen sana ollut tuomitsemista? Eikö hän säälimättä sanonut: 'Voi teitä, Te!'… Tuo yksi esimerkki, jolloin Hän ei ole syntiä tuominnut!…"

— "Samarialainen vaimo", — yritti Harhama. Mutta munkki Pietari keskeytti:

— "Eikö Hän hänelle sanonut: 'Sekin mies, joka sinulla on, ei ole sinun miehesi'? Tarvitaanko naiselle vielä enemmän sanoa sanoessa: sinä olet portto? Eikö Hän häntä armotta nuhdellut huoruudesta?"

Harhama kutistui kokoon. Pietari nousi ylös. Hän nousi suurena, kuin Mooses. Hän nousi suurempanakin: Hän nousi suurena, kuin Israelin Jehova, Hän nousi ylevänä, jalona, kirkastettuna. Hän seisoi uskonkalliolla, kuin Jehova Sinainvuorella, kädessä laintaulut ja puhtauden ja kirkkauden hohdekehän hänen otsaansa kirkastaessa ja hänen päätänsä kruunatessa. Hän seisoi uskonkalliollansa järkkymättömän ankarana, lujana ja tuomitsevana, halpaan munkkikaapuun puettuna, pienoiseen munkkikammioon ahdattuna. Ja sillä kalliolla säteili hän uutena Jumalan ilmestyksenä. Hänen edessänsä avautui epäuskon maailma. Loistavat piispanhiipat loistivat ja välkkyivät. Lukematon pappien armeija etsi Jumalaa, loistaviin pukuihin puettuina, lukemattomat miljoonat elävät ja kuolleet lankesivat Hänen eteensä, luullen Hänet löytäneensä, uskoen Hänen olevan rakkauden. Lukematon armeija oppineita raamatunselittäjiä vahvisti heidän uskonsa oikeaksi, ollen itse siitä vakuutettu ytimiänsä myöten. Koko ihmiskunta: epäuskoisetkin, Jumalankieltäjätkin huusivat täydestä rinnastansa ja vakaumuksestansa: "Jumala on rakkaus." Miljoonat, monet sadat miljoonat elivät siihen varmuuteen luottaen. Tuhannet miljoonat olivat eläneet ja kuolleet siihen varmuuteen luottaen. Miljoonat ja miljoonat pahantekijät olivat, luottaen siihen, että "Jumala on rakkaus", joka ei tuomitse, vedonneet siihen ihmisten tuomiota välttääksensä. Ja kaiken sen edessä, koko ihmiskunnan vakaumuksen edessä, sen oppineiden raamatunselittäjien, pappien ja piispojen edessä nousi munkki Pietari Jehovan voimalla oikaisemaan erästä ihmiskunnan suurinta erehdystä. Hän nousi suurimpana uskonnon puhdistajana. Hän paljasti totuuteen pyrkivän ihmishengen suurimman erehdyksen armotta, kuin lääkäri, joka viime hädässä turvautuu leikkuuveitseen ja työntää sen sairaan paiseisiin. Hän paljasti maailman yksinkertaisimman totuuden, sen joka on joka hetki silmien edessä, sen joka meidän on pakko tuntea ja tunnustaa nukkuessammekin. Hän teki Harhamalle aikakautensa suurimman yllätyksen. Hän lausui, laintauluihin viitaten:

"Jumala ei ole rakkaus… Jumala on tuomio…"

Oli kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä ilmestynyt Harhaman eteen uusi Jumala, uudet salamat kädessä ja uuden, ankaran pauhun hänen edessänsä vyöryessä. Harhamasta oli, kuin olisi Siinain vuori ryöpynnyt ja suitsunnut tulta ja munkki Pietari seisonut sen keskellä, kädessä uusi totuus. Hän värisi ja hämmästyi ja masentui, kuin tuhannen salaman iskemänä ja pauhun huumaamana. Munkki Pietari ilmestyi hänelle Jumalana, jonka suuruus häntä painoi, kuin ikivuori, jonka huipusta suitsuaa vihaisena tuleva outo totuus. Munkki Pietari nosti kätensä ja puhui koko olemuksensa voimalla ja suuren uskonsa vakaumuksella, aivan kuin olisi vuori ollut hänen moukarinsa, jolla hän joka sanaa lausuessansa rusikoi Harhamaa. Hän lausui:

— "Katso ympärillesi! Jumalan koko olemuksen ydin on tuomio, erehtymätön, armoton, jyrkkä, järkkymätön, ijankaikkinen tuomio… Ei yksikään maailma voi Hänen määräämältänsä radalta poiketa tuntematta Hänen kättänsä, Hänen tuomiotansa: joutumatta turmioon… Ei yksikään synti jää rankaisematta… Rakkaus on ainoastaan Hänen armottoman tuomionsa seuraaja ja koskee sitä, joka Häneen palaa. Ei ainoakaan elävä olento voi rikkoa Hänen säätämiänsä elämän lakeja tuntematta seurauksia: Jumalan tuomiota… Ne jotka väärentävät Jumalan olemuksen ytimen tuomiosta rakkaudeksi: heidän mukaan synnin ymmärtämiseksi, ne ovat narreja, jotka ovat astuneet kumoamaan Jumalan luonnonlakia, sitä lakia, jonka olemuksena on tuomio, armoton, erehtymätön, puhdistava tuomio… Ne toukat ovat häpeään joutuvat… Ne toukat ovat ilkeitä lapsia, jotka luulevat voivansa ottaa vitsan pois vanhurskaan Isänsä kädestä, silloin kun siinä vitsassa on itse käsi ja itse Isä kokonansa…"

Hän keskeytti, ajatteli hetken, huokasi surullisena ja jatkoi sitten lempeämmällä äänellä, ajatellen:

— "Jumala ei ole luonut maailmaa ja ihmistä jättääksensä ne vallattomina tuhoutumaan… Omaa Poikaansa hän ei sääli, kun Hänen erehtymättömän tuomionsa aika on tullut… Hän luo ihmisestäkin armotta suurta luomustansa: omaa kuvaansa. Hän täydentää ja kirkastaa sitä kuvaa sukupolvesta sukupolveen…"

Harhamasta tuntui, kuin vyöryttelisi munkki Pietari hänen päällensä vuoria, joiden raskaus oli pakko tunnustaa. Tuskanhiki nousi hänen otsallensa ja hän näki taas näköhäiriöitä: Munkki Pietari vilahteli joskus jumaluuden suurena ilmestyksenä. Hän puhui kuin Jumala Sinain vuorella, armottomana ja tuomitsevana. Kun hän oli lopettanut, teki hän ristinmerkin ja näytti hieman ikäänkuin väsyneen ja lauhtuneen. Harhama hengitti raskaasti ja tunsi rintaansa ahdistavan. Puhelu muuttui rauhallisemmaksi: Munkki Pietari etsi taas Harhaman epäilyksen rauhasia ja yritteli niitä puhdistaa. Sitä tehdessä johtui puhe raamattuun. Jonkunlaisella sairaloisuudella etsi Harhama silloin raamatusta kohtia, joilla hän voisi itsensä edessä puolustaa elämänsä tulista ydintä, rouva Esempion saksien välissä olevan suortuvan varassa olevaa teostansa, joka nyt näytti himmenevän munkki Pietarin loihtimiin jumaluuden sumuihin, kuin tähtitaivas pakkasen yhä sakeneviin savuihin. Kun munkki Pietari lempeällä äänellä kysyi, mikä on syynä, ettei hän käsitä raamattua, tai tahdo siitä etsiä totuutta, vastasi Harhama hitaasti, pelastavaa olenkortta etsien:

— "Siinä on niin paljon semmoista… Siinä on niin paljon mahdotonta ja vääräksi todistettua…"

— "Esimerkiksi mikä?" — tarttui munkki Pietari.

— "No paljon yhtä ja toista… Esimerkiksi maailman ja ihmiskunnan ikä… Raamatun mukaan se on jotain kuusituhatta vuotta, mutta kuka sitä uskoo, kun tiede on sen todistanut sadoiksi, tai tuhansiksikin miljooniksi vuosiksi…"

Munkki Pietari huokasi surullisena ja lausui:

— "Ah, te 'tiedemiehet'! Te puhutte sadoista tuhansista miljoonista vuosista. Mutta minä aavistan ja uskon, että kun Jumala kirkastaa meille kerran luomispäivänsä pituuden, niin ne tuhannet miljoonat vuodet ovat häpeään joutuvat. Ne ovat joutuvat häpeään, koska ne ovat vähemmän, kuin hetki siitä ajasta, jonka Jumala on käyttänyt maailmaa ja ihmistä luodessansa. Rohkeinkaan ihmis-ajatus ei ole käsittävä Hänen päiviensä pituutta. Uskaliainkaan mielikuvitus ei jaksa mitata sitä aikaa, jonka Jumala on käyttänyt kehittäessänsä ihmistä maantomusta siksi valmiiksi olennoksi, johon Hän puhalsi oman elävän henkensä, erottaen hänet kaikista muista luoduista. Tuhannet miljaardit ovat siinä ehkä olemattomia rahtuja. Ne tiedemiehet, jotka luulevat voivansa äärellisillä vuosilla mitata Jumalan ääretöntä ijankaikkisuutta ja määritellä sen pituuden, ne ovat ihmisjärjettömyyden kukkasia… Meillä ei ole mitään keinoja määritellä Jumalan luomistyön, Hänen säätämiensä luonnonlakien hitaisuutta eri aikoina. Me emme voi millään edes todistaa ja mitata, että kaksi elämämme vuotta ovat yhtä pitkiä, sillä kaikki ajanmitat ovat Jumalan kädessä ja Hän niitä jatkaa, tai lyhentelee oman olemuksensa mukaan… Ja me määrittelemme ja mittailemme sitten äärettömyyttä siihen haihtuvalla äärellisellä rahdulla!…"

Harhama virkistyi. Ijankaikkisuuden suuruuden kuvaus oli hänelle kuin viinaryyppy. Hän juopui siitä, kuten sairaloinen, suuruudenjuoppouteen syvälle vaipunut. Hän himoitsi lisää ja polvistui juomansa eteen, rohkaistui siitä ja hurjistui. Munkki Pietari jatkoi suurena:

— "Usko minua! Se aika tulee, jolloin Jumala paljastaa meille ihmisille luomispäivänsä pituuden ja silloin seisovat tiedemiehet sen edessä hämmästyneinä, kuin nyt avaruuden suuruutta ajatellessansa, ja heidän miijaardivuotensa todistavat ihmis-ajatuksen mitättömyyttä Jumalan edessä…"

Harhama juopui yhä enemmän suuruudesta, virkistyi ja voimistui. Teoksensa huimaavat kuvaukset alkoivat karkeloida hänen päihtyneessä sielussansa, levitellen maailmoita ja sytytellen jumaluuden tulia pitkin äärettömyyden rantoja. Hän ihastui hetkeksi. Ikäänkuin suuruuden vaahtoavaa viinamaljaa tavottaen kysyi hän taas munkki Pietarilta:

— "Mutta, isä Pietari! Äärettömyys on täynnä maailmoita ja raamatun mukaan ainoastaan maassa asuu ihmisiä… Miten se järjettömyys on ymmärrettävä?…"

Munkki Pietari oikaisi vartalonsa ja kysyi musertavasti:

— "Minkätähden se olisi järjettömyys jos niin olisi?"

