HARHAMA (continued 8)

— "Niillä ei ole rahaa… Se voi pakottaa ne keskeyttämään tyhjän elämänsä ennen aikojansa… ennen kun ovat ehtineet kulua ihmishaaskoiksi… Heidän pitää siis saada rahaa…"

Ja hän supisti omat menonsa ja alkoi säästää kootakseen rahaa, millä saada rouva Esempio ja majuri Velikodushof jatkamaan kunnes ovat haaskoja…

Kohta sai hän vastauksen… sitten toisen… kolmannen ja aina vaan uuden kirjeen. Pariin niihin oli liitetty rouva Esempion omakätinen, rouva Korpivaaralle kirjoitettu kirje. Mutta samoissa kirjeissä alkoi rouva Korpivaara yhä enemmän ja tuttavallisemmin kysellä Harhaman omia asioita, ensin rouva Esempiota koskevia, sitten muita, ystävänä ja säälijänä muka. Harhama vastasi ensin muutamalla sanalla, sitten pitemmällä. Vähä vähältä muuttuivat kyselyt tuttavallisemmiksi. Ne koskivat valtiollisia asioita, sitten Venäjän vallankumousta. Syyksi mainitsi kirjoittaja, että on levitetty ilkeitä huhuja Harhaman osanotosta niihin ja hän tahtoisi ne kumota.

Tungettelu puhalsi Harhamassa taas inhon vireille. Hän vastasi lopulta kuivasti:

— "En tarvitse arvoisaa palvelustanne, mutta jos muutoin haluatte vielä jotain rouva Esempion hyväksi pyytää, niin voitte puhua kanssani. Koska asutte Lahdessa, poikkean sitä varten luoksenne kahden päivän kuluttua, matkustaessani kaupunkinne ohi Pietariin."

Sanottuna päivänä hän lähti noutamaan Magdaa katsomaan "ihmistä" ja saamaan sen elämäkerran ja rouva Esempion valokuvan porttojen kädestä. Samalla matkalla aikoi hän järjestää Zaikon jättämän omaisuuden hoidon.

Mutta kun hän tuli Lahteen, ei siellä Korpivaara-nimellistä rouvaa asunutkaan. Harhama oudostui. Hän luuli, että hänestä oli tehty taas ilkeää pilaa. Hän raivostui siitä. Mutta kirjoittaessansa nimeänsä hotellin päiväkirjaan näki hän siellä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion nimet. Kysyttyänsä asiaa sai hän kuulla kertomuksen niiden oleskelusta kaupungissa. Harhamassa heräsi joku aavistus. Hän kysyi itseksensä:

— "Olisiko minulta urkittu todistuskappaleita ilmiantoa varten?… Minähän olin kaikki paperini koonnut pois, murtautumalla rouva Esempion peilikaappiin."

Hän toivoi että niin olisi ja palkkasi heti taitavan urkkijan urkkimaan tiedot asiasta, nauttiaksensa niistä, ja jos ei olisi ilmiantoa tehty, käski hän johtaa asianomaiset ilmiantamaan hänet, jättäen sitä varten ainestakin, Ensimäisen tiedon hän sai samana päivänä. Hänelle ilmotettiin, että rouva Esempio oli ryhtynyt toimiin estääksensä Harhamaa saamasta Zaikon jättämää omaisuutta. Sitä varten oli hän ryhtynyt oikeuden kautta julistamaan luopumuskirjan mitättömäksi, kieltäen allekirjoituksensa, ja ilmottaen että Harhama oli varastanut hänen sinettinsä ja siten saanut sinetin luopumuskirjan alle.

Harhama riemuitsi sitä kuullessansa. Hän riemuitsi kun luuli nyt kerrankin näkevänsä ihmisen, oman kuvansa, täydellisesti alhaisena, semmoisena, kuin hän janosi olla… Hän nautti oman kuvansa ja teoksensa jumaluuden vertauskuvan esempio-ihmisen luulottelemastansa alhaisuudesta. Hän nautti siitä niin täysin siemauksin, että hermokohtaukset alkoivat niin voimakkaina, että kädet kylmenivät jääkylmiksi ja kylmä hiki valui pitkin ihoa.

Seuraavana päivänä matkusti hän merenrantateitse Systerbeckiin, Venäjän puolelle, jossa hänen oli määrä saada väärä passi Venäjälle menoa varten.

* * * * *

Olivat jo elokuun loppupäivät. Kuolema nosti päivä päivältä tummia lippujansa kesän edessä yhä korkeammalle: varjot pitenivät pitenemistänsä. Auringon kulkema kaari lyheni joka päivä. Kukkien terälehdet karisivat, ruoho kuihtui. Kaikki valmisti kesän hautajaisia.

Ja samalla nousi uusi elämä, syntyen, kelmeten ja kirkastuen kesän kuolemasta, kuin aamurusko yöstä, päivänvalo aamuruskosta: Elokuun kauniit kuutamot kirkastuivat yö yöltä. Ne kirkastuivat talven voiman airueina, sen pakkaskirkkaiden kuutamoiden aamuruskoina. Ne levisivät kuolintautiansa sairastavan kesän kasvoille, kuin kirkasväriset kalmanliinat. Ne lepäsivät Suomen järvien vesikalvolla hopeahohteena ja valoivat metsät kalmiston kelmeällä valolla. Kaikkialla soivat elämän ja kuoleman suuret hääviulut ja heilahtelivat niiden hääväen helmat.

Entistä synkempänä mietti Harhama elämän ja kuoleman ijankaikkista kysymystä ja hapuili jumaluuden häilähteleviä hapsia. Siinä mietinnässä oli nyt jotain tylsää, tylppää, äärettömän synkkää ja raskasta. Hän vieritteli elämän ja jumaluuden suurta kysymystä, kuin kalliolohkaretta, teki sitä, kuin jotain totuttua päivän työtä, haluten vaan saada sen loppuun.

Ja aina voimallisempana heräsi hänessä huimaava, ihmishengen rohkein kysymys, äärettömyyksien ääri: Jumalako vaiko Perkele?… Jehovako, vai Perkelekö on Jumala?…

Hän mietti sitä kysymystä, synkkänä ja mykkänä kuten äärettömyys katselee maailmoiden ikitaisteluja. Hän unohti silloin alhaisuudenjanonkin ja kaiken mitä on elämässä. Hänen henkensä eli täydellisessä avioerossa ruumiistansa…

Siitä suuresta kysymyksestä johtuvat taas ajatukset teokseen, joka hänellä oli muassa, viimeisiä korjauksia ja kustantajalle viemistä varten. Hetkessä siirtyi hän silloin sen paratiiseihin ja autuuden saleihin ja iki-onneen ja kuolemattomuuteen. Silloin tuikahti hänessä taas kysymys:

— "Miten minä olen tämän menettänyt?…"

Ne olivat niitä oman vastuunalaisuuden- ja syyllisyydentunteen heikkoja aamuruskoja, jotka välähtelivät elämän sekasorrosta ja yöstä, Mutta ne hetket, ne jolloin hän kysyi miten minä — eivätkä muut — olen sen tehnyt, olivat vieläkin pian sammuvia virvatulia, joiden savuna nousi viha ja ihmis-inho ja vastuun vierittäminen muiden hartioille. Ja niistä savuista taas kohosi kirkas marttyyrikruunu, jota hän sovitteli päähänsä.

Systerbeckin tie oli ihmisistä tyhjä, kun Harhama iltapuolella saapui sinne ja lähti jalkaisin kävelemään entisen vallankumouksellisen järjestön jäsenen Orlofin luo, jonka hän oli onnistunut löytämään vankeudesta päästyään ja jolta hänen oli nyt saatava väärä passi. Hän oli etsinyt hänet elämäkertansa julkaisun takia, saadaksensa tietää, mitä hän voisi julkaista panematta ketään vaaraan. Tuuli pölisytti tomupilviä tiellä. Jonkun matkaa käveltyänsä näki hän ihmisparin hoippuvan tuulen ja pölyn seassa, kävelevän ja sitten pysähtyvän. Nainen puheli jotain miehelle, imeytyen sen silmiin, niin etteivät huomanneet hänen lähestymistään. Vasta parin kohdalle päästyänsä, vilkasi Harhama siihen kuin ohimennen ja vavahti. Kulkijat olivat rouva Esempio ja majuri Velikodushof.

Joku ilkeä, likainen tunne juoksi Harhaman läpi. Oli kuin olisi häntä pyyhitty äärettömän likaisella märällä rievulla. Kun hän oli päässyt ohi, tuntui hänestä helpolta, kuten siitä, joka on onnellisesti sivuuttanut jonkun ilkeän paikan, tai pelätyn ruumishuoneen, jonka ohimenoa hän on pelännyt. Hermokohtaus oli ainoa vaurio, jonka hän oli ohimennessään saanut. Sitten tylsistyi hän koko tapaukselle.

* * * * *

Läntinen taivaanranta paloi jo punakirkkaana iltaruskoroihuna, Ijankaikkisuuden tulet näyttivät siellä punertavan, sytytellen ihmissielussa ijäisyyden kaipuuta. Tuntui, kuin lämmittelisivät niiden tulien ääressä maan tomusta pois päässeet autuaiden henget, rauhallisina, ainoana ilona yhä suuremman kirkkauden kaipuu ja huoli jälelle jääneistä mullanlapsista. Tuntui, kuin katselisivat ne siellä kuolemantakaista, kelmeää, surullista valoa, joka on pimeyden ja valon sekotus, eikä siis tunne enää pimeyttä, ei pimeyden ja valon rajoja. Suomenlahden tyyni vesikalvo tuntui huokuvan ikihalua, pyrkivän sitä valoa kohti. Se imi osan sen hohteesta pinnallensa punakirkkaaksi väriksi ja välkytteli sitä, kuin armainta aarretta, tai autuuden aavistusta. Kronstadin kullatut kupoolit kohosivat vesi-ulapasta kullan hohtona ja kirkkautena, joka himmeni iltaruskon punaan ja suli sen kanssa värisoinnuksi. Se kultakuva kohosi ulapasta, kuin ikävöity elämänsaari kuoleman rauhallisesta, suruvoittoisesta merestä.

Harhama istui Systerbeckin kasinon portaikolla, syöden illallista, miettien raskaita kysymyksiänsä ja katsellen iltaruskon punakirkkaita kaihoisia jumalavaloja. Kysymys: "Jehovako, vaiko Perkele?" kohosi hänen eteensä meren iltaruskohohteisesta ulapasta autuuden saarena, jykevänä vuorena, jonka huippu pujottautui äärettömyyden rajoja tavottelemaan. Sanomaton kaipuu syttyi hänessä: Hän olisi halunnut kiivetä sinne huipulle, nähdä koko elämän, painautua jumaluuden rintaa vasten ja nukahtaa siihen onneen ja rauhaan ja autuuteen…

Äkkiä huomasi hän rouva Esempion ja majuri Velikodushofin istuvan loitompana. Kaikki jumalatulet ja iltaruskot sammuivat silloin kuin puhallettuina ja hänessä roiskahti taas inho ja halveksuminen, kuin ärsytetystä, nälkäisestä pedosta verenjano ja viha. Hän asettui likemmä heitä. Hän tahtoi näyttäytyä heille, sanoa sillä näyttäytymisellänsä:

— "Katsokaa! Katsokaa ihmistä, kuvaanne ja hedelmäänne!… Mies! Katsokaa minkälaisen heittiön kädestä ja jälkeen sinun on täytynyt ottaa vaimosi!… Ja vaimo! Katso, minkälaisen rosvon sängyssä olet nukkunut. Kenellä olet ihosi puhdistuttanut. Katsokaa kunniaanne!…"

Hän istui, ilkkui siten ja nautti.

Majuri Velikodushof huomasi hänet, kuiskasi jotain rouva Esempiolle ja poistui. Harhaman mieleen muistuivat Routalan Timon tuvan paperit, joista korpelaiset olivat hänelle kirjoittaneet, valittaen rouva Esempion ilmottaneen, että häneltä eivät saa mitään, jos vaan yrittävät niitä periä. Hänelle oli niiden paperien pois lunastaminen tullut hulluuteen asti meneväksi kunnian-asiaksi ja hän nousi, meni rouva Esempion eteen ja tarjoutui lunastamaan ne paperit. Hän ei sitä tehnyt nyt auttaaksensa Timoa ja korpelaisia, vaan tyydyttääksensä alhaisuudenjanoansa: osottaaksensa teennäisen muka ylemmyytensä ja siten painaa ihmistä edessänsä saivareksi. Mutta kun hän silloin kuuli rouva Esempion äänen, kävi väristys koko hänen olemuksensa läpi. Siinä äänessä tuntui olevan jotain räkätystä. Rouva Esempion silmistä näytti loistavan jotain ilkeää, ja hänen tylpät sormensa ja lihaiset kätensä loihtivat salamannopeana Harhaman eteen kuvan, jommoinen hänelle oli ilmestynyt Valkeassa talossa. Hän lausui jonkun raakuuden ja lähti, hermokohtauksen repiessä koko hänen olemustansa, käsien kylmetessä jääkylmiksi ja kylmän hien juostessa ihoa pitkin.

Kun hän poistuessaan kulki puhelinhuoneen ohi, näki hän majuri Velikodushofin siellä puhuvan puhelimessa ja kuuli hänen puhuvan hänestä, lausuen:

— "Nyt on Harhama täällä! Ottakaa selko, missä hän asuu!"

Ilmiannon aavistus leimahti Harhamassa yhdessä hillittömän vihan kanssa. Hän teki päätöksensä salamannopeana. Käsi tarttui ladattuun pamauksen ehkäisijällä varustettuun aseeseen… Hän veti sen jo taskusta… hän tarkasti nyt, ensikerran, nuolinopeana, onko Nikitinille aijottu luoti jälelle jäänyt aseesen… Se oli jäänyt, sillä ainoastaan yksi luotireikä oli tyhjä. Nikitinille aijottu luoti oli siis haavottanut hänet itsensä. Hän ehti käsittää sen.

— "Herran kiitos että ei säilynyt suurempaa konnaa varten!" — iloitsi Harhama.

Hän lähestyi takaapäin nopeasti… Ase oli jo valmiina… Silloin kuuli hän majuri Velikoduskofin jatkavan:

— "Häntä on syytetty varkaudesta ja murhapoltosta".

Likaisin inho ja halveksimisentunne valui Harhaman suonia pitkin. Hän muisti Nikolain sanat: "Mies ei tapa koiraa, vaan merkkaa sen ja jättää häpeäänsä kärsimään". Ase laskeutui. Hän aikoi vielä kysyä: "Majuri! Vaimonko minä olen sinulta varastanut ja vietellyt vaiko ne korut joilla se parasta aikaa koristautuu?" Mutta inho tukahdutti kysymyksenkin. Hän sylkäisi ja lähti.

* * * * *

Pohjattomat elämän kurimukset imivät elämää sisäänsä. Kaikki valui niihin pauhinalla, kuin vesi, hävisi näkymättömäksi, syöksyi tutkimattomaan pimeyteen.

Niiden kurimusten reunoilla pyöri ihmis-elämä, kuin vedensilmä. Se kiemurteli siinä hetken, kuin käärme, jota vetää tulisuppilo. Se kärsi ja pelkäsi häviötänsä ja siinä häviönsä partaalla tappeli se keskenänsä kaikesta häviävästä, kaikesta katoavasta, kaikesta haihtuvasta, kaikesta siitä, joka suistui kuoleman kurimukseen itsiensä tappelijoiden mukana.

Ja kuoleman pohjattomasta kurimuksesta pursusi uusi elämä, kuoleman ylen-antamus, tai sen lapamato. Se pursusi kuoleman uudeksi ravinnoksi. Se kiemurteli taas oman aikansa kurimuksen suulla, tappeli häviävästä, väsyi, raukesi, sai kyllänsä kaikista ja syöksyi kuoleman kurimukseen, kuin kauhuissaan pauhuava vesi.

Kaikki taisteli turhasta.

Synkkänä ja tylsänä käveli Harhama Systerbeckin kasinosta asuntoonsa kylpylaitoksen pensionaattiin, jossa tiesi Orlofin häntä odottavan. Hermosto värisi ja kädet olivat jääkylmät. Kun hän lähestyi asuntoansa, kuuli hän takanansa nimeänsä hiljaa mainittavan ja kohta tarttui käsi hänen käsivarteensa. Hän säpsähti, katsahti taaksensa ja lausui hämmästyneenä:

— "Tamara-kulta!… Sinäkö se!…"

Tamara oli hätääntyneen näköinen ja puhui nopeasti, puolikuiskaamalla:

— "Hiljaa! Minulla on asiaa… Mennään syrjään…"

Harhama seurasi häntä puistikon polkua myöten yksinäiseen paikkaan ja siellä alkoi Tamara nopeasti, hiljaisella äänellä selittää?

— "Aivan sattumalta huomasin sinun akkunani ohi kävelevän… Olipa se Jumalan onni… Sinuahan uhkaa vaara. Joko sinä tiedät?…"

Harhama katsoi hänen silmiinsä tylsistyneenä. Tamara hätääntyi ja kiirehti:

— "Puhu herran tähden! Tiedätkö sinä että sinut on ilmiannettu?"

Nyt muisti Harhama ilmianto-asian ja majuri Velikodushofin telefoonipuhelun. Hän nauroi katkerasti ja mietti mitä tehdä. Ihmis-inho pulahti hänestä. Hän tahtoi kuulla kaikki ja kysyi rauhallisena:

— "Kuka minut on antanut ilmi ja mistä?…"

Tamara veti hänet istumaan vierellensä puiston istuimelle ja selitti:

— "Minä en tiedä. Mieheni puhui että joku urkkija on Suomessa yhteydessä erään naisen kanssa ja hän luuli urkkimisen tarkottavan sinua… Oletko sinä sekottunut johonkin?"

Harhama tuijotti maahan. Hänestä näytti, kuin matelisi hänen edessänsä ihminen inhottavana käärmeenä, joka pyydystää niljaista sammakkoa ja sen tähden unohtaa oman häntänsä. — Hänen kasvoillensa ilmestyi katkera väre ja hän lausui kuin uhitellen:

— "Olen. Minä olen sekottunut kaikkeen…"

— "Voi herra Jumala!" — säikähti Tamara, jatkaen: "Joudu herran tähden sitten ja pakene!"

Harhama tuijotti eteensä tylsän-näköisenä, miettien sitä käärmettä, joka muka mateli hänen edessänsä, häntä, niljaista sammakkoa pyydystäen ja unohtaen häntänsä. Tamara värisi ja odotti vastausta. Viimein puhui hän hätäisenä:

— "Kuule! Joudu!… Mitä sinä ajattelet?"

— "Ihmiskäärmettä, joka tuossa rapaa häntäänsä sammakon tähden", — vastasi Harhama katkerana.

Tamara hätäytyi, ei käsittänyt mitään. Viimein tarttui hän Harhaman käsivarsiin, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi hellästi:

— "Kuule! Mikä sinua vaivaa?"

— "Ei mikään… Kiitos, Tamara, varotuksestasi!" — vastasi Harhama surullisena.

Tamara katsoi yhä hänen silmiinsä ja rukoili:

— "Kuule! Puhu minulle! Sano, mikä sinulla on!"

Harhama ajatteli jotain hyvin katkeraa ja epäselvää. Puoli-itsekseen vastasi hän:

— "Ei se maksa puhua… Elämä pakottaa ihmiset myömään itsensä ja kunniansa sammakosta… Siinä se on koko se ilmianto…"

Tamara oli paljon puhunut Harhaman kanssa elämästäkin. Harhama oli hänelle hiukan raottunut, kuten kauniille, viattomalle lapselle. Hän oli paljon ymmärtänyt ja imeytynyt Harhama-hengen hämäryyteen. Hän kieppui vieläkin siinä. Hän pani vapisevat kätensä ristiin hänen eteensä, kyyneleet vuotivat hätäytyneistä silmistä ja hän rukoili:

— "Älä ole nyt semmoinen! Pakene, jos on jotain! Pakene minun rauhani tähden!…"

Harhaman silmissä sumeni kaikki. Hänestä tuntui Tamarakin nyt jalkapuulta ja taakalta. Hän huokasi. Tamara jatkoi:

— "Älä ole nyt oma itsesi, vaan muista muitakin!"

