HARHAMA (continued 3)

— "Pääsihän piru!" — virkkoi eräs miehistä. Puhuja tarttui huomautukseen:

— "Niin pääsevät riistäjännekin ja voivat taas ryhtyä vaanimaan uutta uhria, jos ette kaikki liity heitä vastaan… Ne napsaavat teistä yhden kerrallaan mieron tielle niistä torpista, joiden pellot te olette hiellänne höystäneet. Mutta jos liitytte yhteen ja sanotte, että te ette ole, ettekä rupea toisten orjiksi, niin riistäjät ovat teidän käsissänne. Maa on teidän, mutta he ovat sen riistäneet itsellensä. He ovat sen ryöstäneet, sillä työllään he eivät ole voineet sitä ansaita, eivätkä säästämällä. Maa on teidän, kansan…"

Kuulijat ovat vaiti. Sillä välin on taivaalle ilmestynyt entistä loistavampi vesikaari. Puhuja osottaa sitä ja kysyy:

— "Onko totta, että teille on opetettu: Älkää ihailko vesikaarta, sillä se kuuluu rikkaille?"

Ei kuulu vastausta.

— "Onko totta, että te uskoisitte, jos joku teille niin puhuisi?" — jatkaa puhuja.

— "Kuka sitä nyt uskoisi", — lausui Varpalan Juho.

— "Aivan niin. Ja miksi ette sitä uskoisi? Siksi, että vesikaari ei ole kenenkään tekemä. Se on siis kaikkien oma. Ihailkaa siis sitä! Mutta onko maa kenenkään tekemä?"

— "Eipä tietenkään", — näkyy kuulijoiden silmistä vastaus.

— "Ja kumminkin te uskotte, että se on yksien oma. Te hullut! Ottakaa se, mikä teille kuuluu! Ihailkaa vesikaarta, viljelkää maata ominanne!… Älkää uskoko, että maapallo on teille kielletty hedelmä! Se on petturien keksimä taru", — jatkaa puhuja.

Ja vesikaari houkutteli ja näytti niin läheiseltä ja maapallo rikkauksinensa näytti kuulijoista ihanalta omenalta, joka odotti kuusen oksalla ottajaansa. Ja he kurottivat jo käsiänsä. He olivat valmiit. He olivat paljon kärsineet ja se odotettu oli niin houkuttelevaa ja ihanaa, ja nyt se näytti olevan käteen putoamaisillansa…

— "Oikein puhuttu", — lausuivat useat yhtäaikaa, kun puhuja taas keskeytti. Koko kuulijakunta alkoi ajatella samoja ajatuksia. Torppariolojen luoma joukko-ihminen, joka jo oli valmiiksi kehittynyt olojen yhtäläisyyden pakosta, alkoi nyt kehittyä itsetietoiseksi korpikylässäkin. Puhuja jatkoi:

— "Liittykää siis yhdeksi riistäjiänne vastaan! Kun ne tulevat vaatimaan teiltä työpäiviä maasta, niin kysykää, onko hän luonut maan, tai onko hän työllään, tai säästämisellään sen ansainnut enemmän kuin te! Kysykää, ovatko hänen esivanhempansa sitten säästäneet ja tehneet työtä enemmän, kuin teidän… Maa kuuluu teille, työn raskaiden vuorien kantajille, eikä laiskottelijoille."

— "Oikein!… Oikein!" — myönsi joukko yhtenä ihmisenä, sinä uutena joukko-ihmisenä. Se katseli jo maapalloa, kuin edessänsä kierivää kultaomenaa. Puhuja jatkoi:

— "Maasta, joka on luotu kasvattamaan jokaiselle leipää, ovat riistäjät tehneet ryövärien luolan, Hornan luolan, jossa he väjyvät lokkina saalista. Mutta kun riistettävät nousevat, niin ne puhdistavat Hornan luolan ryöväreistä, kuin Jeesus Jerusalemin temppelin…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Oikein sanottu!" — huusivat kuulijat. Puhuja osotti taas vesikaarta, sovittaen siihen selityksensä:

— "Katsokaa! Sosialistinen yhteiskunta antaa kansalle kaikki omaksi, kuten tuo vesikaari jakaa värinsä…"

Kuulijat eivät käsitä muuta, kuin sen, mitä se tuleva vesikaari antaa. Sosialistinen yhteiskunta komeilee heidän edessä komeana vesikaarena… ihanana… kauniina… Puhuja jatkaa:

— "Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole vääryyttä. Siinä on ikuinen rauha, tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys…"

Vesikaari kaunistuu kuulijoille entistä ihanammaksi. Siinä näyttää riippuvan kultaomenoita… Naisista tuntuu, kuin siinä heiluisivat ja soisivat taivaan kellot ja kaikki ovat varmat, että herkut kypsyvät sen komealla luokinselällä. Puhuja kuvaili sosialistisen yhteiskunnan yhä ihanammaksi. Hän maalasi vesikaaren sataväriseksi, ripusti siihen kaikki rauhan ja veljeyden ja vapauden ja oikeuden kellot, asetti herkut sen väriselälle, osotti sitä juuri syntyneelle joukko-ihmiselle ja kysyi:

— "Tahdotteko?… Luopuisitteko siitä omenastanne, jos se kiellettäisiin?"

Kuulijoiden vastaus oli valmis: Joukko-ihminen tahtoi omansa…

— "Yhteen siis kaikki sorretut!… Ylös torpparit! Eläköön sosialismi!" — lopetti puhuja.

— "Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!" — vastasi joukko, vakuuttaen:

— "Me nousemme!… Me nousemme!… Me nousemme!"

Harhama oli seurannut puhujan ajatuksen kulkua uteliaana. Siinä oli paljon juuri sitä, mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut Korpelassa, ja nyt, vaikka hän oli samojen ajatuksien läpitunkema, kulki hän toista tietä kuin puhuja, tavotellen kumminkin samaa päämäärää. Hän kysyi taas itseltään, oliko hän taas erehtynyt, vai kulkiko puhuja eksyksissä, tai veivätkö kaikki tiet Roomaan. Hän kysyi, eikä voinut vastata. Puhuja jatkoi yhä, otti paperin taskustansa ja alkoi siitä lukea räiskyvää, torppareille osotettua palo-artikkelia. Innostus nousi ylimmillensä. Hyvä-huudot toistuivat joka lauseen lopussa. Harhama jännittyi, kuin jousi. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta. "Missä olen ne kuullut?… Missä… missä?" — muisteli hän. Ja äkkiä pilkahti hänelle valo: Puhuja luki sitä kirjoitusta, jonka hän oli osottanut Riuttalan torppareille…

Hän muisti sen ja aavisti himmeästi, että sen kärki kääntyi nyt sitä joukkoa vastaan, jonka riveissä hän pyrki Roomaan…

— "Olenko minä takonut oman tutkaimeni?" — tuskitteli hän…

Kun puhuja oli lopettanut, kysyi eräs vaimo häneltä:

— "Mitä uskoa se on, jota vieras opetti meille?"

— "Se on sosialismia", — vastasi puhuja.

— "Vai sitä se on", — lausui vaimo, joka kuuli nimen ensi kertaa.

— "Kyllä tämä on sitä oikeata uskoa", — virkahti Varpalan Juho.

— "Niin on!… Oikeaa on usko… Ei ole ennen niin suoraan puhuttu", — myönsivät toiset vaistomaisesti. Puhujan sanat alkoivat itää ja kehittyä uskoksi. Se oli itsetiedotonta lapsen uskoa uuden opin oikeuteen, jonka perusteista kuulijoilla ei ollut aavistustakaan. Heillä oli olevista oloista sama selvyys, kuin Harhamalla, s.o.: parannus on välttämätön. Mutta siitä uudesta sosialismin oikeudesta juurtui heihin sokea usko, kuin tuli tappuraan, kun sitävastoin Harhamalle se oli epäilyksen liejukkoa, samoin kuin sekin kivi, jolle hän oli polkenut.

Ilta oli jo tullut. Kanat asettuivat yöpuilleen, kuikat ja sorsat lepopaikkoihinsa. Väki hajautui ja Harhama lähti sen joukossa, mieli taas epäilyn mudalla täytettynä ja oman hiomansa tutkaimen noustessa hänen eteensä… Elämä nousi erämaan hiljaisuudesta taas ihmeen oikkuisena, ja käsittämättömänä terotteli kaiken sen omaksi tutkaimeksi.

* * * * *

Karjankellot olivat jo lakanneet soimasta. Karja makasi, syksyyn kallistuvan kesän leuto yö nosti hämärää päätänsä, yölepakot lähtivät piiloistansa, sammakot pyydystelivät saalista ja soille nousi harmaa sumu. Joka oksalla istui öinen rauha ja näkymättömät kädet lypsivät kastehelmiä kukista.

Harhama kulki jalkapolkua rämesuon halki, joka levitteli sumuisia selkiänsä kahden puolen tietä, kuin äärettömyyden siipiä. Äskeiset puheet ja Varpalan Juhon elämäntarina häilyivät hänen sielunsa edessä hajanaisina hapsina, häilähtelivät epäselvinä, hävisivät yön hämyyn, kuin harmaa haituva harmaata väritaustaa vastaan, ilmestyivät uudestaan ja taas hävisivät. Hän ei aluksi käsittänyt niistä mitään selvää, järjellistä, ei löytänyt Varpalan Juhon kohtalossa mitään selvää elämänjohtoa, ja sosialistinen kysymys sumensi taas kaiken täydelliseksi epäselviöksi.

Harhama mietti. Silloin hajotti enkeli Iiranto epäselvät sumut hajalle. Se ampui jousestansa taivaalle välähtävän "kalevan tulen". Sen tulen sävähdyksestä näki Harhama Jumalan ja enkeli Iiranto kuiskasi hänelle:

— "Tutki, eikö se ole Hän, jonka papit nukuttavat maailmankurjuuden tyytyväisyyden rapaan… kerittäviksensä!…"

Ja epäselvän sumun harmaiden haituvien välistä vilahteli silloin taas Harhamalle ikuinen tuli: Jumalan syyllisyys.

— "Hänhän se on syyllinen… Hänen opeillansa on Varpalan Juho nukutettu kahle-orjaksi, huumattu sillä, kuin juoppo viinalla juoppouden himoon", — mutisi hän.

Ja silloin alkoi selvetä kaikki kirkkaudeksi, joka peitti maallisen kysymyksen valovaipallansa. Äskeisen sumun seasta nousi taas maailmankurjuus hänen eteensä suurena, jalona, nöyränä, vaatimattomana, kuin jalokivi, joka hohtaa puhtaalla valollansa loistavassa lasiromujoukossa.

— "Jumala! Sinä jumaluuden hyveillä verhottu maailmankurjuus!" — huudahti Harhama, kuin jalokiven löydettyänsä.

Ja kuumeisesti alkoi hän taas luoda teostansa, viimeistellen sen runo-aarteita, hioa sen säkeitä, veistellä uniansa valmiiksi kirjoitettaviksi. Hän koristeli maailmankurjuuden kalkilla jumaluuden hyveillä, kuin helmillä. Varpalan Juhon ja Rauhalan Timon kohotti hän mielessänsä sen vertauskuviksi. Hän antoi niiden nöyränä laskeutua elämän taakan alle. Tausta oli jo valmis. Nälkä- ja Hallasuon takalikoilla kohosivat ihmishengen Golgatat, kivikovina, kylminä, kylmiin sumuihin peittyneinä. Sudet luikkivat metsässä ja ympärillä vaanivat rääkkyvät ihmiskorpit, toiset niistä pappien mustiin kauhtanoihin puettuina. Harhama jakoi maailman kahtia: Toisella puolen hohtivat maailman rikkaudet ja kunnia… Jo astui maailmankurjuus niiden eteen ja ääni sanoi sille:

— "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos…"

Ja köyhyys vastaa nöyränä:

— "Rikkautta ja kunniaa älä minulle anna, vaan anna ainoastaan jokapäiväinen leipäni!…"

Se hylkäsi rikkaudet ja kunnian ja helmet eläimellisyyden jätteelle: ihmisturhamielisyydelle, ja koristi itsensä jumaluuden ikikirkkailla hyveillä. Se astui Golgatallensa karkaisemaan jumaluuden hyveitä kärsimyksien ahjossa.

Ja taas osotti käsi vähempää, ajatellen: ainakin se tuon haluaa. Se osotti huoletonta toimeentuloa. Se osotti sen oman kurjuuden, rinnan parempiosaisten rikkauden kanssa, herättääksensä sillä maailmankurjuudessa himon. Mutta se kurjuus vastasi jumaluuden suurella tietoisuudella Routalan Timon sanoilla:

— "Onhan meillä kivimäki… ja onhan minulla uskollinen vaimo… Mitä kaipaisin minä muuta?…"

Tai vastasi se Varpalan Marin sanoilla: "Onhan tuota ennenkin eletty…"

Niin oli maailmankurjuus taas koristanut itsensä jumaluuden himmenemättömällä helmellä: hyveellä. Se oli vapahtanut ihmishengen tomusta: nautinnonhimosta, koreilunhalusta.

Yö kului. Polku pujottelihe suota myöten sumun läpi. Alkoivat kangasmaat. Yhä kirkkaampana kohosi Harhaman teoksen runoissa maailmankurjuus jumaluutena. Kaikki hyveet hohtivat sen helminä. Jo joutuivat sen suuret ajat, sen pääsiäisviikot. Maailmankurjuus astui nöyränä ristiänsä kantamaan. Jumalallisen suurena nosti se hirsitaakan selkäänsä ja astui sen kanssa ylevänä maailman rikkauksien ja loiston halki omalle Golgatallensa. Suurena kantoi se taakkaansa, astui jumaluutena rikkauksien läpi, kirkonkellojen soidessa, hallitsijoiden kultavaltikkain välkkyessä ja loistavapukuisten pappien veisatessa ylistystä väärälle Jumalalle… Ja kun hienojen, jalokivissä loistavien naisten joukosta kuului säälin huudahdus, lausui kurjuus, se hirsitaakkaa kantava Jumala:

— "Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne!… Minä olen elämän kovan koulun käynyt, enkä siis joudu hätään…"

Jo on kurjuus jumaluuden korkeimmalla temppelinharjalla, sen kunniapuussa: ristinpuussa. Valta-istuimet himmenevät sen puun loistossa ja paavien istuimet häviävät näkymättömiksi, kuten tähdet himmenevät auringon valosta. Kurjuus kituu Hallasuon takamaahan, tai Korpelan kivimäkeen ristiinnaulittuna. Sen päätä koristavat jumaluuden värit: harmaat hivukset, kuin orjantappuraseppele, jumaluuden kruunu, jonka rinnalla ovat muut kruunut romua. Ja kun tuska ristillä yltyy ja ajettuneesta rinnasta puhkeaa ääni: "Joka päivä on uusi koettelemus", — niin vastaa kurjuus jumalallisen tyynenä ja suurena:

— "Mutta joka päivä avautuvat myös uudet armolähteet!…" Tai vastaa se Varpalan tavoin: "Mennään syvemmälle metsään… sinne Hallasuon taakse! Siellä on lähdekin koivun juurella…"

Vuosituhannet kuluvat. Kuolema puhaltaa sukukunnan sukukunnan perästä tomuna avaruuteen. Väärät jumalat häviävät, niiden taivaat sortuvat, kirkot luhistuvat raunioiksi, mutta häviön keskellä nostaa maailmankurjuus päätänsä, kehittäen jumaluutta yhä korkeammaksi hyveeksi. Se loistaa kohta jumaluuden täysissä hyvehelmissä ja sen seppeleissä. Se hohtaa Jumalana sillä Golgatalla, jolle se on hirsikuorma selässä astunut, ja ihmiskunta kumartuu sen edessä ja rukoilee siltä niitä helmiä, jotka se on kirkastanut miljaardivuosia kestäneessä tuskien, kärsimyksien ja puutteen kiirastulessa himmenemättömiksi jalokiviksi.

Silloin on ihmiskunnan lopullinen joulujuhla: Jumala syntyy ihmisessä: ihmisessä herää jumaluus itsetietoiseksi…

Kesäyö huokui erämaan hiljaisuutta. Ei mikään hisahtanut, ei tirskahtanut. Limaiset sammakot vaanivat tiellä saalistansa äänettöminä lihapaloina. Harhaman mielikuvitus oli tavallista läikkyvämpi. Se välkehti, kuin kuun valoläpinä hieman liikahtelevalla vedenkalvolla. Varpalan Juhon ja Marin ja Rauhan tarina oli puhaltanut sen liikkeelle, ja äskeinen puhe oli laskeutunut siihen utuna ajelehtavana kuutamona. Hän istahti tienvierelle, korkealle mäelle, ja viimeisteli sitä runonuppua, josta oli puhkeava tavallisen ihmisen itsetietoinen jumaluus: oman hyveensä, oman itsensä varassa kulkeva olento, jommoisena jo oli tuikahtanut yli-ihminen Jeesus. Hän maalaili runoissa ihmishengen erilaiset yritykset siihen pyrkiessä. Runovaippoihin puettuina kulkivat teoksen runovirran mukana eri aikojen filosofit, mikä veneessä, mikä kuunpullealla purjehtien, mikä mitenkin. Kaikki he yrittelivät jo irtautua ulkopuolella ihmistä olevasta persoonallisesta Jumalasta, mutta he kätkivät vielä Jumalan aineeseen, tai muuten kielsivät ihmisen jumaluuden. Toiset heistä asettivat jossain muodossa jumalaksi siveettömän, elottoman luonnonvoiman, jolta puuttui jumaluuden korkein avu ja tunnus: vapaa, ihmisen omasta itsestä lähtevä hyve.

Erämaa kehräsi hiljaisuutensa villalankoja… Yön kaikki tummat silmät kiiluivat. Harhaman runonuput puhkesivat kukiksi. Ne puhkesivat öisistä unista mielikuvina. Hän oli jo joutunut esempio-ihmiseen. Siinä puhkesi itsetietoinen jumaluus jo vaistomaisena. Se puhkesi, kuin väri kukasta… päivä yöstä… kesä keväästä… Esempio-ihminen ei enää kulkenut lainahyveessä… Hän pukeutui omaansa, kuin perho väriinsä… lapsi kutreihinsa… tytön poski punaansa…

Harhama oli siten päässyt teoksessansa tavallisessa ihmisessä ilmenevään jumaluuteen, jonka tietoisuus on heräävä vaistomaisesta tietoisuudesta itsetietoiseksi tietoisuudeksi. Hän oli päässyt jumala-ihmisen lapsuuteen.

Sitä myöten oli teos valmis. Aurinko nosti jo punertavaa reunaansa taivaanrannan alta. Harhama oli ehtinyt maantielle. Kohta näkyi majatalon kaivonvintti. Hän meni taloon sisälle ja ryhtyi kirjoittamaan valmiiksi öisen jalkamatkansa jumalaluonnosta.

* * * * *

Mutta huuto: "Ylös torpparit!" kulki kulovalkeana ympäri Suomen salojen. Torpparit heräsivät sitä kuullessaan, kuin pahasta unesta. Metsätölleistä, joista siihen asti oli astunut yhteiskunnan palvelukseen ainoastaan raaka työvoima, joka kulki viljelyksen eturintamassa ja maksoi jälkijoukoille raskasta veroa jokaisesta korvelta viljelykselle vallottamastansa peltotilkusta, niistä metsätölleistä astui nyt esille uuden ajan joukko-ihminen, yhteiskunnallisen elämän uusi suuri tekijä. Se oli vuosisatoja pitkän kehityksen tuote, maanomistus-olojen välttämätön luomus. Siinä oli lapsen usko, sen rajaton luottamus uuden, sosialistisen yhteiskunnan erinomaisuuteen. Se ei useissa tapauksissa tuntenut sitä yhteiskuntaa, mutta ikävöi sinne vaistomaisesti, kuin lapsi mummolaan, jossa herkut odottavat pöydällä ja pehmeä vuode kamarissa.

— "Ylös torpparit!" — Se huuto kierteli yhä laajemmilla aloilla, yhä useammat heräsivät ja hieroivat silmiänsä, kuin uuden päivän armasta valoa katsellessa.

— "Ylös torpparit!" — Se huuto oli ehtinyt Riuttalan kartanoonkin. Sen sadat torpparit lakkasivat veroa maksamasta, kieltäytyivät raatamasta kartanon pelloilla. Karja tuli illalla kotia, vaan ei ollut lypsäjää. Lehmien utaret pakahtuivat ja pöhöttyivät, karja kärsi, vaan sääliä ei enää tunnettu.