— "No, jo siksikin, että olihan tarpeeton luoda ihmistä varten sitä, mitä hän ei edes kykene käsittämään", — alkoi Harhama. Munkki Pietari tarttui nopeasti:

— "Sinä et kykene käsittämään koiran vainua. Onko sen luominen silloin jo järjettömyyttä?"

— "Mutta" — yritti Harhama puolustautua — "onhan siinä toki se järjellisyys, että se on ihmiselle hyödyllinen… tarpeellinen, tai…"

— "Mutta millä sinä todistat, että näkymättömät maailmat eivät ole jollain lailla tarpeellisia maan olemassaololle?" — keskeytti munkki Pietari.

Harhama vaikeni ja tunsi taas kysymyksen tulitutkaimen polttoa. Munkki Pietari jatkoi:

— "Sinun ajatuksesi on se, että ihmiset eivät voisi uskoa sitä, josta heillä ei ole varmuutta. Mutta minä kysyn sinulta: Onko maailmassa yhtään ihmistä, jolla olisi pieninkään varmuus siitä, että aurinko vetää maata?"

Harhama synkistyi ja hajoili ajatuksiinsa. Kun munkki Pietari oli turhaan odottanut vastausta, jatkoi hän:

— "Ja kumminkaan, vaikka siitä ei ole pienintäkään varmuutta, ei ole kahta ihmistä, joka ei uskoisi sitä, panisi päätänsä sen pantiksi. On suuri joukko samanlaisia uskonkappaleita, joita uskovat ne, jotka eivät tunnusta mitään uskoa olevan olemassa. Etkö sinä huomaa, miten kaikki inhimillinen joutuu häpeään oman itsensä edessä ja kuinka uskon kieltäjät itse uskollansa vahvistavat sen olemassa olon?"

Kaikki Harhaman ajatukset olivat sekaisin. Ruumiillisten voimien vähyys lisäsi sekasortoa. Hän ei tajunnut selvästi muuta kuin sen, että munkki Pietari muka tahtoi musertaa hänet, todistaa vääräksi hänen teoksensa. Hän oli kuin kiihtynyt äiti, joka kuulee lapsestansa puhuttavan ja sairaloisesti uskoo puheen olevan sen panettelua ja kateutta ja ilkeyttä. Hän ärtyi. Munkki Pietari jatkoi rauhallisena:

— "Sinä taas mittaat Jumalan ääretöntä järjellisyyttä omalla äärellisellä järjelläsi ja joudut häpeään. Ja milloin on Jumala sanonut sen, että Hän on luonut ihmisen ainoastaan maahan? Hänen sanansa väärentäjiä ne ovat, jotka opettavat, että Jumala on siitä mitään ilmottanutkaan… Onko Hän kansoittanut muut maailmat ihmisillä ja minkälaisilla ihmisillä Hän on ne kansoittanut, se on meille tällä hetkellä tietämätöntä. Meille on tietämätöntä sekin, jos Hän on ne kansoittanut ihmisillä, kuten asumamme maan saaret ja mantereet, onko Hän antanut niille ihmisille samat käskyt kuin meille, vai onko Hän antanut niille jo enemmän tietoa Itsestänsä, kuin meille. Se vaan on meille varma, että niitä käskyjä, jotka Hän täällä, tai muissa maailmoissa säätää, ei yksikään voi rankaisematta rikkoa. Ei yksikään ruoho voi poiketa Hänen säätämistänsä lain käskyistä. Meidän on pakko noudattaa sitä, mitä Hän meille täällä maan päällä kulloinkin säätää ja määrää…"

Kaikki alkoi Harhamalle laajeta ja revetä omaan suuruuteensa. Koko äärettömyys oli taas juomana hänen huulillansa ja ijankaikkisuus huumasi hänen sielunsa ja päihdytti häntä. Mutta Pietari suureni hänen silmissänsä suurenemistansa ja kirkastui, kuin Kristus vuorella. Hetkeksi haihtuivat kaikki muut kysymykset. Rouva Esempio ja maailmankurjuus haihtuivat pölynä ijankaikkisuuden pimeyteen. Reipastuneena kysyi hän munkki Pietarilta:

— "Miksi Hän sitten salaa kaiken sen meiltä?"

— "Ei Hän salaa Itseänsä eikä töitänsä. Hän joka hetki avaa niitä meille, kehittämällä meitä niitä näkemään, antaen meille apukeinoja niitä tutkia, lähettämällä meille aikanansa profeettoja Hänestä puhumaan", — vastasi munkki Pietari rauhallisena.

Harhama mietti taas jotain hämärää. Ja ikäänkuin olisi taas saanut kiinni jonkun niidenpään kysyi hän:

— "Hyvä on. Te sanotte, että ne profeetat puhuvat Jumalasta Hänen vaikutuksestansa, inspirationista. Missä ilmenee se inspirationi? Miksi eivät profeetat sitä ole selittäneet?"

Harhama luuli taas kysyneensä jotain pulmallista, selittämätöntä. Mutta Jumalan palvelijan varmuudella vastasi munkki Pietari:

— "Luuletko ruohon tietävän, miten Jumala sille lakinsa säätää ja tahtonsa ilmoittaa? Ja kumminkin ruoho tietää, mikä on sen elämänlaki: Jumalan käsky sille. Niin vaikuttaa Jumala profeettoihinsa. Usko minua: Profeettojen aika ei ole loppunut, eikä lopu tässä maailmassa. Niinkuin Jumala kehittää luomakuntaansa ja sen lakeja, niin kirkastaa Hän Itseänsä meille alusta loppuun. Kun Hänen aikansa tulee, lähettää hän meille uusia profeettoja ilmottamaan hänen uusia käskyjänsä, tai selittämään ja täydentämään entisiä. Hän on loppumaton, meille aina valkeneva, alati kirkastuva, Itse muuttumaton Olento…"

Kammiossa tuntui joku salaperäinen jumaluuden henki. Se tuntui ilmestyvän Harhaman eteen suurena, kammion hämäryytenä, tai jonain semmoisena. Hän tapaili sen hämärän hiuksia, pettyi, synkistyi, hajosi, repeili. Munkki Pietari jatkoi, ikäänkuin itseksensä:

— "Te tiedemiehet ja muut tutkitte ja erottelette raamatustakin sitä, mikä siinä mielestänne on Jumalan, Jeesuksen, puhumaa, mikä ei. Te ette tiedä, että jokaikinen oikea totuus on jumalasta, olipa se vaikka koneella lausuttu, ja lapsen suusta tullut, sillä muuta totuuden lähdettä ei ole. Raamattua järkyttäessänne te olette etanoita, jotka yrittävät vuoria siirrellä."

Hän vaikeni, huokasi, teki ristinmerkin ja mietti Jumalaa ja niitä, jotka Hänestä pois pyrkivät, ja surunilme levisi hänen kasvoillensa.

Syntyi äänettömyys. Harhaman ajatukset repesivät tavottelemaan äärettömyyden reunoja ja sitä tehdessä ne hajosivat lopulta olemattomiin ja joku pimeys ilmestyi kaiken sijalle. Kammion hiljaisuus tuntui taas nousevan kalliona hänen hartioillensa ja rutistavan häntä näkymättömällä painolla. Hän hikosi ja sai niin ankaran hermokohtauksen, että alkoi vapista. Munkki Pietari katseli häntä surullisena, kasvoilla harmahtava kärsimyksien haituva. Kun äänettömyys oli jatkunut pitemmän aikaa, alkoi munkki Pietari taas varovasti kosketella Harhaman kipeätä ajettumaa. Hän kysyi:

— "Oletko, veli, näinä aikoina koettanut lähestyä Häntä?"

Harhama vaikeni. Hänen teoksensa ja koko elämänsä ilmestyivät hänen eteensä salamannopeasti. Hän tuli katkeraksi kaikelle, munkki Pietarillekin. Suupieleen vetäytyi katkera väre ja pitkän odotuksen jälkeen lausui hän:

— "Mhyh!… Lähestyä!… Ketä?"

— "Häntä, ainoaa elävää Jumalaa", — vastasi munkki Pietari, ollen huomaamatta Harhaman katkeruutta.

Harhama mietti, tuli yhä katkerammaksi ja alkoi ärtyä. Hänestä tuntui taas, kuin tahtoisi munkki Pietarikin hävittää hänen elämänsä sisällön: hänen teoksensa. Synkkänä, puoliääneen, vastasi hän viimein:

— "Lähestyköön Hän minua, sillä totta kai Hän löytää tien paremmin… Jos Hän on kerran Jumala…"

Munkki Pietari ajatteli jotain tuskallista ja kysyi varoen:

— "Hän on aina seisonut luonasi syli avoinna, mutta oletko sinä pyrkinyt siihen syliin vaipumaan ja särkymään ja laskeutumaan hänen jalkoihinsa?… Tai oletko ehkä hänen syliänsä paennut?"

Se oli puukonpisto Harhaman sairaloiseen sieluun. Häntä ärsytti se ajatus, että hänen kaiken muun lisäksi pitäisi polvistua Jumalan eteen, jota vastaan hän nousi ja jota hän vihasi ja piti onnettomuutensa syynä. Munkki Pietari tuntui häntä aivan tahallaan nöyryyttävän, painaen häntä Jumalan jalkoihin. Hän ärtyi ja uhma alkoi kohota hänessä kaikkea olevaa vastaan. Ynseänä, synkkänä lausui hän:

— "Miten minun pitäisi Hänen syliinsä ryömiä?"

Munkki Pietari hillitsi itsensä ja kysyi vastaukseksi:

— "Oletko näinä aikoina rukoillut?"

