HARHAMA (continued 7)

Hän seisoi kätkyen vierellä silmät säihkyvinä, kuten silloin pajassa sulhasensa vieressä, kun hän puhui tulevaisuuden puhtaasta naisesta. Kun hän seisoallansa alkoi puhua, ihastui Harhama kuten silloin pajassa. Jonkunlaisella katkeruudella epäili hän häpeänsä seassa ja sen puolustukseksi hän ajatteli: Jospa tämä nainen olisi minun rinnallani kaikkine henkisine aarteinensa… Ja miksi ei rouva Esempio ole hänen laisensa? Mutta kun Kaatja mainitsi Nikitinin nimen, vavahti hän, kuin pahanteosta tavattu ja mutisi synkkänä:

— Niin… Nikitin… Nikitin… Ja itseksensä hän ajatteli taas kauhistuen: "Nyt olen minä itse Nikitin… Oikea Nikitin…"

Kaatjan tukka oli hajonnut kasvoille. Hänen vihassansa oli jotain yli-inhimillistä. Hän jatkoi Harhaman puhetta:

— "Niin pitää käydä kaikille pettureille ja sortajille… Niiden raadot on mereen haudattava…"

Loolja värisi. Harhamaa nakerteli rottalauma. Kaatja lauloi taas lapsellensa:

"Juo kuin verta maitoani! Älä muista muita! Ime vihaa, ainoani! Kirousta huuda yöt ja päivät jumalille, pettureille, sortajille! Kosta niille!… Tuuti aa! Et vaan raukka olla saa!"

Rottalauma söi Harhamaa. Hän unohti teoksensa ja Esempion ja koko elämän. Kaatja jatkoi hänelle:

— "Sinä onneton et osaa vihata. Sinä rakastat… hupsu… Osaatko sinä Harhama vihata?"

— "En kyllikseni", — vastasi Harhama, kadehtien Kaatjaa kaikesta sydämestänsä. Kaatja jatkoi entistään katkerampana ja synkempänä:

— "Sitten sinä et tunne elämää. Sinun pitää oppia se tuntemaan, että saisit juoda sen paraat, puhtaimmat ytimet ja voiman: vihan."

Ja tarttuen taas Harhaman käsivarsiin jatkoi hän:

— "Sinä onneton et ole saanut vielä koetella nälkää etkä ruoskaa… Minä olen saanut niitä maistaa… Ah, kun minä nautin silloin… Ah, kun minä nautin silloin, kun ne piiskasivat minua… Minä nautin siitä, että ne piiskasivat minussa vihan hereille… ne piiskasivat sen minussa makeaksi viinan vaahdoksi."

Hän istahti taas, liekutteli lastansa ja lauloi:

"Hussan!… Tuuti vihanlasta! Tuuti kostonkukkaa! Vihaa, kosta! Silloin vasta et sä elä hukkaan. Elämäss' on viha juuri ainut puhdas, jalo, suuri. Juovu siitä!… Tuuti! Haa! Nuku siihen armas! Aa!"

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhama eli siihen-astisen elämänsä kaikista raskainta hetkeä. Hän kitui ristillä, oman elämänsä siihen naulitsemana ja saman häntä nälkäisinä rottina syödessä. Kaatja oli istahtanut, painoi kasvonsa käsiensä väliin ja lausui kirokatkerana, puoli-itseksensä:

— "Ah! Elämä on poroksi polttavaa vihaa…"

Harhama vetäisi taskustansa rahatukon ja tarjosi sitä Looljalle, lausuen:

— "Loolja! Sinä olet puutteessa… Anna minun jättää nämä sinulle ja Kaatjalle…"

— "Ei, ei… Ei millään muotoa!" — keskeytti Kaatja. — "Minä olen huomenna puutteessa… kortteeri on maksettava, mutta… (kyynel vierähti hänen silmästänsä). Enhän minä ole hukassa… Veljet alkavat jo ansaita… Silloin tulee alennuksesta loppu. Teiltä minä en ota. Yksi vuosi enemmän, tai vähemmän alennusta ei tee mitään. Jumalan armo ei lopu vielä tähän päivään…"

— "Hah… hah… haa: Hän uskoo sortajien Jumalaan", — keskeytti Kaatja. — "Hän on hyvä. Ah! Kun minun ei olisi huolehdittava lapsesta, joka kostaa, niin minä menisin hänen sijastansa ja antaisin heidän saada kyllänsä minun ruumiistani. Heidän pitäisi saada minun lihassani saastua korviaan myöden, niiden pirujen!" — huusi hän nyrkkiänsä puristaen ja lopetti tyynempänä:

— "Toveri Harhama! Me kestämme, mutta vallankumoukselliset tarvitsevat. Vie rahat heille… Silloin olet auttanut Loolja-rukkaa. Vie! Ne ovat heidän rahojansa. Loolja ei saa ottaa niitä."

Se oli uusi muistutus Harhamalle. Ne olivat Zaikon rahoja ja hän oli ne siirtänyt sen luokan naiselle, jota vastaan Zaiko taisteli. — "Kirous seuraa minua", — jupisi hän hiljaa itseksensä. Kaatja kuuli sen ja lausui:

— "Sinua seuraa Nikolain siunaus. Hän muisteli aina sinua, sanoi että sinun vakavuutesi istutti häneen lopullisen uskon vallankumoukseen. Kun sinä yhdyit siihen, niin silloin täytyi asian olla oikean, oli hän ajatellut."

Harhaman polvet alkoivat vapista ja hän halusi päästä ulos. Hän lähti pois, kuin paholainen. Varpaasta päälakeen asti kuului hänen olemuksessansa huuto: Judas, Judas, Judas!

Se oli huuto, jota hän ei voinut paeta.

Kun hän laskeutui rappuja alas, tuntui hänen jälestänsä juoksevan nälkäinen rottalauma, joka vikisi:

— "Judas… Judas… Judas!"

Kun hän tuli ulos, tuntui pakkasen sumu laskeutuvan hänen hartioillensa petturin vaipaksi ja pakkanen räväytti hänen kasvoillensa:

— "Judas!"

Hän kiirehti lähimpään kapakkaan. Viinuri riensi hänen luokseen ja kysyi:

— "Mitä suvaitsette käskeä?"

— "Juomaa!" — vastasi Harhama tiuskaisten. Hetken kuluttua toi viinuri pullon olutta ja selitteli:

— "Te suvaitsitte tilata olutta…"

Harhama sieppasi olutpullon, paiskasi sen säpäleiksi vastapäiseen seinään ja huusi viinurille:

— "Sinä koiranpentu!… Saatana!… Viinaa minä tahdon, enkä olutta… Kuuletko sinä, toljake?…"

Kapakan isäntä juoksi hätään ja yritti sekaantua asiaan varottaen:

— "Täällä ei sallita…"

— "Kuka se ei salli?… Keneltä luulet minun lupaa kysyvän?" Ja siepaten kapakoitsijaa ryntäistä kiini huusi hän:

— "Minä olen tshuhna ja minä tahdon viinaa, enkä olutta… Minä tahdon juoda viinaa…"

* * * * *

Aamuhämärä pyyhki harmailla valorievuillansa tähtiä pois Pietarin taivaalta. Kostea, kirpeä pakkanen pureksi ihmisten kasvoja. Häärivä ihmisjoukko valmistautui kaivelemaan leipähuolissansa.

Rouva Esempio saapui ränsistyneenä. Harhamasta tuntui silloin, kuin olisi teos ja koko elämä pelastettu. Rouva Esempio tuntui olevan kupla, josta riippui kaikki ja hän ryhtyi sitä pidättämään sokealla, sairaloisella kiihkolla. Hän puki hänet puhtaisiin ja viihdytteli häntä. Hän liehakoi häntä aivan kuten elämän naarasta…

— "Tekeekö mielesi mennä johonkin katsomaan vähän maailmaa", — ehdotti Harhama, tahtoen valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia elämänsä aatteesta: taiteesta. Hän kiusautui hieman, kun rouva Esempio vastasi:

— "Ei teatteriin. Mennään jonnekin missä on kevyttä… Hiiden myllyyn… varieteeseen, tai operettiin… En minä nyt teatterista pidä…"

Harhamassa heräsi joku vaistomainen tunne, joka hänelle sanoi, miten hullulta näyttäisi, jos hän istuisi Hiiden myllyssä, hän, joka loi Jumalaa. Hän käveli mietteissään edestakaisin huoneessa. Hän mietti taas teostansa. Se tuntuu riippuvan rouva Esempion hiuskarvasta ja sakset olivat joko majuri Velikodushofin, tai itsensä rouva Esempion kädessä.

Silloin tuli hänen avuksi Oorali-enkeli, puhalsi hänen sieramiinsa turhamielisyyden sumua ja selitti:

— "Tämmöisinä aikoina pitää miehen nostaa kaikki pyrstösulkansa… Nekin, joita ei kannattaisi nostaa… Ja Hiiden mylly on miehen kaunis pyrstösulka. Siellä voi näyttää… voi näyttää, että miehellä on rahaa, millä elää…"

Harhama käveli vielä ajatuksissansa. Oorali jatkoi silloin:

— "Katso majuri Velikodushofista… Hänkin elää rentonaan ja 'näyttää'…"

Silloin ei Harhamakaan tahtonut enää turhia arkailla. Zaikon lahjottamia rahoja oli hänellä tukku taskussa niiden lisänä, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle…

— "Hyvä on… Menemme Hiiden myllyyn", — lausui hän kuivasti.

* * * * *

Oli jo yö.

Eräässä Hiiden myllyn salissa istui Harhama rouva Esempion kanssa. Pöydällä heidän edessään oli pari pulloa viiniä, hedelmiä ja punainen tulpaani. Väkeä oli vähänpuoleisesti. Viereisessä pöydässä istui eräs elosteleva kauppiasjoukko. Siellä täällä leijaili joku perhonen, nostellen silkkihameensa helmoja, kuiskaillen sen kohinalla hymynsä säestykseksi…

Yö kului. Viuluista vuotivat säveleet. Näyttämöllä hyppi pari ilmavoimistelijaa. Harhamasta ne näyttivät marakateilta, jotka on ihmisestä alennettu ilveilemään ihmiskunnan elostelijoiden edessä.

— "En minä noista pidä… Kun tulisi kevyempää", — huomautti rouva Esempio. Harhaman silmien eteen kohosi teos mustana leijana…

Kello löi kaksitoista. Yölinnut laskeutuivat jo oksillensa. Pöytien ääressä tutustelivat päihtyneet miehet niiden kanssa… kyselivät nimeä… asuntoa… kotipaikkaa. Näyttämölle ilmaantui naisia. Ne lauloivat, näytelläksensä kauniita hampaitansa… avonaista rintaa… käden kiemahdusta… silmiänsä, joista paloi tuli… sievää kumarrusta. Harhamasta tuntui se joukko rääkkyviltä naisvariksilta, joiden laulu sekaantui orkesterin säveliin ja kuhertelijoiden puheen sorinaan. Hän istui synkkänä. Silmien edessä leijaili teos mustana leijana.

— "Tuo nyt on jo vähän kevyempää", — lausui rouva Esempio. Harhaman kasvonlihakset vääntyivät katkeraan nauruun. Hän joi viiniä ja mietti taas elämää…

Hiiden myllyn myllykivet pyörivät. Ihmiset valuivat kivensilmään jauhautuaksensa perkkeiksi, koiraksiksi ja naaraiksi. Näyttämölle ilmautui joku sisaruspari. Se tanssi väliin, väliin hyppi, heittäen itsensä pyöränä ympäriinsä… Jalkaterät häilähtelivät ilmassa, hame solahti alas… sääret paljastuivat polvia myöten… sitä ylemmäkin… Orkesteri soitti… Hyvähuutoja kuului jokunen… Tytöt kumartelivat palkkioksi…

Harhaman kasvoilla näkyi hermostunut, katkera hymy. Hän joi ja mietti:

— "Tännekö on elämä taas minut ajanut… Minähän lähdin Nikitinin kanssa hävittämään tätä myllyä ja nyt minä olen hävittänyt Nikitinin ja itse istun täällä…"

Hän huokasi raskaasti. Hän huuhtoi viinillä katkerat ajatuksensa pois kurkusta.

Kello oli jo yli kahden. Näyttämöllä tanssi tyttö, vyötäisillä vähän hameen tynkää… Tyttö pyörähteli… pyöri varpaansa kärellä… kumartautui maahan… heitteli vartaloansa… Köykäinen hameentypykkä kohosi silloin ympyräksi… Se näytti rumalta peräsulalta…

Harhama puhui rouva Esempiolle miltei rukoillen:

— "Helga! Jos tämä suhde nyt joutuu häpeään ihmisten ja etenkin minun omissa silmissäni, on se minulle kaiken henkinen haaksirikko. Siksi toivon, että siinä teet kaikkesi viedäksesi sen voittoon minun, itseni ja ihmisten edessä… Sinä et tiedäkään, mitä siinä on menossa."

— "Tietysti minä vien… Se oli vaan huumaus", — vastasi rouva Esempio hymyillen.

Mutta epäilyn kylmä visva alkoi vuotaa Harhaman olemukseen. Eikä ollut maailmassa ainoatakaan ihmistä, jolla olisi ollut pieninkään aavistus hänen taisteluistansa. Yhä voimakkaampana nousi hänessä halveksimisen tunne ja elämän inho. Ilta kului. Orkesteri soitti. Paljassääriset naiset tanssivat. Mutta Harhama ei huomannut enää mitään. Päihtymyskin oli haihtunut. Ei hän huomannut edes ruumiillista heikkouttansa.

Kello löi jo kolme. Näyttämöllä tanssi nuori nainen. Hän oli puettu ruumiinmyötäiseen, ihonväriseen trikooseen. Pehmeät rinnat pullistivat hienoa trikoota… Hartiat hyllyivät… Tukka heilui hajalla, niskasta solmittuna… Hän tanssi verkkoa… verkkoa itsellensä… paulaa muille… ansaa ihmiselämälle…

Inho pursusi Harhamasta. Hän joi viiniä minkä jaksoi ja päihtyi rouva Esempion kanssa. Tanssin tauottua alkoi rouva Esempio katkennutta puhettansa jatkaen selitellä:

Sehän tapahtui niin, että minä olin kirjoittanut sinulle intimin kirjeen, mutta se jäi lähettämättä… Velikodushof sai sen pöydältä käsiinsä, luki sen ja lausui: "Voi, että minä en voi teitä Teitä halveksia ja vihata! Te annatte minulle toiveita ja kumminkin kirjoittelette vielä tuolle'… Ja sitten hän osasi maalata kaikki rikkautensa ja muut…"

Musta aistipunakukka ilmestyi Harhaman silmien eteen. Hän tunsi sen inhottavan lemun…

Rouva Esempio jatkoi päihtyneenä:

— "Sinä olet minulle se siveellinen kallio ja turva, josta minä en uskaltaisi poistua… Niille muille minä annan potkun…"

Harhaman inho lisäytyi. Rouva Esempio inhoitti häntä. Tuo näytti hänestä taas nykerönenäiseltä, rumalta löllerömäiseltä talonpoikaisnaiselta…

Hän joi yhä enemmän.

Yö kului. Hiiden myllyn parit alkoivat valua sen kivien välistä öisiin pesiinsä.

Avaran salin toisella seinustalla istui meri-upseeri yksinänsä. Mustiin puettu nainen lähestyi häntä, tervehti ja istahti hänen viereensä. Rouva Esempio seurasi tapahtumaa… Alkoi kuhertelu. Mies alkoi lähennellä naista, syleili häntä ja suuteli poskelle.

— "Katso, katso, tuota porttoa, kun antaa suudella!" — huudahti rouva Esempio kauhuissaan, nykäisten Harhamaa.

— "Missä?" — kysyi Harhama heräten mietteistään.

— "Tuolla! Nyt se taas aikoo suudella… Hyi sitä porttoa", — vastasi rouva Esempio.

Harhama tarkasteli naista ja tunsi hänet: se oli Loolja. Hän loukkautui rouva Esempion puheesta Looljan puolesta. Inhonsa yhä vielä pursuessa, alkoi hän vertailla Looljaa ja rouva Esempiota toisiinsa. Sitä tehdessänsä hän muisti, kuinka rouva Esempio oli kieltäytynyt imettämästä Ritvaa, koska siitä tulevat rinnat rumiksi. Hän muisti Looljan äitiä, joka ravitsi lastansa sydänverellänsä. Hän muisti miksi Loolja myö itseänsä.

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja lausui rouva Esempiolle:

— "Tämä mylly ei ole enää minun paikkani… jos tahdot jäädä tänne, niin jää, mutta minä lähden…"

— "Kyllä minäkin sitten lähden", — lausui rouva Esempio, nousten raukeana. He poistuivat hoippuvin askelin. Päihtyneenä sulki Harhama taas kerran Hiiden myllyn oven.

* * * * *

Oli aamuyö. Varhaisimmat nousijat heräsivät jo töihinsä. Rouva Esempio riisuutui ja katseli kuvaansa suuresta seinäpeilistä. Harhama käveli edestakaisin puolipäihtyneenä, teoksen musta leija aina silmien edessä ja alaalla synkkä, sumuinen pohjattomuus.

Rouva Esempio selitti edelleen asiaa, jonka selitys jäi Hiiden myllyssä kesken. Hän puhui:

— "Minä annoin siinä turhan säälin vaikuttaa. Se tuli ja valitti että hän joutuu hunningolle, jos minä hänet hylkään…"

Ilkeä aistipunakukka alkoi ärsyttää Harhamaa lemullansa. Hän vaikeni. Rouva Esempio lisäsi:

— "Vaikka kyllä hän sanoi, että kenties hän taas parin kuukauden kuluttua nousee siitä entistä suurempana ja jalompana…"

— "'Jalompana'!" — Harhama itseksensä halveksivasti.

Rouva Esempio jatkoi riisuutumistansa. Silloin Harhama taas huomasi hänen rinnassansa ruskean täplän. Kaikki ennustukset leiskahtivat hänen muistiinsa taika-uskon tulena. Kaatunut kuusi ja kaikki tanssivat hänen edessänsä.

Hänen vihansa ja inhonsa sekottuivat vaahdoksi. Hän alkoi himoita verta… kostoa ja verta. Rouva Esempio näytti hänestä taas samanlaiselta, kuin kerran Valkeassa talossa ja sitä ennen veräjällä.

Hän näki vielä sen täplän ja alkoi miettiä, miten tappaa hänet. Hän unohti jo hetkeksi mustan kukkasen lemunkin. Hän tahtoi kostaa teoksensa puolesta.

Rouva Esempio riisuutui ja yritti puhua jotain. Harhaman kynnet vetäytyivät sormista. Päihtymys selvisi. Verinen vaate heilahteli hänen silmiensä edessä ja tuoksusi huumaavasti.

— "Niin", — yritti rouva Esempio jotain puhua. Se ääni tuntui Harhamasta ilkeältä räkätykseltä. Hän tiuskasi:

— "Mitä niin?"

— "Niin, kun se levitteli vielä rikkauksiansa. Hotellissakin kaateli likööripulloja lattialle lätäköiksi…"

Harhama oli valmis. Hän huusi:

— "Sinä olet portto… Huora sinä olet, huora… Kuuletko?…"

Rouva Esempio katsoi häneen hämmästyneenä. Se ärsytti Harhamaa. Hän tarttui hänen kaulaansa, painoi hänet sohvalle ja varustautui kuristamaan hänet kuoliaaksi… Esempion kaulasta tuntui hänen kouriinsa pari nikahdusta… Hän valmistautui lopettamaan ne…

Mutta silloin muisti hän teoksensa. Se ilmestyi hänen eteensä punaisena, sävähtävänä salamana. Hän hätäytyi… Hänestä tuntui että hän nyt kuristaa omaa kurkkuansa… Kädet irtautuivat Esempion kaulasta. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän muisti munkki Pietarin kysymyksen:

— "Millä oikeudella sinä heität rouva Esempiota kivellä?…"

Rouva Esempio oli mennyt tainnuksiin, nosti nyt kätensä ja sopersi:

— "Vettä!"