— "Kuolkoon karja, kunhan kansa pelastuu!" — lausuivat torpparit.

Tuli leikkuuaika, vaan ei ollut leikkaajaa. Ruis karisi maahan, ohra katkesi, kaura painui lakoon, torppari oli työn puutteessa, vaan sirppiin hän ei tarttunut.

Oli ilta. Sadat torpparit olivat koolla. Heitä kehotettiin alistumaan lain alle, maksamaan vero maasta. Joukon silmissä välähti viha ja kajahtivat mahtavan internatsionalen sanat:

"Maa meidän on ja olla pitää, eikä laiskain lurjusten."

Toiset vielä arkailivat, mutta joukko painoi niiden epäilyt alas, vei kaikki mukanansa. Päivät kuluivat. Uusi yhteiskunta sarasti ihmisten silmissä, metsät täynnä hedelmiä. Nykyinen yhteiskunta nosti armottoman kätensä: Oikeuden palvelijat saapuivat. Torpparit karkotettiin tölleistä, joita he olivat miespolvet asuneet ja viljelleet. Viha leimahti silloin ilmipaloksi, yltyi, levisi, sai matkalla aina uutta ja uutta virikettä niissä sorrettujen joukoissa, joissa katkeruus oli niin kauvan kytenyt. Kohta seisoi kansa kahtena vihollisleirinä.

* * * * *

Mustasiipinen kuoleman enkeli leijaili Viaporin päällä. Suuren Venäjän katkeroittuneet miehet olivat juoneet siemauksen vapauden viinamaljasta. He olivat juopuneet ja tahtoivat enemmän.

Kuoleman enkeli, joka leijaili Viaporin päällä, nosti maljansa näkyviin, täytti sen vapauden vaahtoavalla viinalla, tarjosi sitä ja lausui:

— "Tämän saatte minun kädestäni, jos otatte…"

Ja ne jotka olivat jo maistaneet vapauden viinan vaahtoa, tahtoivat sen ottaa. He olivat valmiit juoksemaan miekanterää myöten sitä maljaa sieppaamaan.

Elämä tarjosi parhaita antimiansa kuoleman mustasiipisen enkelin kädellä. Itse se hymyili ja katseli lahjaansa rauhallisena ja koristeli sitä… Se kietoi kuoleman enkelin kädessä vaahtoavan viinamaljan niihin runoliinoihin, joita runoilijat olivat punoilleet vapauden kunniaksi. Se kultasi sen välkkyvällä hohteella, kuohutti sen vaahdon korkealle, houkuttelevaksi ja huumaavaksi, ja heitti kuoleman enkelin hartioille sen runovaipan, jonka se oli runoilijoilla laulattanut.

Ja vapaudenjanoiset katselivat silloin kuoleman enkeliä, kuin sulhanen riisuutuvaa morsiantansa. He olivat valmiit hinnalla millä hyvänsä ottamaan sen kädestä vapauden viinamaljan.

Elämän suuret viulut soivat. Viaporin tykit oksensivat tulta. Elämä leikki suurta leikkiänsä: se ahmi itseänsä, kitana kuolema. Vapaudenjanoiset kosivat kuoleman enkeliä kilpaa…

Tykit jyrisivät… Pommit viskautuivat kaarteitansa kulkien sotalaivoja tavottelemaan… Ne syöksyivät korkeudesta meren aaltoihin… löivät suunnattomia vesisuihkuja ilmaan… räjähtelivät… sylkivät merestä tuli- ja savuroihuja… Toiset pommit viskautuivat laivojen tykkien kidoista linnoitusta kohti… pamahtelivat… räjähtelivät… levittivät turmaa ja kuolemaa… Veri vuoti… haavotetut vaikeroivat… elämä leikki ihmisillä… pannen ihmiset leikkimään elämällä… Se ostatutti ihmisillä vapautta itseltänsä… Se ostatutti sitä kuoleman enkelin kädestä…

Kamala elämän leikki jatkui… Kuoleman mustasiipinen enkeli kohosi korkeammalle… Kaikkivaltias elämä hallitsi ja käski, itse johonkin paenneena… Äkkiä nousi tuliroihu ilmaan, tavotellen pilviä… Siitä puhkesi musta savukukka… Kuului hirveä pamahdus… Kaikki vapisi… Helsingin rakennukset tärisivät… Elämä oli nielaissut ruutikellarin niiltä, joille se vapautta tarjoili… Se nielaisi sen tulena ja savuna… Se jätti jälelle ainoastaan kivien sirut ja kasan mäsäksi silvottua ihmislihaa…

Elämän ja kuoleman komea ilotulitus oli lopussa.

Isänmaan uhritulet paloivat katkerina. Niiden liekinpäässä heloitti isänmaanrakkauden kukka, mutta siitä kukasta tuoksusi viha… Helsinki katseli komeaa kuoleman leikkiä, jota elämä leikki Viaporissa. Vapauden viinamaljasta tipahteli huumaavia pisaroita. Ihmiset juopuivat. Kuoleman enkelin runovaippa heilahteli kiehtovana.

Torilla seisoi Hornan luolan joukko-ihmisiä toisen joukko-ihmisen vastassa. Molempien käsissä kukkivat vihankukat… Niiden kukkien tuoksu huumasi… päihdytti… kiihotti… Ihmiset eivät tienneet, miksi he toista joukko-ihmistä vihasivat… He eivät myös tajunneet, miksi he omaa joukko-ihmistänsä rakastivat… Heidän tunteensa olivat syöpyneet heihin isänmaanrakkauden kauneista uhritulista… Vihan kukat tuoksuivat jo aivan kuin veri pedon sieramien edessä… Aseet pamahtivat ja joukko miehiä vaipui kuolleina torille…

Pari tuntia kului… Torilla oli veri sekottunut tomuun… Kuolleet oli kannettu pois… Liike kulki latuansa… Elämä oli lakaissut jälkensä.

* * * * *

Mutta torilta vuotaneesta verestä oli elämä imenyt uutta voimaa. Siitä sikisivät elämän suolissa uudet lapamadot: vihan ja katkeruuden mustat kyykäärmeet. Ne sikisivät koko kansan elimistössä. Hornan luolan joukko-ihminen imi niiden käärmeiden nisistä voimaa. Sen joukko kasvoi. Sen huuto kuului jo pauhuna. Sen tunteet levisivät kurjien joukkoihin, kuin tuli kuivaan kuloon. Ukkosena kierteli huuto:

— "Ylös te, jotka väännätte raskaan työn vuorenpainoisia myllynkiviä!… Ylös torpparit!…"

Sille, vihana vyöryvälle, katkeruutta suitsuavalle pohjalle ryhdyttiin luomaan uutta Suomea. Elämä oli itse valmistanut ja laskenut oman peruskivensä.

Varpalan Juho oli yksi niitä lukemattomia, johon Riuttalan tulipalon kipinät olivat sattuneet, kuin kuivaan katajaan. Hänkin 'nousi', nousi kaikin voimin sortoa vastaan, kuten ennen oli noussut korpea vastaan. Turhaan odotettiin häntä enää talossa päivätöihin, turhaan kutsuttiin häntä niihin.

— "Maa on meidän", — vastasi Juho.

Mutta Mari oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt nyt miestänsä.

Syksy joutui. Talvi vilkutti sen takaa kylmiä lumiselkiänsä. Harhama kulki taas Varpalan torpan ohi. Sen pihamaalla hääräili oikeudenpalvelijoita: Juhoa häädettiin torpastansa…

Ovi avautui, perhe alkoi lappautua ulos. Ensimäisenä tuli Rauha, itkevät kaksoset sylissä, sitten toiset lapset. Jo tuli Mari, hätääntyneenä, hämmästyneenä, riutuva palmikko niskassa, kyynel poskella. Viimeisenä astui ulos Juho itse, synkkänä, äänettömänä, ryppyiset kasvot harmaina. Palsami kannettiin ulos akkunalta, kätkyt ja pöytäpahanen samaten. Oikeudenpalvelijat asettivat tangot tuvan nurkan alle. Kuului rasahdus ja hökkeli kaatui kumoon.

Yhteiskunta oli noussut kumoajaansa vastaan, kysymättä, oliko kumoaja oikeassa, vai eikö.

Juho istui kivellä, tukka harmaana ja märkänä kylmästä vihmasateesta. Rauhan kaksoset parkuivat, toiset lapset itkivät, varis rääkkyi. Mari lähestyi Juhoa, istahti hänen viereensä ja lausui:

— "Juho-rukka! Älä sure!… Onhan meillä vielä Jumala turvana… Hän on ennenkin auttanut."

Mutta Juho oli toinen, kuin ennen. Hän puri hammasta ja lausui jyrkästi:

— "Jumala!… Helvettiin tästä moiset Jumalat!… rikkaiden Kätyrit!… Menköön rikkaiden ruotilaiseksi!… Jo Sillekin olemme kylliksi vaivais-apua maksaneet…"

Mari lyyhistyi kokoon kivellensä. Syvyys tuntui avautuvan hänen allansa, kun Juho oli temmannut pois sen ainaisen Peruskiven, jolla hän oli pysytellyt. Rintalapset yhä yltyen itkivät, toiset seisoivat sanattomina. Juho oikaisi itsensä. Hänen ainoana omaisuutenansa oli taas hartiankumara ja edessä oli elämän kivikova. Synkkänä katsoi hän syksyiseen korpeen ja mutisi:

— "Jumalat ja isänmaat!… Pirut!… Riistäjät jakavat isänmaan rajaviivoilla kurjat eri joukoiksi ja pidättävät niillä riistettäviänsä kurissa, yhdellä toista… Molemmat ne ovat rikkaiden kätyrejä: olemattomat Jumalat ja isänmaat…"

Hänen sanansa olivat kuin ilmassa kulkevaa kulkutautia, joka tarttui hänen joukkoonsa. Isänmaa alkoi niiden silmissä karistaa koristuksiansa, runopukujansa: Sen hartioilta putosivat revontuliset vaipat, järvistä katosivat päivänkuvahelmet ja riippuvat taivaan ontelot, joita myöten kuun kuvat ennen kieriksivät. Sen kulmilta katosivat ihanat vesikaaret ja kukat. Se muuttui rumaksi, harmaaksi, lokaisilla teillä, rapakoilla ja syksyisillä sammalsoilla peitetyksi ilkeäksi emintimäksi, joka piinasi heitä ja lellitteli rikkaita. Vihan kulovalkea yltyi silloin, levisi kaikkiin soppiin ja pursusi joka töllistä. Sillä pohjalla ryhdyttiin rakentamaan sitä tulevaisuuden Suomea, jonka hoivissa piti onnen viljan kypsyä, suomalaisen kansallishengen kukka-nupusta puheta ihanimmat kukat, kauneimmat ihmishengen helmet ja sen laulun saada ennustettu korkein kaiku…

Harhama seisoi sanatonna Varpalan torpan veräjällä. Hänen jokainen solunsa värisi. Hän tiesi, että Varpalan torpan isäntä kuului siihen puolueeseen, jonka asiaa hän ajoi. Ja toisella puolen, häntä vastassa, seisoi avuttomana, hätääntyneenä, repaleisena ja asunnostaan häädettynä se maailmankurjuus, jonka edessä hän oli niin hartaasti polvistunut ja jota hän parast'aikaa värjäili teoksessansa jumaluuden puhtailla väreillä, kohottaen sitä Jumalaksi…

Vihmasade alkoi tiuhkua harmaalta taivaalta, kaikki peittyi tuhanharmaaseen, lapset parkuivat, Mari ja Rauha itkivät ja ylhäällä huuteli pois lentävä kurkiparvi haikeaa riu'untaansa, joka sekaantui rintalapsien itkuun, ja hajotetun torpan ylitse lentää kahnuutti vanha varis, riiputtaen nokassaan kalan totkuja…

Kylmä, vihmasateinen syyspäivä alkoi pimetä. Sumu sakeni. Elämä näytti hautausmaan ammottavalta veräjältä. Harhama istui tienvierellä puolilahon kannon päässä ja mietti elämän sumuista kysymystä ja omien polkujensa sotkeutumaa. Ja kun hän huomasi sotkeutuvansa omien polkujensa verkonsilmiin, hätäytyi hän teoksensa puolesta ja alkoi kuumeisesti etsiä sen pelastusta, sillä koko elämä riippui siitä.

Mutta sumuisessa iltahämärässä pimeni hänen vierellensä varjo. Se oli Iiranto, joka seisoi siinä, ruumiina sakea sumu. Se hyväili hänen ihoansa jumaluuden hengähdyksellä, hiipoi hänen kaulaansa sumu-käsillänsä ja kirkasti hänelle sen helmen, joka odottaa hänen poimintaansa elämän sekasorron keskellä. Se puhui ja kuiskaili Harhaman povessa:

— "Miksi hätäännyt?… Eikö Varpala ole riuhtaissut itseänsä irti Jumalakuvituksesta?… Eikö hän ole nyt lähempänä oikeaa jumalaa: ihmistä… itseänsä?…"

Se oli Harhamalle kirkas tähti, joka välähti elämän harmaaseen usvaan. Iiranto jatkoi:

— "Eikö hänessä kehity jumaluus?… Eikö hänessä isänmaanrakkaus laajene jo kaikkien kansojen rakkaudeksi ja sitten kaikkeuden rakkaudeksi?… Eihän oikea jumaluus voi rakastaa ainoastaan osaa, kaikkeuden hitua… Eikö Jumalan pidä hallita ja rakastaa koko kaikkeutta?…"

Ja hänelle tuikahti silloin elämän yöpimeydestä kirkas salama, joka valaisi kaikki. Kaikki näytti sittenkin palvelevan hänen jumalansa voittoa… Varpalan Juhon oli hän nähnyt riuhtautuvan 'kuvitellusta' Jumalasta irti. Se oli Harhamasta oire, joka ilmoitti, että maailmankurjuus herää jumaluutensa tietoisuuteen. Se oli suuri askel.

Hän näki muitakin kirkkaita tähtiä: Isänmaanrakkaus oli häviämässä. Ihmisessä piilevä jumaluus alkoi jo rakastaa kaikkia kansoja… kaikkia maita…

Jumalalla ei voi olla muuta isänmaata, kuin kaikkeus…

Syys-ilta pimeni. Harhama lämmitteli löytämiensä tulien hohteessa. Hänen mielikuvituksensa lenteli avaruuden äärillä jumaluuden kehityksen kanssa karkeloiden. Maan kansojen rakkaudesta laajenee ihmisessä kehittyvän jumaluuden rakkaus koko maailman rakkaudeksi. Eri maailmoissa asuvat ihmisjumalat pääsevät ijankaikkisuuden kaukaisimpina jaksoina toistensa yhteyteen ja rakastavat kaikki toisiansa yhtenä samana jumaluutena. Niin laajeni jumaluuden rakkaus kodin rakkaudesta isänmaanrakkaudeksi, sitten maan kaikkien kansojen rakkaudeksi, koko maailman rakkaudeksi ja lopuksi kaikkeuden rakkaudeksi…

Sade tiheni. Syys-yön mustat silmät ummistuivat ja Harhaman ympärille painautui yön pilkkopimeys.

* * * * *

Valhemala on kaunis, pyöreä, puolikupera asumus. Sen seinät ja katon muodostaa kirkas kuunkupera. Kuunkupertuman sisäpinnalla kiiluvat hopeanheleät tähdet sinne tänne siroteltuina… Koko Valhemala ui niiden valossa.

Valhemalan pohjalla kiertää veripunainen virta… Se kiemurtelee kauniina käärmekiemurana. Virran pinnalla päilyvät lumivalkeat lumpeet… Lumpeiden lomissa uiskentelee tuhat mustaa käärmettä, siellä täällä luikahdellen… Uituansa aikansa vedessä, vetäytyvät ne valkolumpeille levähtämään…

Tuhat mustaa kukkapuuta kasvaa Valhemalassa, ympäriinsä asetettuina… Ne ovat pienen pihlajan kokoisia… siron pensaan muotoisia… hoikkia… latvaansa suippenevia… Niiden lehdet ovat miltei mustia… kukat kokonaan mustia… ne ovat mustemmat mustinta syttä… Ne näyttävät koreilta kuoleman kukilta… Kutakin kukkapuuta hoitaa pikkuinen enkeli, jonka tukka on lumivalkea.

Jokaisessa mustassa kukkapuussa istuu ainakin kymmenen veripunaista ilva-lintua, toiset kynien itseänsä, toiset ihaillen sulkiansa, kolmannet katsellen käärmeiden kaunista kiemurtelua Valhemalan veripunaisen virran pinnalla. Kaikki on somaa ja siroa.

Keskellä Valhemalaa on ruusunnupun muotoinen lumivalkea elollinen alttari. Se on juorualttari… Siitä tuoksuaa valhe ja panettelu, kuin konsanaan kukasta tuoksu… Se tuoksu ei koskaan lopu, koska alttari on elollinen, kuten ainakin oikea kukka.

Juorualttarilla seisoo Perkeleen Urmento-enkeli… Hän on valheen, juorun ja panettelun aina synnyttävä äiti… Juorualttarikukan tuoksu on hänelle sama, kuin lemmen-antimet emolle… Hän nauttii sitä yöt ja päivät… kuhertelee alttarissa, kuin perho kukassa… nainen miehensä syleilyissä… emo oman lintunsa keralla… emi heteensä suuteloissa… Siksi sikiää hänessä ijäti valhe… juoru… panettelu ja pahain sanomain saattaminen… Näkyy jo hänen kauneista kasvoistansa, että hän on valheesta raskas… Se näkyy hänen uhkuvista rinnoistansa… lanteistansa… koko hänen olemuksestansa… Hänen silmänsä sanovat, että hän tahtoisi aina ja enemmän alttarinsa antimia, kuten himoihinsa riutunut nainen…

Hänen oikealla olkapäällänsä istuu aina veripunainen ilva-lintu… Kädessä on hänellä kaunis kultainen omena…

Tuontuostakin synnyttää Urmento uuden sikiön: Hän puhaltaa suustansa kauniin kuplan… Se kupla on valheen henkeä… juorua… panettelua… Se on väärän sanoman saattamisen siementä…

Heti kun hän on kuplan suustansa puhaltanut, kohoaa olalta veripunainen ilva-lintu, ottaa kuplan sievästi nokkaansa ja vie sen maailmaan, jossa se haihtuu sumuksi ihmisten hengitettäväksi, niiden nautittavaksi. Siitä kuplasta sikiää ihmisessä valhe ja juoru ja panettelu… Kun kupla on kaunis, tavottelevat sitä naiset miehien edellä, sillä he etsivät aina helyjä, kuin perho kukanväriä… Siksi on heidän kielensä kepeä, kepeämpi miesten kieltä, eikä siksi, että on hiukkasen pienempi sitä…

Kun yksi ilva-lintu on lähtenyt Urmennon olalta, lentää sille mustista kukista oitis toinen uutta kuplaa odottamaan… Siksi istuu veripunainen ilva-lintu aina Urmennon oikealla olalla…

Virran vesi punertui… Käärmeet pysäyttivät kiemurtelunsa… Tähtien hopeanheleä valo helähti hopeaisemmaksi ja valovärin värähdyksestä ilmestyi Perkele Valhemalaan, kaikki pääenkelit muassansa… Pikkuiset enkelit, jotka hoitavat mustia kukkapuita, laskeutuivat hänen eteensä polvillensa… Mustat käärmeet nousivat lumivalkeille lumpeille, asettuen niille kiemuroiksipa veripunaiset ilva-linnut kääntyivät kaikki päin Perkeleesen. Perkele puhui Urmennolle:

— "Sinä hoidat hyvin tehtävääsi… Ihmiset puhuvat jo enemmän valetta kuin totta…"

— "Se on sinun ansiosi… Sinä olet lahjottanut minulle alttarisi, jakamaan minulle lempeänsä… Minun nautintoni on loppumaton", — vastasi Urmento.

Perkele kääntyi kaikkien edessänsä polvistuvien enkeliensä puoleen ja selitti heille:

— "Panettelu on minun aseeni… Sillä isken minä ihmissydämessä Jehovan kantapäähän… Se jakaa ihmiset kahtia: Se jakaa ne toinen toisensa panettelijoihin ja paneteltaviin… Se valmistaa heidän kättänsä Kainin iskuun…"

— "Ihmisten kieli on Jehovan luoma… Hän on takonut siitä terävän hampaan sinun suuhusi… Hän takoo kaikki sinun aseiksesi", — tarttui puheeseen Piru. Perkele jatkoi:

— "Sen Hän on tekevä. Kulta ja nainen ja kaikki on minun aseenani jakava ihmiset kahtia ja nostava toisen osan toistansa vastaan… Jehova on sortuva Itsensä tekemään tutkaimeen… Hän on kaikki luonut minun hampaikseni…"

— "Muuksi Hän on ne aikonut, mutta sinä käännät kaikki omiksi hampaiksesi", — oikaisivat pääenkelit.