Joku kirkas, polttava salama välähti Harhamassa, nostaen ukkosen… Hän muisti rukouksensa jonka oli Lammaskalliolla rukoillut. Hän oli valmis räjähtämään. Aivan ilkamoiden vastasi hän:

— "Olen… Minä olen rukoillut… Minä olen rukoillut kaikesta sydämestäni… Toisen kerran elämässäni…"

— "Silloin on Jumala sinua kuuleva", — lausui siihen munkki Pietari.

Harhamasta tuntui se ivalta ja ivalta tuntui nyt koko elämä ja maailma. Hänen ainainen inhonsa ja halveksimisensa pursusivat kätköistänsä ja sekottuivat uhmaan. Hän lausui, kasvoilla katkeruuden ilme:

— "Hänkö kuulisi minua!… Minä olen rukoillut, tiedättekö ketä?"

Munkki Pietari katsahti häneen tutkivasti, terävästi ja ankarasti, aavistaen jotain. Hän tiesi, että Harhamalta voi odottaa mahdotontakin. Hän näki hänen silmissänsä oudon salaman. Harhama katsoi hänen silmiinsä röyhkeänä ja lausui jyrkästi:

— "Minä olen rukoillut Perkelettä."

Molemmat miehet kavahtivat seisaallensa ja katsoivat toistensa silmiin, kuin vihainen Perkele ja kiivas Jehova. Harhama ärtyi edelleen. Jännityksestä vapiseva käsi oli selän taa ojoksi ojennettu ja nyrkiksi puristettu ja kasvot vavahtelivat, kun hän kertasi puolihuutaen:

— "Minä olen rukoillut Perkelettä, kaikilla sieluni voimilla… Minä olen rukoillut häntä hengessä ja totuudessa."

He seisoivat kauvan aikaa vastatusten, tunkien katseillansa toistensa ytimiin. Harhama tunsi, että munkki Pietari tahtoi masentaa hänet katseellansa.

Silloin nousivat kaikki hänen voimansa. Ja äkkiä, kuin olisi hän hypännyt vuorenhuipulle, jonka perustukset eivät petä ja joka on luokse pääsemätön, leimahti häneen elämänsä suurin hurjuus ja sen rohkein mielettömyys. Hän pani päähänsä sen kruunun, jota ei yksikään kuolevainen ole uskaltanut päähänsä asettaa. Hän nousi sille alustalle, jolle ei kukaan ole vielä tohtinut astua, ei miljoonienkaan toivossa, ei kaiken maailman rikkauksienkaan toivossa. Hän nousi sille tulikuumalle alttarille, josta ei yksikään kuolevainen ole rohennut mennä noutamaan maailman kunniaa, valtaa ja rikkautta, alttarille, jonka eteen astuessa kaikki polvet herpoavat ja pettävät: Hän kuvitteli ja tahtoi olla Perkele ja puhua sen voimalla ja nimessä munkki Pietarille, joka näytti hänestä nyt itse Jumalalta.

Hän oli mielipuolena tarttunut viimeiseen olenkorteen ja siitä sai hän voimaa.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa kylminä. Harhama uskoi nyt takanansa olevan voiman, joka ei petä. Viimein kysyi munkki Pietari kylmällä äänellä:

— "Ja mitä rukoilit häneltä?"

Harhaman kädet vapisivat jännityksestä, mutta kasvot olivat kylmät, verettömät, kivikovat, kun hän vastasi päättävästi:

— "Minä rukoilin häneltä voimaa kukistaa se Jumala, jonka jalkoihin Te tahdotte minut polkea…"

— "Sinä ihmishurjimus!" — lausui siihen munkki Pietari arvokkaana, istahtaen rauhallisena.

— "Niin", — alkoi Harhama — "minä en tahdo enää tätä elämän kurjuutta ja valetta ja petosta kantaa… Minua inhottaa se… Minä sanon kerrankin totuuden: Pikkulapsesta lähtien olen noussut Häntä vastaan yöt ja päivät. Viime vuodet olen kaikilla sieluni voimilla kohonnut paljastamaan Jumala-petosta. Yöt päivät olen istunut teokseni ääressä sitä varten ja nyt se on valmis. Vihdoinkin!… Lopultakin!… Ja Te olette sen teoksen alun siunannut…"

Hän puhui kuin kivipatsas: kylmänä, tietoisena.

Munkki Pietari istui edelleenkin rauhallisena ja hilliten itseänsä. Kylmänä, ylevänä lausui hän hetken kuluttua kysyvästi:

— "Sinä siis tahdoit kukistaa ihmis-elämän perustuksen ja kuolevan viimeisen turvan, sinä tahdoit kukistaa Jumalan?"

Harhaman uhma nousi entistä korkeammalle. Ensi kerran elämässänsä oli hän paiseensa muille paljastanut ja ikäänkuin ilkkui ja nautti sen suuruudesta, tuntien samalla sen voiman, jonka nimessä luuli puhuvansa. Hän vastasi jyrkästi:

— "En tahtonut Häntä hävittää, vaan vaihtaa Hänet oikeaan. Tahdoin ja tahdon vaihtaa olemattoman olevaan…"

Munkki Pietari katsoi Harhamaan niin tutkivasti, kuin olisi hän tunkenut kahta miekkaa hänen aivoihinsa. Se katse alkoi lannistaa Harhaman raivokohtausta.

— "Mutta mikä varmuus sinulla on siitä, että Häntä muka ei olisi olemassa?" — kysyi viimein Pietari tyynenä.

Kysymys oli Harhamalle tulisella raudalla tehty pisto. Hän näki sen raudan ojentuvan häntä vastaan joka taholta. Se oli hänelle aivan odottamaton, aavistamaton kysymys, joka nyt tutkaimena asettui häntä vastaan. Hänessä oli kaikki henkinen epäsäännöllisen rajua ja voimakasta, vaikka hän sen ulkonaisesti salasi sairaloisella huolella. Siksi lannistui se myös pian, väsyen liikaan rajuuteensa. Niin nytkin. Hän alkoi masentua. Hän vaikeni ja alkoi tulla neuvottomaksi. Munkki Pietari kysyi pitkän odotuksen jälkeen lisää:

— "Ja kumminkin sinä tahdoit Hänet olemattomana kumota… Mutta entä jos Hän onkin olemassa?…"

Syvä ryppy nousi Harhaman otsalle. Kädet alkoivat herpautua ja monipäiväisen syömättömyyden ja valvomisen johdosta heikontuneet polvet pettää. Hän istui kauvan synkkänä ja sanattomana… Viimein lausui hän katkerasti:

— "Miksi Hän ei sitten näyttäydy?… Miksi Hän syö minun sieluani salaa, kuin lude?…"

Munkki Pietari katsoi häneen tutkivasti ja kysyi vastaukseksi:

— "Eikö Hän vielä ole sinulle kylliksi voimallisesti näyttäytynyt elämäsi seurauksissa?…"

Kun Harhama ei vastannut, jatkoi munkki Pietari:

— "Jos Hän ei ole vielä näyttäytynyt, ja jos et tahdo Häntä muuten oppia tuntemaan, niin syö edelleenkin hyvän- ja pahantiedonpuusta! Se puu on joka hetki edessäsi, eivätkä sen oksilta rapakot kuivu eivätkä tuliset omenat ja herkut lopu. Syö, niin kyllä silmäsi avautuvat näkemään alastomuutesi ja erottamaan hyvän pahasta. Sillä tiedä: Perkele puhui Jumalan tahdosta totta, kun hän sanoi, että siitä puusta syödessä ihminen oppii tietämään hyvän ja pahan…"

Luostarin kirkonkello kumahti. Munkki Pietari nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, istahti ja kysyi levollisena:

— "Ja mikä oli se 'oleva' Jumala jonka aijoit asettaa kukistamasi sijalle?"

Harhamasta tuntui kysymys ivalta. Kaikki häntä ärsytti. Hän yltyi ja vastasi vakuuttavasti:

— "Ihminen… Ihminen maailmankurjuuden ja rouva Esempion muodossa…"

Munkki Pietari kavahti ylös ja samaten Harhama, kuin olisi hän luullut edellisen hänen päällensä karkaavan. Molemmat katsoivat taas toistensa silmiin, kuin Perkeleen ja Jumalan itsetietoiset palvelijat.

— "Kurjimus!… Sinä ihmisportto!" — lausui munkki Pietari ankarana ja hänen sielunsa voimat näyttivät paisuvan. Hän jatkoi tuomitsevasti:

— "Sinä portto! Sinä olet huorannut kahden kanssa…"

— "Kenen kahden?" — yritti Harhama.

— "Vaikene!" — keskeytti kiivastunut munkki. — "Sinä olet huorannut maailmankurjuuden ja naisen kanssa. Jälkimäiseltä sinä olet etsinyt lihasi himojen tyydytystä, edelliseltä muiden himojesi ruokaa, sitten kun olet yhdet himosi siivet polttanut kullassa, huorannut sen kanssa itsesi näännyksiin. Ja ne huoruuskumppalisi aijoit sinä korottaa ihmisten Jumalaksi… Sinä kurja portto! Sinun tekosi ei olisi sillä korjattu, että vuori ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin tuliseen mereen, sillä esimerkkisi siemenet jäävät toisten turmioksi…"

Harhama yritti puhua, mutta munkki Pietari keskeytti ankarana:

— "Vaikene!… Minä puhun… Te miesportot! Te maailman turmelijat!… Te olette tehnyt naisesta himojenne kukan. Aistillisuutenne te vertaatte runoudella ja nostatte lihan rakkauden valtaistuimelle. Te johdatte ihmiskuntaa eläimen aistitilaa kohti ja vapauden nimessä johdatte sukuanne himojen orjuuteen, josta eläinkin on vapaa. Hävetkää! Eläinten rakkaus on tuhannesti jalompaa ja puhtaampaa kuin teidän, sillä ne eivät koskaan yhdy himojansa tyydyttämään, vaan täyttämään velvollisuuttansa… Te ilkeät madot! Te kasvatatte naisesta eläimen; ylistelemällä sen lihaa, houkuttelette te sen unohtamaan henkensä kehityksen… Ja sitten te madot, jotka ette jaksa kohota toukkaa ylemmä, kohotatte huoruuskumppaninne, juustopalanne — Jumalaksi… Jaksatko sinä alhaisuutesi käsittää?…"

— "Vaikene!" — keskeytti munkki Pietari, kun Harhama, jonka kasvot olivat tuhanharmaat ja tuskallisiksi vääntyneet, yritti puhua.

— "Minä tahdon puhua", — uhmaili Harhama synkkänä.