Ja Harhama alkoi muistella muita, kaikkia niitä joiden tekojen hedelmä hän uskoi olevansa. Hän muisteli taas marttyyrikruunuansa. Tamara jatkoi itkien:

— "Onhan muitakin maailmassa… Voit muita vetää mukanasi kuolemaan…"

Harhama säpsähti. Hän muisti, että Orlof odottaa hänen huoneessansa väärän passin ja ties herra minkä kanssa. Hän nousi nopeasti ja lausui hermostuneesti:

— "Se on totta… Ne voivat mennä asuntooni ja siellä on Orlof…"

Sen sanottuansa ojensi hän kätensä tulisella kiireellä jäähyväisiksi Tamaralle. Tamara hätäytyi, unohti kaiken varovaisuuden ja kiirehti Harhaman mukana yhä hoputtaen tämän käyntiä:

— "Joudu!… Astu nopeammin!… Mutta älä juokse, ettei herätä epäluuloa!…"

Niin seurasi hän Harhamaa, väliin riippuen tämän käsivarressa, tukka puolihajalla, katse hätäytyneen näköisenä. Hän oli kuin äiti, joka lastansa pelastaessaan unohtaa kaiken. Semmoisena seurasi hän huomaamattansa Harhamaa aivan siihen huoneeseen, jossa Orlof odotti.

Lyhyesti, kuivasti lausui Harhama Orlofille:

— "Pakene! Minut on ilmiannettu",

Orlof kalpeni. Hänen henkensä riippui samassa rihmassa, kun Harhamankin. Hätäytynyt Tamara täydensi kuvan epätoivoisuuden. Elämä näytti räpyttelevältä, ilkeältä yököltä.

Seurasi sitten lyhyt selonteko asioista. Kenenkään mieleen ei johtunut tutkia, oliko ilmianto todellakin tarkottanut Harhamaa, tai edes tehty. Kuoleman yökköjen lennellessä ei kukaan enään tutki ja kysele, vaan etsii pelastusta.

— "Kenen luulet olevan ilmiantajan?" — kysyi Orlof.

Harhama muisti majuri Velikodushofin telefoonipuhelun ja salaperäisen Lahden kirjevaihdon. Hänestä oli kaikki aivan kumoamatonta. Hän ei kyennyt edes ajattelemaan että mahdollisesti oli erehdys, tai ilveily tai petos tapahtunut. Lyhyesti, mutta selvästi selitti hän koko asian, Tamaran kädet vapisivat. Orlof oli kalpea. Hieman mietittyänsä kysyi hän majuri Velikodushofia ja rouva Esempiota tarkottaen:

— "Tiedätkö missä ne asuvat?"

— "En."

Hetkessä otti Orlof asunnosta telefoonilla tiedon. Se sattui olemaan samassa rakennuksessa missä Harhama asui. Orlof lausui Harhamalle kiihtyneenä:

— "Vanha oikeus käytäntöön!"

Silloin ilmestyivät huoneeseen ihmisten päät pelinappuloiksi ja tuulahti veren haju. Harhama tiesi sen "vanhan oikeuden". Hän oli pannut sen täytäntöön Nikitinin edessä. Hän vaikeni. Koston musta perkele nosti hänessä päätänsä niin voimakkaana, että hän unohti kaiken muun, henkensä ja muiden hengen. Hän unohti Tamarankin, jota Orlof luuli uskotuksi, tai ei kyennyt mitään ajattelemaan. Orlof jatkoi kiihtyneenä, kalpeana:

— "Minä toin juuri nähdäksesi helvetinkoneen… Se laukeaa määrättynä hetkenä vedosta… Joutuin se niiden huoneeseen!…"

Ihmisten päät odottivat pelinappuloina pelaajia… Tuntui ihmislihan haju… Tamara tajusi kaiken. Harhama epäröi hetken. Inho ja kosto taistelivat hänessä… Kohta sai voiton se tunne joka piti kuolemaa liian pienenä kostona jopa kunniana… Hän janosi enempää… Hän tahtoi jättää ne muka häpeäänsä kantamaan, kuten Nikolai Geldnersin… Koko hänen sielunsa värisi… Hän epäröi ja taisteli ja lopuksi kieltäytyi… Kaikki tapahtui kuumeisesti, yhdessä hetkessä.

Silloin vetäisi Orlof aseensa, ojensi sen ohimoonsa ja lausui sormi liipasimessa:

— "Minä en halua mennä hirsipuuhun… ja ehkä viedä muitakin… Kernaimmin näin… Valitse!…"

Tuntui kuin irvistelisivät pöydällä veriset päät, kuoleman pelinappulat… Tamara oli sanattomaksi jähmettynyt, kokoon lyyhistynyt… ei voinut puhua… Harhama mietti silmänräpäyksen ajan. Hän katseli kuoleman pelinappuloita… Hän näki ihmislihan höyryävän pelipöydällä… Hän juopui koston tunteesta ja jostain selittämättömästä ja lausui sitten kuivana, jääkylmänä:

— "Hyvä!… Minä rupean rankkuriksi… Minä itse vien helvetinkoneen heidän huoneeseensa…"

Loppu suoritettiin kuumeisesti. Helvetinkone vedettiin vireeseen ja Harhama kätki sen varkain pensionaatin huoneeseen, jossa majuri Velikodushof ja rouva Esempio asuivat.

Kun hän palasi huoneeseensa, huomasi hän ja Orlof Tamaran, joka oli puoli-tajuttomana lytistynyt sohvan viereen. Harhama nosti hänet ylös, viedäksensä hänet pois. Tamaran hento vartalo nytkähteli hänen käsissänsä suonenvedoista… Harhama oli kaikelle jääkylmä, tunteeton. Vettä saatuansa Tamara tointui hieman ja nyyhkytti:

— "Eihän se ollut ihan varma… mieheni arveli… hän luuli, että sinua urkitaan… Enkä tiedä… en tiedä onko siinä… onko siinä… onko siinä… vaaraakaan… Odota… odota edes… odota, Harhama-hyvä!… Odota vähän!…"

Vasta nyt juolahti Orlofin ja Harhaman mieleen tutkia asiaa. Mutta kaikki kävi salamannopeasti. Kuoleman yököt häilähtelivät… Sen hapset häilähtelivät… Se irvisteli ilkeästi… Pelipöydällä haisivat ihmisten sisälmykset…

Mutta mieleen muistui, että helvetinkone tuhoisi useita muitakin, sillä se oli voimakas… Syntyi pienoinen hämi ja neuvottomuus… Tamara nyyhkytti:

— "Minä koetan ottaa asiasta mieheltäni tiedon… koetan telefonoida ja sähköttää… ja etsiä hänet…"

Kaikki kalman liinat heilahtelivat… Huoneessa tuntui kuolemanhaju… Oli kuin olisi siellä täällä vetelehtinyt ihmissuolia… Hermot tekivät hetkessä päiväntyön…

Nopeasti sovittiin, että Tamara koettaa päästä yhteyteen miehensä kanssa. Kaikki keinot pantiin liikkeelle yhdessä hetkessä… mietittiin minne on telefonoittava… mistä etsittävä Tamaran miestä… Orlof järjesti puhelimessa, että eräs hänen kasinossa oleva hengenheimolaisensa vartioi majuri Velikodushofia ja Esempiota ja ilmottaa puhelimessa niiden lähdöstä… Harhama kertoi niiden tuntomerkit…

Tamara lähti hapset hajalla… Alkoi odotuksen ja jännityksen hetki… Kaikki hermot vetäytyivät vireeseen… Kuoleman viulut vinkuivat… sen linnut lentelivät… sen pelinappulat: veriset päät, odottivat pöydällä…

Pari minuuttia kului… Se aika tuntui tunnilta… Harhama laski samanlaisia laskuja, kuin oli laskenut Regime'in vaunuja odottaessansa… Alussa hän pelkäsi, että Tamara joko tulee aikanansa, tai tuo rauhottavan tiedon ja siten pääsevät rouva Esempio ja Velikodushof kostoa pakoon… Hän janosi kostoa… Hän laski:

— "Kun ne nyt palaisivat ennen Tamaraa, että olisi myöhä peräytyä, vaikkapa olisivat syyttömiä!… Kun nyt tulisivat, pirut!… Kun ne tulevat, niin on mahdoton ottaa enää konetta pois…"

Hän katsoi kelloansa konemaisesti, katsomatta paljonko se on ja jatkoi järkeilyänsä:

— "Tai kun saisi nyt Tamara tiedon, vaikka epäselvänkin, että ne ovat ilmiantajia!… Ja tietysti se saakin sen… Mitä muuta varten olisi Velikodushof kehottanut minun asuntoani etsimään!… Ja se salaperäinen kirjevaihto… Juuri siellä osote, missä he asuvat!…"

Hänen hermonsa paloivat tulisina… Hän unohti kuoleman ja ajatteli vaan kostoa… kostoa… ja kostoa… Hän nautti siitä ja pelkäsi, että tilaisuus menee ehkä ohi…

Molemmat miehet kävelivät huoneessa kiihtyneinä, sanattomina, kuin kaksi petoa… Kuoleman ikenet irvistelivät… Sen luuranko tuntui kurkistelevan huonekalujen takaa ja alta… Harhama laski hermostuneempana kostonlaskujansa.

Tamara viipyi… Hetket tuntuivat päiviltä… Harhama pelkäsi yhä kovemmin, että koston musta korppi pääsee pakenemaan… Hän alkoi laskea nautintoansa… Hän järkeili kiihkoutuneen a:

— "Mitenhän niille silloin käy?… Kun ne ehtisivät tuntea ja huomata koston!… Kun eläisivät ja kituisivat edes viisi minuuttia… tai vaikka puoli minuuttia!…"

Ja yhä uudestaan nosti hän koston viinamaljan huulillensa ja joi siitä, kuoleman kellojen soidessa ja sen korppien odottaessa… Hän järkeili:

— "Menevätköhän ne aivan mäsäksi?… Minä tulen katsomaan oitis kun se räjähtää… Se tapahtuu täsmälleen kello neljä…"

Hänen aivonsa paloivat. Suonissa virtasi tulinen veri. Hän jatkoi kiihkeästi edestakaisin kävellen:

— "Minä tulen, kuin ohimennen, ihmettelemään… Silloin epäluulokaan ei voi herätä… Ihmiset ajattelevat, että paennuthan se olisi, jos olisi syyllinen… Lähden nyt muka öiselle kävelylle ja silloin palaan ja kauhistun… Aivan huudan apua…"

Hän tunsi jo veren hajua… Hän nuuski sitä ja jatkoi:

— "Höyryääköhän niiden veri?…"

Hänen verenhimonsa yltyi. Ihmispeto juopui. Hän iloitsi:

— "Minä aivan tahraan käteni niiden vereen… Huudan apua ja menen, muka hädissäni, nostamaan niiden ruumiita ja sitä tehdessä noin… noin… vetelen kättäni verilätäkössä… Ah, saatana!… Kun nyt vaan Tamara viipyisi, tai 'ne' kiirehtisivät, että ei mene sivu suun!…"

Huoneessa oli kuolonhiljaista, kamalaa… Orlof aivan juoksenteli edestakaisin ja lausui jonkun ajatuksettoman, hermostuneen: "perkele!"… Harhama laski laskujansa… joi kostonviinaa… kuunteli sen korppien laulua… haisteli verta ja kuolemaa…

Aika kului… Kuoleman hämähäkit kutoivat verkkoansa… sen pelinappulat irvistelivät, sisukset verisinä… Helvetinkone kävi käyntiänsä… Orlof kiroili ja juoksenteli kuumeisena… Harhama nautti.

Viimein ilmotti vahti kasinosta, että kuolemaan tuomitut lähtevät. Silloin muuttui Harhaman jännitys: Nyt hän pelkäsi, että täytyy antaa helvetinkoneen räjähtää. Hän järkeili:

— "Mitä hyötyä siitä on?… Ne kuolevat silmänräpäyksessä, eivätkä huomaa, että se on minulta saatu lahja…"

Hän joutui aivan epätoivoon, kun Tamara viipyi eikä tuonut sanaa, että ei ole vaaraa. Hän laski:

— "Niistä tulee vielä marttyyrit… On paljon parempi, että ne saavat elää… kärsiä häpeäänsä… Ja kuka viitsiikään niihin koskea ja tahrata kätensä!…"

Ihmis-inho heräsi hänessä ja tukahdutti kostonhalua edellä kuvatun sairaan tunteen apuna. Hän vapisi, kun Tamaraa ei kuulunut. Hän laski:

— "Matkalla tänne ne viipyvät noin kymmenen minuuttia… tuskin sitäkään… Missä lemmolla se Tamara viipyykään!…"

Hänen vihansa ryöpähti Tamaraa vastaan, joka viipyi. Hän jatkoi:

— "Sen juttuahan tämä on koko keksintö… Tietysti se on perätön… Sekin häijy riippuu minussa ja sai tämän aikaan…"

Minuutit tuntuivat kuluvan lentämällä. Orlof kiroili. Harhama oli tulikuuma. Hän laski taas:

— "Pirunko hyötyä siitä on kun ne kuolevat tuntematta, että ovat saaneet koston!… Ja tietysti ne kuolevat… Pari minuuttia vaan ja ne ovat täällä… Silloin on kaikki peräytyminen myöhäistä… Olisi toista antaa niiden elää häpeän naru kaulassa…"

Hän raivostui, sieppasi käsilaukkunsa, jossa oli teoksen käsikirjoitus, paiskasi sen lattiaan ja kirosi:

— "Senkin vietävä, se Tamara, kun ei tule… Makaamaanko se on mennyt…"

Kului vielä hetki. Tamara syöksyi huoneeseen, hapset hajalla, katse mielipuolen katseena, syöksyi Harhamaan kiinni, kuin raivostunut ja hätäili:

— "Ei mitään vaaraa… ei mitään vaaraa… Epäselvää… epäselvää juttua kaikki…"

Sanattomana riuhtaisi Harhama itsensä Tamaran käsistä, syöksyi majuri Velikodushofin huoneeseen, sieppasi sieltä helvetinkoneen ja kätki sen poveensa…

Kun hän oli päässyt huoneeseensa, kuuli hän askeleita ja rouva Esempion äänen.

Kaikki kolme huokasivat ja istuivat kauvan, voimattomina sanaakaan lausumaan.

Hiukan toinnuttuansa pyyhki Orlof kylmän hien otsaltansa ja lausui, helvetinkonetta tarkottaen:

— "Se olisi tuhonnut kaksi likeisintäkin taloa perustuksiaan myöten…"

Harhama tuijotti pöytään ja muisteli jotain sekavaa. Hän koetti selittää ilmiannon syytä. Hän ei kysynyt mitään, vaan oli varma, että rouva Esempio ja Velikodushof olivat hänet ilmiantaneet. Hän uskoi sen sokeasti ja nautti siitä ja oitis luuli hän keksineensä syynkin. Hän riemuitsi:

— "Ne himoitsevat Zaikon jättämää perintöä… Varmaankin meni ensimäinen yritys myttyyn, niin koettavat raivata minut pois ennen kun olen saanut rouva Esempion hyväksi tekemäni testamenttimääräyksen kumotuksi…"

Hetken hän istui sanattomana ja katseli käärmettä, joka pyydystää niljaista sammakkoa. Sitten kokosi hän perintöä koskevat paperit ja teki nopeasti asianmukaiset luovutukset, luovuttaen ne Orlofille, käytettäviksi salaisiin tarkotuksiin.

Kun se oli tehty iloitsi hän:

— "Nyt ne rahat eivät enää ketään houkuttele… Nyt kun näette minut hirsipuussa ja menette palkkaanne perimään, niin saatte pitkän nenän, ainoan mikä teillä tulee olemaan kunniallista…"

Koko ajan kävi hänen povellansa helvetinkone, odotellen kello neljää. Jokainen oli sen kokonaan unohtanut…

* * * * *

Elokuun kelmeä kuu kulki hopeaseulana avaruuden kylmää kuperaa myöten. Äänettömänä seuloi se hopeaista kuutamoansa maille ja vesille. Se peitti sillä, kuin kuolinliinalla, eilispäivän kasvot, kun se makasi vainajana, äärettömyyden kalmanmailla harhailevana henkenä. Se peitti hopealiinoillansa kaiken sen elämän, joka oli eilispäivänä sammunut ja muuttanut niille maille, jossa ei aine enää raskauta sen vaellusta, sinne missä palavat ihmishengen ijäti kaipaamat kirkkaat, rauhalliset, surulliset jumaluuden tulet ylösnousemisen päivän kelmeänä valona. Koko äärettömyys tuntui huokuvan ijäistä kaipuuta, tuskaa ja ikävää. Kaikki oleva tuntui kärsivän, kun sinne kaivatuille rauhanmaille johtavan tien viittoina häilähtelivät kuoleman mustat liput ja sen kahdenpuolen istuivat puiden oksilla kuoleman äänettömät, mustasiipiset korpit.

Harhama lähti asunnostansa oitis, saatuansa luovutuspaperin valmiiksi. Toisessa kädessänsä hän kantoi laukkua, jossa oli teoksen käsikirjoitus, toisella käsivarrellansa hän tuki vapisevaa Tamaraa. He kulkivat sanattomina, Tamara puolitajuttomana, Harhama tylsän välinpitämättömänä.

Jonkun matkaa käveltyänsä istahtivat he eräälle puiston istuimelle ja kumpikin ajatteli jotain sotkuista. Hieno kuutamon varjorepale riippui puunoksilla, laskeutuen heidän hartioillensa. Yön suuri hiljaisuus istui pöllönä luonnon suurella orrella ja sen silminä kiilui ihmishengen ja koko luomakunnan suuri kaipuu, ikävä, tuska ja rauhan ja ijankaikkisen elämän halajaminen. Harhaman povella kävi helvetinkone, eikä hän sitä muistanut…

Viimein Tamara ikäänkuin havahtui ja alkoi muistella jotain, jotain unta, tai semmoista. Hän oli taittanut kastikaisen, nypisteli sitä ja puhui raukealla, tuskallisella äänellä:

— "Minulle johtuu mieleeni eräs muisto…"

Hän vaikeni ja mietti. Muiston kuutamokellot alkoivat soida surullisina, kuolinkelloina. Harhama huokasi. Tamara jatkoi ajatuksissansa:

— "Minulle jäi tuo koivu kerran mieleen… Muistatko?… Tämä on sama istuin, jolla me istuimme, kun sinä kirjoitit sävellykseeni laulun: 'Tyttö meni kuutamokohtaukseen'…"

Kumpikin vaikeni sitten kauvan. Menneen elämän kukkamaalla nyökyttivät kukat surullisina, kuihtuneina. Kuutamokellot soivat elämän sielukelloina. Helvetinkone kävi käyntiänsä… Tamara jatkoi:

— "Se oli juuri tämä vuoden-aika ja aivan tämmöinen kuutamo… Oi sentään, minkälainen on elämä!… Sen jokaiseen kukkaan on kätketty myrkyllinen käärme…"

Molempien eteen avautui elämä kukkamaana, jota peitti leijaileva loistavavärinen perhosvaippa ja auringon hieno valovaate. Sieltä kuuluivat menneiden päivien kauniit laulut… kolmivaljakoiden kulkuset… soitto… laulu… Tamaran iloiset naurunhelähdykset… ranta-aaltojen lempeät pulahdukset… Sieltä näkyivät elämän unelmat ja sen häilähtelevät onnenliinat… Sieltä nousi kirkas toiveiden kuplaparvi pilviä kohti… Ja sitten alkoi kuulua surullinen sielukellojen soitto, ilmottaen onnen manalle menoa ja kukista nostivat mustat käärmeet päätänsä, kaksihaarainen kieli suusta ulos pistettynä. Kello oli paljon yli kolme. Helvetinkone oli vedetty kello neljäksi laukeamaan…

Harhama hajosi ajatuksiinsa ja lausui puoli-itsekseen:

— "Niin, Tamara!… Kyllä minä muistan tämän istuimen… Me unohduimme ehkä liian kauvaksi kuutamokohtaukseen…"

Mutta sitten hän mietti jotain, katseli Tamaran kauneita, puhtaita, viattomia silmiä, puristi hänen kättänsä ja lausui, vakuutettuna sanojensa oikeudesta:

— "Se on sittenkin niin, että me emme istuneet kuutamokohtauksessa kylliksi kauvan…"

Tamara purskahti itkuun ja Harhaman silmistä tipahti pari kuumaa, polttavaa vesikarpaloa.

