HARHAMA (continued 2)

Torvela puhui kauvan ja lopetti puheensa sanoilla:

— "Me olemme pieni kansa ja maamme suurimpana rikkautena ovat lumi ja jäät. Me emme siis jaksa olla suuria rikkaudessa tieteestä, taiteesta ja voimasta. Me häviämme kaikessa maallisessa aivan huomaamattomaksi suurten kansojen joukkoon. Mutta yksi voima ja rikkaus on meilläkin, jossa me voisimme olla maailman ensimäinen kanssa: Me voisimme tulla maailman ensimäiseksi kansaksi hyveessä ja tapojen puhtaudessa. Me voisimme kohota ensimäiseksi Jumalan valituksi kansaksi."

Harhamaan sattuivat viimeiset sanat, kuin neulanpisto. Mutta hän tunsi sen nyt toisessa muodossa, kuin ennen: Ennen kaikki semmoinen puhe terotti hänen ajatuksensa ja repi auki hänen epäilynsä rauhasia. Nyt hän surkutteli puhujan yksinkertaisuutta ja sääli häntä, kuin lasta. Kuume oli tukennut hänen epäilyä vuotavat haavansa. Puhuja jatkoi:

— "Meille sanotaan, että Suomen kansan voima on sen kansallishengessä. Se on siinäkin, mutta ei yksin. Sillä minä kysyn teiltä: Voiko Suomen kansa pysyä, vaikka se yöt ja päivät laulaisi isänmaallisia lauluja, jos se samalla on hylännyt Jumalan käskyt ja vajonnut paheeseen?…"

Kaikki kuulijat istuivat hartaina, kuin kirkossa. Harhama tarttui kuumeisesti puolustamaan omaa ajatustansa itsensä edessä. Torvela jatkoi:

— "Voimmeko me menestyä ja elää maan päällä, vaikka olisimme kuinka kiihko-suomalaisia, jos samalla olemme luopuneet Jumalasta ja paheen tietä kulkien hävitämme itsemme?"

— "Kyllä se niin on", — kuului joukosta. Torvela jatkoi:

— "Jos niin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka talonsa perintökirjoihin luottaen heittäytyy itse laiskuuteen ja juoppouteen? Voivatko kenellekään talon perintökirjat turvata talon, jos omistaja itse kulkee väärällä polulla?… Voiko kukaan säilyttää talonsa sillä, että hän sitä rakastaa, jos hän itse samalla elämällänsä menettää varansa ja kunniansa ja koko talonsa?"

Harhama myönsi puheessa olevan oikeaa, mutta hän surkutteli Torvelaa, joka ei uskaltanut nousta omille jaloillensa, vaan etsi olemattoman Jumalan tukea. Torvela jatkoi:

— "Näillä seuduin on vielä pysytty oikealla kalliolla ja siksi olemme kestäneet. Näillä seuduin ei ole rikkaita, mutta ei myös köyhiä. Täällä on tyytyväisiä. Kun muualla nykyään mielet ovat katkerat, vallitsee täällä yksimielisyys ja semmoinen innostus, että paikoin on hämmästytty ja kysytty: mistä se johtuu että Korpelan seudut kulkevat muiden edellä? Minä uskon, että kaikki hyvinvointimme johtuu siitä, että ihmisten mieliä hallitsee vielä Kaikkivaltias Jumala näillä hallan mailla."

Iltapäivän säteet kirkastivat puhujan korkeaa otsaa. Tuulahti kirkkoajan rauha. Kuulijat olivat hartaita, katsahtivat kysyvinä Harhamaan ja sitten puhujaan. Harhama mykistyi ja hänen ajatuksensa harhailivat taas jumaluuden sumukysymyksen mailla. Puhuja jatkoi:

— "Minä uskon, että Hänestä virtaa väsyneeseen voima ja masentuneeseen mielenrohkeus…"

Jumala-uskon kukka puhkesi taas nupustansa Harhaman eteen, kuten munkki Pietarin puheista muinoin. Mutta nyt hän katseli sitä ynseänä, oman jumala-aatteensa korkealta temppelinharjalta. Jumaluuden tuoksu tuntui ilmassa. Kuulijat olivat entistä vakavampia. Torvela jatkoi:

— "Kaikki muut elämän perusteet ovat soita, kaikki muut tiet vievät harhaan; Hän yksin on ijankaikkinen kallio, ainoa oikea tie, jota kulkiessa ei joudu eksyksiin, ja johtotähti, jonka rinnalla kaikki ihmis-opit himmenevät."

Yhä rohkeampivärisenä puhkesi Harhaman eteen Jumala-uskon kukka. Ei hän voinut olla sitä ihailematta. Mutta hän ihaili sitä korkealta, oman jumalansa väripilvestä katsoen. Pyhä-illan rauha levisi maille, kuin kirkkolaulu. Iltapäivä valeli hohteellansa puhujaa ja ilmassa tuntui palaneen kankaan maukas tuoksu. Puhuja jatkoi:

— "Näillä perukoilla on joka vuosi uusi, kylmä talvi, mutta me kestämme sen, sillä meillä on myös joka vuosi uusi Jumalan armo."

Korvensilmä tuijotti ympäristöltä kylmänä, kartanolla oli kymmeniä hartiankumaroita, kuihtuneita kasvoja. Harhama teki ynseitä vertauksiansa. "Hartiankumarako on sitten se 'uusi' armo?" — kyseli hän itseksensä, säälitellen ja puhujan jatkaessa:

— "Näillä jäiden mailla on pimeyttä, mutta Jumala on meille ikuinen valo. Hän ohjaa meitä, kasvattaa ja kurittaa meitä. Koko elämä on Jumalan armossa jakamaa kuritusta… Hänen antamansa hartiankumara on meille kultavuorta kalliimpi aarre. Siksi emme me eksy, emme joudu hukkaan, emmekä hätäänny, kun pakkanen nostaa kylmät kyntensä meitä vastaan. Meidän elämämme on Hänen vitsastansa puhennut kukka ja siksi ei se lakastu jäidenkään keskellä."

— "Niinkö?… Ehkä!" — mietti Harhama. Hän näki rauhallisia, tyyniä kasvoja. Hänestä tuntui, että hartiankumarat olivat niiden kantajista kultataakan arvoisia, koska ne olivat Jumalan antamia. Ja hetkiseksi hän hieman sekaantui ajatuksiinsa. Hartiankumarat kiilsivät päivän valossa kultakuormina. Hän ihaili Torvelan järkkymätöntä uskoa, kuten hän ihaili kaikkea, mikä hänestä näytti suurelta. Torvelassa ilmestyi hänelle vilahdus munkki Pietarista. Jumaluuden sanat ja tulet alkoivat palaa hänen edessänsä. Puhuja jatkoi jäykkänä, voimallisen koruttomana ja karkeana:

— "Jos me tahdomme, voimme me Jumalan kansana kohota maailman ensimäiseksi, maailman ihmeeksi ja ihastukseksi. Siihen me emme tarvitse rikkauksia emmekä aseita. Jokainen suomalainen vaimo voi tulla Maariaksi, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa puhtaana ja siveänä. Silloin istuisi jokaisessa Suomen talossa ja torpassa kuningatarten kuningatar. Jokainen Suomen mies voi, milloin vaan tahtoo, tulla apostoli Pietariksi, tai Johannekseksi, ja silloin olisi kansamme ihmekansa…"

Taivaan rauha tuntui levittäytyvän koko seudun yli. Ei kuulunut hisahdustakaan. Puhujan ääni aivan helisi ilmassa, kuin kirkkaassa hopeassa. Ilta-auringon säteet kruunasivat puhujan. Hän näytti jo apostolilta, jonka päässä säteilee kunniakiehkura. Hän jatkoi:

— "Jos niin tapahtuisi, olisimme me maailman kuningaskansa. Meidän maastamme kohoaisivat kirkkaat autuudentulet, loistavammat meidän revontuliamme ja kesäisiä valomeriämme. Meidän jäätiköittemme keskellä kukkisivat autuuden kukat: siveät naiset, maailman helmet ja puhtaat jalot miehet, ihmiskunnan ruhtinaat… Kuka voisi silloin meidän kansaamme koskea?…"

Puhuja pysähtyi ja pyyhki harmaat hapset otsaltansa ylös. Loistava kuvaus huikaisi Harhamaakin. Kuulijoita se kiehtoi ja houkutteli. He näkivät autuudentulen palavan kesäpäivän kirkkautena ja tunsivat autuudenkukkien tuoksua. Torvela näytti maailman ruhtinaalta. Hän jatkoi:

— "Koko maailma laulaisi silloin Suomen naisen ylistystä ja ihaileisi Suomen miestä. Maamme olisi Pyhämaa, johon maailman hurskaat tekisivät toivioretkiä. Siniset järvemme olisivat pyhiä järviä, joissa kuvastuisi autuus ja onni. Niiden rantalehdoissa lymyävät vaatimattomat asuntomme olisivat puhtauden, siveyden ja onnen majoja, autuaiden asunnoita, joita maailman ruhtinaat kadehtisivat…"

Huoleton käki kukkui saarnan säestykseksi. Ilma helisi hopeaisena, kuin olisivat soineet autuuden kellot. Lumoava kuvaus tuntui ilmestyvän jo todellisena kuulijoiden eteen. Puhuja säteili jo ikäänkuin kuvaamansa uuden valon kirkastamana, auringon hohteen ja sunnuntairauhan ruhtinasvaippa hartioilla. Miesten päät painuivat alas. Naisten silmissä kiilsi ihastuksen ja kaipuun surullinen tuli… Puhuja jatkoi hopeakielisen käen hänen puhettansa säestäessä:

— "Ja minä uskon, että Jumala on meidän kansamme vielä korottava omaksi kansaksensa…"

Harhama katseli puhujaa, ihaillen hänen lapsellisen uskonsa puhtautta, kauneutta ja lujuutta. Torvela näytti hänestä hongan tyveltä, josta puhkesivat ruusut. Puhuja jatkoi:

— "Hän on meidät sitä varten jo johtanut pieneksi kansaksi, että ihmis-ylpeys ja omaan käsivarteen luottaminen juurittuisi meistä pois. Hän on meidän joukkoamme pienentänyt, kun Saulin armeijaa: Hän on meistä erottanut Unkarin kansan, virolaiset ja inkeriläiset… Hän on meistä erottanut vogulit, votjakit, permalaiset, mordvalaiset, ostjaakit, syrjäänit ja muut, että joukkomme ei luottaisi omaan käsivarteensa, vaan että siitä puhkeaisi ihana uskonkukka ja Hänen henkensä tulisi sen voimaksi…"

Kuulijat olivat jo hartainta kirkkoväkeä. Nurmella seisaallansa torkkuva hevonen liikautti päätänsä ja sen heleä-äänisen kellon kilahdus, joka helähti liikahtamisen johdosta, värisi hopeaisessa ilmassa, kuin kirkonkellon kaukainen kumahdus. Puhuja jatkoi:

— "Minä uskon, että Hän on valinnut meille nämä jäiset asuinmaat, että me paremmin oppisimme tuntemaan ihmisvoiman turhuuden ja pienuuden ja että me etsisimme voimaa Hänestä. Minä uskon, että Hän sitä tietä syntyy meissä Jeesuksena Kristuksena. Hän valmistaa meitä kärsimyksillä ja koettelemuksilla siksi kukkanupuksi, josta Jumalan valittu kansa on kerran puhkeava talven ruusuna Pohjolan jäätiköiden kauniiksi kukaksi…"

Harhama vertasi Torvelan ajatusta teoksensa ajatukseen, jonka mukaan jumaluus säälimättä lisää syntymäkohtunsa, äärettömyyden armottomia synnytysvoimia ja hävittää alhaisempia ilmestymismuotojansa, puhetaksensa sen kautta aina korkeampana, ja hän luuli siinä ja Tarvelan ajatuksessa olevan saman hengen ja iloitsi siitä, että Torvela tietämättänsä alkoi johtua jumaluutensa tietoisuuteen, kuten lapsi varttuu huomaamattansa ihmistajuntaan. Torvela jatkoi:

— "Silloin ovat Suomen talviset hangetkin kukkamaita. Kinoksien välillä savuavat asuntomme ovat Herranhuoneita, joissa ihmishenki nauttii lakastumattomien autuudenkukkien tuoksusta. Revontulemme ovat silloin Betlehemin tähden suurta kirkkautta, jotka ilmottavat maailmalle, että täällä on syntynyt Jeesus koko kansan sydämessä, ja Venäjän tsaaritkin ovat siiloin tuovat meille lahjansa…"

Munkki Pietarin saarna tuoksui Harhamalle puhujan uskonkukista. Hän huomasi molempien ajatuksen aivan samaksi ja ihaili Torvelaa munkki Pietarin opetuslapsena.

— "Kyllähän se olisi ihana aika", — kuului ihastuneiden kuulijoiden joukosta. Torvela jatkoi:

— "Meille puhutaan paljon yhteiskunnallisista rasituksista ja niiden poistamisesta. Minä uskon, että me emme voi mitään puhdistaa muulla, kuin Jumalan sanalla. Kaikki muut aseet ovat likaisia luutia, jotka likaavat sen, mitä lakaisevat puhtaaksi…"

Kuulijoiden mielet terottuivat. Harhama jännittyi. Hän oli koko ajan vaistomaisesti pelännyt, että puhuja lausuisi jotain semmoista, joka taas aukaiseisi hänen epäilyksensä rauhaset vuotamaan. Nyt hän taas pelkäsi jotain semmoista. Torvela jatkoi:

— "Jumalan sana on siinäkin ainoa oikea ase. Jos siihen jokainen tartumme, häviää vääryys. Meistä häviää kaikki turhamielisyys: komeat herrastalot, kepit, kalliit puvut, koristukset, ylellisyys ja koreilunhalu. Pappimme häpeävät silloin nykyisiä komeita pappiloitamme, jotka ovat ivana kansamme köyhyyden keskellä. He pukeutuvat kamelinkarvaiseen pappispukuun ja astuvat Jeesuksen opetuslapsina kansansa joukkoon. Kansa rientää silloin heidän luokseen, kuin Maaria Jeesuksen jalkojen juureen. Rikkauden kokoojat heittävät verkkonsa ja köyhyyden ja rikkauden välinen juopa häviää. Niin syntyy kansamme eheys. Kansallishenki ei sitä voi luoda…"

Harhama huokasi helpotuksesta. Hän huomasi Torvelan taas johtuvan samaan, mihin hän, nostaessansa maailmankurjuutta jumaluudeksi. Hän huomasi Torvelankin saarnaavan rikkaita vastaan ja siten ylistävän maailmankurjuutta. Hän iloitsi siitä. Hän näki että itsetietoinen ihmisjumaluus puhkeaa Torvelassakin, vaikka hän ei sitä itse aavistakaan.

Kaikki rauhan kellot soivat. Kaikki hartauden kukkaset puhkesivat. Sunnuntai-illan suuri rauha hohti kuin kullattu kirkonristi auringon valokylvyssä. Käki kukahti yhden ainoan kerran ja hevosen kello kilahti tuskin kuultavasti. Kuulijat näyttivät ihailevan autuudenkukkia ja taivaan asunnoita, jotka koristavat Suomen rantoja pieninä ihmis-asuntoina. Talven ruusut näyttivät puhkeavan vaaleansinisestä jäätiköstä punakirkkaiden revontulien leimahtaessa kertomaan maailmalle suurta ilosanomaa: "Suomen kansa on maailman ensimäinen".

Harhaman äärimäisyyteen kiihtynyt mielikuvitus näki sen kuvan loistavana, ihanana, huumaavana, ja silloin leimahtivat hänen eteensä taas elämän loistavat virvatulet: Hän sovitti sen kuvan itseensä ja teokseensa, varmana, kuten kuumeinen ainakin.

Torvela lopetti puheensa:

— "Langetkaat Hänestä pois ne, jotka uskaltavat. Meillä, jotka tunnemme tämän pohjoisen maan kovuuden ja joiden täytyy viljansa kypsyttää pakkasen povella, ei ole siihen varaa. Meidän ja meidän huoneemme täytyy palvella Herraa."

Hän istahti rauhallisena. Harhama huomasi Korpelan miesten katsahtavan häneen. Syntyi vaiti-olo. Oli kuin olisivat kaikki istuneet alttarin edessä ja katselleet siellä hohtavia hopeaisia armon-astioita, rippikalkkia ja leipäastiaa. Pyhä-illan rauha tuntui soluvan hartaana kirkkolauluna. Kuului muutamia huokauksia. Useat vaimot istuivat käsi poskella, silmissä Maarian, jumaluuden kaipuuta osottava ilme. Viimein lausui yksi joukosta hiljaa:

— "Niin… Kyllä se Jumala olla pitää…"

Taas syntyi äänettömyys. Sen katkaisi joku, joka piippuansa täyttäessään lausui:

— "Kyllähän se Jumala näin pienellä ja köyhällä kansalla pitää olla… Meillä ei ole varaa Sitä pois viskata…"

Harhama ajatteli nyt puhujaa enemmän, kuin itse puhetta, joka oli häntä vaan vahvistanut. Ja taas ilmestyi hänen eteensä munkki Pietarin lempeä kuva. Juuri tämmöisessä iltapäivän valaistuksessa oli hän nähnyt hänet hautausmaan aidalla puhumassa. Molemmissa, Torvelassa ja munkki Pietarissa oli kaikki samaa ja samalla kokonaan erilaista. Molemmilla oli järkkymätön usko yhteistä. Mutta kun Torvela puhui jäykkänä, voimakkaana, karkealla äänellä, oli munkki Pietarin lempeässä olennossa jotain heikkoa, hänen äänessänsä ilmeni sanomaton lempeys ja samalla yliluonnollinen voima, syvyys, sivistys ja jumalallinen nero. Se oli joskus terävänä säilänä tunkeutunut Harhamaan. Torvelan sanat tuntuivat sen rinnalla puukonpistoilta, karkeilta, jokapäiväisiltä. Jonkunlaisella ihastuksella katseli Harhama kumminkin häntä. Hän näytti hänestä päivän sädesateen valelemalta hongantyveltä, jonka juuret ovat syvällä uskonkalliossa ja jossa aina viheriöivät tuoreet jumala-uskon lehdet ja puhkeavat sen uskon ihanat, rohkeaväriset kukat. Mutta kukaan ei hänen kasvoistansa voinut nytkään nähdä pienintäkään merkkiä sisällä riehuvista ajatuksista. Hän salasi sitä taas kaikilla voimillansa. Mutta Torvelan ulkonainen, karkea, hiomaton voima, miehuus ja jäykkyys olivat ratkaisevasti häikäisseet Harhamaa, joka janosi suurta, etsi sitä kiihkeästi ja tarttui kaikkeen, mikä siltä haiskahtikaan, suurenteli sen ja joi siitä. Siksipä Torvelan ulkonainen vaikutus tuli siksi suureksi, että se sysäsi Harhaman polulle, jota hän ei ollut aikonut kulkea, eikä liioin miettinytkään, sillä se polku oli kumminkin hänen hengellensä perinnä ainoastaan joku karjapolku, joista hän luuli voivansa vapaasti valita sen, mitä kulloinkin kulkea tahtoo. Se oli hänelle niitä elämän pikkupölyjä, joita valitessa hän siekaili yhtä vähän, kuin rikoksiakin tehdessä, koska ne hänen mielestänsä eivät kuuluneet elämän ydinkysymykseen: hänen teoksensa aatteesen.

Kun Torvela oli lopettanut puheensa istahti hän Harhaman viereen ja syntyi keskustelu puheen johdosta. Sen kuluessa kysyi Harhama Torvelalta hiljaa:

— "Sanokaa minulle suoraan: mihin nojaa Tarvaan puolue? Ajaako se varakkaan luokan vaiko työtätekevän luokan asiaa? Ohjelmista on vaikea löytää puolueen henkeä…"

— "Yksinomaan työtätekevän kansanluokan asiaa", — vastasi Torvela jyrkästi, lisäten: "Ei minun hartioillani kumarreta herroja, vaan Jumalaa, ja minun käsilläni ei palvella työttömiä."

Harhama nojasi leukaansa oksaiseen keppiinsä ja mietti illan tapahtumia. Kun häntä pyydettiin puhumaan ajatuksensa nykyisistä asioista, kieltäytyi hän siitä. Hän tunsi olevansa hieman sekaisin. Muutamalla lyhkäisellä sanalla kiitti hän Torvelaa ja istuutui taas toisten joukkoon. Miehet imeksivät piippunysiänsä rauhallisina, pyhä-ilta hymyili ja yleinen hartaus hohti kaikkialta, kuin auringon säteitten kirkastama autuuden kukka.