— "Vaikene!" — uudisti munkki Pietari. — "Kammioni ja ikäni ja munkkisauvani nimessä käsken minä sinua vaikenemaan. Minä olen lukenut Anna Pawlownalle kirjoittamasi kirjeet ja nähnyt että Jumala on sinulle antanut neron, jota sinä käytät väärin. Sinun hienojen sormiesi päistä vuotavat Perkeleen ytimet paperille… Mutta jos kerran Jumala on sinulle antanut lahjat, on Hän myös pakottava sinut niitä oikein käyttämään. Hän on, jos se on Hänen tahtonsa, pakottava sinut kirjoittamaan Hänen ylistyksensä ihanimmat psalmit…"

— "Hänkö!"— kauhistui Harhama, johon isku sattui, kuin ärsyttävä keihäänpisto. Ja uudestaan ryöppysi hänessä ajatus että hän on ja tahtoo olla Perkele.

— "Hän… Juuri Hän. Jos se on Hänen tahtonsa, niin täytyy sinun kirjoittaa Hänen kunniaksensa vaikka maailman ihanimmat psalmit ja korkeat veisut, vaikkapa Hänen sitä tehdessä täytyisi latoa hartioillesi kaikki maailmat puristamaan sinusta painollansa Hänen ylistyksensä…"

— "Ooo-oh!" — uhitteli Harhama, kuin olisi hänellä ollut Perkeleen valtikka kädessä.

Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, kuin Jehova ja Perkele. Munkki Pietari korotti äänensä, nosti kätensä ja vakuutti: — "Niin totta, kuin Hän ja maailma on olemassa, on Hän sen tekevä, jos se on Hänen tahtonsa… Sinä, portto, olet Hänen istuimellensa korottanut huoruustoverisi maailmankurjuuden ja naisen, mutta Hän on paneva sinun jumalasi sinua sylkemään ja porton kädellä on Hän sinut painava jalkojensa eteen tomuksi."

— "Nähdäänhän!" — yritti Harhama seisten ylpeänä, päättävänä, hurjanrohkeana, silmissä kuumeen tuli. Hän seisoi, kuin olisivat Perkeleen sotajoukot seisseet hänen takanansa valmiina, odottaen vaan hänen vihjaustansa. Munkki Pietarin silmiin katsoen lausui hän vielä uhmaavana:

— "Nähdäänhän!"

— "Vaikene ja kuuntele!" — käski munkki Pietari. "Niinkuin sinun rakkaudeksi korottamasi porttoutesi on kannettu rikkaruohojen höysteeksi, niin on sinun syntisi häpeään joutuva. Askeleesi ovat muuttuvat tulisiksi kiviksi, jotka nousevat ylös pilviksi ja satavat tulisina mukulakivinä hartioillesi kunnes olet tomuna Hänen edessänsä, sillä Hän ei ole luonut sinua jättääksensä sinut harhaan. Hän tahtoo tehdä sinusta ihmisen, niin, sumuna nostaa Hän sinut Itseensä. Hän masentaa sinut maahan ja etsii sinut pitimiinsä vaikkapa minne menisit. Hänen satimestansa et pääse…"

Harhama kuunteli tuomiona jylisevää puhetta kivipatsaana. Voimakas leuka vavahteli hieman suonenvedosta ja laihat kädet olivat nyrkiksi puristetut.

Munkki Pietari kohosi yhä korkeammalle, kirkastui ja suureni. Hänen voimansa paisuivat. Mutta sitä mukaa nousivat taas Harhamankin hengen voimat ja urheina he mittelivät toisiansa kuin kaksi elämästä ja kuolemasta taistelevaa petoa. Harhama tunsi Perkeleen sotajoukkojen yhä lisääntyvän ja odottavan vaan käskyä. Munkki Pietari taas tunsi puhuvansa Jumalan istuimelta. Hän todisti.

— "Hän on sinut kerran lyövä tomuna jalkoihinsa…"

— "Minutko… Ohoh!?" — keskeytti Harhama röyhkeänä, ylpeänä tuntien seisovansa nyt elämänsä korkeimmalla vuorenhuipulla, elävänsä sen suurinta hetkeä.

— "Sinut Hän on masentava, sillä Hän on tuomio. Ei yksikään maailmassa… maailmakaan voi Hänen tuomiotansa kiertää. Jos se poikkeaa pois Hänen säätämältänsä radalta, täytyy sen murskautua, ja sinä olet tomuhitua vähempi maailmaan verraten. Millä voimalla luulet voivasi Hänen luomiansa kiertää…"

— "Perkeleen voimalla… Älkää hämmästykö!… Hänen voimallaan", — raivosi Harhama jonka koko olemus nousi ja laski aallonharjana, josta suitsusi vihan ja ylpeyden savu.

Munkki Pietari kokosi kaikki voimansa, nousi, kuin viimeiselle tuomio-istuimelle, nosti kätensä ylös ja lausui suurena, kiivaana:

— "Perkeleen täytyy Hänen edessänsä maassa madella… Perkeleen täytyy Hänen käskystänsä johtaa sinut niihin tekoihin, jotka valaisevat silmäsi näkemään viheliäisyytesi. Elämäsi on kurja rikosten sarja… Siksi vetosit sinä jo Jeesuksen sanoihin: Älkää tuomitko. Mutta jos minä voin, olen minä tällä Jumalan antamalla sauvalla armotta lyövä alas jokaisen käden, joka nousee Häntä vastaan maailman pahennukseksi. Muuttukoot jumalasi vierinkiviksi, jotka lakkaamatta kierivät kantapäilläsi todistamassa häpeääsi ja ajamassa sinua Hänen luoksensa! Kohotkoot ne ja teoksesi lehdet pilveksi! Muuttukoot ne siellä tulisiksi kiviksi ja satakoot tulisena kivisateena päällesi kunnes nöyrryt ja tunnustat rikoksesi! Osottakoon Hän voimansa ja lyököön sinut tomuksi, koko maailman pilkansormien osoteltavaksi!…"

Munkki Pietari oli hengästynyt ja pysähtyi. Kaikki maailman vuoret tuntuivat painavan Harhamaa, mutta hän seisoi sen taakan alla synkkänä kuin Kain, kylmänä kuin kivipatsas. Sanaakaan sanomatta aikoi hän poistua. Munkki Pietari astui silloin hänen eteensä ja käski:

— "Seis!"

Harhama pysähtyi. Munkki Pietari puhui hiukan lempeämpänä:

— "Sanoit rukoilleesi Perkelettä. Tiedätkö mikä on Perkele?"

Harhama vaikeni. Hänellä oli Perkeleestä sama tieto kuin Jumalastakin. Munkki Pietari jatkoi:

— "Teitä on maailmassa narreja, jotka Perkelettä ivatessanne laitatte sille sarvia päähän ja lihallistutatte sen. Teitä on toisia narreja, jotka niille sanoille nauratte ja vakuutatte että Perkelettä ei ole. Mutta te molemmat tunnette joka hetki sen voiman, sillä Perkeleen ilmestysmuoto on teissä itsessänne asuva pahuus… Teidän luonteenne alhaisuus ja pahat taipumuksenne ovat Perkeleen olemuksen oleellinen ilmestys ja te kaikki tämän maailman narrit ja naurajat olette paras todistus siitä miten voimallinen se Perkele on. Sadat miljoonat hänen ivailijoitansa marssivat joka päivä maanpäällä juuri hänen enkeliarmeijoinansa, myrkyttämässä ihmis-elämää, nostamassa käden kättä vastaan ja sitomassa onnettomia himojen kahleisiin…"

Kirkonkellojen soitto tulvasi kammioon. Munkki Pietari teki ristinmerkin. Harhama katseli häntä tylsän uhmaavana kivipylväänä. Munkki Pietari jatkoi surullisena:

— "Te ette kykene edes sen vertaa ajattelemaan, että Perkelettä ivaillessanne ivailette oman olemuksenne turmeltuvaa pääosaa, oman henkenne turmeltunutta ydintä te narrit ivaatte; sen sijaan, että käyttäisitte voimanne sen kukistamiseen, laitatte te sille sarvia päähän ja laittelette ruumiillisia muotoja… ja sitä ivaillessanne kulette narrijoukkona sen orjina… Koko elämä todistaa teissä asuvan Perkeleen voimaa: Pahe seuraa paheesta, käsi nousee kättä vastaan ja mies ja nainen tuhoavat toisensa porttoudella. Toiset peittelevät pahettansa ja häpeäänsä pukemalla sen runouden viikunalehtiin, mutta ne lehdet ovat kuivuvia, sillä mainitakseni vaan yhden esimerkin, joka osottaa, että Jumalan siveelliset käskyt ovat järkkymättömiä, mainitsen sen, että eivät mitkään yhteiskunnat ja runoilijat voi järkyttää avioliittoa, sillä he eivät voi muuttaa sitä luonnolakia, joka asettaa yksimiehisyyden äitiyden ehdoksi. Ne uuden ajan profeetat, jotka sitä yrittävät, ovat niitä hulluuden apostoleja, jotka luulevat voivansa muuttaa Jumalan säätämän luonnonlain… sillä eivät kai hekään aikone hävittää ihmiskuntaa yhdessä polvessa hävittämällä naisen äitiyden, polkemalla naisen monimiehisyyteen…"

Munkki Pietari pysähtyi. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän taas surullisena:

— "Huomaatko, että Perkelettä rukoillessasi olet kumartanut omaa alhaisuuttasi ja pahoja taipumuksiasi, joista olet niin rikas… Rukoilemattasikin ne taipumukset jo kuulevat sinua…"

Harhama kuunteli tylsän uhmaavana. Kun hän taas kumarsi jäähyväisiksi, astui munkki Pietari hänen eteensä ja lausui lempeämpänä:

— "Jumalan vanhurskas viha on rajaton, mutta Hänen rakkautensa katuvaa kohtaan on yhtä ääretön."

Sen sanottuansa hän nosti kätensä siunataksensa Harhamaa ristinmerkillä. Harhama yritti tarttua siunaukseen nostettuun käteen, painaaksensa sen alas, mutta munkki Pietari käski ankarana:

— "Käsi alas! Minä käsken Jumalan nimessä ja Hänen palvelijanansa…"

Harhaman käsi painui alas. Munkki Pietari siunasi hänet nopeasti, ennen kun Harhama ehti sitä estää, ja lausui:

— "Jumala olkoon sinulle armollinen ja painakoon sinut aikanansa jalkoihinsa tomuksi ja sitten nostakoon sinut uutena ihmisenä!"