Ja molemmat miettivät taas elämäänsä ja elämää yleensä, tumma varjorepale hartioilla ja kuun seuloessa hopeitansa eilispäivävainajan kasvoille kalmanjauhoksi. Tamara kuivasi silmänsä ja lausui:

— "Ah sentään!… Elämäntuska on niin suuri… niin suuri… niin suuri…"

Ja todellakin se tuntui Harhamasta niin suurelta, että äärettömyys näytti siihen pakahtuvan ja halkeavan. Ikivuori tuntui sitä huokuvan. Maansuonet tuntuivat pinkottuvan sen paineesta. Maan sisus tuntui olevan sen pakahtuma ja koko äärettömyys oli yhtenä maailmantuskan kipurauhasena. Kaikki odotti parantajaa ja lääkäriä ja vaivoista pääsyä. Kaikki kärsi ja ikävöi ja kaipasi ja vapisi. Kaikki odotti jonkun vapahtajan ilmestystä. Koko maailma oli tuskanhuutona. Harhama mietti sitä, eikä muistanut enää äskeistä tapausta, eikä helvetinkonetta, joka kävi hänen povellansa…

Taas he istuivat maailmantuskan suuressa kuutamossa äänettöminä, kunnes Tamara huokasi:

— "Elämässä ovat hautajaiset ihmisen ainoa, pysyvän onnen hetki… Ruumiskellot ovat ainoa oikea soitto ja sielumessu, ainoa oikea lemmen laulu…"

Harhama repesi aivan räsyiksi. Maailmantuska nousi hänen eteensä majesteetillisena, kruunupäänä, elämän itsevaltiaana herrana ja sen ytimenä ja kaikkena. Koko äärettömyys kuvastui hänelle maailmantuskan ajettumana, punottavana paiseena, jonka kipeänä punavärinä oli vapahduksen kaipuu ja ijankaikkisen elämän suuri, ainainen ikävä. Hän eli jumaluuden mailla, harhaili sen sumuselillä, mustien käärmeiden kiemurrellessa elämän kukissa ja unohdetun helvetinkoneen odottaessa kello neljää…

He puhuivat edelleen katkonaisin sanoin, muistellen sitä aikaa, jolloin tyttö meni kuutamokohtaukseen, noutamaan onnea ihmisen sylistä. Sattumalta huomasi Tamara kirotun vaskisormuksen, jonka hän oli Harhamalle vihkisormukseksi antanut. Hän tunsi sen ja kysyi:

— "Eikö se ole se sormus?…"

Joku terävä, vihlova, tulikuuma ajatus pisti Harhamaan. Hän muisti "kihlanneensa" sillä sormuksella rouva Esempion. Hän muisti Tamaran kertomuksen sen sormuksen kirouksesta ja vastasi katkerasti:

— "Kyllä, Tamara!… Se on se sama sormus… Minä olen 'kihlannut' sillä ihmisen vaimokseni…"

Tamaran kasvoille nousi tuskan-ilme. Molemmat vaikenivat. Kello oli viisi minuuttia vaille neljä. Viimein kysyi Tamara arkaillen, surullisena:

— "Oletko sinä sitten uusissa naimisissa…"

— "Olen, Tamara-rukka!… Minä olen oikeissa herras-naimisissa", — vastasi Harhama kuolonkatkerana.

Tamara oli neuvoton. Hän huomasi Harhaman äänessä jotain äärettömän katkeraa. Hämillään, puoli neuvottomana kysyi hän edelleen:

— "No entä sitten?… Oletko onnellinen?…"

Harhama mietti hetken ja vastasi sitten, maahan tuijottaen:

— "Olen… Minä olen onnellinen… Jos olet minut pelastanut hirttonuorasta, niin olet pelastanut minut sen naisen valmistamasta hirttonuorasta, jonka olen sormuksellasi kihlannut, sillä hän on se salaperäinen ilmiantaja-nainen…"

Tamara hätäytyi. Kyyneleiset silmät katsoivat hänen päässänsä suurina, pyöreinä, kuten odotellessa onnettomuuden viime iskua, jota ei voi enää välttää. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti, itku nousi kurkkuun, vartalo värisi ja hän sopersi:

— "Anna anteeksi!… Minä olen syyllinen… Minä olen tuottanut sinulle kirouksen sormuksella…"

Harhama yritti häntä lohdutella ja rauhottaa, mutta silloin heittäytyi Tamara hänen kaulaansa, puristautui häneen kiini, kuin mato, likistäytyi häneen ruumiinsa kaikilla voimilla, suuteli häntä palavilla, kuumeisilla huulillansa, kuin mielipuoli ja hoki epätoivoisena:

— "Anna anteeksi!… Anna anteeksi… Elämä on joukko erehdyksiä… Elämä on suuri, suuri erehdys… Elämä on yksi ainoa erehtymä…"

Tamaran puristautuessa Harhaman rintaa vasten, tunsi tämä povellansa jotain kovaa… Silloin muisti hän helvetinkoneen, työntäisi Tamaran luotansa ja huusi säikähtyneenä:

— "Pakene!… Helvetinkone…"

Tamara putosi istuallensa, kuin salaman iskemänä. Harhama sieppasi helvetinkoneen käteensä, päästi sen vireen auki ja viskasi koneen pensaaseen. Sitten katsoi hän kelloansa. Oli puuttunut vielä viisikymmentä sekuntia.

Hän juoksi nopeasti pensaan luo, tutki oliko viritys todellakin auennut ja tultuansa siitä vakuutetuksi kätki helvetinkoneen käsilaukkuunsa ja palasi Tamaran luo.

Tamara oli mennyt säikähdyksestä tainnuksiin. Harhama nosti hänen rennon vartalonsa maasta, piteli häntä vapisevilla käsillänsä ja alkoi toinnutella. Tamara houraili supisemalla:

— "Kuule, Harhama!… Ei saa!… Ei saa istuttaa kuutamokohtauksessa… ei saa niin kauvan, että helvetinkone räjähtää!…"

Harhama oli likomärkä hiestä. Hän kostutti nenäliinansa ruohokon kasteessa ja jäähdytti sillä Tamaran ohimoa, pitäen kukkaa hänen nenänsä edessä. Tamara houri edelleen:

— "Miten ihanaa!… Ihmistuska kukkii niin kauniina!… Se kukkii… se kukkii… Ai!… Käärme!" — parkaisi hän lopuksi.

Harhama paloi tulena. Vaivoin sai hän Tamaran tointumaan. Kun hän oli vironnut, nosti Harhama hänet ylös, kuin lapsen ja saattoi hänet huvilansa ovelle. Siinä taittoi hän kukka-istutuksesta pari kukkaa, tarjosi ne Tamaralle, suuteli hänen otsaansa ja käsiänsä ja sanoi jäähyväisensä lausuen:

— "Kiitos, Tamara!… Kiitos elämäni ainoasta kuutamokohtauksesta!… Kukkikoon sinulle kaikkialla elämän ihanin, ainoa oikea kukka ja onni: elämäntuska!"

Tamara puristi hänen kättänsä, suuteli häntä kuumeisesti ja katseli, kun Harhama hävisi puistikon oksilla riippuviin varjoverkkoihin…

Kolme päivää myöhemmin laulettiin hänelle ainoaa oikeaa lemmenlaulua: sielumessua…

* * * * *

Maailmat syöksyivät ratojansa pitkin avaruuden pilkkopimeydessä. Vinhana heittäytyi maa ijankaikkista ympyrää myöten auringon ympäri, viskoen kuuta omana heilurinansa. Se pyöri huimaavaa pyörintäänsä ijäisen valo- ja pimeysmeren välissä, joita erotti toisistansa aamu- ja iltaruskon punainen värirengas, kieppuen vanteena maan ympärillä, ainaisen pimeyden ja valon rajalla. Myrskyt puhkesivat tyynistä, kuin kukka nupusta, tyyni tuulesta, kuin väsymys työstä ja uni väsymyksestä. Kaikki kiersi ja kärsi. Ihmis-elämän nykyhetki avautui menneisyydestä sen kukkana. Se kukki tulevaisuuden siemenen siittäjänä ja eli ja valmistui kuoleman ja häviön ruuaksi.

Tamarasta erottuansa käveli Harhama synkkänä, mieli tylppänä, ajatukset raskaina kivilohkareina. Hän istahti taas eräälle penkille, lähelle muutamaa asuntoa. Aamuyön hiljaisuus tuijotti joka oksalta. Pieninkin ääni levisi siinä suurena, laajana, kuin vedenväre järven rasvatyynellä pinnalla.

Hän yritti ajatella äskeistä tapahtumaa, mutta ajatukset pakenivat sitä, kuin inhottavaa, limaista käärmettä. Elämänkysymys oli loihdittu hänen eteensä ja hän katseli sen jumaluuteen häipyviä huippuja, joilla kukki ihmishengen ihanin kukka: elämäntuska, ikävä, jumaluuden kaipuu ja yleinen maailmantuska. Aamuvalon ensi väreet kohosivat jo idän taivaalle, heikkoina kuin arasteleva ensi lempi tytön poveen, kuutamon hopeat hävisivät ja varjoriekaleet kokosi joku näkymätön käsi pois oksilta ja ruohokoilta.

Äkkiä kuului nopeita askeleita tieltä. Yöpukuun puettu nainen lähestyi kiireisin askelin läheistä asuntoa, suuri villahuivi hartioilla ja tukka hajalla. Kiihkoisasti alkoi hän jyskyttää asunnon ovea huutaen:

— "Onko siellä ajuria?… Avatkaa!… Yhä te makaatte…"

Ovi avautui ja nainen käski yöpuvussa seisovaa miestä, joka oli oven avannut:

— "Menkää joutuin hakemaan lääkäri Vasiljefia… Sanokaa, että Kovalewskijn luo… Aleksander Vladimirovitshin!… Lääkäri tietää… Sanokaa, että on huonompi!…"

Mies lähti valmistautumaan matkalle. Nainen poistui oikotietä myöten, jonka varrella Harhama istui. Kun hän oli Harhaman ohi astumaisillansa, pysähtyi hän, kuin olisi säikähtänyt, ja katsoi pitkään Harhamaan. Harhama oli kuullut hänen puheensa ja tunsi hänet nyt näöltäänkin. Öinen lääkärin hakija oli Tatjana Nikolajewna.

Harhama nosti lakkiansa ja nousi tervehtimään. Tatjana Nikolajewna oli laihtunut, vanhennut, riutunut. Koko hänen olemukseensa oli painettu kärsimyksien suuri leima ja vaatteet olivat, kuten heti voi huomata, muinaisen rikkauden ilkkuvia, nukkavieruja jäännöksiä, onnenpäivien surullisia muistoja.

Hetkisen katsoi hän Harhamaan oudostuneena. Harhama kysyi häneltä, tervehtien:

— "Ettekö tunne, Tatjana Nikolajewna?"

Tatjana Nikolajewna astui uhmaavana askeleen Harhamaa likemmä ja vastasi, silmät vihan tulina:

— "Minäkö en Teitä tuntisi, Te perheeni onnettomuus ja kirous?… Minäkö unohtaisin miehen, joka on johtanut mieheni turmioon?…"

Harhama hämmästyi, luullen Tatjana Nikolajewnan tulleen hulluksi. Hän yritti puhua:

— "Tatjana Nikolajewna…"

— "Tatjana Nikolajewna!… Tatjana Nikolajewna!… Minä en tahdo puhua Teidän kanssanne, Te kavala!" — keskeytti Tatjana Nikolajewna huutaen, kuin raivostunut. Huuto herätti läheisessä talossa asuvat. Akkuna avautui, siitä näkyi naisen pää ja kuului ääni:

— "Mitä melua se on keskellä yötä?"

Harhama hämmästyi edelleen. Tatjana Nikolajewna seisoi hänen edessänsä kuin raivonhenki ja huusi:

— "Te se houkuttelitte mieheni keinottelemaan ja siten menettämään omaisuutensa…"

Harhama ymmärsi nyt asian. Hän tuli katkeraksi, muisteli, ettei hän ollut ketään kehottanut, ei silloinkaan, kun ne kysyivät hänen neuvoansa. Hän yritti taas puhua:

— "Kuulkaa, Tatjana Nikolajewna…"

— "Minä en kuule", — raivosi onneton nainen.

Niin jatkui hetkinen. Harhama ärtyi lopulta ja huusi:

— "Minä en ole miestänne yhdelläkään sanalla kehottanut… Hän itse tunkeutui yhtiöömme… Kuuletteko?… Hän tunkeutui…"

Tatjana Nikolajewna raivostui edelleen ja huusi:

— "Te kavala!… Te sanotte, että ette sanoilla kehottanut… Aah!… Siinä onkin juuri kavaluutenne… Te tekeydyitte vakavaksi… munkiksi ja pyhimykseksi aivan ja sillä Te houkuttelitte mieheni turmioon…"

— "Hävytöntä", — huusi Harhama, jossa nousi jo ihmis-inho ja uhma.

— "Ei ollenkaan hävytöntä", — huusi Tatjana Nikolajewna, — "Mieheni minulle sadasti puhui: 'Kun kerran niin viisas ja ajatteleva mies, kuin Harhama, on asiassa osalla, niin se on merkki, että asia on varma'… Te käärme… Te osaatte puhua vaikenemisella… Vaikenemisella Te puhutte, Te konna ja matelija…"

Harhama istahti ylpeänä, viittasi Tatjana Nikolajewnaa poistumaan ja lausui käskevästi:

— "Menkää matkaanne!…"

Käsketty raivostui entistä enemmän. Hän astui Harhaman eteen, näytti nyrkkejänsä ja huusi:

— "Tekö käskette minua, Te käärme?… Tekö?… Minä kiroan Teidät tässä… Minä kiroan Teidät ijäksi, kostoksi siitä, että olette minut miehineni mierontielle toimittanut… Minä kiroan Teidät, koska olette petturinaamallanne vetänyt mieheni ja lapseni kurjuuteen… Olkaa kirottu!… Kokoontukoon kaiken maailman kirous ja häpeä hartioillenne!… Olkaa kirottu!… Kirottu!… Kirottu!… Kirottu!…"

Koko aamuyön hiljaisuus raikui raivoisista kirouksista. Harhama vetäytyi nahkaansa, kuin siili, ja kuunteli huviksensa, kun häntä kirosi nainen, joka oli häntä kerran jumaloinut ja jonka hienoja käsiä hän oli suudellut.

Sillä aikaa oli äskeinen nainen, joka puhui akkunasta, tullut ulos ja lähestyi kiroajaa. Sen vielä huutaessa viimeisiä sanojansa tarttui tulija hänen olkapäähänsä, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi:

— "Tehän olette Tatjana Nikolajewna?"

— "Mitä se kehenkään kuuluu, kuka minä olen", — vastasi raivostunut nainen. Harhama tunsi oudon naisen oitis. Se oli sama portto, Annushka, joka oli hänelle "Karhussa" puhunut elämän puolesta, itse seisten elämän ravassa. Hänen arpiset kasvonsa olivat painuneet Harhaman muistoon.

Nyt oli Annushka hyvästi puettu ja kasvoilta loisti ihmisyyden jalo leima. Harhama oudostui. Annushka jatkoi puhettansa:

— "Kyyhkyläiseni, Tatjana Nikolajewna! Kyllä se kuuluu minulle kuka Te olette… Muistatteko Anna Ivanownaa, joka Teille kertoi satuja, kun olitte pikku tyttö?…"

Tatjana Nikolajewna katsoi puhujaa hämmästyneenä. Annushka jatkoi:

— "No minä olen se… Herran kiitos, että löysin pikku Tatjanani… Teidän äitinnehän minut kustansi tyttöinstituuttiin…"

Hän kuivasi silmänsä ja jatkoi:

— "No sitten minä lankesin syntiin… Äitinne tiesi kaikki ja itki ja kärsi poloinen minun tähteni… Mutta, minkä sille tekee, kun se on Jumalan tahto…"

Tatjana oli kiihtynyt ja hämmästynyt. Hän tunsi Annushkan historian. Annushka kuivasi taas silmänsä ja jatkoi:

— "Mutta Jumala pelastaa meidät ihmiset aikanansa, kun vaan uskomme… Minut pilasi kenraali Pawlof… No eihän se ollut hänen vikansa… Hänkin oli vielä nuori ja kokematon… Ja kuka ei erehdy elämässä… Jumala on antanut hänelle anteeksi… Hän kuoli äskettäin ja jätti minulle satatuhatta ruplaa…"

Itku keskeytti Annushkan puheen. Sen lakattua hän jatkoi:

— "Kuolinvuoteellensa antoi minut etsiä ja kättä suuteli ja pyysi rukoilemaan Jumalalta anteeksi…"

Jumalatulet leimahtivat Harhaman eteen. Elämän vyyhti sotkeutui. Elämän arvoitus, jonka kenraali Pawlof oli selittänyt valssin soidessa ja samppanjan vaahdotessa, näyttäytyi Harhamalle aivan tutkimattomana, kuullessansa kenraali Pawlofin, joka ynseänä puhui "kirkon katolle raahatusta roomalaisten ristinpuusta", sanoen sitä hullutukseksi, saman Pawlofin polvistuneen sen ristin juurelle. Annushka jatkoi puhettansa:

— "Minä huomasin puheestanne, että olette köyhä. No minä maksan nyt velkani. Viisikymmentätuhatta ruplaa saatte Te ja loput annan köyhille ja itse menen nunnaksi…"

Elämän kaikki rihmat tuntuivat sotkeutuvan. Tatjana Nikolajewna värisi liikutuksesta. Hän ei käsittänyt vielä onneansa, sillä se oli niin suuri ja uskomaton. Hän itki ja vapisi. Annushka jatkoi, häntä lohdutellen:

— "Näette nyt, kyyhkyläiseni, miten armollinen on Jumala. Hän sallii minun maksaa Teille sen minkä jäin äidillenne velkaa… Me olemme elämän kukkia… Elämä pitää itseään ja meitä aikansa nuppuna, mutta kun kukka-aika tulee, niin se puhkaisee nupun kukaksi…"

Elämän kukkamaat kuvastuivat taas Harhamalle. Hänkin tunsi olevansa elämän kukka, vaikka hän uskoi olevansa toisten elämästä puhennut yleisen elämän hedelmä. Hän nauroi katkerasti. Annushka kääntyi hänen puoleensa ja puhui:

— "Ja Teidät minä myös tunnen, Vanjka… Muistatteko Karhussa… No niin… Minun mieleeni Te jäitte ensiksi, koska annotte ilmaiseksi ruplan… Minulle ei kukaan muu ilmaiseksi antanut… Ja toiseksi minä muistan, koska olin silloin viimeisen kerran 'Karhussa'… Vanjka — muistattehan Vanjkan, joka puhui sosialismista — no, hän vei minut pois ja elätti eikä antanut kävellä. Sitten minä sairastuin ja kohta parattuani kutsutti kenraali Pawlof minut luoksensa ja jätti satatuhatta… Sääli vaan, että Vanjka, onneton, kuoli, etten ennättänyt hänelle maksaa… No, tottapa se oli Jumalan tahto…"

Ensimäiset aamulinnut alkoivat laulaa ja aamukoite valaisi elämän kukkamaata, jossa jokainen päivä puhkesi edellisestä ja kaikista edellisistä päivistä ja jossa jokaikinen päivä ja elämän hetki oli seuraavan hetken kukkanuppu. Siltä kukkamaalta tuoksui elämäntuska ja kaiho ja ihmishengen iki-ikävä. Siellä lentelivät onnettomuuden ja haihtuvan onnen, ikävöidyn elämän ja aina vaanivan kuoleman perhoset, ja kaikki se yhdessä kaiken olevan kanssa muodostivat ijankaikkisen elämän-arvoituksen. Mieli raskaana katseli ja mietti Harhama sitä, puhuen muutamia sanoja Annushkan kanssa, Tatjana Nikolajewnan kuunnellessa ja miettiessä kaikkea tylsänä, hämmästyneenä. Annushka puhui Tatjana Nikolajewnalle:

— "Kas niin, kyyhkyläiseni! Nyt on Jumala meille puhaissut uuden elämän sen kukkanupusta: entisestä elämästä…"

Tatjana Nikolajewnalle alkoi jo kirkastua onni ja hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei näe unta. Heikko ruumis värisi, ikäänkuin vilusta. Hän katsoi Annushkan silmiin surullisena, hajanaisena, villahuivi valahti pois hartioilta, polvet alkoivat horjua ja hän vaipui polvillensa Annushkan jalkojen juureen, syleili niitä ja itki ja nyyhkytti kuin lapsi. Annushka yritti nostaa häntä ylös, mutta Tatjana Nikolajewna puristautui hänen jalkoihinsa entistä lujemmin. Harhama nousi, tarttui takaapäin Tatjana Nikolajewnan kainaloihin ja nosti hänet ylös, tuntien, kuinka hänen heikko, pehmeä vartalonsa nytkähteli itkusta ja mielenliikutuksesta. Hän nosti hänen villahuivinsa takaisin hartioille ja nyökkäsi Annushkalle, kehottaen häntä saattamaan hänet kotiin. Annushka ymmärsi, tarttui Tatjana Nikolajewnan käsivarteen ja lausui lempeästi:

— "Mennään, kyyhkyläiseni!…"

Tatjana Nikolajewna seurasi horjuvin askelin ja hävisi Annushkan kanssa valkenevan aamun kelmeään valoon ja hiljaisuuteen.