* * * * *

Aurinko kohotti jo punertavaa reunaansa korven takana, kun Harhama saapui kotiinsa kokouksesta. Hän ryhtyi taas teostansa jatkamaan. Kaikki epäilyt haihtuivat ja tukehtuivat hänen sielunsa huumaavaan kuumeeseen. Hänen sielunsa kuumeesta puhkesivat päivällä hurjat mielikuvat, mielikuvista puhkesivat yöllä unikukat ja niistä taas seuraavan päivän uudet, yhä rohkeammat mielikuvat, joita hän sitten maalaili teoksensa sivuille. Hän eli alati vieraissa, vanhimmissa maailmoissa, joissa ihminen on ehtinyt jumaluuteensa kehittyä.

Pohjanmaan suuri luonto antoi hänen mielikuvituksellensa voimaa ja lentoa. Ympärillä avautuivat vainiot tai rämeet, tai erämaan metsät, joita valomeri peitteli ja huuhteli hopealiinoillansa, ja ylhäällä kohosi synkkä äärettömyys, ijäisyyden kotimaa, ihmishengen ikuisen kaipuun ja ikävöimisien puoleensa vetävä ulappa. Se avaruus katseli häntä, kuin noita, hiipoi hiuksillansa ja loihti hänen mielikuvituksensa hapuilemaan äärettömyyden olemattomia rantoja… Hänen henkensä tapaili olematonta käsin kiinni… Hän tapaili nähdä näkymättömiä… Unelmat miltei lihallistuivat hänen aistiensa edessä… Aate karkeloi enkelipuvuissa ja hän oli joskus kuulevinansa, kuinka se kuiskaili hänelle sanoja runohelmiksi… Hän näki sen sytyttävän runotulia, joiden värihohteen hän sieppasi ja valeli sillä teoksensa runovirtoja, kuin kuutamopunalla, tai päivän hopeakirkkaudella.

Yön utarista valui rauha ja uni. Hautausmaan hiljaisuus ja autius tuijotti öisenä aaveena, kun Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili tietoisen jumaluuden kehittymistä ihmisyyden tuntoon heränneessä ihmisessä, jumaluuden korkeimmassa kehitysmuodossa… Jumaluus, jota hän loi, suureni ja kirkastui öisten vaikutelmien alaisena.

Hän maalaili jo loistavia kuvia jumaluuden kehittymisestä ihmisessä… Hän lähti niistä ajoista, jolloin ihminen erkani alhaisemmasta eläinmuodostansa ja sai ihmisyyden lahjat ja astui Polona luontoa vangitsemaan ja kohoamaan maailman herraksi… Se asui luolissa… Se hävitti jumaluuden alhaisempia eläimellisiä muotoja, turmiollisia eläimiä… Se oli suuri jumalalapsi, joka ei vielä tietänyt, mikä on hyvä ja mikä paha… Se ei tuntenut vielä itseänsä, ei sukuperäänsä…

Sadat vuosituhannet kuluivat… Ihmisessä kehittyi jo jumaluuden ikävä, kuin lapsessa äitinsä ja isänsä kaipuu… Se ei tuntenut ikävöimäänsä jumalaa, eikä tiennyt, että hän oli samaa sen kanssa, kuten lapsi on isästä lähtenyt ja isänsä elämän korkein ilmaus, vaikka se ei sitä tajua…

Kehitys jatkui. Teos edistyi. Jumaluuden ikävästä kehittyi jumaluuden etsiminen, väärän jumalan löytämisestä jumaluuden pelko… Satoja vuosituhansia etsi ihminen jumaluutta, tullen askel askeleelta sitä lähemmä, kunnes löysi itsensä, kehittyi itsetietoiseksi jumaluuden ylimmäksi ilmestykseksi…

Se oli kulkenut monet harhapolut… Se oli etsinyt jumaluutta kivistä… kannoista… lähteistä ja vuorista… Ikimetsissä paloivat sille uhritulet, loistaen, kuin kirkkaat lähteensilmät… Ne tulet leimusivat kukkuloilla tulirovioina ja tuikkivat kallioiden kielekkeillä tulikielinä… Ne osottivat jo, että ihminen oivalsi ja tajusi olemuksensa ytimen ja perus-olion: jumaluuden olevan olemassa… Siitä vaistomaisesta tiedosta syntyi sen kaipuu… Ihminen alkoi sitä etsiä… tutkia… miettiä. Siten oli se askel askeleelta lähenevä sitä, kunnes löytää sen itsestänsä…

Jumaluutta tutkiessansa on se myös löytävä sen voiman… Se on oppiva hallitsemaan luonnon voimia, kuin lapsi jäseniänsä…

Harhama jatkoi jumaluuden kehityksen kuvaustansa:

Tuhannet ja tuhannet vuodet kuluivat ja jumaluus kehittyy yhä tietoisuuttansa kohti… Vanhat kansat rakensivat sille jo temppeleitä… Ne etsivät sitä auringosta… tähdistä… kuusta… Miljoonien miljoonat sortuivat sitä täyttämättä, sortuivat jumaluuden kehityksen syntymäperkkeenä…

Teoksen runorihmat punoutuivat pitemmiksi… Jo oli tultu myöhempään aikaan… Juutalaiset rakensivat temppelin Jehovalle… Aavistus jumaluuden olemassaolosta oli heissä pukeunut, kuin valo auringon kehästä… Sen oli luonut heihin ja puristanut heistä kuolemanpelko ja äärettömyys-emätin… Kuoleman voima ja äärettömyyden ihmeet ja huikaiseva suuruus rutistivat ihmistä, kunnes siitä pursusi aavistus suuresta, tuntemattomasta voimasta, pursusi siitä, kuin vesi puristetusta sienestä…

Harhama kuvaili juutalaisten jumala-uskon syntyä laajalti… Hurja tähtitanssi viskoi öisin valoansa Itämaan kauniilta taivaalta… Aamuin lakaisi kirkas, hehkuva aurinko tähdet taivaalta… sammutti tähtipalon… hopeoi taivaan tumman sinen… kelmensi kirkkaan kuun… Yön ja päivän ikuinen kilpajuoksu hiipoi maata yön mustilla ja päivän valosiivillä… Elämä taisteli kuoleman kynsissä, kuin raivoava tiikeri tulikuumissa kahleissa… Haudat aukenivat kurimuksina… vetivät elämää kitaansa… Joka askel johti niiden suppiloon… Kaikki se oli jumaluuden emättimen armotonta synnytystyötä… Kaikki se pusersi ihmisestä aavistusta jumaluuden olemassaolosta… Kaikki se herätti sitä aavistusta kuoleman pelolla, tai ihmeiden suuruudella… Siitä aavistuksesta ja pelosta heräsi jumaluuden kaipuu… etsiminen… hapuileminen… tutkiminen…

Ja Israel löysi jo jumaluuden yhtenä voimana, vaikka vääränä: Jehovana… Luola-ihmisen puujumalan sijalle se asetti mielikuvan… Se uhrasi sille verisiä uhreja… Temppelin esikartanolta nousi uhrisavu korkeuteen, todistaen ihmisessä piilevän jumaluuden pyrkimistä oman itsensä tietoisuuteen… Kaikki odottivat siihen pääsyä, kuin lintu soidin-aikaansa… tyttö neito-ikäänsä… Profeetat ennustivat sitä… Israelin tyttäret ikävöivät sitä… uhrasivat sitä kaihotessa… soittivat harppua… veisasivat psalmeja… uneksivat… odottivat… itkivät…

Samoin kehittyi jumaluus kaikkialla, jokaisessa ihmispovessa. Harhama kuvaili sitä tieteestä välittämättä… Runo ja sen vapaus oli hänellä kaikki kaikessa… Runosta piti puheta oikea tieto jumaluudesta, kuin hohteen helmestä… Sen piti häikäistä loistollansa… hurmata… huumata… himmentää kaikki kyselyt ja tutkimiset… Sen aatteiden piti runoloistollansa imeytyä ihmiseen, kuin kullanhimon, sokean rakkauden, tai kauneuden kaipuun…

Hän kuvaili jumaluuden kehitystä eri kansojen keskuudessa: Mesopotamian kansat etsivät jumalaa loistavista taivaan kappaleista. Ne rakensivat temppelejä ja uhrasivat auringon jumalalle Balille… Babylonian tyttäret kylpivät sen sädesuihkussa… He paljastivat kauniin ihonsa Balin suuteloille… värisivät onnesta… kätkivät arimpiansa… odottivat siltä äiteyttä… uhrasivat sille parastansa…

Ihmisessä piilevä jumaluus kaihosi omaa kuvaansa…

Jumalankaipuu yltyi… Kaikki kansat etsivät ja palvelivat samaa, vaikka eri muodoissa… Kaikki kehittyi oman jumaluutensa tietoisuuteen… Intialaiset rakensivat temppeleitä omalle harhanäöllensä… Jumaluus oli kehittynyt pitkän askeleen: Ihminen tajusi jo että Jumala on henki… Vanhat aineen temppelit sortuivat Egyptissä ja Mesopotamian maissa, häviten kuin alhaiset lajit jumaluuden kehityskulussa… Ihminen palveli jo jumaluutta henkenä… Hellas rakensi sille oman temppelinsä… Rooma omansa… Jehovan papit veisasivat ylistystä Jerusalemissa samalle harhanäölle, jonka tulta hoitivat Vestan kauniit neitsyet Roomassa… Jumaluus asui palvelijoissansa ja kehkeytyi tietoisuuteensa heissä asuvan jumalankaipuun kautta… Se kaipuu oli vaistomainen jumaluuden kehkeytymislaki ja lisääntyi, kuin sikiön kehitys synnynnän edellä…

Ihmiset palvelivat jumalana oman henkensä kuvaista… omassa itsessänsä asuvan jumaluuden kuvaa…

Ja sitä mukaa kehittyi ihmisessä jumaluuden olemus: hyve. Ihminen erotti hyvän pahasta, rakkauden vihasta… Ja taas kehittyi jumaluus oman häviönsä kautta… Se antoi paheen surkastuttaa tarpeettoman: sortua paheen harjoittajat paheeseen, ja karkaisi olemuksensa ytimen, hyveen, kärsimyksien tulessa… Se jakoi ihmiset köyhiin ja rikkaisiin… antoi rikkauden seuloa pois ihmiskuonan… veltostaa ne… kasvattaa niissä itsekkäisyyttä… turhamielisyyttä ja muita eläimellisyyden ilmiöitä. Se muodosti heistä sen tulirovion, joka puhdistaa köyhissä kehittyvän jumalallisen hyveen… vaatimattomuuden… vähään tyytymisen… nöyryyden… rakkauden… omaan käsivarteensa luottamisen…

Puutteen kautta kirkasti jumaluus köyhissä apuatarvitsevan käden ja rakkauden tarpeen… Köyhyydellä totutti se niissä ihmishengen pyrkimään korkeutta kohti, eikä kiintymään kiiltäviin kiviin… helmiin… sormuksiin… porttojen helyihin… kunniamerkkeihin… narrien tähtiin… kultaan… hopeaan… herkkuihin…

Teos jatkui. Kehitys kulki hitaasti… Jumaluus lisäsi omaa kiirastultansa: valmisti omaa ristiänsä, astuaksensa sille puhdistumaan kärsimyksien tulessa olemuksensa helmeksi: hyveeksi… Se lisäsi rikkaiden lukua… se nosti suuripalkkaiset papit köyhien hartioille lisäämään kärsimyksiänsä, kohtunsa kovuutta… Se kesti oman painonsa, jalostui yhä ja puhdistui ja etsi tuskissansa jumaluutta… Se alkoi jo herätä tietoisuuteensa: Ilmestyi Budda, joka jo osotti ihmiskurjuutta ja sanoi: "Palvelkaa häntä!"

Se oli itsetietoisuuteen heräävän jumaluuden ensimäisiä ilmiöitä maan päällä.

Epämääräinen aika kului. Jumaluus oli ehtinyt itsetietoisuutensa kehittymän loppuasteille: Ihmiset epäilivät jo vanhoja jumaliansa, entisiä harhanäköjänsä. Hellas rakensi temppelin "tuntemattomalle jumalalle" ja palveli sitä… Vestan neitsyet itkivät tuskasta, etsien sitä suurta henkeä, joka on kaiken onnen ja autuuden ikuinen taivas. He itkivät jumalatuliensa ääressä. Maailmankurjuus oli kehittänyt jumaluuden olemuksen jo helmeksi. Hyve kehittyi siinä… "Rikkaat miehet" sortuivat paheessa jumaluuden syntymäperkkeinä ihmiskuonaksi: irstailijoiksi… kullan etsijöiksi… elostelijoiksi… veltostuivat siinä… huononivat polvi polvelta ja hävisivät ihmiskunnasta… Niiden elostelulla lisäsi jumaluus syntymäkohtunsa voimaa ja tulta: maailmankurjuuden ankaruutta… Tuskissaan etsi maailmankurjuus yhä hartaammin jumaluutta ja sitä tehdessä unohti kaiken muun: kullan… nautinnon… irstailun… koreat vaatteet ja kaiken muun eläimellisen… Jumalaa etsiessänsä se miljoonavuosien kuluessa vähä-vähältään lähestyi sitä, jossa se on löydettävissä: omaa itseänsä, ja heräsi siten jumaluutensa tietoisuuteen, alkaen kehittyä hallitsemaan jumaluutensa voimia: luonnonvoimia, käyttäen siinä emätintänsä apuna… Se pyrki luonnonvoimien herraksi, tyytyen itse vähään ja kannattaen työnsä tuotteilla niitä, jotka tutkivat luontoa, etsivät sen voimien ohjaksia…

Harhama oli jo joutunut myöhäisempään aikaan ja kuvaili sitä:

Tomuhitupaljoutena karkeloivat lukemattomat miljaardit maailmat äärettömyyden kuolleessa aukeamassa… Synkkyys ja tyhjyys katselivat sitä karkeloa, kuin tyrmistynyt kauhu… Autius ja kolkkous ammottivat kuin kalmanhajulla täytetty pimeä onkalo, tai kuoleman pesä ja piilo: pääkallon synkkä sisus… Luonnonvoimat pakahtuivat itseensä… Ne viskelivät maailmoita radoillensa, puristelivat niiden sisälmyksiä, ja pitelivät niitä näkymättömissä köysissä, kuin jättiläinen, joka huiskuttelee rihmaan sidottua pikkukiveä. Ne voimat ikäänkuin pursusivat äärettömyyden olemattomien rautaseinien puristuksesta, kuin rautakuulaan teljetyn veden voima kuulan seinien kokoon supistuessa.

Sen leikin keskellä kehittyi ihmisjumaluus… Toisissa vanhemmissa maailmoissa oli se jo puhennut jumaluutensa miltei täys-ikään: Se tajusi jo jumaluutensa… hallitsi oman maailmansa luonnonvoimia… oli yhteydessä läheisten maailmoiden kanssa… oli puoleksi vapautunut orjuudesta… vieteistä ja paheista… Siinä puhkesi jo täysverisenä jumaluuden korkein tunnus: hyve ja oman jumaluutensa tunteminen… Niissä maailmoissa palveli ihminen jo oikeaa jumalaa: ihmistä… Maa oli vielä jälellä… Se oli kaikkeuden Afrika, maailmoiden pakanamaa, jossa ihminen palveli mielikuvaa, juutalaisten Jehovaa…

Mutta jo tuikahti maahankin ensimäinen oikean jumaluuden kointähti. Harhama kuvaili sitä:

Oli Itämaan tumma rauhallinen yö… Jerusalemin temppelin esikartanolla oli uhrituli sammunut… Tuhka peitti kytevän hiilen… Nukkuvan ihmisen povesta nousi elämäntuska ja jumaluuden kaipuu kaihoisana unena äärettömyyteen… Se kohosi niihin onnen maailmoihin, joissa ihmishenki on jo jumaluutensa kukkaan puhennut ja surren ja ikävöiden odottaa maassa myöhästyneen ihmisen tuloa kaikkeuden ainoan jumaluuden yhteyteen… Ihmiset siellä ymmärsivät maan asukasten tuskan ja kaipuun, uhrit ja huokaukset ja valmistivat sen puhkeamista salaisilla voimilla…

Silloin syntyi Jeesus Kristus, ensimäinen ihminen, joka tajusi jumaluutensa ja lausui: "Minä ja Isä olemmekin sama… minä, ihminen, olenkin Jumala…"

Hän puhkesi maailmankurjuuden kohdusta… Köyhän äitinsä emättimestä oli hän jo imenyt jumaluuden korkeimmat avut: hyveen… kullan ja nautinnon ja kaiken aineellisuuden halveksimisen… henkensä kiinnittämisen korkeaan… ylevään… jaloon… jumaluuteen… Hänen äitinsä liha ja emätin oli ollut puhdas, maailmankurjuuden jalostama… Se ei ollut tottunut metsästämään kultaa… herkkuja… jalokiviä… purppuraviittoja… koruja… Sen rinnoista vuoti kurjuuden jalostama, aineellisuudesta vieroittunut, puhdas maito, josta ensimäinen jumaluutensa tietoisuuteen herännyt ihminen imi jaloutta…

Ja silloin toisissa maailmoissa jumaluuden kukassansa hohtava ihmishenki riemastui… Jumalallinen riemu puhkesi ja valaisi Itämaan tumman yön ja herätti kirkkaudellansa Betlehemin paimenet… Halki kaikkeuden iloitsi jumaluus voitostansa… Se lähetti etäisistä maailmoista sanansaattajat, henget, jotka julistivat paimenille:

— "Minä ilmotan teille suuren ilon: Nyt on syntynyt ihmisessä itsetietoinen jumaluus, siinä on puhennut se tietoisuus, joka vapahtaa ihmisen eläimellisyyden tilasta ja kuoleman ja häviämisen pelosta ja korottaa hänet jumaluudeksi."

Vuodet kuluivat. Se syntynyt kasvoi ja varttui… Hänessä heräsi tietoisuus ihmisen jumaluudesta. Hän astui ihmiskunnan eteen ja lausui:

— "Minä ja isä olemme yhtä… Minä, ihmisenpoika, olen Jumala…"

Ihminen oli havahtunut jumaluuden kehittymisen eläimellisestä, tiedottomasta tilasta, se oli varttunut sikiön ja lapsen tilasta tietoiseksi jumaluudeksi ja alkoi kulkea oman hyveensä varassa, jatkaen ijankaikkista kehitystänsä loppumatonta kirkkautta kohti…

Ja hän osotti maailmankurjuutta ja lausui:

— "Mitä teette yhdelle noista, sen teette minulle, jumaluudelle!…" Hän sanoi niillä sanoilla: kurjuus olen minä, ja minä olen isä… Hän lausui myös rikkaista, jumaluuden syntymäperkkeistä, oikean tuomion: Heidän jumaluuden valtakuntaan kehittymisensä on mahdoton, mahdottomampi, kuin kamelin pääsy neulansilmän läpi…

Hän nosti maailmankurjuuden sen jumaluuden istuimelle ja jumaluus alkoi siinä kurjuudessa kirkastaa itseänsä… Se lisäsi edelleenkin kurjuuden kärsimyksiä ja rikkaiden painostusta… Se muodosti koko elämän kurjuuden ristinpuuksi ja astui itse kurjuutena sille ristille.

Ja ne vanhemmat maailmat, joissa ihminen ja koko luonto oli jo aikojen aikoja ehtinyt jumaluutensa itsetietoisuuteen, ihastuivat jumaluuden uudesta voitosta, jonka he näkivät jumaluuden silmillä… Ne valaisivat avaruuden kirkkaimmalla valollansa… Ne lähettivät asukkaansa toivottamaan maan asujille onnea jumaluuden voiton johdosta. Lähetetyt veisasivat maailmankurjuudelle, Betlehemin paimenille!

— "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa rauha ja sen ihmisille hyvä tahto!"

Pohjanmaan aurinko oli jo kohonnut erämaan syvyydestä korkeimmilleen säteilevänä ja majesteetillisena ja heitti loistavan kirkkaana valovaipan taivaan yli. Se puhkesi täyteen valovoimaansa, kuin pakahtunut rinta. Harhamasta tuntui että se ratkesi valollansa riemuhuudoksi:

— "Sinä, Harhama, olet ilmottanut ihmiselle suuren ilon. Sinä olet vapahtanut hänet eläimen tilasta ja kuoleman pelosta, koska jumaluus on kuolematon, vaikka sen salamuodot muuttuvatkin… Sinä olet korottanut sen jumaluutensa tietoisuuteen…"

Harhama ihastui… Koko luonto tuntui repeävän riemusta ja miljoonat linnut lauloivat kirkkaassa valokylvyssä:

— "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa olkoon nyt ikuinen rauha ja ihmisrinnassa ikionni ja hyvä tahto!"