Sitten istahti hän ja lausui:

— "Mene!… Tästä kammiosta vie sinut jokainen polku Hänen luoksensa…"

Ovi sulkeutui Harhaman jälkeen. Käytävän kuuraiset kiviseinät huokuivat jääkylmyyttä, joka tuntui tarttuvan rautaisin kourin Harhaman polviin, puristavan niitä ja ikäänkuin taivuttavan niitä. Sinä hetkenä, jonka hän seisoi Perkeleen valta-istuimella, oli hän jännittänyt kaikki sielunsa voimat äärimäiseen vireeseen, pingottanut koko olemuksensa ja herposi nyt. Jalat tuntuivat rautapainoilta, joita hän ei jaksanut lattiasta nostaa. Hän seisoi oven edessä ja kuuli munkki Pietarin rukoilevan:

— "Kaikkivoipa Jumala! Nosta armossasi vuoresi hänen hartioillensa, ennen kun se on hänelle myöhäistä! Jauha hänet tomuksi, kun vielä aika on, että hän saisi nauttia Sinun armosi suloisuutta!…"

Kylmä hiki nousi Harhaman otsalle. Luostarin kellot alkoivat soida ja kirkossa veisasi kuoro:

"Muserra meidät murskaksi. Jauha meidät tomuksi! Masenna ylpeys, polta paha, kitke armotta himo! Herra, armahda! Herra, armahda! Herra, armahda!"

Harhama oli yrittänyt poistua, mutta polvet pettivät. Hän vajosi voimatonna, kuin juopunut polvillensa seinää vasten. Otsa painui jääkylmään, kuuraiseen seinään ja se virkisti häntä. Kun hän nousi vaivoin ylös, huomasi hän painuneensa polvillensa erään jumalankuvan eteen, jonka edessä paloi pieni lamppu.

— "Oi… joi… joi!" — pääsi silloin Harhamalta pitkä, tuskallinen huokaus.

* * * * *

Ulkona oli jääkylmä ilma. Pakkasen sakea huude pimensi puolipäivän hämäräksi. Auringonkehrä näkyi sen läpi himmeän veripunaisena suurena pyöränä kuin tähtikehrä savun seasta. Oli niin sumeaa, että myymälät olivat valaistut sähkövalolla. Kirkonkellojen ääni kuului synkältä, jääkolealta.

Ajatuksissansa kulki Harhama katuja pitkin. Munkki Pietarin ankara ääni soi yhä hänen korvissansa. Hän oli kuulevinansa hänen jylisevät sanansa. Mutta ne sanat eivät häntä masentaneet. Ne herättivät hänessä jonkunlaisen sokean, tylsän uhman, kuten tapahtuu ihmisessä, joka on syössyt uhkarohkeuksiin ja tietää peräytymisen olevan myöhäistä, eikä myös ole varma tekonsa oikeudesta eikä sen vääryydestäkään. Epäily oli tukahtunut ja sen sijalle astunut epätoivoinen uhitteleva ajatus: "Menköön, sittenhän näkee!"

Ja silloin tulvasi häneen katumus, että oli teoksensa ja elämänsä salaisuuden paljastanut. Se paljastus tuntui tukkeavan kaikki peräytymistiet. Peräytymisen ajatuskin jo vyörytteli hänen eteensä häpeän suurta, mustaa palloa, jonka päällä pysyttelihe suuri irvistelevä pääkallo nauraen hänelle pirullista ivanaurua. Hänen hätänsä roiskahteli uhman tulien seasta öljyvaahtona, joka pärskyi ylös, laski sieltä takaisin uhman tuliroihuun ja lisäsi sen paloa. Ja sitä mukaa tunsi hän myös yhä enemmän riippuvansa rouva Esempiosta. Hänessä nousi ruttomainen kiihko saada kaikki ennallensa ja siten pelastaa teos ja elämä. Kaikki elämän rihmat tuntuivat juoksevan rouva Esempion saksien läpi.

Rouva Esempiota ei vielä kuulunut. Odotellessansa, tuskitellessansa ja harhaillessansa johtuivat Harhaman ajatukset paksusta rahapinkastansa niiden lahjottajaan Zaikoon. Tämän kuva nousi hänelle surullisena muistona, joka soitteli menneisyyden kelloja. Hän lähti hänen haudallensa Vasiliostrovaan, Pietarin tiheimpään haudatulle suurimmalle hautausmaalle ikäänkuin aikaansa kuluttamaan, tai tapaamaan kuollutta ystäväänsä ja viemään hänelle tulipunaisen tulpaanin.

Hautausmaan hoitaja sai ruplansa ja näytti hänelle haudan, moneen kertaan kumartaen. Sitä peitti sakea hanki ja pieni muistokivi, jonka Anna Pawlowna oli yhdessä hänen kanssansa sille pystyttänyt. Ei ainoakaan jälki osottanut, että ystävä olisi siellä käynyt talven lumien aikana. Harhama istahti viereiselle hautakivelle ja kohta laskeusi hänen henkensä ihmishengen kalmanhautoihin. Hänen ympärillänsä kaivettiin kymmeniä hautoja. Kaikkialta viskasi lapio ylös mustaa, rapamaista liejua, valmistaen ihmiselle sen mätänemispaikkaa. Suuri hautausmaa oli hautakivimetsänä. Toiset niistä kivistä heittelivät obeliskimaisia huippujansa korkeuteen ylpeinä, toiset aivan kuin häpeilivät pienuuttansa, mutta kaikilla oli jotain yhteistä: kaikissa näkyivät kaikenhäviön terävien hampaiden jälet. Jotkut kivipylväät olivat vinossa, toiset olivat jo kaatuneet ja murenivat kaikenhäviön hampaiden pureksimina.

Ja siinä istuessansa ja hengessänsä ihmishengen kalmanmailla kulkiessansa täytti hänet taas kuoleman pelko tulvaveden tavoin. Hän tunsi kalmanhajun sieramissansa. Se haju tuntui tarttuvan hänen ruumiiseensa, kuin ruttoja alkavan suuren työnsä, työn, joka ei koskaan lakkaa, jonka tekijä ei nureksi työn raskautta, työpäivän pituutta. Se haju sakeni, muuttui harmaaksi sumuksi, sitten mustaksi usvaksi ja lopulta pilkkopimeydeksi, ja siihen pimeyteen haihtui taas koko hänen teoksensa ja sen mukana koko hänen elämänsä.

Hän vapisi. Sitten selveni taas sumu ja kalmanhaju kirkastui ilkamoivaksi kuoleman elämän-ivaksi. Koko elämä näytti kuoleman ivanaurulta. Jokaisen muistomerkin päässä irvisteli kuoleman korppi, siivekäs pääkallo, vaanien häntä, kynnet valmiiksi vedettyinä. Ne korpit suurenivat. Yksi niistä muuttui majuri Velikodushofiksi, joka irvisteli hänelle. Hän raivostui, ja inho ja halveksiminen ja vihan tuli himmensi kaiken muun, kuin metsäpalo nuotiotulien valon…

Ja aina uudet ja uudet kuoleman kuvat ilmestyivät edellisistä ja puhkesivat kukkina kalmanhajusta. Hänen silmiensä eteen ilmestyi kuoleman musta leija, joka suureni, vaappui, imi itseensä kaiken, laajeni ja täytti viimein koko äärettömyyden. Hän pyöriskeli sen imemisissä, hätäytyi, etsi pelastusta ja taas tarttui hän teokseensa ja rouva Esempioon, josta taas tuntui riippuvan kaikki, sekä elämä, että kuolema.

Haudankaivaja viskasi haudasta sääriluun. Harhama huokasi, asetti punaisen tulpaanin ystävänsä haudalle ja läksi pois hoippuvin askelin, kalmanhaju sieramissa. Kuoleman korpit, siivekkäät pääkallot kurkistelivat yhä Harhaman silmissä. Zaikon haudalta lähdettyänsä poikkesi hän hautausmaan kirkkoon.

Mikä ajatus oli hänet sinne johtanut, sitä ei hän käsittänyt. Se oli ehkä ajatus mennä lämmittelemään tai rauhaan, tai yleensä johonkin sisälle. Kirkko oli puolihämärä. Sitä valaisivat ainoastaan rukoilijoiden sytyttämät vahakynttilät, jotka tuikkivat alttarilla ja Jumalan kuvien edessä, kuin taivaan tähdet Jumalan olemuksen ympärillä. Rukouksen ja huokauksien kohina kohosi holveihin ihanan laulun sävelien kantamana ja kaiku vastasi sieltä, kuin vakuuttaen särkyneille että Jumala armahtaa heitä.

Rukoilijoita oli tavallista enemmän. Kaikkialla vuotivat kyyneleet, kaikkialla näkyi surun ja kuoleman sortamia, jotka saattoivat morsiamensa hautaan ja anoivat Jumalan armoa epätoivoisen luottamuksella ja hartaudella, hätääntyneet, avuttoman näköiset katseet kohotettuina Hänen puoleensa, vavisten kuoleman edessä.

Kirkossa oli kaksitoista avonaista ruumis-arkkua, kussakin ruumis odottaen papin siunausta. Arkut olivat ladotut vieretysten kahteen riviin. Ne olivat maailman kurjuudesta poismuuttavia ihmisiä. Maailman rikkauksien keskellä ei niille, rikkauksien luojille, riittänyt eri siunausta kullekin. Niitä täytyi siunata joukottain.

Kuoro veisasi, pappi luki siunauksia ja vakuutti, että kuolleista ylösnousemisen aamuna ystävät taas saavat syleillä toisiansa elävinä. Kyyneleet vuotivat, raivoisat itkukohtaukset yltyivät yhdeksi kohinaksi laulun ja rukouksien kanssa. Ihmishenki kiemurteli kuoleman korppien terävissä kynsissä.

Harhama tunkeutui aivan arkkurivien viereen. Hän nuuski kalmanhajua ja tutki kuolleiden kasvonpiirteitä, nähdäksensä niistä jotain, vaikka mitä. Hän nuuski kuollutta, kuin nälkäänkuoleva peto piiloutunutta raatoa, johon se ei uskaltaisi koskea, mutta nälkä pakottaa, polttaen suolia kuin tulinen rauta. Hän värisi, himoitessansa nähdä kuolleiden kasvoista vilahduksen jostain himmeästä ilmiöstä, tai kuolemasta, Jumalasta tai Perkeleestä. Ja hän näki ryppyisiä, raihnaisia kasvoja, laihoja huulia, ihmisraatoja, joiden lihan oli kaikenhäviö syönyt jo elävältä. Hän hengitti kiihkeästi, tunsi taas kalmanhajun sieramissansa, ja kyyristyi häviön kynsiin, silmät hätäytyneinä.