Harhama juoksi kuin mielipuolena vettä noutamaan. Kun hän palasi, istui rouva Esempio sohvassa. Ryypättyänsä vettä kysyi hän:

— "Enkö minä ollut tainnuksiin mennessänikin plastillisessa asennossa?"

— "Hän on hullu… Hän on mielipuoli!" — tuskitteli Harhama.

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoi Harhama rouva Esempion kanssa Kasanin kirkossa, sen alttarin edessä, joka on vastapäätä pääovea ja jolla riippuu Jeesuksen hopeainen ruumis ristillä, orjantappurakruunu päässä. Hän oli tullut kirkkoon näytellessänsä rouva Esempiolle Pietarin merkillisyyksiä. Ajatuksiinsa vajonneena tarkasteli hän Jeesuksen kasvonpiirteissä ilmenevää tuskaa. Se tuntui hänestä hänen oman sielunsa tuskalta, tai ihmishengen yleiseltä tuskalta, maailmantuskalta. Jumaluus nosti hänet taas siivillensä. Enkelit kantoivat hänen eteensä hänen teoksensa. Kuolema näytteli terävää kynttänsä ja elämänsumut tulvasivat hänen sieluunsa. Hänen henkensä yleni, nousi pois aistillisuuden lemuavista kukista sekä punaisista että mustista ja niiden sijalle ilmestyivät jumaluuden ja kuoleman kukat. Hätäytyneenä, mutta maasta ja liasta ylös kohonneena, katsoi hän rouva Esempioon, kuin apua anoen, rukoillen häntä pelastamaan hänen teoksensa ja hänen elämänsä. Ruttotaudin tavoin kietoutui hän hengellään rouva Esempioon, pidellen häntä kiinni teoksen ja elämän hiussuortuvana. Hänen elämässänsä alkoi kehittyä sairaloisuuden ja mielipuolisuuden huippu. Hermokohtaukset uusiutuivat monta kertaa päivässä, niin ankarina että hän vapisi ja hikosi hetkessä likomäräksi.

Hänen seisoessansa alttarin edessä, kuului sapelin ja kannusten helinä ja korskea astunta. Harhama katsahti taaksensa ja näki kenraali Pawlofin astuvan jumalankuvan eteen ryhdikkäänä, sotilaallisena. Siinä teki hän ristinmerkin, sytytti vahakynttilän, risti taas silmänsä ja lähti. Mennessänsä antoi hän nunnalle suuren tukun setelirahoja köyhille jaettavaksi. Nunna teki ristinmerkin ja kenraali Pawlof poistui.

Harhama seisoi kuin salaman lyömänä. Elämän epäselvyys kietoutui verkkona hänen ympärillensä.

* * * * *

Oli loppiais-ilta. Harhama istui rouva Esempion kanssa Pietarissa eräässä hotellin huoneessa, juoden ja katsellen äänettömänä olutlasiansa.

Huoneessa oli jotain piinallista, purevaa. Harhama heilui yhä hiuskarvan varassa. Hän vartioi rouva Esempiota, kuin pakenevaa saippuakuplaa.

Teoksen käsikirjoitus oli kasvautunut häneen kiinni, eikä hän löytänyt mitään mahdollisuutta niitä kahta asiaa toisistansa erottaa. Hän huokasi itseksensä:

— "Kun en olisi edes munkki Pietarille ilmoittanut, että se Esempio-ihminen on hän, niin voisihan vielä julkaista. Mutta se tulee nyt tiedoksi…"

Sitä ajatellessa kuuli hän jo kirkonkellojen soivan ja hänen uskonsa inhimillisen siveellisyyden voimaan alkoi murtua. Elämä tuntui jäytävän sitä arvottomana. Kaikki epäilynrauhaset vuotivat tulvanaan.

Hän tarttui lasiinsa ja joi.

Ja yhä sairaloisemmin piteli hän kiinni sitä saippuakuplaa, jonka varassa teos ja elämä olivat: rouva Esempiota…

Vitkaan mateleva tunti kului. Harhama joi ja juotti rouva Esempiota. Inho ja epäilys ryöppysivät sekaisin. Epätoivo pursusi virtanaan. Hän huuhteli sitä pois oluella.

Kului toinen tunti… kolmas… Harhama päihtyi ja sai lievän myrkytyskohtauksen tietämättä miten. Hän tunsi polttoa, hätäytyi, kiirehti saamaan lääkärin apua. Kun hän yhdessä rouva Esempion kanssa ajoi raitiotievaunussa laukesi jotenkin hänen taskussansa ase, panos sytytti vaatteet, poltti koko oikean kylen ja luoti repäisi ammottavan haavan, avaten vatsan ja reväisten kylen olkapäähän asti, jossa se tunkeutui kainalokuoppaan. Se oli sama luoti, jolla hän oli aikonut ampua Nikitinin ja myöhemmin Velikodushofin.

Viisi minuuttia myöhemmin odotteli Harhama lääkäriä. Silloin heräsi hänessä halu paljastaa rouva Esempiolle elämänsä mieletön salaisuus, avata ihmishengen suurin mätäpaise. Hän alkoi kertoa heikolla äänellä elämästänsä. Rouva Esempio kuunteli hetken ja lausui sitten:

— "Niissä eilen ostamissasi kengissä on liian korkeat korot… Saisikohan täällä Pietarissa ne korjuutetuiksi?…"

Inho purskahti Harhamasta…

— "Karjapiika… Talonpoika… Elukka!" — ajatteli hän ja vaikeni. Palohaavan poltot alkoivat häntä repiä.

Kello löi kaksitoista yöllä. Loppiaisjuhla oli loppunut.

* * * * *

Mustamala on Perkeleen temppeli, jossa hänen enkelinsä Uuva siittää ja hoitaa mustia kukkia. Sen holveja kannattaa kolmesataa jättiläisluurankoa, kukin seisten jalkansa korkuisen pylvään päässä. Luurankoihin on henki luihin jäänyt, vaikka on liha pois kulunut… Ne kärsivät kipuja ja tuntevat holvien raskaan painon… Silmäreijistä tuikuttaa lieska ja suuraosta kuvastaa kärsimys… Mustamala on kuoleman ja kauhun lymyluola.

Temppeliin ei tule ulkoa valoa… Mutta siellä seisoo luurankoja, sinne tänne asetettuina, jotka pitävät tulta… Ne ovat varkaiden luurankoja… Tulena palavat niissä niiden omantunnon vaivat… Niiden silmäreijistä tuikuttaa vaaleanpunainen tuli. Se valo valaisee Mustamalan… Kaikki on kamalannäköistä, kolkkoa ja kuolon synkkää… Jokaisen luurangon ympärillä roikkuu vyönä musta käärme… Ne pitävät vahtia, ettei nuku varkaan omatunto ja siten sammu silmissä palava tuli ja jää temppeli pimeäksi… Jos se hiukan torkahtaisi pistää käärme oitis sitä ja kohta tuikkaa tuli entistä kirkkaampana… Siksi on Mustamala aina vaaleanpuna-valoinen, vaikka ei siihen valo pääse akkunoista, eikä synny siinä itsestänsä…

Mustamala-temppelin keskellä kohoaa kade-alttari… Sen käsipuiden pylväät ovat suurista reisiluista pystytetyt… Kunkin semmoisen pylvään päässä on pää- kallo koristuksena… Pylväiden välillä riippuu musta käärmeketju…

Kade-alttarin keskellä istuu Perkeleen Uuva-enkeli kädessä sysimusta kukka… Istuimena on hänellä jättiläisen pääkallo…

Uuva-enkelin on kerran hänen puolisonsa Velve pettänyt… Siitä asti on hänen kädessänsä kukkinut mustakukka… Se kasvoi siihen kostonhalusta hänen puolisonsa viettelijää Irvantoa vastaan… Se mustakukka sikisi Uuvan vihasta ja kasvoi sen kädestä… Siksi sanotaan Uuvaa mustakukkaiseksi…

Mutta Perkele ei sallinut Uuvan vihaansa hyödyttä tuhlata… Siksi tuhosi hän itse Irvannon ja niin jäi mustakukka ijäksi Uuvan käteen kukkimaan… Hänen kostonhalunsa jäi siten tyydyttämättä… Se sikiää ja kasvaa hänessä yhä enemmän… Se odottaa aina tilaisuutta saada tyydyttää himonsa… Siksi kukkii hänen kädessänsä ikuinen mustakukka… Uuvan on Perkele pannut uskomaan, että Irvanto elää, ja siksi siittää hän yhä kostonhaluansa, kasvattaen mustaakukkaa, odotellen Irvannon ilmestymistä.

Tuon tuostakin haistelee Uuva itse kukkaansa… Hän nauttii sen tuoksusta, kuin konsanaan vihasta… Siitä tuoksusta yltyy hänen mustakukkaisuutensa yhä enemmän…

Hänen oikealla puolellansa on pienellä, pyöreällä asettimella musta varre-niminen käärme kiemurassa… Se elää Uuvan kostonhalusta… sen vihasta… sen mustakukkaisuudesta… Siitä saa se ravintonsa, siitä ottaa se myös sikiönsä syntymä-idut… Siksi siittää se joka tunti sata pientä varre-käärmettä, jotka matavat maan rakoja myöten etsimään ihmisten kantapäitä… Ne ovat mustakukkaisuuden käärmeitä… Kenen kantapäitä ne purevat, se on oitis mustakukkainen mieleltänsä, vaikkapa ei olisi petettykään… Ne epäilevät puolisoansa… kadehtivat sitä, ken siihen katsoo… pelkäävät jokaisen vaanivan sitä… Jota ne pistävät petettynä, se palaa kohta vihantulena… Se etsii kuten varre-käärmeen emo, Uuva itse, kostoa ja tyydytystä… Ne ovat mustakukkaisia, eli varre-käärmeen puremia…

Kade-alttarin edustalla, kahden puolen sen rappusia, istuu kuusi kuoleman korppia, kolme kummallakin puolen… Kuoleman korpit ovat pääkalloja, joilla on mustat siivet korvien sijalla… Ne istuvat pystyyn pannun sääriluun päässä kukin… Ne vartioivat kadealttaria, ettei sinne pääse Uuvan petturi puoliso Velve anteeksi anomaan ja siten tukahuttamaan Uuvan kostonhalua, sillä silloin lakastuisi mustakukka sen kädessä ja häviäisi mustakukkaisuus maailmasta…

Mustamala-temppeli kohahti… Perkele ilmestyi sinne tuoden kuusituhatta enkeliä mukanansa ja puhui heille:

— "Palvelijani Harhama kulkee edelleenkin lujana pelastuksen tiellä… Hän on ensimäinen joka on noussut minun nimessäni Jehovaa vastaan…"

Enkelit ihastuivat. Piru todisti:

— "Sinun valtakuntasi lähestyy sekä maassa että taivaassa."

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Sinun nimeäsi kohta maa ja taivas ylistää. Sulle kaikki tähdet hohtaa, Jehovalta kaikki jää sinun valtikkasi alle. Sinun valtas kaikkialle kohta yksin ulottuu. Sun on päivyt, kirkas kuu sekä taivas tähtivaippas, sinun säälimätön raippas kaataa vallan Jehovan, ilkeän ja kavalan."

Perkele jatkoi:

— "Harhama on ensimäinen, joka on rukoillut minua… Hän on ensimäinen, joka on kironnut Jehovan. Hän on myös ensimäinen, joka on minun nimessäni seisonut Jehovan munkin edessä…"

— "Hänen lopullinen pelastuksensa Jehova-rääkkääjän kynsistä on siis lähellä", — vakuutti Hiisi.

— "Se on lähellä", — kerskasi Perkele. — "Häneltä puuttuu enää kaksi askelta: Pääaskel eli teoksen julkaiseminen, ja sivu-askel, Kainin-isku Jehovan kasvoja vastaan. Edellinen menee menojansa, sillä kaikkien minun enkelieni henki elää Harhamassa: Kunnianhimo, Aaraman kupla, ahneus, turhamielisyys ja kaikki kultaavat hänelle sen hedelmän, jota hän teoksellansa kurottelee… Kainin-iskusta pitäköön huolen Uuva!…"

Ja Uuvan puoleen kääntyen lisäsi hän:

— "Anna varre-käärmeen nauttia kukkasi tuoksusta! Sen sikiöt etsivät Harhaman kantapään ja herättävät hänessä kukkimaan mustankukan… Ne tekevät myös Velikodushofissa tekonsa, että hän ärsyttää Harhaman Kainiksi…"

Perkele kohisi voiton ilosta ja jatkoi:

— "Jehova pani munkkinsa huhuilemaan Harhamaa, mutta Hän huusikin hänet minun riveihini. Kaikki Hänen yrityksensä ovat nyt turhaan raukeavat…"

— "Sinä kasvatat viisaudessasi kaikkialle oikeat kukat", — todisti Horna. Ja enkelit veisasivat:

"Kalliokin kukkaa kantaa, kun sun tahtos säätää. Kivi sille voimaa antaa, jos niin tahdot päättää. Kaikki sulle raataa. Kaikki kumoon kaataa valtaa Jehovan."

Laulu loppui ja Perkele hävisi sen kaiun kantamana.

Kymmenen ruplaa.

Elämä on häpeän kultaraha…

Ylevänä käveli nerokas majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof huoneessansa Pietarissa sotilaallisia askeleita ottaen, ryhti sankarillisena. Hän käveli, katseli aistipunakukkaa: muisteli rouva Esempiota ja hengitti Uuvan mustankukan tuoksua, vihasi Harhamaa ja halveksi tätä.

— "Hittoakos se odotuttaa… Sergei Jakowlevitsh, tarkotan", — lausui majuri Velikodushof hieman tuskastuneena. Samassa avautui ovi ja sisälle astui entinen poliisipristavi Sergei Jakowlevitsh Edelmuth, syntyään saksalainen, mutta venäläistynyt, yli kuusikymmenvuotias, laiha herrasmies.

— "Sinä, Stepan Ivanovitsh, olet suvainnut minua kutsua", — tervehti hän tuttavallisesti, istahti kuin kotonansa ja pani kirjelaukkunsa pöydälle.

— "Niin, Sergei Jakowlevitsh!" — tarttui majuri Velikodushof. — "Asia koskee Harhaman rankaisemista ja tieltä raivaamista… vaimoni, se on: rouva Esempion vapauttamista hänestä."

Hän sytytti sikarin ja taisteli sen suuren, voimallisen tunteen kourissa, jonka muodostaa miehessä todellinen, voimakas ja puhdas rakkaus ja siitä johtuva mustasukkaisuus. Sergei Jakowlevitsh Edelmuth alkoi häntä toverillisesti johtaa sille tielle, jota hän piti oikeana. Hän puhui:

— "Siinähän on lyhyt tie, Stepan Ivanovitsh. Hän, Harhama tarkotan, on varastanut, tehnyt murhapolttoja… No, siin' on sulle vaarattomaksi tekeminen ja rankaisu… Sinun, veliseni, pitää antaa vangita Harhama varkaudesta ja murhapoltosta… Mitä, viisisataa ruplaa maksoi huvilarähjä, jonka poltti?… Tietysti sinun pitää vangituttaa, Stepan Ivanovitsh…"

Edelmuth jäi odottamaan sanojensa vaikutusta. Majuri Velikodushof ymmärsi asian, käveli edestakaisin huoneessa, sytytti uuden sikarin ja lausui ajatuksissaan:

— "Hyvä sanoa, että varkaudesta ja murhapoltosta… Vaikka huvila oli hänen omansa… ja tavarat myös… Kuinka tuossa sitten murhapoltosta, Sergei Jakowlevitsh?…"

Majuri Velikodushof oli saanut kasvatuksen, joka oli häneen istuttanut harvinaisen sielunjalouden, jota ei voinut järkyttää sekään voimakas tunne, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, yhtyneenä puhtaaseen, ylevään rakkauteen. Hän käveli ajatuksissansa ja lausui lopuksi:

— "Kunniattomuutta…"

Edelmuth, joka tunsi Harhaman likaisen elämän, kaiveli papereitansa ja alkoi puolustaa ajatustansa:

— "Miksikä kunniattomuutta?… Kunnia, Stepan Ivanovitsh, on siveellisiä ihmisiä varten… Mutta onko Harhama enää ihminenkään?… Ajattele, Stepan, Harhaman elämää!"

Ja hän alkoi laajalta kuvailla Harhaman elämää, jonka yksityiskohdat hän oli saanut tietää rouva Esempiolta. Majuri Velikodushofissa heräsi sitä kuullessa se inho ja närkästys, joka nousee turmeltumattomassa ihmispovessa rikoksentekijää ajatellessa. Hän lausui ajatuksissansa:

— "Sinä, Sergei, ehkä totta puhut, kun sanot, että Harhama ei ole enää ihminen, vaan pahantekijä…"

— "Tietysti totta!" — innostui Sergei Jakowlevitsh. — "Ja minkälainen konna vielä!… Ah, jos tietäisit!…"

Hän kuvaili ystäväänsä pelastaaksensa Harhaman huonoa elämää edelleen. Majuri Velikodushof kauhistui tätä kuullessansa ja hän huomasi nyt tosiasioista että Harhama oli jo niitä alhaisia ihmishylkyjä, joiden kanssa oli rikos säälien menetellä. Hän katseli Harhamaa samoilla silmillä, millä katsotaan turmiollista matelijaa. Erotus Harhamassa ja hänessä oli se, että kun Harhamassa oli näennäinen jalouskin ainoastaan alhaisuuden peittona, siveettömänä verhona, oli Velikodushofissa ja rouva Esempiossa jokainen teko oikeastaan jalouden, jalon tunteen: rakkauden edessä alistumista, ja siten siveellinen, itse asiassa jalo teko. Heidän vaikuttimensa olivat vastakkaiset: Harhaman tekojen vaikuttimina oli alhaisuus, majuri Velikodushofin, rouva Esempion ja Edelmuthin vaikuttimina oli jalous: rakkaus, tai toistensa sääli, tai tuomio, pahan rankaiseminen.

Kuultuansa edelleen Sergei Jakowlevitshin kertomusta Harhaman rikoksista, heräsi majuri Velikodushofin sielussa yhä voimakkaampana se inho ja närkästys, joka herää jokaisessa jalossa ihmisessä kuullessansa puhuttavan ihmis-alhaisuudesta. Hän, kuten sanottu, oli ylevä, harvinaisen nerokas, tieteisiin syvälti perehtynyt, ja semmoisena hän myös oli kyennyt näkemään Harhaman oikeassa valossa, semmoisena, kuin Harhama oli, se oli ihmisnarrina, kyvyttömänä, suuruudenhulluna, rikossankarina, joka ei ansaitse sääliä, ei kunniallista kohtelua. Ylhäisenä aatelismiehenä hän katseli häntä myös alhais-arvoisena, ja se yhdessä rakkaudesta johtuneen mustasukkaisuuden kanssa lisäsi hänen halveksumistansa ja närkästystänsä. Hän lausui taas:

— "Sinä, Sergei, oikein puhut, kun sanot että on väärin tuhlata ihmiskohtelua heittiöille…"

Sergei Jakowlevitsh rakasti ystäväänsä yli kaiken. Hän oli valmis millä hinnalla hyvänsä pelastamaan hänet ja siten koko Velikodushofin suvun siitä häpeästä, jonka tuottaisi majurin ajattelematon antautuminen Harhaman elämän likaan. Hän tahtoi sitä tehdessään myös täyttää rouva Esempion hartaan pyynnön, käsittäen, että rouva Esempion tekojen vaikuttimena oli rakkaus, että hän tahtoi nousta aistillisesta rakkaudesta ylevään henkiseen rakkauteen, jota hänelle tarjosi yhdys-elämä Velikodushofin kanssa, koska viime mainitun henki-ihminen oli sadasti Harhamaa ylevämpi. Hän oli vakuutettu, että hänen valitsemansa tie niin rikollisen henkilön, kuin Harhaman suhteen, oli oikea, vieläpä velvollisuudenkin tie.