Perkele käveli istuimellansa ylpeänä edestakaisin, pysähtyi sitten ryhdikkääksi ja jatkoi:

— "Jokainen pikku juoru tekee hyvää palvelijalleni Harhamalle. Se on hänessä kuin hiiva, joka nostaa hänessä vihaa Jehovaa vastaan… Se on kuin punainen vaate hänelle… Sinä, Urmento, katso, että hän saa sitä sopivalla ajalla aina tarpeellisen määrän!…"

— "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni… Jokaisella ihmiskielellä on pyöriksivä minun kaunis, kepeä kuplani", — vakuutti Urmento. Perkele teki kuvaavan liikkeen ja lausui:

— "Ja ihmiset nauttivat sinun kuplistasi, kuten sinä minun alttarini tuoksusta… Jokaisen naisen suussa heiluu kielenä minun kaunis pirunhampaani… Miesten kieli on vielä hiukan tylsempi…"

— "Mutta se on sitä voimakkaampi. Sen pisto tuntuu kipeämpänä", — huomautti Piru. Perkele lopetti järkeilynsä:

— "Harhama on oikealla tiellä: Hän pitää Jehovan kieltämää 'rakkauttansa' jo hyveenä ja jotka häntä siitä muistuttavat, niitä pitää hän panettelijoina… Min kirkastuu minun asiani oikeus maailmassa…"

Enkelit riemastuivat ja veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Kaikki eksyneet sä haastat luoksesi. Sä rikki raastat vallan Jehovan, sen kavalan. Hampaanasi ihmiskieli aina heiluu. Ihmismieli sillä käden miekkaan nostaa, käsi kielen juorut kostaa, Jehovan kantapäähän lyöden, Hältä vallan loppuun syöden."

Valhemalan kaikki valot värähtivät. Perkele säteili niiden värähdyksien kirkkaudessa hohdevaippojen hulmahdellessa hänen majesteetillisilla hartioillansa ja välkkyvän valtikan seuratessa hänen kättänsä, hänen sitä käsin pitelemättänsä. Kauniit tuliset käärmeet kiemurtelivat hänen päänsä ympärillä, muodostellen elävän, muotoansa alati muuttelevan tulihohteisen kruunun. Voiman ja vallan sauhu leijaili hänen päällänsä siivekkäänä enkelinä ja hän itse hohti ylpeyttä ja jumaluuttansa. Kaukaisuuden seinistä palaavan kaiun säestämänä lopetti hän:

— "Palvelijani Iiranto johdattaa Harhaman oikealle tielle… Hän on paljastava hänelle Jehovan vääryyden ja houkutteleva hänet pois siitä Petturista… Ja mikä on Hänestä irti, se on minun omani, sillä kolmatta ei ole…"

Enkelien suuri lauma veisasi hänen ylistystänsä:

"Sinun kukkanuppunasi äärettömyys kukoistaa. Valtasi ja kunniasi kaikkeudesta puhkeaa. Äärettömyyteen et mahdu, samalla kun pienin rahtu kylliksi suo tilaa sulle, ainoalle kruunatulle, korkealle Jumalalle. Ääri yksin puuttuu vaan sulta, herra taivaan, maan."

Laulu loppui. Kaiku nosti Perkeleen siivillensä ja kantoi häntä ajatuksen nopeudella äärettömyyden halki.

Kun mies kumarsi jalkapuuta.

Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona…

Pimeän hapset häilyivät ilmassa. Syyssade pieksi maita:

Oli sysimusta syys-ilta. Luonnon voimat riehuivat sakeassa pimeydessä pelottavina, kuin kalman toukat pimeässä, mätänevässä pääkallossa.

Kylmä roimasade valui rankkana tohinana pilkkopimeästä korkeudesta. Myrsky ulvoi. Korpi kohisi ja kaikki kiilui mustana, kuin korpin silmä.

Ja yhä pimeni ja yhä sakeni rankkasade. Myrsky vyörytteli mustia vesivaippoja. Kuin avatusta kidasta valui niistä vesi liejuiseen maahan. Metsä ryski rajusään kynsissä ja purot syöksyivät, kuin kauhun lyömät käärmeet uomiansa pitkin, luikerrellen halki pimeiden korpien, etsien synkkien rotkojen pohjilta tietänsä.

Suomen syys-yö oli noussut mustille siivillensä ja leijaili nyt pimeytensä korkeimman kantaman rajoilla…

Pimeyden halki kulki Harhama metsäseudun tietä. Luonnon suuri leikki sekaantui hänen ajatustyöhönsä, jumaluuden luomiseen, jota hän lappoi itsestänsä joka hetki, ajatellen matkalla, kirjoittaen levätessänsä, nähden yöllä siitä unia.

* * * * *

Niinä aikoina luotiin uutta Suomea entistä raivoisammin Pohjolan perillä. Uudet ajatukset pohjautuivat. Uudet tekijät astuivat elämän ohjaksiin. Vanha särkyi vaahdoksi ja uusi syntyi sen sijalle. Eri puolueet olivat laatineet ohjelmansa. Puhujat selittivät niitä kuumeen tapaisella innolla etäisimmissäkin sopukoissa, kootakseen niille kannattajia. Joukko-ihmiset ryhmittyivät puolueittain. Kukaan ei jäänyt yksin. Koko Suomi kiehui muurahaispesänä. Joukko-ihminen kokosi jäseniänsä.

Eräässä korpikylässä oli vanha, avara puolipimeä pirtti ja eteinen pakaten täynnä talonpoikaisväkeä, naisia ja miehiä. Pieni, savuava lamppu valaisi ainoastaan etumaisten harmaita kasvoja. Muut peittyivät tupakansavuun ja pimeyteen, niin että ainoastaan silmät paloivat sen seasta. Eteiseen, jossa ei ollut sulettavaa ovea, purskusi joskus vimmastunut myrsky sateen sekottamana ja vyörytteli savupilviä tuvan ovesta sisälle. Tuvan perällä, pitkän pöydän takana piti Harhama vaalipuhettaan. Heikolla, hiukan väsyneellä äänellä, selitti hän pitkältä puolueensa yhteiskunnallista ohjelmaa. Joskus poikkesi hän kuivasta aineesta, tempasi kuulijat mukaansa jollain kansanomaisella sukkeluudella, jotka hänestä lähtivät luonnollisina, omaperäisinä ja joita hän omasta mielestänsä hallitsi, miten vaan tahtoi. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen selitystänsä omiensa hyväksymishuudot, tai toisten vihainen murina, joihin sekaantui ulkona raivoavan tuulen ulvonta.

Kaksi tuntia olivat joukko-ihmiset kuunnelleet häntä, virittyneet kukin omaksi viuluksensa, odottaneet aikaansa, kiihtyneet. Ei yksikään näyttänyt vielä väsyneeltä. Joukkotunne veti heitä aina uuteen vireeseen. Harhama itse pysähtyi hetkeksi levähtämään ja ajatteli uuden asian johtoa, kun yksi kuulijoista, vanha, jäykkä raataja Tuomisto pyysi saada sanoa muutaman sanan.

— "Tietysti! Olkaa hyvä!" — vastasi Harhama. Mies alkoi puhua hitaasti ja koruttomasti:

— "Puhuja on tässä sanonut paljon hyvää ja minä yhdyn siinä häneen. Mutta jänikset turvautuvat tavallisesti käpälään, ne kun eivät muulla voi puolustautua, ja minusta tuntuu, kuin olisi puhujallakin jotain, jota puolustaessa hänen täytyy käyttää jäniksen käpäliä."

Vihan ja katkeruuden tulikielekkeet alkoivat leimahdella. Vanha riita raivosi katkerampana, kuin koskaan ennen. Koko Suomi oli sen kaskitulena.

— "Kun puhutte suorin sanoin, niin minä yhtä suorasti vastaan", — tarttui Harhama.

Kuulijoiden mielet jännittyivät. Tuomisto jatkoi:

— "Minä tarkotan sitä valtiollista kysymystä. Minusta tuntuu, että Te olette vanhan Tarvaan miehiä."

— "Entäs sitten?" — keskeytti Harhama, joka käpertyi oitis omaksi joukko-ihmiseksensä.

— "Minä vaan tahdon huomauttaa, että sen joukon jälet haisevat. Olisi ne puhdistettava, ennen kun tulette kansalta taas luottamusta pyytämään, mutta Te peitätte ne jälet jäniksen käpälällä… vaikenette koko asiasta", — vastasi Tuomisto, jäykkä mies.

— "Hyvä!" — kuului joku ääni ovipuolelta. Toisaalta kuului murinaa. Väki jakautui kahdeksi joukoksi. Joukko-ihminen astui jo näkyviin. Pimeässä pirtissä oli kaksi tai kolme ajatusta, joita väki ajatteli, kuin käskystä. Harhama yltyi loukkaavista sanoista, unohti kaiken epäilyn, kumpi niistä oli oikeassa, ja alkoi torjua syytöstä aivan kuin vakaumuksella ja innolla. Hän puhui tyynesti, mutta varmalla ja jyrkällä äänenpainolla:

— "Te voitte minua syyttää siitä, että en ole vielä ehtinyt koskea siihen asiaan, mutta jos kuka luulee olevansa oikeutettu puhumaan tarvaalaisten haisevista jälistä, hän heittäköön rapansa minuun. Meidän joukko kyllä vastaa kulkemansa tien puhtaudesta…"

— "Hyvä!" — kuuluu väkijoukosta.

— "Suuria sanoja!" — kuului huomautus toisaalta.

— "Tekojen mukaisia", — lisäsi Harhama yltyneenä, mutta ulkonaisesti tyynenä.

— "Oikein!… Hyvä!" — vahvistivat tarvaalaiset.

Ja sitten alkoivat taas arvettumat aueta ja viha ja katkeruus pursuta mielistä. Loukatut puolustivat kunniaansa pedon innolla. Kaikki vihanviulut virisivät. Ritalaiset näkivät maansa taas tarvaalaiskummituksen käsiin joutumaisillansa ja riensivät sitä pelastamaan kuin äiti parastansa. Tarvaalaiset kuvastuivat heille taas joksikin kirkonhäpäisijöiksi, he tarvaalaisille kunniattomiksi herjaajiksi. Hyvä- ja alashuudot sekaantuivat myrskyn ulinaan ja sateen tohinaan.

— "Pettureita!… Isänmaan häpäisijöitä!" — kuului tarvaalaisten vastustajain joukosta.

— "Viikin Roolandin häntiä!" — kohisi vastaus.

— "Mitenhän olisi käynyt, jos kaikki olisivat seuranneet tarvaalaisten esimerkkiä ja sanoneet: harashoo!" — kysyivät yhdet. Harhama yritti puhua.

— "Ja miten olisi käynyt, jos kaikki olisivat viskanneet talon avaimet vieraalle ja itse…"

— "Livistäneet jäniksen käpälät alla käpälämäkeen… Tai oikeastaan pistäneet päänsä kunniaseppeleesen, kuin jänis pehkoon", — tarttui joku jatkamaan Harhaman puhetta.

Syntyi hiljaisuus. Kukaan ei osannut vastata. Joukko-ihmiset seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi terävää hammasta. Viimein lausuu ritalainen Tuomisto:

— "Parempi pistää päänsä kunniaseppeleeseen kuin leipäkannikkaan… myödä maansa ja kunniansa virkarokasta…"

— "Kuka on sitä tehnyt?" — tarttui Harhama.

— "Nimet esille!" — komensi joukko.

— "Hyvä… hyvä!" — kuuluu perempää.

— "Kuka on virkoja onkinut?… Tarvasko?… Vaarnan Ristoko?… Ruonan Karhuko?" — vaatii joukko edelleen. Kaikki hehkuivat taas hiilinä. Väliin taas mykistyivät kielet ja katkeruus hautautui mieliin…

Mutta se hautautui ainoastansa hetkeksi, vetäytyi, kuin käärme kyttyrään, sujahtaaksensa siitä uuteen pistoon, puraistaksensa entistä kipeämmin. Syntyi hiljaisuus. Sade pieksi seiniä. Myrsky ulisi ja paiskoi ovia ja repi sysimustaa pimeyttä. Väki seisoi vastatusten, kuin kaksi tiikeriparvea. Viimein suhahti taas pisto:

— "Niin! Ne teidän miehet käyttivät aseenaan selkärankaansa… Taivuttelivat sitä."

— "Ja teidän miehet jäniksen passia… ja suutansa. Niitäkin nurkan takaa", — keskeytti eräs tarvaalaisista naisista.

Taas oli väki vaiti. Joukko-ihmisen mieli oli synkkä, kuin ulkona kuohuva syys-yö. Jokaisen povessa vaani katkeruus kyttyrään vetäytyneenä mustana käärmeenä. Se kiemurteli… sähisi… väijyi toisen joukko-ihmisen paljasta kantapäätä ja jäyti kantajan omaa povea. Matala tupa oli sakeana tupakan savua. Vihaiset silmäykset välähtelivät savun seasta, kuin kylmät sisiliskot, ja häilähtelevät savupilvet hulmahtelivat niiden seassa, kuin saaliinsa ympärillä kieppuvat käärmeet. Sadekuurot löivät joskus seiniä, kuin suunnattomat vesikimput, ja roimasade ja myrsky vimmeltivät entistä hurjempina.

— "Kyllä tämä on viimeistä aikaa… Kehnoko lienee ihmiset riivannutkin!" — keskeytti vihdoin eräs vanhus äänettömyyden. Toinen harmaapää, Ville Takala, jatkoi:

— "No, on aikaa… On. Sotivat pahuukset suullansa… Huudettiin ensin ja hölötettiin ryssää ja ryssää, kuin pahat ryssät tshuhnaa, minkä suusta lähti, ikäänkuin se siitä käpertyisi… Liattiinhan niillä vaan oma suu. Ja nyt käytetään suuta omia vastaan, kuin paha akka riehtilää…"

— "Hospodiakos sitä olisi pitänyt ryssälle pomiloida… Renikkaa taitaa Takalakin onkia?" — keskeytti Tuomisto myrkyllisestä Takala oikaisi itsensä ja vastasi:

— "No kyllä sitä siivottomassa suussa latinkia riittää… Minä en ole renikka-avannolla koskaan ongella istunut. Min' oon kuokka kädessä jo kuusikymmentä vuotta tapellut, mutta en ole myös koskaan sinun tavallasi suullani ryssää pommittanut… Jerikon muurit kyllä kukistuivat pasuunan soitosta, mutta minä luulen, että nyt on toinen aika. Ei, poikaseni! Mies ei koskaan taistele ravalla, sillä se ryvettää omat kädet…"

Ja yhä vihaisempina kyyristelivät käärmeet povissa, yhä katkerammiksi tulivat niiden pistot. Hyvähuudot ilmottivat, mistä pisto oli tullut, murina tai alashuuto, kumman joukon kantapäähän se oli sattunut. Myrsky säesti niitä ulinallansa ja saderaipat pieksivät seiniä entistä vihaisempina.

Niin luotiin uutta Suomea. Jokaikinen päivä uudistui sama Harhaman matkoilla. Jokaikinen päivä kertautui sama yhtä aikaa sadoissa ja tuhansissa paikoissa ympäri Suomen. Kaikki kiehui ja kävi. Kansan elämään oli päässyt uuden ajan käyte.

* * * * *

Yö lähenteli jo puoliyötä. Kinailu oli lakannut. Vihanviulut olivat soittaneet kaikki säveleensä. Tarvaalaiset ryhtyivät perustamaan valtiollista järjestöä. Mutta silloin nousi kolmas joukko-ihminen, sosialistinen joukko ja alkoi uusi melu, uudet riidat. Roteva työmies, Antti Jurva, rykäisi pari kertaa ja alkoi puhua:

— "Perustakaa vaan seurojanne, susi niistä kumminkin tulee!"

Joukko vaikeni. Se näki tutun haamun nostavan punaista lippuansa.

— "Mitä se Jurva siellä mökisee", — keskeytti joku.

— "Sitä vaan, että susi siitä seurasta tulee", — vastasi Jurva viisaan näköisenä.

— "Ka, sehän se on tarkotuskin, että tulisi sitkeähenkinen, kuin susi", — tarttui joku tarvaalainen.

— "Kyllähän se eläisi, jos ei kansa kurkusta kuristaisi, mutta nyt se onkin kansa, joka sanoo minne päin sen suden pitää häntäänsä heiluttaa ja mitä virttä sen pitää ulvoa", — jatkoi Jurva.

— "Kansa!… Lempo!… Mikähän kansa sinäkin olet!" — kuului toisaalta.

Ja taas seisoi kaksi joukko-ihmistä vastatusten. Mielet alkavat käärmeinä kiemurrella uuden asian ympärillä. Sosialisti-ihminen nosti päätänsä vaistomaisen itsetietoisena, kuin mies nuorukaisessa, joka on päässyt miehen pukimiin. Jurva jatkoi:

— "Kiistelevät porvarit siitä, kuka heistä maan pelasti. Ei kumpikaan. Molemmat lipoivat kieltänsä ruunun rokkakattilan ääressä, kunnes köyhälistö pani pyörät seisomaan."

— "Sinäkö sen sitten pelastit?" — keskeyttivät useat. "Kuka sen sitten pelasti?… Kuka?…"

— "Köyhälistö sen pelasti", — yritti Jurva.

— "Köyhälistö… Ja millä?" — katkaisi vanha Takala.

— "Milläkö. Stopilla. Lakko se oli, joka pani oikeat viulut vinkumaan", — vastasi Jurva puoli rehennellen.

— "Oikein!" — huusivat hänen miehensä. Harmaapää Takalan Ville kiivastui. Hän nousi sosialismia, kuin punaista peikkoa vastaan. Hän puhui:

— "Lakko!… Vai lakko! Kenenkähän luulet säikähtävän siitä, että kansa lakkaa työtä tekemästä. Venäläisenkö, vaiko muun ranskalaisen!… Oma vatsasi siitä ensimäisenä päästää pitkät itkut… Lakko! Kyllä minä, Jurva, olen monta ihmettä nähnyt, mutta sitä ihmettä minä en ole vielä kuullutkaan, että kansa säikäyttäisi vihollisen sillä, että lakkaa työtä tekemästä."

— "Säikäyttääkös se sen sillä, että tinkii sen kanssa omasta kunniastaan?" — pisti eräs ritalaisista.

Ja taas vetäytyivät mielet pistoon. Pureva hiljaisuus aivan kuin näytteli teräviä hampaitansa. Jo olikin pisto valmis. Eräs naisista virkahti:

— "Ne säikyttivät venäläistä sillä, että hylkäsivät niille koko rokan, jota se juuri oli tullut anastamaan."

Murina ja hyvähuudot sekaantuivat taas yhdeksi ja Harhama alkoi taas alusta entisen selityksensä. Hän kietoutui oman puolueensa ympärille vaistomaisesti. Hän tunsi jokaisen siihen tähdätyn iskun sattuvan häneen itseensä, ärtyi siitä, unohti kaiken muun ja puolusti omaansa, kuin sokea, joka taistelee umpimähkään kaikkialta putoelevia iskuja vastaan. Hän kulki silloin joukkotunteiden virrassa, kuin kupla.

Ja yhä rohkeampana nosti sosialismi päätänsä. Jurva ryhtyi selittämään köyhälistön kurjaa tilaa. Jumalakysymys välähti silloin Harhaman silmien eteen.

Maailmankurjuus heilautteli hänelle punaisia lippujansa. Hän yritti puhua, kuin itseänsä puolustaen:

— "Se on totta, mutta parannus saadaan aikaan ainoastaan säilyttämällä yksityinen omistusoikeus!"

— "Riistäjien nylkyveitsi", — keskeytti Jurva.

— "Alas riistäjät!" — huusi Jurvan väki.

— "Ajakaa lemmolle ne rähisijät!" — tarttui talon isäntä. Melu yltyi, mielten kuohunta nousi ylimmillensä, Kiista koski nyt yksinomaan sosialistista kysymystä, Jurva maalaili sosialistista yhteiskuntaa houkuttelevilla väreillä. Se kuvastui yksinkertaisille kuulijoille, paljon kärsineelle, kiusaantuneelle väelle ihanana onnen maana, jota peittävät sateenkaarenväriset sumut ja jossa työnteko on huvia, ajanrattoa, nautintoa. Se kuvautui heille rauhallisena ja lohduttavana, kuten lähestyvä kuolema kuvastuu tuskiinsa väsyneelle sairaalle, kun sen lihakset pääsevät kipujen käsistä ja raukenevat kuoleman herkulliseen uneen.