— "Niinkuin Jeesus Kristus on noussut kuolleista, niin pitää kaikkein kuolleiden kerran nouseman", vakuutti pappi.

— "Onko hän sitten noussut?" — ajatteli Harhama, kasvot ivan ja tuskan vääntäminä, ja jatkoi: "Miksi hän sitten nousi yöllä salaa?… Ja miksi Hän pelkäsi näyttäytyä kaikille?…"

— "Siksi ei ole enää kuolemaa, sillä hän on ylösnousemus", — vakuutti pappi.

Jeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen hämäryys sumensi Harhaman silmiä; hän mietti:

— "Miksi ei Hän nyt tule, vaikkapa näyttäytymään taivaan korkeudesta, kun Hän on muka kaikkivoipa ja kun Hän sillä voisi lakaista pois epäuskon ja epäilyksen ja tuskat ja kaiken?…"

Hän synkistyi. Erään ruumiin silmä oli raollansa. Hän aivan kyyristyi kurkistamaan siihen, nähdäksensä sieltä jotain. Silmä näytti elottomalta, muljottavalta, ruumiista nousi ilkeä haju. Pappi luki jo viimeisen siunauksensa. Arkkujen kannet nostettiin paikoillensa ja satoihin nousevasta väkijoukosta purskahti silloin epätoivoinen itku ja parku. Ihmishenki, joka oli luotu maailman herraksi, huusi ja itki ja vapisi näkymättömän kuoleman tulipitimissä voimatonna haituvana.

Harhama huokasi likomärkänä hiestä.

* * * * *

Kuolleet kannettiin liejuiseen maahan mätänemään. Kirkkoon jäi vielä joukko rukoilijoita. Kuolema ja tyhjyys henkäili kaikkialta. Elämän turhuus tuikutti joka tulesta.

Rukoilijoita katsellessansa huomasi Harhama nuoren, mustiin puetun naisen, joka rukoili hartaampana muita Kasanin Neitsyt Maarian kuvan edessä. Tämä nainen oli kiinnittänyt pikkuisen, punaisen kukan teriön Maarian kuvan eteen, kuvan kehykseen, ja sytyttänyt vahakynttilän, jonka tuike valaisi kukkasen teriötä ja Neitsyen lempeitä kasvoja hämärällä valolla. Itse hän painoi otsansa kirkon kivipermantoon, musta tukka hajosi permannolle ja ruumis värähteli itkukohtauksista. Kuoripojat lauloivat taas kirkkaalla äänellä: Herra, armahda, Herra, armahda, armahda!

Yhä hartaammin rukoilivat sortuneet. Entistä kirkkaampana kaikui laulu kirkon holveissa, ja lukuisempina tuikkivat kynttilät. Nuori nainen itki yhä otsa kylmään permantoon painettuna. Säälien katseli Harhama tuskan runtelemaa naista.

Viimein nousi nainen polvillensa, katsoi mustilla suurilla silmillänsä Neitsyt Maarian kuvaan niin avuttoman ja epätoivoisen näköisenä että se katse tunki läpi Harhaman olemuksen. Kerran oli Ritva katsonut häneen aivan tuommoisena avuttomana, turvattomana…

Hän järkkyi, katseli naista tarkemmin ja muisti hänet jossain nähneensä, mutta ei muistanut missä, eikä sitä kuka hän oli. Nuori nainen painoi taas otsansa kylmää kiveä vastaan, nousi sitten uudestaan polvillensa ja rukoili kädet ojennettuina Neitsyt Maarian kuvaa kohti. Hän lähestyi naista ja kuuli hänen hiljaa lausuvan:

— "Jeesus Kristus! Pelasta Nikolai ja myös hänen ystävänsä Harhama!…"

Harhama säpsähti tuntien naisen. Se oli Loolja, Nikolain onneton sisar. Samassa huomasi Loolja hänet ja nousi ylös hämmästyneenä. Harhama lähestyi häntä, tervehti ja lausui hiljaa:

— "Kiitos, Loolja! Oli hauska, että tapasin… Saamme puhua Nikolaistakin."

He istahtivat seinänvierelle. Loolja oli kokonaan muuttunut. Hän oli varttunut tytöstä naiseksi. Kasvoissa oli vaimon ilme, mutta mustissa silmissä loisti entinen tytön avomielisyys ja samalla sanomaton kärsimys. Hän oli hyvästi puettu. Hiljaisella äänellä alkoi hän puhua:

— "Minä juuri satuin muistamaan teitä… Tänään on Nikolain päivä ja tulin rukoilemaan rauhan puolesta… Hän muisti aina Teitä ja Kaatja-poloinen puhuu Teistä vielä ja tahtoisi tavata."

Suuret muistot heilahtivat Harhaman silmissä. Kuolemakin hävisi hetkeksi.

— "Missä on Nikolai?" — kysyi Harhama uteliaana, kiihkoisena, kuiskaamalla, kuin jotain peläten. Looljan silmästä kierähti kyynel, jonka hän kuivasi nopeasti vapisevin käsin, vastaten kuiskaamalla:

— "Hänet ammuttiin kapinassa."

Sen sanottuansa purskahti hän katkeraan, raivoisaan itkuun… Koko ruumis vapisi itkukohtauksen kourassa. Harhamaan koski sanoma Nikolain kohtalosta kuin puukonpisto. Vallankumouksellisten joukossa oli ainoastaan kaksi, joita hän rakasti: Zaiko ja Nikolai, edellinen hieno, hento ja tunteellinen, jälkimäinen uhkarohkea, voimakas ja nerokas. Kuoleman jääkylmä koura tuntui taas häntä puristavan. Se avasi kitansa ja näytti ilkkuen kaikkea, mitä oli sinne niellyt: siellä oli Nikolai, Zaiko, Nikitin. Se pureksi niiden luita, kalvoi niitä, kuin koira soisessa haudassa, ilkeänä, inhottavana, märkänä ja matoisena. Loolja painoi kasvonsa käsiänsä vastaan, vartalo vapisi ja hän hätäili itkun seasta Nikolaita tarkottaen:

— "Se poloinen kuoli vielä katumattomana…"

Kaikki tuskan puukot leikkelivät Harhamaa. Hän yritti lohdutella Looljaa, selittäen:

— "Eihän hänellä ollut mitään kaduttavaa… Hänhän oli jalo ja hyvä…"

Loolja keskeytti hänet lausuen:

— "Oi, Te ette tiedä, ette tiedä… Voi jos Te tietäisitte!…"

Harhama kiihottui luullen olevan jotain salaista. Ikäänkuin sitä salaisuutta siepataksensa uteli hän:

— "No, mitä sitten Loolja?… Mitä hänellä oli?"

Loolja purskahti taas raivo-itkuun ja aivan kokoon lyyhistyneenä vastasi itkun seasta:

— "Se poloinen kirosi Jumalan… Voi, Herra Jumala, Herra Jumala tätä ihmis-elämää!…"

Harhaman mieli synkistyi. Hän muisti kuinka hän itse oli kironnut Jumalan synkän korven keskellä talvisena sydän-yönä. Elämän yleinen epäselvyys tuijotti häneen taas mykkänä. Hän ei ollut selvillä mistään. Pitkän vaiti-olon jälkeen alkoi hän rauhotella onnetonta tyttöä. Hän selitteli:

— "Rauhotu, Loolja! Eihän Nikolai ole kenellekään pahaa tehnyt…"

— "Niin", — lausui Loolja hiukan rauhottuneena itkun seasta. — "Hän oli kaikille hyvä… minullekin… Ja eikö totta, että Jumala on armollinen?"

Harhama ei tiennyt mitä vastata. "Pitääkö minun nyt ottaa särkyneeltä tytöltä pois se ehkä luuloteltu vesimalja, josta hän taas juo rauhaa?" — mietti hän. Hän sotkeutui ajatuksiinsa ja huokasi itseksensä, Jumalaa tarkottaen:

— "Miten kavalasti se paula on punottu!"

Kun Loolja oli rauhottunut, kertoi hän ensin Nikolain kuolemasta ja jatkoi:

— "Me surimme häntä… Kaatjan täytyi piilotella. Minuun koski se kovasti, kun hän kaatui katumattomana ja Jumalaa kiroten. Kun kesä tuli, kokosin minä, mitä oli, ja lähdin toivioretkelle Kiefiin rukoilemaan hänen puolestansa. Siellä rukoilin minä kolme päivää hänen puolestaan… ja Teidänkin puolestanne… Se helpotti vähän…"

Hän keskeytti ja mietti. Harhamassa nousi inho sitä Jumalaa vastaan, jonka nimessä yksinkertaisia houkutellaan toivioretkille, tuhlaamaan varansa ja sitte kärsimään kurjuutta.

Hän havahtui noista sanoista, kuin olisi hän nähnyt verivihollisensa. Munkki Pietari tuntui hänestä nyt hänen viholliseltansa: Jumalan edustajalta, Jumalan, jota hän taas vihasi vaistomaisesti. Se tunne tuprahti hänestä, kuin poro sateen siihen sattuessa ja peitti hetkeksi kaiken muun. Hän tarttui Jumalaan, kuin lahtari teuraaseen: raaoin käsin, arastelematta. Hän kysyi Looljalta halveksivalla äänellä:

— "Loolja…! Uskotko sinä kaikkia taruja?…"

Loolja katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei tiennyt mitä tarua Harhama tarkotti ja kysyi:

— "Mitä taruja?… Satujako?…"

Harhamasta vuoti Jumalan halveksiminen ja viha virtana. Hän vastasi puoli ilkkuen:

— "Niin… satuja… Voitko sinä uskoa, että Jumala on olemassa?…"

Looljan silmät suurenivat. Hän katsoi Harhamaan hämmästyneenä ja lausui:

— "Miten minä voisin olla sitä uskomatta?"

Looljan ääni ja kysymys oli niin viaton ja yksinkertainen, että Harhama tuskastui. Hän lausui kuin nuhdellaksensa Looljaa:

— "No, miten sinä, Loolja, voit uskoa, kun et tiedä…"

— "Herra Jumala!" — keskeytti Loolja, lisäten:

— "Voivathan ihmiset uskoa sitäkin, että Jumalaa ei ole… Ja onhan se paljon vaikeampaa uskoa…!"