* * * * *

Silloin Harhama nousi maailman suurimmaksi narriksi: Luulotellen, että oli syytön äskeiseenkin kiroukseen, asetti hän taas marttyyrikruunun päähänsä. Mutta vieläkin kauvemmaksi meni hänen narriutensa: Hän ei enää koristautunut tavallisen kuolevaisen marttyyrikruunulla, vaan orjantappuraseppeleellä. Hän luulotteli olevansa Messias, joka on kutsuttu osottamaan maailmalle oikean jumalan ja jota ihmiset sen tähden vainoovat.

Hän istui pienen, kolmikulmaisen puiston penkillä ja kuvitteli sen Getsemaneksi, ja nousi yhä ylemmä narriuden rappusille: Hän uskotteli olevansa uusi Jeesus, joka on vievä Venäjän hirsipuun kirkonkatolle, kuten Jeesus vei Roman ristinpuun. Hän muisteli Geldnersin ja kenraali Pawlofin ennustusta Venäjän hirsipuun kohtalosta ja sovitti sen itseensä.

Hän nousi rappu rapulta ylemmä hulluuden valtaistuimelle. Hän järkeili:

— "Tulkoot nyt! Mutta kun minulta kysytään, mikä on totuus, en minä Jeesuksen tavalla luikertele, vaan näytän käsikirjoitukseni ja sanon: lukekaa!"

Ja edelleen hän kuvitteli, että rouva Esempio on se, joka hänet toimittaa Venäjän pyövelien käsiin. Hän istui ja odotti, että hän tulisi antamaan hänelle suuta. Hän mietti jo mitä hän silloin sanoisi. Henkinen hulluus oli hänessä sairauden huipulla.

Päivä valkeni. Valovirrat tulvivat jo maille. Ja kun kiini-ottajia ei kuulunut, alkoi Harhama sommitella juonta, millä houkutella rouva Esempio antamaan hänet ilmi. Nopeasti kirjoitti hän pitkän, taitavasti laaditun kertomuksen osan-otostaan vallankumoukseen, kirjoitti sen siihen muotoon, että sen todenperäisyyttä ei voitaisi epäillä, ja ilmiantoi itsensä murhiin, joita hän ei ollut tehnyt, mutta joiden tekijää etsittiin. Kun se oli valmis, lähetti hän sen rouva Esempiolle käytettäväksi ja odotteli tulosta.

Syyskuun ensimäisen päivän aurinko nousi jo korkealle, mutta yhä odotti Harhama kuviteltu orjantappuraseppele päässä ja ajatukset tylsinä. Hänen huomaamattansa lähestyi häntä Tatjana Nikolajewna itkeneen näköisenä, levottomana ja istahti hänen vierellensä lausuen:

— "Herra Harhama!… Minä pyydän anteeksi."

Harhama katsoi häneen puutuneena. Tatjana Nikolajewna jatkoi:

— "Se oli epätoivosta puhennut… Minä kadun sitä… Ettehän Te ollut syyllinen eikä kukaan…"

Harhama naurahti katkerana ja lausui:

— "Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa… eikä pyydettävää…"

Tatjana Nikolajewna oli neuvoton, hätäytynyt. Hän alkoi taas selitellä, lopettaen:

— "Mieheni on kovin sairas ja pyytäisi saada tavata Teitä… Olen tunnin ajan jo Teitä etsinyt…"

Ja tarttuen Harhaman käteen, lopetti hän rukoilevasti:

— "Lähtekää!… Mieheni odottaa…"

Harhama otti käsikirjoituslaukkunsa ja lähti välinpitämättömänä.

* * * * *

Aleksander Vladimirovitsh Kovalewskij makasi vuoteellansa. Elämä oli kalvanut lihan poskista ja elämänhalun silmistä. Rinta kohosi vaivaloisesta hengityksestä, katseessa oli jotain elämän inhoa ja huoneessa vallitsi surkuteltava köyhyys, jota entisen rikkauden risaiset jäännökset kirjavoittivat.

Mutta nyt oli onnen aurinko noussut kirkkaana. Annushkan lahjakirja valaisi vaimon elämää.

Raukealla äänellä puhui Aleksander Vladimirovitsh Harhamalle, joka istui hänen vuoteensa vierellä. Keskustelun kuluessa kysyi hän sattumalta, mitä Harhamalla oli käsilaukussa.

— "Erään teoksen käsikirjoitus", — vastasi Harhama hieman kiusautuneena kysymyksestä ja yhä ajatellen ennustajaa. Aleksander Vladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua:

— "Sinä siis aijot kirjailijaksi… Heitä pois hullutus… Elämän valhe…"

Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi:

— "Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja elämän vääristelyä…"

— "Kuinka niin?" — oudostui Harhama.

— "Siksi", — jatkoi toinen — "että kirjallisuudessahan ovat säännöt minkälaiseksi pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi… Etkö sinä ole ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on?… Et ole… Hyvä on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon ainoatakaan ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha?… No, otetaan ihmiskunnan paraat: Jeesus — jos Hän on ollut olemassa — Sokrates ja ehkä Tolstoi… Mutta onko niidenkään elämä eheä? Valetta. Jos niidenkin elämän kokonaisuus, ne jokapäiväiset pikkumaisuudet — esimerkiksi Sokrateksella vaimonsa kanssa — ja salaiset halut ja ihmismäisyydet maalattaisiin, niin mikä eheä runo siitä syntyisi?… Siitä syntyy eheä runo siten, että petetään ihmisiä, poimitaan se mikä sopii reseptiin ja muu salataan… Jokaisen romaanisankarin elämähän on, kuin edeltäpäin tilattu. Eikö se ole törkeä petos, kun elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?"

Rykiminen ja verensylky keskeyttivät puheen. Harhama mietti äsken kuulemaansa ja hänestä se tuntui hämmästyttävän oikealta. Saatuansa taas voimia, jatkoi Aleksander Vladimirovitsh:

— "Ihmis-elämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisten luoma: Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun… Koko äärettömyys vaikuttaa sinuun… Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus vaikuttaa sinuun… Ihmis-elämä on tuhansien ilmiöiden ja aikakauden koko yleisen elämän tulos… Ihmiselämä on sen tähden niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä luomaan esteettistä runoa… Eikö se ole resepti, että esimerkiksi ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa sankari nypläilee?… Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita… Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä muutakin… Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä huomaisi suurennuslasillakaan tutkien… Etkö ole ajatellut miten hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata ihmisajatusta… Mutta eikö sinun elämässäsi — anna anteeksi — ole jo ennestään kylliksi petosta? Miksi rupeat kuvailemaan ihmis-elämää siksi, mitä se ei ole: Ihmiselle, sinulle ehkä ennen muita, jo kykenemättömyys panee kylliksi käsirautoja käsiin, miksi ryhdyt työhön, jossa sinulla on vielä jalkarautoina jotkut kirjallisuuden säännöt, joiden mukaan sinun pitää kuvata elämä vääräksi?…"

Harhamasta tuntui puhe joltain totuuden saarnalta, jonka oikeutusta hänen tylsistynyt sielunsa ei kumminkaan kyennyt tutkimaan. Aleksander Vladimirovitsh jatkoi:

— "Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä! Minkä eheän kertomuksen sinä niistä saat, jos sinussa on rahtukaan, pieninkään rahtu rehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on niin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa taideteoksen… No kuvailekin sitten sitä, jos tahdot onkia mainetta ja samalla olla rehellinen elämää kohtaan… Mutta älä rupea jalkapuussa tekemään silmänkääntäjätemppuja, sillä silloin sinä joudut nauruksi itsesi edessä runomestarien sinulle käsiään taputtaessa… Mutta mitä sinua ne käsientaputukset hyödyttävät?… Turhuutta, elämänhullutusta on kaikki…"

Puhuja väsyi ja hengitti raskaasti. Harhamassa nousi elämän-inho. Kovalewskij puhui hänen mielestänsä, kuin ihmishengen suuriruhtinas, joka häntä ivaten katkoi ihmis-ajatuksen jalkarautoja ja viskoi kappaleet inhoten syrjään. Hän ryhtyi itseänsä puolustamaan selittäen:

— "En minä olekaan ryhtynyt kuvailemaan rakkauden kirjeiden kirjoittelijoita, enkä ryömimään jalkaraudoissa…"

— "Siis yhteiskunnan parantajaksi olet ryhtynyt", — keskeytti Aleksander Vladimirovitsh. Ja vaimollensa, joka toi hänelle lääkkeitä, lausui hän:

— "Mene, Tatjana, lapsien kanssa kävelemään. Virkistytte siellä… Minä voin hyvin… puhelen tässä Harhaman kanssa…"

Hän viittasi lapset luoksensa, suuteli niitä palavasti, ojensi raukean kätensä vaimollensa jäähyväiseksi, suuteli sen ojennettua kättä ja jatkoi Harhamalle, kun olivat jääneet yksin:

— "Minä tunnen kuoleman lähestyvän ja lähetin ne pois, että eivät ole kärsimässä…"

Sitten katseli hän haaveillen ylös. Harhaman sielu värisi. Hän ryhtyi tarkastamaan kuoleman tuloa sairautensa kaikella kiihkolla. Aleksander Vladimirovitsh alkoi taas puhua:

— "Menemme siihen asiaan: Sinä ryhdyt parantamaan yhteiskuntaa. Minä tiedän kaikki, sillä Zaiko lähti minun luotani itseänsä ampumaan ja kertoi kaikki. Sinä rupeat luomaan sosialistista yhteiskuntaa… Älä polta käsiäsi!… Minä puhun kuoleman edessä ja sinun ystävänäsi ja sanon sinulle, että se yhteiskunta on hirviö ja mahdottomuus. Se vie vähätkin ihmishenget tomuun."

Harhama oli yhtenä korvana ja tarkkaavaisuutena. Puhuja jatkoi:

— "Ajattele, että sinunkin pitäisi juosta toreilla kahviakkojen kanssa hallitsemassa yhteiskuntaa ja valvomassa, että saat mieleisesi paikat housuihisi!… Mikä narrin tehtävä se olisi hengelle, joka pyrkii ylös!… Ajattele edelleen: Kaikki kuona nousisi erilaatuisen roskaväen hartioilla keinottelemaan… Ihmisen yksilöllisyys häviäisi ja ihmiset polkeutuisivat ihmiskarjoiksi, jotka tappelevat toistensa kanssa kannikasta… Sitä tilaako sinä rupeat luomaan?…"

Puhuja katsoi Harhaman silmiin tuskaisen, kärsivän näköisenä. Hetken vakavuus vaikutti, että Harhama tunsi istuvansa, kuin profeetan edessä. Hänen herkkään sieluunsa painui jokainen sana, ja hillitön mielikuvitus valoi kaikkeen hengen. Hän näki jo sen hetken, jolloin hänen pitäisi sosialistisen yhteiskunnan torikokouksissa keinotella, kärkkyä ja taistella juoruavan ämmäjoukon ja ihmiskuonan kanssa leipäpalasta. Hän huomasi, että hän oli juuriansa myöten sen kansanvallan inhoaja. Sairas jatkoi:

— "Jalostunut, kirkastunut itsevaltius on ainoa oikea. Se on ainoa hallitusvalta, joka voi jakaa oikeutta tasan, jos se tahtoo… Tai sitten luonnontila… Kansanvallalle se on mahdoton, kunnes ihmiset eivät ole jumalia… Enemmistö polkee siinä lokaan vähemmistön… Kansanvalta on ihmishengen suuri hullutus ja mahdottomuus… se on roskaväen lyhytaikainen riemu… Se on ihmishenkien turmelija, sillä se kietoo ne aineelliseen halpaan taisteluun, torikokouksiin…"

Entistä jännittyneempänä seurasi Harhama kuoleman tuloa ja keskustelua. Hänen ajatuksensa olivat yleensä salamannopeita. Nyt hän oitis, vaistomaisesti, huomasi, että hän oli olemukseltaan itsevaltiuden ihailija siinä määrässä, että hän pienenä poikana oli kirjoittanut ylistysrunon — Nerolle, koska se osasi käskeä. Perkelettäkin hän ihaili, koska se ei häikäillyt käskiessänsä. Hän huomasi, että hänen elämänsä oli siinäkin asiassa ollut erehdys ja valhe, että oli ollut ajan sosialisti.

Kuoleva jatkoi heikolla äänellä:

— "Ja lisäksi: Sinäkö luulet kelpaavasi yhteiskuntaa parantamaan, tai kukaan kirjailija… Älä suutu minuun, kun sanon, että sinun omat kätesi ovat liian rapaiset… minä tiedän paljon… Te kirjailijat sanotte painavan sananne maailman asioissa ja annatte ohjeita, mutta kuka teistä on alkanut oikeasta päästä, itsestänsä? Ehkä ne kolme, jotka mainitsin: Jeesus — mutta hän ei ole mitään kirjoittanut — Sokrates ja Tolstoi… Entä muut?… Miksi ette te itsestänne tee malli-ihmistä, vaan parannatte muita?… Sinäkin!…"

Harhama istui synkkänä, sanattomana. Puhuja jatkoi, raskaasti hengittäen:

— "Toisin sanoen: Te maailman parantajat olette arvostelijoita. Teitä on meillä… kuinka paljon on maailmassa ihmisiä?… tuhat viisisataa miljoonaa, eli kuinka?… Meillä on siis tuhat viisisataa miljoonaa arvostelijaa, sinä niihin luettuna, jotka katsotte olevanne kutsutut lausumaan painavan sananne jossain… no, esimerkiksi taiteessa… yleensä elämässä… Mutta näytäpä minulle teistä arvostelijoista ainoakaan, joka on maalannut mallitaulun, s.o.: alkanut arvostelun oikeasta päästä… Ja mitä väkeä olette te kirjalliset maailmanparantajat?… Semmoista, joka ei ole muuhun kyennyt, koulujen lahjattomia oppilaita, jotka julistautuvat neroiksi… Yksi tuhannesta kirjailijasta ansaitseisi käteensä kynän… muiden käteen pitäisi panna käsikoppa… sinun käteesi ensimäisenä…"

Syntyi pitkä äänettömyys. Sairas levähti ja katseli jotain kirkastuvaa. Sitten alkoi hän taas puhua:

— "Sinä lähdet maailmaa parantamaan, mutta miksi et paranna itseäsi?… Minä tiedän niin paljon… Minä tiedän ne alhaiset teot, joiden johdosta sinä Zaikon kanssa jouduit puoskarien kynsiin… Olkoot ne kuolleen muiston tähden mainitsematta… Minä tunnen sen rikoksen, josta vastaajaa täytyi arvalla etsiä… Olkoon, että asianomainen on nyt satojen tuhansien omistaja, koska ne obligatsionit, joilla asia peitettiin, ovat voittaneet: se ei asiaa paranna… eikä sekään, että arpa lankesi sinulle väärin… Älä siis lähde parantamaan maailmaa, vaan pese kätesi!… Sinä olet jo maailman parantaja siinä määrässä, että elämäsi on niiden elämän kukka: se on erehdyksien ja rikoksien sarja… se on semmoinen malli, jommoisen ihmis-elämän ei pitäisi olla…"

Harhama huokasi. Sairas hengitti raskaasti ja jatkoi haaveillen:

— "Ja se maailman parannus… Suuri osa niitä lääkärejä istuu Hiiden myllyssä, josta vuotaa kaikki saasta maailmaan… Se vuotaa juuri rikkaiden, sivistyneiden, maailman parantajien Hiiden myllystä, myrkyttäen köyhienkin elämän… Miksi ei niiden myllyjen kauheutta paljasteta?… Miksi lääkärit, ne kirjailijat kiertävät semmoisia märkäpaiseita?… Siksi että taide käskee niin tekemään… Tai siksi että ne ovat parantajien omia pesiä… Eihän pahakaan lintu omaa pesäänsä likaa… ne täytyy runoilla kauneiksi… Ja sinä olet yksi niitä tahraajia… Miksi ette ennen kaikkea paljasta omaa elämäänne?… Ette ehkä jouda, kun on maailmalle niin paljon 'uutta' sanottavana… Petosta: Pikku lapsi lausuu usein suurempia totuuksia muutamalla sanalla kuin te kirjailijanerot paksuilla niteillänne. Ja ajattele edelleen tyynenä, niin huomaat, että pieni lannanhoidosta kirjoitettu kirjanen vie ihmiskuntaa eteenpäin suuremman askeleen kuin sinun ja muiden kaltaistesi maailman parantajien sata romaania ja novellia."

Harhama kuunteli tuomiotansa tyynenä, mutta synkkänä. Kuoleman kulkuset soivat hänen korvissansa ja hänen sielussansa häilähteli sen varjo; ja hän hapuili sitä nähdäksensä. Nopeasti käsitti hän taas jotain himmeää: hän huomasi pyrkineensä maailman parantajaksi, itse vajoten sitä tehdessänsä sen suurimmaksi heittiöksi. Joku selittämättömän katkera tunne täytti koko hänen olemuksensa. Hän yritti puhua ja selittää:

— "En minä yhteiskuntaa paranna, enkä ole teostani siitä kirjoittanut… Ne ovat uskonnollisia kysymyksiä…"

— "Siis aijot kukistaa Jumalan", — keskeytti sairas.