Ja riutuneet, piinautuneet tavottelivat taas sitä sumua ja ylistääksensä sosialismia huusivat Jurvalle:

— "Hyvä!… Hyvä!"

Jurva lopetti puheensa sanoilla:

— "Köyhät! Kun sinne päästään, niin ei ole enää sortajia, ei riistäjiä. Siellä olemme onnellisia. Siellä ei saa köyhyyttä ostamallakaan, eikä sortoa löydä etsimälläkään…"

Ja hänen väessänsä syttyi yhä palavampi onnenjano ja se uusi yhteiskunta lorisi jo heidän korvissansa, kuin lähde. Jurva jatkoi:

— "Sinne siis, toverit."

— "Sinne!… Sinne!… Sinne!" — kertasi väki. Jurva innostui:

— "Siellä ei ole sortoa, eikä riistäjiä. Siellä ei ole joutavia Jumalia ihmisten elätettävinä, eikä työttömiä rikkaita niiden ruotilaisina. Siellä ei ole nälkäruoskaa…"

— "Hyvä!… Hyvä!" — huusivat Jurvan joukko-ihmiset. He tunsivat jumalien, pappien painon hartioitansa rutistavan. Ennen he eivät olleet sitä huomanneet.

— "Jumalattomia!… Hävyttömiä!"— kuului toisaalta.

— "Porvarit", — jatkoi Jurva — "ovat huomanneet, että köyhälistö ei enää taivu ruoskan alle ja siksi tulevat ne nyt tänne mesi kielellä pyytämään, että köyhälistö vapaaehtoisesti kantaisi heidät valtaan köyhiä keritsemään. Mutta kyllä täällä jo on köyhillä kaksi silmää päässä. Ne eivät mene ansaan… porvarikettujen ansaan."

— "Hyvä!… Hyvä!" — kuulun huuto. Harhama yrittää puhua.

— "En minä ole tullut tänne ansoja virittämään, vaan juuri niille köyhille apua tarjoamaan…"

Melu keskeyttää hänen puheensa. Hälinän lopussa kysyy Jurva:

— "Voikos sitä perkeleitä karkottaa Belzebubin kautta?… Voitteko Te karkottaa riistäjät köyhien hartioilta niiden riistäjien omalla avulla?"

— "Hyvä!… Oikein kysytty!" — kuuluu melu. Harhama vaikeni, mykistyi. Syntyi taas hiljaisuus. Vanha Takala nousi viimein harmistuneena ylös ja alkoi puhua:

— "Sinä, Jurva, sanot minua tässä riistäjäksi ja nylkijäksi, mutta sano, onko minulla ollut kädessä koskaan muuta nylkyasetta kuin kuokka, tai muu työase?"

— "Sano, olenko minä sitten tehnyt vähemmän työtä, kuin sinä?" — vastasi Jurva.

— "En minä ole sitä sanonutkaan."

— "Miksi minä sitten olen köyhä ja sinä varakas?" kysyi Jurva kiivaasti. Ja taas välähtelivät savun seassa vihaiset silmäykset, kuin luikahtelevat sisiliskot. Tuuli ulisi, saderaipat pieksivät seiniä. Takala alkoi selitellä.

— "Minun vanhempani ovat säästäneet muutaman markan minua varten ja minä olen oikeutettu sitä säilyttämään. En minä kiellä, että on vääryyttä, mutta en minä eläissäni rupeaisi sitä korjaamaan sillä, että ihmisestä tehdään ruunun renkejä, orjia, joiden pitää tehdä sitä, mitä ruunu teettää. Koko se sosialistien touhuama valtio on orjalaitos, se on linna, johon ei pistä nenäänsä mies, joka luottaa omiin hommiinsa…"

Antti Jurvan joukko synkistyi. Takalan Ville jatkoi jäykkänä, voimakkaana:

— "Jurva sanoo että sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole nälkäruoskaa. Se on valhe… Se on ruma valhe… Sillä minä kysyn teiltä: Syömättäkö sosialistit aikovat elää?"

— "Eivät aijo… Ne aikovat syödä enemmän, kuin nyt", — yritti Jurva. Takala keskeytti hänet jatkaen:

— "Sitä minäkin… Mutta sataako sosialistisessa yhteiskunnassa leipä taivaasta?"

Jurvalle ja hänen joukollensa oli kysymys kiusallinen. He eivät olleet varustautuneet siihen vastaamaan. Harhama seurasi kiistaa niihin tottuneena, mutta hän seurasi sitä jännittyneenä, löytääksensä siitä tuen omalle asiallensa ja joukollensa. Takala jatkoi:

— "Sosialistit tahtovat syödä ja leipä ei työttä kasva. Eikö siis sosialistisessa yhteiskunnassa heilu nälkäruoska joka päivä, kuten nytkin?"

Jurvan väki oudostui. Heistä tuntui hetken, että nälkäruoska on joku aivan ijankaikkinen vitsaus, josta ei pääse pakenemallakaan. Takala jatkoi:

— "Nälkäruoska on jokaisen yhteiskunnan lippu, niin kauvan, kuin ihmisellä on vatsa, joka tahtoo murkinansa… Nälkäruoskaa ei voi hävittää muuten, kuin hävittämällä vatsan. Porvarillinen yhteiskunta toki sallii sen nälkäruoskan ajaman mennä valitsemaan työtä, mutta se sosialistien nälkäruoska ei sitäkään vapautta jätä…"

Jurvan väen mielet synkistyivät. Tarvaalaiset iloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi Takalan Ville yhdellä kysymyksellä todistanut, että hän oli valinnut oikean tien yhtyessänsä tarvaalaisiin. Jurva yritti puolustautua, selittäen:

— "Tässä onkin kysymys siitä, että porvareilla on kaikenlaisia joutilaita päällysmiehiä elätettävänä."

Takala tarttui sanoihin entistään innokkaampana kysyen:

— "Eikö sosialistisessa yhteiskunnassa tarvita päällysmiehiä?… Annetaanko siellä jokaisen tehdä mitä vaan itse haluaa, maata joutilaana ja kumminkin maksetaan vaan palkka?…"

Jurvan joukko-ihminen oli ymmällä. Takala jatkoi:

— "Nyt ei meidänkään kylässä tarvita elättää yhtään päällysmiestä, sillä oma etu ajaa jokaisen työhön. Mutta jos täällä olisi huomenna sosialistinen järjestys, niin eiköhän tarvittaisi kymmenisen päällikköä pitämään silmällä, että esimerkiksi minä ja Jurva teemme työtä määrätyn määrän?…"

Kuulijat olivat vaiti. Asia tuntui kaikista luonnolliselta. Harhama oli iloinen, että oli nyt lopullisesti todistettu, että sosialistinen yhteiskunta ei ole mikään paratiisi. Takala jatkoi kyselyään, odotettuaan vastausta kauvan aikaa turhaan:

— "Eivätkö ne sosialistiset päällysmiehet, koko se hirvittävän suuri lauma olisi niiden elätettävä joita ne työhön ajavat ja joiden työtä ne tarkastavat?…"

Syntyi kauvan kestävä äänettömyys. Ihmisten silmissä kuvastui jo pelottavan suuri tarkastelijoiden joukko ja päällikkö-armeija, joka tarvittaisiin silloin, kun ketään ei enää kannusta työhön oma etu ja kilpailu ja toimeentulon huoli. Harhama iloitsi voitostansa. Hän oli pelastunut siitä kalvavasta tunteesta, että kulkee muka väärän joukon asioilla. Takala jatkoi, lopettaen pitkän vaiti-olon:

— "Sosialistisessa yhteiskunnassa olisi siis virkamies-armeijana hyväinen osa kansaa. Ne olisi elätettävänä, kun ne käyvät tarkastamassa, ovatko minun housuni niin palkatut, kuin kansa käskee… Mutta eikö se nälkäruoska silloin heiluisi ahkerammin kuin nyt? Jäisiköhän sitä työntekijöiden vatsantäytteeksi senkään vertaa, kuin nyt?…"

Huoneessa kuului ainoastaan ulkona vinkuvan myrskyn ulina ja sateen tohina. Jurva yritti puolustaa omaa asiaansa, lausuen:

— "Mutta ne päällysmiehet valitsee silloin kansa itse…"

Takala tarttui puheeseen kärkkäänä ja lausui pisteliäästi:

— "Sinä tarkotat sitä, että kansa valitsee mieleisensä päällysmiehet, jotka eivät pidä väliä tekeekö mies työtä, vai makaako se joutilaana… Ne kirjoittavat paikkalipun makaamisestakin… Mutta mitenkä se sitten käy? Eikö se nälkäruoska ala heilua päällysmiehenkin selkää pitkin?…"

Koko Jurvan joukko seisoi äänettömänä. Joukko-ihminen katsoi johtajaansa Jurvaan, kuin pettäjään. Toiset joukko-ihmiset iloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi hän päässyt ilkeästä painajaisesta. Keskustelun kuluessa johtuivat hänen mieleensä taas ne puheet, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners olivat loistavasti kumoilleet sosialistisia oppeja kelvottomiksi. Jurva nolostui lausui, ja jotain sanoaksensa:

— "Takala on poliisi- ja sotilasvallan ihailijoita…"

Mutta vanha Takala oli taas oitis valmis vastaamaan. Hän kyseli:

— "Jos minä sosialistisessa yhteiskunnassa nousisin sitä vastaan, eiköhän se minua ryhtyisi kurittamaan?… Antaisikohan sosialistinen yhteiskunta jokaisen vaan nousta sitä vastaan niskoittelemaan ja kapinoimaan?…"

Jurva vaikeni. Takala jatkoi:

— "Ne valehtelevat, jotka opettavat, että sosialistisessa yhteiskunnassa ei tulisi olemaan poliisia ja sotaväkeä. Sillä millä se pitäisi minua ja muita kapinallisia kurissa?… Millä se pakottaisi Jurvan tottelemaan päällikön ruoskaa, jos ei poliisilla, tai jollain kasakan pampulla?…"

Harhamalle alkoi kirkastua sosialistisen yhteiskunnan kelvottomuus ja siinä vallitseva orjuus, kuin valkeneva päivä. Hän oli sisimmässänsä kaiken roskaväen vallan halveksija ja inhooja, olipa se roskaväki mihin luokkaan kuuluvaa hyvänsä. Kenraali Pawlof ja Takala tuntuivat hänestä olevan kumoamattomasti oikeassa. Takala jatkoi innostuneena:

— "Sosialistinen yhteiskunta olisi suuri sotilasvaltio, poliisin turvissa koossa pysyvä orjalaitos… Se olisi hirmuisin vankila, mitä ihminen voi ajatella… Se olisi orjakahle, josta ei pääsisi pakenemaankaan… Päällikkö- ja poliisi-armeija punoisi siinä nälkäruoskan niin hirmuiseksi, että sitä ei lopulta kukaan kestäisi…"

Joukko-ihmisestä nousi aivan joku tunteiden kohina. Kaikki paloi hiilenä. Harhamalle kirkastui sosialistisen yhteiskunnan orjuus ja roskavalta yhä selvemmäksi. Hän huomasi, että semmoinen orjayhteiskunta on vastoin hänen teoksensa aatettakin. Jumaluus pyrkii äärettömään vapauteen. Se kehittää itseänsä säälimättä. Se lisää kipujansa, seuloen sillä pois kuonan itsestänsä. Hän huomasi että Takala ylistää samaa seulaa, josta kenraali Pawlof puhui: vapaata kilpailua, jumaluuden synnytystulta. Sosialistinen orjuus alkoi häntä tympäistä. Takala jatkoi:

— "Meidän vankilamme ovat täydellisiä sosialistisia yhteiskuntia: Sielläkin on jokaisella oma pilttuunsa ja päällysmiehensä ja ruunu antaa valmiin rokan nenän eteen ja työn käteen… Mieskö se on, joka moiseen orjatalliin menee?…"

Hän teki kädellänsä kuvaavan liikkeen ja jatkoi:

— "Luuletteko että sosialistisessa yhteiskunnassa annettaisiin esimerkiksi jokaisen asua pilttuussaan miten tahtoo? Pilttuuhan olisi ruunun oma. Siinäkin olisi jo elätettävä päällysmies, joka kävisi tarkastelemassa, ovatko töllin lattiat semmoisessa kunnossa, kuin ruunu tahtoo… Sillä ei kai ruunun omaisuutta annettaisi jokaisen mielensä mukaisesti haaskata…"

Hän kuvaili pitkältä sosialistisen vapauden hirmuisuutta. Monia kuulijoita kauhistutti kuvailtu orjuus. Jurva vaikeni. Harhama riemastui. Takala jatkoi:

— "Menkööt moiseen orjayhteiskuntaan ne raukat, jotka eivät luota omaan käsivarteensa. Kyllä ne siitä pian kyllänsä saavat… Mutta ne kaikki erehtyvät, jotka luulevat voivansa maailmasta hävittää nälkäruoskan… Sitä eivät hävitä mitkään sosialistit, jos he eivät ole semmoisia kuohareita, jotka kuohitsevat ihmiseltä vatsan pois… Ja jos he semmoisia ovat, niin ei tarvita yhteiskuntaakaan muuttaa. Nälkäruoska häviää tässäkin yhteiskunnassa, jahka vaan tekevät sen leikkauksen, jolla vapauttavat ihmisen vatsastansa…"

Takala lopetti. Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat sosialisti-ihmisen vastustajien joukosta. Jurvan joukko oli hieman vähentynyt, toinen joukko-ihminen imi itseensä toista. Elämän kiertokulku kulki kulkuansa. Jälelle jäänyt osa liittyi lujemmin yhteen. Syntyi taas myrkyllinen äänettömyys, kunnes täpösen täydestä pimeästä eteisestä kajahti mahtava 'Internationale'…

Niistä tuliroihuista nousi uusi Suomi ja uusi elämä, kuin savu tulesta.

* * * * *

Yö oli kappaleen yli puolen, kun kokous loppui. Harhama lähti vielä matkalle.

— "Yönselkäänkö sitä nyt… tämmöiseen koiranilmaan? Ollaan nyt talossa yötä", — puheli silloin vanha Takala, mutta Harhama ei suostunut.

— "No, täytyy sitten panna hevonen aisoihin" — jatkoi silloin Takala.

Mutta sitäkään ei Harhama huolinut. Hän kuleksi mieluimmin jalkaisin ja juuri öisin, pahimmilla rajusäillä, sillä silloin oli hänen mielikuvituksensa hurjimmillaan, vallattomimmillaan ja ikäänkuin kiskoi häntä mukaansa.

Ja kun hän oli taas päässyt ulos, alkoi häntä kiusata ainainen ilkeä tunne: Hän tunsi olevansa, kuin jalkapuussa. Hänen täytyi ajatella puolueensa ajatuksia pienimpiä myöten. Itseksensä hän mutisi:

— "Tämähän on jo tavallaan samaa sosialistista orjuutta, jota Takala juuri kuvaili, lievempää vaan…"

Ja sitten punnitsi hän taas äskeisiä puheita ja mietti niiden sisältöä ja löysi Takalan puheessa sitä, mitä hän kaipasi: vahvistusta sille, että hän kulkee oikeassa joukossa maailmankurjuutta palvellessansa. Hänelle oli se vakuutus kirkas kultamuru. Hän tunsi päässeensä pois epäilyksiensä sumumailta…

Yö ammotti sysimustana kitana. Sade valui rankkana, tullen kuin syvyyden pakahtuvista suupielistä. Myrsky ulvoi, kuin pedon kynsissä raivoava paholainen, ja liejuisen maan jokainen uoma kohisi purona. Luonnon suuren salaperäisen leikin ja pimeyden keskelle jouduttuansa, käpristyi Harhama taas jumalatulensa paloon. Juuri tämmöiset yöajat, jolloin pimeys ja hiljaisuus suurenmoisuudellansa ikäänkuin nostelivat häntä niille huipuille, joita jumaluuden usvat pilvinä ympäröivät, ja kiidättivät häntä siivillänsä äärettömyyden rantojen taakse, juuri ne olivat hänelle valittuja aikoja. Semmoisilla jalkamatkoilla viimeisteli hän suurta teostansa, ja mitä oli öisillä korpimatkoilla viimeistellyt, sen kirjoitti päivällä puhtaaksi… Nukkuessansa hän taas matkusteli unissansa vieraissa maailmoissa ja katseli niissä sitä jumaluuden tilaa, johon hän kuvitteli ihmisen niissä jo päässeen, odottamaan maan ihmisten kehitystä.

Hän kulki umpimähkään erämaan tietä. Jostain kuului kosken kohina ja järven aaltojen kuohu. Hän istahti tienvierelle ja hetkessä oli hänestä pyyhäisty pois kaikki muu, paitsi jumaluuden ääretön sumu. Luonnon suuri leikki ja sen pikimusta pimeys tuntuivat hänestä elämän ja kuoleman tanssilta. Hänen mielikuvituksellansa ei ollut enää rajoja, ei ääriä, ei ohjia, kun hän loi sitä suurta henkeä, joka tiedottomana luo maailmoita ja tietoisena ilmenee vanhimpien maailmoiden ihmisessä, tehden siellä jumaluuden töitä ja itsetietoisena jo halliten ja koskien luonnonvoimia, elämää ja kuolemaakin. Äärettömyys oli sen hengen kohtu, joka kohtu joka silmänräpäys synnytti lukemattoman lukemattomia maailmoita. Se oli samalla kaiken hauta, johon häviävät maailmat laskivat ainaisena, sakeana tomusateena.

— "Huu-uuu!" — vihelteli myrsky. Ja yhä hurjempaan lentoon kiskaisi se Harhaman mielikuvituksen, tappaen sitä hänestä, kuin savua savutorvesta. Hän eli öisten uniensa maailmoissa, joissa vuoret hohtivat kirkkaina jalokivinä ja ihmishenget olivat ehtineet likemmä jumaluuden itsetietoista lopullista olotilaa. Ne elivät siellä onnellisina, puoliautuaina, kuin satujen vedenneidot. Lähteissä lorisi kristallikirkas vesi ja ihmisolennot istuivat niiden korvilla ja katselivat niistä sen ikävöidyn hengen, suuren Jumalan kuvaa. Jumaluuden suuri rauha helotti siellä, kuin kesäinen aurinko, tai loistava iltatähti, ja ihmis-olennot joivat lähteestä ainaista onnea…

Iiranto asettui silloin taas Harhaman vierelle, ruumiina sysimusta yön pimeys, kädessä soihtuna Harhaman viime-öiset unet. Se häiläytteli unisoihtuansa, niin että se tapaili unien maailmoita, kuin auringon voimakas valosuihku. Se kirkasti ne maailmat Harhamalle, mielikuvituksen temmellysmaiksi… viskoi hänen mielikuvitustaan unien tulisoihdun liekillä hurjaan lentoon… näytteli unissa nähdyt ihanuudet muka todellisina: mielikuvina ja kuiskasi hymyillen:

— "Sinne pääsee ihmishenki, jos vaan lähtee pois kuvitellun Jehovan kahleista… Se onni ja autuus on tarjolla…"

Harhama kuuli sen äänen, sillä se tuli taas hänen omasta povestansa. Ja yhä etemmä haihatteli hänen irti päässyt mielikuvituksensa syys-öisen pimeyden mustilla siivillä, oppaana viime-öiset unet. Hän näki toisia maailmoita, joissa tuulet olivat ihanaa soittoa, päivät kaunista tarua. Jumaluuden lempeä hämärä punersi taivaalla hienoissa sateenkaarenväreissä ja ihmis-olennot näkivät siitä silmillänsä henkimaailman armaita näkyjä. He näkivät niitä, koska heidän silmänsä oli jo tottunut näkemään jumaluuden hienot värit, jotka ovat maan ihmisille näkymättömiä. He eivät tunne enää vilua… eivät nälkää… eivät tuskia… eivät huolia. He elivät ainaisesta onnesta, suuren jumaluuden ainoasta ravinnosta. He iloitsivat ainiaan siitä, että olivat päässeet pois maan lapsien olotilasta, jossa onnen asemasta sataa kiviä ja jumaluus on polttava kaipuun tuli. Heidän päivänsä ovat ihanaa unta, heidän elämänsä hohtaa armaana ja kirkkaana, kuin iltaruskon punaama akkuna, joka välkehtii kaukaa metsän takaa…

— "Milloin pääsemme me siihen iltapunaan? Milloin punertavat meille jumaluuden ihanat sumut silminnähtävinä?" — kyseli Harhama.