Ja nyt alkoi Harhamaa vastaan nousta se Jumalan vanhurskas käsi, jonka hän itse oli elämällänsä rankaisuun nostanut. Majuri Velikodushof, joka oli Jumalan yhtenä aseena, huomasi, että Edelmuth puhui oikein, ja hänen sielunsa jalo tunne käski jo häntä astumaan panemaan toimeen Jumalan tuomiota ja siten ohjaamaan Harhamaa pois rikoksien poluilta, joilla hän, kuten majuri Velikodushof ja Edelmuth käsittivät, kulki toisten turmiona. Sergei Jakowlevitsh valitsi sikarin ystävänsä sikarilaatikosta, puhellen:

— "Sinulla, ystäväiseni, näkyy olevan täällä hyviä sikareja… Havannaako nämä ovat oikein?… Havannaapa näkyvät olevan… No kuinkas! Tietysti Havannaa… Minä olen polttanut 'Tupru'-paperosseja, mutta ne tahtovat pilata rinnan…"

Majuri Velikodushof mietti, taistellen sitä taistelua, joka on jokaisella hänen laisellansa jalolla ihmissielulla kestettävänä, silloin kun hän jaloudelle kantaa suurinta uhria: polkee vahingollisen syöpäläisen kuoliaaksi, tehdäkseen hyödyllisen elämän mahdolliseksi. Harhaman elämä alkoi siten vaaleta ihmisten eteen oikeassa valossansa, osottaen, että sen elämän eläjä oli jo vahingollinen syöpäläinen. Edelmuth jatkoi:

— "Ja lisäksi: Mitä omaa on Harhamalla?… Ei ole päivääkään työtä tehnyt… Onko hänellä silloin mitään omaa?… Tietysti ei ole… Eikö hän ole silloin vierasta polttanut ja varastanut, jos hänellä ei kerran omaa ole?… Ajattele, Stepan Ivanovitsh!… Tietysti vierasta…"

Asia oli lopultakin majuri Velikodushofille selvä. Hän käsitti aivan oikein, että Harhama oli vierasta polttanut ja ottanut ja että siis murhapoltto, yhteiskunnan omaisuuden poltto ja varastaminen olivat itse asiassa tapahtuneet, niin paljon kuin Harhama sitä koettikin muuksi selittää ja uskoa. Ja molemmat miehet käsittivät, että he olivat siveellisesti velvolliset nousemaan sitä rankaisemaan.

Syntyi äänettömyys. Edelmuth lopetti sen, huomauttaen:

— "Rouva Esempiolla… Helga Ivanownalla, se on: tulevalla puolisollasi, on, sanotaan, kivitalo Moskovassa ja suuria saatavia Suomessa… Joutuvat nekin Harhama-konnan käsiin."

Taas syntyi äänettömyys. Majuri Velikodushof ajatteli elämän eri puolia. Hän ajatteli rakkauttansa… rouva Esempiota… tämän taiteilijanimeä… aatelisnimeä… Hän piti velvollisuutenansa pelastaa ne ja Armiiran perinnön Harhaman likaisista käsistä. Rakkaus ja mustasukkaisuus nousivat hänessä, oikeudentunnon lisäksi, käskien hänen nousemaan Harhamaa vastaan, jonka hän tajusi yhteiskunnan vahingolliseksi syöpäläiseksi. Hän käsitti aivan oikein, että Harhamalla, joka ei ollut koskaan tehnyt tuottavaa työtä, ei voinut olla mitään omaa, joten jo sekin, että hän jotain lahjotti rouva Esempiolle, oli itse asiassa törkeätä varkautta: vieraan omaisuuden lahjottamista ja tuhlausta. Sitä suuremmalla syyllä oli varkautta samojen tavaroiden pois ottaminen, ja niiden polttaminen murhapolttoa.

Majuri Velikodushof oli valmis astumaan oikeuden palvelijaksi. Sergei Jakowlevitsh Edelmuth kuvaili hänelle edelleen sitä rikosten sarjaa, mistä rouva Esempio oli ilmoittanut voitavan Harhamaa syyttää. Niiden joukossa oli edellisten lisäksi kiristys, pitempiaikainen rouva Esempion väkisin makaaminen ja väärä santarmi-ilmianto. Viimeinen kyllä oli aiheutunut siitä, että ne rahat, jotka Harhama lähetti rouva Esempiolle Moskovaan, eivät kylliksi pian joutuneet perille, joten rouva Esempion oli pakko niitä odotella, ja hän luuli siinä piilevän jonkun huonon tarkotuksen, jommoinen siinä olikin, sillä Harhama ei, pikku säästön tähden, ollut rahoja lähettänyt sähkösanomalla kuten rouva Esempio oli käskenyt. Majuri Velikodushof kauhistui, kuullessansa koko paljastuksen ja nähdessänsä ihmis-alhaisuuden loan. Hän lausui, Harhamaa tarkottaen:

— "Kuoleman hän ansaitseisi…"

— "Sekin tulee", — vastasi Edelmuth lukien erään kirjeen, jonka Harhama oli rouva Esempiolle kirjoittanut, kertoen siinä, että haavottumisensa johdosta hän oli ijäksensä tullut kykenemättömäksi ruumiilliseen työhön, ja rukoillen siksi Esempiota, että hän ei saattaisi suhdetta ja elämää niin suureen häpeään, ettei hän sen johdosta saisi enää henkistä työtä, vaan olisi pakotettu nälkään kuolemaan. Sanotun kirjeen oli rouva Esempio jättänyt Edelmuthille, osotteeksi siitä, että Harhaman kostoa ei enää tarvitse pelätä.

Keskustelu jatkui. Edelmuth sai toimeksensa etsiä taitavan asian-ajajan. Kun majuri Velikodushof heitti hänelle lain määräämän asian-ajopalkan, kymmenen ruplaa, asian-ajajalle jätettäväksi, lausui hän inhoten, ylevänä, Harhaman ihmiskurjuutta surkutellen:

— "Liian paljon hänen tähtensä… Mutta onhan se hänen elämänsä häpeän-kultamarkka… Sen hintaiseksi on hän elämänsä elänyt…"

Ja hetken käveltyänsä lisäsi hän, ajatellen sitä tilaa, mihin hänetkin oli Harhaman elämä asettanut:

— "Saanhan nyt minäkin kerskata sillä, että olen rosvon seuraaja myllyssä…"

Edelmuth vaipui kokoon. Huoneessa oli jotain ilkeää, inhottavaa: se oli Harhaman elämää. Loukkautuneena lausui Edelmuth:

— "Niin, veli! Ja saahan rouva Esempiokin, se on: vaimosi Helga Ivanowna, kantaa häpeää siitä, että on rosvonkin sängyssä maannut… Hyvä, että edes voi selittää, että häntä on väkisin maattu…"

Ja itseksensä hän lisäsi Harhaman tahraaman ihmis-elämän kurjuutta ajatellen:

— "Varkaan jäleltä myllyyn… Ovathan toki kivet silloin puhtaiksi jauhatetut… varas tekee aina talossa puhdasta…"

Se oli ainoa valopilkku, jonka jalokaan ihmissielu voi Harhaman elämän tuloksesta enää etsimälläkään löytää. Hän oli elänyt itsensä ihmisestä kymmenen ruplan arvoiseksi elukaksi.

Hyvän- ja pahantiedonpuun juurella.

Elämä on tuli-omenoista hohtava hyvän- ja pahantiedonpuu…

Pohjolan talvi hohti helyissänsä… elämänpuu hedelmissänsä… ihminen kulki omat himonsa kahleina käsissä… Se etsi vapautta ja kietoutui sitä etsiessänsä vangiksi vapaudenhaluihin… Se etsi onnea ja tarttui sitä tehdessään orjana onnenjanoon… vaipui sen juoppouteen… sykertyi onnenjanonsa rihmoihin… taisteli niissä… sotkeutui niihin edelleen ja kulki vapauden- ja onnenjanon vankina kunnes avautuivat silmät näkemään kaiken taistelun turhuuden…

Mutta hänen yläpuolellansa oli elämä… Se elämä lähti ihmisestä ja se otti ihmisen verkkokävyksensä ja kutoi sillä sen oman verkon… Se kehräsi sen orjalangat sen omista vapaudenhimoista… Se punoi sen paulat sen omasta onnenjanosta… Se oli ihmisen lapamato, joka tulisena elämänkäärmeenä kiemurteli hänen edessänsä… johti hänen askeleitansa, houkutteli häntä perässänsä, kuin perho lasta… Se kietoutui lopulla hänen ruumiinsa ympäri, rutisti häntä ja puristi hänestä ulos omat antimensa…

* * * * *

Himmeästi paloi lamppu pienessä sairashuoneessa. Harhama makasi yksin sairasvuoteella pienessä talonpoikaistalossa Suomen puolella rajaa. Kuolema tuntui istuvan vuoteen vierellä.

Haavottumisen johdosta oli hänessä tehty leikkaus. Ammottava repeämä ja palohaava irvistelivät kupeessa. Koko kuve oli vereslihalle revitty. Luisista kasvoista oli liha kulunut pois ja huoneessa haisi lääkkeiden seassa visvautunut, mätänevä ihmisliha. Hän ei voinut hievahtaakaan…

Erilaiset tunteet risteilivät hänessä: Joskus hän unohti kaiken muun ja katseli vuoteensa vierellä istuvaa kuolemaa… Silloin toivoi hän kiihkeästi, että se kumartuisi likemmä, kumartuisi häntä ottamaan. Hän toivoi sitä sen tähden, että luuli silloin saavansa nähdä kuoleman ytimet, haistaa sen hengitystä, vetää sitä keuhkoihinsa ja siten nähdä ja tuntea elämän ja kuoleman suuren salaisuuden. Hän aivan nuuski jotain sänkynsä viereltä, nuuski ja tunsi oman mätänevän lihansa hajun…

Silloin hän kauhistui. Hän näki kuoleman luukynnen, jota hän oli pikkulapsesta lähtien pelännyt. Kasvot vääntyivät tuskaisiksi, hengitys kävi hätäiseksi, hermostuneeksi ja katse avuttomaksi, toivottomaksi. Kuolema tuntui nousevan, kumartuvan ja hengittävän hänen sieramiinsa…

Hätä ryöpähti hänestä silloin, kuin parahdus käärmeen pistämästä. Hän tapaili pelastukseksensa jotain kuplaa, ja löysi aina elämänsä ainoan pelastusrenkaan, teoksensa. Miten se olisi nyt hänet pelastava, sitä ei hän kysellyt, ei ajatellut. Hän uskoi vaan, että kaikki pelastus oli siinä. Se oli hänen elämänsä ydin, hänen sielunsa ja ruumiinsa ja kaikkensa maailmassa.

Teos ilmestyi silloin hänen silmiensä eteen mustana kiekkona, tai leijana, joka kohosi jostain näkymättömyydestä, kieri hänen silmiensä editse verkalleen, juhlallisena, laajeni, nousi korkealle ja hävisi jonnekin pyörähtäen, sekä ilmestyi taas uudestaan ja teki saman matkan.

Joskus ilmestyi se taas loistavana, vesikirkkaana, tai hurmaavana kuvauksena. Uneksitut seppeleet ja kunniankuplat loistivat ja heilahtelivat. Valkeat linnut lentelivät seppeleet nokassa ja elämän virvatulet roihusivat punaisina revontulina…

Hän ihastui. Mutta oitis ilmestyi revontuliroihujen keskelle kuolema kaikenhäviön muodossa: hirvittävänä luurankona, joka pitelee kädessänsä valtansa vertauskuvaa, pääkalloa.

Hän vapisi silloin. Valkeat linnut muuttuivat kuoleman korpeiksi: mustasiipisiksi pääkalloiksi, jotka täyttivät ilman. Hän näki niiden pyrstöinä heilahtelevan naisen pitkiä hiuksia, joita hän oli katsellut pääkallosta hautausmaalla, munkki Pietarin saarnatessa viidestäkymmenestäyhdestä ja peruskivestä.

— "Oi… joi… joi!" — pääsi hänestä silloin pitkä, tuskallinen huokaus.

Rikoksien tahraamana, halpamaisuuden perikuvana mietti hän yhä maailman puhdistamista, uuden jumalan antamista ihmisille, joista suurin osa olisi kelvannut hänelle Jumalaksi.

Ja sitten johtuivat ajatukset rouva Esempioon, jonka hän oli asettanut ihmishyveen vertauskuvaksi. Kaikki äskeiset tapaukset näyttäytyivät silloin pahoina unina. Mieleen muistuivat munkki Pietarin ankarat puheet, vanhat ennustukset ja omituiset niiden mukaiset tapahtumat. Joku selittämättömän katkera tunne valui silloin hänen olemuksensa läpi, kuin jääkylmä vesi. Hän mietti rouva Esempiosta katkerana:

— "Minä olen sinut julkisesti koko maailman pappien yläpuolelle korottanut, miksi sinun piti kaikki tähän johtaa?"

Hän ei syyttänyt itseänsä, vaan muita. Ja silloin ilmestyivät hänen eteensä vanha pappi ja apulaispappi Airola, jotka hän oli rouva Esempion tähden lokaan polkenut. Ne heilauttelivat hänelle mustia messupukujansa, ivaten, nauraen pilkkanaurua. Kirkonkellot alkoivat soida pilkankelloina ja ivanhuilut säestivät niiden soimista. Hän kiemurtelee raukkana, peitellen elämäänsä ja sen likaa. Koko huone pimeni hänen silmissänsä ja hän mietti hätäisenä:

— "Koko minun elämäni olisi silloin rapaan heitetty…"

* * * * *

Kuoleman korpit koikkuivat elämänpuun latvassa. Elämänkäärme kiemurteli toisten edessä niiden oppaana, toisien ympäri se jo kietoi tulista ruumistansa, kolmansia se jo rutisti…

Ja kaiken keskellä seisoi kuolema ja odotti saalistansa…

Harhaman tuskat yltyivät. Henkinen hätä sammutteli ruumiillisten kipujen paloa tuhallansa. Se peitti sen palon kyteväksi hiilokseksi, jonka savuna taas nousi henkinen hätä. Elämänkäärme mateli elämän kiertokulkuna…

Haava hävisi. Kuoleman lemu tunki Harhaman sieramiin. Päivät kulkivat verkalleen, kuin musta ruumissaatto.

Hän makasi tautivuoteella, kuin epäilyn pohjattomassa liejussa, vuotavat, ammottavat haavat auki. Samat kysymykset kertautuivat yötä ja päivää. Heti kun hän kykeni, kirjoitti hän pari sanaa rouva Esempiolle ja pyysi hänen tulemaan luoksensa. Hän luuli silloin, että kuolema oli tulossa. Hän toivoi rouva Esempion tulosta myös teoksen pelastusta. Kaikki pyöri hänessä sekaisin.

Parin päivän kuluttua vastasi rouva Esempio muun muassa:

'Rakas!

Tulisin niin mielelläni, mutta sairauden tähden en voi. Armiirassakin on kuume. Mutta rauhotu nyt, rakas! Minä rukoilen Jumalaa, että kaikki tulee hyväksi, kaikki selviää. Sinä iltana kun lähdit, opin ymmärtämään taas sinua ja kaikki selvisi. Ole nyt vaan rauhallinen. Minä olen niin yksin, niin yksin, etten koskaan ole niin yksin ollut. Rukoilen Jumalaa ja suutelen Sinua.

Helga.'

Taas ilmestyi Harhamalle teos valtavana. Se nousi äskeisistä sumuista loistavana voitonleijana, jonka päällä liehui elämän lippu, valkea lintu tangonpäässä. Kirje oli hänelle, kuin kirkas vesikupla hukkuvalle, Lankeemuksen ja nousemisen suuruus kirkastui hänelle punahohteiseksi pyöräksi, joka säteili kruunaten kaikkea, värjäsi koko avaruuden ja valaisi pimeät elämänsumut, kuin salamatulilla siroteltu taivaankupera. Hän ponnisti voimansa ja kirjoitti, selällänsä maaten, rouva Esempiolle:

— "Tiedät että sylini on aina sinulle avoinna. Ei mikään erehdyksesi saa minua Sinusta luopumaan. Ei mikään rikos eroita minua Sinusta."

Ja kuumeisen raivolla alkoi hän taas riippua teoksessansa ja miettiä sen julkaisemista. Kaikki selkeni päivän-kirkkaaksi. Kuolema hävisi vuoteen viereltä. Tuskat ja kivut unohtuivat ja haaleat vedet vuotivat lauhduttamaan äskeisiä polttoja.

Sairaloisen vimmalla alkoi hän keksiä selityksiä haavottumisellensa. Hän sommitteli milloin yhden, milloin toisen hassunkurisen selityksen. Hän pelkäsi pilkkaa ja pelkäsi vielä enemmän sitä, että epäluulo kääntyisi rouva Esempioon. Se olisi ihmisten silmissä vienyt lokaan hänen teoksensa hyveen vertauskuvan. Sitä ajatellessaan näki hän jo vanhan papin ja apulaispappi Airolan ja Roinilan pilkansormien nousevan häntä osottamaan… Hän unohti kipunsa ja kaiken ja riippui kuumeena rouva Esempiossa, josta hän uskoi nyt riippuvan elämän ja kuoleman. Hän tahtoi häntä pidellä edelleenkin siinä elämän liassa, missä hän itse kylpi ympäristönsä ja koko kansansa häpeänä.

Elämän lapamato voimistui. Se veti itseänsä lujemmalle ihmisen ympärille. Se paksuni tulikäärmeeksi aivan huomaamatta. Se kehittyi, kuin tauti, teki suurta työtänsä hiljaa ja varmasti, kuin mätäneminen.

Harhama iloitsi ja toivoi ja mietti teoksen julkaisua ja katseli rouva Esempiota, kuinka se peseytyi puhtaaksi ja jalostui suureksi suurten lankeemisien ja suurten nousemisien kirkkaissa tulvavesissä.

Päivä mateli päivän perästä. Eräs mateleva päivä toi hänelle seuraavan kirjeen:

'Herra Harhama!

Eikö ole siinä kyllä, että oman likaisen elämänne tuntien asetuitte puolueemme luottamusmieheksi ja häpäisitte sen? Vieläkö jatkatte? Toitte tänne huonomaineisen naisenne, häpäisemään apunanne puoluettamme juuri täällä, jossa olitte juoksennellut siveellisyydestä saarnaamassa. Ettekö häpeä ja tee tästä loppua? Varmaankin olette Te ja Esempio sitä pimeää väkeä, joka sortovuosina kohosi pinnalle ja nyt kansan varoilla kylvää saastaa pitkin metsäkyliä, kun kaupungit ovat jo häväistyt. Jos olette mies, niin vapauttakaa puolueemme moisesta liasta.'

Kirjeeseen oli liitetty kertomus majuri Velikodushofin ja rouva Esempion jatkuvasta yhdys-elämästä, sekä mainittu ajat ja paikat ja todistajat. Se oli Harhamalle, kuin kurikan-isku. Kaikki ajatukset pysähtyivät ja alkoi henkinen tylsistyminen. Hän ei jaksanut enää mitään selvästi ajatella. Yksi ainoa selvä tuli välähti hänessä joskus, nimittäin viha. Se leimahteli voimakkaana, katkonaisena tylsyyden seasta, kuin lieska turpeen alta. Mustat haamut ja kuoleman korpit irvistelivät hänelle. Pilkankellot soivat ja pappien sormet osottelivat häntä ivaten, härsyttivät ja härnäsivät häntä. Häpeä ja viha kuohuivat yhtenä vaahtona…

Ja taas istahti kuolema vuoteen vierelle ja hengitti kalmanhajua. Se istui hetken, hävisi ja viha ryöppysi taas Harhamasta. Ja kaiken vihan keskellä vihasi hän jalkapuutansa, tarvaalaisten puoluetta sokeasti. Se tuntui tarttuneen hänen jalkoihinsa omin lupinsa ja puristi nyt häntä ja riippui hänen nilkoissansa joka askeleella. Jalkapuusta ryöpsähti viha rouva Esempioon ja majuri Velikodushofiin. Se paloi aikansa raivoisana ja rajuna, sammui ja perästä nousi inho ja halveksiminen.