Harhama hämmästyi. Looljan vastaus oli hänelle kuin neulanpisto. Loolja jatkoi hiukan mietittyänsä:

— "Eiväthän nekään tiedä, että Jumalaa ei ole olemassa… Ne vaan uskovat…"

Elämän verkkokäpy alkoi taas liikkua Harhaman ympärillä. Ensi kertaa elämässänsä kuuli hän sanottavan, että Jumalan kieltäminenkin on uskoa… Ja hän ei voinut sitä kumota, ei vääräksi väittää. Looljan lausuma ajatus tuntui niin luonnolliselta, yksinkertaiselta, että se oli aivan kumoamaton. Se tuntui luonnon valmistamalta totuudelta, jota totuutta ei voida koskaan kumota. Uskonrihmat tuntuivat juoksevat yksinpä kieltämyksestäkin. Harhamasta tuntui, että koko elämä oli yksi ainoa sadin, joka oli hänen poluillensa viritetty, yksi ainoa verkko, josta ei ollut poispääsyä. Ikäänkuin siitä pois pyrkien, lausui hän tuskastuneena:

— "No, sehän on kokonaan toista… Näkeehän sen että Sitä ei ole…"

— "Mistä sen näkee?" — tarttui Loolja kerkeästi, viattomasti, kuin lapsi.

Ja entistä enemmän sotkeutui ja tuskastui Harhama. Hän ei jaksanut ajatella, ei kyennyt selittämään mistä sen näkee. Tuskastuneena, kääntääksensä puheen toisaalle, lausui hän:

— "Äs! Jätetään nyt se!… Missä on Kaatja?"

— "Kaatjako? Se poloinen asuu luonani… lapsinensa… Hänellä olisi asiaakin Teille", — vastasi Loolja.

— "Minä tulen häntä tervehtimään", — tarttui Harhama, kiirehtien, jyrkästi.

— "Tekö?… Ei… Ette Te voi", — keskeytti Loolja hämillänsä,

— "Miksi en voi?"

Loolja punastui, kyynel kierähti silmästä ja hän vastasi surullisena suu itkussa:

— "Minä olen vielä semmoinen nainen…"

Hän purskahti taas itkuun ja jatkoi sen seasta:

— "Enhän minä… enhän minä… tahtoisi, mutta kun on pakko… Joskus on pakko… Anna Pawlownan toimesta sain oppia ompelemaan… Sitten tuli pikku veljille ikävä ja Nikolain täytyi paeta… Ne poloiset pyrkivät luokseni… Minä aloin ommella ja otin raukat huostaani… Veljet saivat opetusta ja vanhimmat ovat jo opissa. Kun tuli hätä ja olisi poloiset pitänyt karkottaa luotani, niin tuli sääli ja minä…"

Itku keskeytti taas puheen. Harhamaa se leikkeli kuin veitsi. Loolja jatkoi:

— "Pari… pari kertaa kuussa on täytynyt… on täytynyt, kun ei ole jaksanut ansaita muuten… niin vähä maksavat… Minä olen aina silloin rukoillut ja katunut ja ajatellut: Antoihan Jumalakin poikansa ihmisten tähden… eikö minun pidä antaa itseäni veljieni tähden, että he saisivat kasvaa Jumalan lapsiksi ja voisivat oppia Jumalan sanaa… Ah, kyllä elämä on raskasta, niin raskasta ja likaista…"

Hän vaikeni hetkeksi ja kuivaili kyyneleitänsä. Harhama hengitti raskaasti. Elämä ilmestyi hänelle likaisena petona, joka puri armotta, verinen nahka selkään hevosloimeksi heitettynä, verinen puoli ylöspäin.

Hänessä nousi taas viha rikkaiden Jumala-pelättiä vastaan ja teos alkoi nousta niistä sumuista, joihin se äsken uhkasi vajota. Loolja jatkoi:

— "Sitten syntyi Kaatjalle lapsi, jälkeen Nikolain kuoleman. Hän onneton on kivuloinen ja me elämme kaikki yhdessä… Kun tulee äärimäinen hätä, silloin täytyy minun turvautua syntiin ja likaan…"

Hän vaikeni taas, mietti raskaita hetkiänsä, näytti luhistuvan kokoon ja lopetti huoaten:

— "Mutta eihän sille mitä voi… Tottapa sen Jumala on niin säätänyt…"

Loolja itki taas. Harhama oli unohtanut oman itsensä kokonaan tätä ihmistuskan, kärsimyksien, rakkauden ja jalouden kuvausta kuullessansa. Viha leimahti Jumalaa ja munkki Pietaria kohtaan. Mieli kolkkona lausui hän Looljalle päättävästi:

— "Mennään Kaatjan luo!"

— "Kuinka… Mutta ihmiset voivat luulla Teistä pahaa… kun minä kävelen."

— "Ei, Loolja. Ei. Sinä olet parempi minua. Et sinä ole 'kävellyt', vaan minä. Sinä pelastat veljiäsi, minä olen etsinyt lokaa", — keskeytti Harhama. Ja tarttuen Looljan käteen, lisäsi hän:

— "Mennään!"

Kun he lähestyivät Looljan asuntoa, lausui tämä:

— "Herra Harhama, älkää koskettako Kaatjan yhteen kohtaan, se poloinen joutuu silloin vihan valtaan… Ne vangitsivat hänet ennen Nikolain kuolemaa vallankumouksellisena ja raiskasivat… Sitten hänet vapautettiin…"

Harhaman viha roiskahti tuhlaavana ja sammutti joksikin aikaa kaiken muun.

* * * * *

Elämän kukkanuput puhkeilivat kukiksi. Rakkaudesta toisia kohtaan puhkeili viha toisia kohtaan. Elämä itse loi siten kaiken, mitä se tarvitsi itsensä tekijöiksi, oman olemuksensa ytimiksi.

Pietarin pakkanen terottui neulateräväksi. Kylmän sumu samensi ilmaa. Liput liehuivat tsaarin kunniaksi.

Harhama ja Loolja nousivat pimeitä, likaisia portaita myöten viisikerroksisen rakennuksen ullakkokerrokseen, jossa Looljan asunto oli. Siinä asunnossa oli yksi matala huone, josta etu-osa oli erotettu keittiöksi. Huone oli siisti, vaikka köyhyys pisti kaikkialta silmiin terävänä, kirpelevänä, syövänä ja leikkelevänä. Keittiössä puuhaili Nikolain halvautunut sisar. Häntäkin hoiti ja ruokki Loolja työllänsä ja ruumiillansa…

Keittiön takana olevassa asuinhuoneessa soudatti Kaatja lastansa laulaen:

"Tuuti, tuuti, pienoinen! Kasva, kasva, kaunoinen jumalien kiroksi, sortajien tuhoksi! Tuuti aa! Et sä saa taattoasi unhottaa!"

— "Kaatja, rakas, etkö tunne herra Harhamaa?" — kysyi Loolja, kun he astuivat sisään, eikä Kaatja tuntenut tulijaa hämärästi valaistussa huoneessa.

Riutuneen, kivuloisen ja kärsivän näköinen Kaatja nousi raukeana ylös ja tarkasti Harhamaa, Silmissä leimusi palava viha. Häntä oli mahdoton tuntea entiseksi kauniiksi, kukoistavaksi tytöksi. Tunnettuansa tulijan, astui hän, kuin uhmaava hengetär Harhaman eteen, tarttui heikoilla käsillänsä hänen käsiinsä ja lausui ihastuneena, mutta synkällä äänellä:

— "Harhama, sinä Nikolain paras ystävä!… Hän muisti sinua vielä sen päivän aamuna, jolloin kuoli."

Harhama suuteli liikutettuna ystävänsä lesken laihoja käsiä ja pyysi hänen istumaan ja kertomaan Nikolaista. Kaatja istahti. Nivelistä kuului nisahdus, kun hän laskeutui istualleen. Hän puhui vihan välke silmissä ja äänessä synkkä kaiku. Hän tuntui raivottarelta.

— "Nikolaistako?"— alkoi hän. — "Mutta minulla on sinulle asiaa, Harhama!"

Ja vetäen sormuksen sormestansa ja ojentaen sen Harhamalle kysyi hän:

— "Eikö tämä ole sinun sormuksesi?"

Harhama tarkasti sormusta. Se oli sama, jonka hän oli Hiiden myllyssä antanut mustalaistytölle, Sonjalle. Sisäpuolelle oli hän antanut taiteellisesti kaivertaa Magdan ja oman täydellisen nimen. Sormuksen pinnassa oli kaksi kaiverrettua käärmettä, renkaina toisiinsa sotkeutuneina ja solmeutuneina. Kihlauspäivänä ei kaiverrus ollut vielä valmis, jonka tähden he olivat kantaneet väliaikaisia sormuksia. Sinä iltana, jolloin hän kuuli Magdan luona Noidan laulun, oli hänellä tarkotus jättää tämä taiteellinen sormus, mutta Noidan laulun johdosta jäi se antamatta.

Vanhat muistot tuntuivat solmiutuvan Harhaman kaulaan ilkeänä käärmeenä. Hän vihasi Magdaa, joka oli kietoutunut hänen kaulavanteeksensa. Kaatja tuijotti hänen silmiinsä ja jatkoi:

"Eikö se ole sinun?… Siinä on sinun nimesi…"

— "Kyllä tämä oli minun… Miten se on mahdollista" — alkoi Harhama puhua ihmeissään.

— "Se tapahtui näin", — keskeytti Kaatja. — "Minä olin Nikolain kanssa paossa. Satuimme erääseen taloon, jossa oli joukko mustalaisia. Niiden joukossa oli eräs synnytystuskissa oleva vaimo. Silloin kuului huuto: 'Kasakat tulevat'… Jokainen pakeni kauhuissaan. Mustalaisetkin jättivät onnettoman vaimon yksin, Nikolai huomasi sen, otti parkuvan vaimon syliinsä ja kantoi hänet metsään. Kohta tuli sotaväki ja poltti talon… Niin, Harhama!… Ne polttivat ihmis-asunnon… Ne tappoivat ihmisiä", — huusi hän raivoten, pudistellen Harhamaa käsivarsista, ja silmissä paloi vihan tuli.

— "Rauhotu nyt, Kaatja, ja kerro edelleen!" — pyysi Harhama häntä lohdutellen. Kaatja jatkoi synkällä äänellä:

— "Ihmisiä ne roistot tappoivat… Ne tappoivat ihmisiä… Me hoidimme onnetonta vaimoa. Metsässä hän synnytti ja kuoli kahden päivän kuluttua. Kuollessansa sanoi hän minulle: 'Ota, kyyhkyseni, tämä sormus palkkioksi hoidostasi'… Vasta myöhemmin, kun tarkastimme sormusta, huomasimme siinä sinun nimesi. Me luulimme sen olevan sinulta varastetun. Ja kun me löysimme mustalaiset ja jätimme heille lapsen, säilytimme me sormuksen antaaksemme sen sinulle… Ota nyt omasi!"