— "Silloin", — kuiskasi Iiranto — "kun ihmishenki itse nousee siihen… Kun hän riuhtaisee itsensä irti olemattoman Jumalan kynsistä, vapautuu hän kuoleman pelosta, joka nyt sitoo hänet eikä jätä hänelle aikaa vapaasti kehittää niitä aistejansa, joilla hän voi havaita ja siepata onnen… kauneuden… autuuden… rauhan ja kehittyä jumalaksi, näkemään kaikkeuden ja hallitsemaan sitä…"

Iiranto vaikeni. Harhamalle oli hänen puheensa huumaavaa viinaa.

Ja kiihkeästi alkoi hän lappaa sielustansa mielikuvia: kirkastaen öisiä uniansa, luoda Jumalaansa, kasvattaa ihmishyvettä jumalallisen siveellisyyden sijalle, ihmistä jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi. Hän viimeisteli sitä, mitä oli aamulla kirjoitettava. Hän kulki esempio-ihmisen kanssa unensa ihmemaailmoissa etsimässä jumaluuden rintoja ja pukemassa ihmistä jumaluuden aina kirkastuviin väreihin.

Tuuli yltyi. Pimeys oli pakahtua itseensä. Sade pieksi maata, kuin vitsaraipoilla… Harhama ei sitä enää huomannut. Hän eli niillä mailla, joissa jumaluus on ihmisessä tietoisuuteensa herännyt ja henkii luonnossa… Luonto tajuaa siellä jo ihmisen jumaluuden… Se palvelee häntä… Harhama oli jo perillä… Iiranto kulki oppaana hänellä… Vedenkupla laittautuu siellä veneeksi, hänen purjehtiakseen esempio-ihmisen mukana… hohtaa päivän säteistä vesikaaren värisenä… Järvenselkä on hymyilyä… Vene soluu sillä kuin väre… Matka kulkee, kuin kaunis riemulaulu… Aine on siellä maan ihmiselle outoa… olot ihania… Rantakalliot ovat kultakirkkaita… Puista ovat toiset kukista punaisia… toiset lumivalkeita, kolmannet mustia, tai muun värillisiä… Värit sointuvat väreihin… Kaikki loistaa kirjavana väritauluna… Vesikukat ovat tulipunaisia salamankieliä… saaret satua… ilma ihanaa utua… Luonto on kehittynyt rinnan ihmishengen kanssa jumaluuden kohtuna…

He tulevat satusaareen… Linnut lempivät sen rannoilla rauhallisina, puhellen ihmisen keralla… palvellen sitä jumalanansa… ylistäen sitä laulullaan… Ihminen vuorostansa herättelee linnuissa jumaluutta itsetietoisuuteen… kasvattaa niitä, kuin äiti lasta… kehittää niistäkin jumala-ihmistä… Aalto soittaa ylistystä ihmiselle… Vuorien huipuilla ja kallioiden kielekkeillä uhraavat eläimet hänelle, korkeimmalle jumaluuden kehittymälle…

Tulijat viedään saareen… Kukat ovat siellä pikku tähtiä… Ne loistavat varrenpäässä tuhansissa eri väreissä… Niiden värit ovat maassa tuntemattomia… Kivet ovat jalokiviä, hiekka helmihiekkaa… Aine on siellä jo jalostunut…

Tuulikin on siellä jo ihmisen orja… Se palvelee sitä… Se asettuu purjeeksi Harhaman ja esempio-ihmisen vesikupla-veneeseen… Iiranto ohjaa purren kulkua… Se näyttelee siellä purjehtijoille ihmemaiden ihanuutta… Virrat välkkyvät värivöinä… järvenselät kuutamon hopeakisana… rannat ovat rauhaa… metsät runoa täynnä… Kukka tuoksuu ihmiselle ravintoa… se valmistaa värinsä sen pukimiksi… tiivistää sen aineeksi… värivaatteeksi… Kaikki palvelee jumala-ihmistä… uhraa sille… elää yksin sitä varten, itse ikävöiden sen tasalle, kaivaten sen jumaluutta… Vesi on toista, kuin se on maassa… Ilma on ihanaa utua… Jumala-ihminen on siellä jo luonnonvoimien herra ja jumala… Hän hallitsee niitä… luo niiden avulla mieleisiänsä oloja… muuttaa maansa ainetta, kuin kemisti…

Iiranto hymyili Harhamalle, puhuen hänen omalla povellansa:

— "He eivät ole tuhlanneet henkensä voimia olematonta Jehova-hirviötä tutkiessa… Siksi ovat he joutaneet tutkimaan luonnonlakeja ja kohoamaan luonnon herroiksi… kehittymään jumaliksi… pääsemään huulin onnen utariin kiini…"

Harhama tuskitteli silloin keskellä pimeintä yösydäntä, ettei ollut jo ennen kiskaissut ihmishenkeä pois olemattoman Jumalan mietinnästä, herättänyt sitä jalostumaan omaksi jumaluudeksensa…

Iiranto vie venettä etemmä… Harhaman sielu istuu veneessä mielikuvina, vaikka hän itse istuikin erämaassa… Iiranto osotti Harhamalle ihmis-onnen niissä maissa, missä ihminen on älynnyt syventyä aikanansa omaa itseänsä etsimään… Harhama saapuu niiden ihmisten asunnoille, esempio-ihminen mukanansa… Punahohteinen sumu laittautuu niille asunnoksi, kasvaen siksi, kuin kukan verhiö sen terälehtien suojaksi, kun ne uinuvat nupussa… Niissä siroissa majoissa asuvat ihmisjumalat imien onnen nisiä… tutkien jumaluuttansa… jalostaen sitä alati, kuin maanpovi jalokiveä… oikea äiti lastansa… tyttö kauneuttansa… luomakunta kaikkeansa… He etsivät luonnonvoimien ohjaksia… tutkivat sen saloja… kehittävät luontoa jaloksi, sulattaaksensa kerran koko kaikkeuden itsensä lisäksi… kohoten siten kaikkeudeksi, yhdeksi ainoaksi jumaluudeksi… onneksi… autuudeksi… He ravitsevat itseänsä kukantuoksulla… pukeutuvat sen värivaippoihin… Sumumajoissa häilyy autuuden hämärä… Vaimo on hyveen ja puhtauden kukka, miehensä platoninen ystävä… sen tuki… hoiva… ilo… sisar ja äiti… Mies on jalo ja ylevä jumala-ihminen, vaimonsa vilpitön ystävä… sen hengen ihailija… sen sielun puhtauden jumaloitsija… Pahe on kuihtunut ja hävinnyt, kuin pimeys päivän kirkastuessa… Kuolemanpelko on sammunut, kuin elonkipinä kuolevassa, ja sijalle ovat ihmispoveen tulvanneet autuuden ja iki-onnen vilpoiset vedet…

Iiranto heilautteli kädessänsä tuulenvihuria, osotti Harhamalle sen mielikuvaa ja kuiskasi hänen povessansa:

— "Siihen onnentilaan kehittyy ihminen, kun se ei tuhlaa henkensä voimia, kiemurtelemalla matona kuolemanpelon tulikuumalla raudalla, vaan kehittää jumaluuttansa… julistaa itsensä jumalaksi ja kuoleman ainoastaan henkensä vapahdukseksi aineen inhottavista kahleista ja jumaluutensa kehityksen käännekohdaksi…"

Villi myrsky ulisi, pimeyden pakahtumat huusivat ja kaikkeus, joka ympäröi Harhamaa ja pakkautui häneen, todisti Iirannon kuiskauksen oikeaksi.

Ja kaiken sen ihanuuden, mitä Harhaman mielikuvitus maalaili otaksutuissa maailmoissa, levitteli hän runoliinoiksi, joilla verhosi esempio-ihmisen, puki sen jumalallisen hyveen taruharsoihin, onnen-utuihin, jotka syntyivät jumalaksi julistautuneen ihmisen ylevästä tietoisuudesta, kuin häilähtelevä värivarjo. Hän kietoi esempio-ihmisen sen suuren tietoisuuden nauhoihin, kruunasi sen jumala-ihmisen omaperäisen hyveen hohdekruunulla, josta oli ikäänkuin välkkeenä lähtevä halu kirkastua yhä suuremmaksi, ettei jumaluuttansa häpeään saattaisi, vaan hoitaa sitä, kuin saituri aarrettansa, ja nainen jalokivensä kirkkautta…

Sen esempio-ihmisen asetti hän sitten teoksensa välkkyvälle runokalvolle, jalokivihohteisena lumpeena, kirkkaudellansa huikaisemaan ihmiskunnan silmät ja väriensä hurmaavalla loistolla herättämään niissä halun kohota itse samanlaiseksi jumalalliseksi olennoksi ja siten astumaan jättiläis-askeleen jumaluutensa lopullista kehitystä kohti…

Ja enkeli Iiranto leijaili silloin Harhaman päällä, kauniina ruumiina käärmeen myrkyllinen hengitys, kavaluus hienoina hiuksina ja kädessä Harhaman himoitsema maineenseppele. Se hymyili kavalasti ja kuiskaili, lausuen aluksi Jeesuksen sanat:

— "Sinä annat ihmisille esikuvan… esempion… että hekin niin tekisivät… Niinhän Jeesuskin, ensimäinen tietoinen ihmisjumala, vapahti maailmaa…"

Harhama huomasi yhtäläisyyden ja vapisi aatteensa suuruuden ja kirkkauden edessä.

Iiranto jatkoi selitystänsä:

— "Se esempio vie jumaluuden tietoisuuden jälellä oleville ihmislapsille, levittää sen tietoisuuden heille, kuin hulmahtelevan iltapunan… Ihmiset ihastuvat siihen, kuin paimenet jouluyön kirkkauteen. Heissä herää tieto siitä, että kaivattu jumaluus onkin heidän omassa povessansa… Iki-onni täyttää silloin heidän olemuksensa… He saavat kaivattunsa… vapautuvat kuolemanpelon kynsistä… pääsevät jumaluuteensa, kuin kukka väriinsä… iloitsevat siihen pääsystänsä, kuin perho siivistänsä… alkavat nopeasti, itsetietoisina kirkastua jumaluuden yhteyteen… sen ainaiseen rauhaan… sen onneen… sen kuolemattomuuteen… sen ihanuuteen… Ne pääsevät siihen, häviävät siihen niin kuin kirkkolaulu vierii järvenselältä rantakalliota kohden… saavuttaa sen… saa kaiun suuteloksi ja häviää rauhallisena kallion ikuiseen lepoon, laskeutuu sen kivipovelle…"

Syksyinen yö riehui yhä raivoisampana. Sade pieksi korpea entistä vihaisempana ja erämaan metsä tohisi synkkänä, kuin kuoleman kaikkinielevä suppilo. Mutta Harhama nautti siitä ja antoi sen kuletella mielikuvitustansa yhä etäisempiin maailmoihin, kietoi siellä jumaluutensa vertauskuvan yhä loistavampiin jumaluuden väriliinoihin, koristi hänet jumaluuden ikihelmillä: hyveellä, lauloi hänet hyväksi hengeksi, jumaluuden kirkkaaksi ilmestykseksi ja nosti ihmiskunnan eteen sen esikuvaksi ja ylpeili:

— "Runouteni väriloiston täytyy hehkullansa huumata kaikki. Sen täytyy loistollansa aivan soaista ihmisten silmät ja sitenkin jo saada ne ihastumaan jumala-ihmiseen ja luopumaan juutalaisten rumasta pelätistä, Jehovasta…"

Mutta maailmankurjuus kitui yhä ristillänsä Korpelan kivimäellä ja Hallasuon takalikolla… Jumaluus puhdistui itsekkäisyydestä ja turhamielisyydestä köyhien kärsimyksien polttavassa tulessa. Ihmisjumala jalostui… kirkastui… karaistui ja täydellisentyi maailmankurjuudessa ja kohosi hetki hetkeltä korkeaa päämääräänsä, jumaluuden ikävöityä täydellisyyttä kohti… Ihmisyyden kuona erottui rikkaiden velttoon elämään… vajosi siinä paheisiin… itsekkäisyyteen… nautintoihin… laiskuuteen ja turhamielisyyteen. Se veltostui… huononi… surkastui ja hävisi jumaluuden perkkeenä, sen kuonana ja syntymälikana…

Ja köyhyys kirkasti ihmistä yhä enemmän. Ihminen jo jumalistui sen kourissa, kirkastui kuin Jeesus vuorella tai kiusaajan kynsissä korvessa, korkealla vuorella ja temppelinharjalla… Se tunsi nyt puutteenalaisen hädän… Siksi oli se armelias… Se sanoi Timon tavoin: "Toiselle annettu apu on pankkiin pantu. Kun tarvitsette kiviä vääntäessä apua, niin pankaa vaan sana tulemaan…" Se ei ollut oppinut ylellisyyteen… Siksi tyytyi se vähään, tyytyi omaansa, kuin jalokivi loistoonsa… ei ottanut vierasta… eli omasta itsestänsä.

Aika kuluu. Nälkäsuosta nousee halla ja Hallasuosta kylmä huude… Ne vievät viljan, mutta köyhyys seisoo suurena kuin jumaluus, joka kulkee omin varoinsa, murskautuvien maailmoiden lomitse… Sitä kirkastavat talven pakkaset… kesän helteet… kaikkien vuoden-aikojen koettelemukset… Sitä kasvattaa puutos ja kieltäytyminen… Se vapautuu tomusta ja kiiltävistä helmistä… Sen henki ikävöi ainoastaan jumaluuden ikikirkkautta…

Maailmankurjuuden kärsimykset jatkuvat vuosituhansia… Jumaluus ei säästä itseänsä… Maailman rikkaat jakavat jo kurjuuden haahmossa kärsivän ja kirkastuvan jumaluuden hameita… Ne jättävät sille ainoastaan repaleet… Mutta köyhyys ei nureksi… Maailman hallitsijat koristivat siltä riistetyllä hameella itsensä… pukeutuivat purppuraan… paavit verkaviittoihinsa… papit loistaviin pukuihinsa… rikkaiden naiset helmiin, mutta köyhyydessä kirkastuva jumaluus ei heitä kadehdi, ei vihaa… Se lausuu tyynenä: "Antakaa keisareille, mitä he haluavat ja papeille, mitä he himoitsevat!…"

Yön musta silmä alkoi avautua. Harmaa päivä raottui hiljaa, kuin aukeneva kissan silmä. Harhama nousi likomärkänä ja lähti etsimään taloa missä kirjoittaa teoksen sivuille öisen mielikuvituksensa hurjat harhamatkat. Suuri teos valmistui nopeasti. Se oli hänellä aina kainalossa, kun kulki Pohjolan erämaiden halki.

* * * * *

Pohjolan harmaa syyspäivä hohotti äänettömänä. Se riippui paljaaksi riivityiden puiden oksilla, kuin märkä riepu, vettä tippuvana, kosteana. Jokaisella urvulla kiilsi vesipisara. Vettä itkivät nurmet ja norot, joita peitti harmaa, mätänevä heinänjäännös. Kaikkialla häilähteli Pohjolan suuri syksy: kalmanliina. Se riippui kaikkialla, kesävainajan kuolinvaatteena, joka oli ripustettu ulos, että siitä tuuleutuisi pois kuoleman haju…

Tohtori Ooma Irmanteen aistikkaasti sisustetussa, upeassa vierashuoneessa oli koolla joukko tarvaalaisia, Harhama niiden muassa. Talon nuori Miira-rouva piti miehensä kanssa seuraa vieraillensa. Viereisessä huoneessa soitteli tyttönen kanteletta, haaveillen, näpäten soittimestansa ainoastaan jonkin säveleen silloin tällöin. Puhelu koski valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita, sillä siihen aikaan ei Suomessa muusta puhuttu. Jokainen puolue oli yksityis-elämässänsäkin toisista visusti erotettu. Tohtori Irmanne puhui vieraillensa, kävellen edestakaisin huoneessa:

— "Me joudumme hukkaan koko suomensuku. Viikkiläiset ovat osanneet taas paulat niin taitavasti punoa, että osa suomalaisia taistelee omaa pesuuttansa vastaan. Kaikki voimat on kohdistettu siihen, että suomalaiset miehet saataisiin viroista raivatuksi pois ruotsalaisten tieltä, jotka halveksivat meitä niin törkeästi, että eivät edes viitsi kieltämme opetella…"

Kaikki vaikenivat. Huoneessa tuntui joku kuulumaton huokaus. Miira-rouva katseli miestänsä surullisena. Tohtori Irmanne istahti, nypistellen leukaansa, miettivänä ja lausui:

— "Emme ole vielä kylliksi saaneet niiden herruutta maistaa…"

Syntyi taas hiljaisuus. Kaikki tuntuivat jotain surevan. Tyttönen näppäsi soittimestansa jonkin tuskin kuultavan sävelen, joka värisi huoneessa.

Pitkän, raskaan äänettömyyden jälkeen lausui maisteri Kiiamo:

— "On aivan mahdoton käsittää, miten ritalaiset voivat antautua aivan viikkiläisten rengeiksi… Pari suomalaista miestä on kaiken kaikkiaan oikeuslaitoksissamme ja nyt ritalaiset ponnistelevat yöt päivät saadaksensa niiden sijalle ruotsalaisia…"

Tohtori Irmanne kääntyi nuoren vaimonsa puoleen ja lausui sille:

— "Sinun veljesi, Miira, tuli eilen vastaani eikä vastannut enää tervehdykseeni… Siihen asti on jo puolueviha mennyt…"

Hän nousi taas, käveli jonkun askeleen ja lausui Kiiamolle:

— "Niin. Surullistahan se on, mutta minkä sille tekee… Elämä näkyy olevan semmoinen, että se turmelee itsensä… Koko elämä on jo pilalla…"

Miira-rouva oli kuunnellut puhetta surullisena, posket punaisina, mieli hehkuvana. Kun hänen miehensä oli lopettanut, lausui hän:

— "Katsokaa! Se on meidän vikamme, että me vaan sanomme, että 'minkäpä sille tekee'… Me emme saa niin sanoa!… Meidän täytyy voida tehdä… Meidän… Ah, sinä Ooma! Katsokaa meidän talonpoikia tuolla pohjoisessa! Koska niiden auttaa sanoa että: 'minkäpä sille mahtaa!'… Niiden on pakko 'mahtaa' ja kun ne kerran tahtovat, niin ne voivat…"

— "Sinä, Miira, taas innostut liiaksi", — tarttui tohtori Irmanne hienosti. "Elämää ei ole niin helppo käännellä, kuin maata… Elämä on aivan itsevaltias."

— "Ah, sinä Ooma!… Elämä on itsevaltias, jos sille antaa vallan", — innostui Miira-rouva ja jatkoi posket hehkuvina:

— "Se epäröiminen ja arkailu on kansallisuusasiassakin meidän turmiomme. Meissä ei ole rohkeutta… intoa… itseemme luottamusta… Me aivan kuin häpeilemme itseämme… Me emme tunne omaa suuruuttamme… No taas sinä, Ooma, hymyilet… Siinä se on. Häntäkään minä en saa uskomaan, että meillä suomalaisilla on suurempi, tai miten sanoisin, syvempi muinaisuus, kuin millään muulla kansalla maailmassa…"

Hänen poskensa hehkuivat ja silmissä loisti nuoren tytön katse, tytön, joka hehkuu armaallensa. Maisteri Kiiamo yritti puhua:

— "Vaikkapa nyt muinaisuutemme ei olisikaan maailman suurin…"

— "Joko Tekin maisteri epäilette?" — kiehahti Miira-rouva jatkaen: "Sanokaapa onko minkään muun kansan pakanuuden aika niin syvä kuin Suomen kansan? Ottakaa kreikkalaiset! Mitä ovat heidän jumalansa ja tarustonsa meidän Kalevalan rinnalla? Niissä ei ole sitä syvyyttä… sitä raskautta… sitä vanhuuden tuoksua… sitä syvää elämän tuntemista luonnosta, joka tuoksuaa meidän Kalevalasta ja muinaisuudesta. Ne ovat Kalevalan rinnalla ikäänkuin jonkun yksityisen runoilijan tekemiä…"

— "Kyllä siinä on perää, että me emme osaa vielä ylpeillä itsestämme. Meissä ei ole kansallista ylpeyttä", tarttui maisteri Kiiamo.