Hän lopetti työnsä hetkeksi, ja läksi metsään kehräämään uusia mielikuvituksen loistavavärisiä runorihmoja. Hän kehräsi niitä viime-öisistä unistansa, tulevan yön unien keränpohjalliseksi…

* * * * *

Auringon päivämatkat alkoivat lyhetä Pohjolan taivaalla. Kukka valmisti siementä, vilja jyvää. Elämä valmisti kuolemaansa. Uusi elämä valmistautui puhkeamaan entisen kuolemasta. Linnunpojat seurasivat jo emoansa lyhkäisillä lentoretkillä…

Harhaman teos vuoti, kuin kangaspuilta. Maailmankurjuus oli jo vedetty jumaluuden syntymäliinalle ihmisjumaluutena, tulevan jumalan nykymuotona, itsetiedottomana jumalalapsena.

Silloin, työnsä lomassa, tuli hän ajatelleeksi sitä alttaria, jolla kurjuutta olisi palveltava. Hän mietti Torvelan tarjousta. Hän yritti tutkia eri puolueiden ohjelmia, mutta ne olivat hänelle puukkoja, joiden terävä kärki kääntyi hänen yhteiskunnallisten epäilyjensä pesäkkeitä puhkomaan. Ne näyttivät hänestä myös ihmisten hääräämisen tomuilta, joista voi vaikka arvalla valita. Niiden sisältö oli hänelle himmeää sumua, kuten hän itsekin oli itsellensä, silloin, kun hän ajatteli omaa olemustansa ja elämäänsä. Niistä puhalsi hänen uuden elämänsä kirkkaalle, elämän virvatulilla koristetulle taivaalle jotain himmeää aamu-usvaa ja sumua, jotain ihmis-elämän pikkupölyä. Kumminkin epäili hän alttaria valitessansa muutaman päivän…

Mutta semmoisissa aamusumuissa hirnuivat taas valkeat hevoset… Jo kuului niiden hevosenkello hakamaan veräjältä… Elämän sumuselkä vilkutti valhehelollansa, jossa tähtien kuvat kiilsivät himmeinä… Hän tarttui valkoisten hevostensa suitsiin, ohjaksena taas se ainainen: "Antaa mennä!…" Ja vanha, jo Valkamalassa syttynyt joukkotunne värisi taas. Risto Vaarnan miehekkyys, Tarvaan suuruus, Ruonan Karhun ja Torvelan järkkymätön usko ja miehuus ja kaikki näkymätön avautui silloin taas loistavana meritulena ja kutsui, sanoen: "Tule!…" Ja hän tuli umpimähkään, ohjelmia tuntematta ja tutkimatta. Hän ei siinäkään asiassa käsittänyt rikollisuuden ja hyveen rajoja. Jumalaa etsiessänsä oli hän unohtanut etsiä jokapäiväisen elämän totuutta ja sen rehellisyyttä, erottaa ne valheesta ja etsiä totuutta ja vakaumusta elämänsä johdoksi. Ne kaikki olivat hänestä elämän pölyjä, ihmis-etanoiden saivarteluja… Hän valitsi tarvaalaisuuden siksi alttariksi, jolla lähti uudelle jumalalle uhraamaan. Vielä samana päivänä kirjoitti hän Torvelan Jukalle hyväksyvänsä tarjouksen ja lähtevänsä jo ylihuomenna vaalipuheita pitämään.

Päivää ennen matkalle lähtöänsä sai hän Airilalta vaatimuksen selvittää suhteensa rouva Esempioon ja karkottaa hänet luotansa, jos tahtoi välttää enempiä toimenpiteitä. Samat viranomaiset olivat myös toimenpiteittensä tueksi pyytäneet Korpelan kylänvanhimpien lausuntoa rouva Esempion ja Harhaman luvattomasta avioelämästä.

Mutta Korpelan miehet astuivat taas hänen puolellensa yhtenä miehenä ja antoivat sen mukaisen vastauksen viranomaisille. Nyt hän ei enää epäillyt. Korpelan apuatarvitsevat ja hänen teoksensa jumala, maailmankurjuus, kirkastuivat hänelle purppurahohteiseksi vuoreksi, joka ei petä jalkojen alla ja jonka jokaisella huipulla hohtaa tarjona oleva seppele, uskollisuus ja ikuinen rakkaus. Aamuhohteisena vuorena kohosi maailmankurjuus taas hänen eteensä. Hän kyyristyi sen eteen Ja taas syntyi teokseen uusi revontulinen sivu…

Huomenen kirkas auringonpyörä oli kierinyt kuusenlatvojen korkeudelle, kun jo Pyysalon Kustin hevonen hirnui Harhamalan pihamaalla odotellen kyydittävää. Hän sulki asuntonsa ja lähti, teoksensa käsikirjoitus muassansa. Korpelan pelloista nousi kypsyneen apilaan tuoksu, joka sekautui kuivuvien heinien miellyttävään hajuun. Sieltä täältä kuului viikatteiden hionta ja heinäväen laulu, kun hän Ritavaaran rattailla jatkoi matkaansa edelleen Korpelasta. Ja kun hän erosi kyyditsijästänsä ja tämä puristi hänen kättänsä ja toivotti onnea, tuntui kuin olisi hänestä reväisty pois toinen puoli. Hän oli kasvanut Korpelan väkeen kiini aivan selittämättömillä siteillä.

Ja sitten alkoi uusi tehtävä aukoa hänelle polkua, jota myöten hän toki voi kulkea valitsematta edelleenkin. Sen polun oikeudesta hän ei välittänyt, mutta ajatteli: "Jotakin tietä sitä täytyy kulkea, jos ei mieli jäädä paikoilleen." Se antoi hänelle jonkunlaista tyydytystäkin. "Onhan toki vähemmän hapuilemista", — ajatteli hän ja punoi matkoilla yöt päivät teoksensa juonta.

Mutta Harhamalan kuusi jäi hänen taaksensa ylpeäksi talon vartijaksi. Sen oksat nuokkuivat käpyjen painosta. Sen juuria vartioi hevosenkenkä ja taustalla kohosi Korpelan apuatarvitsevien kiitollisuus, rakkaus ja ystävyys hohtavana purppuravuorena, jonka huipulla loisti seppele ja jonka kalliokovaan kiveen ajanhampaat rauskoina taittuisivat. Se kaikki jäi taakse ja edessä loistivat elämän komeat virvatulet, joiden savuista nousivat maineen seppeleet ja kultapilvet, jotka kohosivat taivaanlaelle, loistivat siellä auringonvalon huikaisemina ja laskivat sateena maahan, kokoutuen Korpikoskea myöten Harhamalan rantaan.

* * * * *

Turhamala on Perkeleen ihana pikku edeni. Siellä juoksevat tulipunaiset tulivirrat… Ne juoksevat rauhallisina, kuin tyyni vesi, savuamatta, suitsuamatta… Virrankaivolla välkkyvät veripunaiset auringon kuvat kirkkaina, rauhallisina, kuin lumpeet laineilla… Pikkulammikot välkyttelevät kuun kirkkaita kuvia lumpeinansa… Niitä tuskin erottaa silmä lammikon tulipunaisesta pinnasta… Vuoret ovat hopean hohdetta… Niiden kuvaimet riippuvat heleänkirkkaina kuvina punaisen virran pohjalla ja lammikoiden pinnan alla, riippuen rannoista kiini pidellen… Kaikki välkkyy… kaikki loistaa… Kaikki on hohdetta ja heloa…

Tuhat kaunista suihkulähdettä viskaa kirkasta tulisuihkua ilmaan, joka on lumivalkean-värinen… Lähteet loistavat ilman valkovärissä, kauneina tulikukkina… muodostuvat somiksi suihkuiksi… kauneiksi kukkanupuiksi… viehkeiksi vesikimpuiksi… Ne hajaantuvat pisaroiksi… sateeksi… kokoontuvat taas kukiksi… loistavat… huikaisevat… hohtavat…

Vuorien vaaranteilta juoksevat tuliset purot… Ne kiemurtelevat koreina käärmeinä… hyppivät helmeillen rinnettä alas… viskautuvat kauniina koskina kalliokielekkeiltä… hyrskivät… luikertelevat laaksoissa punaisina tulivöinä… matelevat tulimatoina ja häviävät lammikkoihin…

Tulisissa lammikoissa soutelevat mustat joutsenet… Niitä ei polta tuli… Ne elävät siinä, kuin kala vedessä… Virrankalvo on valkolinnuilla siroteltu… Ne sukeltelevat siinä… laulavat lemmenlaulujansa… uittelevat poikueitansa… kuhertelevat keskenänsä… Kaikki on satua… ihanuutta… kauneutta… hohtoa ja kirkkautta…

Turhamalan keskellä kohoaa kaunis kukkula… Kukkulalla on kultapallo: Se pallo on turhuuden-alttari.

Turhuuden-alttarilla, kauniilla kultapallolla, seisoo Perkeleen Oorali-enkeli. Hän on turhamielisyyden äiti… huikentelevaisuuden emo… Hänestä saa alkunsa ihmisten koreiluhalu, itserakkaus, keikailu, kevytmielisyys ja kaikki ihmiselämän turhuus… Hän on kepeä, kuin tuuli… häilyvä, kuin päivän-auer… muutteleva, kuin lapsen mieli… koreilunhaluinen ja huikenteleva… Tukka on somasti hartioille heitettynä… niskasta kauniilla käärmeellä somasti hieman sidottuna… päässä on kaunis kuunsirppi koreana kampana, kupera reuna päätä vasten, käyrä ylöspäin kohoavana… Kädessä on kaunis kukka… vyöllä korea nauha somasti solmittuna… molemmissa nauhanpäissä käärmeen päät koristuksina…

Punaisista lammikoista pulahtaa joskus kaunis kupla, milloin siellä, milloin täällä… Somat siniset linnut poimivat ne oitis, kun ne pinnalle pulahtavat ja kantavat ne Ooralille… Ne ovat turhamielisyydenkuplia… kevytmielisyyden-… huikentelevaisuuden-… koreilunhalun- ja itserakkaudenkuplia… Ne ovat ihmeen koreita ja siksi ovat ne Ooralin himoruokaa… sen herkkua… sen iloa ja onnea…

Hän ottaa kuplat lintujen nokasta kauniille kämmenillensä ja syö ne… Niistä syntyy häneen aina uutta turhamielisyyttä… kepeyttä… koreilua… kiemailua… ylpeyttä… pöyhkeyttä…

Sen kaiken puhaltaa hän sadasti päivässä sumuna maailmaan… Se sumu sekottuu ihmiselämään… Se tarttuu ihmiseen, kuin tauti… leviää niissä kuin rutto… Siitä Ooralin sumusta alkaa kaikki ihmisturhuus… koreilu… keikailu… itserakkaus… kevytmielisyys… ylpeys… huikentelevaisuus… Se tarttuu ihmisiin enemmän nuorella ijällä… Se kuhertelee Tuulan aistipunakukan kanssa… mairittelee sitä… värjää sille sulkiansa… koristaa höyheniänsä… laittelee rimpsujansa… sukkanauhojansa… sormuksiansa… pikku kapistuksiansa… keppejänsä ynnä muuta…

* * * * *

Kun Harhama lähti vaalipuheitansa pitämään, oli Turhamalassa koolla kymmenentuhatta enkeliä. He odottivat siellä Perkeleen itsensä tuloa, ihaellen itseänsä.

Jo sävähtivät lammikot punaisemmiksi ja niiden punasävähdyksestä irtausi Perkele näkyväksi enkeliensä eteen… Enkelit veisasivat hänelle ylistystä. Perkele alkoi järkeilynsä:

— "Harhaman on Jehovan palvelija Torvela valinnut minun aseekseni… Harhama on nyt hänen kauttansa hiipinyt tarvaalaisten joukkoon, kuin Judas Jeesuksen opetuslapseksi…"

— "Miksi olet sinä hänet asettanut tarvaalaisten riveihin?… Ne ovat Jehovan väkeä, nimittäin: ovat sitä olevinansa", — tarttui puheeseen Paholainen.

Perkele suitsusi ylpeyttä ja selitti:

— "Eivät ihmiset häntä muuten uskoisi, kun hän nousee ja astuu heidän eteensä Jehovaa vastaan. Jehovan väki ei usko sen Moosesta ja profeetoita, mutta jos joku minun omistani heille Häntä ylistäisi, niin he uskoisivat…"

— "Nyt me ymmärrämme", — kumarsi Paholainen. Perkele jatkoi selitystänsä:

— "Niin eivät myös ihmiset uskoisi, jos joku minun palvelijani nousisi Jehovaa vastaan… Siksi on annettava Jehovalle isku sen omien joukkojen joukosta… Kun tarvaalainen todistaa, että Jehovaa ei ole, niin kaikki uskovat häntä ja tekevät parannuksen…"

Kaunis enkelilaulu ylisti Perkelettä:

"Sulla keinoista on tiedot, Sinä omat miekkas kiedot vihollises väen vöihin. Siksi käskystäsi töihin käyvät Hänen armeijansa. Sua kuulee maa ja kansa."

Perkele jatkoi selitystänsä ylpeänä:

— "Kaikki suurimmat iskut täytyy antaa Jehovan omista joukoista käsin. Hänen valittunsa ovat aina antaneet Hänelle tuntuvimmat lyönnit. Nähkää!"

Perkeleen käskystä avautui näky: Juutalaiset papit olivat koolla temppelin esikartanolla. Uhrialttarilta nousi uhrisavu rauhallisena Kaananmaan tummansinistä taivasta kohti. Taampana näkyi Öljymäen kaunis kukkula ja Pyhänmaan rauhalliset laaksot. Viiniköynnökset peittivät vuorenrinteitä. Laaksoissa notkuivat puiden oksat hedelmäpainon alla. Appelsiinipuut hohtivat punaisina hedelmistä, sitruunapuut keltaisina. Jerusalem nukkui, kuin kaunis neito kukkulallansa ja kaiken yli laskeutui ilman autereen lämmin, hieno harso. Kaikki oli ihanaa… rauhallista… armasta…

Temppelin esikartanolle tuotiin joukko Jumalan profeettoja, Elia niiden mukana… Rukoilijat keskeyttivät rukouksensa… unohtivat Jumalansa… pappien silmissä paloi vihantuli…

Uhrisavu nousi rauhallisena korkeuteen, mutta kukaan ei katsonut, kelpaako se Jumalalle…

Näky jatkui: Pappien silmät salamoivat vihaa… Jo tarttuivat sadat kädet kiviin… Profeetat vapisevat… Niiden ruumiit vetäytyvät kokoon… Jo alkaa kivisade… Profeetain hartiat kyyristyvät vältellen… vetäytyvät yhdeksi kyttyräksi… hytkähtelevät kiven-iskuista… kasvot vääntyvät tuskasta… polvet notkahtelevat… ruumiit retkahtelevat, pysytellen vielä pystyssä… Kohta ovat kaikki lihamäsänä. Elia yksin on päässyt pakenemaan…

Uhrisavu nousee rauhallisena… Papit poistuvat, kiihkeästi keskenänsä puhellen… Perkele selitti:

— "Jos minä olisin sen iskun antanut muiden, kuin Jehovan oman joukon riveistä, niin ihmiset eivät olisi uskoneet, että profeetat ovat väärän opin levittäjiä. Mutta nyt he uskovat…"

Enkelit ylistivät taas herransa voimaa ja viisautta. Perkele antoi taas vihjauksen ja uusi näky avautui:

Getsemanen puistoa kääri etelämaan tumma yö hämyihinsä… Yön hiljaisuus liiteli kuoleman enkelinä korkeudessa… Öljypuut kohosivat mustina kimppuina pimeyteen… Kuoleman haju täytti äärettömyyden… Korkealla pilvien tasalla loisti kalkki himmeästi… tuskin huomattavasti… Se loisti verenvärisenä… surullisesti tuikkien… maailmantuskan kuvana… Se hohti ihmiskipuja… Siinä helmeilivät maailman kyyneleet… elämäntuska… ikikaipuu… kuoleman pelko… Se oli ihmissuruja täynnä… Se vilkutti, kuin lähestyvän kuoleman surullinen silmä…

Öljypuun juurella oli enkeli polvillansa… Sekin suri… sekin itki… sekin katsoi kaunista kuoleman kalkkia… Se suri Jumalansa puolesta… Se sääli samalla mullanlapsia…

Yö tummeni… Enkeli katseli kalkkia… Hän näki siinä ihmisten huolet… niiden kyyneleet… niiden kuolemanpelon… niiden surut ja murheet… Hän näki maailmantuskan…

Hän nousi ja vahvisti rukoilevaa Jeesusta… Hän osotti hänelle kalkkia ja sanoi:

— "Juo se!… Muutoin täytyy ihmisten se juoda."

Ja rukoileva Jeesus nousi… Hän ei raaskinut jättää sitä ihmisten juotavaksi… Hän sääli ihmisiä. Hiki tippui hänen kirkkaalta otsaltansa veripisaroina… Hän ojensi kätensä ottaaksensa maailmantuskan kalkin…

Getsemanen puistossa loistivat tulisoihdut… aseet välkkyivät… loistavat puvut heilahtelivat… Judas Iskariot astui Jeesuksen luo ja suuteli Häntä… Perkele riemuitsi:

— "Katsokaa! Jehovan valituimpien joukosta putoavat minun iskuni… Hänen opetuslapsensa jakavat Hänelle minun suudelmani… Kun Hänen opetuslapsensa niin tekevät, niin ihmisten täytyy uskoa… Sillä niitä he eivät voi minun palvelijoikseni epäillä…"

Koko Turhamala hehkui ja välkkyi ja hohti Perkeleelle ylistystä ja enkelit veisasivat:

"Ei kukaan käy mukaan kiertääkseen pirun paulaa. Muu turtuu ja murtuu, vaan sulle kiitosta laulaa kaikkeus. Sä, kirkkaus, oot ainut, joka kestää. Ken voi sun voittos' estää!"

Perkeleen kasvoilla liekehti ylpeys ja suuruuden ilme. Hänen jokainen liikkeensä oli majesteettia, hänen vaippansa hulmahteli valtavaatteena. Hänen katseensa leimusi viisautena ja häntä ympäröi jumalallisen voiman ja vallan tulinen sädekehä. Hän puhui taas enkeleillensä:

— "Kun Jehovan mies, Torvela, on valinnut palvelijani Harhaman tarvaalaisten joukkoon, uskovat häntä ihmiset, kun hän paljastaa Jehovan petoksen… Hänen teoksensa kulkee nyt, kuin siivillä… Hänen edessänsä hohtavat kaikki minun enkelieni valmistamat seppeleet ja kukat ja kuplat… Pieni määrä turhamielisyyttä on tarpeen hänen kunnianhimonsa suolaksi. Sinä Oorali saat tehdä tehtäväsi…"

— "Se on minun iloni ja elämäni", — lupasi Oorali. Perkele jatkoi:

— "Turhamielisyys on yhtä voimakas ase minun kädessäni, kuin kunnianhimo. Suurin osa ihmisistä ei kykene kunniankuplia tavottelemaan, sillä niillä ei ole neroa. Ne jäisivät joutilaiksi ja voisivat laiskuudessansa langeta aikansa kuluksi Jehovaa ajattelemaan… Mutta kun he ovat hengittäneet Ooralini sumua, hankkivat he itsekukin itsellensä pienen epäjumalan: kepin käteensä tai palasen rimpsuja hameensa helmaan ja sille he uhraavat, kuin hottentotti puujumalallensa…"

— "Ja kaunista Jumala ei saa rahatta… Siksi ryömivät he kultamurun perästä ja pyytävät sitä, vaikka varastamalla, että voisivat hankkia Jumalan käteensä", — huomautti Piru.

Perkele lopetti kerskaillen, ylpeillä eleillä:

— "Harhama on langennut minun eteeni polvillensa, Hän on rukoillut minua Lammaskallion kukkulalla, Hän on tunnustanut minun valtani… Hän on ensimäinen, joka on laskeutunut polvillensa minun eteeni ja rukoillut minua…"

Koko Turhamala repesi silloin riemusta. Tuliset lähteet hohtivat veripunaisina. Purot kiemurtelivat tulisina käärmeinä. Auringonkuvat päilyivät tulivirran kalvolla kirkkaana hopeana. Kuun kirkkaat kuvat läikähtelivät lammikoissa lumpeina… Hopeavuoret hohtivat, valkea ilma välkkyi ja enkelit veisasivat riemastuneina:

"Kaikki polvet taipuvat, kaikki maahan vaipuvat. Edessäs ei seiso kukaan. Kaikki käy sun käskys mukaan… Olet jumala ja luoja, kaiken herra, kaiken suoja."