Kaatja viskasi kasvoille hajonneen tukkansa olkapään yli hartioille ja jatkoi kehotustansa:

— "Ota, Harhama, omasi!"

Harhamaa inhotti sormus ja häntä huumasi Kaatjan vihainen katse ja synkkä ääni. Kaikki tuntui haudan kolkolta. Nikolain haamu tuntui seisovan hurjistuneen Kaatjan vierellä. Harhama työnsi sormuksen takaisin Kaatjalle ja lausui:

— "Ei, Kaatja… Se on sinun. Minä olen lahjoittanut sen mustalaistytölle… Mutta kerro nyt minulle Nikolaista ja itsestäsi!"

Sillä välin oli lapsi havahtunut ja alkoi itkeä. Kaatja soudatti sitä ja lauloi:

"Tuuti, tuuti, tuuti lulla! Ei ne itkut auta. Äidin kohdussa jo sulla oli synkkä hauta… Et saa olla raukka, rukka! Niinkuin kaunis vihankukka kasvoit kohdussani… Tuu! Ei saa mennä itkuun suu!"

Lapsi rauhottui. Kaatja kääntyi Harhaman puoleen ja jatkoi katkerana:

— "Itsestänikö pyysit minun kertomaan? Minä kerron… Ne ottivat minut kiinni ja raiskasivat vankilassa… Ne raiskasivat minut… Kuuletko?"

— "Rauhotu, Kaatja kulta!" — hätäili Loolja. Harhaman henki aivan hyppeli vihan liekinpäässä. Hän nautti siitä ja juopui. Kaatja huusi Looljalle:

— "Minäkö?… Minä olen rauhallinen, sillä minä vihaan… Aaah!… Ah, miten suloista on vihata!… Eikö totta, Harhama?…"

Harhama veti sieramiinsa vihaa koko elämää kohtaan, elämää joka näytti hääräävän Jumalan kätyrinä.

— "Niin, Kaatja… Kosto on tuleva", — lausui hän. Loolja hätäytyi ja kalpeni. Lapsi alkoi taas itkeä. Kaatja lauloi sitä soudatellen:

"Tuuti!… Nyt jo kostoon nosta kätösesi pieni! Sortajille kerta kosta! Ime niinkuin sieni vihaa äidin lauleloista! Hymyellessäsi loista vihankukkasena!… Aa! Tuuti koston kukkijaa!"

Harhama muisti majuri Velikodushofin ja pallotteli, ettei ollut jaksanut tukahduttaa halveksimistansa ja nauttia vihasta, kuten Kaatja. Hän juopui vihan suuruudesta. Loolja yritti rauhottaa Kaatjaa tyynnytellen:

— "Rakas Kaatja!…"

— "Älä puhu rakkaudesta!… Oh!… Älä puhu siitä!" — keskeytti Kaatja ja jatkoi Harhamalle raivoissaan:

— "Kosto tulee."

Ja lastansa osottaen lisäsi hän:

— "Katso tuota lasta! Siinä on kosto… Hänestä kasvaa kosto inhimillisille ja jumalallisille sortajille… Katso sitä lasta!"

Harhama katseli kätkyessä makaavaa lasta. Se oli Nikolain tarkka kuva, voimakas ja uhmaavan näköinen. Kaatja jatkoi katkeralla, kolkolla äänellä:

— "Kun minä pääsin niiden petojen kynsistä ja löysin kahden kuukauden kuluttua Nikolain, kerroin minä hänelle kaikki, herättääkseni hänessä vihan… Kuuletko, Harhama: minä tahdoin herättää hänessä vihan. Ja kun se heräsi, sanoin minä: 'Sinä, Nikolai, voit kuolla ja silloin ei jää kostajaa… Siksi täytyy sinun antaa minulle lapsi'…"

Vihan tuli paloi kirkkaana, ihmis-elämän suurena voimana ja tekijänä.

— "Voi Herra Jumala!" — huokasi Loolja, tehden ristinmerkin. Kaatja jatkoi:

— "Ja hän antoi sen minulle. Se oli ainoa kerta, jolloin hän koski minun ruumiiseeni. Hän antoi sen silloin, kun viha kuohui hänessä ylimmillänsä Jumalaa ja muita sortajia vastaan…"

Lapsi heräsi taas ja yritti itkeä, Kaatja viihdytteli sitä laulaen:

"Kuule kuinka kaunihisti kahleet sulle soivat! Katso, kuinka kirkonristi ilkkuu, ilkamoivat jumalat näin sua pilkkaa, Tarukäärmeen silmät vilkkaa sulle aina, muistuttain, että muistat kostaa vain…"

Lapsi rauhottui taas. Kaatja nousi, astui Harhaman eteen, katsoi hänen silmiinsä, kuin raivoten ja jatkoi äskeistä puhettansa:

— "Niin, viha on suuri ja puhdas tunne… Se on jaloin tunne… Ja tuossa lapsessa ei ole mitään muuta, kuin vihaa… vihaa… vihaa… jaloa, tulista vihaa…"

Ja tarttuen Harhaman käsivarsiin ja katsoen hänen silmiinsä, kuin villi peto, lisäsi hän:

— "Sano, onko Sinulla niin puhtaiden tunteiden lasta? Sano, toveri Harhama!"

Nälkäinen rottalauma tuntui syöksyvän Harhaman kimppuun ja tarttuvan häneen terävillä, ilkeillä hampaillansa, kun hän kuuli sanan "toveri". Kaikki jänteet herposivat hänessä ja hän kalpeni, kuin palttina. Hän tunsi seisovansa Kaatjan edessä petturina, Judas Iskariotina. Hän oli pettänyt oman joukkonsa. Hän taisteli niiden riveissä, jotka olivat kumouksen ja sosialismin jyrkimmät vastustajat. Hän oli tarvaalaisena taistellut sosialismia vastaan, johon hän oli antanut kerran itsensä vihkiä. Hän oli kerran vannonut sille joukolle uskollisuutta, Nikolain, Zaikon ja Nikitinin kanssa, pääkallon ollessa heidän todistajinansa. He olivat vannoneet uskollisuutta oman pääkallonsa kautta. Hän oli ollut ensimäistä petturia murhaamassa ja nyt seisoi hän itse petturina. Hän oli häväissyt oman pääkallonsa. Rotat tuntuivat järsivän hänen luitansa. Hän vapisi ja värisi. Lapsi oli taas herännyt ja Kaatja lauloi sille:

"Tuuti! Kun juot äidin rintaa, silloinkin jo muista, että imet veren hintaa! Sortajien luista laita kerta suuri viulu! Niiden hurmehella kiulu täytä joka päivä!… Tuu! Laita niille hirsipuu!"

Loolja istui epätoivoisena, yritellen joskus rauhottaa Kaatjaa. Harhama istui kuin kivipatsas, Kaatja jatkoi hänelle äsken katkennutta puhettansa, lausuen:

— "Niin, toveri Harhama, semmoista lasta ei sinulla näy olevan. Mutta kuule: Tuosta lapsesta minä kiitän osaksi sinua."

Toveri-sana nakerteli Harhamaa. Vuori painoi hänen hartioitaan. Pääkallo tuntui paljastuvan häpeästä. Synkkänä kysyi hän Kaatjalta sen äskeisen puheen johdosta:

— "Minua? Miksi sinä minua siitä kiittäisit?…"

— "Katso!" — keskeytti Kaatja kiihkoisesti, kuin mielipuoli. "Kun minun aikani tuli, oli Nikolai jo tapettu… Niin, hän oli tapettu… Synnytys-aikana olin kurjuudessa ja olisin kuollut nälkään, jos ei minulla olisi ollut sinun sormustasi… Minä panttasin sen, sain sillä kaksikymmentä ruplaa ja olin pelastettu, minä sekä lapsi, nälkäkuolemasta… Nyt minä elän ja voin imettää lastani vihalla… Sillä katso, Harhama: viha vuotaa minun rinnastani lapseni suuhun. Jos hänestä tulee isänsä puolesta kostaja ja kansan vapauttaja, on sinun sormuksesi pelastanut ja vapauttanut Venäjän kansan sorretut… Minä lunastin sen panttilaitoksesta ja olen säilyttänyt sitä, kuin taikakalua… Nikolai sanoi, että meidän pitää se säilyttää sinulle… Anna Pawlowna ei sanonut tietävänsä, missä sinä olet…"

Hän keskeytti. Viha leimusi taas silmissä ja hän lausui Anna Pawlownaa tarkottaen:

— "Oh! Hänkin on yksi niitä sortajia… Sortajia hän on… Vai eikö hän tiennyt missä sinä olet?… Oh! Hän pelkäsi, että me sekotamme hänet… Eikö niin, Harhama? Hah-hah!… Piruja", — lopetti hän riuhtaisten esiliinansa ja heittäen sen raivoissaan huoneen nurkkaan.

Hänen naurussansa oli jotakin kamalaa, äärimäistä katkeruutta. Hengitys oli kuuma. Se tuntui parin metrin päähän ja joka henkäyksellä tunsi Harhama vetävänsä sitä keuhkoihinsa kuin savua, tunsi hengittävänsä Kaatjan huokumaa vihaa, koetti taas juopua siitä, tukahduttaaksensa häpeänsä ja tuskansa. Ajatuksissansa katseli hän kätkyessä nukkuvaa lasta. Kaatja huomasi sen ja alkoi taas puhua kolkolla äänellä:

— "Niin, hän on Nikolain kuva… Samat luiset kasvot ja korkea otsa, kuin isälläkin…"

Ja nousten ylös ryhdikkäänä, jatkoi hän:

— "Nikolai oli tavallaan ruma. Hän oli muista ruma. Hänen kasvonsa muistuttivat sinun kasvojasi. Hän oli yhtä ruma, kuin sinä. Mutta niissä kasvoissa kuvastui nero… Ah, miten minä rakastin hänen henkeänsä. Siinä hengessä oli voimaa ja vihaa. Siinä oli hellyyttä ja kovuutta, kaunista ja rumaa… Hän osasi rakastaa ja kostaa… Muistatko sinä, Harhama, kun hän puhui pajassa salamavalossa? Ja muistatko, kun te yhdessä tapoitte Nikitinin? Minä seurasin takananne, nähdäkseni… Ah!"