Miira-rouva innostui ja jatkoi:

— "Oh! Me pidämme kaikkia 'parempina ihmisinä' ja itse asetumme niitä palvelemaan… Ja mistä se johtuu? Tietysti siitä että meitä jo kouluissa opetetaan halveksimaan kaikkea, mikä haisee omalta heimolta, ja ihailemaan vierasta, vaikka se on huonompaakin… Ottakaa esimerkiksi Maamme-kirja, jota luetaan kouluissa. Siinähän lauletaan pitkin matkaa ylistystä Ruotsin kuninkaille ja Ruotsin rouville ja… Ah… No yksinpä meitä opetetaan kouluissamme ihailemaan niitä viikinkiretkiä, joiden kautta Suomi menetti vapautensa ja itsenäisyytensä… Meillä kouluissa opetetaan ihailemaan sitä ryöstöretkeä, jolla Ruotsin viikingit hävittivät ja häpäisivät oman heimomme kalmiston Permassa, mutta samalla meitä opetetaan halveksimaan ja inhoamaan oman heimomme miehiä, jotka ovat ihmiskunnan suurimpia henkiä…"

— "Taas sinä Miira 'innostut'. Ketä meillä nyt on ihmiskunnan suurimpia", — huomautti tohtori Irmanne.

Mutta Miira-rouva innostui entistä enemmän ja jatkoi:

— "Minä en ollenkaan 'innostu', Ooma… en ollenkaan. Ota Attila! Mitä on Napoleon hänen rinnallaan, Kaarle XII puhumattakaan, jolle meidän kouluissa lauletaan ylistystä? Napoleon hyvin varustetuilla miljoona-armeijoilla kukisteli pikku valtoja, mutta Attila pienellä sivistymättömällä joukolla vapisutti maailmanvaltaa… Eikä hän ole ollenkaan se raakalainen, miksi häntä meilläkin kuvataan… Hän on suuri henki…"

Attilan suuri haamu ilmestyi Harhaman eteen. Hän katseli Miira-rouvaa ihastuneena, kuten hän katseli kaikkea rohkeaa, joka erosi jokapäiväisestä ihmisestä. Häntä huumasi kaikki ikivanha… homeet… kalmanhaju… hautausmaat. Hän ei koskaan voinut kulkea hautausmaan ohi poikkeamatta sille katselemaan kuoleman valtakuntaa. Miira-rouva jatkoi:

— "Siitä se johtuu meidän heikkoutemme ja eripuraisuutemme. Siitä on johtunut, että olemme menettäneet oman itsemme ja supistuneet kouralliseksi… Kaikki meistä on tippunut pois: Perma, Votja, Vepsä, Aunus, Viro, Inkeri, Ostja, Ruija, Vogulia, Syrjäänit, Unkari ja muut… Jos me olisimme aikanaan oman itsemme tunteneet, niin olisimme nyt Europan voimallisin kansa… Ja jos edes nyt oppisimme tuntemaan oman itsemme, niin meistä häviäisi tämä puoluekiista ja katkeruus… Sillä tämä viha repii meidät… Se polttaa meidät… Me emme enää kykene mihinkään mutta on vaan puolue ja puolue ja puolue… Tehkää, tarvaalaiset, työtä! Selittäkää oma itsenne ja te näette, että ritalaiset eroavat vieraista ja sopivat meidän kanssamme!"

— "Jos rouva tulisi tänne!", — lausui palvelija ovenraosta. Miira-rouva nousi posket hehkuvina ja meni. Huoneeseen jäivät seisomaan hänen siihen loihtimansa haamut. Siellä seisoi Suomen muinaisuus homeisena ja sen nykyisyys: nuori tyttö, joka piteli kädessänsä tulikuumaa kukkaa: nykyistä elämää. Siellä seisoivat Attila ja kaikki Suomen heimokansat. Perma ja Votja ja muut. Kaikki ihailivat suurta näkyä ja tyttönen soitteli sille Suomen laulua. Harhama ihaili Miira-rouvaa muka tarvaalaisuuden hengen vertauskuvana. Kaikki oli Suomessa eristetty puolueittain, Harhama ei voinut koskaan päästäkään toisten puolueiden joukkoon. Hän oli sulettu omaansa, näki ainoastaan heidät, tuli siten siihen sokeaan uskoon, että kaikki hyvä lähtee heistä ja kiintyi heihin edelleen.

* * * * *

Salolan takamailla kulki Harhama jalkaisin parin penikulman pituista korpitietä lumen läpi Hallalan kylää kohti. Kun hän lähti taipaleelle, oli lunta polulla kintereeseen. Kun eteläinen taivaanranta vetäytyi puolipäivän viiruksi, oli sitä jo puolisääreen, ja kun kuuden aika lähestyi, kahlasi hän jo polvea myöten uudessa lumessa. Hallalan suuri tupa oli jo odottavaa väkeä täynnä, kun hän saapui lumi-ukkona lumen seasta vaalipuhettansa pitämään.

Ja kun hän oli riisuutunut, alkoi taas sama selitys, väittely ja raivoisa kiihko, joka oli joka päivä uudistunut hänen ympärillänsä. Mutta joka päivä oli hän myös huomannut, että uusi voima, sosialismi, astui häntä vastaan voimakkaampana, vaistomaisen itsetietoisempana ja kiihkeämpänä, kuin edellisenä päivänä. Sen punaiset liput häilähtelivät jo korkealle. Joka päivä oli uusi suuri oppi juonut itseensä uutta voimaa ja huumannut kannattajansa entistä hurjemmiksi.

Hallalan kylä oli niitä paikkoja, joissa sosialismi oli saanut lujan jalansijan. Tukkityöväen sankat joukot olivat liittyneet siihen joukkovakaumuksen läpitunkemina ja niiden johtajana oli toiselta paikkakunnalta muuttanut tukkityöläinen, Varpalan Rauhan kaksosten isä Aapo Horri. Kun Harhama oli lopettanut pitkän puheensa, syntyi taas sen johdosta kinastelu, jota kesti aamuyöhön saakka hyvä- ja alashuutojen kaikuessa. Aapo Horri alkoi keskustelun lausuen:

"Tämä vierashan on oikeastaan sosialisti, vaikka hän kalastaa porvarien rysään… Mutta hukkaan ne menivät nyt hyvät täkykalat. Kansa on herännyt, eikä puraise porvarin ongenkoukkuun… Eipä sillä että puhuja ei olisi osannut panna mettä puheeseensa…"

— "Sokerivedellä on aivan voidellut kaurakakkunsa. On pauhaavinaan köyhälistön hyväksi", — jatkoi toinen…

Joukko oli heti tupruavana tulena. Vihaiset silmäykset välähtelivät salamina. Kukin joukko-ihminen puristautui omaan joukkoonsa, nousi puolustamaan yhteistä asiaa. Ja vuosien aikuiset vihantulet savusivat kaiken uudemman seassa. Rähinä jatkui. Vanha tarvaalainen harmaapää Aatu Otala polki jalkaansa ja huusi melun sekaan:

— "Joko te riivatut taas alotatte rähinän?…"

Harhama seisoi tyynenä. Hän oli siihen meluun jo tottunut. Se oli jokapäiväinen. Sen kestäessä pursusi hänestä aina ihmishalveksiminen. Hän antoi meluajien rauhassa aikansa jatkaa ja kun väsyivät teki tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua lakkasi melu, mutta alkoi uudestaan, kun Harhama yritti jatkaa. Uusi joukkoihminen pelkäsi jokaisen toiseen joukkoon kuuluvan ihmisen puhuman sanan harventavan rivejänsä. Siksi taisteli se petona oman herruutensa puolesta, keskeyttäen usein melulla puheen.

Kun rähinä alkoi uudestaan, nousi puhumaan sosialistien kiivaimpia, harmaahapsinen seppä Urma Kirves eli seppä Urma, rautainen tanakka hongantyvi. Hänessä oli päässyt voitolle vanhan karaistun miehekkään miehen luonto ja hän puhui karkealla äänellä:

— "Antakaa vieraan rauhassa puhua!… Perhananko miehiä ne ovat jotka suullaan tappelevat! Akat semmoista asetta käyttävät tappeluaseena. Miehet syövät suullaan puuroa ja puhuvat… Senkin hutilukset! Ennen vanhaan tapeltiin, niin että saapasvarret olivat verta täynnä, eikä siinä toisiaan haukuttu. Tupakaksi panivat tappelijat lopettajaisiksi ja puukkoa vaihtoivat muistoksi… Mutta te kuohilukset piiskaatte kielellänne…"

— "Ähä!… Saitteko!" — ilkkui yksi tarvaalaisista. Aapo Horri seisoi masentuneena. Harhama käytti sitä hyväksensä ja tempasi taas joukon myötätunnon puolellensa hienolla ivalla. Aatu Horri puri hampaitansa vihasta. Vanha seppä istui, sylkäsi pitkän tupakkasylen ja jatkoi:

— "Tämä puhuja ei ole muita haukkunut, niin kovasti kuin muut… Mutta te tuossa alatte leukaluitanne räävätä, kuin vanhaa paletta."

— "Horrin Aapon opettamia", — lisäsi joku tarvaalainen. Mielet olivat taas kuohuvana vaahtona, väki palavana kytönä. Hyvä- ja alashuudot katkaisivat aina keskustelua, joka koski sitä, kumpi järjestys, yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva, vaiko sosialistinen, takaa paraiten tasa-arvoisuuden työn palkkiossa ja estää toiset elämästä toisia riistämällä. Kummallakin puolella oli oma joukkovakaumuksensa ja ne iskivät vastatusten jyrkkinä, sokeina, intohimojen palkeista väen voimalla puhallettuina voimina. Kumpikin oli sokean uskon läpitunkema. Eikä kumpikaan antanut toisellensa tietä. Ympäri Suomea taistelivat uudet aatesuunnat vanhoja vastaan siitä, kumpi niistä oli pääsevä vallitsevaksi ja uuden Suomen peruskiveksi. Välistä yltyivät alas- ja hyvähuudot myrskyisäksi ulinaksi. Kinailu muuttui rähinäksi, uhkaavaksi, ihmiset puolipedoiksi. Joskus solmiutui vastustaja sanoissa ja vaikeni. Mutta sen sokea pakkovakaumus yltyi sitä katkerammaksi, kyteväksi kekäleeksi.

Kuului vihaisia kehoituksia.

— "Ajakaa ne juuttaat ulos!"

— "Antakaa halkoa ryökäleille!"

— "Ohoh! Vai halkoa!" — huusi Horri. "Halossa on kaksi päätä ja kansa se on, joka siitä paremmasta päästä pitelee."

— "Mikähän kansa sinäkin olet… Tukkilautan harakka!" — tarttui eräs naisista.

— "Pankaa heinätukko akan suuhun!" — keskeyttivät tukkilaiset edellisen. Melu yltyi. Vallan kultaomena näyttää kierivän vastustajille kaikkine aarteinensa. Pimeästä eteisestä kuului uhkaavia ääniä. Harhamasta ryöppysi taas ihmis-inho: "Raakimuksia koko joukko!" — ajatteli hän ja vaikeni, odotellen melun asettumista. Aapo Horri kiihtyi ja jatkoi:

— "Eivät ne ennen herrat näillä mailla liikkuneet, mutta kun kansa otti vallan, niin tukka suorana juoksevat ja sanovat kansalle: 'prtui, prtui, prtui!' Mutta selän takana on pussi valmiina, että kunhan vaan kansa äänensä antaa, niin kyllä pussi on papinsäkin ilveille opetettu, kyllä oma pussi osataan täyttää. Mutta köyhälistö ei lähde omaansa riistäjien kädestä kerjäämään, vaan se ottaa!…"

— "Millähän sitä sinäkin otat. Ei ole miehessä muuta mieheksi sanottavaa, kuin housut", — keskeytti Orri Horma.

— "Herroilla on kapitaali, mutta kansalla on voima", — kiivastui Horri. Pariin sataan nouseva hurja tukkilaisjoukko huusi taas voimakkaan hyvähuudon.

— "Voima!" — jatkoi vanha Horma. "Missähän se sinunkin voimasi on?"

— "Entistä on kotona ja puurokupista sitä toista saadaan, kun entinen loppuu", — kerskaili Aapo Horri.

— "Hyvä!… Oikein, Aapo!" — iloitsivat tukkilaiset.

— "Huutamatta siellä pedot!" — komensi isäntä.

— "Kunpa ensin puuroa hankkisit", — yritti joku tarvaalaisista naisista.

— "On ennen hankittua… Ei kun otetaan riistäjiltä omansa pois", — räyhäsi taas joku Aapo Horrin joukosta vastaukseksi. Joukkoihmiset olivat jo savuavia kekäleitä. Vihaiset silmät kiiluivat himmeästi valaistusta huoneesta ja sen miltei pimeästä eteisestä. Jättiläisen näköinen Orri Horma lausui halveksivasti:

— "Otetaan!… Hyvähän sitä on ottaa, mutta millähän se otetaan."

— "Milläkö oma otetaan?… Häh?" — tarttui Aapo Horri röyhkeänä. "Vai ei vanha tikka tiedä, millä toukka puusta noukataan… Pihdit ne ovat, jotka pitävät ja käsivarsi vaan vetää, mutta käsivarren päässä on kansa vetämässä. Risuja ne ovat herrojen ripakintut, kun kansa ponnistaa, että pöksyt piukkavat… Näyttäkääpä pojat millä sitä toukka puusta otetaan. Tupet tyhjäksi! Hei!"

Tukkilaiset vetäisivät pohjalaiset puukkonsa tupistaan ja välkyttelivät niiden teriä. Kaikkialla, tuvassa ja eteisessä, välähtelivät terävät puukonkäret ja hurjat katseet. Väki näytti yhteen sullotulta villipetojen parvelta. Mutta puukko oli näillä seuduin tuttu ase. Sitä oli niin usein käytetty, ettei näky säikäyttänyt toisia. Mielet olivat lisäksi kiihtyneitä ja uhma nousi uhmaa vastaan. Orri Horma nousi ryhdikkäänä ja huusi:

— "Tappeluako tahdotte?… Sitä saatte, jos haluatte, sillä mies se on meidänkin housuissa, jos niiksi tulee."

Väki seisoi kahtena vihollisleirinä vastatusten. Harhamaa se näky ihastutti. Siinä oli voimaa ja tunteiden kuohua. Hän katseli sitä sivulta, kuin petoparven ottelua. Vähitellen alkoivat toki mielet tyyntyä. Puukot työnnettiin tuppeihin ja kiista sai hetkeksi rauhallisemman sävyn.

Aapo Horri puhui taas pitkälti yhteiskunnallisista parannuksista hyvä- ja alashuutojen kilpaillessa. Orri Horma kysyi sen loputtua:

— "Sinäkö se luulet sitten olevasi puhdistamaan kutsuttu?… Luuletko sinä, että likaisilla käsillä voidaan mitään puhdistaa?… Ja sinun kätesi, Horri, ovat monenlaisessa ravassa."

— "Missä ravassa?" — kysyttiin Horrin joukosta. Horman Orri jatkoi:

— "Minä en rupea suutani likaamaan selittelemällä sitä kaikkea, mutta laiskuus niistä on yksi, ja se on paha rapa sen käsissä, joka lähtee maailmaa parantamaan… Horri puhui tässä herroista ja papinsäkistä, mutta eivätkö ne ole herroja kaikki, jotka laiskuudella leipänsä ansaitsevat? Ja silloin on Horri itse suurimpia herroja, jos ei kortinlyöntiä, jolla hän itseään on elätellyt, katsota työnteoksi…"

Horrin väki vaikeni. Orri jatkoi:

— "Horri puhui papinsäkistä, mutta viime aikoina on hänkin sosialistisena saarnamiehenä pussiaan täyttänyt… Onko sillä papilla ja papilla ero?… Eikö se Horri pappina puhdista maailmaa papeista ja herrana herroista ja eikö se semmoinen puhdistaminen ole samaa, kuin jos pesisi lattialle läikähtänyttä tervavettä tervalla?…"

Niin jatkui kinailua. Vallan kultaomena kieri ja ihmiset tavottelivat sitä, kuin pedot lihamurua. Joukkotunteet ja joukkovakaumukset roiskahtelivat vaahtona, sakeana, kuohuvana hyrskeenä ja ihminen hävisi niiden kuohuun vähäisenä kuplana…

* * * * *

Puoliyö oli jo ohi. Harhaman puoluelaiset ryhtyivät perustamaan paikkakunnan valtiollista järjestöä: "Salolan seuraa". Miehet ja naiset kirjoittautuivat sen jäseniksi. Samaan aikaan pani Aapo Horri toimeen rahankeräyksen oman puolueensa hyväksi. Hattu kulki miehestä mieheen. Jokainen pani siihen, minkä voi. Nuori sosialistinen palvelustyttö, Silva, huusi silloin väen joukosta:

— "Minulla ei ole mitä antaa, mutta joka panee minun puolestani sosialisteille viisimarkkasen, se saa maata yön minun käsivarrellani."

— "Kelpaako hopeassa?" — kysyivät useat sosialistit yhtä aikaa.

— "Vaikka vaskessa", — vastasi Silva ja kohta oli joukko miehiä rahoinensa hatun ympärillä.

— "Jo nyt tuli pestit monelta mieheltä!" — kerskui Aapo Horri. "Kestääkö käsivarsi?"

— "Kestää aatteen puolesta… Ja öitä riittää", — innostui tyttö, joka aatteensa puolesta luovutti käsivartensa. Vanhat siveellisyyskäsitteet törmäsivät uutta vastaan.

— "Herra siunaa tätä turmelusta!" — valittelivat vanhat naiset hämmästyneinä, Harhama katseli tyttöä kuin Looljaa. Horman Orri kauhistui ja huusi:

— "Semmoisia riivatulta ne ovat… Myövät jo lihaansa… Porttoja ne paholaiset ovat ja porton tekijöitä… Ja semmoinen joukko jos saisi vallan, niin äpäräkasarmeilla ne täyttäisivät maat ja mannut."

— "Ja ne ne sitten lähtevät maailmaa puhdistamaan. Porttoudella ja lialla ryvettävät kaikki", — kuului toisia ääniä. Aapo Horri jatkoi keräystänsä rauhallisena.

— "Aapo Horrin työtähän se on koko turmelus… Pty-hyi!" — huusi eräs perheen isä nyrkkiään näyttäen. Aapo Horri veti suunsa ilkeään hymyyn ja lausui:

— "Älä mukise, puuron pilaaja, tai lyödään valtti pöytään ja puhdistetaan teidän joukon nenän-alus!… Sieltä se Horrin Aapo on konstit oppinut… Teidän talossa sitä on suutarin opissa oltu… Siellä on opetettu vihkimättä henttua halaamaan ja neitosia portoiksi pilaamaan."

— "Hampaat sietäisi ruotukselta suulakeen siirtää. Koitapas niistää meikäläisten nenää!" — raivostui Orri Horma.

Mielten kauhu nousi vihan vaahtona. Aapo Horri puhui ilkeällä äänellä:

— "No, kun käsketään, niin pitää totella", — ja Harhaman puoleen kääntyen lisäsi hän: "Muistaako puhuja tikapuita Valkean talon ja koivua Valkamalan akkunan alla?"

— "Mitä sitten?" — kysyi Harhama oudostuen kysymystä.

— "Muuten vaan kysyn, kun käsketään… Minä olen niissä istunut suutarin-opissa", — vastasi Horri pirullisella eleellä. Harhama seisoi mykkänä. Hän tunsi rinnassaan kuin puukon kären kaivelevan. Hän muisti vakoilijat ja niistä johtuvat jutut Valkamalassa. Puolueen kunnia vilahti hänen silmissänsä ensimäisenä. "Taas se jalkapuu!" — pisti häntä ajatus. Vaivoin sai hän salatuksi hämmästyksensä ja kysyi jyrkästi:

— "Mitä tähän asiaan kuuluvat koivut ja tikapuut? Seuralle olisi valittava nyt toimikunta", — lisäsi hän nopeasti, tahtoen johtaa mielet toisaalle. Mutta Aapo Horri seisoi nyt jo ase kädessä. Hän jatkoi kovalla, pistelevällä äänellä:

— "Muistaako puhuja myös, miten rouva Esempio sattui aina myöhästymään 'kylässä'…"

Harhama ei voinut sanaakaan vastata. Hänen kannattajansa olivat ymmällä, koska eivät käsittäneet asiaa. Harhama tunsi jalkapuun rutistavan. Hänen oma elämänsä kieri nyt keränä häntä vastaan ja uhkasi häväistä sen puolueen, jonka luottamusmiehenä hän liikkui. Aapo Horri jatkoi entiseen tapaansa, voiton ilolla:

— "Ei suinkaan puhuja ole unohtanut vihkimätöntä henttuansa?"