Tulivirran kalvo sävähti tummemmaksi ja kirkastui uudestaan. Hohde välkytteli hehkua. Kaiku kiemaili laululle. Sulous suuteli kauneutta. Perkele jatkoi järjestelyänsä. Enkeliensä puoleen kääntyen, käski hän:

— "Iiranto luokseni!"

Ihmeen kaunis enkeli Iiranto polvistui Perkeleen eteen ja odotti käskyä. Perkele puhui hänelle, hiljaisen soiton hänen puhettansa säestäessä:

— "Sinä, Iiranto, saat huolenpidon Harhamasta. Sinä saat sitä varten kaiken voiman ja vallan ja viisauden avaimet. Että voit aina olla Harhaman vierellä, saat sinä voiman muuttaa muotoasi miksi tahdot. Nouse ylös ja käytä taitoasi!…"

Iiranto nousi ylös ja alkoi muutella muotoansa. Hän seisoi joskus enkelimuotoisena sumuna… joskus unena… unelmana… kuutamona… auringon kirkkautena… taruna… valheena… runona… sävelenä ja minä näkymättömänä varjona hyvänsä, aina säilyttäen enkelimuotonsa ihanat piirteet…

Silloin ratkesi enkelijoukosta rajaton riemastus. He ylistelivät herransa voimaa laululla, kai'un soittaessa suurta kantelettansa. He veisasivat:

"Sinulla on kaikki valta, viisaus ja voima suuri. Sulle huokuu kaikkialta soiton, kiittelyjen tuuli.

Vaikka loppuis olematon, niin ei sinun voimas lopu, Sinussa, sä tutkimaton, kaiken ydin on ja sopu."

Perkeleen hartioilla häilähtelivät voiman ja viisauden varjot. Hän puhui enkeli Iirannolle:

— "Sinun tehtävänäsi on ennen kaikkea kiinnittää Harhaman jokaikinen ajatus teokseensa…"

— "Sinun käskysi täyttäminen on minun iloni", — vannoi Iiranto.

Perkele jatkoi:

— "Mitä hän ajatteleekin, sinun täytyy ne ajatukset aina johtaa teokseen. Hän hapuilee ihmis-onnea toisista maailmoista. Sinun täytyy värjätä ne maailmat hänen mielikuvissansa niin ihaniksi, että hän itsekin lumoutuu ja lumoaa sillä muut pois Jehovasta… Kunniankuplia ja seppeleitä ja kullan välkettä on sinun aina heiluteltava hänen edessänsä. Vihaa, kostoa, aistillisuutta ja turhamielisyyttä on sinun puhallettava häneen aina oikealla hetkellä…"

— "Hän on näkevä näkyjä ja ihanuuksia, jotka sokaisevat hänen silmänsä", — vannoi Iiranto.

Perkele jatkoi:

— "Sitä varten saat sinä viisauden ja voiman avaimet. Noin!"

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Iirannon käteen kaunis joutsi ja vyölle vyö, jossa riippui elävä maara-niminen käärme. Käärme synnytti suustansa elävän nuolen, milloin Iiranto tarvitsi nuolta. Perkele antoi hänelle ohjeita:

— "Kun tarvitset viisautta, vetäise maara-käärmeen suusta sen sikiö nuoleksesi ja ammu se itää kohti, niin kaikki taito ja voima putoaa sinuun…"

Enkeli Iiranto polvistui herransa eteen, kiittämään häntä ja koko loistava enkelijoukko veisasi Perkeleen ylistystä:

"Laulu, soitto sekä kaiku kunniaasi kerratkoot! Maailmoiden pauhu, raiku julistakoon, että oot olevista ainut, suuri, kaiken runko, huippu, juuri. Missä varjosikaan häilyy siellä vuoretkin jo järkkyy. Valtasi se pysyy, säilyy. Suotta vihollises kärkkyy murskatakseen sinun pääsi, joka itse loi ja sääsi kaikkivallan itselleen, turman vastustajalleen."

Kaikki kaiun kanteleet tunnustivat Perkeleen valtaa, säestäen ylistyslaulua. Voiman ja viisauden verivaippa levittäytyi Perkeleen hartioille ja hän hävisi sen ylpeänä hulmahduksena.

Historian lankoja ja nykyisyyttä.

Elämä on tuskaa ja vaivaa…

Vapaina vyöryivät Aasian virtojen mustat aallot Jäämeren kylmiin kuohuihin. Vapaana riehui myrsky aavikolla. Ylpeänä viskoi Altaivuoristo huippujansa korkeuteen ja vapaana ajeli ukkonen tietänsä sen kalliokärkiä myöten. Sen pyörät rätisivät, kun sattuivat kalliohuippuihin ja salamat sinkoilivat niiden jälissä. Punakirjavana vilisi salamoiden pieksämä synkkä vuoristo…

— "Jyyrrr!" — kaikui pauhu vuoristossa.

— "Jyy-yrrr", — kertaili kaiku aavikolla ja vuorien onkaloissa ja pimeissä rotkoissa.

Vapaana kalasteli suomensuku Aasian suurten jokien latvoilla. Se tappoi kangilla karhuja ylpeän vuoriston onkaloissa, pyydysti ansoilla korven riistaa ja teki taikoja vuorien pimeissä koloissa. Vapaata oli kansa, kuin virtojen vedet ja myrsky ja rätisevä ukkonen. Tasa-arvoista ja ylpeää oli se, kuin vuorien huiput. Ei ollut orjaa, ei isäntää, ei rikasta köyhän taakkana…

— "Rrrräy-yy!" — rätisi ja riehui siellä vallaton ukkonen ylpeänä ja vapaana, kiusotellen ikimetsää… "Tu-huu!" — tohahteli vapaa, korskea korpi ja huitasi kiusottelevaa ukkosta jättiläispuittensa latvoilla. Ukkonen pakeni salamoiden sinkoillessa sen pyöristä. Ja suomensuvun vapaa väki katseli suurta leikkiä yhtä vapaana, kuin luonnon voimat. Se eli luonnon suuren näennäisen vapauden keskellä.

Vaan jo kulkivat riimusauvat miehestä mieheen ja merkkivalkeat vilkkuivat vuorilla… Kohta törisivät tuohitorvet ja kutsuivat väkeä heimojohtajien ympärille… Suomensuku valmistelihe majanmuuttoon. Se lähti etsimään oikeaa isänmaatansa, luomaan uutta historiaansa, joka nyt alkoi keriytyä kerälle.

Torvet törisivät jo lähtökäskyn… Suomensuku otti historiansa langanpään kiini ja lähti kerimään sitä keräksi… Se jätti muinaisuutensa noeksi Aasian vuorien koloihin, karstaksi sen hautakiviin… Kauvan kieritteli se uuden historiansa rihmaa, ennen kun alkoi kerä näkyä… Se kulki yli vuolaiden virtojen… korkeiden vuorien… halki Euroopan laajan Sinain korven, Venäjän. Kolkko oli korpi, tietön ja vaivaloinen… Monet väsyivät välille ja jäivät itkemään ja sortumaan vieraiden virtojen rannoille… Sinne jäivät ostjakit, vogulit, syrjäänit ja Mordva ja muut. Suomensuvun sitkeimmät kulkivat edelleen luvattua maata kohti. Muuta evästä ei ollut mukana, kuin Jumalan johto, aurinko päivän, kuu yön valona, lämpönä Pohjolan lumiraja ja kärsimyksistä tehty kannel ainoana ilona… Ei ollut muuta omaisuutta, kuin vapaus ja tasa-arvo ja kantamus elämän suruja…

Mutta uupumatta kulki kansa tuntematonta maataan kohti… Se kärsi kipunsa, kantoi kohtalonsa jäätaakan ja raivasi leveän ihmis-asutuksen tien kylmään korpeen.

Se oli suomensuvun historian langanpää, sen korpikulkue… Vuosisadat oli kansa sitä korvessa jo keräksi kierittänyt, eikä peittynyt vielä pohjallinen langoilla keräksi.

Pitkät ovat historian langat ja vaivaloinen niistä kerän kerintä…

* * * * *

Pohjanmaan rämeet itkivät vettä. Sen korvet puhaltelivat sisuksistansa erämaan suurta hiljaisuutta. Sen joet matelivat mustina vesimatoina maksamaan merelle vesivelkaansa.

Harhama kulki jalkaisin vaalimatkoillansa erämaan polkuja pitkin teoksen käsikirjoitus kainalossa. Yöt hän näki siitä taas unia, jalkamatkoilla kutoi unista mielikuvia ja kirjoitteli taloissa niitä paperille.

Mutta niillä matkoilla kohtasi hän jo joka askeleella sosialismin punaisen haamun, joka heilautteli hänelle tutun hameen helmoja. Yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset aukenivat ja hän alkoi jo joskus miettiä oliko hän noussut oikealle alttarille uhraamaan maailmankurjuudelle. Hän alkoi taas miettiä omaisuuden syntyä. Hän turvautui taas nuoruutensa mieliaineeseen, historiaan, kutsui sen muovailemaan hänelle mielikuvia omaisuuden synnystä Suomessa.

Kun Pohjanmaan tiet pujottelivat äänettöminä hänen edellänsä erämaiden halki ja aavat, kylmät suot itkivät vettä tienvierillä ja korvensilmä tuijotti häneen elottomana, kylmänä, mietti hän itse jalkaisin kulkiessansa omaisuuden syntyä, tutki historian lankoja niiden alkupäätä myöten, tutki niitä väririkkaan mielikuvituksensa valossa ja värjäili ne rihmat omilla väreillänsä, sosialismin punaisen haamun alati hänen edessänsä tanssiessa. Hän kuuli sen haamun mairittelevan kuiskutuksen, näki sen värivaipan viekottelevat häilähdykset ja mietti ja epäili ja tutki ja kysyi ja taas epäili oliko hän oikealla pohjalla, eikä koskaan saanut muuta vastausta, kuin kysymyksensä kaiun.

Hänen ainaisena sairautenansa oli rehellinen totuuden etsintä. Mutta hän etsi sitä kuin huviksensa, nähdäksensä sen eikä seurataksensa sitä. Kun hän jossain pienessä asiassa oli äärettömällä työllä totuuden löytänyt, ihaili hän sitä hetken, kuin lapsi koruansa, hylkäsi sitten ja voi aivan viattomasti tehdä rikoksen etsien rikosta tehdessään Jumalaa ja elämän ja kuoleman suuren kysymyksen selitystä.

Niissä kysymyksissä eli hän suomensuvun kanssa Aasian erämaissa aikana, jolloin kansa siellä eli tasa-arvoisena. Hän kulki sen mukana halki Europan korpimaan, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseen, olivatko nykyisten rikkaiden esi-isät kantaneet suuremman elämän taakan, ansainneet sillä maan haltuunsa ja rikkaudet ja kalavedet. Ei löytänyt hän sieltä selvää oikeaa perustusta rikkauden ja köyhyyden välisen kuilun synnynnälle.

Silloin seurasi hän historian lankaa kauvemmaksi. "Ehkä on siellä selvä vastaus", — mietti hän.

Ja sosialismin haamu hymyili hänelle ja kuiskasi: "Ehkä!…"

Jo saapui kansa matkansa perille, etsittyyn maahan. Aution korven kosket kohisivat… korpi humisi… kurimukset tohisivat pitkämatkaiselle väelle: tervetuloa! Vuolaat virrat kirmasivat uomiansa pitkin… purot tanssivat alas mäkirinteitä myöten… järvet leikkivät taivaan sinen kanssa… jääkylmä huokui soiden mudasta… Korpi oli synkkä ja koskematon… Kuusen oksat nuokkuivat käpypainon alla… Orava heilui joka oksalla… Metso- ja teeriparvet herkuttelivat urpurikkaissa koivikoissa… Kalaisten järvien ruohokkorannat vilisivät vesilintuja täynnä ja korven synkeässä pimeydessä mörisivät karhut ylistystä Pohjolan ikuiselle rauhalle.

Vaan jo loppui karhukarjojen rauha. Suomensuku saapui maatansa asumaan, kattona taivaan kupera, aseena käsivarsi… Karhut kavahtivat pesistään ja ottivat vihaisella mörinällä oudot tulijat vastaan… Miehet karkasivat silloin karhujen kimppuun ja alkoi mahtava karhunpaini. Se oli ensimäinen ottelu Suomen isännyydestä… Miehet ottelivat karhujen kanssa synkimmässä korvessa, väänsivät käsirysyssä puiden juurella. Uskolliset vaimot rientävät kanki kädessä miehiensä avuksi… Metsä ryskää… Sen jumalat katselevat ihmeissään tätä valtavata ottelua… Oravat istuivat oksilla hämmästyneinä, eikä kettu uskonut silmiänsä nähdessänsä metsänkuninkaiden painivan outojen olentojen kanssa.

Kun miehet painivat, manasivat noidat metsän haltioita kahleisiin… etsivät korven avaimia lovista. Neidot valmistivat uhria uhrilehdossa ja lapset laskivat koivusta mahlaa tuohkosiin.

Jo olivat karhut voitetut. Kansa kulki karhuntaljoinensa uhraamaan uudessa maassansa jumalillensa. Uskollinen nainen kulki miehensä rinnalla. Se oli suomensuvun uhrikulkue.

Sitten alkoivat karhunpeijaiset… Kömpelöt miehet, jotka äsken painivat karhujen kanssa, tanssittivat naisiaan. Äsken olivat he toistensa apuna, nyt toistensa ilona… Vanhimmat lauloivat runoja, tai soittivat kanteletta. Nuoret pojat heittivät hyrrää, voimakkaina, kuin karhunpenikat… Ilta joutui, päre paloi jo pihdissä… Nuoret tytöt toivat täysinäiset mahlaropeensa. Karhunpenikat palasivat väsyneinä hyrynlyönnistä ja miehet istuttivat naisensa karhuntaljoille. Nainen maksoi miehen huolet sylinsä lämmöllä. Ei ollut vielä herraa, eikä orjaa. Kaikki olivat vertaisia, kuin hongat hongikossa.

Ja jokaisen nykyään elävän isä oli kantanut taistelussa yhtäläisen osan, torpparin esi-isä saman, kuin talollisen… Jokaiselle oli siis tuleva sama palkka. Ei ollut vielä perustusta jaolle… Se oli tulos Harhaman tutkimisista. Se oli historian vastaus siihen asti…

Mutta kansa oli tuonut tullessansa suuren elämänkäärmeen… Se oli madellut kansan mukana. Se alkoi nyt hävitystyönsä, syntyen siitä uutena elämänä; Ikikorven rauha oli suistunut sen suuhun. Suonien erämaiden ikivanha muinaisuus oli joutunut uuden elämän hampaisiin. Sen huomasi Harhama historian langasta. Ja sen langan hienoista säikeistä näki hän, kuinka ihminen kulki jumaluuttansa kohti: se tarttui kourin ikikorpeen, nousi maansa herraksi, hävitti sen muinaisuuden ja ryhtyi luomaan uutta elämää. Harhama näki siinä jumaluuden, joka ilmeni ihmisessä. Yhteiskunnallinen tutkimus sekottui jo alussansa teoksen runorihmojen punonnaksi…

* * * * *

Aika kului. Maa kasvattaa kansaa… juurruttaa sitä kamaraansa… hymyilee sille järvillänsä… vuorillansa… metsillänsä. Se koristeleikse sille, kuin morsian… talvisin puhtaisin lumiin… kesäisin kukkiviin pihlajiinsa… kaislarantoihinsa… lumpeisiinsa… Se laulattaa sille lintujansa… kukuttaa käkiänsä… Kansassa herää isänmaanrakkaus… Morsian on voittanut. Kihlat on annettu ja otettu… Kansa jatkaa työtä tyttönsä hyväksi, jatkaa sitä valittunsa hyväksi.

Jo kuuluu tuohitorvien soitto. Harhaman silmien ohi kulkee metsästyskulkue, kulkien uhrilehdon läpi. Miehet kulkevat keihäs olalla. Naiset käyvät taas miestensä rinnalla, kantaen jousta ja nuolia… Noidat käyvät kulkueen edellä etsien tietoja lovista, manaten metsänhaltiat kivenkoloihin.

Väki hajaantuu metsään… Torvet alkavat törähdellä… Ketut ja ilvekset pakenevat luolistansa, mutta joka pensaasta lentävät heitä vastaan terävät nuolet.

Päivä kuluu. Ilta pukeutuu jo purppuroihinsa… Taas soivat tuohitorvet ja kulkue palaa kotia, kantaen metsän runsasta riistaa… Miehet kantavat saalista, vaimot heidän rinnallansa aseita ja pyydystimiä… Yö haukottelee jossain etäällä… Uhrilehdossa palaa pieni tuli ja jumalat odottavat siellä osaansa. Hartaana polvistuu kansa, uhraa uhrinsa, lukee lukunsa…

— "Kenen esi-isät ovat nyt enemmän tehneet, nykyisten köyhien vaiko rikkaiden?" — kyseli Harhama itseksensä.

Tienvieri oli vaiti ja metsä mykkänä. Sosialismin haamu nosti lippuansa. Hän ei löytänyt perustusta rikkaiden ja köyhien väliselle rajalle… Molempien esi-isät olivat yhdessä tapelleet karhujen kanssa, yhdessä ammuksineet ilveksiä, yhdessä valloittaneet niiltä asumamaatansa karjan laidunmaiksi ja itsensä asuttavaksi.

Mutta kaikessa hän näki ihmisen pyrkimisen maan herraksi: jumaluuteensa. Uhreissa hän näki ihmishengen heräämisen jumaluuden tuntemiseen, vaikka se sitä lapsena etsi vielä ulkopuolelta itseänsä. Oitis takertui hän taas siihen kultajyvään, kiihkeämmin, kuin siihen, jota hän etsi: omaisuuden syntyyn.

Aika vierii edelleen. Historian kerä kierii suuremmaksi, lanka käy kirjavammaksi. Harhaman ohi kulkee jo suomensuvun kalastuskulkue, mennen uhrilehdon ohi. Miehet kantavat kalanpyydyksiä, naiset airoja ja meloja… Kohta keinuvat veneet kalajärvien ruohokoissa… soutelevat selillä… Ne ovat suomensuvun kalavenheitä… Sen kalaväki nostaa siellä veden runsasta riistaa veneisiinsä. Se nostaa vedestä Suomen rikkautta… Maa hymyilee morsiamena, näytellen rikkauksiansa… myötäjäisiänsä: kalarantoja… kukkuloita… karpalosoita… lumpeisia lampiansa… Väki kuvittelee veden jumalat istumassa rantakivillä katselemassa kummissansa outoa kalaväkeä… Rantakalliolla loikova kettu piiloutuu puiden lomiin, katsellen outoa näkyä… Kulkue kulkee edelleen… Veneet laskevat takaisin rantaan… Väki kulkee uhrilehtoon, kantamukset täynnä kaloja… Se uhraa siellä jumalille tulevan osan. Kaikki ovat vielä tasaväkeä. Ainoastaan jumalat ovat ylemmät muita… Kaikki ovat yhtenä miehenä nostaneet Suomen rikkautta vedestä.

Mies-ijät vierivät… Maa hymyilee entistä armaammin… Se antaa kansalle suudelman suudelman perästä… Se nostaa niillä kansan lemmen korkealle… Kansa somistelee maata… pukee sitä kukkanurmiin… marjamäkiin… raivaa korpeen ruohoiset ahot… koristelee kalarannat ja sitä mukaa, kuin koristaa maata, mieltyy siihen itse enemmän…

Isänmaanrakkaus nousee…

Harhama ei ollut saanut rikkauden ja köyhyyden välisen juovan synnylle tukea siitä historian-ajasta, jolloin kalastus oli elinkeinona. Koko kansa nosti silloin yhtenä miehenä Suomen tulevaa rikkautta vedestä. Mutta hän löysi taas kultajyvän joka sopi teokseen: Kansa itse koristi maatansa, puki sitä morsiameksi ja siten herätti itsessänsä isänmaanrakkauden. Se kehitti siten jumaluutena jumaluuden korkeinta avua: hyvettä … Se oli hänelle jalokivi, jonka hän löysi vähemmänarvoista etsiessänsä.