Ja taas ja taas tuprahti viha ja elämän inho, kunnes kaikki ajatukset väsyivät, sotkeutuivat ja raukesivat ja ruumiilliset kivut ja haavojen poltto alkoivat repiä. Hän mietti aivan sekavana jotain sumumaista, sotkuista ja aina häviävää.

Ja inhon keskellä leimahti hänessä taas alhainen halu nousta näennäisessä jaloudessa niiden yläpuolelle, ja siten polkea ne eteensä ihmistäiksi, jotka muka matelevat halpamaisuudessansa.

Raivoisena alkoi hän miettiä kostoa. Silloin heti tulvi hänestä taas hänen sielussansa hiiviskelevä alhaisuus ja halpamaisuus. Hän oli kuullut, että Velikodushofin täti oli majuri Velikodushofille testamentannut suuren omaisuuden, mutta uhannut peruuttaa testamentin, jos saa kuulla, että majurilla on jotain rakkausjuttuja, jotka olivat hänen heikkoutensa. Hän päätti riistää häneltä nyt sanotun perinnön. Oitis kirjoitti hän majuri Velikodushofin tädille, paljasti hänelle koko asian ja pyysi tätä tekemään kaikkensa pakottaakseen Velikodushofin naimaan rouva Esempion. Mutta hän oli siinäkin loppuun asti alhainen: Hän antoi kirjeelle näennäisen jalon muodon lisäten: "Te naisena tietysti osaatte asettua suojelemaan naista, joka rakastaa sukulaistanne…"

Ja kun hän oli kirjeen lähettänyt nautti hän siitä, että näki toiset alhaisina edessänsä. Hän nautti siitä hetken, joi täysin siemauksin; hän oli heitä koettanut polkea itseänsä alemma, nousemalla itse muka heitä ylemmä. Hänen jokaisen henkäyksensä vaikuttimena oli eläimellinen alhaisuus, jota hän koetti peittää näennäisellä jaloudella, tehden sen siten vieläkin alhaisemmaksi.

Elämän epäselvyys ja sotkuisuus näyttivät taas joskus kietovan hänet kokonansa. Hän näki, ettei voi selviytyä mistään, ei mitään tietä kulkien. Raivo ja viha ryöpähti hänestä silloin epätoivona. Hän repi siteet haavastansa ja paiskasi ne lattialle, kiroten koko elämää…

* * * * *

Elämän ivanäytelmä jatkui.

Harhama katseli teoksensa ihmissiveellisyyden vertauskuvaa ja mietti elämän hämäryyttä unohtaen haavansa ja kipunsa. Teos tuntui jo haihtuvan johonkin synkeään pimeyteen, jossa kuoleman korpit rääkkyivät ja räpistelivät siipiänsä. Mutta nyt hän katseli sitä häviötä jo tylsämielisenä, ikäänkuin ihmeissänsä, oudostellen että: "Sinnehän se nyt häviääkin."

Päivä mateli päivän perästä. Harhama ei erottanut päivän ja yön rajoja. Hän tuijotti vaan pimeyteen, johon teos hävisi. Kohta sai hän rouva Esempiolta seuraavan kirjeen:

'Olet Velikodushofin tädille ilmiantanut minun suhteeni ja elämäni ja siten ehkä estänyt minun naimiseni. Mutta kyllä minä sinulle näytän. Minä sanon nyt suoraan, ettei minulla ole sinua perkelettä kohtaan ollut mitään tunteita, ei edes säälintunnetta ja nyt minä annan Edelmuthin antaa asian-ajajalle vapaat kädet ja sinä olet näkevä.'

Kauvan kiehunut viha, halveksiminen, inho ja kaikki muu ihmis-olemuksen rapa alkoi nyt pursuta Harhaman sielusta, kuin loka kokoonpuristetusta hetteestä. Rouva Esempion sielusta tuntui hänelle haisevan raakuus, petos ja lika. Omaa lokaansa hän ei nähnyt sen rinnalla. Kauvan kytenyt epäluulo oli nyt sytytetty rovioksi ja hän näki itsensä naurettavana narrina, joka oli riippunut kierivässä kuplassa. Kostontunne alkoi taas viritä ja se yhdessä vihan kanssa antoi hänelle voimia. Hän tajusi taas mikä valtaava tunne on viha. Hän nautti siitä tunteesta, huumautui ja voimistui, kuin voimakkaasta viinistä. Kysymys, eikö hän itse ja juuri itse ollut kohtaloonsa ja kaikkeen syyllinen, oli sammunut. Kaiken häpeänsä alkujuurena hän piti rouva Esempiota.

Sairaloiset vihan purkaukset jatkuivat. Ne voimistivat häntä niin, että hän nousi jo ylös vuoteesta, kipua tuntematta. Joskus taas sekaantui kaikki kaaokseksi, pää painoi hartioita kuin lyijypallo ja korvissa humisi häkä. Hän ajatteli rouva Esempion uhkausta asianajajasta. Hän ei jaksanut käsittää, mistä rouva Esempio voisi häntä syyttää. Kunnianloukkauksesta ehkä… Sekin tuntui hänestä uskomattomalta.

Tammikuun viime päivän aurinko katseli pakkasen sumujen seasta surullisena ihmis-elämän karkeloa ja kuunteli sen tiukujen sointia… Jotain sanomattoman katkeraa valui sen valosta Harhaman sieluun. Kaikki sumeni ja pimeni ja hävisi ijankaikkisuuden yöhön.

Hieman selvittyänsä kirjoitti hän rouva Esempiolle:

— 'Jos kerran tiesit itsesi portoksi, millä oikeudella tunkeuduit asuntooni ilmottamatta sitä? Uhkaat oikeudenkäynnillä. Ala! Jos itse haluat yölepakkona lennellä, niin muista, että minä olen halunnut julkisuutta ja sen täytyy tulla. Minä paljastan jälkeni ja sinunkin jälkesi silloin kyllä paljastuvat. Minun puoleltani ei suhde ollut huoruutta, siinä ei siis ole salattavaa eikä käräjöimistä. Jos se oli sitä sinun puoleltasi, niin erehdyt, jos luulet saavasi minut sen kieltämään.'

Tuskin oli hän lähettänyt kirjeen postiin, kun poliisit astuivat sisään vangitsemaan hänet rouva Esempion vaatimuksesta varkaudesta ja murhapoltosta.

— "Varkaudesta ja murhapoltosta!" — huudahti Harhama. "Ei. Tämä on pilaa. Enkö minä saa omaani polttaa…"

Mutta elämä ei tuntenut pilaa, eikä sitä tuntenut oikeuden käsi. Alkoi kotitarkastus. Sitä tehdessä löydettiin se kultainen kynä, Anna Pawlownan lähettämä, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka rouva Esempio oli ilmottanut omaksensa. Lisäksi löydettiin ne koristeet, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksista säästämällänsä 25-ruplan rahalla. Se oli riittävä todistus hänen syyllisyydestään. Hänet julistettiin vangituksi, mutta hänet jätettiin toistaiseksi vangitsematta, koska hän oli siksi sairas, että oli mahdoton häntä kulettaa.

Oikeuden palvelijat lähtivät. Harhama katseli elämää aivan tylsänä. Hän ei tajunnut siitä mitään muuta, kuin jonkun likarapakon, jossa uiskenteli rapana hänen elämänsä sisältö, hänen valamansa kultainen vasikka, ihmissiveellisyyden vertauskuva, Esempio-ihminen. Hän puhkesi mielipuolen kamalaan, katkeraan nauruun:

— "Hah… hah… hah… haa!"

* * * * *

Yö joutui. Harhama tuijotti ijankaikkiseen pimeyteen. Teos nousi sieltä taas leijana, lähestyi ja alkoi purkaa sisästänsä lokaa ja haisevaa löyhkää. Harhama nauroi katkerasti.

Aamu valkeni. Akkunasta tunki sisälle auringon valoa. Se näytti elämänportolta, jonka hartioilla oli narrinkaapuna hänen elämänsä kaikkine tiukuinensa. Kaikki maailman pilkankellot soivat ja elämänportto tanssi helmojansa heilautellen.

Harhama nauroi entistä katkerammin:

— "Hah… hah… hah… haa!"

Ja silloin hän muisti että Magda oli juuri niin nauranut ja alkoi jälitellä sitä pitemmältä.

Mutta elämä tanssi edelleen. Kirjeenkantaja toi seuraavan kirjeen:

'Hyvä veli!

Olemme aivan epätoivossa. Se nainen, jonka tiedät, on vaatinut sinut vangittavaksi. Se olisi puolueemme suurin häpeä ja vahinko. Toivon että teet kaikkesi, että asia tukahtuu hiljaisuuteen.

Veljeydellä

N. N.'

Koko maailma musteni Harhaman silmissä. Teos ja koko elämä hävisi. Hän tunsi ainoastaan tarvaalaisen jalkapuun nilkkojansa puristavan ja hankaavan ne verille. Hän purskahti kamalaan nauruun ja lausui:

— "Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun omilla ulostuksillani… Voi tätä kirottua elämää!… Voi tätä järjetöntä ihmiselämää!"

Ja elämä tanssi hänen edessänsä Hiiden myllyn tyttönä: Se oli hänen oma lapsensa… Sen hameen helmoina heilahtelivat hänen omat tekonsa… sen tiukuina soivat hänen puuhansa ja sen nauhoina heilahteli hänen oma kirjava elämänsä: rikoksensa.

Harhama katseli sen tanssia ja nauroi mielipuolen naurua. Hän piti itseänsä ei ainoastaan syyttömänä, vaan myös marttyyrina. Hänen viheliäisyytensä oli jo aivan eläimellinen, hänen alhaisuutensa sitäkin alempi.

* * * * *

Juna vihelteli. Talviset maisemat vilisivät sen ohi. Pohjolan lumiliinalla hääräili ihminen luoden yleistä ihmis-elämää… Toiset häärääjistä sortuivat, sotkeutuivat sen elämän verkkoihin, jota he loivat. Toiset hääräilivät vielä täysissä voimin. Kolmannet kantoivat kuolleita ja hautasivat niitä syvälle maan multaan, etteivät ne olisi ihmisten inhona.

Rautatien vaunussa virui eräällä penkillä Harhama ihmisvarjona. Hän oli rukoillut kirjeessä rouva Esempiota säälimään hänen jalkapuutansa, tarvaalaista puoluetta, mutta se ei auttanut. Hänet valtasi alussa käsittämätön halu pestä vaan jalkapuunsa. Hän oli unohtanut sen tähden jo kipunsa, tointunutkin, niin että voi kävellä. Hän oli kirjoitellut rouva Esempiolle, rukoillut jalkapuunsa puolesta ja joskus uhkaillut. Hän kirjoitti:

— 'Velvollisuuteni on ennen kaikkea pestä jalkapuuni omista lioistani. Toivottavasti sinäkin tarvaalaisena edes sitä säälit ja kunnioitat ja siksi tämän häpeän peität. Jos kirje, jonka kirjoitin miehesi Velikodushofin tädille, on sinun elämäsi tiellä, niin minä olen jalkapuuni tähden valmis tekemään kunniattomuuttakin. Olen valmis Velikodushofin tädille vannomaan pääkalloni kautta, että olen valehdellut, tai etten ole kirjoittanutkaan mitään ja että sinä olet vielä puhdas impi ja neitsyt… Minä teen kaikkea kunniattomuuttakin, kun vaan sillä saan sinut säästämään minun ja oman jalkapuuni…'

Viimein, kun vastausta ei tullut, valtasi hänet kurja raukkamaisuus ja hän yritti salaa paeta, ja oli nyt pakomatkalla. Raukkamaisuus oli yhtynyt hänen henkensä halpamaisuuteen.

Vaunussa istui kaksi tarvaalaista puhellen keskenänsä rouva Esempiosta ja Harhamasta, jota he eivät tunteneet. Toinen heistä kertoi rouva Esempiosta yhden ilkeän jutun toisensa jälkeen. Hän kertoi:

— "Äsken oli juuri käräjöinyt Erkki Arvolan kanssa jostain yhteisestä juomavelasta…"

Harhama nautti, kun kuuli teoksensa jumalasta puhuttavan alhaista… Hänestä tulvasi luonteensa alhaiset puolet näkyviin. Puhuja jatkoi:

— "Jossain rettelöissä sillä oli ollut eräs Ahava asiamiehenä. Kun se menetti asian, oli Esempio pyytänyt entistä hentustelijaansa Korpelaa panemaan Ahavan syytteeseen… Korpela oli vastannut: 'Ei korppi toisen korpin silmää puhkaise'."

Harhama unohti jo häpeänsä ja nautti kun näki rouva Esempion alhaiseksi maalattuna. Toinen tarvaalainen jatkoi:

— "Harhamalla se on tietysti häpäisyttänyt Korpelaa… Se käräjöi kaikkien miestensä kanssa…"

Harhaman ilo oli niin suuri, että hän unohti kipunsa. Hän ei kysellyt edes oliko äskeisissä puheissa perää. Hän nautti, kunnes puhujat alkoivat puhua hänestä, hänen haisevista jälistänsä, joita miehet tiesivät viljalti. Toinen niistä lausui muun muassa:

— "Piru!… Sekö sen Harhaman heittiön viskasikin meidän puolueeseen… Ruoskaa tarvitsisi koko mies…"

Harhama nauroi tylsänä. Hänen avonainen haavansa haisi todellakin. Toinen miehistä jatkoi:

— "On liannut jo koko maan etelästä pohjoiseen. Hyvä että lopultakin joutuu linnaan… raato! Sehän se on Esempionkin lopullisesti turmellut."

Harhama katsoi puhujan silmiin tylsänä, katkerana ja lakkasi puhetta kuuntelemasta. Puhelu jatkui. Sattumalla pistivät siitä vielä Harhaman korviin rouva Esempiota tarkottavat sanat:

— "Se on erästä neitiä, Anttilaa, neuvonut käyttämään miestä ja rouva Lahtelalle se on neuvonut, että kun on epäterve ihonväri, niin sen saa puhdistumaan sillä, että synnyttää lapsen."

Kirkas salama iski silloin Harhamaan. Rouva Esempio oli hänellekin pari kertaa puhunut, että hänen ystävänsä, taidemaalari rouva Rantala oli suositellut hänelle semmoista ihonparannuskeinoa, lapsen synnytystä. Hän muisti, kuinka rouva Esempio jo ensi näkemässä Kolan pienessä kamarissa ja sitten pitkin talvea oli valittanut, että hänen poskissansa on epäterve puna, kysellen parannuskeinoa. Inho, halveksiminen, viha ja kaikki muu Harhaman olemuksen rapa nousi hänestä roiskeena. Hän mietti katkerana:

— "Siksikö siis?… Iholääkärinäkö minä olen ollut?… Hah… hah… haa!…"

Ja hetken mietittyänsä lisäsi hän:

— "Miksi et sitä suoraan sanonut?… Kyllä kai minä olisin ihosi puhdistanut, vaikka olisitkin ilmoittanut mikä sinä olet…"

Kaikki pimeni ja sumeni hänen silmissänsä ja häneen alkoivat salamoina sataa vanhat ennustukset arpirintaisesta naisesta ja raudoista ja kaikesta. Tarvaalaiset jatkoivat puheluansa. Toinen lopetti sen huoaten:

— "Kylläpähän elämä kerran opettaa ne kaikki Harhamat ja Esempiot ja muut heittiöt…"

Toinen miehistä mietti hetken, huokasi hänkin ja myönsi:

— "Niin. Elämä on tuli-omenainen hyvän- ja pahantiedonpuu… Kun siitä kylliksensä syö, niin kyllä silmät avautuvat…"

Harhama vapisi. Hän näki edessänsä tuli-omenoissansa hohtavan hyvän- ja pahantiedonpuun. Ei elämän häpeäkään jaksanut tukahduttaa hänessä sitä sairaloisuutta, jolla hän etsi elämän ja kuoleman ydintä. Hänen huulensa paloivat kuumeessa. Hän kääntyi vastapäätä istuviin äskeisiin tarvaalaisiin, kuin ivalla, ja lausui:

— "Minä olen Harhama… En voi nousta… Annatteko minulle lasin vettä?…"

Molemmat miehet nousivat sanattomina ja lähtivät toiseen vaunuun. Harhama nauroi katkerasti ja katseli omaa elämäänsä: sitä Hiiden myllyn tyttöä, joka nyt tanssi hänen edessänsä hänen elämänsä sen narrinhameena heilahdellessa…

Eräs nuori herrasmies oli kuullut puhelun, toi Harhamalle lasin vettä ja tarjosi sitä ruotsinkieltä puhuen. Hän oli siis viikkiläinen. Harhama katsoi häneen surullisena ja silloin hän puhui ruotsia ensikerran elämässänsä. Hän muisti, miten katkerasti hän oli taistellut viikkiläisiä vastaan keinojakaan valitsematta, ja lausui katkerana:

— "Kiitos! Minä olen ystävyytenne jo edeltäpäin maksanut sillä tavalla, että olisin koira, jos ottaisin palveluksenne vastaan…"

Tarjooja näki hänen kuumeensa ja enempää lupaa odottamatta asetti vesilasin Harhaman palaville huulille. Harhama maistoi sitä ja lausui katkerana:

— "No, nyt on minun alhaisuuteni ja alennukseni täydellinen ja lopullinen…"

Viikkiläinen kohensi hänen pielustansa ja antoi hänelle neuvoja. Juna vihelsi eräälle asemalle tulomerkin ja viikkiläinen poistui hienosti jäähyväisiksi kumartaen. Harhama katseli hänen jälkeensä huulilla kuolon katkera nauru. Sitten alkoi hän miettiä jotain alhaista keinoa millä saada kostetuksi rouva Esempiolle, saada hänet vangituksi itsensä sijasta. Ja samojen alhaisten ajatusten seassa muisteli hän vielä sitä, että hänen on annettava maailmalle — uusi Jumala.

Juna vihelsi Pietarin asemalle tulomerkin. Vaunuun astui pari poliisia, jotka vangitsivat Harhaman.

* * * * *

Pienessä huoneessa virui Harhama oman elämänsä rautaisilla kihloilla kihlaamana. Poliisi vartioi häntä visusti. Haava alkoi mädätä ja sietämätön lihan katku täytti huoneen. Hän oli aivan tylsä. Sattumalta sai hän käsiinsä taskustansa lattialle pudonneen kirjeen, jonka hän oli saanut matkalle lähtiessänsä ja unohtanut taskuunsa lukematta. Korpelan miehet valittivat siinä, että rouva Esempio oli hänen takuullaan lainannut muka hänelle rahoja. Timon tuvan paperit olivat niiden rahojen panttina…

Karvas pala nousi Harhaman kurkkuun. Hän muisteli, kuinka hän oli rakentanut alttaria maailmankurjuudelle ja nyt olivat Timon tuvan paperit pelissä hänen elämänsä tähden. Hänen tähtensä hääräili nyt rouva Esempion lihan ympärillä majuri Velikodushof, hän itse, joukko työttömiä asian-ajajia, poliiseja, nimismiehiä, tuomareita. "Sen joutilaan joukon saavat nyt Korpelan Timot elättää ja tämän inhottavan näytelmän kustantaa", — mietti Harhama.

Koko elämä pimeni. Pää painoi hartioita lyijypallona. Katse tylseni.

Ja hän alkoi nähdä unia ja näkyjä valveilla ollessansa. Pohjalaisnoidan ennustus arpirintaisesta naisesta takoi hänen aivoissansa näkyjä. Hän muisti rouva Esempion rinnassa olevan ruskean täplän. Se täplä suureni… laajeni… rumeni… muuttui inhottavaksi lihakudokseksi… Hänelle ilmestyi unensa, jonka hän näki sinä yönä, jolloin mustakutrinen tyttönen lauloi noidan laulun Magdan luona… Sen unen noita muuttui rouva Esempioksi, joka oli nyt kihlannut hänet käsiraudoilla… Sen hiukset olivat ilkeitä mustia käärmeitä. Se lähestyi häntä rautoinensa… Se nosti jo sen täplästänsä laajentuneen inhottavan likavaipan… Jo heitti se sen hänen hartioillensa… Hän värisi inhosta ja kauhusta…

Ja kaikki sekaantui taas ja sotkeutui, Harhamalan onnenkuusen tynkä ilkkui hänelle, päässä kuoleman kamala korppi… Lopulta hän tylsistyi, ei käsittänyt enää mitään, ei tuntenut kipuakaan. Ja yhä edelleen kyti hänessä se väärä usko, että hän oli syytön.