— "Riuttalan Helgaa", — lisäsi joku joukosta. Seurasi naurunpurskahdus sosialistien joukosta. Harhaman päähän nousi veri. Hän seisoi kuin maahan lyötynä. Eteisessä alkoivat jotkut tukkilaiset laulaa hänestä ja rouva Esempiosta sepitettyä häväistyslaulua:

"Harhamalan akkunalla se herraslamppu palaa. Harhama se vihkimättä Riuttalan Helgaa halaa."

Laulua seurasi taas naurunhohotus. Harhaman puoluelaiset istuivat hämmästyneinä. Tieto ei ollut vielä levinnyt näin kauvaksi Harhaman ja rouva Esempion suhteesta. Aapo Horri, joka oli oleksinut samassa kylässä, missä Valkamala on, oli nyt, kuultuansa Harhaman tulon, valmistanut oman joukkonsa. Nauru jatkui.

Ilman selityksiä ymmärtävät kaikki, mistä on kysymys. Yhteinen häpeä painaa kaikkia. Loukatun joukon närkästys kääntyy sekä Aapo Horria, että Harhamaa kohtaan, mutta yhteisen asian tähden ja joukkotunteen polttamana asettuivat tarvaalaiset Harhamaa pelastamaan, kuin äänettömän sopimuksen mukaan. Eräs vaimoista lausui:

— "Niistäisit omaa nenääsi… Varpalan tytön viettelit ja hylkäsit isän niskoille…"

— "Teidän miehenne luona olen opissa ollut… Eihän se hänkään Helgaa kelkassaan vetele. Sosialistit saavat yhteiskunnan semmoisena, kuin te sen jätätte", — vastasi Aapo Horri purevasti, painostaen viime sanojansa ja lisäten: "Ensin opetatte meille omat tapanne ja sitten tulette parantajina meitä niistä soimaamaan."

Ilma tuntui aivan myrkytetyltä. Joukko-ihmiset kärsivät yhteistä tuskaa ja häpeää, ilkkuvan vastustajansa edessä. Harhama ei kärsinyt oman itsensä tähden. Hänellä ei mielestänsä ollut oman itsensä edessä mitään kaduttavaa, hävettävää, mutta hän tuskastui sen joukkonsa puolesta, joka oli koko illan häneen luottanut ja nyt näki hänet sinä rikollisena, jota he halveksivat, vieläpä toisten rikollisten esikuvana. Hän vuoroin lyyhistyi sisällisesti kokoon, vuoroin nousi uhmaten, ajatellen:

— "Raakimuksia!… Elukoita ne ovat!" — Ja oitis alkoi hän vihata omaa puoluettansa jonain jalkapuuna, joka häntä ahdistaa lakkaamatta…

Syntyi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Aapo Horrin väen silmät loistivat ilosta. Tarvaalaisten hartioita tuntui painavan myllynkivi. Kaikki vaikenivat. Kuului vaan sirkan sirinä. Viimein huokasi Orri Horma, nousi ylös ja lausui hitaasti, surullisena:

— "Elämä on yhtä ainoaa tarhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona…"

Elämän hirviö tuntui seisovan ihmisten edessä ammottava kita auki. Harhama näki sen. Kuului joku katkera huokaus.

Ja taas sirisi sirkka ja yksi joukko kärsi ja toinen nautti siitä. Taas kuului pieni naurunpurskahdus. Silloin nousi Harhamassa kaikki hänen sairaloinen ihmisinhonsa ja ihmisten halveksiminen ryöppyävänä vaahtona ja rapana. Hän katseli koko joukkoa, omiansa ja vastustajiansa, kuin elukkaparvea, joka töllistelee suut auki. Hän halveksi heitä ja nautti siitä tunteesta. Hän lausui halveksivalla äänellä:

— "Elukoiden raakuuteen ei koskaan vastata sananruoskalla, vaan heinäpussilla, tai patukalla…"

— "Suuria sanoja", — murahti joku Horrin joukosta.

Piinallinen äänettömyys jatkui. Harhama halusi päästä pois koko joukosta. Luonteensa vastakohdat: raukkamaisuus ja ylvästely, kiehuivat hänessä sekaisin. Yleisen tuskallisen mielialan ja hiljaisuuden jatkuessa kehotti hän ehdottamaan järjestön virkailijat. Eräs joukosta mainitsi tarpeellisen joukon nimiä ja ne hyväksyttiin hyvä-huudoilla. Hän kehotti huutamaan eläköönhuudon uudelle järjestölle. Väki nousi ylös ja huusi moninkertaisen korvia vihlovan: eläköön! Aapo Horri kokosi joukkonsa ja antoi merkin ja viimeiset eläköönhuudot sekaantuivat Internationalen mahtaviin säveliin.

Mutta Harhama tunsi tulen polttavan kantapäitänsä. Hän puki kiireesti yllensä ja lähti, väkijoukon vielä laulaessa, öiselle jalkamatkalle, kymmenen kilometrin päässä olevaan kylään. Hänen takaansa kuului vielä kauvan häväistyslaulun hoilotus.

* * * * *

Pohjolan suuri talviyö kohosi erämaan yli, kuin kuoleman mykkä, jääkylmä enkeli. Lumisade oli lakannut. Taivas oli se'es, tähtihiteillä kylvetty, tumma, autio tanhua. Pureva pakkanen kirpeli ihoa kuin veitsenterä ja tähtivalo pisteli, kuin neulankärillä ja tähtien välillä ammottivat korkeudessa äärettömyyden kylmät, pimeät kuilut, joista tuijotti kaikkeuden jäytävä, eloton salaperäisyys.

Harhama oli jo ehtinyt synkimpään korpeen. Kylmä puristi jäntereistänsä viimeisiäkin voimiansa. Edessä oli suurenmoinen näky: Pohjolan perukat koreilivat helmipakkasissansa, hohtivat kuurassa, loistivat punaisina roihuvissa revontulissa. Kylmän kulkuset soivat kaikkialla. Elämä oli sammunut. Koko luonnon yli oli vedetty luminen ruumisliina, jolla elottomat pakkasensilmät kimaltelivat koristuksina. Kaikki helotti kuoleman kylmissä koruissa. Luonnon suuri leikki tempasi oitis Harhaman mielikuvituksen karkeloonsa. Hän ajeli jo revontulien hulmuavia punareunoja pitkin ja elämän tomut ja kiistat hävisivät kuin pimeys päivän kirkkauteen… ilmestyivät uudelleen pölynä ja katkeroittivat hetkeksi mielen.

Hän istahti lumen peittämälle kivelle ja mietti äskeistä tapahtumaa, katsellen samalla kaikkeuden yöpimeitä nieluja, joiden pohjalta maailmat kiiluivat pikkuisina tähtitulina. Niistä nieluista puhalsi äärettömyyden itseensä pakahtuva suuruus, sen kolkkous, raudankova ja jääkylmä tunteettomuus ja kuoleman ja kaikenhäviön haju. Elämä painui sen näyn edessä viheliäiseksi, maassa matelevaksi mitättömyydeksi, inhottavaksi etanaksi. Hän muisteli äskeistä joukkoa, kuin jotain äärettömän ilkeää, maata pitkin vetäytyvää suolta ja mietti, mikä on ihmisen niin alas painanut.

Silloin enkeli Iiranto sävähti hänen vierellensä ruumiina jääheleä pakkasen kylmyys ja hiuksina Harhaman viimeöiset unet otaksutuista onnen ja jumaluuden maailmoista. Se hymyili hänelle. Sen hymynä oli Harhaman uneksimien maailmoiden ihanuus ja sen hengähdyksenä oli viha Jumalaa vastaan. Se kuiskaili Harhamalle:

— "Olisiko äskeistä tapahtunut, jos ei olisi ollut olemattoman Jehovan käskyjä?…"

— "Ei", — vastasi Harhama, kuultuansa povensa kysymyksen.

Iiranto jatkoi:

"Eivätkö ne ole Jehovan pappeja, jotka kantavat veroa ihmisten rakkaudesta?…"

— "Ne kirotut mustat korpit!" — uhmaili Harhama.

Iiranto hymyili, lausuen:

— "Ja jos nainen antaa ruumiinsa, maksamatta siitä papille, houkuttelevat ne ymmärtämättömät ihmiset kivittämään sen kapinoitsijan…"

— "Sinä olematon pelättihän se olet taas kaiken alkusyynä", — supisi Harhama.

Ja yhtenä kiihkona nousi hän Jumalaa vastaan. Yhä kirkkaammaksi hioi hän teoksensa runohelmiä. Hän kohotti loukatun rouva Esempion, esempio-ihmisen loistavalle revontulitaustalle, sirotteli sen taustan kirkkailla tähtikiteillä ja puki hänet ihmishyveen hienoimmilla värivaipoilla luotavanansa olevan jumaluuden osaksi ja vertauskuvaksi… Hän antoi hänen hoitaa ja availla siunauksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden ikuisia vesisuonia… Hän korotti hänet kotilieden hyväksi hengeksi, uskollisuuden ja mielen puhtauden vaalijaksi… Hän verhoili hänet vaimon purppuraisilla ihanteilla.

Pakkanen yltyi… Kylmän kellot soivat yhä heleämpinä… Taivas aivan helisi purevan pakkasen tähtitiu'uissa… Revontulet loimottivat punaisina kylmän rovioina… Lapinrajojen talvinen luonto temmelsi suuruutensa ja voimansa huipulla. Se tempasi suuruudellansa taas Harhaman kylmille siivillänsä ja nosti hänet yhä ylemmä, niihin korkeuksiin, joista hän voi nähdä luotavanansa olevan jumaluuden hengen koko sen suuruudessa. Sille hengelle oli jo äärettömyys ahdas, ijankaikkisuus liian lyhyt.

Yö kului. Hanki hohti… Ilma se'estyi yhä kirkkaammaksi… Pakkanen puri yhä terävämmin… Taivaan tähtitiu'ut soivat purevammin ja kylmän kellot kirpeämmin… Lapinrajojen taivaanlaki vilkutteli tähtisumujansa, sen linnunrata kaartui ja koreili kirkkaana harjana miljoonille maailmoille helmitettynä… Enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä ja lappoi hänestä hehkuvia mielikuvia, asetti niille siiveksi hillittömän ajatuksen ja johti niiden lentoa kaikkeuden halki.

Ja yhä korkeammalle nosti se Harhaman riihatonta mielikuvitusta… Hän antoi esempio-ihmisen liidellä hänen kanssansa, jumaluuden sumuihin verhottuna, niihin maailmoihin, joissa ihmishenki on pukeutunut maan ihmisille outoihin ruumiisiin… He kulkivat siellä mielikuvituksen siivillä, jotka kiidättävät heitä tähdestä tähteen nopeammin, kuin villiytyneinkään ajatus voi kulkea…

Jo saapuvat he vanhimpiin maailmoihin… Ne ovat kierineet lukemattomia miljaardeja vuosia avaruuden rannattomassa ontelossa, yhä kehittyen, yhä täydellistyen…

Jo nousi Harhama maihin niillä jumaluuden mailla, esempio-ihmistä seuraten… Siellä avautuu paratiisi aamuarmaana… Se loisti, kuin alttari, jonka edessä jumaluus sai kaivattunsa vihittävänä morsianna… Ihmis-elämä oli ihanaa unta… Luonto helotti, kuin vihille vietävä, jumaluuden kirkkaat kihlat käsissä… Peto mielisteli lammasta ja tuuli heilutteli autereisia rauhanliinoja… Maan ihmisissä syntyy aavistus siellä vallitsevasta onnesta… ihmisen jumalallisesta tilasta… sen rauhasta ja ilosta… Aavistuksesta syntyy kaipuu… Se syntyy siitä, kuin kevät talvesta… jano helteestä… nuoruus lapsuudesta… Kaipuu synnyttää pyrkimyksen, kuin kukka hedelmän… tytön kauneus rakkauden… hedelmän mehu himon… Ja pyrkimys johtaa ihmisen jumaluuden yhteyteen, kuin vainu pedon saaliin jälille…

Ja aavistus ilmenee mielikuvina… unina… unelmina… ikävänä… Se kuletti häntä esempio-ihmisen mukana toisissa maailmoissa näkemässä jumaluutensa korkeimmille kehitys-asteille päässyttä ihmistä… sen onnea… sen autuutta ja riemua… Siten yhtyy jumaluuden kehitys yhdeksi halki äärettömän kaikkeuden…

Enkeli Iiranto tanssi revontulien harjalla, ruumiina kiehtova kunnianhimo, punavaippa hartioilla… Se kutitteli Harhaman mielikuvitusta ja houkutteli sitä lentoon. Taivaalla paloivat kylmät revontulet punaisempina entistänsä… Ne kukkivat taivaan punakukkina… Niiden valossa kulki Harhama onnenmailla… Kademielin katseli hän ihmis-onnea… ihaili ihmishyvettä. Jumaluuden kaipuu oli sille sammunut… Rinta oli rauhallinen, mieli tyyni… Se kaipuu oli sammunut, kuin miehessä morsiamen, neidossa sulhasen ikävä, kun armaan ääni jo kuuluu lauluna metsän takaa ja lähestyy ja yhä kaunistuu ja lämmin syli jo avautuu ja huuli lähestyy huulta ja ikävöiminen muuttuu onneksi ja kaikki riutuu suudelmassa onnen iki-uneen…

Yö hyräili vilua virttänsä. Yhä heleämpinä soivat taivaalla kylmän tähtitiu'ut… Sen helmet hohtivat entistä kirpeämpinä… Mutta Harhama ei huomannut enää sitä. Hän painui yhä syvemmälle niille maille, joissa lukemattomia miljaardeja vuosia ikävöinyt ihmishenki puhkeaa kukkana jumaluuden väreihin… pääsee ikuiseen onneen… nukkuu ainaista autuaan unta… Hän laskee veneellä puhtaita satuselkiä… Niiden vedenkalvon alla välkkyy jumaluuden suuri henki kirkkaana vesikuvana… Se hohtaa haluttuna helmenä… hengen kaivattuna kotina… sen omana neidonkuvana… Rantavuoret kohottelivat huippujansa, pyrkien, kuin uhrisavu jumaluuden suuren hengen luo… Niissä heräsi jo jumaluus ensi tietoisuuteensa… Saaret kukkivat sille… sille laulaa sotka ylistystä ja alli yhtyi sen lauluun… Ne lauloivat ihmiskielin ja puhtain mielin… Jumaluus oli tullut jo tietoiseksi eläimissä.

Ja yhä etemmä solui vene allien laulaessa ja vuorien pyrkiessä huulin jumaluuden rintoihin… ja enkeli Iirannon pitäessä perää, purren kulkua ohjatessa. Jo tuli jumaluus tietoiseksi kukissa: kukka tuli tietoiseksi jumaluudestansa… Se helottaa niiden väreissä… se väreilee niiden armaassa tuoksussa… Se herää niissä tietoisuuteen kuin lapsi unesta, pyrki suurempaan kauneuteen… tahrattomampaan värihohtoon… viattomampaan tuoksuun… Se on jo niissä maan ihmishengen tasalla… Mutta se ei tunne vielä pahetta, siis ei hyvettäkään… Se on puhdas, kuin lapsi, viaton kuin metsän kukka… Se ei ole vielä langennut: unohtanut jumaluuttansa… oppinut erottamaan hyvää pahasta… Se on kuin alkutila, jossa valo ei ole vielä pimeydestä eronnut… Se on kuin lapsi, joka ei tajua hyvän ja pahan eroa…

Jo soluu vene Rakkauden selällä… Allit lauloivat siellä ulapalla… Ne lauloivat jumaluuden kauneille kukille: rakkaudenkukille, joilla on järven selkä siroteltu… rannat koristeltu… Ne tuoksuivat rakkautta, puhdasta jumaluuden hyvettä. Jumaluus puhui esempio-ihmiselle aavistuksena… ikävänä… pyrkimyksenä… mielikuvana:

— "Sinä tulet tänne joka vuosi henkenä, pisimmän päivän aattona… poimit täältä rakkauden kukkia… sirotat ne maan lapsille… puhallat niiden tuoksun heille jumalallisen rakkauden virikkeeksi…"

Ja alli lauloi amenensa ja esempio-ihminen taittoi kukkansa ja ojensi sen hänelle, että hän sen lehtien puhtaista väreistä maalaisi teoksessansa ihmisille sen uuden, puhtaan jumalallisen rakkauden kuvan…

Niin kehittyy jumaluus tietoisuuteensa maassa asuvassa ihmisessä… Se kehittyy kokonaisuuden kehityksen osana… Se lainaa kehitysvoimaa toisissa maailmoissa kehittyneestä jumaluudesta… Se lainaa sitä mielikuvien… aavistuksen… pyrkimyksen ja ikävöimisen teitä…

Enkeli Iiranto keri Harhaman hurjat mietteet kerille ja ampui kerät jousellansa Perkeleen ihailtaviksi. Itse leijaili se Harhaman pään ympärillä, ruumiina kuunvalo, siipinä pakkasenhele ja kädessä soihtu kavaluutta.

Yhä valtaavammin roihusivat kylmän revontuliroviot… Yö hengitti entistä enemmän vilua… taivas tuikki kylmän kukissa heleämpänä… punaisempana… Mutta Harhama ei niitä enää nähnyt, ei tuntenut. Hän kulki edellensä iki-onnen mailla, tullen Puhdas-selälle… Sen ranta on valkeana puhtaudenkukista… Selkä on joutsenilla siroteltu… Kukat tuoksuvat jumaluuden puhtautta… joutsenet sitä laulavat. Sävel suutelee kukkaa… kukka peseytyy sävelessä… Jumaluus löytää niin omansa… nukkuu sen syliin… raukeaa sen suudelmaan. Esempio-ihminen poimii kukan… Harhama maalailee sen väristä teoksensa sivulle uuden ihmispuhtauden esikuvan…

Ja he tulevat ylemmä. Uskollisuuden selälle. Siellä kukkivat tulipunaiset uskollisuuden kukat helmikirkkaalla vedenkalvolla… Sinilinnut laulavat jumaluuden ylistystä ihmiskielin… Jumaluuden kirkas vesikuva välkkyy vedessä… se helottaa taivaalla… hohtaa mailla… Vene soluu sävelenä… Korkeudessa päilyy punerva pilvi… Tyyni hymyilee rantamilla… rauha saarilla… onni kaikkialla… Harhama saa taas kukan esempio-ihmiseltä… Sen väreillä maalaa hän teoksensa sivulle uuden uskollisuuden ihanan kuvan… Hän maalaa siitä kuvan, joka herättää ihmispovessa nukkuvan jumaluuden tietoisuuteen…

Enkeli Iiranto istui helyissänsä hohtavan koivun oksalla, ruumiina puun sinervä. Se näytti Harhamalle kuviteltujen maailmoiden ihanuutta, sirotteli teoksen runomeret seppeleillä, kylvi ne kultalumpeilla ja kutkutteli Harhamaa hymyllä:

— "Kääntyisitkö vielä takaisin ihmisten herjaajan ja rääkkääjän olemattoman Jehovan pappien verojuhdaksi?…"

Se ajatuskin jo kauhistutti Harhamaa.

Yhä tiukemmin soitti kylmä kellojansa… Entistä vihaisempana huokui hanki ja sen pakkasensilmät tuijottivat terävämpinä… Mutta ne nostivat vaan Harhaman mielikuvituksen siipiä, puhalsivat häneen voimaa kylmän palkeista, kun hän loi jumalaansa, kylmä korpi ahjona, pakkanen sen ahjon tulena. Ne karkaisivat jumalan entistä kirkkaammaksi… suuremmaksi…voimallisemmaksi… Hän soluu jo veneessä Siunauksenselälle, Siellä koreilevat sinikukat, kirkkailla rantavesillä… Purppurapunaiset sorsat laulavat, uiden selkävesillä… Vedenkalvo välkkyy… Sinikukat nuokkuvat varsillansa. Ne kukkivat tietoista jumaluutta… tuoksuivat sitä… nauttivat siten… Jumaluus punottaa puolitietoisena aamusarasteessa… sorsan laulussa ja sinikukkien tuoksussa ja värissä. Pahe on haihtunut sumuna… Kade on kadonnut, kuin pimeä huoneesta valon sinne tulviessa… Ihmiselämä on iloa… Se unohtaa itsensä jumaluuden puhtailla rinnoilla, kuin nälkäinen lapsi, päästyänsä huulin kiini kauvan ikävöityyn äidin rintaan… Siunausta laulaa lintu… tuoksuu kukka… välkyttelee vedenkalvo… Kaikki jumaluuden hyveet helottavat helminä koko luonnon kulmilla…

Ja taas saa Harhama kukan esempio-ihmisen puhtaasta kädestä. Sen väreillä maalaa hän suuren sivun teokseensa. Ei ole ennen siunausta niin ihanana esitetty, kuin nyt… Se on nyt viehättävä ihmistä, kuin neidon kauneus… sen silmien sulo… mielen puhtaus… kainous ja huulen mehu. Ja joka vuosi poimii esempio-ihmisen henki sinikukan Siunauksenselältä ja jakaa sen värit maansa ihmispoloisille tietoisen jumaluuden iduksi… Ja se väri itää ja itsetietoinen jumaluus herää ihmisessä ja hänen omaperäinen hyveensä kirkastuu ja puhdistuu ja hän lähenee ikäviensä päämäärää… pääsee siihen… kaipaus sammuu… iki-ikävä saa haluamansa ja ihmisyys riutuu iki-onnesta.