* * * * *

Harhama istui erämaan kivellä ja ihaili historian langoista löytämäänsä helmeä: ihmisen itsensä luomaa hyvettä. Silloin ilmestyi enkeli Iiranto hänen vierellensä sumuruumiissa, jonka piirteet häipyivät kesäpäivän kirkkauteen. Sen kädessä oli auringon sädesoihtu. Se heilautti sitä ja kuiskasi sen kirkkauden välähdyksellä Harhamalle:

— "Näet nyt: Ihmiset ripustavat omat helmensä, itsensä luoman hyveen, helmiksi Jehova-hullutuksen kaulaan!… Eikö se ole pakanuutta?… Eivätkö he koristele mielikuvaa koruilla, kuin pakana puujumalaansa?…"

Hän lausui juuri ne ajatukset, jotka sillä hetkellä valuivat Harhaman olemuksen läpi, suloisina, kuin suudelmasta syntynyt aistillisuudentunne…

* * * * *

Harhama kulki edemmä historian lankaa myöten, värjäili historiaa vallattomana tyttönä tanssivan, hillittömän mielikuvituksensa kädellä:

On kesä. Mahla vuotaa koivuista, maa on viheriänä. Alkaa solua uusi kulkue: Miehet kulkevat kirves olalla. Uskollinen nainen kulkee miehensä rinnalla kassara kädessä… Sudet katselevat kummissaan kulkuetta… Äidit taluttavat lapsiansa kädestä, neidot puhelevat poikien keralla. Se on suomensuvun kaskikulkue… Maa hymyilee. Kansa laulaa sille laulujansa… Kohta välkkyvät kirveet ja kassarat korvessa. Naiset kassaroivat oksia ja vesoja miestensä edellä… Miehet seuraavat perässä helskytellen kirveellä valkoisen koivun kylkeä… Lastut lentelevät… korpi kaatuu rytinällä. Suomensuku kaataa kaskea… raivaa maata viljelykselle… somistaa armastansa. Metsän-elävät havahtuvat, säikähtävät… Oravat heilahtavat ikivanhoista pesistänsä ja pakenevat vikkelinä… Ilves ryömii luolastansa ja samoaa syvemmälle korpeen. Pelästyneet metsot hylkäävät pesänsä ja seuraavat pakenevaa ilvestä… Kasket suurenevat. Niiden reunoissa palavat suomensuvun ruokatulet. Siellä heiluu nuorakätkyt koivujen välissä ja koirat vartioivat eväitä. Maa kukuttaa käkiänsä… Se panee lahorastaansa laulamaan… puronsa lorisemaan… ahonsa viheriöimään… lehtonsa hymyilemään kaskiväen iloksi… Se nostaa kansan lempeä.

Ilta joutuu. Maa hymyilee kevät-iltana. Se hymyilee lämpöä, se tuoksuu, kuin tyttö… Kaskiväki palaa kotia, naiset kantaen vastastaakkaa, miehet kaskikoivuista kiskottuja virsutuohia… re'enkaplaspuita… suksipuita… viikatteenvarsipuita… tuovat aittoihin korven varallisuutta. He palaavat, kuin kirkkoväki, hartaina, vakavina, kauniin maan suudelma mielessä makuna, sen kauneus silmien edessä. Puiden lomissa näkyy siellä täällä noita. Se etsii viisautta luonnonlovista, se kokoaa kansan tietoa… valistusta… Puiden lehtevien oksien välistä katselevat metsän elävät ihmeissään rauhallisen kulkueen ohimenoa… Käet kukkuvat sen iloksi… tuhannet linnut laulavat kukkivissa pihlajissa ja viheriät koivikot kuhisevat linnuista, soiden yhtenä sävelmerenä. Maa on iltapuvussansa, kevään lempeissä liinoissa… Mielet värähtävät… Kulkueen jälkipäässä laulelee yksin kulkeva neitonen oman mielensä ratoksi… Kaikki ovat tehneet samaa työtä, samaa korpea kaataessa. Kaikki odottavat samaa yön lepoa, samaa saunan lämpöä…

— "Mistä on syntynyt nykyinen ero?" — kyseli Harhama.

Oli iltapäivä, kun hän sitä kysyi. Enkeli Iiranto seisoi hänen vierellänsä iltahohteisessa uturuumiissa. Hieno, autereinen varjo häilähti kauniina kiehteenä ja Iiranto kuiskasi sillä:

— "Elämän tarkotus ei olekaan sen kysymyksen selvittäminen… Elämän tarkotuksena on kasvattaa ihmisestä Jumalaa… Etsi siis historian vyyhdestä sitä lankaa, joka kehittää ihmisen jumaluuden avua: hyvettä!…"

Ja yhä tois-arvoisemmaksi tuli Harhamalle sen vastauksen etsiminen, oliko nykyinen omistusoikeus oikeuteen perustuva. Hän etsi sitä vastausta nyt jo puolihuviksensa, samalla kun hapuili ihmishengen jumaluuteensa kirkastumisen näkymättömiä johtolankoja.

* * * * *

Erämaan rauha levitteli siipiänsä. Harhaman mielikuvitus seurasi Suomen sivistystyön kulkua. Aika vierähtää. Maa koreilee kaskitulissa… Historian langat jatkuvat. Seuraa uusi kuva, aukeaa uusi, suuri näky. Ympäri maata nousevat mustat kaskisavut. Savujen seasta leimahtelevat mäkien rinteillä punaiset kaskitulet. Ne ovat suomensuvun kaskisavuja, sen kaskitulia. Koko maa on niiden peitossa. Joka kukkulalla helottaa punaisena kukkana palava kaski… Tulen ja savun seassa viertää siellä rohkea, virsujalka Suomen mies. Hän lykkää palavaa roviotansa paloa pitkin… Uskollinen nainen seisoo taas hänen vierellänsä työssä… sytyttää roviota… puhdistaa nokista paloa… kantaa raskaita nokisia puita aitapuiksi. Se on suomensuvun kaskenpolttoväkeä. Ne raatavat, kuin peikot tulen ja savun seassa…

Jo on kaski poltettu. Maa pukeutuu iltahämyihinsä. Sillä on rauha liinana, käenkukunnat hopeahelyinä… Nokinen kaskenpolttokulkue palaa kotia, missä sauna lämpiää, lattialla tuoksuu lehtivuode… Kaikki ovat puetut nokisiin viertovaatteisiin… Miehet kantavat kaskea kaataessa kolotuita re'en-aisapuita ja haravanvarsia. He kokoavat kansan varallisuutta… kantavat yhteiskunnan rikkautta. Uskolliset naiset eivät tahdo taakatta kulkea miestensä rinnalla. He kantavat lehdestaakkoja, omaa osaansa elämäntaakasta… Ilmassa tuoksuu puhdas palonhaju, sekottuneena vihreiden lehtien tuoksuun… Koivut katselevat kulkuetta hartaina… Vanhat kuuset hymyilevät nähdessään nokisen väen ja kesä-ilta käy herttaiseksi, kuin saunan lempeä lämmin… Siteet lujittuvat kansan ja maan välillä… Isänmaanrakkaus on jo kukkanupulla… Kansa koristaa maatansa… pukee sen halmemailla… vyöttää pellonpientarilla… koristaa kotipoluilla, nauhoittaa tutuilla teillä… kukittaa mielitietyn mökillä… laulaa sille lemmestänsä… Maa kukoistaa kansan ilona… Se kaunistuu kansan koristamana ja nostaa sen isänmaanrakkautta. Niin luo kansa itse hyvettä itsessänsä…

— "Minkä luokan esi-isät ovat suuremman työn tehneet kaskea polttaessa, tarvepuita kootessa?" — kyseli Harhama.

— "Kaikki saman", — sai hän vastaukseksi. Hän värjäili historianlangat mielikuviensa väreillä ja vastasi aina niin, että vastaus sointui kysymyksen väreihin. Kaikki todellinen tutkiminen oli hänelle mahdotonta. Mietintö ja mielikuvat olivat hänessä kaikkivaltiaita.

Työnjuhla jatkuu: Miehet kantavat siementä palolle, vaimot kulkevat vakka kädessä miestensä rinnalla… Kun miehet sitten sirottavat siementä kannokkoisen, mäkisen palon mehevään multaan, kulkee Suomen nainen siemenellä, osottamassa siemennetyn maan rajaa. Se on suomensuvun kylvöväkeä. Noidat kulkevat nytkin metsässä lukemassa loitsuja kasvun suojaksi.

Kylvö on jo tehty, vakat ovat asetetut kantojen päihin. Kylvöväki lepää palolla. Mies istuu kannonpäässä, vaimo hänen vierellänsä… Sitten seuraa uusi kulkue: Suomensuku kulkee sirpit kädessä leikkaamaan valmistunutta viljaa… Nainen kulkee taas uskollisena miehensä rinnalla. Mies leikkaa kilpaa vaimon kanssa. Halmeen vieressä, metsän reunassa tuudittelevat pikkutytöt koivun oksissa riippuvissa keinuissa nukkuvia lapsia… Metsässä laulavat linnut… oravat nakertelevat käpyjä… vedet välkkyvät… purot karkeloivat… Etäämpää metsästä kuuluu paimentorvien ja karjankellojen soitto. Siellä käy suomensuvun karja laitumella. Sen pojat ja tyttöset käyvät karjaa paimenessa.

Jo on halme kuhilaalla ja suomensuvun elokulkue kulkee kotiin sirpit käsissä ja uhrilyhteet olalla. Lapset seuraavat mukana tuohitorvinensa ja täysine marjatuohkosinensa. Jälestä seuraa karja, jota pojat ajavat laitumelta kotia, soitellen pajupilliä.

Ja isänmaa koreilee entistä koreampana… Se hymyilee kirjavissa pukimissansa: metsän viheriässä… kukkanurmissa, nauhoina kapeat purot, vöinä siniset joet… Se sirottelee järvenrantansa veden kukilla, järvet lumpeilla, sorsaparvilla ja sotkilla… Se punaa suonsa karpaloilla… Se soittaa koskiansa kanteleina… puroillansa se leikittelee, kuin tyttö leluilla ja soudattelee päivän kuvaa joka lamminsilmäkkeessä, kuin hohtavaa helmeä…

Ja enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä satuna. Se puhalsi suustansa kutittelevinta epäilyä, joka hiveli Harhaman sielua, kuin arkailevan tytön silkkihieno tukka himoihinsa riutuneen hipiää. Se kuiskaili ja selitteli:

— "Se kauneus on suurimmaksi osaksi kansan luoma: Kansa on herättänyt isänmaanrakkauden itse itsessänsä, maatansa koristamalla. Ihminen jatkaa siten itsetiedottomana jumalana jumaluutensa täys-ikään kehkeyttämistä…"

Harhamalle se kuiskaus oli hohde siihen helmeen, jonka hän tarvitsi teoksensa kaunistukseksi, ja hän ihaili taas löytöänsä. Hän kieppui teoksessansa, kuin kuume uhrissansa, ja seurasi historian lankoja, koska niistä voi löytää vähän arvoista etsiessä ihmishengen kalleimpia jalokiviä.

Jo alkaa suomensuvun elojuhla. Riihi on puitu, naurishaudat pannut, harjatut pellavapivot odottavat kehrääjää ja kylläinen karja ammuu navetassa. Jo soivat vanhat kanteleet ja laulajat kertovat sukunsa iloja ja suruja, ylistävät naistensa uskollisuutta ja puhtautta. Tyttäret tanssivat jo hopeasoljissa ja koreissa hameissa. Heitä tanssittavat miehekkäät pojat, jotka laulavat rohkeita lauluja valituillensa. "Tyttöni", — laulavat he — "me tulemme toimeen kuivalla kalliollakin. Minä kaadan karhuja ja kaskea, sinä kehräät pellavia. Minä rakastan sinua ja sinä olet minulle uskollinen." Nuoremmat pojat lyövät kiekkoa kujalla, tai painivat kartanolla karhunpenikoiden kanssa ja pikkutytöt juoksevat leskeä, tai ovat hippasilla. On alkanut uusi elämä. Se on puhennut, kuin kukka, työstä.

Mutta vaimo seisoo miehensä rinnalla ja katselee suomensuvun tulevaa polvea, jolle hän on kohdussansa antanut sielunsa puhtauden, uskollisuuden ja jalouden. Hän katsahtaa kömpelön miehensä silmiin, joka on antanut hänen lapsillensa miehen mielen ja miehen käsivarren. Sinä silmänräpäyksenä he molemmat ymmärtävät toistensa ajatukset ja ääretön kiitollisuuden tunne täyttää heidän sielunsa. He puristavat toistensa käsiä sanattomina ja heidän sydämensä ymmärtävät toisensa ajatukset:

— "Kiitos sinulle, puolisoni, avustasi, rakkaudestasi, uskollisuudestasi, lapsista ja kärsimyksistäsi!"

Niin monesti olivat he voittaneet oman itsensäkin, puhdistaneet siinä taistelussa hedelmänsä, ja nyt oli elonjuhla. Kaikki ovat vielä vertaisia. Kaikki ovat kantaneet saman taakan samaa maata raivatessa. Jokaisen on saatava sadosta yhtäläinen osa, oma palansa joka ahosta…

Ja yhä armaampana hymyilee isänmaa. Se hohtaa jo pukuina punaiset marja-ahot… vöinä kukkivat pellonpientaret… Se sirottelee ruispellot ruiskukilla, levittelee kukkivia nurmitilkkuja liinoina metsiin. Se hymyilee rikkauksiansa näytellen ja kuiskaa: "Näin rikas minä olen ja näin kaunis. Rakasta minua!…"

Ja kansa heltyy ja mieltyy maahansa ja koristelee sitä kylillä ja ruispelloilla ja kukkivilla perunamailla. Se raivailee sen purojen ja järvien rantoja, kuivailee sen kylmiä, vettä itkeviä soita ja somistelee järvenrannat venevalkamilla. Isänmaan rakkaus lujittuu, maa rikastuu, kaunistuu, lämpenee. Kansa luo jumalana uutta elämää, uutta aikaa ja kehittää samalla jumaluuttansa.

Eikä Harhama vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, minkä joukon esi-isät ovat siinä työssä enemmän tehneet. Hän takertui ihailemaan kansan kehkeytymistä yhä vaan aina korkeammaksi, oman itsensä varassa.

Ja Iiranto seisoi hänen vierellänsä unelmana ja varjona. Sen hiuksina häilähtelivät runouden hienoimmat ajatukset. Ne hulmahtivat, hipaisivat Harhaman sielun arimpia ja kuiskasivat, isänmaanrakkautta osottaen:

— "Niin korkean jumalallisen hyveen luo ihminen itse… Sillä onko Jehovan kymmenessä käskyssä edes käskettykään rakastamaan isänmaata?…" Kun se kysymys häilähti Harhaman sielussa, tuntui hänestä, kuin olisi hän saanut Jumalan viimeinkin taas hiuksista kiini, voidakseen osottaa sen viheliäisyyden: olemattomuuden, Iiranto jatkoi silloin:

— "Eihän olematon ole voinutkaan käskeä rakastamaan isänmaata… Ihminen on sen hyveen itse luonut… Tahdotko senkin ripustaa olemattoman Jehovan helyiksi?…"

Harhamasta tuntui, kuin ilmestyisivät hänen käsiinsä kaikkein terävimmät aseet aivan kuin itsestään. Persoonallisen Jumalan olemattomuus valkeni hänelle historiankin lehdiltä, kuin taivaanrannalta valokylpyynsä kierivä aurinko. Hänen ilonsa oli rajaton.

Ja samalla avautui hänen eteensä kaikki nielevä ja kaikki itsestänsä pursuva elämän kita. Se nieli Suomen ikivanhan muinaisuuden: ahmi sen ikimetsät, sen erämaiden rauhan, nieli sen korvet ja petokarjat ja pursusi niiden sijalle uutta: nurmia, viljavainioita, marja-ahoja, teitä, polkuja, laidunmaita, karhukarjojen sijalle lehmäkarjoja, erämaan rauhan sijalle ihmis-asunnoita ja ihmis-elämää. Elämän kita avautui Harhamalle jumaluuden suurena emättimenä…

* * * * *

Mutta ei vielä lopu historian kertoma tarina. Sotatorvi törähtää ja ohi kulkee suomensuvun sotakulkue. Toiset kulkevat tappara, toiset keihäs olalla. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla sen jousta kantaen. Taas soi sotatorvi ja ympäri maata leimuavat tulipalot. Siellä palavat suomensuvun kylät. Silloin kuuluu voimakas sotahuuto. Se on suomensuvun sotahuuto. Miehet karkaavat kuin karhut vihollisiensa kimppuun ja naiset seuraavat heitä kehotuksillaan tappelun tuoksinaan. Silloin alkaa suuri verijuhla, jossa Suomen mies ostaa maatansa verellänsä. Suomen uskollinen nainen seisoo taas hänen rinnallansa verijuhlan emäntänä, miehensä rohkaisijana ja lapsillensa uskollisuuden esikuvana. Ja kun suomensuvun sotakulkue palaa takaisin, kulkee taas uskollinen nainen verisen, haavotetun miehensä rinnalla häntä tukemassa, hänen sota-aseitansa kantamassa. Horjuva mies puhuu väsyneenä vaimollensa:

— "Vaimo! Nyt on koti poltettu, karja kaadettu ja miehesi rinnassa on haava. Jätä minut ja hoida itseäsi!"

Mutta vaimo vastaa:

— "Minäkö jättäisin sinut ja niin palkitseisin sinun rakkautesi, kärsimyksesi ja lapsesi! Ei! Minä olen sinun sukusi tytär ja sinun uskollinen vaimosi. Ole rohkea! Minä seison rinnallasi. Rakkauden voimalla säremme me vuoret kiviksi. Mitä siitä jos talo on poltettu! Me teemme majan kuusen juurelle. Jos karja on kaadettu, ravitsee vaimosi perheesi rintansa maidolla. Yhdessä kaadamme me taas uuden kasken ja ennen syksyä nousee uusi tuvansalvos entisen raunioille. Kule siis rohkeasti rinnallani kotiisi. Muista: Sukusi tytär ei jätä miestänsä maantielle, eikä sen vaimo mene toiselle…"

Mies rohkaistuu. Hän puristaa vaimonsa kättä kiitollisena ja kulkue jatkaa matkaansa. Kohta kuuluukin taas hakkuu tuvansalvokselta ja suomensuvun kylät nousevat entistä uljaampina poltettujen kylien raunioille, kertoen suomensuvun rohkeutta ja elinvoimaa. Kansa viettää taas voiton juhlaa. Se on ostanut maansa verellänsä. Jokainen on siitä maksanut saman hinnan. Siksi ovat kaikki sen yhdenvertaisia isäntiä…

Sodan tuliroihut punasivat vielä Harhaman mielikuvituksen merenselkiä. Verilätäköistä nousi punainen, höyryävä huude. Sotahuudot ja valitukset kiertelivät kaikuina menneisyyden pimeissä vuoren-onkaloissa, korkeuden laella leijaili palaneista kylistä noussut savu, ja kuolleiden henkäykset ja korahdukset hiiviskelivät rotkojen pohjia pitkin. Sen näkemyksen keskellä katseli Harhama mielikuvaansa, etsien siitä helmeä.