Päivä kului. Odotettiin tutkintoa. Harhaman haava mätäni ja haisi. Hän lähetti pyytämään rouva Esempion palvelijaa, Routalan Timon tytärtä Eevaa, sitomaan ja puhdistamaan häntä. Eeva lähetti hänelle vastauksen:

— "En minä tule mokoman miehen puheillekaan."

Se oli Harhamalle raskainta. Hän oli toki Korpelan köyhiä kuvitellut palvelleensa rehellisesti sydämen halulla, vaikkapa väärinkin. Nyt oli hän saanut vastauksen maailmankurjuudelta. Hän ei jaksanut omaa itseänsä ja elämäänsä tutkia, vaan tutki ainoastaan maailmankurjuuden vastauksen.

Silloin Harhama sai vielä sielunsa voimia kootuksi ja hän kirosi kaikki maailman kurjat. Hän lausui:

— "Olkaa kirotut kaikki köyhät, kaikki apua tarvitsevat, kaikki kurjat! Lisääntyköön teidän kurjuutenne loppumattomiin! Vierikööt kurjuuden vuoret teidän hartioillenne! Olkaa ijäti kirotut!"

Niin oli hän lyönyt tomuksi yhden jumalansa, kuin Mooses kultaisen vasikan.

* * * * *

Oikeudenkäynti alkoi ja loppui. Harhamaa syytettiin murhapoltosta, varkaudesta, kiristyksestä, santarmi-ilmiannosta. Hänet tuomittiin vankeuteen. Hänen oma elämänsä helisytteli hänelle häneltä saamiansa koruja, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksen ristireunaisella onnenrahalla: kaksikymmentäviisi-ruplaisella…

Kun tuomio oli luettu, muisti Harhama sen rahan ja Nikolain siitä lausuman ennustuksen:

— "Se raha tuottaa sinulle onnea…"

Hän muisti myös sen kultaisen kynän, jonka Anna Pawlowna oli hänelle lähettänyt teoksen alkamista varten, ja jota etsiessänsä hän oli murtanut auki rouva Esempion kaapit.

Hän naurahti kuolonkatkerasti… Hän ei käsittänyt, että hän itse oli elämällänsä nostanut elämän vanhurskaat voimat häntä vastaan. Eläimenä väitteli hän vastuun-alaisuutta.

* * * * *

Oli yli puolen-yön, kun Harhaman piti lähteä Schuwalowan oikeuspaikalta vankilaan. Haava haisi ja mätäni ja lihakset ajettuivat. Hänen piti kulkea rouva Esempion akkunan alitse. Siitä alkoi iljanne. Hän ponnisteli voimiansa kulkeaksensa omin varoin. Mutta voimat pettivät. Hän luisui iljannetta myöten alas, ja kasvoihin ja käteen repesi verihaava.

Ja kun hän makasi nyt iljanteella, puoli-mädänneenä, syleksittynä, halveksittuna, kasvot verisinä, näki hän kuinka rouva Esempion akkunasta vedettiin verho syrjään ja rakoon ilmestyi rouva Esempion pää, tukka silmillä. Hän katsoi elämänsä rapaan painuvaa Harhamaa iloisena, kuten ilkeää saastaa, josta hän oli lopultakin puhdistunut, päässyt nousemaan puhtaaksi, yleväksi ihmishengeksi. Harhamasta se katse tuntui ilkkumiselta, häpeän maljan juomiselta, ja taas muisti hän Noidan laulun ja pohjalaisnoidan ennustukset.

Rouva Esempion koira Musti tuli Harhaman luo, nuoli hänen kättänsä ja asettui hänen eteensä käpälillensä, kuin anteeksi pyytäen. Harhama muisti munkki Pietarin sanat koirista, jotka nuolevat isäntiensä kättä, kun niiden ystävät ovat ne hylänneet, ja ihmiskädestä, joka heittää sen, joka siihen on luottanut, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Hän ei nähnyt alennuksessansa oman elämänsä kutsumaa Jumalan vanhurskasta tuomiota, vaan muka vääryyden.

Mutta silloin hänestä kumminkin tuntui, ettei hän jaksaisi enää nousta omin voimin. Hän muisti vilahdukselta jo Jumalaa ja munkki Pietaria. Häneltä pääsi vaistomaisesti huokaus:

— "Herra Jumala!… Herra Jumala!…"

Perkele, joka oli istunut rouva Esempion katonharjalla, kuuli Harhaman huokauksen ja raivosi:

— "Tuhannen tulimainen helvetin sysimiilu!… Onko vaimo ollut sittenkin Jehovan vierinkivenä?…"

Mutta se hetki oli ohimenevää. Harhamasta tuntui, kuin soisivat kaikki pilkanhuilut ja häpeänviulut. Ja silloin leimahti hänessä taas viha ja narrimainen, sairaloinen itsensä ihailu. Hän tunsi nyt omat luulotellut kykynsä ja nautti siitä narrina. Teoksensa sivut leimahtivat hänen eteensä muka maailman loistavimpina runoluomuksina. Koko teos avautui hänelle, kuin paratiisi. Hän päätti nousta. Kun vartija-saattaja tarjosi hänelle apuansa, hylkäsi hän sen, ryömi itse ylös ja katsoen rouva Esempion akkunaan lausui hän itseksensä:

— "Te ihmissyöpäläiset… Te luulette minut voivanne lokaan polkea, te saivaret, mutta jos minä tahdon, niin minä astun teidän vankiloidennekin halki kunniankukkuloille surkuttelemaan teitä, te ihmiskirput…"

Hän nousi narrina ja lähti ja paatti julkaista teoksensa. Ja viha ja kostontuli leimahtivat hänessä…

Silloin Perkele rauhottui ja lausui:

— "Mies on oikealla tiellä. Hän kääntyi taas Jehovan portilta vaimon kääntämänä, sillä hän vihaa nyt vaimoa…"

Harhama painui häpeänsä vaippa hartioilla tietänsä, samalla kun ne voimat, jotka olivat hänet lopultakin polkeneet, rouva Esempio ja majuri Velikodushof, kohosivat pinnalle, syöpäläisestä vapautuneina, molemminpuolisen sielunjalouden yhteen liittäminä. He astuivat saamaan palkkiotansa elämältä, joka on vanhurskas, koska se on Jumalasta.

* * * * *

Vihan-temppeli on Perkeleen temppeleistä ihanin. Siellä on se valta-istuin, jolla hän istuu voittonsa jälkeen kuuntelemassa palvelijoittensa ylistystä voiton johdosta.

Vihan-temppelin holveja kannattaa kolmetuhatta kaunista pylvästä… Ne kaikki ovat kirkkainta kultaa… puhtainta taidetta… soleutta… suuruutta… Jokaisen pylvään ympärille on kääritty elävä, tulinen orreme-niminen jättiläiskäärme köynnökseksi… Ne käärmeköynnökset ulottuvat pylvään juurelta sen päähän asti… Tulikäärmeiden selkäsuomut ovat kaunista hampaikkoa… Niiden suusta suitsuaa vihan hieno, sinervä liekki… Tulikäärmeiden häntä on pylvään jalustalla kiedottu pylvään ympärille niinkuin kaunis tulivanne… Tulikäärmeiden ruumis kuvastuu pylväiden kullan kirkkaudessa loistavana, hohtavana, mahtavana köynnöksenä… Jokaisen pylvään juurella seisoo veripunainen enkeli täysissä sotatamineissa…

Orreme-käärmeet ovat vihan käärmeitä… Ne huokuvat aina vihaa… Vihansavuna synnyttävät ne sikiönsäkin… Ne rakastavatkin toisiansa, hengittämällä toistensa suusta suitsuavaa sinervää vihansavua… Siitä savusta ne äitiytyvät… sillä antavat isyytensä… siitä ne nauttivat… se savu on niiden viettien ruokaa… niiden lemmen antimia…

Maailman alusta asti ovat orreme-käärmeet Vihantemppelin pylväitä köynnöksinä koristaneet… Ne vihaavat pylvästänsäkin ja puristavat sitä ruumiillansa, rutistaaksensa sen kuoliaaksi… Siksi eivät ne koskaan pylväästänsä irrottaudu… Ne puristautuvat siihen aina vaan lujemmin, kuin mies vihollisensa kaulaan, kun se sitä kuristaa jo kuoliaaksi, nauttien koston suloisuudesta…

Vihan-temppelin holvitkin ovat huikaisevaa kullan kirkkautta, jossa tuikkivat salamankäret tulina… Holvauksien yhtymäkaaret ovat tulikaarekkeita… Ne loistavat punakirkkaina vöinä kullan hohdetta kirjavoiden… Lattia on ruusunvärinen… valo hieman kellahtava…

Vihan-temppelissä on viha-alttari… Se on tehty hohtavimmasta hopeasta ja se on taiteen kaunis luomus… Sitä vartioi kaksitoista saava-enkeliä, tulinen miekka kunkin vyöllä, tulinen käärme kädessä…

Mutta viha-alttarilla seisoo vihan-enkeli Maaranto… Hänen olemuksenansa on uhmaa… kasvonpiirteet ovat vihaa… silmissä leimuaa kostontuli… Viha ja kosto ja uhma hohtavat hänestä, kuin väri ja tuoksu kukasta, mutta kauniina, taiteellisena, kuten jumaluudesta konsanaankin… Jokainen lihaksen liike on vihanväännähdys… katseessa välkkyy vihan salama… hipiästä tuoksuu kostoa… vartalon notkeus on kyykäärmeen vihan kiemahdusta… Tukka on sysimusta ja hartioille hajalle heitetty, jossa se häilähtelee vihan varjona…

Maaranto on kostonkukka… vihan kaunis lihaksitulemus… uhman elävä enkeli-ilmiö…

Hän oli kerran, kun hänessä puhkesi viha täyteen teräänsä, uhannut tuhota kaikki, niinkuin tekee ruttotauti… Hän oli uhannut tuhota oman herransa Perkeleenkin… Silloin sidotutti hänet Perkele viha-alttarille, kaiken vihan ja koston emoksi… Siitä päivin on hän siinä seissyt… Hän on hopeapaaluun tulisilla käärmekahleilla kytketty kiinni… Neljällä pienemmällä tulikäärmeellä on hän nilkoista ja kalvosimista siihen sidottu… Käärmeet ovat eläviä ja somasti solmuun vedettyjä…

Vyötäisiltä on Maaranto paaluunsa sidottu suurella uureri-nimisellä tulikäärmeellä. Se käärme on elävä sekin… Se on Maarannon vatsan kohdalla somaan solmuun vedettynä… Pää on heitetty solmusta pitemmälle, vapaaksi, ja sillä syö uureri-käärme Maarantoa, kaivellen aina sen napaa… Uureri-käärmeen syönnistä yltyy Maarannon viha yhä enemmän… Se viha valuu hänessä läpi koko olemuksen… Se vuotaa hänen kohtuunsakin… äitiyttää hänet joka hetki uudestansa… siittää hänessä aina uutta ja uutta vihaa…

Siitä hedelmöitymisestä sikiää Maarannossa pieniä seeve-nimisiä mustia vihan käärmeitä… Ne nousevat vihan karvaina paloina kurkkuun… syntyvät suun kautta… kiemahtavat syntyessänsä… sähähtävät vihasta ja kiepahtavat kostosta… Heti niiden synnyttyä lentää Maarannon eteen soma iira-niminen lintu… Äsken syntynyt seeve-käärme kiepahtaa sen kaulaan ja iira-lintu lennättää sen halki ilman, lentäen korkeammalla ihmissilmän kantamia, ja laskee sen yön aikana maahan etsimään ihmisten kantapäitä… Maassa matavat seeve-käärmeet etsivät näkymättöminä uhrinsa… pistävät sitä ja sytyttävät siinä siten vihan tulen, istuttavat siihen Maarannon hengen…

Maaranto-enkelin ravintona on se sinervä vihansavu, jota orreme-käärmeet huokuvat sisälmyksistänsä…

* * * * *

Kun Harhama oli noussut iljanteelta ja päättänyt teoksensa julkaisemisesta, leimahti Perkele Vihan temppeliin. Hänen vihjauksestansa ilmestyivät sinne pääenkelit ja kolmekymmentä tuhatta muuta enkeliä… Jokaisen niiden päässä hohti veripunainen seppele… Jokaisen tukka oli elävällä käärme-nauhalla niskan kohdalla kokoon sidottu, jääden muu osa hartioille hulmuamaan… Jokaisen kädessä oli kaunis, tulinen käärmekiemura… Koko joukko oli ihmeen kaunis näky…

Perkele seisoi valta-istuimensa edessä kruunu päässä tulivaippa hartioilla… Hänen edessänsä makasi suuren-suuri tulikäärme rauhallisena kiemurana… Se osotti hänelle alamaisuuttansa… Se makasi liikkumattomana… Ruumis vaan kohoili hiukan huounnasta… hohti kuumuudesta… säteili kirkkautta…

Kahden puolen Perkelettä polvistuivat eeleme-enkelit, kuusi kummallakin puolen… Niillä oli suuret lyyrat edessä, joiden reunapuut olivat käärmeistä käyristetyt… Ne soittivat lyyrillänsä ylistystä Perkeleelle… Koko temppeli oli täynnä suloutta… notkeutta… ihanuutta… loistoa… hohdetta ja välkettä… sävelien ja laulun karkeloa, jolle soitti etäinen kaiku…

Perkele alkoi järkeilynsä, puhuen:

— "Palvelijani Harhama kulkee pelastuksensa tiellä. Hän on päässyt viimeisen karin ohi. Hän julkaisee teoksensa ja puristelee jo Kainin kurikan vartta…"

Enkelit ylistivät Perkeleen voittoa soitolla ja laululla, laulaen:

"Sinä niinkuin aamurusko koitat. Sinä kaikki kaadat, kaikki voitat. Sinä kehräät kaiken elonrihmat. Sinä kerran niinkuin sumut, vihmat puhallat pois väärät valtijat. Suo meidän olla sulle vartijat!"

Sävel kisaili säveleen keralla… nuoruus kauneuden… taide alastomuuden keralla. Perkele jatkoi:

— "Teidän on tästä-edes edistettävä Jehovan lähetystyötä… Teidän on koottava rahaa sen kirkon rahahaaviin!"

Palvelijat hämmästyivät. Perkele jatkoi:

— "Te ette näy ymmärtävän. Minä selitän teille: Pakanoiksi sanotut ovat likempänä Jehovaa, kuin ne jotka itseänsä kristityiksi kutsuvat… Pakanat eivät ole koskaan näytelleet semmoista näytelmää, kuin nyt vielä hoippuva palvelijani Harhama… Pakanat eivät sitä tee ja siksi edistäkää te Jehovan lähetystyötä…"

— "Nyt me ymmärrämme. Sinä olet viisaus", — riemuitsivat enkelit ja yksi heistä lopetti:

— "Me kilisemme aina kirkon rahahaavissa, herätellen torkkuvia ihmisiä, kun suntio kokoo rahaa lähetystyön hyväksi…"

Ylistyslaulu ja soitto huuhtelivat taas suuren temppelin kauniita holveja, kutitellen niistä kaiun kerallansa karkeloimaan. Kaikki ui sävelmeressä… kylpi kullankirkkaudessa… kuivautui kauneudessa. Perkele jatkoi:

— "Sinä lippuna, jolla minä kokoan Jehovan joukot sen luota, on Eevan ilmestymisestä lähtien ollut hame, nainen ja sen hame…"

— "Siis sinun aistipunakukkasi", — selitti Hiisi. Perkele järkeili edelleen:

— "Hameen tähden unohtavat miehet Jehovan hengen… Sen tähden kokoavat he kultaa ja kunniaa. Sen tähden tappavat he toisiansa ja myövät omat ja toistensa nahat eli kunnian ja hengen. Katsokaa!"

Perkeleen viittauksesta avautui muinais-ajan näky:

Spartan kuningas Menelaos istui valta-istuimellansa… Paris saapui hänen vieraaksensa… Kuninkaalliset vaipat heilahtelivat… orjat kumartelivat. Kauniisti, taiteellisesti… Kohteliaisuudet kuhertelivat keskenänsä, kuin kaksi kavalaa käärmettä… kiertelivät toisiansa… mairittelivat… pettivät ja kosivat pettäjäänsä…

Paris vietiin kuninkaan puolison, kauniin Helenan eteen… Helena istui orjattariensa ympäröimänä, huntu olalla… tukassa kaunis koriste… silmässä katseena kiehtova käärme… vartalo sulona… poski punana… huuli herkkuna… Paris kumarsi… hämmästyi… vavahti… Hän näki veripunaisen kukan ja hienon hameen, jonka laskoksen alta näkyivät solean polven piirteet…

— "Hän huomasi hameen ja aistipunakukan", — huomautti Perkele. Ja enkelit soittivat ja veisasivat hänen ylistystänsä:

"Kaunis aistipunakukka kukkii yöt ja päivät siellä, missä naisen hame, tukka, häilähtää vaan miehen tiellä. Suuri sull' on voima, henki. Jehova on sulle renki."

Näky jatkui: Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillään, heitti hunnun päänsä peitteeksi…

— "Hänkin näki jo aistipunakukan", — riemuitsivat enkelit. Näky jatkui: Helena istui orjattariensa ympäröimänä ja kehräsi värttinällä… Paris soitteli hänelle kitaraa ja lauloi kauniista Troijasta… Helena katseli soittajaa… Hän unohti jo värttinänsä… hän ei enää kuunnellut soittoa, vaan katseli…

— "He ihailevat aistipunakukkaa… Hame heiluu jo minun lippunani", — ylpeili Perkele. Näky jatkui:

Helena istui yöllä vuoteensa reunalla ja muisteli Parista… Kaksi orjatarta riisui häntä… Lämmin povi kohoili huounnasta… jalka värähteli hieman… silmissä hehkui outo tuli… Paris astui sisälle palvelijoinensa… Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillänsä… Paris puhui hänelle… Kaunis Helena ei huutanut apua… Paris kuiskasi hänelle… Kaunis Helena odotti, että hän kuiskaisi likempää… Paris polvistui hänen eteensä… tunsi hänen hipiänsä hienon hajun… hänen kuuman hengityksensä… tunsi poven värähdyksen… huomasi pienen arkailun…

Lopputarinan tiesi Spartan kuninkaan aviovuode. Hetken kuluttua vei Paris kaunista saalistansa varkain pois vierasvaraisesta linnasta…

— "Hän on löytänyt aarteen… Hän on vallottanut hameen", — ilkamoi Piru.

— "Jota palvellessansa hän ei eksy Jehovan kapeille poluille", — lisäsi Kehno.

Näky jatkui:

Skamandroksen rannalla kohosi Troija ylpeänä, korkealla kukkulalla. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna, jossa kaunis Helena soitteli Pariksellensa kreikkalaista lyyraa… Molemmat katselivat aistipunakukkaa… Kreikkalaiset sotajoukot lähestyivät… Kaunis Helena katseli niitä akkunasta… Hän katseli niitä ja Parista ja haisteli aistipunakukkaa… Hänen petetty puolisonsa näki hänet ja hänen käteensä ilmestyi Uuvan musta kukka… Kuului huikea sotahuuto… Kreikkalaisten sotajoukot syöksyivät Skamandros-jokeen… kahlasivat… yrittivät uida sen yli… Troijalaisten nuolia ja keihäitä ja kiviä satoi rankkana… Skamandroksen vesi punautui verestä… sen aallot keinuttelivat kaatuneiden ruumiita… Kreikkalaiset peräytyivät… hyökkäsivät uudestaan… veri vuoti virtana… ihmiset tappelivat petoina… ne karjuivat villi-eläiminä… rivit harvenivat… haavottuneiden valitukset sekaantuivat sotahuutoihin… Helena katseli näkyä linnan akkunasta…

— "Se on taistelua hameesta"— selitti Perkele.