Harhama vaikeni. Sairas jatkoi:

— "Minähän entisiltä ajoilta tiedän, että kiellät Jumalan… taistelet Häntä vastaan… Jalkani jo kylmenevät…"

Harhama jännittyi repeämään asti. Sairas pitkitti:

— "Minä puhun kuoleman edessä ja sanon sinulle: Jätä Jumalaa vastaan taisteleminen, sillä se on ihmishengen suurin hullutus… se on mittaamattoman suuri hullutus… Sillä jos Jumala on, ethän sinä voi sitä kumota. Jos Häntä taas ei ole, olethan suurin narri, jos rupeat Häntä, olematonta, kukistamaan… Ajattele sitä hullutusta… sitä ihmishengen suurinta erehdystä ja narriutta!…"

Kirkas salamasade tuntui valaisevan Harhamaa. Sairaan sanat tuntuivat niin kumoamattomalta totuudelta, että hän vapisi niitä ajatellessansa ja mietti: Onko elämäni siinäkin ollut erehdys?… Olenko taistellut narrintaistelua? Hän yritti selittää, pelastua häpeästä, sairaan edestä. Hän lausui:

— "Uskon… väärän uskon hävittämisestähän onkin kysymys…"

Sairas keskeytti hänet yhä heikkenevällä äänellä:

— "Sinä luulet voivasi hävittää uskon!… Kuule: Helpompi on sinun nostaa vuoret hartioillesi ja kantaa ne pois äärettömyydestä, kuin hävittää usko yhdestäkään ainoasta ihmisestä… Sinä voit hävittää ihmisestä kaiken muun, mutta et uskoa… et koskaan, et yhdeltäkään… Sillä katso: Toiset ihmisistä uskovat, että Jumala on. Kukaan heistä ei sitä tiedä. Toiset uskovat, sanon uskovat, että Jumalaa ei ole. Viime mainitut ovat juuri sitä uskovaisten sokeinta, kiihkouskoisinta joukkoa… ne ovat kiihkomuhamettilaisia… Sillä eihän heistä ainoakaan tiedä että Sitä ei ole. Ne uskovat aivan sokeasti… Ja mitä uskovaisten joukkoa se vielä on! Katso ympärillesi: Ne ovat Hiiden myllyn oriita, tai jotain semmoisia 'tiedemiehiä'… sinun laillasi rappiolle joutuneita… Jos Jumalaa ei ole, tai on, niin korkeintaan voi ilmaantua yksi ainoa koko maailman olemassa-olon aikana, joka voi tietää sen asian. Kaikki muut ovat uskovaisten sokeaa laumaa… Miljoonat uskovat Darwiniin, eikä ainoakaan tiedä onko Darwin oikeassa… Mikä narri sinä silloin olet, jos ryhdyt hävittämään uskoa?…"

Harhama huokasi raskaasti. Elämän hämärä kuilu avautui hänelle ja hän katseli siihen tylsänä. Hän huomasi, ettei hänellä uskoa hävittäessänsä ja Jumalaa kieltäessänsä ollut pienintäkään tietoa asiasta. Hän oli kaiken uskonut aivan sokeasti. Sappikatkerana huokasi hän:

— "Siinäkin näyttää elämäni olleen erehdys…"

Mutta hän yritti vielä puolustautua itsensä edessä, vaikka raukeana ja nääntyneenä. Hän lausui:

— "Mutta onhan järjetöntä esimerkiksi Perkele ja…"

— "Perkele", — keskeytti sairas — "ei yksikään maailmassa tiedä, onko Perkelettä, vai eikö. Kaikki uskovat vaan sokeasti toista, tai toista… Mutta minä sanon sinulle yhden asian… Jalkani ovat jo aivan kylmät… Minä sanon sinulle: Ihmiskunta on henkisesti niin köyhä, ettei sen kannata menettää perkelekäsitettä ja siis Perkelettä… Se on toki henki, oleva, tai olematon, joka on yläpuolella leipäkannikkaa ja ihmisruumista… Katso missä ihmishenki matelee: Se runoilee ja ruikuttaa naisen ruumiille… Luonnon tehtäviä suorittamaanhan se ruumis on luotu, eikä ihmishengen palveltavaksi ja kuvailtavaksi… Onhan Perkele toki jotain ylevää ja suurta, jossa on edes ihmisen hengelle hapuiltavaa… Nyt jo ovat polveni kylmät… Hyvä, että ei vaimoni ole täällä…"

Kaikki vaikeni. Kuolema lähestyi valtikka kädessä, suurena, armottomana. Sairaan hengitys heikkeni. Harhaman jokainen hermo vetäytyi kireälle… Hän mietti puhetta ja hapuili nähdä kuoleman vilahdukselta, ja tuijotti sitä tapaillessansa kuolevan silmiin. Sairas nosti kätensä, ojensi sen Harhamalle ja kuiskasi:

— "Jää hyvästi!… Minä lähden…"

Virtanansa vuosivat vedet Harhaman silmistä. Kaikki sekottui, himmeni ja hämärtyi ja repi ja raateli. Kuolevan kylmenevä käsi oli hänen kädessänsä. Sairas katseli haaveillen ylös, alkoi menettää tajunsa ja kuiskasi:

— "Älä hävitä Perkelettä ja Jumalaa!… Ihmiskunta on köyhä… Tee itse malli… älä arvostele".

Hän vaikeni, hengitti tuskin huomattavasti, katsoi ylös tylsänä ja kuiskasi:

— "Isä, minä tulen syliisi…"

Tuntui pieni nyähdys. Käsi herposi ja jäi kuolleena Harhaman käteen…

Kylmä viima juoksi Harhaman läpi. Hän istui kauvan kuolleen käsi kädessä ja silmillänsä imeytyen sen silmiin. Hän vapisi tapaillessansa näkyvää kuoleman ilmestystä. Hän raotti kuolleen silmäluomet, avasi sen suun ja tutki kaiken, eikä löytänyt mitään. Elämän turhuus ja mitättömyys kohosi hänen eteensä pölypilvenä, josta hän ei nähnyt mitään. Viimein sulki hän kuolleen silmät ja nosti hänen kätensä ristiin rinnalle. Eräs lääkepullo kaatui ja sen sisällöstä levisi ilkeä, kirpeä haju. Harhama otti laukkunsa ja lähti.

Tiellä tuli häntä vastaan Tatjana Nikolajewna lapsinensa. Harhama ei tiennyt, miten ilmottaa asia. Hän tapaili selitystä:

— "Aleksander Vladimirovitsh on hyvin rauhallinen… älkää hämmästykö…"

— "Herra Jumala!" — parkaisi Tatjana Nikolajewna, joka käsitti asian, sieppasi lapsensa syliinsä ja juoksi epätoivoisena kuolleen miehensä huoneeseen.

* * * * *

Syyskuun yö pimeni, kun Harhama kulkiessansa joutui astumaan majuri Velikodushofin huvilan ohi, jota hän ei tiennyt. Akkuna oli auki. Kynttilä paloi pöydällä ja majuri itse istui sikaria poltellen. Ketään muuta ei talossa näkynyt.

Harhama pysähtyi hetkeksi. Majuri lähti juuri ulos ja nyt oli Harhaman sokea päätös valmis: Hän astui avonaisesta ovesta sisälle, veti helvetinkoneen vireeseen ja kätki sen sohvan alle. Sitten katsahti hän nopeasti ympärillensä. Avonaisessa pöytälaatikossa oli paksu tukku viidensadan ruplan seteleitä, majurin tädin rahoja. Harhama otti niistä yhden, mutisten.

— "Minä olen jo valmiiksi istunut linnassa, nyt voin siis sen rangaistuksen edestä varastaa, niin olen täydellinen…"

Hetken kuluttua palasi majuri Velikodushof sisarensa keralla takaisin. Puoliyön aikana lähti hän saattamaan sisartansa asemalle. Kun he olivat päässeet ulos, räjähti huvila sirpaleiksi, haavottaen majurin sisaren. Paikalle saapuneet viranomaiset vangitsivat kahta tuntia myöhemmin Velikodushofin vallankumoukselliseksi epäiltynä, koska hänen asunnossansa oli ollut räjähdys-aineita.

Seuraavan päivän iltapäivällä lähestyi Harhama sitä asemaa, jonka läheisen maaseurakunnan hautausmaahan on Ritva haudattu. Jokin sanomaton tuska ja epätoivo kalvoi häntä. Siihen yhdistyi pelko äsken tehdystä rikoksesta. Hän ei enää käsittänyt mitään selvästi, tunsi vaan pakenevansa.

Rautatien vaunuun astui viimeisellä asemalla Varpalan Rauha kaksoisinensa. Hän oli riutunut, kuihtunut ihmisvarjo. Harhama tunsi hänet ja katseli häntä tylsänä.

Eräälle vaimolle kertoi Rauha olevansa tulossa vanhempiansa hautaamasta. Sen sanottuansa hän itki katkerasti. Outo vaimo kysyi häneltä hetken kuluttua:

— "Joko sinä olet kauvan ollut naimisissa… kun on kaksi lasta?"

Rauha ei vastannut. Hän kuivasi huivin kulmalla silmänsä ja alkoi hoidella lapsiansa. Sata puukkoa tuntui pistävän Harhamaa. Hänelle alkoi selvitä elämänsä sumu ja näkyä jotain kirkasta. Oma syyllisyydentunne tuikahteli jo tulena. Hän vapisi, hätäytyi ja tylsistyi. Juna vihelsi tulomerkin. Harhama otti käsikirjoituksensa ja lähti Ritvan haudalle.

Juna saapui asemalle vähän ennen puoli-yötä. Ilma oli tyyni. Musta pilventönkä kohosi taivaanrannan alta ja sen taustaa vasten katsottuina näyttivät hautaristit aaveilta. Kalmiston kolkko rauha lisäsi syys-yön kaameata väritystä.

Siinä lapsensa haudalla, kuoleman merkkien keskellä ja sydän-yön hiljaisuudessa masentui Harhama kokonansa. Mennyt elämä kulki hänen ohitsensa pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja sen jokainen ohikulkeva kuva runteli häntä kuin kivisade. Lapsuuden viattomat päivät, nuoruuden toiveet, miehuuden taistelut, rikokset, erehdykset ja pettymykset, kaikki ne kulkivat hautausmaan haamujen tavoin hänen ohitsensa, kuvastuen mustan pilvenlongan muodostamaa taustaa vastaan synkkinä ja kolkkoina.

Lapsesta lähtien oli hän taistellut löytääksensä vastauksen kysymykseen: "Isäkö vai äiti?" Ja äskettäin oli hän kuullut vastauksena, ei oman kysymyksensä kaikua, vaan hirvittävän kysymyksen, Jumalako vai Perkele?

Harhama ajatteli sitä ja kysyi itseltänsä:

— "Eikö minun etsimisessäni ehkä ole ollut vikaa?…"

Se oli hänelle ensimäinen tietoinen säde oman syyllisyydentunteen synkkään pimeyteen. Hän mietti edelleen:

— "Minä olen, kuten äiti ennusti, tarttunut ihmisten hameenliepeeseen ja nyt on minut sillä hameella lyöty…"

Hän masentui ja jatkoi:

— "Olen alkanut omin voimin etsiä totuutta, mutta vajosinkin epäilyksen pohjattomaan mutaan.

"Monet uudistetut yritykseni olen aina päättänyt renttuamisilla…"

Vuoret tuntuivat vierivän hänen hartioillensa. Hän jatkoi:

— "Olin etsinyt vastausta kysymykseen: mikä on elämän tarkotus? Kerran luulin sen jo löytäneeni. Se vastaus kuului: 'Elämän tarkotus on kulta!'

"Minä etsin kultaa, kokosin rikkautta — ja nyt olen kerjäläistäkin köyhempi. Munkki Pietarin ennustus muistuu mieleeni.

"Minä olen pettänyt — mutta olen nyt itse petettynä."

Hän jatkoi edelleen:

— "Olen etsinyt elämän iloa ja nautintoja, ja lähdin Hiiden myllystä niitä inhoten ja niihin kyllästyneenä. Nyt on hautausmaan kolkko sydän-öinen yksinäisyys minulle liian iloinen…"

Harhama huokasi ja jatkoi:

— "Luulin löytäneeni elämän tarkotuksen vaimossa ja lapsessa. Lapsi on maan multana ja vaimo on pannut minut rautoihin silloin kun itse mätänin.

"Olen luottanut itseeni ja nyt olen tämmöinen."

Hän ajatteli edelleen:

— "Olin elävinäni köyhiä varten — ja köyhät kirosivat minut ja kieltäytyivät antamasta puhdasta riepua haavoilleni, kun näkivät, ettei minusta ole enää hyötyä."

Harhama vaikeni kauvan, kuuli Varpalan Juhon kiroukset ja Evan ilkunnan. Hän jatkoi taas:

— "Olen nostanut ihmisen Jumalaksi — ja se jumala ilkkui minulle, kun näki minut iljanteella verisenä…

"Ainoastaan pieni Musti nuoli haavojani…"

Hän mietti kauvan ja teki siihen-astisen elämänsä ensimäisen raamatun hengessä kysytyn kysymyksen:

— "Eiköhän sittenkin Jeesus Kristus olisi ollut ainoa oikea peruskivi, mikä voidaan panna?"

Hän vajosi kokoon sen kysymyksen alla.

Hän tutki edelleen elämäänsä, miettien:

— "Olen jo uneksinut ja tavoitellut maailman mainetta — ja nyt olen maailmassa kulkija ja pakolainen, joka häpeää ihmisiä ja koko maailmaa…"

Hän muisteli, että mihin hän meni, siellä odotti häpeä. Entiset ystävät väittelivät häntä, häpeillen. Ainoastaan Tuomas Porcus oli häntä vielä koputtanut, varovasti, ohimennen, kuin ohi kierivää tyhjää viinatynnöriä.

Harhama murtui. Hän istui nyt elämänsä raunioilla, häpeän raskas vuori hartioilla. Kauhistuneena vaikeroi hän itseksensä:

— "Voi, voi, voi! Mihin olen minä joutunut! Ja mihin minä nyt lähden?…"

Se oli sortuneen hengen tuskanhuuto, kamala vaikerrus, joka nousi ihmisrinnasta. Hän jatkoi:

— "Askeleeni ovat kohonneet tiestä, nousseet ylös ja muuttuneet tulisiksi kiviksi ja laskevat nyt kivisateena päälleni…"

Hän jatkoi tutkiskeluansa puhellen:

— "Minä katselin ihmisiä korkealta temppelinharjalta… Olin nousevinani suomensuvun kunniaksi, ja nyt minusta on tullut äitini suru, kansani suurin häpeä ja Suomen suurin likapilkku…"

Hänen henkensä painui aivan maata vasten, kun hän muisteli niitä kirjoituksia, joita oli kierrellyt sanomalehdissä hänen elämästänsä, sekä yksityisiä kirjeitä, joita hänelle oli saapunut, ja puheita, joita hän oli itsestänsä kuullut.

Hän jatkoi:

— "Minä yritin nostaa hyveen sen korkealle huipulle, ja nyt tuhannet huutavat kirousta antamani huonon esimerkin tähden…"

Hän muisteli Varpalan Rauhaa, ja jatkoi:

— "Olin tekevinäni työtä Korpelan hyväksi ja nostinkin hirsikuorman Timon selkään…"

Hän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti maahan ja jatkoi:

— "Judas Iskariotina olen pettänyt Nikolain joukon, ja Judaksena olen hiipinyt tarvaalaisten häpeäksi."

Hänen rinnastansa pääsi epätoivoinen huokaus. Hän mietti hetken ja nauroi sitten mielipuolen katkeraa naurua…

Oli jo likellä puolta-yötä. Harhama jatkoi itsensä tutkistelemista, kokonaan maahan lyötynä, ja hänelle alkoi selvetä himmeästi Perkeleen olemus: Hänelle alkoi selvetä, että ne temppelit ja pylväistöt, joista hän oli nähnyt unia ja joista hän oli lapsi-ijässä ollessansa kirjoittanut teoksen, olivatkin kaikki hänen omassa povessansa. Hänelle selvesi, tosin vasta himmeästi, että Perkele-ilmestys oli hänen olemuksensa paha taipumus, jolle hän oli runoissa laittanut sarvet ja hampaat, enkelit ja temppelit. Hänelle selvisi hämärästi, että hän oli kulkenut omien pahojen taipumuksiensa orjana ja antanut niiden luoda unia ja unelmia. Hän muisti munkki Pietarin sanat Perkeleestä ja sen vallasta.

Hän istui kokoon kutistuneena ja mietti. Sitten alkoi hän taas tehdä tiliä itsensä edessä, puhuen:

— "Jos minä tässä lapseni haudalla nyt puhun rehellisesti itseni edessä, niin minä sanon näin: Koko minun olemukseni perus-olio on ollut paha… Jokaisen tekoni vaikutin on ollut alhainen: Kun palvelin köyhiä, oli siinä sittenkin pohjimmaisena kätkettynä halu saavuttaa niiden rakkaus… Ja edelleen: Jos olen milloin ollut näennäisesti jalo, on senkin vaikuttimena ollut yksinomaan alhaisuus: halu onkia ihmisten kunnioitusta, tai jotain muuta…"

Hän mietti edelleen ja jatkoi:

— "Magdassa ja rouva Esempiossa olen perinnä etsinyt muuta, kuin kotia, vaikka minä petin itseni ja uskottelin kotia etsiväni… Minä etsin aistillisuutta, edelliseltä kultaakin, ja molemmissa tapauksissa oli vaikutin alhainen, vaikka minä en sitä itsellenikään myöntänyt… Lisäksi minä inhosin molempia ja ainoastaan Tamaraa olen katsellut niillä tunteilla, joilla on omaa vaimoa katseltava. Minun elämäni on siinä, kuten kaikessa erehdys… se on rikos…"

Mieli katkerana jatkoi hän:

— "Jos tässä kuoleman keskellä olen kerrankin rehellinen, niin minä sanon näin: Minussa ei ole ollut rahtuakaan rehellisyyttä… ei pienimmissäkään asioissa… Minä olin sosialisti, vaikka inhosin kansanvaltaa, kun sitä tyynenä joskus ajattelin… Minä olen tarvaalaisten häpeänä, vaikka itse asiassa olen ollut niistä yhtä kaukana, kuin kaikesta muustakin maailmasta… Minä en ollut tarvaalainen, enkä mikään… Ja jos jotain olin, olin sosialisti siinä mielessä, että aina uskoin vaistomaisesti niiden pyrintöjen ja vaatimuksien olevan jalot, oikeutetummat kuin kenenkään muiden. Se tieto on minua aina polttanut sormenpäitä myöten. Ja ne minä olen pettänyt, kuin Judas."

Kylmä hiki juoksi hänen ihoansa pitkin. Hän muisteli sitten teostansa, jossa hän oli alussa rehellisyyden rehellisyys. Hän puhui:

— "Kun minä siinäkin, tässä lapseni haudalla ja elämäni raunioilla puhuen, olen suora, niin sanon näin: Minä olin siinä rehellinen, mutta se rehellisyys ei johtunut vapaasta siveellisestä tahdosta vaan kuolemanpelosta… Se rehellisyys oli siis siveetön… Ja edelleen: Kun minä teostani kirjoitin, niin vaikuttamassa olivat lopulta jo kaikki alhaiset himot ja halut: Minä etsin mainetta… kultaa… seppeleitä… Minä tapailin jo tyylin täydellisyyttä ansaitakseni arvostelijoiden ylistyksen… Minä kyllä halveksin arvostelijoita, mutta minä tiesin, että jos mieli menestyä, täytyy niitä kutkutella… Teokseni loppua kirjoittaessa oli jo alhaisuus ainoa vallitseva vaikutin…"

Harhama litistyi elämänsä painon alle, kuin etana vuoren alle. Hän mietti suhdettansa ihmisiin, narrimaista itsensä ihailua, jatkaen:

— "Minä olen ollut niillekin epärehellinen ja kavala. Minä olen salannut, että halveksin heitä, sillä se salaaminen oli minulle edullista… siten sain minä 'ystäviä'… Ainoastaan Nikolain ja munkki Pietarin edessä olen ollut se mikä olen… Ainoastaan Tamaralle ja Anna Pawlownalle olen näyttänyt sieluani, mutta senkin olen tehnyt kavaluudesta: minä tahdoin kietoa ne itseeni… aivan vaan huvikseni… Näennäinen vaatimattomuuteni on ollut pelkkää petosta ja jonkun alhaista suosion onkimista…"

Hän ajatteli jotain hyvin katkeraa ja huokasi:

— "Minun elämäni on siis kaikessa ollut petosten ja rikosten sarja, se on ollut yksi ainoa erehtymä…"

Ja yhä selvemmäksi kirkastui hänelle olemuksensa perus-olio: paha ja halpamaisuus. Hän vetäytyi aivan kokoon, masentui maahan asti.