Ja silloin asettui Iiranto hänen vierellensä katkerana hymynä, kädessä roihuava vihantuli, osotti näkyä, joka oli kärsimyksillä solminut vaimon mieheensä lujemmin ja kuiskasi:

— "Näetkö?… Omilla yhteisillä kärsimyksillänsä luovat ihmiset rakkauden katkeamattomia siteitä… Yhteinen kärsimys sitoo vaimoa mieheensä, eivätkä kuvitellun Jehovan käskyt… Niin luo ihminen itse hyvettä…"

Iirannon katkera hymy ja sen vihansoihtu hivelivät Harhamaa. Iiranto jatkoi kuiskailuaan:

— "Katso!… Ne jotka polttivat maasi kylät ja tappoivat vapauttansa puolustavia ihmisiä, tulivat tänne Jehovan risti kädessä… Sen nimessä vyöryttivät ne Moorankiven vapaan kansan hartioille…"

Iirannon vihansoihdusta tarttui tuli Harhaman sielun tappuroihin. Hän oli taas löytänyt teokseensa helmen ja käteensä kirkkaan keihään Jumalaa vastaan. Niiden välkkeessä katseli hän sitä totuutta, jota hän oli ruvennut etsimään: vastausta, onko yksityisomaisuudella oikeuden perustus. Sitä perustusta ei hän löytänyt, ja se kysymys himmeni sen helmen välkkeessä ja hohteessa, jonka hän oli taaskin löytänyt teoksensa runoaarteiden lisäksi…

Vaan jo alkaa näkyä langassa uusi outo säije. Ne ovat suomensuvun heimoriitoja. Ne nousevat mielien raosta, kuin virvatuli maanraosta… Ei kukaan tiedä niiden syntyä, eikä syytä. Riita on maasta ja vedestä. Veli ei tunne enää veljeä, heimo heimoa. Mereltä kuuluu oudon väen laulu. Valkopurjeiset laivat laskevat Suomen rantaan. Sotatorvet soivat. Heimo taistelee jumaliensa ja vapautensa puolesta, mutta toiset heimot eivät ole apuna. Kansa sortuu heimottain jumalinensa, ja alkaa vieraan valta…

Suomensuvun vapaus on loppunut. Se elää enää muistona, nokena Aasian vuorien koloissa, kalmana sen hautakummuissa…

Sen tuloksen oli Harhama löytänyt, vaan ei vastausta kysymykseen, miksi juuri nämä ovat köyhiä, miksi eivät toiset…

Mutta isänmaa koristautui entistä enemmän… Se on ikuinen kukka, se on aina nuori… Talvisin se pukeutuu valkoisiin lumiin, kuutamoihin ja revontuliliinoihin. Sen helminä hohtavat pakkasensilmät. Se hymyilee ja kyselee: "Enkö minä ole kaunis?" Se näyttelee myötäjäisiänsä, rikkauksiansa: lumikinoksiansa, kukkuloitansa, metsiänsä ja kysyy: "Enkö minä ole rikaskin?" Se näyttelee myös kansalta saamiansa koruja: viljavainioita… somia kyliä… tuttuja teitä… kotipolkuja… lapsuuden leikkimaita ja kysyy: "Voitko olla minua rakastamatta?"

Ja kansa ihastuu. Isänmaanrakkaus laskee juurensa syvälle sen maaperään.

* * * * *

Mutta aivan odottamatta sukelsi Harhaman historian muistoista hänen sielunsa silmien eteen uusi kulkue. Se ilmaantui, kuin vanha, kauvan unohdettu, rakas lapsuuden muisto, jota on halveksinut lapsuutensa naurettavana leikkikaluna, mutta joka pitkän ajan päästä taas löydettynä loihtii esille lapsuuden päivänpaisteiset päivät marjamatkoinensa ja piilosilla oloinensa. Kirkonkellon kumahdus ilmottaa suomensuvun kirkkokulkuen tuloa. Järvenselältä kuuluukin jo kirkkoväen veisuu, suuret kirkkoveneet laskevat rantaan ja kansa järjestyy kulkueeseen. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla, virsikirja kädessä. Kaikki kulkevat hartaina lehdon läpi, kaartaen hautausmaata, jonka takaa välkkyy kirkonristi ja kellot kumahtelevat. Pappi kulkee kulkueen etupäässä. Kun kulkue kulkee kirkkolehdon läpi, katselevat suvun vanhat jumalat puiden lomista surumielin. He katselevat kansaansa, joka on hylännyt heidät ja kulkee uutta Jumalaa palvelemaan. He sanovat jäähyväiset kansallensa:

"Jää hyvästi suomensuku, kansa voimakas Kalevan! Kuu korea, päivyt kaunis jääkööt taivosi laelle ikuisesti paistamahan! Tähtöset yön tuliksi syttyköhöt joka ilta! Jääköön sulle elon-onni, metsä-onni, kala-onni, jääkööt luottehet lovien! Kala jääköön järvihisi, joka oksalle orava, lintu joka varvunpäähän!

Punottakoot puolukoista sinun armahat ahosi, mättähäsi mesikoista. Pirttihisi paistakohon aina armas iltarusko unehen sun uuvutellen! Havu tuore tuoksukohon lattialla lempeästi! Sävel soikohon sorea soitoissasi! Saloissasi laulu kaunis kaikukohon! Sukusi asumamailla sopu, rauha vallitkohot, sekä oikeus ylevä!

Hyvästi nyt kansa kallis!

Onni jääköön orrellesi, siunaus on siemeneesi, miehen mieli miehihisi, puhtaus naisen povehen! Kaikki meidän antimemme kasvakohot, karttukohot huomassa uuven Jumalan, uuven pilvien Pitäjän."

Sitten lähtevät jumalat pois. Ahti pulahtaa aaltoihinsa uskollisen emäntänsä keralla, Tapio siirtyy metsiinsä ja muut kukin asuntoihinsa maanrakoihin, metsiin, järviin, puroihin ja lähteisiin. He lähtevät jaloina, kansaansa siunaten. He lähtevät, kuten lempeä hääpäivä muuttuu illaksi ja hämärtyy, jättäen ikuisen kauniin kuvan morsiamen mieleen. Kirkkokulkue pysähtyy lausumaan jäähyväiset jumalillensa ja kiittämään heistä Jumalaa. Se lausuu:

— "Kiitos olkoon Sinulle, jumalien Jumala, niistä jumalista, jotka meille annoit ja joiden Sinä olet antanut meitä johdattaa tähän päivään asti!"

— "Aa-men!" — lausuu pappi ja kirkonkello kumahtaa. Hetkeksi poikkesivat Harhaman ajatukset munkki Pietariin, hänen kammioonsa ja järkkymättömään uskoonsa, ja hänen teoksensa sivut avautuivat taas hänelle järvenselkänä. Se leimahti hänelle kirkkaana, kuin päivä ja huumasi valollansa ne kysymykset, joihin hän oli turhaan etsinyt vastausta menneisyyden pimeiltä periltä. Kansan kääntymisessä yhden Jumalan palvelijoiksi näki hän itsetietoisen jumaluuden kehityksen suuren askeleen: ihminen oppi jo käsittämään että jumaluus on yksi. Se etsi sitä vielä taivaasta, mutta, — niin uskoi Harhama — nyt on tuleva se aika, jolloin ihminen huomaakin, että jumaluus on ihmisessä, asuu siinä ihmishenkenä.

Ja yhteiset taistelut olivat taas luoneet ihmisessä jumaluuden korkeita avuja, hyveitä: elämän ankarissa kourissa olivat he tulleet tuntemaan, kuinka suuriarvoinen on toisen antama apu ja tuki: Siitä kehittyi lähimäisen rakkaus, ollen alussa vastapalvelus saadusta avusta. Armoton luonto kehitti samalla jumaluuden suurta ominaisuutta: omaan itseensä luottamusta. Harhama iloitsi niistä kultajyvistä ja miltei jo unohti mitä etsiessään hän oli sen löytänyt.

Hän istui se helmi kädessä erämaan silmässä, sammaleen ja jäkälän mailla. Iiranto seisoi hänen vierellänsä, ruumiina kukan tuoksu, osotti hänelle tapausta, joka istutti ihmisiin tiedon, että Jumala on yksi ja siten edisti ja joudutti ihmishengen nousua yhdeksi ainoaksi jumaluudeksi. Iiranto osotti sitä ja kuiskasi:

— "Näet, että väärätkin tiet vievät ihmisen jumaluutensa tietoisuuteen… Jehova-kuvituskin on sen kehityksen edistäjä… Sillä oikeaa ihmisjumaluutta palvelee kaikki, yksinpä väärät jumalatkin…"

Ja Harhama ymmärsi Iirannon äänen, sillä se tuli hänen omasta povestansa, puhkesi hänen omista haluistansa.

Mutta maa ja kansa olivat ottaneet toistensa kihlat lopullisesti. Ne oli jo vihitty toisiinsa. Kansa oli koristanut maan ja koristettu maa oli koruillansa nostanut kansan lemmen. Se pukeutui kuin miehelään menevä morsian joka aamu entistä armaammaksi, joka yö ihanammaksi. Se pukeutui kuutamon hopeoihin… kesäyön valoisiin liinoihin… Sen kukkina helottivat kokkotulet… Se loisti runoissansa… lauluissansa… Se helskyi kirkkoveisuissansa, jotka kuuluivat järvenseliltä… Se heilautteli vanhoja satuja liinoinansa… muistoja nauhoinansa… yhteisiä kärsimyksiä näytteli se kauneina koruina, maan rikkauksia myötäjäisinänsä. Se nosti kaikella sillä isänmaanrakkauden kansassa, kuin tyttö lemmen armaassansa. Maa oli jo kansaan vihitty.

Mutta muitta tuloksitta oli Harhama niin kulkenut näkymätöntä lankaa myöten nykyisyyteen. Saloteitä jalkaisin kulkiessansa oli hän menneisyydeltä kysynyt ja taas kysynyt, onko yksityisomaisuus oikeutettu. Ja menneisyys oli hänelle hymyillyt vastaukseksi ja näytellyt hänelle liinojansa, vilauttaen niitä ja häilähtäen itse omille pimeille maillensa, ja hän itse oli takertunut toiseen asiaan: teokseensa ja jumaluuteen. Vastausta vailla oli hän joutunut nykyhetkeen, katseli nykyistä Suomea sen entisen, tasa-arvoisen vaivaloisen työn tulosta, historian monisatasäikeisen langan päätä. Hän katseli sitäkin mielikuvituksensa, sen ainoan voiman valossa, joka hänessä enää toimi:

Oli juuri Suomen suuri vapaudenjuhla, lempeä kevätjuhla. Aurinko on kallistunut levolle läntiselle taivaanrannalle, oravat nukkuvat oksillansa, linnut hautovat pesissänsä. Koivu on pukeutunut parhaaseensa, pihlaja hohtaa kukissaan, tuomi on valkeana ja kuusien latvoissa kukkuvat käet Suomen kauneuden ylistystä. Rannan ruohokossa loikovat hauet, ja karjat makaavat lehmisavujen ympärillä. On Pohjolan lyhin kesäyö, jolloin päivä valkeaa päivän sylistä.

Tulet leimahtavat lukemattomilla kukkuloilla ja roihuavat tuhansilla järvien rannoilla. Ne ovat suomensuvun kokkotulia. Ne kertovat Suomen kansan olemassa-oloa ja sen isäntäoikeutta tähän maahan. Ne kertovat, että suomensuku ei tyydy yksistään luonnon antamaan kesäyön valoon, vaan valaisee maansa valoisat kesäyötkin kokkovalkeilla ja siksi täytyy juuri sen kansan olla pimeän Pohjolan herrana. Sen täytyy sinä olla, sillä eivät muut voisi sitä riittävästi valaista.

Nyt ovat Suomen pojat ja tytöt kokoontuneet kokkotuliensa ympärille, iloitsemaan eletyn talven ja tuhatvuotisten ponnistusten jälkeen ja ottamaan heihin päin kallistuvaa pimeyttä ja talventuloa vastaan reippain mielin, viulujen soidessa ja laulujen helskyessä. Nyt on suomensuvun kevätjuhla. Tuhatvuotinen työnkylvö heilimöi ja väki on kokoutunut kokkotulille katsomaan tätä viljansa kukintaa, joka kulkee suurina kulkueina heidän ohitsensa: Etumaisena kulkee koulukulkue. Lapset menevät kouluun, tyttö pojan rinnalla, kirjat ja pienet eväsnyytit käsissä. Sitten seuraavat valkolakkiset, neito nuorukaisen rinnalla. Heidän jälessään tulevat oppineet pukimissansa, kirjat kainalossa, heidän jälestään taiteilijat, kantaen kuusen-oksia taiteensa vertauskuvina ja näyttelijät, pihlajan-oksat olalla, sekä soittajat sananjaloilla koristetut kanteleet käsissä.

Se on suomensuvun henkisen työn työjoukko.

Näiden jälestä astuvat kulkueessa käsityöläiset, kukin kantaen työnsä vertauskuvaa, ja sitten kulkevat ohi maanviljelijät. Etumaisina kantavat maanviljelijät kuokkia, sirppejä, viikatteita ja haravia. Niiden jälkeen näkyvät aurat, karhit, sitten uuden-aikaiset työkalut ja koneet.

Se oli suomensuvun ruumiillisen työväen kulkua.

Järven takaa näkyy kaupunkisarja ja tehtaita. Ne ovat suomensuvun kaupunkeja. Kohoavat savutorvet, ne ovat suomensuvun tehtaista. Toisaalta näkyy kyliä ja kirkkoja ja kouluja, peltoja ja niittyjä. Ne ovat suomensuvun kyliä, sen kirkkoja, sen kouluja, sen peltoja ja niittyjä. Kuuluu höyrypillin vihellys ja junat ja laivat kulkevat ohi. Laivat ovat suomensuvun laivoja, junat ovat sen junia, laitumella käyvät karjat sen karjoja.

Maa oli suomensuvun oma vuorenjuurista pilviin saakka…

Mutta jo nousee päivän suuri, kirkas kehä vedenrajasta. Karjat nousevat lehmisavulta ja lähtevät laitumelle. Laiska hauki alkaa uida ruohokossa, sorsat syöksyvät pesistänsä vilpoisiin aaltoihin ja linnut alkavat laulunsa puun oksilla. Jokainen puu soi kuin satalintuinen soitto. Käet istahtavat korkeimpien puiden latvoihin ja alkavat kukkua täyttä voimaansa. Koko Suomen keväinen luonto ratkeaa silloin ilohuutoon:

— "Nyt on Suomensuvun kevät!"

— "Suomen kevät!… Suomen kevät!" — vastaa kaiku tuhansista vaaroista.

— "Suomen kevät!" — kohisevat kosket ja huokuu tumma metsä.

Ja ihastunut väki yhtyy luonnon riemuhuutoon laulaen kansallislaulunsa. Sitten alkavat viulut soida ja väki tanssia. Suomen suuri talkooväki tanssii nyt talkootanssia tuhansien kokkotulien ympärillä. Sen pitäisi olla — työhönsä katsoen — tasa-arvoisena arvon-annossa, työn velvollisuudessa ja työn palkkiossa. Tämän talkooväen työstä on suomensuvun kesä kypsyttävä kerran sadon, jonka korjattua alkaa sen suuri elojuhla. Kansa on yhdessä kestänyt vieraan povesta nousevan hallan. Se on yhdessä raivannut maan viljelykselle. Siksi se ei ole sortunut kahleittensa painon alla. Siksi sen täytyisi olla myös tasa-arvoinen palkkionjaossa.

Se oli muinaisuuden johteista johtunut johtopäätös.

* * * * *

Mutta nämä olivat ainoastaan historian ja kirjallisuuden lehdille kansasta piirrettyjä kuvia. Kansa oli niissä kuvattu eheänä, runollisena, kauniina ja juhlallisena, kuin kirkkoväki, joka on unohtanut arkipäivän huolet. Semmoisena oli kansa kuvastunut Harhaman mieleen kirjallisuuden värikuvista, kun hän etsi sieltä vastausta yhteiskunnalliseen kysymykseen ja yksityisomaisuuden syntyyn. Muuta varmaa vastausta ei hän saanutkaan kysymyksiinsä, kuin nämä kuvat. Mutta ne kuvat eivät vastanneet koskaan todellisuutta. Ne olivat yksipuolisen kauniita tai synkkiä, ja niistä sommiteltu kokonaisuus oli liikkuva kaaos, jossa varjo löi kumoon valon ja valo varjon. Ja kun hän lähti vaalipuheitansa pitämään, astui kansa ja sen elämä köyhissä korpikylissä hänen eteensä kokonaan toisena, kuin kirjallisuudesta ja historian kulusta vedetyissä johtopäätöksissä. Kansan elämän olemassa oleva historian hetki löi useissa ja juuri pääkohdissa rikki entisyyden johtopäätökset, ilmeten kokonaan toisena, kuin muinaisuudesta vedettyinä johtopäätöksinä: Koko kansa oli muinaisuudesta lähtien raatanut tasan yhtäpitkät työpäivät siinä työssä, jolla maa raivattiin viljelykselle ja jolla luotiin sen arvo, mutta se työ oli eri tavalla palkinnut tekijänsä. Yhdet se oli tehnyt maan herroiksi, toiset armottomana äitinä sysännyt pois rinnoiltansa ja heittänyt maan herrojen armoille.

Sillä se maa, jonka kaikki olivat yhtä kalliisti ostaneet, oli toisille tullut Hornan luolaksi, joka sitoi heidät näkymättömällä siteellä kovaan kamaraansa, toisten työorjiksi. Muutamat omistivat maan isäntinä ja toiset raatoivat torppareina heidän hyväkseen. Näiden uudenajan orjien omistajat eivät tarvinneet orjien omistuspapereita, eikä kahleita. Niitä sitoi heidän omistamaansa maahan sama näkymätön Hornan luolan side, joka sitoi toisia sen luolan rautapyörien ja tulisten uunien ääreen. Näitä orjia asui Riuttalan ja muiden talojen ympärillä kymmenittäin ja sadoittain viheliäisissä hökkeleissä, joiden pikkuiset akkunat olivat paikatut päreillä, tai niiden reijät rievuilla tukitut. Nämä hökkelit oli kaikkialla rakennettu talon saunan malliin. Ne olivat tavallisesti puolta matalampia, kuin talon rakennus, yksihuoneisia maalaamattomia. Ne olivat puutteen ainaisia majataloja. Ne olivat pakkotyöhuoneita, joihin kahlehditut vangit joka päivä pelkäsivät sitä, että heidät ajetaan niistä pois, eivätkä niin paljon sitä, että heille lisätään työ-kuormaa. Torpassa voi vielä kiskoa maasta jotakin hengenpitimiksi. Pois ajetulla oli maantie ainoana pakopaikkana, taivas kattona ja nälkä vieri kivenä kintereillä.

Kesäisin valvottiin niissä torpissa kilpaa Pohjolan pitkän päivän kanssa. Päivän noususta sen laskuun oli tehtävä talossa päivätöitä, joiden pituudelle ja määrälle ei pannut rajoja laki, ei liioin totuttu tapa. Öisin tehtiin omia töitä. Ne torpat olivat ahjoja, joissa koeteltiin miehen voimaa ja naisen sitkeyttä. Niissä on karaistu suuri osa Suomen kansaa.

Ja Suomen mies kesti niissä ja vaimo seisoi uskollisena hänen vierellänsä kärsimyksien kovassa tulessa. Kun raskaat päivät tulivat ja mies silloin poltteli piippuansa ajatuksiinsa vaipuneena, istahti vaimo hänen vierellensä ja lausui:

— "Älä sure! Onhan sitä ennenkin eletty."

Näissä torpissa oli Suomen vaimon aateli emäntänä.

Elämä avautui taas Harhamalle selittämättömänä, oikkuisena, käsittämättömänä, miltei järjettömyytenä, joka jakoi antimiansa umpimähkään, polki oikeuden lokaan ja hallitsi kaikkea oikeuden nimessä ainoana olevana oikeutena… Samalla se nousi hänen eteensä kaikenhäviönä ja kaiken syntynä. Se oli hävittänyt Suomenmaan muinaisuuden ja luonut sen nykyhetken. Se oli hävittänyt itsensä Suomen muinaisen kansan ja luonut siitä aivan uuden: nykyisen kansan. Se ilmeni taas käärmeenä, joka aina aterioi oman ruumiinsa ääressä, purki ruuaksensa lapamatoja ja eli ja uudistui niistä…

Mutta sen huomion hän luuli tehneensä, että nykyisillä omistus-oloilla ei ole oikeuden perustusta. Koko kansa oli kantanut yhtä raskaan taakan, mutta toiset koonneet palkan ja polkeneet toiset orjiksi. Oikeuden ja totuuden kaipuu, vaikka hän itse ei sitä noudattanutkaan, oli hänessä toki siksi rehellinen ja suuri, että hän nytkin närkästyi, huomattuansa tuloksen, ja etsi syyllistä.

Silloin Iiranto asettui hänen varjoksensa, ruumiina kesän lämpö ja kädessä häilähtelevä unelma. Se hymyili hänelle ja osotti syyllisen, kuiskaten Harhaman oman poven äänellä:

— "Syyllinen on Jehovan kirkko… Katso, kuinka paljon maata ovat sen papit anastaneet virkataloiksensa!… Katso, miten ne nylkevät miehet maattomiksi!… Ja eivätkö juuri he nukuta kurjia tyytyväisyyden uneen?…"

Harhama ymmärsi kuiskauksen ja nousi entistä rajumpana Jumalaa vastaan.

Se oli tulos hänen historian lankojen tutkimisestansa. Kaikki purot virtasivat hänen teokseensa.