— "Sinun aistipunakukkasi on saanut ihmiset unohtamaan muut liput", — selitti Piru.

Uusi näky avautui: Sabinilaiset viettivät juhlaansa. Heidän naisensa tanssivat uhritulien ympärillä, seppeleet päässä… Miehet katselivat kaunista tanssia… Naisten notkeat vartalot heilahtelivat… hameet hulmahtelivat… hajanaiset tukat häilähtelivät… Viini vuoti… Veri kuumeni… Naisten poskille nousi puna, poveen lämpö… Miesten silmät paloivat… Tanssi jatkui… Naisten hipiä huokui lämpöä… Italian lämmin tuuli heilautteli naisten tuoksua… se hulmautteli niiden hiuksia… se häiläytteli niiden helmoja… Tummansininen taivas valeli kaikki lämmöllänsä… Himot alkoivat heilahdella… Naiset naarastelivat miehille… miehet liehakoivat naisia… nostelivat niille sulkiansa… mittelivät niiden uumenia katseillansa… Halut karkeloivat… suutelivat toisiansa… kuhertelivat toistensa keralla…

— "Hame nousee jo sotalipuksi", — iloitsi Perkele.

Rooman miehet syöksyivät naisten kimppuun ryöstääksensä ne miehiltänsä… Syntyi suuri taistelu… Nainen tahtoi molemmat ottaa…

— "Se on taistelu hameesta… Sama hame on kummankin joukon lippuna", — selitti Perkele kuivana, ja jatkoi:

— "Kun heille ei riitä naisen hame, taistelevat he jo miesten hameista, kuten tuossa näette:"

Taas aukeni uusi näky:

Golgatalla oli kolme ristiä. Pyhänmaan taivas katseli surullisena näkyä… Öljymäki näytti surevan. Maailmantuska leijaili ilmassa… Kaunis Kidronin puro lorisi surullisena ja Betesda näytti sinisilmältä, joka on kostea kyynelistä… Luonto itki… taivas huokasi… puut surivat… linnut lauloivat kaihomielisinä… äärettömyys huokui ikituskaa.

Ristin juurella jakoivat sotamiehet ristiinnaulituiden vaatteita… Riita syntyi hameesta… Silmät salamoivat jo vihaisina…

— "Taistelu hameesta vaikka ilman naistakin", — huomautti Perkele kuivasti.

Vihan-temppelissä välkkyi kulta… laulu ja soitto kosiskelivat kaikuansa… kauneus puhkesi kukkaansa ja viha suitsusi savuna… Perkele jatkoi ylpeänä:

— "Joko täytyy ihmisten kääntyä, tai…"

Hän keskeytti, teki uhkaavan liikkeen ja lopetti:

— "Tai täytyy heidän tuhota toisensa, että Jehovan valta heissä loppuu… Heidän täytyy tuhota toisensa, joko tappamalla toisensa, tai sitten paheen palvelijoina alentua suvun huonontumisen kautta Jehovan kuvasta sukupuolieläimiksi: naarasteleviksi naisiksi ja koirasteleviksi miehiksi… Silloin on heistä haihtunut Jehovan henki ja kuva… Ja silloin puhallan heihin minä oman henkeni…"

— "Sinun tahtosi on maailmanlaki", — riemastuivat enkelit. Perkele jatkoi:

— "Maarannon käärmeiden on nyt joka hetki herätettävä Harhamassa kytevää vihaa, että hän suorittaa Kainin-iskunsa. Aaraman kunnianhimon kuplat ja Iirannon kullanhimo, Uulemon turhamielisyys ja Uuvan mustakukka ovat ne, jotka johtavat hänet teostansa julkaisemaan… Ennen kaikkea hänen täytyy oppia vihaamaan…"

— "Sinun henkesi on hänessä puhaltava jalon vihantunteen tuliroihuksi", — todistivat enkelit.

Perkele jatkoi majesteetillisena:

— "Se aika on tuleva, jolloin koko ihmiskunta rukoilee minua, kuten Harhama rukoili… Se aika tulee, jolloin kaikissa kirkoissa veisataan minulle ylistystä ja rukoillaan minua varjelemaan ihmisiä siltä kavalalta ketulta, Jehovalta, joka minua haukkuu kiljuvaksi jalopeuraksi… Silloin palavat uhritulet teille, minun palvelijoilleni…"

Rajaton riemu nousi enkelijoukosta. Koko loistava joukko veisasi:

"Kaikki kirkonkellot soivat kerran sulle. Edessäsi kumartavat kaikki voimat. Kaikki valta kädessäsi kohta välkkyy. Sulle soittaa kaikki torvet. Kohta voittaa sinun suuri asiasi. Kohta sinun kunniaasi maat ja taivaat julistavat."

Perkele istahti valta-istuimellensa. Enkelit soittivat lyyrällänsä hiljaista ylistystä ja Perkele jatkoi:

— "Minun asiani voittaa, sillä se on oikeus… Katsokaa kuinka Harhama kulkee pois Jehovasta!"

Silloin kulki kuvauksessa koko Harhaman elämä… sen erehdykset… sen rikokset… sen alhaisuus… sen halpuus… sen naurettavuus…

Enkelit iloitsivat…

Jo tulivat Harhaman elämän viime hetket. Kuvauksessa kulki hänen narrimaisuutensa ja hänen elämänsä rouva Esempion kanssa…

Enkelit riemuitsivat.

Jo ilmestyi viime kohtaus… Ilmestyivät majuri Velikodushof ja Edelmuth… Syntyi taistelu hameesta. Kuvauksessa kulki koko oikeus-asia ja siihen liittyvät seikat rouva Esempion, Harhaman ja Velikodushofin kotona… hotelleissa ja kaikkialla…

Enkelien riemu yltyi.

Jo oli näytelmä lopussa. Kuvaukseen ilmestyi taas Harhama. Hän oli ihmiskurjimuksen näköinen… Hän piteli ammottavaa haavaa kädellänsä, etteivät siitä suolet ulos valuisi… Häpeän vaippa häilyi hartioilla… Takana näkyi joukko poliiseja, asian-ajajia, tuomareita, Velikodushof, Esempio, Edelmuth, Eeva ja muita todistajia ja naurajia… Varastetut korukalut ja hame olivat lattialla voitettuina…

Perkele viittasi näkyä ja lausui:

— "Ecce homo!" [Katso ihmistä.]

Enkelijoukosta räjähti suuri nauru ja ilo ja riemu. Perkele kysyi enkeleiltänsä:

— "Suostuisiko yksikään teistä näyttelemään tuollaisen näytelmän?…"

Enkelit kauhistuivat ja vannoivat:

— "Ei ainoakaan sinun palvelijasi voi niin alas mennä…"

— "Ja kumminkin", — jatkoi Perkele — "Jehova varottaa ihmisiä seuraamasta teidän esimerkkiänne…"

— "Se petturi!" — kauhistuivat enkelit. Perkele jatkoi:

— "Mutta Hänen valtansa on lopussa Noista ihmisistä ei ole enää sukupuolieläimeen kuin kukon askel. Ja se on sama mitä tietä minä Hänen vääryydestänsä teen lopun… Hän pani minua ihmisistä erottamaan luonnonlain, jonka mukaan toinen laji ei voi yhtyä toiseen, mutta siihen lakiin sisältyi myös perinnöllisyys: Turmeltunut laji ei voi itseänsä parempaa synnyttää ja sitä tietä huononnan minä ihmissuvun Jehovan kuvasta eläimeksi… Harhama on siitä todistus. Ja hänen alhaisuutensa on hänen siemeneensä periytyvä…"

— "Sinä kulet kaikkia teitä yhtä aikaa", — vannoi riemastunut enkelijoukko.

Äskeinen näky viipyi vielä kuvauksessa… Siihen ilmestyivät lisäksi naurajien sankat ihmisjoukot.

Tuhannet pilkansormet osottivat näytteillä olevaa Harhamaa. Ivankellot soivat, häpeänmaljat vaahtosivat. Perkeleen ylpeys häilähteli verivaipan hulmahduksien tavoin. Hänen päänsä päällä leijaili siivekäs kruunu, jonka häikäisevä hohde valui hänen hartioillensa. Enkelien käsiin ilmestyivät veripunaiset tulikukat ja niiden pään päällä kukkivat salamat. Perkele osotti Harhamaa ja ihmisten ivanaurua ja riemuitsi:

— "Jehovan kuvat osottavat ja ivaavat Jehovan kuvaa…"

Äärettömyys ja äärellisyys yhtyivät Perkeleessä, joka repesi riemusta enkelien veisatessa:

"Katso ihmistä, kuvaa Jehovan! Voima herramme kerran Jehovan kuvansa-laiseksi vielä polkevi. Ensin kuvan Jehovan sitten Hänet Itsensä maahan tallaa hän."

Harhama viipyi vielä kuvauksessa ihmis-elämän narrina, ihmisten häntä osottaessa ja nauraessa ja Perkeleen toistaessa enkeleillensä:

— "Ecce homo!"

Elämänkukkia.

Elämä on suuri erehdys…

Maailmat kirmasivat raivolentoansa… Hirvittävinä heittelivät auringot kiertolaisiansa itsensä ympäri… Vinhoina viskautuivat kiertolaiset kierrettäviensä ympäri… Kaikki karkeloi… kaikki kiersi… kaikki eli kuollaksensa ja kuoli syntyäksensä…

Eikä mistään näkynyt rantaa, ei pysähtymää kaiken kiertämisen ainaiselle laajentumiselle… ei rauhaa… ei lepoa… ei elämän ja kuoleman ikitaistelun loppua…

Kymmenet miljoonat maailmakunnat yhtyivät yhdeksi… Satoine miljoonine kiertolaisinensa, äärettömyyden hirviöinensä viskautuivat ne toisten maailmakuntien yhtymien ympäri… muodostivat niiden kanssa uusia maailmoita, joissa tuhannet miljoonat suurhirviöt tomuina tanssivat… karkeloivat… raivosivat ikilentoansa… tappelivat elämästä ja kuolemasta… murskasivat toisiansa… imien itseensä toistensa aineita… syntyivät uudestaan ja pauhasivat äärettömyyden halki tuskalla ja kiireellä, kuin etsien selitystä elämän ikitaistelulle ja -lennolle ja pelastusta uhkaavan kuoleman hirmukynnestä…

* * * * *

Kesä oli kauneimmillansa. Suomen kaikki kosket soivat kanteleina. Sen vedet välkkyivät päivän kuvastimina. Sen purot helskyivät helmivöinä ja lähteet lorisivat lemmenlauluina. Kukkanurmilla kuhertelivat loistavat perhosparvet, vedessä kuti kala, puussa hautoi lintu ja nuorukainen soitteli tyttönsä luhdin ovella.

Kaikkialta kuului elämänlaulu ja joka paikassa soivat lemmen soittimet… Kaikkialla hioi myös niittomies jo viikatettansa, ihminen nurmen ruohoa, kuoleman viikatemies kaikkia kaatamaan…

Harhama astui ulos vankilasta, josta hänet oli rouva Esempion ja majuri Velikodushofin jalomielisyydestä armahdettu sairautensa tähden. Henkiset, parantumattomat haavat olivat auenneet ruumiillisten lisäksi… Hän astui vankilasta elämän suureen sairashuoneeseen niitä haavoja parantamaan… Hän astui siihen sairashuoneeseen sillä hetkellä, jolloin siellä kaikkia kuoleman viikatteita terotettiin… Hän astui sinne hartioilla häpeänvaippa…

Elämän suuressa sairashuoneessa haisi lääkkeet: Kaikki pilkanpullot olivat avatut… kaikkialla valuivat ivanvoiteet… kaikkialla haisivat häpeänrohdot… Tienvieri ilkkui… virstapatsaat nauroivat… somer narskui askeleista ja naurahteli:

— "Sinä olet 'istunut'…"

Synkkä ja tuskallinen on se tie, joka avautuu vankilan portilta sieltä pois lähtevälle… Vankilan kiviportaat ovat sen rinnalla valta-istuimen astuimia…

Kunne hän kulki, sinne kantoi hän häpeänsä taakkaa. Ihmiset väittelivät häntä ja lausuivat: "Hän on 'istunut'."

Kolkko on sen elämä, joka on vankilan rautoja kantanut…

Minne hän meni, siellä ajatteli hän:

— "Täällä ne tuntevat minut… ne ajattelevat, että minä olen 'istunut'…"

Levoton on sen mieli, joka on maannut vankilan vuoteella…

Maailma on kolkko korpi sille, joka tulee vankilasta. Lintu laulaa hänen häpeäänsä, päivänpaiste paljastaa sen ilkkujille ja kuu valaisee sen yöllä, osottaa sen kantajan kulkijalle ja sanoo:

— "Katso ihmistä, joka on vankilassa istunut!…"

Raskaat ovat vankilan kahleet, vaan raskaampi on sen elämä, ken niistä pääsee… Kova on vankilan vuode, vaan kovempi on sen tie, ken sieltä kotiansa kulkee…

Eikä ole missään pakopaikkaa… ei suojaa… ei ystävää, jota voisi lähestyä, tuntematta häpeän raskasta painoa…

* * * * *

Elämän rohdokset haisivat. Pilkansormet tarttuivat lääkäröimään Harhaman haavoja. Ihminen lääkitsi ihmistä: ivaili sitä.

Ja silloin roiskahteli Harhamasta ihmissielun rapa. Hänen henkensä sairaloisuus, ihmis-inho ja halveksiminen kehittyivät huippuunsa Kun pilkanhuilut soivat, pakeni hän omaan itseensä, tukkesi korvansa ihmisten halveksimisella. Se huumasi hänet kuuroksi kuin kuume sairaan. Hän ei yrittänytkään kysyä, oliko hän itse elämällänsä vetänyt häpeänviulut vireeseen. Hän tukkesi korvansa niiden vingunnalta ynseällä ajatuksella:

— "No, ne elukat!… Soittakoot ja laulakoot!…"

Mutta joukko-ihmisen tunteet olivat lujat. Hänen omansa tahtoivat kiittää häntä entisistä palveluksista ja joku tarvaalainen toimitti hänelle toimen ritalaisessa konttorissa Helsingissä. Hän alkoi nakerrella elämän tehtävien ympärillä. Hänen työtovereinansa oli tarvaalaisiakin ja kun ne antoivat hänelle joskus ohjeita ja huomauttelivat hänen elämästänsä ja huolehtivat siitä, kärsi hän enimmin siitä, että ei keksinyt jotain sopivaa alhaisuutta, millä maksaa neuvot ja huolenpito. Hän uhmaili itseksensä:

— "Minä tahdon olla alhainen… Alhainen minä tahdon olla… Elukka elukkaa vastaan!…"

Ja kun toiset joukko-ihmiset osottivat häntä, häväistäksensä sillä tarvaalaisia, nautti hän siitä, sillä se antoi hänelle aina aiheen purkaa sielunsa rapaa ja alhaisuutta, ihmis-inhoansa ja antaa takaisin semmoisilla aseilla ja sanoilla, että hän sai ihmis-inhon- ja alhaisuuden-janonsa hetkeksi tyydytetyksi. Hän nautti siitä, kuin juoppo viinasta, ja riemuitsi:

— "Minä en nosta pyrstösulikseni jaloutta… Minä nostan niiksi alhaisuuden, että näette, elukat, minussa oman kuvanne, ihraisen… Minä en kokoa enää jalouden kissankultaa suomuikseni…"

Mutta samalla hän häpesi ja inhosi tarvaalaisiakin ja halveksi kaikkia erotuksetta… Tarvaalainen jalkapuu kiusasi häntä nyt enemmän kuin ennen, ja hän ei päässyt siitä irti, sillä hän oli sen joukko-ihmisen pilkansormen osoteltavana, oli sen luottamusmiehenä istunut raudoissa. Kun toisten puolueiden puolelta häntä julkisuudessa osoteltiin, kirjoitti hän tuntemattomana sanomalehtiin vasta-antimet ja valoi niihin kaiken halpuutensa, tuskitteli, että ei voinut olla alhaisempi, koska se ei olisi painoon kelvannut ja odotti uutta tilaisuutta: uutta herjausta, kiihkeästi kuin juopposairas kapakan oven avaamista, että saisi taas aiheen valaa sisälmyksien sairaloisuutta: inhoa, ja tyydyttää alhaisuudenjanoansa. Ja kun hän oli taas saanut sen halpamaisuutensa janon tyydytetyksi, riemuitsi hän:

— "Ah, te elävät todistuskappaleet Darwinin kehitys-opin oikeudesta!…"

* * * * *

Elämänkäärme mateli vitkallisena, kuin ruumislauluna… Se saatteli ihmistä kuoleman kitaan, hautaan… Se johti sitä omia polkujansa myöten… söi sitä… pisti sitä, kasvattaen pakahtumia… mätä- ja rapapesäkkeitä… alhaisien tai jalojen tunteiden pakahtumia… Se veti ihmistä perässänsä hautajaisvirtenä… Ruumislaulunsa päästä ei ainoakaan irti pääse… Kaikkien täytyy sitä näkymätöntä kahletta seurata…

Jo vankilan ristikkojen takana, kahleiden helinässä, oli Harhama taas miettinyt teoksensa julkaisemista. Se teos ilmestyi hänelle unissa ja valveilla. Joskus se ilmestyi punakirkkaana pyöränä, kuunkehänä, joka nousi taivaalle ja paistoi sieltä himmeästi harmaiden sumujen läpi… häämöitti surullisena… itkevänä… sammuvana. Silloin heräsi hänessä ääretön katkeruuden ja kaipuun tunne. Punakirkas kehä alkoi himmetä ja sammui lopullisesti ja kuoleman kaamea yö nosti taivaalle mustan harjansa, jota pitkin käveli kaikenhäviö pääkalloinensa…

Joskus taas ilmestyi teos seppeleenä… nousi taivaalle… laajeni… kirkastui… alkoi taas haihtua, edeten äärettömyyteen, ja hävisi näkyvistä. Jälelle jäi ainoastaan pölynä karkeloiva elämänturhuus, jossa leijaili kuoleman mustasiipinen enkeli, terävä viikate kädessä.

— "Elämä on kaiken turhuutta", — huokasi silloin Harhama katkerana.

Ja mitä kirjavimpina ja erilaisimpina näkyinä ilmestyi hänelle teos aina vaan uudestaan ja uudestaan ja kaikki ne näyt päättyivät kaikenhäviöön ja kuolemaan, jotka ilmestyivät aina samoina… aina pysyvinä… aina jääkylminä ja tunteettomina ja armottomina…

Harhama katseli sitä suurta leikkiä jo tylsänä… Hän katseli sitä jo aikansa huviksi joskus päiväkauden.