Mutta oman syyllisyydentunteen ilmaus oli vielä ohimenevää. Hänen henkensä oli liian kovasti kiinni jumaluuden kysymyksessä. Hän istui kauvan ja alkoi tylsänä miettiä Jumalan ja Perkeleen kysymystä ja teostansa. Vielä pilkahti halu julkaista teos… Tylsänä, kuin kone, otti hän käsikirjoituksen, selaili sitä, ihaili sen puhdasta taidetta, sen runouden kauneutta ja syvyyttä. Siinä oli runosäkeitä, jotka hän muisti miettineensä lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Niin kauvan oli hän niitä muistossansa säilyttänyt, muovaillut ja kaunistellut… Hänen elämänsä, sen valoisimmat ajatukset olivat siinä paperiliuskoilla, siroteltuina, kuin ihanat kukkaset valkealle liinalle… Kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä niitä katsellessa…

Mutta siiloin sattui hänen silmiinsä ensimäisen luvun alku, jonka rouva Esempio oli läpi lukenut. Harhama huomasi siinä kaksi hänen korjaustansa: u oli korjaamalla muutettu a-kirjaimeksi ja p-kirjaimesta selvennetty j. Hän muisti nämä korjaukset. Oli, kuin olisi niistä taas tuoksahtanut rouva Esempion hengityksen ilkeä löyhkä. Harhama sai heti ankaran hermokohtauksen ja raivostui. Hän mutisi hampaittensa välistä:

— "Kaikkialla sen käsien jälet minua seuraavat. Kirousta minulle tuottaa jokainen esine, jota hän on hyppysissänsä pidellyt."

Ja hän repi raivoissansa koko ensimäisen luvun pieniksi kappaleiksi, potkaisi multaan pienen kuopan Ritvan haudalla, ja hautasi paperipalaset ja Velikodushofilta varastamansa viidensadan ruplan rahan, ja päätti ettei ikinä julkaise teostansa, koska siihen oli rouva Esempio koskenut. Peittäen kuopan mullalla, mutisi hän:

— "Siellä ovat nyt kaikki sinun kanssasi eletyn haureuden hedelmät ja häpeät…"

Nyt ei hänellä enää ollut mitään muuta, kuin häpeänsä. Isänmaassa ei hänellä ollut kolkkaa, jonne olisi voinut mennä sitä piiloon, sillä siitä oli levinnyt tieto kaikkialle.

Taivas synkistyi synkistymistänsä. Hautausmaa oli jo puolipimeä. Kokoon kutistuneena mietti Harhama, mitä varten hän on elänyt.

— "Niin, mitä varten olen elänyt? Mikä on ollut elämäni tarkotus ja tulos?" — kysyi hän itseltänsä.

Ja kun hän taas mietti, huomasi hän äskeisen mieltä masentavan tuloksen ja mutisi:

— "Minusta on tullut suomensuvun suurin, loistavin häpeäpilkku… oikea 'tähti'…"

Hän nauroi kamalaa naurua ja lisäsi:

— "Se on siis ollut elämäni tarkotus ja tulos…"

Hän mietti taas ja huomasi Ritvan haudalla kasvavan pienen rikkaruohon. Hän katseli sitä ja lausui toivottomana:

— "Se on varmaankin imenyt ravintoa Ritvan ruumiista."

Hän taittoi rikkaruohon ja kätki sen taskukirjansa medaljonkiin, jossa hän säilytti Anna Pawlownan kuvaa, ja lausui katkerasti naurahtaen:

— "Tämä rikkaruoho ja häpeä on ainoa tulos minun elämästäni!"

Ja sitten kyseli hän itseltänsä:

— "Miten olen minä tähän tilaan joutunut?…"

Hän muisti hetkessä munkki Pietarin kaikki puheet ja kysyi itseltänsä:

— "Jos minä olisin rakentanut sille peruskivelle, joka on Jeesus Kristus, niin istuisinkohan minä nyt tässä Suomen häpeänä?… Ja eiköhän silloin elämästäni olisi muuta tulosta kuin rikkaruoho ja häpeä?…"

Hän ajatteli sitä kauvan, istuen elämänsä raunioilla, ruhjoksi lyötynä, häpeän vyöryessä hänen hartioillensa vuorena ja pilkkanaurun soidessa. Hän ei enää jaksanut ihmisiäkään halveksia. Hänen haaksirikkonsa oli äärimäinen.

Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä asiaa. Hän puhui:

— "Jos olen rehellinen, niin minä sanon, että minä olen etsinyt Jumalaa korutavarakseni, enkä ole tutkinut Sen tahtoa… Teoksessanikaan en ole Sen tahdosta suuria välittänyt… Olen etsinyt Jumalaa, enkä totuutta… Minä olen unohtanut hyvän ja pahan rajat. Eikä ole rikosta, jota en ole tehnyt…"

Eilinen hirmutyönsä muistui hänen mieleensä. Hän ajatteli:

— "Jos olisi vaikka se kirkon Jumala ollut minussa, niin olisinkohan minä ainakaan näin moneen rikokseen tahrautunut?…"

Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä työtänsä: Hän oli teostansa miettiessänsä kirjoittanut erään ylistysteoksen Jeesukselle, — ei tosin Jumala- vaan ihmis-Jeesukselle — ja hän ajatteli ensi kertaa sen julkaisemista ja Jeesuksen panemista peruskiveksi.

Sitä ajatellessaan hän painui kokoon, kutistui, hajosi ja ikäänkuin vaipui maan alle ja ajatukset aivan tylsistyivät.

Hän mietti edelleen sitä hulluuden kuplaa jota hän oli puhallellut muuta ahkerammin: kuviteltua "kykyänsä". Ja hän näki jo itsensä oikeassa valossa: kyvyttömyyden perikuvana. Hän puheli:

— "Minähän olen ollut aivan kyvytön omaa elämäänikin johtamaan… Minä tiedän kuin apina, mitä se ja se on jostain asiasta sanonut, mutta minulla ei ole pienimmässäkään asiassa elävää tietoa: minä en tiedä, kuka on oikeassa ja minkätähden…"

Hän muisteli teostansa, joka oli eheä, ihana runo. Mutta nyt hän huomasi, että sekään ei ollut muu kuin sairauden tuote: 18-vuotisten sairaloisten miettimisten tulos, eikä kyvystä lähtenyt… Hän hämmästyi nerottomuuttansa, näki itsensä raukkana.

Hän etsi jotain hyvää itsessänsä. Hän muisteli säälineensä köyhiä, heltyneensä kyyneliin asti, nähdessänsä kurjuutta. Mutta siinäkin hän huomasi alhaisuutensa ja puhui:

— "Se sääli on ollut minussa luonnonvaisto, eikä siveellinen, vapaaehtoinen tunne, ja siksi ei se ole estänyt minua elämästä köyhien kustannuksella…"

Ja taas hän ajatteli:

— "Jos olisin riippunut kiinni Jumalassa, olisikohan niin ollut?…"

Hän vaipui tomuksi kysymyksensä painon alla.

* * * * *

Oli jo puoliyö. Harhama istui elämänsä raunioilla ihmisruhjoutumana ja mietti elämäänsä ja sen masentavaa tulosta. Kun hänen henkensä yritteli vielä kohota, nousta uhmaan ja ajatella tulevaisuutta, painoi sen siipiä raskas kivipaino, eikä se voinut enää maasta kohota. Hänen hillitön, lapsuudesta asti harjaantunut mielikuvituksensakin oli ruhjottu, siipirikko, ja ajatus oli rampa. Koko hänen olemuksensa alkoi tylsistyä.

Viimein loppuivat kaikki voimat, kuten hänelle aina kävi henkisten taistelujen aikana. Ne taistelut olivat niin voimakkaita ja rajuja, että tyhjensivät hänet viimeistä pisaraa myöten, päättyen aina uneen ja uupumiseen. Nyt siihen vielä vaikutti moni-öinen valvominen.

Yhä mustemmaksi synkkeni taivas, yhä enemmän pimeni hautausmaa. Mutta Harhama ei sitä huomannut. Hänen mielensä oli mustaakin mustempi. Kun oli yö, eikä paikkaa mihin mennä, istahti hän hautaristiä vastaan nojaten hautakummulle, kääriytyi takkiinsa ja hetken istuttuansa nukahti. Silloin näki hän kamalan unen: Hän oli seisovinansa hautausmaalla… Yö alkoi lähestyä… Se pimeni pimenemistänsä…

Jo oli pilkkosen pimeä… Mutta sitten alkoi valaista outo, kaamea kuoleman valo… Se valaisi himmeästi… Tuskin voi erottaa hautaristejä…

Sitten alkoi kulkea Harhaman ohi hänen elämänsä… Kaikki ne, joita hän oli pettänyt, uhkasivat häntä… joita hän oli halveksinut, ne nyt nauroivat hänelle… Hän hikosi… koetti peittäytyä… kätkeytyä… Nyt tulivat jo ne, joita hän oli herjannut, kun ne häntä muistuttivat… Ne soittivat pilkankelloja… osottivat sormellansa… Harhama vetäytyi sykkyrään… Sitten ilmestyivät taas Perkeleen näyt, sen tuhannet enkelit tanssivat Unelmalassa, ilkkuen hänelle… riemuiten hänen häpeästänsä… Vihan-temppelin alttarilta osotti Perkele hänen viheliäisyyttänsä, lausuen: "Ecce homo!…" Musta käärme alkoi kietoutua hänen jalkojensa ympäri… Kauhu ja hätä täyttivät Harhaman koko olemuksen… Hän yritti huutaa avuksensa munkki Pietaria, mutta huomasi tuomitsevan Jumalan seisovan Sinain vuorella, eikä uskaltanut pelosta huutaa… Käärme kietoutui yhä lujemmin jalkojen ympärille… Harhama kiemurteli tuskissansa… Hän yritti taas huutaa, mutta samassa räjähti majuri Velikodushofin huvila ja ääni tukahtui siihen…

Sitten alkoivat haudat hiljaa aueta… Harhama kauhistui… Haudat aukenivat edelleen… Hautapatsaat kaatuivat kumoon ja niiden alta nousivat vainajat luurankoina… Ne irvistelivät huutaen ja ilkkuen:

— "Huu! Semmoisenako sinä tulet tänne?…"

Hän kauhistui entistä enemmän.

Nyt alkoi kuulua ylhäältä ryminää… Hän katsahti hirmustuneena sinne ja näki tulisen pilven… Hänen askeleensa olivat nousseet tiestä, muuttuneet tulisiksi kiviksi, kuten munkki Pietari ennusti… Ne olivat kokoontuneet pilveksi ja nyt alkoivat ne pudota hänen päällensä…

Hädissään yritti hän paeta, mutta edessä oli avonainen hauta, josta kuollut irvisti… Hän yritti toisaalle, mutta sielläkin oli avonainen hauta ja kuolleet nauroivat sen pohjalta…

Hän alkoi vapista… Kivipilvi nousi uhkaavampana… Joka hetki pelkäsi hän tulisen kivisateen alkavan… "Nyt, nyt se alkaa!" — tuskitteli hän joka hetki… Hiki vuoti virtana… Hän yritti taas huutaa, mutta ääni tukahtui kuolleiden nauruun… Taas pimeni… Joka askeleella avautui hauta… Tuhannet kuolleet nousivat hänelle ilkkumaan… Koko ruumis vapisi tuskasta.

Taas kääntyi hän paetaksensa, mutta silloin kohtasi häntä hirvittävä näky: Nikitin seisoi hänen edessänsä, pää retkallansa, niskanikama poikki… Hän alkoi hirmuissansa hyppiä yli hautojen pakoon… Nikitin seurasi häntä, huutaen kamalalla äänellä:

— "Huu!… Hu… huu!"

Ja vainajat vastasivat haudoistansa:

— "Hu-huu!… Hu-huu!"

Korppien rääkkynä sekaantui kamalaan huutoon… Harhaman hätä ja kauhu oli kuvaamaton… Mielipuolena hyppii hän avonaisten hautojen yli…

Äkkiä avautui hänen edessänsä hirmuinen kuilu ja hän näki sen pohjalla helvetin… Ritva katsoi helvetistä häneen, kasvot tuskan vääntäminä… syyttäen, että hylkäsi hänet vieraan vaimon hoitoon…

Harhamalta pääsi hirmuhuuto… Hän kääntyi poispäin… Nikitin oli hävinnyt ja hänen sijallensa oli ilmestynyt rouva Esempio… Hän lähestyi tanssien majuri Velikodushofin kanssa, toisessa kädessä raudat, toisessa hirttonuora… "Nyt, nyt se lähestyy", — hätäili Harhama… Hän ei voinut huutaa, eikä paeta… Hänellä ei ollut voimaa mitään tehdä… Rouva Esempio viskasi hirttonuoran hänen kaulaansa… Velikodushof ja Edelmuth sitoivat sen toisen pään puuhun… Jokainen Harhaman jäsen vapisi kauhusta… Nyt potkaisi venäläinen pyöveli hänet kuiluun… Jo putosi hän… Kaulanikama niksahti aivan samalla lailla kuin Nikitinin… Rouva Esempio nauroi… Harhama pudota mätkähti helvettiin, ja silloin kuului sen tulimerestä ankara jyrähdys…

Harhama heräsi jyrähdykseen likomärkänä ja huudahti kauhusta… Taivas oli synkässä pilvessä, ankara ukkosenjyrinä raikui öisessä ilmassa ja hautaristit välkkyivät kirkkaassa salamavalossa. Oli noussut pelottava ukkos-ilma, mutta sade ei ollut vielä alkanut.

Harhama hyppäsi ylös hätääntyneenä, kiireesti, kumartui ottamaan käsilaukkuansa, lähteäksensä pois. Tuulenpuuska käänsi silloin haudalla olevan sanomalehtipalasen ja Harhaman silmiin sattui siitä hänen oma nimensä. Hän otti paperin ja luki. Siinä oli painettu rouva Esempion hänestä kirjoittama paljastuskirjoitus, aijottu varottamaan ihmisiä hänestä. Kirjoitus oli lehdessä, jota Harhama oli kerran vuosikauden ilmaiseksi avustanut, ja sen alla oli rouva Esempion kirjailijanimi, jolla hän, kuten Harhama tiesi, kirjoitteli sanottuun lehteen.

Harhama raivostui. Kaikki äskeinen, juureton masennus nousi vielä kerran uhmaksi, mutta uhmaksi, jonka siivet olivat jo poikki leikatut. Hän mietti katkerana, kykenemättömänä taas tuntemaan, että rouva Esempio oli sen kirjoittanut jalossa tarkotuksessa ja että kirjoitus oli ansaittu:

— "Miten paljon olen hänen tähtensä sanomalehdenkin herjauksia vastaan taistellut… ja sillä olen kasvattanut hänestä itseni herjaajan… Lapsen haudallakin hän häpäisee minua!"

Silloin kirosi Harhama itsensä lapsensa haudalla, sielunsa kaikilla voimilla ja rehellisesti. Ukkos-ilma raivosi pelottavana. Salama seurasi toistansa ja jyrähdykset tärisyttivät maata. Hullun tavoin huusi Harhama jyrinän säestämänä:

— "Nouskoon jokainen askeleeni kirouksena pilviin ja pudotkoon sieltä alas päälleni tulikuumina kirokivinä!

"Avautukoon syvyys ja pursutkoon minulle kirousta ja tuomiota!… Vuotakoon kirous ja pilkka minulle jokaisen ihmisen suusta!

"Ottakoon talven tuuli lunta ja heittäköön sen kirouksena silmilleni, kaikkialla missä kulkenenkin! Olkoon kaikki minussa kirottua!

"Vuotakoon kirous kesällä pilvestä päälleni vesisateena!"

Ensimäinen saderoihu valui ukkospilvestä ja tuuli loi sen vasten Harhaman kasvoja.

— "Kas niin!" — huusi Harhama. — "Kuulitpas nyt rukoukseni, Sinä pilvissä Piilottelija!"

Ja ojentaen nyrkkiin puristetun kätensä taakse päin, valmiiksi iskuun ja uhitellen salamoivaa synkkää pilveä kohti, huusi hän raivohullun tavoin:

— "Niin, jyrise vaan! Sinä Raukka, joka et uskalla näyttäytyä, kun Sinua etsin…"

Salamat vilisivät nuolina. Jyrinä yltyi. Harhama huusi edelleen:

— "Riehu vaan Sinä hedelmän syötättäjä, sinä ihon puhdistuttaja!… Riehu ja jyrise!… Vai luuletko että Sinua nyt pelkään. Niin! Vielä kovemmin jyrise! En minä peittäänny viikunanlehtien alle, enkä hameen taakse… Kuule, Sinä Jumala, jos Sinä kerran olet olemassa… kuule nyt totuus: Nyt en minä Sinua kiellä… Minä tunnustan Sinut, minä tunnustan että olet voittanut minut, mutta minä en pelkää Sinua… Minä astun eteesi uhmaten… Niin, jyrise kovemmin… Minä astun itse vastaamaan teoistani… Kuuletko: itse!… Minä en ryömi edessäsi… Minä koetan tulla rikostaakkani kanssa toimeen ja vastata siitä, kun aika joutuu…"

Maa tärisi jyrinästä. Kaiku kierteli äärettömyydessä, jylisi salamoivassa pilvessä. Se oli hurjan uhman kaiku, sortuneen ihmishengen viimeinen vimmatun ponnistuksen kaiku. Sen jylistessä jatkoi Harhama:

— "Tule nyt tiliä vaatimaan ja kuule alaston totuus: Minä itse olen syyllinen, minä eivätkä muut, ja minä vastaan kerran… Minua ei ole kukaan vietellyt… Minua ei voi kukaan vietellä… Minä itse olen tehnyt, mitä olen tehnyt ja minä itse vastaan… kuuletko… minä vastaan itse… Kas niin, jyrise kovemmin… Minä olen polttanut huviloita, eivätkä huvilat minua… Minä olen varastanut tavaroita, eivätkä tavarat minua… Eivät portot ole maanneet minua, vaan minä porttoja… legioonan… Eivät ne ole minulla ihoansa puhdistuttaneet, vaan minä olen niiden ruumiin ja hengen ravannut… Itsetietoisesti olen sen tehnyt, en vieteltynä… Eivät muut ole minua murhanneet, vaan minä muita…"

Salama löi maahan Harhaman lähelle ja hänen päänsä päällä räjähti jyrähdys. Ritvan haudalta nousi sateen kasteleman mullan tuore haju.

— "Iske, iske!" — huusi Harhama. — "Avaa vaan koko hauta! Ja sinä Ritva, sinä pikku rosvo…"

Pelottava salama keskeytti raivostuneen puhujan, mutta sitä uhmaavampana jatkoi Harhama:

— "Niin, niin! Sillä rosvoa se on rosvon lapsikin ja varasta varkaan vaimo… Kiroa sinäkin, Ritva, minua… minua… minua yksin, sillä minä sinut elämään kutsuin…"

Hän potkaisi haudan multaa. Siihen haudatut, revityt teoksen alkulehdet nousivat näkyviin. Salamana leimahtivat hänelle uneksimansa maineenseppeleet ja kirjailijamaine. Hän raivostui silloin edelleen ja kirosi:

— "Olkoon kirottu jokainen, joka minua koskaan kirjailijaksi mainitsee ivallakaan!… Muuttukoon jokainen semmoinen kirjailijanimi kiroukseksi, joka syö minua kuin nälkäinen rotta! Muuttukoot kaikki uneksimani kirjailijaseppeleet kiroukseksi, jotka polttavat minua yöt ja päivät! Olkoon koko elämäni omaa kiroustani!"

Koko hautausmaa leimusi salamoista. Jyrinä yltyi. Musta vesipilvi vyöryi likellä maan rajoja ja siitä virtasi vesi, kuin taivaalle nostetusta hetteestä. Luonnon voimat riehuivat kamalina. Harhama seisoi uhmaavana, hurjistuneena, kasvot salamoivaa pilveä kohti ja huusi:

— "Nyt, Jumala, kai Sinä olet olemassa, astu eteeni ja murskaa minut tähän haudalle… Kiroa minut!… Vai etkö voi… Minä en lähde Kainin tavoin Sinua pakoon… Elä luule sitä! Minä astun nyt Sinun eteesi… Sinua vastaan minä astun nyt vastaamaan elämästäni… Lähetä nyt vaan eukko hirttonuorinensa… En minä sinua pakene Kainina… Avaa nyt helvettisi…"

Pilvi repeili ja raoista leimusivat salamat ja jyrinä ei tauonnut hetkeksikään. Taivas oli tulen vallassa. Harhama ojensi molemmat nyrkkinsä pilveä kohti ja huusi:

— "Iske nyt! Iske tuliset raudat näihin käsiin!… Niin, niin… Iske enemmän!… Vaan joko loppuivat nuolesi… Sinä Piilottelija!…

"Sinä opetutat, että Sinä ohjaat ihmis-elämää… Tällä laillako Sinä sitä ohjaat? Tähänkö Sinä johdat ihmisen? Sinä opetutat, että elämä on kulkua Sinun johdollasi, Sinun kädessäsi, että sillä on siis järjellinen tarkotus… Se on valhe… Kuule, se on törkeä valhe… Ihmis-elämä ei ole kulkua kenenkään johdolla… ei Sinunkaan, Sinä jyrisijä… Ihmis-elämä on joukko harha-askelia…"

Ja ojentaen taas nyrkkinsä salamoivaa pilveä kohti huusi hän pauhun säestämänä:

— "Ihmis-elämä on joukko harha-askelia… Se on yksi ainoa erehtymä."

Hän kokosi kaikki voimansa ja lopetti ihmispedon eleillä:

— "Se on yksi ainoa järjetön harha-askelten yhtymä, yksi ainoa harhama… Kuuletko: ihmis-elämä on har-ha-ma…"

Pelottava salama iski aivan Harhaman vieressä maahan, ankara räjähdys laajeni pauhuksi ja koivun latvassa nauroi ilkeä Harakka…

Varjoa ja koti-ikävää.

Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä…

Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme…

Äärettömyys puhkui maailmoiden synnytyskivuissa… Se imi häviävät itseensä… Nopeasti syttyvänä ja sammuvana tulituksena tuikki siinä maailmoiden synty ja häviö… Tyynenä katseli sitä leikkiä ijankaikkisuus ja äärettömyys.

Avaruuden tähditetty puolikupera kirmaa taas maan mukana. Vinhasti huitoen viskautuu se ihmispoloisen asuman maan ympäri, pysytellen auringon valokuperan vastaisella puolella. Kuu kieriksii ijäisiä ratojansa koreillen lainavalossa ja maailmat pauhaavat ikilentoansa äärettömyyden halki. Yhdet syntyvät, toiset häviävät. Auringot sammuvat, uudet syttyvät sijalle. Idästä karkaa päivä yön kintereille, ajaen sitä edellänsä, lännessä karkottaa yö päivää tieltänsä. Ne kirmaavat ainaisessa kilpajuoksussa, ja äänettömänä hohottaa kylmän äärettömyyden sysimusta autio, maailmoiden kuihtumaton emätin ja täyttymätön hauta.

* * * * *

Harhaman iso-isä oli vääryydellä koonnut rikkautta. Sen rikkauden oli hän haudannut aarteena maahan, ja lausunut, ettei sitä kukaan koskaan löydä.

Sateisena yönä hautasi Harhama teoksensa, Perkeleen taruston ja elämäkertansa luonnoksen suletussa sinkkiarkussa maahan. Vahva paasi vartioi siellä henkistä aarretta, jonka hän oli haalinut. Sateisen yön istui Harhama siellä haudalla ja itki kuin lapsi. Hän päätti ettei siitä teoksesta saa yksikään ainoa kokonainen lause hänen kauttansa julkisuuteen tulla.

Hänet oli erotettu toimestansa konttorissa kyvyttömyytensä ja huonon elämänsä tähden. Rangaistusta peläten pakeni hän Moskovaan, jossa piilotteli, välistä alhaisimman roskaväen joukossa. Haudalla alkanut oman syyllisyyden tunne sammui kiroukseen ja hän alkoi taas tehdä itsestänsä marttyyria, uskoen olevansa muka yleisen elämän ja toisten ihmisten pahuuden uhri. Siveellinen ihminen oli hänessä vielä taas osaksi kuollut. Entistä sairaaloisemmin halveksi hän taas ihmisiä, kaikkia erotuksetta, ja samalla hän häpesi niitä.

Ja kun silloin hän luki herjauksiksi luulottelemiansa nuhteita, tai näki jonkun osottavan häntä, tulvi hänestä aina esille hänen olemuksensa ydin, alhaisuus. Hän maksoi nuhteet herjauksilla, alhaisuudella, ja nautti siitä teostansa.

Mutta se sama hänen luonteensa alhaisuus, kun se oli aikansa tulvinut ja väsynyt, johti hänet samalla sitä alhaisuutta miettimään ja tutkimaan itseänsä. Oman syyllisyyden tunteen ilmaukset tuikahtelivat silloin entistä voimallisempina ja tiheämpänä, ja hän rutistui niiden painamana.

Ja joka hetki levisi elämä hänen eteensä ja levitti hänen jälkensä ja sanoi: katso! Hän lyyhistyi silloin aina kokoon, painautui syvemmälle seinänrakoon maailmaa paeten. Hän pelkäsi lähteä matkalle, peläten sillä tapaavansa rouva Esempion, joka tuntui aina kierivän hänen kantapäillänsä maailman sormen osottaessa ja pilkanhuilujen soittaessa: katso! katso Jumalaasi! Ja silloin ilmestyi hänelle aina myös elämän hämärä, rikoksiensa kirjavaan vaippaansa puettuna, ja kaikki muu haihtui sen väreihin ja pimeyteen ja maailman sormi osotti sitä ja hän kuuli aina äänen ilkkuvan:

— "Katso elämääsi!… Katso sormiesi likaisia jälkiä elämän puhtaalta pinnalta!…"

Semmoisina hetkinä hän salassa itki, kuin lapsi, ja julkisuudessa hän pingotti voimansa salataksensa kaikki siltä maailmalta, jota hän häpesi ja halveksi. Hän häpesi koska oma syyllisyydentunne vähitellen valkeni, kuin päivä, ja pesi valollansa häntä puhtaaksi, ja riisui hänen päästänsä marttyyrikruunun. Jumalan kättä totteleva elämä alkoi häntä painaa.

Semmoisina hetkinä hän myös muisteli niitä henkilöitä, jotka seisoivat Jumala-uskon lujalla kalliolla, etupäässä munkki Pietaria ja Routalan Timoa. Hän näki niiden pysyvän sortumatta kaiken muun sortuessa omaan mitättömyyteensä. Hän näki niiden luonteessa jotain outoa: jaloa, ylevää, puhdasta. Hänestä alkoi tuntua, että ne henget ovat yläpuolella kaiken: yläpuolella ja ylempänä puolueita, kunniaa, pilkkaa ja kaikkea.

Hän ajatteli sitä päiväkaudet. Ja yhä enemmän alkoi hän ikävöidä sitä lujaa jumala-uskon kalliota, joka näytti niin vankalta. Se ikävä syntyi hänessä, kuin koti-ikävä lapsessa, kun se on kylliksensä kylässä ollut ja sen herkkuihin kyllästynyt. Aivan sairaaloisesti hän ikävöi nähdä syntymätalonsa ja kaipasi Korpelan väkeä.

Ja heti sen ikävän ilmestyttyä, tunsi hän oudon muutoksen: Kun hän näki häntä osoteltavan, katseli hän sitä verrattain tyynenä. Hän ajatteli jo: "Ne tekevät oikein, sillä minä olen sen ansainnut." Hän alkoi käsittää, että ne osottelut ja hänen rikollisen-inhottavan elämänsä paljastukset olivat välttämättömiä, että yleinen elämä pysyisi puhtaana. Ne paljastukset olivat jokaisen ylevän ihmisen siveellinen velvollisuus.

Hän muisti munkki Pietarin sanat: "Jumala on tuomio", ja alkoi jo alistua sen tuomion alle. Oma syyllisyydentunne alkoi yhä voimallisemmin kohottautua, narrimainen marttyyrikruunu hävisi sumuna ja hartioille ilmestyi häpeänvaippa.

Joskus valtasi silloin mielen kamala epätoivo. Hän kärsi siitä, että hänellä oli äiti, joka sai hänestä hävetä ja että hän kuului Suomen kansaan, jonka suurimmaksi tahraksi hän oli itsensä elänyt.

Ja väliin taas sammui kaikki oman syyllisyyden tunne, ja uhma ja halpamaisuus ryöppysivät näkyviin. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä.

Suomalaisena jouluaattona heitti eräs ohikulkija hänelle kukan, ehkä sattumalta. Silloin tuntui hänestä, kuin soisivat kaikki lapsuus-ajan kirkonkellot ja niiden soidessa katseli hän taas munkki Pietaria, Ruonan Karhua, Nataaliaa, Nikolain äitiä ja Looljaa ja Routalan Timoakin, jotka seisoivat jumala-uskon kalliolla hopeahohteinen kruunu päässä, rauhallisina ja ylevinä keskellä maailman turhuutta. Hän meni yösydännä ulos, katseli sitä näkyä talvikylmässä ja mietti elämäänsä.

Ja kun kaikki alkoi kirkastua, tuli hän surulliseksi omaa viheliäisyyttänsä ajatellessaan ja mietti sen syitä. Eikä hän taas jaksanut irtautua sielunsa alhaisuudesta ja tunnustaa omaa vikaansa, vaan etsi taaskin syyllistä elämästä. Hän muisteli, kuinka hänen isänsä, kun hän oli vielä pieni lapsi, piteli häntä armottomasti, kun hän oli tehnyt pienen erehdyksen, katkaissut veitsen. Hän etsi alhaisuutensa muka aiheuttajia edelleen. Hän muisti, kuinka kerran, kun hän oli koulussa ja toverien kesken puhuttiin, mitä varten kukin on kouluun lähtenyt, hän vastasi rehellisesti, ehkä liioitellen, että häntä on kouluun vetänyt osaltaan halu päästä paremmille päiville. Silloin hyökkäsivät toverit hänen kimppuunsa ja ainoastaan joukon tyhmin asettui hänen puolelleen ja pelasti hänet pahoinpitelystä. Molemmista tapauksista oli hänen sieluunsa jäänyt naarmu.

Hän vierautui isästänsä ja muista ihmisistä ja ajatteli jo lapsena, että ihmisille ei maksa olla rehellinen ja hän alkoi jo silloin niitä halveksia.

Mutta se rikollisen elämänsä ja epärehellisyytensä vierittäminen toisten hartioille ei ollut enää sama, kuin ennen. Hän teki sitä jo epäröiden, oman viheliäisyytensä vaistomaisesti tuntien ja tunnustaen. Kun hän sitä viheliäisyyttänsä, kykenemättömyyttänsä ajatteli keskellä jouluyötä, näki hän taas lopulta ihmiskurjuutensa, tajusi elämänsä epärehellisyyden, petoksensa, maailman ilkeimmän rikosluettelonsa ja narrimaiset tekonsa, ja hänen hartioillensa vetäytyi häpeän raskas vaippa ja luuloteltu 'nero' haihtui kuplana hänen silmistänsä. Hän kyyristyi kokoon ja muisteli teostansa. Hän muisti, kuinka hän oli sillä lopulta tavotellut kirjailijamainetta. Nyt kauhistutti häntä se ajatus, että hänen nimeänsä olisi joskus mainittu Suomen kirjailijoiden yhteydessäkään, sillä hän käsitti, että se olisi ollut sanottujen kirjailijoiden törkeää häpäisemistä joka suhteessa. Hän painui maahan ja mutisi synkkänä:

— "Siinä ovat nyt ennustuksien valkeat linnut… Siinä on nyt se minun 'suuri neroni'… Se olikin rapakosta kohoava vesipore… se oli kupla, joka haisee halettuansa…"

Hän nauroi katkerana ja katseli taas kademielin niitä Jumalan ihmisiä, jotka seisovat uskon ihanoilla kallioilla. Hän katseli ja ikävöi lapsuutensa kotia… sen joulukirkkoa… kirkkomatkoja… ja sitä josta äiti oli puhunut… Hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää ilman sitä harhailla.

Silloin heräsi hänessä myös joskus halu selittää elämänsä, vetää sen lika julkisuuteen anteeksipyynnöksi ihmisiltä, varotukseksi muille, etteivät seuraisi häntä, eläisi itseänsä hänen laillansa ihmisestä eläimeksi, ja että ne tietäisivät häntä karttaa ja tuomita. Hän ikävöi sen paljastamista myös kiitokseksi Arjanteelle ja muille, jotka olivat häntä nuhteillansa yritelleet parantaa. Mutta siinä näki hän suunnattomia vaikeuksia: Hänen elämänsä liasta täytyi kärsiä niiden, joiden poluille hän oli sattunut. Kauhistuen huomasi hän tulleensa siksi, josta jokaisen ylevän ihmisen täytyi sanoa, että hän on negativinen opettaja, s.o. varottava esimerkki: kehnoutensa ja syntinsä kautta ase Jumalan kädessä, kuten käärmeet korvessa. Hän muisti Anna Pawlownan ennustuksen "esimerkin-puukosta".

Semmoisina hetkinä hän hikosi ja vapisi. Mutta kaikki oli vielä ohimenevää. Kaikki loppui ensimäisen puuskan sattuessa raivoon. Ainoa pysyvä oli se että hän himmeästi ikävöi jotain lapsuutensa kotia ja munkki Pietaria ja kuunteli ihmisten ivanaurua tyynenä, vaistomaisesti tunnustaen, että on sen ansainnut.

Hän aavisti jo että Jumala on tuomio. Ja yhä vakavammin alkoi hän miettiä sen kirjoituksen panemista peruskiveksensä, jonka oli nuorena kirjoittanut Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.

* * * * *

Viimein alkoi häntä etsiä poliisi, sillä oli tullut ilmi hänen rikoksiansa, muun muassa Velikodushofin huvilan räjähdyttäminen. Rangaistusta pelätessä oli Harhamassa kehittynyt vainu saada kaikesta vihiä ja urkkia kaikkia keinoilla millä hyvänsä. Kun hän sai tietää että poliisi häntä etsii, pakeni hän Moskovasta. Eräällä asemalla, puolitiessä Pietarin ja Moskovan välillä, tuli hän junasta arkaillen ulos, aivan kuin sattumalta. Ensimäisenä astui häntä vastaan rouva Esempio, ja katsoi hänen silmiinsä, ilkkuva hymy huulilla, kuten katsotaan palkkansa saaneeseen pahantekijään. Jokainen solu värähti silloin Harhamassa. Hänessä nousi petona loukkautumisen tunne, häpeä, raivo, inho ja kaikki. Kaikki sekottui hänessä ja pimeni. Ja hän sylkäisi inhonsa rouva Esempion kasvoille ja kirosi hänet…

Juna vihelteli taas, metsät vilisivät ohi. Oli yö. Kaikki sekaantui taas Harhamassa, kaikki himmeni ja pimeni ikipimeydeksi. Mutta sen pimeyden takaa nousi hänen elämänsä taas kuin tulikirkas kuunkehä ja siinä näkyi hänen elämänsä jokaikinen täplä. Siinä näkyi maailmankurjuus, jonka edessä hän oli polvistunut, korottaen sen Jumalaksi, kurjuus, jonka hän sitten oli kironnut ja joka oli kironnut hänet. Siinä näkyi se nainen, jonka hän oli kaiken hyvän ja kauniin esikuvana kietonut jumaluuden ihanimpiin värivaippoihin. Nyt oli hän senkin kironnut ja sen silmille syläissyt. Hän mietti elämänsä karvasta tulosta.

— "Oi minua!" — huokasi hän tuskissansa, tavaten päätänsä. Se oli hiuuksista lähes paljas. Yksi vuosi oli sen paljastanut. Kuolema nosti taas hänen eteensä luukyntensä, hän tunsi sen raapimisen päälaessansa.

— "Elämä ei suo minulle edes harmaita hiuuksia", — vaikeroi hän.

Elämä veisasi virttänsä. Se soitteli uusia kelloja:

Kiinnijoutumista peläten pukeutui Harhama tuntemattomaksi ja lunasti makuuvaunun piletin, sammutti vielä valaistuksen, ollakseen peitettynä ja alkoi taas miettiä elämäänsä. Makuuvaunun seinästä huomasi hän tulevan valoa pienestä reijästä ja arkana alkoi hän sitä tutkia. Hän huomasi, että oli lävistetty reikä viereiseen osastoon ja sieltä kuului kahden henkilön puhelu. Hän alkoi sitä urkkia ja kuuli miesten puhuvan hänestä.

Hänen hermonsa vapisivat. Hän sai puheesta sen selvän, että rouva Esempiota oli kavaluudella, tämän itsensä tietämättä, koetettu saada ilmottamaan, jos mitä tietää Harhaman osan-otosta vallankumoukseen. Rouva Esempio oli siis siinä aivan syytön. Saman asian yhteydessä kuuli hän mainittavan viimeisen suomalaisen ystävänsä, Porcuksen nimeä.

Kaikki menneiden päivien haamut ja toiveet ja teot alkoivat taas karkeloida Harhaman silmien edessä. Hän näki jumalansa tomuna hänen itsensä sylkeminä ja kiroamina ja turmioon viejinä. Hänelle selvisi jo himmeästi, että hän, miehenä oli velvollinen vastaamaan, eikä rouva Esempio. Hänelle selvisivät himmeästi munkki Pietarin sanat: "Parannuksen täytyy alkaa miehestä". Hänelle selvisi, että hän olikin se, joka oli rikollisen, haureellisen suhteen voinut estää syntymästä, mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan päinvastoin. Ja sitten seurasi kuvaus hänen elämästänsä. Pelottavana loihtiutui hänen eteensä koko hänen elämänsä. Se irvisteli hänelle rikoksien kirjavaan vaippaan puettuna. Se riisui hänen päästänsä kaikki narrimaiset marttyyrikruunut. Se paljastautui itse ilkeäksi luurangoksi, jonka likaisina hapsina häilyivät hänen erehdyksensä ja luista vuoti ytiminä, ilkeänä visvana, hänen rikoksensa… Hän näki taas elämänsä perus-olion: pahan.

Silloin putosi Harhama lopullisesti siltä temppelinharjalta, jolle hän oli noussut. Hän putosi pohjattomuuteen. Hän näki itsensä viheliäisimpänä ihmis-olentona, henkisenä raukkana, mihinkään kykenemättömänä. Siipirikkona laski hänen henkensä lopullisesti alas.

Silloin avautuivat hänen silmänsä ja hän huomasi olevansa alasti…

Hän oli ennen tehnyt vaikuttimistansa, tai jostain muusta viikunalehtiä, joilla peitti elämäänsä. Tuuli puhalsi nyt pois vaikuttimista taitetut viikunan lehdet. Hän oli taas alasti maailman silmien edessä. Hän oli vetäytynyt toisten selän taa ja takonut itsellensä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion teoista marttyyrikruunua, mutta nyt näki hän, että se kruunu kuuluukin juuri rouva Esempiolle, joka oli hänen elämänsä ja himojensa uhrina häneen sitoutunut. Se kruunu kuuluu, sen huomasi hän, majuri Velikodushofillekin, jonka elämä olisi ehkä onnen satama, jos ei häntä olisi maailmassa ollut. Hän oli ottanut tulisen omenan elämän puusta, pudottanut sen kauhuissansa, poltettuansa kätensä ja tunsi jo tulisen elämänkäärmeen kietoutuvan ympärillensä, puristamaan hänestä hänen eteensä sitä häpeää, minkä hän oli elämällänsä ansainnut.

Valekruunu karisi Jumalan tulisen seulan silmistä, hän huomasi taas olevansa aivan alasti, päälaella rikollisen elämän paljastama häpeäpilkku. Hän vapisi ja pelkäsi putoavansa itsekin seulansilmien läpi…

Ja silloin avautui hänelle elämänsä ääretön tyhjyys, kuin kaiken olemattomuus, johon hävisi kaikki, kaikki, kaikki, rikokset ja pyrinnöt, toiveet ja unelmat, rakkaudet ja vihat ja muistotkin. Se tyhjyys rutisti häntä, se imi hänet itseensä, kuin sieni veden. Hän hätääntyi ja sekaantui ja selvisi. Seula kävi, kaikki oli pois varissut ja sen kaiken kanssa koko elämä. Äärettömän tyhjyyden pilkkopimeästä kirkastui hänelle rouva Esempio. Hän näki tämän nyt hänen elämänsä uhrina. Hän näki hänet elämänvirran vesikuplana. Hän näki kuinka virta vie häntä mukanansa, kuten se oli häntä itseänsäkin vienyt… Nyt painoi se jo hänet pohjaan… pohjamutiin… nosti pinnalle… painoi taas niille lihan vuoteille, joilla hänkin oli maannut, koristeltuansa ne ensin rakkauden valevaipoilla…

Virta ryöppysi. Hän näki rouva Esempion taas kohoavan pinnalle… kirkastuvan, häviävän, kärsivän maailman sormen edessä…

Hän näki hänen astuvan niihin pihteihin, joissa hän oli kiemurrellut… näki hänen palavan Hänen ahjonsa tulessa, näki hänen painautuvan Hänen alasimellensa…

— "Minä olen osaltani lisännyt hänelle sen ahjon tulta, jossa hän nyt vuorostansa palaa… Millä oikeudella olen sen tehnyt?… Miksi?… Miksi?… Miksi sidoin hänen elämäänsä omani?" — vaikeroi Harhama.

Hän vaikeroi ja vaikeroi ja silloin näki hän rouva Esempion vaikuttimien poreilevan elämän virran pinnalla kirkkaina, puhtaina vesikuplina. Ne kokoontuivat, nousivat vedestä, leijailivat ja pukivat lopulta rouva Esempion puhtaaseen, ihanaan vesikuplavaippaan, jossa hän hohti kärsivänä, erehtyvänä ihmishenkenä ja astui ihmis-erehdyksien ja onnettomuuden kuningattarena Jumalan ahjoon, kärsimyksien tuleen. Ja sikäli kuin rouva Esempio kirkastui, pimeni Harhamalle oma elämänsä pilkkopimeydeksi, joka imeytyi äärettömään tyhjyyteen, kuin vesi sieneen, ja kaikki hajosi pölyksi ja tomuksi.

Kaiken sen kaaoksen keskellä sai hän hermokohtauksen ja menetti kaiken ajatuskykynsä. Rouva Esempio häilyi aina varjona hänen edessänsä. Hän, entinen ihmisten halveksija, huomasi nyt vihdoinkin olevansa niistä kurjin, viheliäisin, mihinkään kykenemätön, nerottomuuden perikuva, kykenemätön omaa elämäänsä hallitsemaan, ja ihmisviheliäisyyden, halpamaisuuden ja rikoksien lihaksitulemus. Jossain oli hän poistunut junasta, tai hypännyt siitä ja harhaili tajutonna talvisia teitä myöten. Kolme vuorokautta oli hän niin mielipuolena kuleksinut syömättä ja nukkumatta. Neljäntenä päivänä saapui hän Pietariin, tietämättä itse, mitä teitä oli tullut. Vaatteet olivat likomärät talvisesta sateesta ja kasvot ja ryntäät nenästä vuotaneen veren tahraamia. Hän näytti ihmiskurjimukselta.

Oli aamuyö, kun hän saapui Pietarin katuja harhailemaan. Raskas, kylmä sumu painui harmaana vaippana kaupungin yli. Sitä halkaisi kirkonkellon kumahdus ja ohkaiset valokuidut, jotka tunkivat sen läpi.

— "Herra Harhama!" — kuuli hän äkkiä takanansa ja mustapukuinen nainen tarttui hänen käsivarteensa.

Hän tuijotti naisen silmiin kauvan, sanattomana. Nainen oli hämillänsä, neuvotonna ja kyynel tunkeutui silmänurkkaan. Jotakin alkoi silloin Harhamalle kirkastua. Hän muisti Nikolain korkean otsan ja avoimet silmät… Hän katseli teoksensa jumalatarta…

— "Loolja", — tapaili hän kaiken taas himmetessä ja kaiken kääntyessä hänessä nurin. Nikolain muisto loihti hetkessä hänen eteensä menneet päivät, jolloin hän kuvitteli kohoavansa maailmankurjuuden kuninkaaksi ja hengenruhtinaaksi. Hän muisti sitä, teoksensa vielä kerran hänen ylitsensä kohotessa tulipunertavana mustatähtisenä taivaanlakena ja kyynelien vuotaessa hänen silmistänsä.

Loolja hätääntyi, koetti hillitä kyyneliänsä ja lohdutella Harhamaa, puhellen:

— "Herra Harhama… Miten Te nyt tällaisena… Mitä on tapahtunut?"

— "Heitä minut, rakas Loolja! Minä olen onnettomampi sinua… Minä olen kurjista kurjin", — keskeytti Harhama.

Loolja hätääntyi. Kyyneleet vuotivat virtana hänen silmistänsä. Molemmat olivat taas vaiti. Kirkonkellot alkoivat soida, joulukynttilät tuikkia. Loolja lausui viimein vapisevalla äänellä:

— "Teillä on kylmä ja raskas… Mennään kirkkoon! Siellä on lämmin ja sydän rauhottuu."

— "Ei, Loolja… Ei kirkko minua lämmitä", — vastasi Harhama hajanaisena.

— "Lämmittää. Varmasti lämmittää, kun vaan uskotte. Te ette tiedä miten armollinen on Jumala… Maria Petrownakin on kirkossa löytänyt rauhan ja käy joka päivä rukoilemassa… Ja hän oli niin suuri syntinen… Ja minutkin on armollinen Jumala siellä puhdistanut… ja pelastanut… Siskot ovat jo turvatut ja Kaatja… Tänään uhraan Hänelle kynttilänä viimeiset ruumiini hintarahat… lopullisen puhdistumiseni muistoksi", — lohdutteli Loolja ja lopetti:

— "No, herra Harhama!… Mennään kirkkoon."

Harhama raukesi ja hajosi yhä enemmän. Kaikki mennyt vilisi silmissä sakean sumun läpi tuikkivina joulutulina ja taivaalla helotti lapsuuden joulukirkko kauniin Kirkkoniemen kunnaalla. Polvet horjuivat, vaatteet jäätyivät. Hän supisi synkkänä:

— "Ei, Loolja! En minä voi kirkkoon… jos siellä on Jumala…"

— "No, kävelemään sitten!" — ehdotti Loolja, tarttui lempeästi Harhaman käsivarteen ja vei häntä mukanansa Harhaman sitä milt'ei huomaamatta.

Harhama käveli sanatonna, eteensä katsomatta, tylsänä. Loolja puheli hänelle jotain, jota hän ei täysin tajunnut.

— "Mennään tänne! Tänne!" — puheli Loolja tukien Harhamaa ja johtaen häntä hänen huomaamattansa kirkkoa kohti.

* * * * *

He tulivat Kasanin kirkon pylväistöön. Silloin vasta huomasi Harhama kuin houreissa, että hän oli kirkkoon menossa. Ja juuri kuin pahuuden pesän suulla, pysähtyi hän, kauhistuen sen sisälle menoa. Hän lausui päättävästi:

— "Ei, Loolja. Ei sinne. Ei minusta Jumalatkaan huoli… Niillekin minä olin häpeä…"

Hän vajosi istumaan kirkon pylväistöön, sen kiviportaalle. Hänen ylitsensä kupertui taas taivaan punakirkkaana kupukattona hänen teoksensa suuret sivut. Se oli runohelmillä siroteltu. Jokainen runosäe loisti jalokivenä… Sitten muttuivat runohelmet mustiksi tähdiksi ja alkoivat liikkua, ensin hitaasti madellen, sitten nopeammin… Vähitellen alkoivat ne soiketa… venyivät pitkulaisiksi… muuttuivat madoiksi ja viimein muuttuivat ne mustiksi käärmeiksi, joita vilisi täynnä koko taivaan punakirkas kupera. Ne kiemurtelivat, katselivat hänen sormiensa päihin ja sihisivät: "Niistä me olemme vuotaneet…"

— "Voi… voi… voi!" — huokasi Harhama kasvonlihakset tuskan vääntäminä. Loolja itki, eikä tienyt mitä tehdä.

Paikalle saapui silloin Maria Petrowna, joka oli kirkkoon menossa.

— "Auttakaa minua, Maria Petrowna, saattamaan herra Harhamaa!" — pyysi Loolja lisäten: "Autetaan hänet ylös."

Maria Petrowna oli ryysyihin puettu, mutta silmissä loisti uuden elämän kirkas, puhdas valo. Hän luuli Harhamaa juopuneeksi, ja kysyi Looljalta:

— "Onko hän juovuksissa?"

Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi mieli synkinnä yö-sydännä:

— "Olen… Minä olen juopunut… Minä olen juonut elämän sappikarvaan viinamaljan."

Maria Petrowna hämmästyi ja teki ristinmerkin. Harhama jatkoi, mieli kuolonkatkerana:

— "Sinä, Maria Petrowna, lausuit kerran, että elämä on suuri musta käärme… Katso! Taivas kihisee täynnä mustia käärmeitä… minun elämäni matoja…"

Maria Petrowna hämmästyi, neuvotonna kysyi hän Loojalta:

— "Kuka hän on?"

Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi katkerana:

— "Kukako minä olen?… Etkö sinä, Maria Petrowna tunne? Minä olen ihmis-olennon erehdys… Minä olen ihmis-harhama."

— "Hän on onneton", — kuiskasi hätääntynyt Loolja.

Maria Petrowna tajusi edessänsä olevan oman entisen ihmisensä. Hän teki ristinmerkin ja rukoili:

— "Kaikkivaltias armollinen Jumala! Johda hänet luoksesi ja armahda häntä, kuten olet minuakin syntistä armahtanut!"

Ja Looljalle hän lisäsi:

— "Viedään hänet kirkkoon!"

Nöyränä, kuin anteeksi pyytäen, tarttui hän sitten Harhaman kainaloon Looljan nostaessa toisesta. Molemmin puolin tukien saattoivat nämä kaksi langennutta naista Harhaman pylväskäytävää myöten kirkkoon tämän sitä enään tajuamatta, saattoivat hänet sinne jouluaamuna, Venäjän kaikkien kirkonkellojen soidessa ja sen miljoonien veisatessa kunniaa Jumalalle korkeudessa… Katkerana mutisi Harhama itseksensä, elämäänsä muistellen:

— "Ah! Mitä onkaan elämä!"

Maria Petrowna kuuli sanat ja lausui:

— "Voi Te onneton! Ettekö tunne mitä on elämä? Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme, jolla hän kuristaa meistä pois kaiken pahan ja onnettomuuden ja vetää meidät armosyliinsä, joulukirkkoonsa…"

Ja kun he olivat jo kirkon ovella lausui Maria Petrowna:

— "Jumala juottaa meillä armossansa kullakin oman kalkkimme… Hänen tahtonsa on, että elämänkalkki ei saa mennä meiltä pois muutoin, kuin että me sen juomme…"

Harhama kuuli sanat. Ja silloin purskahti hänessä vielä kerran oma ylpeys rajuna, voimakkaana, nousi kuin rutto siivillensä. Hän pysäytti taluttajansa, oikaisi itsensä, muisti koko elämänsä kalkin sen pohjasakkaa myöten ja lausui ylpeänä:

— "Kuule, Maria Petrowna: Minä en ole sitä armoa kerjännyt… en ole kerjännyt armoa saada jättää elämänkalkki juomatta… Minä en ole raukkana arastellut juodessani elämän kalkkia pohjaan asti… Minä olen juonut sen sakatkin ahnain huulin… Minä olen juonut sen tarkempaan kuin sinä… Minä olen juonut sen tarkempaan kuin kukaan maailmassa… Minä olen juonut sen myrkytkin… Ah…"

Maria Petrowna ja Loolja tekivät ristinmerkin ja edellinen lausui:

— "Sen parempi Teille itsellenne!… Te tunnette sitä paremmin Jumalan armon suloisuuden…"

Ja Looljalle hän lisäsi:

— "Vedän hänet Jumalan ja Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen jalkoihin!"

* * * * *

Kasanin kirkko on rukoilijoita täynnä. Juhlavalaistus lainehtii valomerenä, rukoukset nousevat kohisten kirkon kylmään kiviholviin. Harhama astui sinne aivan huomaamatta, mihin menee. Tylsänä katseli hän ympärillensä. Silloin lähestyi häntä väen seasta mies ja lausui:

— "Tervetuloa, veli Harhama! Elävälle Jumalalle olkoon kiitos tulostasi!"

— "Ah!… Isä Pietari" — mutisi Harhama.

"Sinulle olkoon kiitos Sinulle kunnia! Herra, armahda! Herra, armahda!"

kertasi laulu munkki Pietarin lausumaa kiitosta.

Kirkon perällä, sen alttarin edessä, missä Jeesuksen veistetty ruumis riippuu ristillä, rukoili Anna Pawlowna. Munkki Pietari johti Harhaman sinne, Looljan häntä käsivarresta taluttaessa.

Anna Pawlowna oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös ja puhui hämmästyneenä itku kurkussa:

— "Te!… Harhama! Voi hyvä Jumala!… Mitä on tapahtunut, kun olette tuommoisena? Näin unta, että putositte jostain korkealta ja rukoilin juuri puolestanne… Herra Jumala… mitä on tapahtunut?"

— "Ei mitään… Minä olen vaan pudonnut", — vastasi Harhama synkkänä.

— "Mistä pudonnut?… Junastako?… Puhukaa Herran tähden!" — hätäili Anna Pawlowna.

— "Ei vaan korkeammalta… Taivaasta olen pudonnut", — yritti Harhama.

— "Herra Jumala!" huudahti Anna Pawlowna avuttomana, kauhuissansa, luullen Harhaman tulleen hulluksi. Hän vapisi, kalpeni, kuiskasi munkki Pietarille kysyvästi:

— "Hän on tullut hulluksi?"

Munkki Pietari ja Loolja ristivät silmänsä. Harhama oli kuullut Anna Pawlownan kysymyksen ja käsittänyt sen. Hän jatkoi katkeraa selitystänsä.

— "Niin… Minä olen pudonnut taivaasta, jonka itse rakensin…"

Anna Pawlownalle selvisi hiukan Harhaman elämän sumu. Hän hätääntyi ja ilostui ja yritti puhua:

— "Mutta Jumala…"

— "Jumalat minä olen pudottanut muassani", — keskeytti Harhama synkkänä, surullisena.

— "Ai, Te ihmispoloinen!… Ihmisharhaaja!" — pääsi Anna Pawlownalta, joka käsitti kaikki himmeästi, sillä munkki Pietari oli hänelle kertonut Harhaman teoksesta. Munkki Pietari seisoi jalona, lempeänä, kuin antaisi hän kaiken Jumalan käteen. Viimein lausui taas Anna Pawlowna itkun seasta:

— "Rauhottukaa! Onhan vielä Nostaja… No, Te olette pudonnut 'jumalinenne', mutta eihän kaikki ole pudonnut…"

Harhama katsoi surullisena Looljan silmiin ja mutisi, tarkottaen Looljaa, joka myös oli hänen teoksensa jumaluuden vertauskuva:

— "Ei kaikki… Ehkä ei… Se, joka ehkä vielä jäi, on tuonut minut varkain sen Jumalan temppeliin, jonka istuimelle minä hänet olen korottanut…"

Munkki Pietari käsitti asian, teki ristinmerkin ja lausui:

— "Kiitos Sinulle, joka johdat kaikki polut itseesi, pelastat eksyneitä väärillä jumaloillakin!"

Anna Pawlownakin käsitti nyt kaikki, katsahti ensin Looljaan, sitten Harhamaan ja itkuun yhtyen lausui hän:

— "Voi Herra Jumala minne Te olette noussut… ja mistä pudonnut… ja mitä teitä kulkenut!…"

— "Pudonnut olen… pudonnut!" — myönsi Harhama synkkänä.

— "Nosta meitä, Jumala!… Nosta meitä!… Ohjaa meitä!… Tue meitä!…" — kuului ihana laulu rukouksen ja huokauksien seasta.

Harhama silmäili ympärillensä. Hän alkoi hieman selvitä, ajatus kirkastui rahtusen. Vähän loitompaa, erään alttarin edestä, näki hän Maria Petrownan nousevan polviltansa ja sytyttävän kynttilän. Tämä risainen nainen kirkastui silloin Harhaman silmissä taivaan ruhtinattareksi, joka rauhallisena, puhtaana hohti joulukynttilöiden kirkkaassa valossa, kädessä valtikka: kirkkaasti tuikkiva vahakynttilä. Hän seisoi semmoisena elämänturhuuden edessä uuden ihmisen ihanana ilmestyksenä ja huikaisi Harhaman silmiä…

Kului hetki. Saman alttarin eteen, josta Maria Petrowna oli noussut taivaan ruhtinattarena, astui väkijoukosta hätääntyneen näköinen ylhäinen nuori nainen. Harhama vavahti. Hän tunsi paroonitar Lichtensteinin.

Vielä hetki… Paroonitar Lichtenstein laskeusi nöyränä polvillensa samalle paadelle, miltä Maria Petrowna oli juuri noussut. Silkissä kahisten ja kullassa ja helmissä loistaen, kuin jalokivivaippaan puettu kauneuden ja ihmis-onnen ja sulouden kuningatar vaipui hän rikkauden hallitsijattarena Jumalan alttarin eteen, kuin maahan viskattu märkä riepu. Tukka hajosi kivilattialle ja hän painoi marmorikauniin otsansa lattian kylmälle, likaiselle graniittipaadelle… hajosi… särkyi… rukoili… itki… kärsi… ja kiemurteli Jumalan tulipitimissä. Elämän tulinen käärme oli kietoutunut hänen hennon vartalonsa ympärille, rutisti häntä armottomana, pujotti kaikkivaltiaan, hohtavan päänsä hienon puvun kauluksen alta ylös, kohottaen kaksihaaraisen, hehkuvan tulikielensä ijankaikkisena valtikkana ylös, kirkkaan tulikruunun pään takaraivoa koristaessa ja silmissä ikuisen viisauden loistaessa.