* * * * *

Yksi niistä lukemattomista työn ahjoissa koetelluista oli Varpalan Juho. Hän polveutui samasta Riuttalan torpparista, joka oli kironnut Riuttalan peltoon kylvämänsä siemenen ja siitä leikkaamansa viljan. Joka vuosi olivat Riuttalan muinaiset isännät lisänneet tälle torpparisuvulle veroa, sitä mukaa, kuin näkivät sen jaksavan maksaa. Aluksi oli lisätty päivätöitä, mutta kun talon viljelyksillä ei enää enempää työväkeä tarvittu, alkoivat isännät kiskoa luonnontuotteita, joita joka vuosi vaadittiin uusi laji. Joka vuosi täytyi tuoda taloon määrätty määrä marjoja, sitten lisättiin niihin sienivero… pellava… voi… liha… valmiiksi veistettyjä tarvepuita y.m. loppumattomiin. Useita miespolvia oli suku kärsinyt nurkumatta ja ottanut sanan veronlisäyksistä vastaan yhtä tyynenä, kuin hallayön, mutta viimein olivat voimat loppuneet. Kuorma oli tullut raskaammaksi, kuin mitä he kantaa voivat. Vero jäi maksamatta ja heidät häädettiin torpasta, jota olivat miespolvet viljelleet. Häädetyn torpparin kolmannesta polvesta syntyi Juho Varpala.

Varpalan Juho oli yksi niitä työsankareita, jotka ovat ikänsä seisoneet viljelyksen esirivissä. Hän oli kuusitoistavuotias, kun isänsä kuoli. Maanomistaja liitti silloin hänen kotitorppansa talon viljelyksiin. Juho itse meni rengiksi ja hänen äitinsä asui loisena eräässä torpassa. Kaksikymmentäkaksi-vuotiaana meni Juho naimisiin torpparin tyttären Marin kanssa ja perusti Rajalan uudistorpan metsään, kylän rintamaalle. Mari oli aluksi epäillyt avioliittoon menoa ja sanonut:

— "Mitenkä sitä nyt uskallamme tyhjin kourin korpeen lähteä?"

— "Tyhjin kourinko!… Onko miehen koura tyhjä, kun on tämmöinen aarre kainalossa?" — oli vastannut siihen Juho, syleillen voimakkailla käsivarsillaan Maria, siepaten hänet vyötäisiltä kiinni ja nostaen hänet ilmaan, kuin höyhenen, ja ryöstänyt suutelon.

— "Hyi, kun suutelee väkisin!" — oli Mari silloin aina leikillä huudahtanut.

Mutta Juhon syleily tuntui hänestä niin voimalliselta… niin turvalliselta, että hän uskoi korvenkin sitä tottelevan… Suudelma tuntui niin palavalta, että hän uskoi sen voivan lämmittää hallaisen korven lämpimäksi ja hän jättäytyi silloin Juhon syliin, sen aarteeksi ja omaisuudeksi.

Ja Juho kaatoi kasken korpeen ja veisteli suksipuut. Mari taittoi tuoksuavista kaskikoivuista vastakset talven varaksi. Syksyllä kohosi jo pieni pirtti pihlajan juurelle, maakuopasta nousi saunasavu ja kepinpäähän asetettu pitkävarsinen kippo osotti kaivonpaikkaa…

Silloin kietaisi Juho käsivartensa Marin vyötäisille, vetäsi hänet polvellensa ja virkkoi:

— "Ollaanko sitä tyhjin käsin, kun on miehellä mökki ahon reunalla, vesikippo kepinpäässä ja maailman puhtain kukka istuu polvella?…"

Mari hymyili silloin Juholle, painautui sen syliin ja suuteli sen otsaa ja lausui:

— "No ei… Eikä ole kukka harhateillä, kun istuu sinun polvellasi… sinun sylisi suojassa…"

Elämä hymyili silloin kevätkukissansa.

Tuli sitten toinen kesä. Kaski paloi roihuavana tulimerenä ja sen savu nousi korkealle kertomaan viljelyksen esitaistelijan voittoa. Juho raivasi palon, aitasi sen ja kylvi siemenen mehevään multaan. Päivät hän oli päivätyössä, ansaitsemassa talven leipää, tai maksamassa torpanveroa, yöt raatoi oraalla pellolla. Mari kehräsi kylän kehruita ja hoiti pientä kotia, ja kun mies iltasin palasi työstä, avasi hän sylinsä ja lausui:

— "Juho-kulta!… Olet niin väsynyt…"

Aika leikki omaa leikkiänsä. Se heitteli päiviä kiekkoina öiden ja talvia kesien perästä. Juhon palot muuttuivat peltotilkuiksi. Niissä heilimoi ruis sinisten ruiskukkien koristamana, otra teki vihnettä ja kauranripset riippuivat helmiterttuina kauramaalla. Puron rannalle oli raivattu niittypalanen, lehmisavulta kuului lehmänkello ja Marin palsaminpunaiset kukat kimelsivät pikku akkunasta veripisaroina. Lapsi nukkui kehdossa, toinen leperteli lattialla.

— "Mari, minun kukkani, minun lintuni!" — huudahti Juho ja syleili vaimoansa ja suuteli lastansa.

Ja Marin kauniissa silmissä kiilsi onnenkyynel. Hän pani kätensä miehensä kaulaan, katsoi uskollisilla silmillänsä hänen silmiinsä ja lausui:

— "Kiitos sinulle, Juho!… Kun sinä tartut elämään käsin, niin silloin se kukkii kauniina kukkana…"

Kului aikaa vähän. Elämä kukki Juhon käsissä, palsami Marin vaalimana. Peltotilkku laajeni, nurmi valloitti puronrantaa märältä norolta.

Silloin tuli sana talosta, että isäntä tarvitsee torpan pellot omien viljelyksiensä lisäksi. Juhon on ennen syksyn tuloa muutettava pois. Ääneti kuunteli Juho häätökäskyä, piippuansa poltellen. Mari polki rukkiansa kiivaammin. Molemmat istuivat kauvan ääneti. Vihdoin nousi Mari, antoi rintaa kehtolapselle ja kun oli sen nukuttanut, lausui Juholle hiljaa, varovasti, lohdutellen:

— "Mennään etemmäksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa."

Juho nousi äänetönnä, suuteli vaimoansa ja lähti syvemmälle korpeen katsomaan uutta torpanmaata. Kun hän iltasilla palasi kotiin ja oli tehnyt iltatyöt Marin apuna, lausui hän:

— "Mitä sinä Mari ajattelet, jos menisimme Hallasuon tuolle puolen?"

Mari hämmensi lehmän juomavettä, ei nostanut katsettansa saavista, ettei kyynel näkyisi, vaan lausui:

— "Kunhan missä päivän iltaan elää… Paistaahan se sielläkin Jumalan päivä."

Muuta eivät he puhuneet. Iltasta syödessä lisäsi Juho hiljaa, sivumennen, vaimon rohkaisuksi:

— "Kirkasvesinen lähdekin on siinä ettonekoivun alla."

— "No, Jumalan kiitos, että on hyvää juomavettä!" — lausui Mari. Ja molemmat vaikenivat sitte ja ajattelivat elämää…

Nämä ihmiset olivat niitä Suomen viljelyssodan sankareita, joiden kunniaksi eivät oppineet laulurunoja ja joiden mullalle ei kaikistellen kumahda kirkonkellokaan. Vuosia olivat he raataneet, orjan kahleissa, tehneet raskaita päivätöitä torpan isännälle. He olivat raivanneet pellon erämaahan, kulkeneet Suomen sivistystyön etunenässä. Sen kaiken olivat he kestäneet valittamatta ja reippaina. Mutta kuorma kävi raskaaksi silloin kun heidät häädettiin niistä kahleista pois. Kiireellä täytyi heidän itsensä astua uuteen samanlaiseen kahleesen. Heidän suurin onnensa oli löytää uudet kahleet. Muuta eivät he elämältä odottaneet.

Taas sai korpi maistaa Juhon kirvestä ja maakamara sen hikeä. Kova oli taas pantu kovaa vastaan. Vastoinkäymiset eivät olleet lannistaneet mieliä. Ne olivat karaisseet miestä ja rohkaisseet vaimoa. Kun Mari joskus näytti murheelliselta rukkinsa takaa, lausui Juho:

— "Kun saa tuonne noroon asti peltoa raivatuksi, niin alkaa jo tulla omillaan toimeen."

Marin silmä kirkastui näitä sanoja kuullessa. Hän rohkaistui, polki kiivaammin rukkiansa. Sen kiiju lensi aivan yhtenä kiekkona, josta ei puolainpuuta erottanut. Ja kun Juho joskus poltteli piippuansa äänettömänä, lausui Mari häntä lohduttaakseen, ikäänkuin itsekseen:

— "Elettiinhän sitä Rajalassakin, vaikka otti toisinaan yhtä kovalle."

Mies sai vaimon sanoista uutta rohkeutta. Monesti oli hän pelännyt juuri sitä, että Mari ehkä kärsii ja syyttää häntä onnettomuudesta, kun ei jaksa enää sitä salata. Mutta nyt nämä avoimet sanat ja tuttu ääni poistivat sen pelon. Hän lausui kiitokseksi:

— "Keväällä kuokin kannokon otramaaksi. Siitä saadaan talven leipä… Lehmänheinät kokoamme ahoilta…"

Ja Marista tuntui, että miehen taakka oli liika suuri. Kun hän imetti lastansa, lausui hän keventääksensä Juhon kuormaa:

— "Ainahan sitä minäkin tässä apuna puuhaan… Kylästä saa taas kehruita, niin päästään taas päivä eteenpäin…"

Muuta eivät he puhuneet. Neljä pientä lasta kukki kodin omaisuutena. Juho silitti vanhimman tytön, Rauhan, kutreja ja puheli:

— "Jumalan kiitos, että on lapsia!… Ainahan niistä on sinulle vanhanpäivän vara, jos minusta aika jättää…"

Mari painoi silloin päänsä alemma ja kuivasi salaa kyyneleensä…

Ajan hyrrät kierivät toistensa perästä omaa nopeaa vauhtiansa. Juhon uuden torpan ympärillä käytiin sen hyrrien välissä edelleenkin sitkeää sotaa korpea vastaan. Pellon reuna hiipoi jo noroa. Mutta vuori nousi vuoren perästä elämän tielle: Hallasuosta se nousi hallana, ja vei viljan, korvesta kontiona, joka kaatoi ainoan lehmän. Pere kasvoi ja Mari, joka oli jokaisessa koettelemuksessa seisonut miehensä tukena, sairastui usein. Kun Juho saapui viikon töistä lauvantai-iltana kotiin, pieni jauhopussi selässä, odottivat häntä lapset nälkäisinä ja vaimo riutuneena. Kivivuori kieri silloin Juhon hartioille. Hän istui ääneti ovensuupenkillä ja otsalle nousi ryppy. Riutunut vaimo astui silloin taas hänen tueksensa, toi puhtaat vaatteet ja lausui:

— "Ottaisit tuosta puhtaat vaatteet ja menisit jo kylpemään."

Sairas vaimo oli lämmittänyt saunan väsyneelle miehelle. Koeteltu vaimon rakkaus ei väsy. Se kierittelee vuoret pois miehen hartioilta. Kun Juho vielä viivytteli lausui Mari:

— "Juho-rukka! Älä anna mielesi masentua… Aina se Jumala auttaa… Olemmehan me ennenkin eläneet… Minäkin paranen tästä ja olen taas apunasi…"

Juho ei puhunut mitään. Hän nousi elämänvuori hartioilla ja lähti. Kun Juho oli lähtenyt, huokasi vaimo silmäänsä kuivaten:

— "Juho-rukka!"

Mutta huomenna lukivat he taas yhdessä virsikirjaa, opettivat lapsille aakkosia ja maanantaina lähti Juho reippain mielin uuteen taisteluun. Hän vieritteli vuoret pois elämän polulta. Kohta oli metsä noroa myöten peltona. Vanhimmat lapset tekivät jo kotitöitä sillä aikaa, kun Juho kävi päivätöissä. Rauha-niminen tytär, isän ilo ja silmäterä, äidin armas ja veikkojen lemmikki, hoiti jo akkunalla kukkivaa palsamia, pesi tuvan, sirotteli havut lattialle ja lämmitti saunan lauvantaina. Nuoremmat lähtivät aamuin paimeneen, taittoivat siellä leppäkerttuja ja poimivat marjoja. Pojat laittelivat pajupillejä ja kirjakeppejä, tytöt sitoivat seppeleitä ruiskukista ja koristelivat napinlävet keltaisilla voikukilla. Iltaisin palasivat he kotia seppeleissä ja kukissa, kirjakepit käsissä ja soitellen pajupillejä. Vuoret olivat vieritetyt pois elämänpolulta. Tulevaisuus hymyili väsyneelle raatajalle lempeänä, kuin saunanlämmin. Ja kun sunnuntai-aamu helotti kauniina Hallasuolla, kulki Juho Marin kanssa virsikirja kädessä kirkkoon. Mari lausui silloin:

— "Kyllä se Jumala aina ihmistä auttaa."

Vaan vielä nousi raesade. Susi repi lehmät, halla vei viljan. Talon-omistajan nuorin poika tarvitsi Juhon torpanpellot ja Juho sai taas häätökäskyn. Elämän huolet olivat painaneet jo hartiat kumariksi ja kyntäneet harmaat vaot poskiin. Mari oli kuihtunut. Poski oli harmaa… hiukset harvenneet… silmät sumeat. Riutuva palmikko riippui niskassa köyhyyden kuvana…

— "Taitaa Herra jo hylätä", — lausui silloin Juho masentuneena.

Mutta riutunut vaimo seisoi taas lujana elämäntoverinsa vierellä ja lausui:

— "Älä sure! Olemmehan me ennenkin nähneet pahoja päiviä… Ja onhan tuota kumminkin niistä selvitty ja eletty. Kyllä Jumala taas tuo avun, kun Hänen aikansa joutuu…"

Ja kun ilta tuli ja Juho istui taas äänetönnä, lausui Mari:

— "Mennään syvemmälle korpeen!… Takamaalle asti. Siellä emme ainakaan ole ihmisten jaloissa."

Se oli monien sukupolvien kärsimyksien kirkastamaa voiman suuruutta, joka näin pulppusi torpparin riutuneen vaimon rinnasta.

* * * * *

Juho muutti korven sydämeen. Siellä alkoi hän elämän kolmannen kerran. Pieni torppa kohosi kohta koivikon reunassa. Vanhin tyttö, Rauha, istutti palsamin ruukkuun ja kun palsami kukki koreimmillaan, lähti hän isän kotoa työn hakuun, kahdeksantoistavuotiaana, sai palveluspaikan ja oppi siellä tuntemaan erään tukkilaisen, Aapo Horrin. Vajaan vuoden kuluttua palasi tytär takaisin isän kotiin… Hän oli sieltä lähtenyt puhtaana… poski punaisena ja silmä kirkkaana… elämä kevätpurona… Nyt palasi hän kalpeana… kyynel silmässä… häpeä mielessä. Hän oli nukahtanut liian kauvaksi aikaa tukkilaisen syliin… onnea odotellen… Tukkilainen oli lähtenyt muille maille ja jättänyt hänet yksin. Hän kantoi nyt kohdussansa uutta elämää…

Ääneti istui Juho, kun tytär tuli kotiin, ja sanaton oli nyt vaimokin. Palsamin kukat olivat nyt lakastuneet, vaimon mieli oli maassa ja vuori nousi taas miehen hartioille…

— "Herra koettelee ihmistä", — lausui Juho hiljaa, ikäänkuin itsekseen.

— "Onhan Se muitakin koetellut… Ja tottapa Hän sen hyväksi näkee", — lohdutti vaimo.

Mutta Rauhalle ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Eikä sitä tarvittukaan: Rauha ymmärsi kaiken. Hän meni saunaan ja itki salaa saunan lattian märäksi… Hän oli käynyt onnen nouannassa uskottunsa sylistä ja palasi nyt sieltä silmissä kyynelten ehtymättömät lähteet…

* * * * *

Varpalan Juhon kolmas uutistorppa oli ensimäisiä paikkoja, johon Harhama osui poikkeamaan, lähdettyänsä vaalipuheitansa pitämään. Hän kulki jalkaisin oikotietä erääseen kylään. Tiellä yllätti hänet sade, jota pitämään hän poikkesi Juhon torppaan. Juho itse ei ollut kotona. Sade kesti useita tunteja. Sen ohimenoa odotellessaan pyysi Harhama torpasta ruokaa.

— "Eipä tässä juuri ole mitä vieraalle antaa… Perunoita olisi ja leipää ja maitoa… Tyytyneekö vieras niihin", — vastasi Mari askareittensa lomasta heikolla äänellä.

— "Kyllä, kyllä!" — vastasi Harhama.

Torpassa, johon valoa pääsi kahdesta pienestä akkunantapaisesta, asui kaksitoistahenkinen perhe — tyttären aviottomat kaksoset niihin luettuna — yhteen sullottuna. Kunkin osalle riitti vaille puolitoista neliömetriä lattian pinta-alasta. Kolme Rauha-tyttären jälkeistä vanhinta lasta oli kivuloisia, nuoremmat raskaaseen työhön vielä kykenemättömiä. Yksi niistä oli sokea. Kaikki kantoi köyhyyden raskasta leimaa. Lapset olivat kalpeita ja arkoja korven nälkäkukkia. Niiden ohkaiset vaatteet olivat moneen kertaan paikatut erivärisillä tilkuilla. Pöydälle oli asetettu alassuin kuivumaan kaksi savivatia, joiden reunat olivat lohenneet. Siellä täällä näkyi puulusikka seinänraossa ja pankolla oli nokinen pannu ja kattila. Lisäksi oli torpassa puurahi, jolle ladotut makuuryysyt oli peitetty rievuista kudotusta kankaasta laitetulla peitolla. Siinä oli torpan koko rikkaus. Mari itse näytti luurangolta, joka oli verhottu harmaalla ihmisnahalla, puettu ohkaiseen hamerisaan ja liikkui huojuvin askelin. Palmikossa, joka ulottui hiukan alapuolelle niskan, oli ainoastaan muutamia suortuvia. Vanhin tytär imetti kaksosiansa surullisena ja posket yhtä verettöminä, kuin lapsille tarjoamansa laihat rinnat. Maailmankurjuus puhkesi Harhaman edessä täyteen kukkaansa. Hän värisi sen edessä ja ihaili sitä samalla. Hän seisoi, kuin ihmispeto jumaluuden kukkamaan keskellä, katsellen sen kukkien puhkeamista.

Mari keitti uusia perunoita, lapset poimivat sen lisäksi marjoja ja maukas päivällinen oli valmis. Mari kertoi perunoiden kiehuessa oman ja puolisonsa elämän surullisen tarinan. Harhamalle oli yllätys, että hän matkansa alussa kohtasi juuri Riuttalan entisen torpparin sortuneen jälkeläisen kodin. Hän kuunteli Marin kertomusta, kuin jännittävää satua.

— "Kyllä se Jumala koettelee ihmistä… Mutta hyväksihän se vaan on… Me opimme sen kautta tuntemaan Hänen armonsa", — lopetti Mari surullisen tarinansa.

Harhama värisi. Maailmankurjuus puhui hänelle hänen ajatuksiansa vaikka toisessa hengessä. Se tunsi vaistomaisesti, että kurjuus kasvattaa siinä jumaluuden korkeampia avuja: hyvettä.

— "Vanhimman tytön vielä maailma vietteli", — lopetti Mari huoaten ja kuivaten elottomasta silmästänsä varastautuneen kyyneleen.

Syntyi vihlova äänettömyys. Jokainen tunsi leikkaavaa saraheinää vedettävän sydämensä läpi. Kuihtunut äiti katui varomattomia sanojansa, joiden näki viiltävän tyttö-polosensa sydäntä. Tytär käänsi kasvonsa toisaalle, soudatti kaksosiansa ja, ikäänkuin salataksensa, että oli kuullut äidin katkerat sanat, lauloi:

"Aa-aa!… Tuuti-lulla! Ei saa Tuoni tulla köyhän lapsen luokse. Tuuti, aa, tuuti-lulla! Äidin kapaloissa sulla viel' on turva. Niiss' ei varmaan harhaan astu jalka armaan. Tuuti, tuuti! Poissa on kätkyestä viettelys, kapalosta pettymys."

Ja onneton äiti heltyi ja värisi. Hän kuivasi kyyneleensä. Suu vetäytyi itkuun menemäisillensä. Anteeksi pyytäen puhui hän tyttärelleen:.

— "Menisit nyt, Rauha-rukka, levähtämään, niin minä soudatan sillä aikaa." — Tytär nousi raukeana, huokasi, peitti lasten kasvot räsyllä ja lähti äänetönnä, silmät alas luotuina, ulos. Mari huokasi hänen mentyään ja lausui Harhamalle, tytärparkaansa puolustaaksensa surullisella, hiljaisella äänellä ja pyyhkien salaa kyyneleen silmänurkastansa:

— "Kukapa se mökkiläisen lasta säälii… Kun vaan itse jaksaisi kuormansa kantaa…"

Harhamasta tuntui, kuin olisi Marin sanoihin ja ääneen ollut puristettu kaikkien Suomen torpparien ja koko maailmankurjuuden tuska, niiden avuton tila ja miehekäs alistuminen oman taakkansa alle, oman kätensä varaan. Hänessä nousi taas epäilys, oliko hän polkenut väärälle kivelle liittyessään puolueeseen, johon kuului torpparien isäntiäkin. Hän rämpi taas hetken epäilyn nevassa. Äänettömyys jatkui. Nukkuva lapsi hädisteli unissaan pienellä kädellään kärpästä huuleltansa. Mari muisti taas tyttärensä häpeän, katui että oli maininnut siitä vieraalle ja puhui, tehdäkseen tyttärensä erehdyksen ymmärrettäväksi:

— "Mutta erehtyväthän nuo rikkaidenkin lapset. Riuttalankin viimeisen tytön, Helgan, kerrotaan kulkevan huonoilla jälillä… Ja siellähän ne köyhät saavat oppia…"

Veri tulvasi Harhaman kasvoihin näitä sanoja kuullessaan, niin että hän itsekin huomasi punastuneensa. "Tietysti", — ajatteli hän — "Mari tarkottaa juuri minua, vaikka ei tunne… Onhan huhu voinut jo tänne asti levitä." Alkulan sanat ja kirkkoneuvostossa kuullut puheet eivät olleet häneen niin koskeneet, kuin nämä riutuneen vaimon mietteet: "Ja sieltähän ne köyhät saavat oppia". Nyt ei hän löytänyt mitään sanoja, joilla olisi voinut selvittää olemuksessansa syntyneen ristiriidan. Mari oli tietämättänsä vierittänyt hänen tiellensä jotakin, jota hän piti oman tekonsa seurauksena, sinä rikkaruohona, josta Alkula oli puhunut. Järkeily pysähtyi nyt. "Entä jos se ei olekaan minun oma asiani", — kysyi hän itseltänsä vastausta saamatta. Mari soudatti kaksosia, mietti jotain, pyyhki taas silmänsä ja jatkoi:

— "Erään miehen matkassa tuo kuuluu Riuttalankin tytär kulkevan…"

Harhama tuijotti lattiaan sanattomana, synkkänä. Mari lopetti:

— "Mikäs se on rikkailla hätänä lapsienkaan kanssa, mutta toista se on köyhän, kun kaikki vielä pilkkaavat ja sylkevät…"

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhaman ajatukset repeilivät räsyiksi. Hän unohti maailmankurjuudenkin hetkeksi. Mutta hiukan selvittyänsä alkoi hän taas tuntea Jumalan ilkeästi ärsyttävän hengityksen, synkistyi ja alkoi kokoutua vihanpakahtumaksi. Mari huokasi taas. Lapsi alkoi itkeä kätkyessä. Mari soudatteli sitä taas nukuksiin, laulaen:

"Tuuti, aa! Tuuti, lulla! Äidin kapalossa sulla viel' on turva, miss' ei varmaan harhaan astu jalka armaan."

Lapsi nukahti. Mari jatkoi puhettaan:

— "Kunpa antaisikin Luoja ihmisen ikänsä kulkea jalat kapaloissa, niin ei erehtyisi väärille teille!… Ainahan sitä tämän maallisen jaksaisi silloin kantaa…"

— "Milläs asioilla se vieras matkustaa?"

Harhama selitti matkansa tarkotuksen parilla sanalla.

Harhama kuunteli Marin filosofiaa ja elämänkysymys kohosi hänen sielunsa äskeisestä sekasorrosta taas tuli-uhkuisena pyöränä, jota hän katseli kuten jotain salaperäistä, jumalallista, suurta ja huumaavaa. Elämänkysymys näytti olevan ihmisrinnan kipein pakahtuma korven silmässäkin. Mari lopetti sen kysyen:

— "Vai puhumassa!… Onkin tänne kylään jo odotettu puhujaa… Sanovat, että ne antavat lopultakin oman maatilkun köyhille… Onkin tuota maata toisilla liikaa ja on tuota jo saatu kärsiä", — ilostui paljon kärsinyt, vähään tyytyvä vaimo.

Harhama oli vaiti. Hän tiesi Marin tarkottavan toisia, eikä häntä. Hetken puheltuansa hän kysyi paljonko ruoka maksaa:

— "Ei se maksa mitään… Pitää sitä toki sen kerran meidänkin puolestamme auttaa… kun vieras on semmoisella asialla… Eivät meistä ihmiset olekaan tähän asti välittäneet… Ja tottapa se on niilläkin oma kuormansa."

Ja hetken perästä lisäsi hän:

— "Kullakin on elämässä oma kuormansa kannettavana ja omat tuskansa ja vaivansa kestettävinä… Elämä on yhtä tuskaa ja vaivaa…"

Se oli hänen elämänsä suurin napina… Niillä sanoilla heitti hän myös kiulullisen öljyä Harhaman palavaan sieluun. Elämänkysymys leimusi Harhamassa taas tuliroviona.

Harhama oli vaiti. Jumaluuden tuli leimahti Marin sanoista taas häneen kirkkaampana ja kaikki peittyi ijankaikkisuuden aamuhämäriin. Hän vihasi taas Jumalaa kaikilla voimillansa ja kaipasi sitä omana luomanansa. Hän ei jaksanut… ei tahtonut… ei osannut mitään puhua. Mari jatkoi:

— "Ei ole elämässä muuta oikeaa armopalaa, kuin tuska ja vaiva… Kaikki muu on maailman viettelystä…"

Tuliset salamat silpoivat Harhamaa. Elämä kukki taas hänen edessänsä tulikukkana, joka poltti, ja tuoksusi tuskaa. Hän katseli Maria, kuin kärsimyksien Neitsyt Mariaa. Joku selittämätön lieska raateli häntä.

Sade oli jo lakannut ja Harhama lähti.

Mari opasti häntä selvälle oikotielle. Erotessa lausui hän riutuneella äänellä vielä kerran Harhamalle:

— "Kun ne nyt antaisivat köyhillekin omat maat! Jo tuota onkin kestetty ja vierasta viljelty… Kun pääsisi noista häädöistä ja saisi rauhassa tehdä työtä, niin vielähän sitä eläisi."

* * * * *

Tie oli rämeisen erämaan polkua ja rämeinen oli Harhaman mielikin. Suokurpat ja kuret lisäsivät erämaan tunnelmakuvaan oman raskaan värinsä. Harhamaa kiusasi kaiken lisäksi se, ettei ollut astunut puhdistamaan rouva Esempiota Marin silmissä ja selittänyt, että jos hän tarkottaa rouva Esempiota ja hänen suhdettansa, niin on hän erehtynyt, sillä se on avioliitto, puhdas ja luja. Mutta kohta lohdutti hän taas itseänsä sillä, että häntä sitoi kunniasana… Myöhemmin toinen selittämätön, outo tunne kiusasi häntä: Hän aavisti, tai pelkäsi suhteensa julkisuudessa paljastumisen tuottavan häpeää puolueelle. Hän uskoi aivan lapsellisella sairaloisuudella, että se on salaisuus, ja että ainoastaan jotkut pahansuovat sitä juoruavat ja luulottelevat sen olevan olemassa. Puolueen valjaat tuntuivat häntä nyt puristavan ja hän oli tyytyväinen, että oli olemassa kunniasana… Siihen pakeni hän arkana elämäänsä pakoon silloin, kun ne valjaat puristivat…

Niissä ajatuksissa kulkiessa alkoivat ajatukset hieman selvetä, kun räme muuttui kankaaksi. Varpalan Juhon elämäntarina kummitteli hänen silmissänsä selvempänä. Hän kyseli:

— "Miksi hänen on maksettava vero maasta, kun toinen siitä kantaa veroa?… Ovatko niiden toisten esi-isät tehneet enemmän maan hyväksi ja sillä ansainneet sen?… tai edes nykyinen polvi?"

Taas joutui hän rämeelle, suolammin rannalle, Arka kuikka souteli sen selällä. Ruskea sammalikko avautui silmänkantamiin. Siellä täällä törötti vaivaispetäjä. Ei näkynyt elämää, ei kukkaa. Kuului joku ilkeä kurnutus, jonkun linnun ruma ääni ja lampi vilkkui erämaan mustana, elottomana silmänä. Suonsilmistä nousi rämeen hapan, ummehtunut haju. Kaikesta haisivat hänelle nyt elämän mudat. Sen raihnaisuus levisi rämeelle inhottavana, synkkänä, mieltämasentavana kuvana…

Iltapäivällä saapui Harhama köyhään metsäkylään, jonka ohi hänen tiensä kulki ja jonka muodosti miltei kokonaan torppariasutus. Koko kylän väki oli koolla erään talon kartanolla, jonka oikealla puolella aukeni järvenselkä. Raskaassa työssä väsyneet miehet — niiden joukossa myös Varpalan Juho — istuivat kumarahartiaisina nurmikolla. Joukko poikia oli kiivennyt tikapuille, toisia istui aidalla. Naiset istuivat eri ryhmissä, useimmilla sukanneyle mukana. Koko pihamaa oli täynnä väkeä. Kaikki näyttivät välinpitämättömiltä, väsyneiltä ja elämän taakan alle sortuneilta. Ryppyisissä, harmaissa kasvoissa oli kirjoitettuna ihmiselämän tarina lukemattomine järkyttävine kohtauksinensa, joita näytellään joka päivä Suomen pohjoisten karujen korpien sydämissä todellisina ja järkyttävämpinä, kuin teatterin näyttämöillä, missä niiden jälittelyjä varakkaat ihailevat aikansa kuluksi. Harhama liittyi tuntemattomana kuulijoiden joukkoon…

Sadekuuro oli juuri kulkenut ohi, kun Harhama saapui paikalle. Ilmassa tuntui sen jättämä tuoreus, joka sekaantui mäntypuiden ja palavan kydön hajuun. Linnut tirskuivat iloisina. Taivaalla komeili loistava vesikaari täydellisenä, järvenselän yli ulottuvana luokkina ja ilmasta kuului ohi lentävän kuikan kuikutus:

— "Kui… Kui… Kui!"

— "Kur-kriu!" — alkoi huutaa suolla kurki, joka härnäytyi kuikan laulusta.

— "Saisi jo alkaa, että pääsisi iltatöille", — kuului silloin hiljainen huomautus naisten joukosta. Tuvan ränsistyneille rappusille nousikin kohta nuori käsityöläinen, punainen rusetti rinnassa ja alkoi puhua:

— "Toverit! Nyt ei ole enää herroja vaan kansa… Nyt on riistäjien valta lopussa… Nyt on kansa vallassa…"

— "Mitä se höpisee?" — kuului naisten joukosta huomautus. Puhuja ei sitä kuullut, vaan jatkoi:

— "Ei kukaan ihminen ole luonut maata ja vettä. Ne ovat olleet maailman alusta ja niitä ei ole tehty yksien omaisuudeksi. Ne ovat luodut kaikkia varten, niin kuin ilma ja auringon valo. Mutta muutamat riistäjät ovat ne anastaneet ja sanovat, että ne ovat heidän. Ne ovat varastaneet teidän maanne…"

Kuulijat oudostuivat tätä ennen kuulumatonta puhetta kuullessaan. Miehet kopistelevat loppuun palaneita piippujansa kenkiensä pohjia vastaan ja naiset kyselevät toisiltansa supisten:

— "Mitä se puhuu?"

— "Tai ovatko he luoneet tämän maan mullan, enemmän kuin tekään?" — jatkoi puhuja. Kuulijat miettivät asiaa. Puhuja pysähtyy pitkäksi aikaa ja kysyy sitten uudestaan painostavasti:

— "Minä kysyn teiltä: Ovatko he luoneet tämän maan mullan?"

Hän jättää taas kuulijat miettimään, ollen odottavinansa vastausta.

— "Ei suinkaan sitä ihminen ole luonut", — lausuu joukosta yksi, jonka Harhama huomasi muita tarkkaavammin seuraavan puhetta. Se oli Varpalan Juho.

— "Eipä tietenkään", — lisäävät muutamat. Koko joukon ajatukset alkavat jännittyä. Puhuja jatkaa:

— "He eivät ole sitä luoneet… Millä oikeudella he ovat sen sitten anastaneet?"

Taas jää hän muka vastausta odottamaan, antaa kuulijoiden mielen jännittyä ja jatkaa sitten:

— "Ovatko isäntien esivanhemmat tehneet tätä maata raivatessaan enemmän työtä, kuin teidän, torpparien esivanhemmat? Ovatko? kysyn minä."

Kuulijoiden silmät ovat tähdätyt kiivastuneeseen kysyjään. Jokainen miettii taas vastausta, Harhama muiden mukana. Puhuja jatkaa tulisempana entistään:

— "Entä kun ennen tässä maassa tapeltiin vihollista vastaan, niin isäntien esivanhemmatko ne silloin yksinään tulessa seisoivat?…"

Kaikki saivat taas aikaa ajatella ja kaikki katselivat toistensa silmiin etsien niistä vastausta. "Todellakin!… Todellakin!… Miten sen asian on?" — näkyi kysymys joka silmästä. Harhamalle tämä oli omien mietteittensä kertausta.

— "Kaikki sitä saivat yhdessä tapella, niin isännät, kuin torpparit. Mutta kun sota oli ohi, niin torppari sai ruveta toiselle päivätöitä tekemään siitä maasta, jonka hän oli verellään ostanut", — jatkoi taas puhuja.

— "Niinpä se on käynyt", — murahtaa Varpalan Juho, joka oli seurannut puhujaa, kuin tulisilla hiilillä istuen. Vaimot pysäyttävät sukanneyleensä. Harmailla kasvoilla ilmehtii jo uteliaisuus. Taivaankaaren värit hohtavat, kuin tarjoten jotain ihanaa, ennen saamatonta.

— "Mutta", — jatkoi puhuja — "mennään nykyaikaan. Kysyn teiltä: Tekevätkö nyt tilalliset pitempiä työpäiviä, kuin te?… Tekevätkö he tämän maan hyväksi enemmän työtä, kuin torppari?"

Taas antaa hän kuulijoiden ajatella ja kävelee itse edestakaisin rappusilla. Kuikka kuikuttaa taas ja suolla kuuluu kuren riukuminen.

— "Toiset eivät tee muuta kuin syövät ja juovat", — lausui viimein eräs kuulijoista piippuaan poltellen.

— "Mutta mitä syövät? He syövät teidän työnne tuloksia. Mitä juovat?… Teidän hikeänne. He eivät ole siis Suomen maita työllään ansainneet, senkään vertaa kuin te, eivätkä heidän esi-isänsä enemmän kuin teidän esi-isänne… Katsotaanpa ovatko he ne sitten ostaneet säästöillään. Vastatkaa minulle: Säästävätkö he, tilalliset, ruuassa ja vaatteissa ja asunnoissa enemmän kuin te?"

Kuulijat ovat vaiti, mielet jännittyneinä. Pitkän odotus-ajan jälkeen jatkaa puhuja:

— "Ei, sanon minä. He tuhlaavat ja te säästätte heihin verraten niin, että näette nälkää. Mutta vaikka te teette työtä enemmän kuin he ja säästätte — pakollisesti tietysti — nälkiytymiseenne asti, ei teille kumminkaan säästöt kokoonnu, mutta heille kokoontuvat. Mistä se johtuu?"

Naiset ovat keskeyttäneet sukanneyleensä ja istuvat toisilla sukkapuikko huulien välissä, toisilla neyle helmaan pudonneena. Puhuja on heittänyt siemenensä hyvään maahan. Hän antaa sen taas pari minuttia rauhassa itää, ja katselee itse valkeaa kalalokkia, joka leijailee komeana sateenkaaren heijastuksessa korkealla järven selällä, tähystellen saalista. Sitten jatkaa hän taas:

— "Se johtuu siitä, että he riistävät teiltä… He ovat anastaneet teidän työnne tulokset. Teidän ja teidän esivanhempienne maahan paneman työn he ovat anastaneet yhdessä maan kanssa. Sillä aikaa kun te raadatte orjina, venyvät he joutilaina ja kumminkin rikastuvat…"

— "Oikein sanottu!" — keskeyttää Varpalan Juho.

— "He", — jatkaa puhuja — "leijailevat työttöminä, kuin tuo kalalokki ja vaanivat teidän työnne tuloksia… tähystelevät onko torpparilla mitä ottamista."

— "Kas!… Kas!" — huomauttaa joku, tarkottaen lokkia, joka yritti jo iskeä saaliiseen, mutta peräytyi vielä. Puhuja alkoi puhua, lokin eleitä osottaen:

— "Noin!… Katsokaa lokkia!… Se jo näki, että torpparin pelto on kasvanut enemmän, kuin viime vuotena, niin aikoi jo iskeä… lisätä veroa… mutta halla tuli väliin… ei iskenytkään. Lentää korkeammalle… Nyt vaanii se seuraavaa satoa… Nyt se yrittää uudestaan… noin!…"

Kuulijat seuraavat jännitetyin mielin lokin eleitä ja puhujan selityksiä. Lokki peräytyy taas iskustansa ja leijailee korkealla. Puhuja osottelee sen liikkeitä, selitellen:

— "Torppari on saanut noron raivatuksi niityksi. Katsokaa sitä pirua!… Nyt se taas jo yrittää… lisää päivätöitä… Noin!… Noin!…"

Lokki on taas iskuun valmiina. Katsojat jännittyvät. Puhuja jatkaa:

— "Jo yrittää taas… Noin!… Yrittää veroa lisätä… iskeä hänen niskaansa…"

Kuulijat tuntevat, kuin iskisi isäntä heihin lokin muodossa. Hartiat kyyristyvät, kuin iskua vältellen. Vielä peräytyy lokki. Varpalan Juho istuu kuin neulankärellä. Puhuja jatkaa sen peräytymistä tarkottaen:

— "Näki että ei ole vielä oikea aika… Antaa torpparin rikastua, niin saa kerralla enemmän… Taas yrittää… Vie viimeisen lehmän… Noin se vaanii teidän rikkauttanne… Katsokaa lokkia!… Taas huomasi, että on paras odottaa, antaa torpparin valaa kaikki hikensä maahan ja sitten ottaa kerralla… Noin!… Niin!… Niin!…"

Taas on lokki isku-valmiina. Kuulijoiden hartiat kyyristyvät, tuntien muka isännän kynnet niskassansa.

— "Nyt se on jo valmis", — jatkaa puhuja.

— "Pirun komea lokki", — kuuluu joukosta,

— "Nyt se jo iskee", — murahti Varpalan Juho, lokin liikkeitä kiihkoisasti seuraten. Harhamakin seurasi hermostuneena puhujaa ja lokkia.

— "Ei vielä iske. Se odottaa, kunnes torppari on pannut maahan viimeisetkin voimansa", — oikaisi taas puhuja Varpalan Juhon huomautukseen. "Vasta sitten kun torpparin ruumiista on kaikki imetty maahan, tekee se hyökkäyksen, ottaa kaikki kerralla, ajamalla torpparin pois torpasta… Katsokaa sitä petoa!…"

Lokin kynnet ovat valmiiksi asetetut. Kaikki jännittyy. Puhuja jatkaa:

— "Torpparin koko elämän työn ottaa tilallinen silloin noin yhdellä iskulla… Nyt… Nyt… Nyt…"

— "Nyt se iskee!… Voi tuota ryökälettä!" — huudahti Varpalan Juho. Lokki suhahti nuolena järven pintaan ja iski kyntensä hauin selkään. Mutta saalis sattui liika suuri. Lokki ei jaksanut sitä nostaa vedestä, eikä saanut kynsiänsä irti hauesta. Syntyi hetken kestävä taistelu, joka tarjosi puhujalle taas oivan aiheen. Hän osotti henkensä puolesta taistelevaa lokkia ja jatkoi:.

— "Mutta tehkää tekin noin! Noin… noin… kuten hauki. Ottakaa riistäjää kynsistä kiini ja antakaa sen tuntea voimaanne!… Noin… Katsokaa!… Vesi vaan pölisee… Tehkää te samaten!… Silloin ei sen mieli tee iskeä teidän työnne tuloksiin… Kas niin!… Siivet vaan räpisevät… Niin tehkää… Nyt se pääsee irti… Ei vielä… Se on kapitaali köyhälistön niskassa… Nyt se jo pääsi ja lentää höyhenet märkinä pakoon…"