Jo veti aamurusko punaisen viirunsa taivaan reunalle… Jo soivat kylmän kaikki viulut, jo välkkyivät sen kirkkaimmat veitsenterät… Sen jääkukat hohtivat punakirkkaina… kylmät roviot roihusivat ilmiliekkeinä… Mutta yhä matkusteli Harhama öisellä retkellänsä jumaluuden sumumailla, tuntematta vilua, kuulematta kylmän kelloja… Hän saapuu purppuraiselle Armonselälle… Siellä loistavat revontulet tietoisina jumaluudestansa… Siellä helottaa anteeksiantamus sievissä vesikukissa… helottaa tietoisena… jumaluutena… korkeana hyveenä… Varsilehdet sitä punottavat, verholehdet kertovat valkovärillänsä… Keltasorsat laulavat sitä samaa hyvettä, uinuen veden kalvolla, joka välkkyy jumaluuden rintana. Siellä ei kuulu herjausta… Kiro on siellä tuntematon, outo kuin valo sokealle… Rannoilla asuvat ihmis-olennot, raviten itseänsä jumaluuden suudelmilla.

Vesikukat nyökkäävät esempio-ihmiselle puhuen aavistuksella… kaipuulla… ikävällä:

— "Ota meidät!… Vie oikea siunaus maasi ihmispoloisille!"

Ja esempio-ihminen taittaa kukan ja sirottaa siitä ensi lehden herjaajillensa ja niille, jotka aina hänet kiroten ajavat kotoansa jouluaaton iltapakkaseen… Hän taittaa uuden kukan ja sen väreistä maalaa Harhama uuden anteeksiantamuksen ihmishyveen esikuvaksi… Uusi loistava sivu syntyy teokseen… Kukat nyökkäävät hyvästi ja keltasorsat laulavat esempio-ihmiselle kutsun tulla joka vuosi poimimaan vesikukkia ja sirottamaan ne maansa lapsille itsetietoisen jumaluuden synniksi…

Se oli jumaluuden käsky, joka tuli kaipuun ja ikävöimisen tietä… Vene soluu edelleen keltasorsan laulun sävelen saattamana ja Iiranto-enkelin perääpitäessä.

Enkeli Iiranto häilyi yhä Harhaman vierellä, kehräten hänestä mielikuvia, lappoen niitä kuin kuontalosta tappuroita, ohjaten niiden punoutumista ja lentoa. Aamurusko nosti jo purppuralievettänsä yli vaarojen… Jo huuhteli se tähtiä pois taivaan keskimailta… Pakkanen paukkui ja helisi ja välkytteli puukkojansa, pistäen joka taholta… Sen kaikki kanteleet soivat… sen kaikki helmet hohtivat… Se seisoi voimansa veitsenkärellä, koreana ja ylpeänä, kuin Pohjolan jääkuningatar, kiteillen kylmän kirkkaissa tähtisiruissa. Mutta yhä kuleksi Harhama korvessa, harhaillen etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä huulet palavina, sielussa ainainen poltto.

Jo soluu vene Laupeus-selaile… Vesi välkkyy siellä kuunvalona, jossa ihana aurinko katselee kuvaansa ja näkee kuvanansa jumaluuden kasvot ja ihastuu siitä ja kirkastuu, kuin tyttö lähteellä… Punalinnut laulavat laupeuden ylistystä… Niiden laulu punoutuu seppeleeksi… Tulevat pienet tuulilinnut ja vievät seppeleet maailmoille, seppelöiden niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi… Ja rantakalliot osottavat seppelöityä kurjuutta purppurahuipuillansa ja sanovat jumalansuuna:

— "Jos palvelette sitä, palvelette minua! Jumalaa…"

Ja vaatimattomana ja koruttomana seisoo maailmankurjuus jumaluuden seppele päässä, laupeuden ruskottavien liljojen sille kukkiessa… Se seisoo koruttomana ja suurena, kuin Routalan Timo, elämän valkaisema tukka luonnollisena otsalle solahtaneena ja tyytyväisenä, kuten jumaluus, joka ei voi itseänsä korkeampaa enää toivoa…

Mutta Laupeuden selällä kukki jumaluus ainaisena ruskeissa, koreissa kukissa. Ne kukat kumartavat maailmankurjuudelle… Sille ne kukkivat… sille viheriöivät… sille tuoksuavat… Ja kun kurjuus seisoo seppele päässä ja hivukset elämän valkaisemana pellavana, itkevät ruskeat kukat sen lohdutukseksi ja punalinnut laulavat sille puhtaita säveliä… Ja kukkien itkemät kastehelmet muuttuvat jalokiviksi… kimaltelevat terälehdillä kirkkaina helminä ja kukat nyökkäävät surullisina kurjuudelle ja kehoittelevat:

— "Tule ja poimi helmemme, sinä, jonka hiukset on elämä puhdistanut lumivalkeiksi, sinä ainoa palveltava jumaluus, jumaluuden korkein siveellinen kehittymä ihmisessä!…"

Ja köyhyys hymyilee vaatimattomana, jumaluuden, nöyryyden, tyytyväisyyden vertauskuvana ja sanoo Routalan Timon tavoin:

— "Minä olen aina teidän luonanne, mutta se, joka on suurempi minua, ja jonka luo minä ikävöin, ei ole aina… Viekää helmenne Hänelle; Hän saakoon omansa. Onhan minulla oma hirsitaakkani…"

Ja silloin ruskeat kukat kumartavat sille jumaluudelle, joka nukkuu maailmankurjuudessa lapsen viatonta unta. Punalinnut laulavat sen ylistystä ja koko jumaluus puhuu: — "Ainoastaan sen, mitä olette tehneet maailmankurjuudelle, olette tehneet minulle, sillä maailmankurjuus olen minä…"

Ja ruskeat kukat kimeltelivät yhä kirkkaammissa kyynelissä, jotka ovat jalokiviksi muuttuneet ja ne nyökkäävät esempio-ihmiselle:

— "Tule ja poimi helmeni ja ja'a ne köyhille! Uhraa köyhyydessä lapsena uinuvalle jumaluudelle!"

Ja hän tottelee jumaluuden vaistoa ja poimii helmet ja sirottelee ne maansa köyhille… Hän kylvää niillä Riuttalan metsät… Varpalan torpan pellon pientaret… Routalan Timon tanhuat… Ja joka vuosi, kun ruskeat kukat kimmeltelevät helmissänsä, tulee hän Laupeudenselälle, kokoaa helmet helmaansa ja kylvää ne hyvänä henkenä maansa metsiin maailmankurjuuden poimittavaksi. Rikkaat poimivat ne helmet lasimaisina, mutta niiden palosta syttyy heihin jumaluuden laupeus ja armeliaisuus ja he tekevät silloin kuten raamatun Sakeus: jakavat kaikki omaisuutensa vaivaisille… Niin herää ihmisessä uinuva jumaluus elävään työhön ja tietoisuuteen.

Ja Harhama kylvi teoksensa yhden sivun niillä helmillä. Niistä oli tarttuva uusi laupeus ihmisiin, alkava itsetietoinen jumaluus. Hän puki kurjuuden yhä loistavampiin jumaluuden vaippoihin, temmaten niiksi vaipoiksi revontulen ihanimpia liepeitä ja aamuruskon nauhoja. Hän vyötti sen sateenkaaren väreillä. Hän sirotteli sen vaipan pakkasensilmillä ja urvuilla hohtavilla helmillä, asetti seppeleen maailmankurjuuden päähän, osotti teoksellansa uutta jumalaa ihmisille ja vakuutti:

— "Sen ainoastaan teette Jumalalle, minkä teette hänelle… Hän on ainoa palvelusta tarvitseva Jumala…"

Auringon kehä kieri hitaasti taivaan rannan alta. Se oli veripunainen, eloton, jääkylmä pakkasenpyörä. Pakkasen puukkosade yltyi. Joka taholta pisti kirpelevä, terävä kylmänkärki, joka urvun päässä helisi auringon punaama jäätiuku. Kaikkialla kiilsivät kylmän helmet kirkkaina jalokivillä. Kerjäläispoika tuli tiellä vastaan. Se katseli uteliaana Harhamaa, varhaista salotien kulkijaa, ja antoi pakkasen helmien kiiltää rauhassa.

Kylä tuli vastaan. Kuului kaivonvintin kuiva narina. Akkunat kiilsivät jäisinä, aidanseipäät kuuraisina. Jo saapui hän ensimäiseen taloon ja astui puoli-jäisenä kurjaan tupaan, kirjoittamaan paperille öisen mielikuvituksensa retkeilyjä, kylvämään sen sivuille luomiansa jumaluuden helmiä…

Ja enkeli Iiranto seisoi alati hänen rinnallansa, ruumiina Harhaman salaiset himot ja toiveet.

* * * * *

Viikko, toinen oli kulunut. Joka päivä uudistui sama näytelmä: joka ilta tappeli Harhama jalkapuunsa puolesta. Yöt hän näki unia ja loi niistä jumalaansa metsissä, kehräten unista aina uusia kuvia. Päivin kirjoitti hän mietteitänsä paperille. Riidat riehuivat entistä hurjempina. Hän istui niitä kuullessansa kuin neulan kärellä. Joka hetki pelkäsi hän puolueensa häpeää. Aapo Horri kulki varjona hänen vierellänsä.

Lopulta matkusti hän tapaamaan rouva Esempiota, aikoi puhua hänelle kaikki ja ehdottaa, että suhde julkaistaisiin, vaikkapa Armiiran perintö menisikin.

He tapasivat toisensa Kemissä. Rouva Esempion silmäkulmassa näkyi vanhuuden ryppy. Kauvan katseli Harhama sitä ja mietti lopuksi: "Miksi pitäisi minun kyntää se vako syvemmäksi, paljastamalla raakimuksien häväistykset… On hän jo kyllänsä kärsinyt…"

Ja hän puristi hänen kättänsä, silitti rypyn, vaikeni kaikesta ja lähti taas siihen jalkapuuhun, joukkoajattelun puitteisiin, jonka oli luonut vapautensa puolesta taisteleva yhteiskunta.

* * * * *

Korpi seisoi mykkänä. Korpin huuto kuului pahan enteenä.

Talvi kallistui jo keväänkorvalle. Päiväsydännä kimmelteli jääriite puiden oksilla veden valelemana. Vaalit olivat tulossa ja Harhama kulki viime matkojansa. Väliaika olikin kulunut suuremmitta häiriöittä. Hän oli jo pitänyt mielestänsä viimeisen puheensa ja oli matkalla kotiinsa, mieli hyvänä siitä, että oli jalkapuustansa päässyt.

Oli päivänpaisteinen sunnuntai. Hän hiihti suksilla suuren Routakorven läpi, käyttäen oppaanaan aurinkoa. Erämaan rauha haukotteli joka oksalla, kurkisteli joka kuusen latvassa, ja äänettömyys kyykötti kaikkialla. Harhamasta tuntui, kuin kulkisi hän kuoleman kotimailla. Hän nautti siitä ja nousi synkkyyden siivillä taas mielikuvituksensa maailmoihin, jumala-sumujen keskelle. Musta korppi seurasi häntä korven halki, lennellen hänen ympärillänsä.

Korvessa kohtasi Harhama tuntemattoman tukkityömiehen yksin hiihtelemässä. Mies tervehti häntä, kysyen:

— "Ettekö te ole se herra Harhama?"

— "Kyllä."

— "Sitähän minä… Minä satuin kerta teitä kuulemaan. Eikö sitä nyt joutaisi tukkilaisille puhumaan?"

— "Tietysti… Aivan mielelläni… Mutta missä ne tukkilaiset ovat?" — vastasi Harhama.

— "Tästä vähän matkan päässä on sauna… Ne ovat sosialisteja kaikki, mutta niissä on paljon uskonnollista väkeä… Harhaman pitäisi niille juuri selittää meidän puolueen kanta uskontokysymyksessä ja osottaa sosialistien jumalattomuus… Se vaikuttaa", — selitteli tuntematon.

Harhama seurasi tuntematonta "saunalle". Se oli tilapäisesti hylkypuista rakennettu, mullalla ja kuusen oksilla tilkitty suojus. Sisältä oli se runsaasti kaksikymmentä metriä pitkä, soikea "basilika". Ovensuussa oli sisään lämpenevä uuni. Lattiana oli maa, penkkeinä muutamia hirsiä. Akkunaa ei ollut, vaan valaistiin "sauna" pärevalkealla. Suojus oli niin matala, että pitkä mies sopi siinä paraiksi seisomaan. Noin kolmesataa miestä oli koolla tässä omituisessa saunassa, jonka edustalla paloi hiilihauta ja vähän loitompana tappelivat korpit ja varikset hevosen raadosta. Kun Harhama lähestyi saunaa, lausui eräs ulkona seisova mies tovereilleen, niin että hän kuuli:

— "Se on Harhama. Se pakana puhuu hyvästi, vaikka on tarvaalainen… Tulikohan tuo meillekin puhumaan…"

Tukkilaiset kokoontuivat saunaan. Pitkä puinen suojus oli niitä aivan täynnä. Silmät kiiluivat ja ihmiset näyttivät peikoilta pimeän seasta. Harhama seisoi suojuksen perällä suurella kivellä, jota oli myös pöytänä käytetty, ja puhui. Hän oli aina ihaillut tukkilaisten rohkeaa, huoletonta elämää ja puhui heille sillä tavalla, että se menisi heihin. Hän puhui niin repäisevästi kuin voi, jota hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ja tempasi jo ensi sanoilla heidät mukaansa. Hyvähuutojen räiskiessä jatkoi hän puhettaan tuntikauden ja huumautui siitä lopulla itse. Se ei ollut enää mitään puolue-puhetta ja ohjelman selvitystä. Se oli vallatonta, uhmailevaa, ilkamoivaa köyhien evankeliumia, maailmankurjuuden psalmeja. Lopulta hän aivan hurjistui ja soitteli huumaamaansa miesjoukkoa, kuin viulua. Se oli ainoa kerta, jolloin hän oli puhunut täydestä sielustansa, hillitsemättä henkensä voimia ja näyttelemättä tyyneyttä, joka häntä aina oli kiusannut.

Hän aikoi jo lopettaa. Silloin äskeinen tuntematon kuiskasi hänelle taas:

— "Puhukaa nyt uskonnosta!… ja Jumalasta!…"

Harhama vaikeni. "Minä Jumalasta?" — mietti hän. "Minä!"

Syntyi äänettömyys. Harhama mietti yhä. Kaikki odottivat. Tuntematon jatkoi kuiskaten:

— "Se olisi niin tarpeellista… ja puolueelle eduksi…"

Silloin sumeni kaikki Harhaman silmissä ja sauna pimeni ja hän taipui jalkapuunsa edessä, - kuin jonkun käden painamana, ilkamoiden, hurjistuen, kuin inhoansa osottaen, tai jotain jota hän ei käsittänyt, ei kysynyt. Hän sekottui ja selvisi ja taas sekottui ja lopuksi kumarsi jalkapuutansa aivan kuin uhmaten.

Ei kumminkaan heti, eikä rehellisesti oman itsensä edessä. Ensin hän petti itseänsä, petti törkeästi, pettääksensä sitten muita sillä itsepetoksellansa. Hän ajatteli: "Enhän minä tarkota sitä Jumalaa, vaan omaani… sitä oikeaa."

Hän alkoi puhua:

— "Minä tulen nyt erääseen arkaan asiaan."

Ja vielä pysähtyi hän ja mietti. Kuulijat odottivat… jännittyivät… katsoivat Harhamaan, kuin odottaen kultaomenaa. Harhama kumarsi syvemmä ja jatkoi:

— "Tulen uskonto-kysymykseen. Selitän siinä puolueemme kannan. Meidät ja sosialistit erottaa siinä toisistamme periaate. Se johtuu tästä: Sosialistit tahtovat kumota nykyisen yhteiskuntajärjestyksen ja sanovat: Meillä on siinä kiusana uskonto, joka opettaa ihmisiä kuuliaisiksi esivallalle. Siksi tahtovat he ensi sijassa kumota uskonnon.

"Meidän puolue ajattelee samalla lailla kuin hekin, eli että uskonto on yhteiskunnan yksi perustus. Ja kun me tahdomme nykyisen järjestyksen säilyttää, on ensi työmme siis säilyttää sen perustus: uskonto."

Hän pysähtyi, muisteli munkki Pietarin saarnaa ja jatkoi sen ajatusta seuraten:

— "Sillä katsokaa! Teidän perunakuoppaanne ei vartioi kotona esivallan vartija, poliisi, mutta sitä vartioi Jumalan käsky: Älä varasta! Eikö se suojele omaisuuttamme enemmän kuin paksu lakiteos?"

Ja sitten puhui hän loistavilla sanoilla uskonnon puolesta, maalasi sen ihmeen ihanilla väreillä, kuvaili sen jalokiveksi, valoksi, onneksi. Sitten hän pysähtyi ja antoi miesten ajatella. Intohimoiset silmät katsoivat häneen pimeästä kysyvinä. Yksi joukosta lausui:

— "Kyllä se on totta." Harhama kumarsi syvemmälle jalkapuutansa, jatkaen:

— "Sillä eikö Jumalan lyhyt käsky: Älä tapa! — suojele teidän henkeänne enemmän, kuin laki ja vankilat ja poliisit?"

Hän odotti taas kauvan vastausta. Miehet katsahtivat toistensa silmiin kysyvinä.

— "Kyllä siinä on perää", — virkahtaa puoli-pimeästä joku.

— "Ei sitä ole tullut tuolla tavalla ennen ajatelluksi", — kuului toisen ääni. Harhama kumarsi yhä hartaammin jalkapuiltansa, puoli-ilkamoiden, puoli tosissansa. Hän jatkoi:

— "Mutta vielä on toinenkin syy, jonka tähden puolueemme on asettunut suojelemaan uskontoa. Meidän aikana on paljon nuorukaisia, jotka vakuuttavat, että Jumalaa ei ole. Mutta ajatelkaa tätä hirvittävän suurta taivaan avaruutta! Onko kukaan käynyt tutkimassa siitä joka kolon ja tähden ja kuun ja auringon että voisi vakuuttaa, ettei Jumalaa ole missään?"

Väki ajatteli taas, kauvan ja äänetönnä. Harhama kuvaili heille avaruuden niin huikaisevan suurena, että sen kuva masensi heidät mitättömäksi tomuksi siinä. Villit katseet muuttuivat vakaviksi. Harhama kumarsi jalkapuutansa yhä syvempään, täydellinen epäilijä, Jumalan kuumeinen kieltäjä, puhui, kuin puoluemies, joka käyttää uskontoa aseenansa. Tukkilaisista tuntui kuin puhuisi hän koko sielunsa vakaumuksella. Hän jatkoi:

— "Mutta juuri silloin, kuin me kiellämme Jumalan, ilmestyy Jumalan suuri haahmo eteemme ja sanoo: 'Minä olen Herra sinun Jumalasi'!"

Saunan edessä palava hiilihauta tohahti. Suuren, uhmaavan kuvauksen jälkeen, tuntui se kuulijoista Jumalan hengen ilmestymiseltä. Kuulijoiden silmät kiiluivat pyöreinä. Harhamaa huvitti joukkohartaus ja viehätti sen suuruus ja salaperäisyys. Hän kumarsi jalkapuutansa edelleen, puhuen:

— "Se tapahtuu silloin, kun kuolema levittää edessämme mustia siipiänsä ja avaa kamalan kitansa. Kuoleman musta korppi katsoo ihmisen silmiin niin voimallisena ja niin armottomana kuin tiikeri uhriansa, että rohkeinkin painaa sen edessä päänsä alas ja tuntee avuttomuutensa ja voimattomuutensa…"