Mikä häntä nyt veti ja houkutteli teostansa julkaisemaan, sitä ei hän enää täysin tajunnut, eikä liioin tuntenutkaan. Se oli sama, kuin kuolevan halu nähdä lapsuutensa marjamaat ja leikkipaikat. Joskus välähti niistä haluista raukea, riutuva halu nousta sen kautta elämän likaojan pohjalta vielä kerran kuivalle maalle. Sitä ajatellessa leimahti taas taudinkuume nousta ylemmä niitä ihmisiä jotka häntä osottelivat, näyttää niille, että he muka ovat etanoita hänen rinnallansa, kohota kuvitellun henkisen ylemmyyden ja neron temppelinharjalle osottamaan ylenkatsettansa niille, jotka eivät muka kykene muuhun kuin soittamaan hänelle pilkanhuilua…

Hän nautti siitä ajatuksesta, kuin herkuista, ja hänen ruttomainen patologinen itse-ylpeytensä leimahti tulirovioksi. Sen lieska löi puhki äärettömyyden ja tapasi Jumalan, jota Harhama silloin halveksi ja inhosi ja vihasi, kuten ihmisiäkin. Mutta kun kaikki oli aikansa riehunut ja pursunnut, raukesivat voimat ja hänen henkensä laski tylsänä siipirikkona elämän kivikarille lepäämään, mistään enää väliäpitämättä…

Niin jatkui hänessä raivoisa taistelu tyynen, miltei kuolleen pinnan alla. Teoksen julkaisemis-ajatus kyti katkerana tulena. Siinä tuntui vaan olevan jotain korjattavaa, tai pois pyyhittävää, tai lisättävää. Siinä oli jotain hämärää sumua…

* * * * *

Elämänkäärme mateli tietänsä. Sen ruumislaulut johtivat niiden päähän takertunutta varmaa päämäärää kohti. Ijankaikkinen taistelu riehui halki avaruuden. Ihminen punoi tunteistansa, himoistansa ja haluistansa omaa kahlettansa, omaa ruumislauluansa, joka veti häntä, kuin nuora jälestänsä…

Teoksen julkaisemis-ajatuksesta johtuivat Harhaman ajatukset aina rouva Esempioon. Silloin hän värisi inhosta. Hän tunsi hänen hengityksensä ilkeän, aistillisen löyhkän. Hän oli tuntevinansa hänen hiuksiensa hiipaisevan kaulaansa, märkinä, ilkeinä suortuvina. Hän näki hänet rumana, lihallisena. Hän muisti kuinka hänen mieleensä oli johtunut Nero ja Lombroso, kun rouva Esempio Valkeassa talossa plastiikaa näytellessänsä ojensi hänelle kätensä. Sama ajatus oli hänessä herännyt kerran myöhemminkin: Kerran oli rouva Esempio lukenut Quo Vadis-kirjaa ja innostuneena alkanut näytellä Petroniuksen soleavartaloisen rakastajattaren sulavia liikkeitä. Kun hän silloin teki plastillisia liikkeitä, ja puhui plastiikasta, näytti hän Harhamasta Nerolta, jolla oli kuvattuna plastiika lyyrana. Ja lopuksi aina ilmestyi hänen silmiensä eteen ruskea täplä, jonka hän oli nähnyt rouva Esempion rinnanpäässä. Se kasvoi, laajeni, paksuni inhottavaksi, veriseksi lihavaipaksi ja putosi hänen hartioillensa. Silloin ryöpähti hänessä aina halveksiminen ja inho ja viha. Hän luki kerran hänen kirjeitänsä nauttiaksensa inhosta, sillä ne kirjeet olivat hänestä nyt aistillisia, typeriä, hullunkurisia.

Ja kun hänelle sittemmin alkoi tulvata herjauskirjeitä, joissa toisissa kerrottiin rouva Esempion sekä aikaisemmasta, että silloisesta elämästä, nautti hän siitä, että näki hänet alhaiseksi. Hänen vihansa joi siitä huumaavaa viinaa ja sai tyydytystä. Hän aivan odotti semmoisia kirjeitä. Kun niissä kirjeissä myöhemmin, Harhamaa ivaten, kerrottiin rouva Esempion olevan puutteen kuilunreunalla, halusi hän auttaa häntä, painaaksensa hänet siten hänen itsensä ja ihmisten silmissä vielä alemma itseänsä, kuin hän hänen silloin luuli olevan. Hän tahtoi olla näennäisesti jalo, koska hän sen kautta voi olla alhainen… Hän riemuitsi taas itseksensä:

— "Minä tahdon olla alhainen… ainoastaan alhainen… Jos en minä sen näennäisen jalouden kautta voisi olla alhainen, niin minä sylkäisisin siihen…"

Ja kun kirjeissä kerrottiin hänen omista rikoksistansa, nautti hän siitäkin, koska näki, että hän on jo ollutkin alhainen. Hän nautti siitä myös sentähden, että se herjailu herätti hänessä ihmis-inhoa, inhoa ja vihaa ihmisiä ja Jumalaa kohtaan.

— "Molemmat ovat samanlaisia elukoita, sekä ihmiset, että niiden kuvajumala", — ilkamoi hän ja piti jo rikoksena, jos niitä kohtelisi ihmiselle tulevalla arvon-annolla ja kunniallisuudella ja jaloudella.

Kaikki se kehnous lähti hänestä, kuin kuume sairaan ruumiista. Hänen sielussansa ei värähtänyt enää ainoakaan jalo, puhdas sävel. Kaikki ui ja hukkui valloillensa päässeeseen alhaisuuteen ja henkiseen likaan. Jokaikisen näennäisesti oikeankin teon vaikuttimena oli halpamaisuus.

* * * * *

Elämä ja kuolema peittelivät jälkiänsä. Haudoilla lahoivat puuristit, rautaisia söi ruoste ja kiviä murenteli joku muu ajanhammas. Hautakummut tasottuivat. Muisto haihtui, kuin sumu, eikä kukaan tietänyt, mihin kaikki haihtui ja hävisi.

Se elämän ja kuoleman taistelu, joka hävitti kaiken, nousi taas Harhaman eteen joskus hirvittävän suurena, pelottavana ja armottomana. Mutta hän katseli sitä jo hieman toisilla tunteilla, kuin ennen: Hän katseli sitä joskus tylsänä, nauttien suuresta näystä, joskus taas uhmaten, halveksien, aivan uhitellen, kuten hän nyt katseli koko elämää.

Mutta uhma väsyi, henkiset voimat raukesivat uhitellessa ja silloin leimahti hänessä taas hänen sielunsa ikuinen syöpä, kuoleman pelko. Se leimahti katkerampana kuin ennen ja hän vapisi joskus sen kynsissä.

Silloin hän vieläkin etsi turvaa teoksestansa. Se tauti ei ollut lakannut. Hän ei kysellyt minkälainen sen tarjooma pelastus on, vaan riippui siinä vaistomaisesti, kuin hukkuva vesiporeessa. Epäily oli sammunut jonkinlaiseksi tylsyydeksi, tai uhmaksi.

Teoksen julkaisemista miettiessä ilmestyivät hänelle aina ennustuksien valkeat linnut, jotka kantoivat seppeleitä. Se puhalsi häneen tulta. Hän sai voimaa vihata ja inhota ihmisiä. Hänessä heräsi halu astua kunniankukkuloille, vaikka raudat käsissä ja jaloissa, suoraan vankilasta, häpeän taakka hartioilla ja pilkankellojen soidessa. Hän himoitsi päästä sinne ylös, voidakseen sieltä käsin halveksia ihmisiä, kaikkia eroituksetta…

Siinä tarkotuksessa ryhtyi hän kirjoittamaan omaa elämäkertaansa, jonkunlaista ilkamoivaa paljastusta, jonka hän päätti julaista joko teoksen yhteydessä, tai samoihin aikoihin. Hän teki siihen jo pari luonnosta. Mutta kun hän niitä tarkasti, huomasi hän että ne olivat kelvottomia ja typeriä. Hän ei voinut kirjoittaa yhtä ainoaa kelvollista riviä, jos se ei ollut hänen teostansa. Niin tyyten oli hän siihen teokseen pannut itsensä, valanut siihen kaikki henkensä voimat ja kyvyt.

Elämäkertansa luonnosta tarkastaessansa huomasi hän nerottomuuden lisäksi siinä sen vian, että hän oli ryhtynyt kaunistelemaan itseänsä. Hän oli kirjoittanut sen siinä hengessä, että hän näyttäisi jalolta, syyttömältä, sorretulta, petetyltä. Hän oli salannut siinä kaiken mikä hänessä haiskahtikaan huonolta ja halvalta ja alhaiselta. Hän oli yrittänyt tehdä itsestänsä pyhimyksen. Hän oli kääntänyt asiat aivan tuntemattomiksi, oikeastaan tahtoen siten estää toisten paljastumista. Hän oli myös tyyten ja huolellisesti salannut olemuksensa ytimen: teoksensa synnyn. Se oli ollut hänelle helmi, jota hän ei raaskinut viskata ihmisten eteen.

Kun hän sen huomasi, kysyi hän itseltänsä:

— "Ketä varten minä sitten oikeastaan peseydyn?"

Ja kun hän huomasi, että hän koristautui halveksimiensa ihmisten edessä, miellyttääksensä niitä, kuten Hiiden myllyn tyttö miestä, tai keikaroiva mies sitä tyttöä, tuprahti hänestä inho. Hän paiskasi työnsä nurkkaan ja ilkamoi:

— "Vai teitä varten minä koristautuisin, te ihmislutikat! Ohoh!… Minä rapaan vielä enemmän itseäni… Minä pakotan rouva Esempion ja Velikodushofin panemaan minut uudestaan rautoihin ja juomaan alhaisuutensa maljan loppuun… Minä saastutan itseni kaikilla paheilla ja loalla ja sitten astun eteenne ja sanon teille, elukoille: Katsokaa kuvaanne, sillä minä olen ihminen, teidän kuvanne!… Ecce homo!… Ja teidän täytyy katsoa minussa omaa kuvaanne ja soittaa sille pilkan kelloja… Teidän täytyy…"

Siitä johtui häneen halu kirjoittaa uusi elämäkertansa, jossa hän aivan ilkkuen maalasi itsensä rapaiseksi, otti hartioillensa kaikkien alhaisempien rikosten vaipat. Hän yritti taas uudestaan, kuvaili tehneensä kaikkia rikoksia, mitä ihminen voi tehdä. Hän tahtoi maalata itsensä alhaisimmaksi heittiöksi, astua semmoisena ihmisten eteen, niiden kuvana, ihmisenä, että voisi silloin kun ne osottavat häntä, lausua: Katsokaa ihmistä, omaa kuvaanne!

Hän jatkoi sitä työtä jo pitkältä, kunnes se taas tympäisi, koska hän huomasi tekevänsä sitä ihmisten tähden. Ne eivät tuntuneet olevan enää hänen ilkkumisensakaan arvoisia.

* * * * *

Elämän rapa virtasi ja siitti elämää ja jokainen sikiävä elämä kantoi povessansa kuoleman itua. Kaikki syntyi kuollaksensa.

Entistä sairaloisempana katseli sitä näytelmää Harhama, nautti joskus siitä, joskus vapisi sen kynsissä. Elämäkertansa epäonnistuneen kirjoittamis-yrityksen johdosta tuli hän sivumennen tutkineeksi omaa itseänsä. Silloin oli hän huomaavinansa, että hänessä on kaksi luontoa ja kaksi ihmistä: alhainen ja jalo. — "Minä olen siis kaksineuvoinen", — ilkamoi hän sen huomattuansa ja alkoi sairaloisesti sitä asiaa tutkia.

Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänessä todellakin on kaksi ihmistä. Hänessä alkoivat kehittyä uudet luulosairaudet. Ja silloin hänestä aina ryöppysi halu tukahduttaa itsessänsä jalo ihminen, kuristaa se kuoliaaksi ja olla alhainen, että ihmiset näkisivät hänessä muka oman kuvansa, ihmisen ja voisivat osottaa sormellansa ja sanoa:

— "Ecce homo!"

— "Sitä ne tarvitsevat eivätkä jaloutta", — riemuitsi hän ja mietti taas miten pakottaa Velikodushof ja Esempio hänet uudestaan vangituttamaan, sillä se olisi hänelle nyt ollut nautinto. Hän alkoi suunnitella jotain aivan alhaisinta rikosta.

Aika kului. Elämä loi omat tautinsa ja puhdisti omat likansa. Se siitti henkiset ja ruumiilliset ruttonsa ja aikanansa hävitti ne ja puhdisti jälkensä. Se hiipoi ihmis-elämää, kuin valovirrat ja pimeydet maata, huiskahtaen sille ajaksi ja taas häviten.

Kaksineuvoisen henki-ihmisen ajatuksesta kehittyi Harhamaan uusi, hurja luulosairaus: Hän alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele. Se tauti löysi hänessä valmiin maaperän, sillä pikkulapsesta lähtien oli Harhama elänyt unien ja unelmien henkimaailmassa, Hän oli yöt nähnyt unia perkeleistä ja jumaloista, henkimaailman ihanuuksista ja turmiosta, helveteistä ja taivaista. Noin kymmenvuotiaana, luettuansa muutamia kohtia kreikkalaisten jumalaistarustosta, oli hän alkanut suunnitella Perkeleen tarustoa. Se suunnitelma kehittyi silloin oitis niin kiihkoisaksi, että hän alkoi nähdä mielikuvituksestansa johtuneita unia Perkeleen enkelien elämästä ja jo kaksitoistavuotiaana kirjoitti hän salassa, metsissä, saunoissa ja ullakoilla istuen, arviolta neljäsataa sivua laajan runoteoksen, Perkeleen taruston, sen tapaisen, kuin tässä kirjassa on kuvattu. Omituista oli että hän siinä kuvaili esimerkiksi pylväitä ja holveja, vaikka maalaiskylässä eläen ei ollut ainoatakaan pylvästä nähnyt. Ivaa peläten hän taas sen työnsä kätki ja salasi. Mutta varsinkin elämänsä murros-aikoina ilmestyivät sen näyt hänelle yöllä unina ja hän luuli niitä joskus todellisiksi ja ennusteli niistä kohtaloansa.

Kun hän nyt alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele, tulivat ne unet aivan valtaaviksi, sairauden ilmiöiksi. Siihen maaperään tarttui uusi luulosairaus, kuin kolera raihnaiseen ruumiiseen. Hän alkoi päivin miettiä elämäänsä ja sovitella sen johdoksi Perkeleen salaista kättä.

Ja silloin leimahtelivat hänessä oudot unet: Hän näki joka yö unissansa entistään suuremmoisempina kaikki ne perkeleiden kohtaukset, jotka tässä kirjassa on kuvattu. Ja paljon muutakin. Hän näki niiden uusiintuvan mitä erilaisimmissa muodoissa, loistavina kuvina. Hän näki Perkeleen sotajoukot, kuuli niiden soitot ja laulut, oli läsnä kaikissa kohtauksissa, mistä tässäkin kirjassa on puhuttu, pelkäsi ja vapisi ja toivoi enemmän näkevänsä. Hän näki, kuinka Perkele ilkkui munkki Pietarille, kun hän oli lähtenyt sen luota, ilmotettuansa kihlauksensa… Hän oli läsnä Perkeleen neuvottelussa Tulitemppelissä, jossa Perkele puhui hänen kiusaamisesta… Hän näki sen panevan häneen unen Harhasaaresta Noidan laulun päivänä… Hän näki sen vartioivan häntä perhosena Hiiden myllyssä… ilkkuvan Kullantemppelissä… vaanivan jumalankuvan takana Anna Pawlownan syntymäpäivillä… ilkamoivan munkki Pietarille kun tyttö tuli leivän hausta… riemuitsevan, kun Nikitinin ruumis pulahti virtaan ja kun paroonitar Lichtenstein oli ilmottanut hänelle Regime'in matkan…

Sitten oli hän katselemassa Perkeleen neuvottelua, joka tapahtui Regime'in murhan jälkeen… hän näki Perkeleen toimet hautausmaalla, kun munkki Pietari saarnasi… näki sen kirkon harjalla ilkkumassa ja sittemmin sotajoukkonsa edessä puhumassa ja johtamassa sitä Suomeen…

Ja niistä uusista unista kehräsi hän päivät mielikuvia. Ne syntyivät hänestä, kuin kuumetautisesta ruumiista. Hän näki yhä loistavampia näkyjä… Hän näki Perkeleen Tuula-enkelin hoitavan aistipunakukkaa… Hän näki Perkeleen lähettävän Herven ja Iilan ja Ootin viemään hänet taas Harhasaareen, kultaamaan siellä kodin petolliseksi maljaksi… Hän näki, kuinka Aarama Perkeleen käskystä lähetti sarima-linnun lennättämään hänelle kunniankuplaa, jota hän oitis ryhtyi tavottelemaan… Hän uhotteli, kuinka Perkeleen korpit koristelivat isänmaan kuusia Uuratti-enkelin seppeleillä… Irvanto-enkelin valmistama kullanhimo tarttui häneen, kuin syöpä… Hän oli läsnä, kun Perkele siitä neuvotteli… Hän katseli, kuinka Perkele miljaardi-armeijansa edessä kerskui voitostansa…

Sielun sairaus kehittyi edelleen. Unet muuttuivat yhä hurjemmiksi, mielikuvitus sitä mukaa sairaaloisemmaksi, siittäen siten uusia unia: Harhama näki kuinka Raala kehräsi ja kutoi hänen unelmiansa… Hän oli katselemassa Perkeleen loistavia tanssiaisia… Hän oli Perkeleen neuvottelussa Turhamalassa, jossa Oorali-enkeli puhalsi turhamielisyyden sumua hänen silmillensä… Hän oli Valhemalassa, kun Urmento enkeli siitti sikiönsä ja antoi ilva-linnun viedä sen hänen elämänsä tekijäksi… Hän oli Vesitemppelissä kuulemassa Pirun saarnaa… Orvenne temppelissä hän kuunteli Perkeleen neuvottelua… Hän näki kuinka Uulemo enkeli siitti eelemekäärmeen kanssa pienen punaisen hirrekäärmeen… Hän näki, kuinka hirrekäärme mateli… etsi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia… pisti niitä kantapäähän… synnytti niihin aviorikoksen hengen… Hän oli Perkeleen neuvottelussa, jossa se käski Uuva-enkelinsä siittää häneen mustakukkaisuus… Hän aivan näki enkeli Iirannon olettamansa varjon ja tapaili sitä käsin. Hän aivan etsi käärmeen piston arpea kantapäästänsä… Hän katseli Vihan temppelissä Perkeleen kokousta… näki kuinka Perkele osotti hänen ja toisten viheliäisyyttä ja lausui: Ecce homo!

Ja kun hän heräsi unelmistansa ja mietti niitä, leimahti hänessä viha Perkelettä kohtaan. Hän vihasi taas silloin sielunsa kaikilla voimilla, väsyi vihaansa, raukesi ja alkoi tutkia Perkeleen oppia näkyjensä, erittäin Pirun saarnojen valossa. Silloin kirkastui hänelle joskus Perkeleen oppi oikeaksi. Viha kirkastui hänelle suureksi, jaloksi tunteeksi, jommoiseksi sen oli Kaatja kuvannut. Ja oitis syöksyi hän silloin Jumalan kimppuun, jonka oppi: rakkaus, oli hänet johtanut harhaan, kuten hän uskoi. Hän raivosi:

— "Jos olisin seurannut Perkeleen suurta, jaloa oppia: jos olisin vihannut, niin minä olisin portiltani ruoska kädessä karkottanut kaikki naiset ja olisin siten säästynyt sukupuoli-elämän liasta ja ravasta ja häpeästä… Minä en olisi silloin uhrannut aistillisuudelle… eläimellisyydelle… maannut liassa naisten kanssa… Minä olisin vihannut ja säilynyt ihmisenä…"

Silloin alkoi hän aivan raivoisasti vihata Jumalaa, Hän vihasi niin, että siitä johtuvat hermokohtaukset panivat hänet joskus vapisemaan ja pusersivat hänestä kylmän hien. Hän valmistautui julkaisemaan teoksensa, joka oli Jumalan kukistava. Hän teki vaan siihen muutoksia, Esempion nimen hän muutti toiseksi. Hän ei halunnut säilyttää sitä — mielestänsä tahraa — teoksensa sivuilla ja uskoi pyyhkineensä sen pois, muuttamalla vaan nimen.

Ajoittain hän taas mietti muuttaa teoksensa juonen suorastaan Perkeleen ylistykseksi, korottaa Perkeleen oikeaksi Jumalaksi. Se tuli alkoi hänessä palaa yhä voimallisempana.

Mutta taas hän näki unia, näki Perkeleen kiusaavan häntä ja raivostui siitä ja nousi Perkelettä ja kaikkea olevaa ja olematonta vastaan, vartioiden ulkomuotoansa, etteivät vaan ihmisraakimukset huomaisi hänen taistelultansa… Silloin hän ei halunnut muuta kuin uhmaten ja ihmisiä ivaten julaista teoksensa, nousta hengenruhtinaaksi ja viskata kunniaseppeleetkin luotansa halveksien, ikäänkuin syläisten siten ihmisten silmille, hän oli jo alhaisuuden lihaksi tulemus.

* * * * *

Elämän ja kuoleman taudin pesäkkeet kehkeytyivät, Kaikki kukki niiden kukkamaana. Kaikki ajettui niiden märkäpaiseiksi. Kaikki voimat loivat niitä paiseita ja puhkoivat niitä. Kaikkialla riehui elämän ja kuoleman sylipaini. Se riehui ihmishengessä ja aistillisessa luonnossa.

Kaikkien luulosairauksien ja unien ja mielikuvien voimat loivat Harhamassa uuden henkisen ajettuman: Hän kuvitteli olevansa marttyyri… Oman syyllisyyden tunne tukehtui hänessä kokonaan ja hän uskoi kuumeisesti, että hän on ihmisten pahuuden uhri. Hän luuli kärsivänsä toisten ihmisten pahuuden tähden ja nautti siitä uskosta. Hän kirkastui omissa silmissänsä. Hän asetteli jo päähänsä marttyyrikruunua. Hän etsi ja kaiveli muistostansa kaikki tapaukset, pienimmätkin, jolloin luuli ihmisten hänelle vääryyttä tehneen. Kun hän oli jonkun semmoisen löytävinänsä, iloitsi hän siitä ja kärsi, kun ne eivät olleet hänelle enemmän vääryyttä tehneet. Ja silloin hänessä heräsi halu pakottaa ne hänelle vääryyttä tekemään, pakottaa ne, tai houkutella ja ärsyttää siihen jollain keinolla, vaikkapa kavaluudella. Ja kun hän silloin ajatteli, että se on alhaista, uhmaili hän:

— Oh! Minä tahdonkin olla juuri alhainen… Minä tahdon olla alhainen, koska se on ihmisten arvon mukaista… Ne eivät jaloutta ansaitse…

Ja yhä hartaampana asetteli hän päähänsä marttyyrikruunua. Hänen luulosairautensa oli huippuunsa kehittynyt ja hermokohtaukset uusiutuivat tuontuostakin. Hänen henkinen ja ruumiillinen elämänsä lopulta aivan erkanivat, erkanivat siinä määrässä, että ankarimpien henkisten tautien raivotessa hänen ruumiilliset voimansa alkoivat toipua…

* * * * *

Pohjolan kesä oli kypsimmillänsä. Ahoilla hohtivat punaiset mansikkaliepeet, punaten ne punaisiksi. Aurinko viskoi kirkkaita kuviansa, kylväen niillä Suomen tuhansien järvien ja lampien pohjat. Se heitteli valovaippojansa nurmille ja pelloille ja kukkuloille. Puiden oksilta riippuivat tummat, vilpoiset varjoriekaleet, purot soittelivat ja linnut lauloivat niiden säestyksellä.

Eräänä päivänä sai Harhama tohtori Kirchneriltä seuraavan kirjeen:

'Rakas herra Harhama!

Minun on raskas Teille kirjoittaa, mutta en voi vaieta. Olen edessänne pahantekijä. Minä annoin Teille vaimostanne Magdasta aivan väärät tiedot… Hän on täysin normaali, hän on terve ja säännöllisesti kehittynyt. Suoraan sanoen, en minä edes mitään tiennyt…

Syyn, joka johti tähän petokseen, sanon Teille myös. Minulla oli toveri, joka rakasti Magdaa — ja ehkä myös hänen rikkauksiansa. Hän valitti minulle, pyysi apuani ja sanoi joutuvansa epätoivoon. Minä säälin häntä ja estääkseni Teidän avioliittonne, annoin Teille väärät tiedot. En luullut asian menevän, kuten se meni.

Tämä ystäväni kertoi äsken kuulleensa onnettomuudestanne ja minä en voinut enää vaieta. Tuomitkaa minua jos tahdotte. Siihen Teillä on täysi oikeus ja aihe. Tuomitkaa, mutta sitten antakaa anteeksi. Kääntykää Magdan puoleen. Kaikki voi vielä tulla hyväksi.

Pyytäen anteeksi

Kirchner.'

Harhama luki kirjeen ja nauroi katkerasti. Hän luki sen uudestaan, viskasi pois käsistänsä ja alkoi miettiä Magdan asiaa.

Ja kun hän sitä mietti, selkeni hänelle outo huomio: Hän oli itse asiassa halveksinut ja inhonnut Magdaa aina kuten rouva Esempiota ja kaikkia ihmisiä. Hän huomasi, että hän oli Magdaa, kuten rouva Esempiotakin katsellut kyvyttömänä ihmis-olentona, raukkana, semmoisena, joka kykenee ainoastaan omaa kuvettansa kuopimaan: kampailemaan tukkaansa ja naarastelemaan miehelle. Hän oli molempia pitänyt rumina, hassunkurisina, sukupuoli-elukkoina. Hän huomasi Magdassa tavotelleensa aistillisuutta tai sen kultaa, joka nyt näytti neulannupin kokoiselta, inhottavalta rahtuselta, joltain ilkeältä kultakirpulta. Hänessä ryöpähti silloin viha Magdaa kohtaan, joka oli häneen sitoutunut, kuten tarvaalainen jalkapuu, eikä irrottautunut hänestä.

— "Sinäkin ruma, ilkeä saivar, syöt minun ihoani!" — raivosi hän…

Viha ja inho Magdaa kohtaan yltyi. Hän päätti hänet karistaa itsestänsä. Hän mietti keinoa. Alussa hän mietti jotain puhdasta, jaloa, mutta kun sitä ei löytynyt, lausui hän ynseänä:

— "Jaloutta sille ja ihmisille!… Sitäkö ne ymmärtävät!… Leipäpussilla niitä pitää lyödä, tai kolikolla… Alhaisuutta ne vaan ymmärtävät…"

Hän päätti silloin kutsua Magdan luoksensa, katua muka, pyytää anteeksi ja kun hän saapuu antaa kuuden porton ottaa hänet vastaan ja ojentaa hänelle rouva Esempion valokuvan, seppeleen sisään kätkettynä ja oheen liitettynä räikeillä väreillä maalattu kertomus hänen likaisesta elämästänsä rouva Esempion kanssa ja kaikesta hänen elämänsä liasta.

— "Silloin hän toki ymmärtänee minusta karistautua… ruma olento", — uhmaili Harhama.

Oitis kirjoitti hän Magdalle ja valmisti valmiiksi ranskankielisen kertomuksen, jossa maalasi koko elämänsä lian ravalla ja valmistautui pääsemään yhdestä kiusanhengestänsä…

Ja sitä mukaa kehittyi hänessä ihmis-inho ja viha ja niistä johtuva alhaisuudenjano. Joskus hän aivan janosi herjata ihmisiä saadaksensa ne vetämään hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Hän järkeili:

— "Minä nautin silloin, kun teidän täytyy pesettää kunniaanne minun rapaisilla käsilläni, sillä se osottaa, että te itse olette vielä rapaisemmat…"

Kun hänen alhainen inhonsa ja vihansa joskus kääntyi erityisesti Edelmuthiin ja majuri Velikodushofiin, päätti hän pakottaa ne panemaan hänet linnaan, tai sakotuttamaan häntä ja siten pesetyttämään kunniansa hänen rapaisilla käsillänsä. Hän riemuitsi sitä ajatellessansa:

— "Teidän täytyy astua niin alas, että olette pakotetut likaisen nahkanne pesetyttämään niillä käsillä, jotka te olette tehneet murhapolttajan ja rosvon käsiksi, vaikka minä en ole teille mitään pahaa tehnyt… Minä vannon kaiken elämän kautta, että teidän täytyy se tehdä, te elävistä alhaisimmat… Ja sen naisen täytyy vielä saada kerskata, että hän on ollut suurimman heittiön, varkaan ja konnan vaimona… Hänen itsensä täytyy minusta se tehdä, että hänen alennuksensa olisi täydellinen…"

* * * * *

Kesän surulliset iltaruskot alkoivat kehkeytyä sen lämmöstä ja valosta. Heinäkuun loppupuolen lämpö hyväili kypsyvää hedelmää, herkutteli sen hajulla ja mairitteli suuteloillansa siinä uinuvaa uutta elämää hereille: kypsytti tulevan elämän siementä.

Kesä kaipaili surumielisenä morsiamena sulhoansa syksyä. Sen harsot häilähtelivät. Kypsyvän viljan ja tuleutuvan hedelmän maukas tuoksu sekottui lämpimään autereeseen ja laskeutui hienona harsona tylppien kukkuloiden hartioille ja mäkien kupeille, ja vesillä uneksi auringon valovälke, kaipaillen keväistä, kutevien kalojen kuhertelua ja onkimiehen ruuhen värettä.

Poissa oli jo käen hopeanheleä kukunta. Neito lauleli ikävissänsä. Perho kaihosi kukkiensa kevätväriä, kukat keväistä neitsyyttänsä ja kaikki kantoi suurta, kaunista luonnonsurua.

Kesäinen Suomi koreili syksyn hienoissa morsiussuruissa. Se loisti kaihon ja ikävän runoliinoissa ja harsoissa. Se tuoksusi koko luonnon elämäntuskaa ja kaipuuta ja iki-ikävää.

Avonaisen akkunan ääressä istui Harhama puoliyön hetkellä ja selaili teoksensa käsikirjoitusta. Kyyneleet valuivat virtana silmistä, sillä edessä oli hänellä koko elämänsä työ ja sisältö ja ajatus. Teos oli koko hänen sielunsa. Hänen ajatuksensa ja kaikki oli siihen puristettu viimeistä tippaa myöten. Noin kahdeksantoista vuotta oli hän koonnut ja valmistanut sitä varten yöt ja päivät, koonnut henkisiä aarteita, kuin hedelmä mehua, ja nyt häilyi sen ympärillä kalmanharso. Se oli niin ihana, virheetön runohelmi, niin ylevä ja korkea ja puhdas, että se nosti hänet maan tomusta vielä kerran ihmiseksi. Se synnytti hänessä jonkun äärettömän suuren kaipuun, jonkun ikävän ja tuskan. Hän unohti hetkeksi ihmiset ja koko maailman ja eli oman henkensä entisillä sumumailla: jumaluuden ilmapiirissä. Hänen olemukseensa tuntuivat valuvan raikkaat lähdevedet ja lintujen laulu soi hänen korvissansa. Hänen silmiensä edessä paloivat kirkkaat, rauhalliset revontulet, valaisten alkuaikojen ikipuhtaita hankia ja jumaluuden rauha laskeutui kaiken yli nuoruuden ja onnen ja unelmien päivien kauniina muistona. Hän itki, kuin lapsi ja kysyi:

— "Miten olen minä tämän kaiken kadottanut?"

Eikä hän löytänyt vastausta. Se oli oman syyllisyydentunnon ensimäinen airut, sen ensimäinen punertava aamurusko. Hän ei sillä hetkellä enää syyttänyt toki muita, jos hän ei vielä astunutkaan vastaamaan elämästänsä: siitä, mitä hän nyt oli! Ensimäinen oman syyllisyydentunnon tuikahtava kointähti oli se, ettei hän lausunut muita ihmisiä tarkottaen:

— "Minä olen teidän elämänne hedelmä…"

Hän itki ja selaili teostansa. Sen sadat paratiisit ja ratsastelevat ja taistelevat sotajoukot, sen onnen laulut ja korkeat veisut, sen ylevä ikikaipuu ja ikävä ja jumaluuden tuoksu ja suuruus, avautuivat välkkyvinä valomerinä ja tulina ja runona ja satuna. Kaikki oli ihmishengen ihaninta unta ja ikävöimistä. Se oli sisällisestä ihmishengen pakahtumasta lähtenyt, avun- ja tuskanhuutoa ja korkeutta kohti pyrkimistä. Siinä ei ollut mitään puristettua, tehtyä ja kypsymätöntä. Kaikki oli luonnon työpajassa valmiiksi hiottua ja kypsytettyä. Hänessä heräsi sanomaton halu julkaista se, julkaista puhtain tuntein, mitään kysymättä ja odottamatta…

Aamusaraste kelmensi jo taivaanrantaa, mutta yhä istui Harhama teostansa selaillen. Hän tuli taas katkeraksi ja kysyi:

— "Miten olen minä tämän kaiken voinut kadottaa?"

Läheisessä talossa narahti ovi ja kuului ihmis-ääni.

Se oli kuin keihäänpisto Harhamaan. Hän muisti ihmiset. Hän raivostui ja lausui:

— "Mitenkäkö olen voinut menettää?… Aaa! Siihen olette te, pirut, siihen syypäät, te ihmiset… te kirotut…"

Oman syyllisyydentunteen ensimäinen aamurusko ei jaksanut vielä kirkkaaksi päiväksi valeta.

* * * * *

Elämänrihmat juoksivat keriltänsä uusille kerille. Oli harmaa, rasvatyyni päivä. Mehevät pilvet riippuivat liikkumattomina, alhaalla, milt'ei hiipoen kukkuloiden hartioita ja laskeutuen niille harmaiksi, suoriksi harsoiksi. Ruis oli laossa, heinäruvot painuivat nurmea vasten, kauranripsistä tippui vesi ja puiden oksat taipuivat hieman vesipainon alla.

Aamiaisen aikana alkoi sataa. Tyyni sade valui rauhallisena, pystysuorana, kuin pilvien utarista heruen. Koko ilma oli sakeana, harmaana vetenä.

Postinkantaja toi Harhamalle kirjeen. Se kirje oli Magdalta. Se oli ensimäinen kirje häiden jälkeen. Harhama avasi sen välinpitämättömänä ja luki pistävän, lyhyen vastauksen kutsuunsa. Se kuului:

'Kiitos kutsusta! Mutta onnettomuudekseni on omaisuuteni jo vähennyt, niin että tulostani ei olisi enää toivottua iloa, jonka tähden en käytä kutsua hyväkseni. Magda.'

Harhama tunsi piston ja nautti siitä, koska se alensi hänen silmissänsä Magdaa, Hän viskasi kirjeen tuleen ja lausui:

— "Se on juuri ihmisen tapaista… Se saivar ei kykene muuhun, kuin kaivelemaan inhottavaa hyttysen munan kokoista kultamuruansa… Ja sen pitäisi olla minun vaimoni!…"

Hän käveli hetken ja lausui päättävästi:

— "Mutta sinun täytyy tulla… Kun ei kirje auta, niin minä noudan sinut ja sinun pitää saada porttojen käsistä se 'ihminen' josta et muuten ymmärrä irrottautua… Sinä minuun takertunut syöpäläinen. Sinun täytyy nähdä porttojen osottamana se, josta et muuten älyä karistautua. Kultasiru on sinun hengellesi kylliksi… Kaivele sitä ja jätä minut rauhaan! Minä inhoan ja halveksin sinua… Kavaluudella minä tuon sinut katsomaan 'ihmistä'…"

Hän istahti ja alkoi miettiä matkaansa. Kaikki oman syyllisyydentunteen ilmaukset olivat hänessä taas tyyten sammuneet. Hän ei ollut enää siveellinen olento: ihminen. Hän oli täydellinen eläin. Ja samalla soivat hänelle ainaiset pilkankellot. Muita innokkaampi oli eräs harvinaisen ylevä, elämässänsä aivan nuhteeton ritalainen sanomalehdentoimittaja Arjanne, joka tietäen ettei Harhama tilaa hänen lehteänsä, eikä, vieraalla paikkakunnalla asuen, sitä sattumalta voi saada, lähetti hänelle aina ystävällisesti ne lehtensä numerot, joissa oli jotain sattuvaa Harhamasta kirjoittanut, merkiten aina kirjoituksensa punaisella reunaviivalla sekä eri lisäyksellä. Hän oli käsittänyt tehtävänsä Jumalan valitsemana vitsana ja tuomarina.

* * * * *

Elämän ainainen kiertokulku raivosi ijäistä kiertoansa. Avaruus tarttui armottomilla ikenillänsä merien riehuvaan pintaan. Se tarttui siihen rauhallisena ja häikäilemättä, kuin lapsi äitinsä utariin. Se imi sitä vettä, vähääkään välittämättä meren ärjynnästä ja pauhusta ja kuohusta. Meri taas ei omastansa luopunut. Se nouti vetensä takaisin, etsi sen etäisimmistäkin paikoista, rotkoista ja ylängöiltä, tunki purot ja joet ja ojat ja vesisuonet satiminansa kaukaisimpiinkin korpiin ja nouti sieltä omansa pois.

Harhama mietti yhä teoksensa julkaisua ja sitä varten tehtäviä pieniä muutoksia. Unet Perkeleen ja hänen enkeliensä loistavista neuvotteluista jatkuivat. Perkeleen kiusaus ilmestyi hänelle mitä moninaisimmissa muodoissa. Henkimaailman ihanuudet ja hirmut karkeloittivat häntä yökaudet ja Perkele suureni ja kirkastui joskus hänen sielussansa joksikin suureksi, voimalliseksi, joskus jaloksikin, kuten jumaluus. Hän mietti hyvin usein sitä, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha, Perkelekö, vaiko Jumala. Isän ja äidin kysymys oli saanut jo äärimäisen rajansa. Hän mietti ja etsi vastausta kysymykseen: kumpi äärettömyyden reuna on oikea. Hän kysyi jo sitä viimeistä kysymystä, jota kauvemmaksi ei voi ihmishenki enää mennä, koska siinä jo loppuu kaikki.

Hän oli tehnyt ihmishengen äärimäisen kysymyksen, sen jota ei kukaan ollut vielä uskaltanut siinä rohkeassa hengessä kysyä, kuin hän kysyi. Ei ainoakaan ollut vielä uskaltanut kysyä sitä siinä mielessä, että panisi epäilyksen alaiseksi, tai edes vakavasti kysyttäväksikään kysymyksen, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha, Jumalan, vaiko Perkeleen henki? Hän oli tehnyt sen kysymyksen, jota enempää ei voida koskaan kysyä. Hän kysyi: Jos on Jumala, kumpi on se oikea: Perkelekö, vaiko Jumala?…

Hän kysyi sitä vasta arastellen, mutta hän kysyi sitä vakavana, hän kysyi sitä sairaloisena, mutta rehellisesti.

Siihen oli johtanut ihmishengen kysymys: "Isäkö, vaiko äiti?"… Se uusi, ääretön, tutkimaton kysymys oli se vastaus, jonka Harhama oli siihen kysymykseen saanut, kun oli uhrannut sille koko siihen-astisen elämänsä. Mutta se kysymys oli samalla ensimäinen aamusaraste yliluonnollisen, jumalallisen voiman tunnustamisesta…

Ja hänen suurenjanoista, sairasta henkeänsä huikasi sen kysymyksen suuruus. Se tukahdutti hetkeksi hänessä pienen alhaisuudenjanon ja ihmis-inhon. Se ei niitä kyennyt kokonaan sammuttamaan, vaan peitti ne tuhalla, kuin kytevän, katkeran tulen.

Kerran hän istui yökauden ja mietti kysymystä: "Jehovako, vai Perkelekö on oikea Jumala?" Hän oli löytänyt äärimäisen: "isäkö, vaiko äiti?"

Väliin taas se kysymys himmeni, sillä se oli arasteleva ja hän alkoi taas sovitella päähänsä marttyyrikruunua ja janosi, että ihmiset tekisivät hänelle enemmän pahaa ja ivaisivat. Siitä ryöpähti taas ihmisviha ja inho. Kaikki kiehui hänessä sekaisin sielun kuumeena.

Päivät matelivat toistensa perästä laiskoina, joutilaan näköisinä. Elämän ja kuoleman hääkarkelo jatkui ja viulut soivat. Eräänä päivänä sai Harhama tuntemattomalta rouva Korpivaaraksi itseään kutsuvalta henkilöltä kirjeen. Kirjoittaja kuvaili rouva Esempion silloista elämää. Hän oli muka, kirjeen mukaan, joutunut majuri Velikodushofin kanssa rahapulaan ja muihin ikävyyksiin. Rouva Esempio oli Harhamalle tuntematonta kirjoittajaa ja ystäväänsä rouva Korpivaaraa pyytänyt sovittamaan Harhamaa.

Harhama nautti kirjeestä. Hän nautti siitä, koska näki koston kierivän rouva Esempion kantapäillä ja koska hän voi nyt polkea molemmat alas, olemalla itse näennäisesti jalo: Hänessä heräsi taas alhaisuudenjano yhdessä inhon kanssa. Hän vastasi kirjeeseen ja lupasi apuansa ja rahaa… ennen kaikkea rahaa. Hän mietti: