← Table of contents
Harhama III

HARHAMA (continued 4)

Reading edition

Hän kuvaili kuoleman suuruutta synkin värein. Kuulijat saivat sitten pitemmän aikaa miettiä kuoleman armottomuutta ja voimaa. He tunsivat jo voimattomuutensa sen edessä, näkivät sen mustan haamun, sen luukynnet. Harhama jatkoi vaikuttavalla, tärisyttävällä äänellä:

— "Kuoleman silmä katsoo meihin joka hetki synkkänä, kuin tuo saunankarsina, sen luukynsi on aina valmiina. Katsokaa tuota hevosen raatoa, josta korpit tappelevat! Sinne kulkee meidän tiemme. Niin armoton on kuoleman koura…"

Kuulijat pöyristyivät. He tunsivat jo kuoleman korpin lähestyvän ja varustavan kynsiänsä… Maailman rikkaudet himmenivät heidän silmissänsä. Harhama kumarsi syvemmälle, petti itseänsä: oli ilkamoivinansa, uhmailevinansa, tai tekevinänsä jotain käsittämätöntä. Hän ei tahtonut tunnustaa että uhrasi luotavanansa olevan jumaluuden toisen osan sen toisen osan: maailmankurjuuden suosiolle ja jalkapuullensa ja hävitettävänänsä olevalle Jumalalle. Hän jatkoi:

— "Miten sappikatkeraa ja raudan raskasta elämä lieneekin, lähtö siitä tuntuu hirvittävältä, pohjattomaan tulikuiluun putoamiselta. Ajatelkaa että te huomaatte vaipuvanne johonkin tuntemattomaan pimeyteen… Täytyy sanoa hyvästi ystäville, omaisille ja kaikille, eikä tiedä mikä siellä syvyydessä odottaa. Katsokaa tuota palavaa hiilihautaa oven edessä!"

Ja ihmiset katsoivat sitä, näkivät tulen tupruavan nousten sen salaperäisestä pohjasta. Harhama jatkoi:

— "Me seisomme joka hetki palavan sysimiilun huipulla. Lakkaamatta palaa elämä jalkojemme alla ja me olemme uppoamaisillamme kuoleman kitaan kuin sysimiilun tuleen."

Kuulijat kauhistuivat sitä ajatellessaan. Saunan pimeys ja palava sysimiilu suurensivat hirmukuvan. He luulivat jo seisovansa luhistumaisillansa olevan hiilihaudan huipulla, ja vaipuvansa sen tulikitaan, sanoen kaikelle hyvästi.

Ja yhä hartaampana, nöyrempänä kumarsi Harhama. Hän petti itseänsä entistä rohkeammin, törkeämmin hän onki ääniä itsellensä. Hän kuvaili uskonnon ihanuutta, puki sen jalokiviin, toi sen kauhistuneiden eteen armon astiat kädessä ja jatkoi:

— "Semmoisena hetkenä on ihminen valmis tarttumaan vaikka olenkorteen, kuten hukkuva. Ja kun hukkuva saa olenkorren käsiinsä, toivoo hän siitäkin vielä pelastusta, rauhottuu ja painuu sen kanssa levollisena syvyyteen."

Ja sitten vilkutti hän sitä olenkortta, petti itseänsä yhä häikäilemättömämmin. Hän kuvaili uskonnon kukkaveneeksi, johon hätäytynyt nousee kuoleman hetkellä ja purjehtii rauhallisena niille rannoille, joilla kukkii ijankaikkinen elämä ja avautuvat taivaan ihanuudet. Hän lopetti:

— "Niin on kuolemassakin. Kuolemassa ei ole muuta olenkortta, kuin se usko, että kun täältä lähdetään alkaakin uusi elämä, elämä Jumalassa. Kun siitä saapi kuoleva kiinni, lähtee hän täältä levollisena kuin kukkaveneessä, ikuisen elämän maille. Siksi tahtoo puolueemme säilyttää ne uskonnolliset laitokset, jotka pitävät ihmisissä vireillä uskoa tulevaan elämään, osottavat hänelle pelastuksen kuolemasta. Se huolehtii että ihmisillä olisi se vene valmiina sillä hetkellä, jolloin kaikki muu on tomua ja pimeää ja kuoleman usvasyli avautuu…"

— "Oikein puhuttu… Oikein… Oikein… Oikein!" — vakuutti miesjoukko vakavana, kun Harhama lopetti.

Syntyi hiljaisuus. Sitten lausui joku:

— "Kyllä se asia on niin."

Ja taas miettivät miehet kuolemaa ja sysimiilua ja korppeja.

— "Kyllä se Jumala olla pitää", — lopetti taas joku hiljaisuuden.

— "No kuinkas muuten!… Kukas se ihmissielusta murheen pitäisi, jos ei Jumalaa olisi", — huokasivat taas jotkut.

Ja niin jatkoivat miehet synkän ja miettivän näköisinä. Harhama nautti voitostansa. Syntyi hiljaisuus. Harhama nousi jalkapuutansa kumartamasta, sen Jumalan puolesta puhumasta, jota vastaan hän nousi joka hetki. Maailman köyhät katsoivat häneen taas kuin Jeesukseen. Hän oli uhrannut yhden Jumalansa toisen tähden ja voittanut sen toisen: köyhät. Nyt odotti hän palkintoa, nautti siitä palkinnosta vaistomaisesti.

Kun hiljaisuus oli kotvasen jatkunut, nousi ovensuussa ylös Varpalan Juho, jota Harhama ei ollut pimeässä tuntenut ja alkoi puhua jäykällä, järeällä äänellä:

— "Minä pyytäisin puhujalle saada sanoa muutaman sanan, vaikka ei se niin hääviä tule, kuin koulun käyneellä. Puhuja sanoi, että Jumalan käsky estää varkaan kättä… Mutta mitenkä se on kun rikkaat varastavat köyhät putipuhtaiksi, eikä se Jumala näy niitä rankaisevan, eikä käsipuoleen tarttuvan. Otetaan me torpparit esimerkiksi… Kolme torppaa ovat rikkaat jo minultakin varastaneet, eikä se seitsemäs käsky ole niitä suojellut. Eiköhän se maallinen laki olisi paremmin auttanut?"

Hän vaikeni hetkeksi. Harhama tunsi nyt kuka hänelle puhui ja masentui. Puhe oli hänelle kuin halonisku päähän, eikä hän ollut selvillä miksi. Miesjoukko oli vaiti.

— "Eihän se ole seitsemännen käskyn vika, jos ihmiset sitä väärin käyttävät", — puolusteli Harhama hämillään. Rouva Esempio ja se "suhde" löi hänen aivoihinsa salamana, kuin aavistus. Varpala jatkoi jäykkänä:

— "Eihän se silloin ole yhteiskunnankaan lain syy, jos sitä väärin käytetään. Eikä se Jumalan laki näy vaikuttavan sen saarnaajiinkaan. Äsken ryöstätti pappi minulta viimeisen voikilon, vaikka ei ole minulle mitään palvelusta tehnyt. Se Jumala näkyy juuri suosivan varkaita, koska antaa niiden menestyä ja jättää riistetyt kurjuuteen."

Miehet olivat vaiti, odottivat kahden vaiheella. Harhama yritti puhua, mutta Varpalan Juho keskeytti ja jatkoi:

— "Eikä se näy puhujaankaan tepsivän Jumalan laki, vaikka sen voimaa ylistää."

Sauna tuntui pimenevän, mielet vetäytyivät sykkyröiksi, Harhama aavisti mitä oli tulossa. Hänessä heräsi uhma ja hän yritti puhua, mutta Varpala jatkoi itsepäisesti:

— "Ei pidä keskeyttää. En minäkään keskeyttänyt. Minä kerron erään asian: Riuttalan isännät nylkivät minun esivanhempani, putipuhtaiksi eikä siinä Jumalan laki auttanut. Jumala oli riistäjien puolella. Viimeinen Riuttalan tyttö — jonka puhuja tunteekin — kuuluu tuhlanneen meiltä torppareilta varastettuja rahoja Helsingin kapakoissa ja loput pari sataa tuhatta kuuluu vieneen ulkomaiden kapakkoihin. Ja mitä toi hän meille sieltä ulkomailta rahoillamme?"

Harhaman silmissä vilisivät Varpalan Rauha itkevine kaksoisinensa, Aapo Horri ja Alkula ja kaikki. Tukkilaiset odottivat äänettöminä, synkkinä. Sauna tuntui pimenevän. Varpala jatkoi huutaen:

— "Hän toi samaa kuin Tekin: huonoja tapoja ja pahan esimerkin, josta me riistetyt saamme kirousta kantaa…"

— "Minä pyytäisin saada selittää", — keskeytti Harhama hämmästyneenä ja uhmaavana samalla aikaa. Mutta Varpala raivostui ja huusi:

— "Ei… ei… Minä jatkan vielä. Eipäs Jumalan käsky silloin tehonnut. Eikä ole Teihinkään tehonnut kuudes käsky. Minä en tiedä keltä varastetuilla rahoilla Te olette käynyt ulkomaalta konstinne oppimassa, sillä työtä ette ole Tekään tehnyt, mutta minä tiedän että Teidät, epatto, on kasvatettu tyttäreni turmioksi vaimoni esi-isiltä riistetyillä rahoilla…"

Harhama hämmästyi. Kaikki silmät tuijottivat häneen. Varpala jatkoi:

— "Vaimoni äiti on Teidän kotipuoleltanne kotoisin ja Teidän iso-isänne on riistänyt sen suvulta omaisuuden, jolla sitten on Teidät kasvatettu tyttäreni kiroukseksi…"

Harhama oli kuin sadan salaman lyömä. Hän muisteli jotain kertomuksia iso-isänsä tavaran haalinnasta, mutta hän ei ollut niitä koskaan kuulustellut. Nyt ne muistot putosivat hänen päähänsä myllynkivenä. Hän seisoi uhmaavana, mutta tyrmistyneenä, kuin kivipylväs. Raivostunut Varpala jatkoi:

— "Tyttäreni suvun rahoilla on siis Teistä Jumalan laki kasvattanut tyttäreni kirouksen. Sillä Aapo Horri on vietellyt minun tyttäreni sillä, että kertoi sille: 'Eläähän se Harhamakin Riuttalan Helgan kanssa, niin että ei siinä mitään pahaa ole. Seurataan vaan herrojen esimerkkiä… Itse on sanonut nähneensä… Kieltäähän se Jumala huoraamasta ja pahentamasta esimerkillä yhtä näistä pienimmistä, minkätähden se ei Teihin tehonnut?… Sanoittehan sen olevan voimallisemman maallista lakia…"

Harhama ei vastannut. Hän seisoi kuin tuomarin edessä ja tunsi jäsentensä vapisevan. Miehet istuivat synkkinä. Sieltä täältä vilahti Harhamaan vihainen silmäys. Varpalan Juho jatkoi sen varmuudella, jonka puolella on oikeus:

— "Mutta eiköhän olisi maallinen laki tehonnut? Jos laki olisi kieltänyt esi-isäänne ja Riuttalan isäntiä riistämästä ja tyttären ja Teidän viemästä riistetyitä rahoja kapakkoihin ja oppimasta niillä meidän esimerkiksi ja turmioksi huonoja tapoja ulkomailla, niin eiköhän se olisi ollut toista, kuin Jumalan käskyt?"

Varpala odotti vastausta, mutta kaikki oli vaiti, ääneti ja synkkänä, kuin saunankarsina. Varpala jatkoi katkerana:

— "Ja jos yhteiskunnan laki olisi Teidät ja Riuttalan tytön, rouva Esempion, pakottanut työhön ja antanut ruoskaa selkään, niin tokkohan olisitte yökausia kahlailleet kinoksissa ja elostelleet Aapo Horrin huonona esimerkkinä ja minun tyttäreni kirouksena?… Jumalankin käskyt olisivat jääneet silloin rikkomatta."

Varpala pysähtyi. Veri syöksyi Harhaman päähän. Joka sana, minkä Varpala oli puhunut, oli hänestä nyt totta. Hän ei yrittänytkään itseänsä puolustaa oman itsensäkään edessä. Hän kärsi rinnassansa tulisen raudan polttoa siitä, että oli joutunut puolueensa häpeäksi ja kaikkien, rouva Esempionkin kiroukseksi. Mutta nytkään hän ei tuominnut itseänsä vaan hapuili jo kuumeisesti muita syylliseksi. Ensimäisenä sai hän käsiinsä ihmiset yleensä, kaikki eroituksetta. Ne olivat hänestä taas raakalaisia… tomppeleita… elukoita… Hän katseli joukkoa ylimielisenä, ylpeänä, mutta tunsi samalla jonkun vuoren vyöryvän hartioillensa ja häpeän punan hiipivän poskiinsa. Miehet katsoivat häneen synkkinä, kuin petturiin. Jalkapuu puristi. Puolueen häpeä oli taas se veitsi, joka kipeimmin leikkasi. Hän yritti puhua rouva Esempion puolesta:

— "Miksi rouva Esempiota tähän sekottaa…"

— "Miksikäkö?" — keskeytti Varpala. "Siksi, että te olette samaa koplaa. Te miehenä olette pääsyyllinen. Te tarvitsisitte ruoskaa. Teidän leipäsutenne, Esempio, on meidän rahoilla oppinut irstauden ja Te muiden rahoilla olette sitä sitten hänen kanssansa kylväneet ympäri Suomen turmioksi ja kiroukseksi. Te olette sen kylväjä ja levittäjä…"

Kaikki istuivat sanattomina. Harhaman rinta nousi ja laski voimallisista hengenvedoista. Hän oli tulikuuma. Ensi kertaa elämässä tuntuivat voimat pettävän hänet. Veri syöksi aivoihin, sanat takertuivat kurkkuun. Hänen korvissansa surisi outo ääni ja silmissä tummeni. Varpala jatkoi uhkaavalla äänellä, aivan kostoa huutaen: — "Te tulette tänne sakramentit kainalossa jakamaan Jumalan armoa, vaikka itsenne pitäisi istua katumassa…"

— "No… No!" — keskeytti äskeinen tuntematon.

— "Kuritushuoneessa hänen pitäisi istua… Jumala-kauppiaan", — raivosi Varpala. Ulkoa kuului korpin ilkeä huuto. Koko sauna oli muuttunut ampiaispesäksi. Joka silmä uhkasi pistää Harhamaa. Silloin nousi hänessä taas uhma ja ihmis-inho ja koko elämän halveksuminen ryöppyävämpänä kuin koskaan ennen. Hän seisoi uhmaten koko elämän edessä, henkensä pedonharjana, mutta samalla poltti häntä joku tuli. Varpala raivosi yhä. Kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä, kuin lypsämättömät utaret. Varpala lopetti raivoten:

— "Ja nyt minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät. Te tulette tänne metsän keskuuteen ketunnahkaan kääritty Jumala kainalossa ylistämään Hänen käskyjänsä ja voimaansa. Luulette ettei teitä täällä tunneta… Seuratkoon kirous askeleitanne! Jos tulette valituksi, niin älkööt ne valtiopäivät saako mitään aikaan, tai jos mitä saavat, tulkoon niistä turmiota!…"

— "Herkeä nyt!" — rauhotteli joku, mutta Varpala raivostui entistä enemmän ja huusi, ojentaen nyrkkiänsä Harhamaa kohti:

— "Minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät ja teidän molempien kaikki äpärät. Minä kiroan kaikki riistäjät… Avautukoon kerta allanne se tulinen hiilihauta, jolla olette tulleet tänne pelottelemaan, ja vajotkaa siihen molemmat äpärienne kanssa! Minä kiroan teidät siihen hautaan Jumalinenne ja perkeleinenne. Vajotkaa siihen!"

Sanaakaan puhumatta, ylpeänä ja uhmaavana pujottelihe Harhama väkijoukon lomitse ulos, nousi suksillensa ja lähti, kirouksen taakka hartioilla ja elämän myrkyllisen käärmeen kiemurrellessa hänen ympärillänsä. Hän oli kumartanut jalkapuutansa, pettänyt yhden jumalansa, uhraten sen toiselle. Kauvan soi hänen korvissansa vielä sen toisen kirous:

— "Kirotut!… Kirotut!… Kirotut!…"

Vasta puoliyön aikana selvisi hänelle tekonsa himmeästi, keskellä korpea, kun hän sitä mietti, kannonpäässä istuen. Sokeana alkoi hän taas etsiä syyllistä. Hänen päähänsäkään ei pistänyt kysyä, eikö hän itse ollut syyllinen, sillä rikoksen ja hyveen rajat olivat hänelle sumua, kuten koko elämä.

Silloin asettui taas enkeli Iiranto hänen rinnallensa, ruumiina kuutamon kelmeys. Se ampui salaman jousestansa. Salaman valo sävähti Harhaman silmiin tuikahtavana tähtenä. Se tuikahdus muistutti Jumalaa ja hän oli löytänyt syyllisen.

Silloin raivostui Harhama ja kirosi Jumalan, jota oli äsken ylistänyt. Hän huusi synkkänä, epätoivoisen hurjana:

— "Sinä kirottu juutalaiskeksintö! Sinä kavalasti punottu sadin!… Ole kirottu!… Ole kirottu, sinä Jehovan nimellä kulkeva kuvitus!…"

Enkeli Iiranto häilähti hänen vierellänsä ja kuiskasi:

— "Hän on käyttänyt myös Zeuksen nimeä…"

Harhama ymmärsi sen ja jatkoi:

— "Ole kirottu, Sinä Zeuksena ilveillyt peto!…"

— "Jupiterin nimeä Hän on myös käyttänyt", — häilähti Iiranto.

— "Ole kirottu, Sinä Jupiter-ilveily!" — jatkoi Harhama.

— "Egyptiläisiä Hän narrasi Isiksenä ja Osiriksena", — heilahti Iirannon varjo.

— "Ole kirottu, Sinä kaikkien pakanoiden petkuttaja, Sinä eri nimillä maleksiva olematon hirviö. Sinä Osiris ja Isis ja lautapää aapis-härkä, Sinä egyptiläisten marmattava 'pyhä' kissa, Sinä Bal, Sinä eri nimillä kiertelevä tyhmien petkuttaja!" — jatkoi raivostunut Harhama.

Korpi raikui, korpit rääkkyivät ja Iiranto hymyili ja jatkoi kuiskailuaan:

— "Hän kulki suomalaistenkin Ukkona…"

Harhama jatkoi:

— "Ole kirottu, Sinä virsujalka rietas, joka Ukon passilla hampsit Suomen taivaalle pilvien pieliä pitkin! Ole kirottu, Sinä käärmemäinen paula!…"

Korpi raikui kirouksesta ja korppien rääynnästä. Viha tukkesi Harhamassa avautuneet haavat ja veti kylmän, veripunaisen vaipan kaiken äskeisen yli ja hän syöksyi pedon vimmoin valmistamaan teostansa aseeksi sitä Jumalaa vastaan, jota hän nyt niin katkerasti vihasi. Hän tarttui työhönsä, jumalaluomukseensa, kuin hurjistunut tappelija halkoon, elämän ivan irvistellessä hänelle jokaiselta puun-oksalta ja mustan korppiparin rääkkyessä puolikuivassa kuusessa…

* * * * *

Hänen vaalimatkansa oli lopussa. Vaaleissa tuli hän valituksi Suomen uuteen eduskuntaan, luomaan uutta tulevaisuutta Suomelle. Mutta kirouksien sataessa käpertyi Harhama yhä lujemmin jalkapuuhunsa, niiden taakka painoi hänet entistä lujemmin rouva Esempioon ja nosti Jumalaa vastaan. Hän salasi kaikki kaikilta ja teki työtä yöt päivät, voidaksensa kerran sillä sovittaa kaikki maailman edessä, maksaa herjaajille ja köyhille. Rouva Esempio oli hänen silmissänsä marttyyri, jota hän seppelöi Jumalaksi ja jalkapuu oli kärsimyskumppani, joka samalla puristi hänen jalkojansa ja jonka painosta hän kärsi.

* * * * *

Elämä syö omia kirojansa, kirot syntyvät elämästä… Oleva puhkeaa olemattomasta, olematon nielee olevan… Kaikki kiertää… kaikki kieppuu… kaikki karkaa… Näkyvä nousee näkymättömän kuihtuvana kukkana…

Meren syvyydessä on avara Vesitemppeli, jossa Piru selittää enkeleille herransa tahtoa. Tuhannet korkeat vesipylväät kannattavat sen ihania holveja, joiden taittumia sadat ja sadat komeat sateenkaaret värivöinä reunustavat… Holvit kiiltävät kirkkaana vetenä… Tuhannet kirkkaat päivän kuvat heiluvat niissä hiljaa, kuin auringon komeat kuvat lammin läikkeessä, sen pinnan tyynenä välkehtiessä… Seinät hohtavat hopeavaloa, akkunat iltapunaa, pylvästen päät kuun kelmeää kirkkautta…

Valot välkkyvät… värit vaihtelevat suudelmia keskenänsä… lattia läikkyy täynnä taikalammikoita. Kauneus kukkii… ihanuus on ikiarmasta ja taide on puhennut täydelliseksi, nousten puhtaana jumaluuksien vesistä… puheten niistä puhtaana, kuin neitonen tytöstä nais-ikäänsä…

Lammit läikkyvät… värit kosivat väriä… taide kylpee komeudessansa. Lammikoilla soluvat sadat veneet, mikä minkin värisenä, meloina kultamelat… airoina joutsenen hopeasiivet…

Oli sama päivä, jolloin Varpala kirosi Harhaman.

Kolmekymmentä tuhatta Perkeleen palvelijaa keinui veneissä… antoivat veneiden levätä… Aika kului armaana hymynä… rauha oli kaunista ilta-ikävää… tyyni kaihoa… elämä tytön unta ja hiljaisuus sen unelmaa…

Kuului kaunis soitto… Perkeleen palvelijat havahtuivat kuin kauniista unesta… Veneet nostivat siipensä vedestä… Kaikki teki kunniaa… Alttarille astui Perkeleen pääpappina Piru, vesikaarivaippa pappipukuna, kädessä komea, tulinen käärme… Kaksitoista kaunista punaenkeliä asettui hänen molemmin puolin, pukuina taivaan läpinäkyvä puna, tuliset käärmeet kädessä… Taide värisi kuin alaston nainen… kainosteli… ihaili itseänsä… Kuusi enkeliä kannatti polvillensa langenneena Pirun vesikaarivaipan lievettä…

Soitto vaikeni… Veneet laskivat siipensä lammikoiden veteen… Taide paljasti alastomuutensa rohkeana, kuin enkeli Jumalan edessä, tyttö yksinäisen lammin uimarannassa… Piru alkoi saarnata:

— "Kuka on teidän jumalanne?"

Kolmekymmentä tuhatta palvelijaa vastasi ihanalla veisuulla:

"Perkele, maailman ainoa herra on ainoa Jumala, ainoa oleva. Kaikki on häntä, kaikki on hänestä. Hän on aine, hän on voima. Hän on elo, hän on kuolo. Hän on alku, sekä loppu. Ei löydy muuta Jumalaa."

Laulu kierteli ihanan temppelin sadoissa holveissa, armasteli taidetta, karkeloi kauneuden kanssa. Piru jatkoi saarnaansa:

— "Ei ole muuta, kuin kolme ainoaa yhtä: Äärettömyys on yksi, ijankaikkisuus on yksi ja ainoa oikea Jumala on yksi… Kaikkia muita on monta… Mutta äärettömyys ja ijankaikkisuus on meidän herrastamme Perkeleestä… Ei siis ole muuta ainoaa kuin hän meidän herramme…"

— "Ei ole muuta olevaa kuin hän", — todisti kaunis enkelien laulu. Piru jatkoi:

— "Vääriä jumalia on monta. Jehova on niistä yksi ja Hän on niistä suurin ja kavalin… Kaikilla väärillä jumalilla on oma hyveensä voiman salaisuutena. He eksyttävät sillä ihmisiä. He pettävät niitä. He uskottelevat, että heidän hyveensä on oikea, vaikka se ei voi olla oikea, koska se on väärästä Jumalasta… Mutta ihmiset uskovat ja lankeavat väärän Jumalan palvelijaksi…

"Mutta väärä hyve häviää kerran herramme käskystä, kuin valo pimeyteen. Näin:"

Piru viittasi käärmesauvallansa ja temppeli pimeni sysimustaksi. Pimeydestä puhkesi kuulijoiden ihana laulu:

"Hän vaihtaa päivän yöksi ja väärän hyväksi työksi. Hän valheen paljastaa ja kaiken kirkkaaks saa."

Laulun viime sanojen soidessa kirkastui vesitemppeli ennallensa. Veneiden kuvat välkkyivät lampien veden pohjalta, keinuivat siellä täynnä armaita enkelien kuvia. Piru jatkoi:

— "Ihmishyvettä on se, mikä on saatu ihmiset oikeaksi uskomaan, niinkuin heille on valoa se valo, mihin ihmissilmä on totutettu. Ainoastaan meidän herramme hyve on oikea. Mutta hän antaa ihmisille sitä ainoastaan sen määrän, mitä he jaksavat vastaan ottaa, etteivät sekaantuisi, kuten silmä sille liian kirkkaasta valosta. Siksi valkenee meidän herramme hyve ijankaikkisesti, sen kirkkaus lisääntyy loppumattomasti ja himmentää väärät hyveet."

Enkelin laulu vahvisti Pirun saarnan oikeaksi hymisten:

"Hän lakaisee väärän kuin yö päivän, kuin myrsky tyynen, talvi kesän, päivän valo tähtipalon."

Piru jatkoi, ihanan kaiun kieriessä vesiholvien kauniita vöitä myöten:

— "Siksi on kullakin vuosimiljoonalla oma hyveensä. Hyvettä on se, jonka oikeaksi uskominen täytyy puristaa ihmisistä, kuin jalokivihohde jalokivistä miljoonavuosien työllä…"

Alttarin taustalle avautuivat luonnon työpajat, joissa kuumuus ja muut luonnon voimat puristivat hiilen timantiksi. Maailmoiden paino rutisti raaka-aineen avaruuden rakoiksi. Hirmukuumuus sisäisenä paineena ja ulkonainen puristus taistelivat aina yltynein voimin äänettöminä, vihaisina petoina… pakahtuivat itseensä… kestivät vuosimiljoonia aina yltyen… aina raivostuen… Aine puristui. Avaruuden rakko pieneni. Hiili tiivistyi… kirkastui… alkoi punehtua tuskasta kuin ajettuma, joka punehtuu omasta kivustansa… Kipu yltyi. Se jäi pysyväksi hohteeksi… nousi siihen huippuun josta alkoi luonnon kuollut voima: kvietistinen ainainen itsestään yltyminen, sama kuin maailmoiden ikilento. Se kuollut yltyminen jatkuu.

Luonnon työpaja sulkeutui.

Timantti oli valmis.

— "Se on hyveen synty", — selitti Piru jatkaen:

— "Niin kirkastuu ihmisissä meidän herramme hyve hänen kouriensa puristuksesta. Sen syntymärakkona on ihmissydän. Hyve on kerran hänen puristamanansa pääsevä siihen korkeaan kirkastumispisteeseen, josta alkaa sen kvietistinen ainainen itsensä kirkastuminen… Sitä ei voi mikään muu kuin meidän herramme sana pidättää. Se jatkuu, kunnes on saavuttanut taas oman huippunsa, jossa se muuttuu uudeksi luonnonlaiksi, uusia maailmoita luovaksi voimaksi…"

Kuulijoiden joukosta puhkesi taas ihana laulu, kuin helmen hohde, ylistäen Perkeleen suurta voimaa. Piru jatkoi saarnaansa:

— "Eksytetyt ihmiset uskovat, että Jehovan hyve on oikea ja ainoa, mutta minä näytän teille."

Hän viittasi käärmesauvallansa. Alttarin taustalle ilmaantui Sinain vuori. Se suitsusi tulta. Se vapisi ja tulipunainen pilvi kruunasi sen huippua. Israelin kansa oli laskeutunut polvillensa sen juurelle. Vuoren jokaisesta rotkosta leimusivat tulipatsaat… Joka huokosesta tiuhkuivat tulikielet, Sen pohjalta nousi pasuunan ääni ja puhkesi huipussa säveleeksi, kuin tulivuoren tulipatsaat… Moses astui alas laintaulut käsissä. Niissä välkkyivät tuliset sanat:

— "Ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni!"

— "Jehovan röyhkeyttä! Kukista hänet, Perkele!" — rukoilivat enkelit. Piru jatkoi:

— "Hän on kukistuva, sillä Hän on vääryys… Mutta kerran, kun herramme tahtoo, on tuleva aika, jolloin hän sanoo: 'Sinun pitää palvella vääriä jumalia, sillä minun hyveeni on niin korkea, että minä olemattomallekin suon tämän kunnian, mitä tahdon itselleni!' — niin ihmiset napisevat ja sanovat: 'Ei ole muuta Jumalaa, kuin sinä. Miksi tahdot pakottaa meitä niitä palvelemaan?' He napisevat kuten nyt Jehovan käskyjä täyttäessänsä. Ja meidän herramme täytyy silloin puristaa heissä miljaardivuosien kuluessa käskynsä täyttäminen hyveeksi, kuten luonto hänen käskystänsä puristaa helmestä hohteen. Sillä kaikki oikea ja puhdas kehittyy ainoastaan paineen tulipitimissä: meidän herramme vuorikovissa kouranpuristuksissa. Kaikki muu on lasiuunin lievässä tulessa kiiltonsa saanutta lasisirua…"

Veneet kohottivat hopeasiipensä Perkeleen voiman kunniaksi, temppelin taide riisuutui alastomaksi tytöksi ja katseli kuvaansa lammikoiden kuvastinkirkkaista vesipinnoista. Kuulijoiden kaunis ylistyslaulu kuului helmikirkkaana, karkeloiden kauniin kaiun kanssa, syleillen vesikirkkaita pylväitä, kuherrellen holveissa, suudellen seinien armaita värejä.

Mutta Sinain vuori suitsusi tulta ja savua. Se kärsi kipuja, kuin maan kivipaise… pöhettyi tulipunaiseksi… puhkeili… vuoti tuskiansa tulena. Kansa vapisi ja rukoili Jumalaa. Moses näytti laintaulusta käskyä:

"Älä turhaan lausu Minun nimeäni!"

Piru osotti niitä käärmesauvallansa ja saarnasi:

— "Mutta kun kerran meidän herramme, Jehovan vääryyden vastakohtana käskee: Sinun pitää alati minun nimeäni mainitseman, eikä se saa huuliltasi kuivua, niin alkaa ihmisille kirkastua uusi, oikea hyve, meidän herramme henki. He ovat silloin kuin hiilet, joihin on puristettava timantin hohde. He sanovat: 'Miksi pitää meidän sinun pyhää nimeäsi lausua jokapäiväisissä asioissa?' Mutta meidän herramme vastaa: Minä en tahdo olla turhamainen, kuten te ihmiset, ja siksi en minä verhoudu majesteettini purppuralta apuun. Ja kun ihmiset niskoittelevat, kuten nyt Jehovaa vastaan, niin silloin alkaa meidän herramme heissä suuren puhdistustyönsä: Hän puristaa heissä hyveen jalokiven pysyväksi välkkeeksi. Se on meidän herramme säätämä luonnonlaki, että kaiken täytyy itsensä ärsyttää hänen kädessänsä piilevät kehityksensä puristusvoimat toimintaan, kuten nainen kutsuu miehen itsensä kimppuun…"

Sinain vuori pauhasi. Moses seisoi tulta suitsuavaa taustaa vastaan osottaen kansalle sanoja:

"Muista pyhittää lepopäivää!"

Piru osotti niitä sanoja hartaille kuulijoillensa, puhuen:

— "Mutta jos meidän herramme kerran käskee pimeyden olemaan ihmissilmälle valoa, niin se tapahtuu, ja jos hän Jehovan vääryyden vastakohtana kieltää ihmisiä erottamaan yhden päivän muista, niin se on silloin hyve. Sillä hyve on herramme kultainenkin käsky, eikä itse oleva ja ihmisestä lähtenyt. Ja kunnes ihminen ei ole kasvanut hyveessä herramme hengen osaksi, niskoittelee hän sitä käskyä vastaan ja sanoo: 'Miksi en minä saa joka seitsemättä päivää pyhittää sinun nimellesi?'

"Ja meidän herramme vastaa: Minä olen korkeampi kuin te ihmiset, minä en tarvitse kunnianosotuksia…"

Veneet nostivat siipensä. Kuulijat veisasivat:

"Korkeampi avaruutta, suurempi äärettömyyttä herramme Perkele aina ollut on ja on."

Neljännen käskyn sanoja osottaen saarnasi Piru:

— "Kun herramme valtakunta lähestyy ja kieltää ihmisiä erottamasta vanhempiansa ja omaisiansa muista ihmisistä, on se hyve ja sen vastakohta: sukulaisten kunnioittaminen ja rakastaminen, muiden edellä on pahe, on Jehovan vääryys. Miljaardivuosilla täytyy silloin taas herramme kirkastaa ihmisessä käskynsä hyveen pysyväksi helmeksi, aina kirkastuvaksi jalokiveksi — kuten luonto puristaa timantin — ja kasvattaa häntä siten henkensä osaksi…"

Pylväiden välissä silmänkantamiin päilyvillä lammikoilla keinuvat veneet nostelivat airojansa, liikahtivat hieman, kuin lumme lammen povella. Piru jatkoi:

— "Mutta meidän herramme hyve, hänen henkensä: paha, kirkastuu itsestänsä, sillä se on ainoa oikea… Katsokaa!"

Avautui runollinen Iisakin maja. Majan edessä viheriöi ihana öljypuu. Auringon säteet kisailivat sen juurella valopilkkuina, pujotellen sinne lehtien lomitse. Vilpoisessa varjossa istui sokea Iisak, vierellä vesiastia. Rebekka toi hänelle kimpun kauniita kukkia, istuutui hänen vierellensä surullisena, lempeänä, otti harpun polvillensa ja soitteli kotimaansa kauniita lauluja… Hän soitti ja suri… Hän muisteli kaunista Mesopotamian maata… Hän muisteli sen virtoja… muisteli Eufratin kauniita rantoja… sen aaltoja… sen rantalehtoja… sen rantakaupungeita… muisteli Mesopotamian Jumaloita… Balia… sen kirkasta aurinkoa, joka helotti taivaan tummalta sineltä… Hän kaipasi isiensä maata, jossa lempeä Bal itse oli hänet kuivaillut kirkkailla säteillänsä, kun hän nousi uimasta kauniin Eufratin aalloista…

Hän soitti kauvan… soitti surullisesti laulua, jota nuori Mesopotamian mies oli hänelle nuoruudessa laulellut… Laulun nimi oli "Eufratin rantakukka"… Sen sanoja ei hän ollut koskaan lausunut Kaanaan maalla, mutta hän oli soitellut sen säveltä ja muistellut nuorta laulajaa:

"Mun toivoni, Eufratin rantakukka, sa helmi kirkas, puhdas Balin maan. Sun luokses harpun sävel ikävöipi, se sua kaipaa. Sinua se myös kuin pieni linnunpoika arkailee. Jos luoksesi se milloin tulla tohtii suo sille onnen oksa povellasi varvuksi, jolla raukka levähtäisi odottain, että kerran sydän-yöstä uus' elon-aamu sille kirkastuisi. Sä helmi kirkas, puhdas Balin kansan, Eufratin rantakukka, rantalaulu, mun arka pyyntöin kuule, täytä se! Sa suuren Balin kirkkain päivänsäde et toki voine kieltää pyyntöäin… Eufratin rannan laulu… ilo… kaikki, Bal itse sua aina suojelkoon!"

Iisak kuuli sävelen ja tunsi myös sen sanat, vaikka hän ei ollut siitä koskaan Rebekalle puhunut… Hän tuli surulliseksi. Hän muisteli Jehovaa ja Balia ja itseänsä ja nuorta Mesopotamian miestä, joka oli laulunsa Rebekalle laulanut ja jonka sävelen tämä oli korjannut… antanut sille onnen-oksan povellansa ja kantanut sen sillä Kaanaanmaan erämaahan ja nyt yhä sitä hoiteli… Hän huokasi, mutta ei puhunut mitään.

Kuulijat katselivat ihastuneina Mesopotamian maan kauneinta kukkaa… Viimein ripusti hän harpun öljypuun oksaan, suuteli sokeaa miestänsä ja lähti askareillensa…

Hänen lähdettyänsä tuli Jaakob ja petti sokean isänsä… vei häneltä siunauksen…

— "Niin kirkastuu herramme henki: paha. Niin valkenee hänen hyveensä… Jehovan valitut pettävät isänsä", — lausui Piru viitaten tapaukseen. Hänen puhuessansa muuttui alttarikuvaus. Siinä kulki Absalomin kapina isäänsä Davidia vastaan. Palestiinan kauneissa lehdoissa öljy- ja viikunapuiden varjoissa väijyivät joukot toisiansa… Kapina loppui…

Murtunut David soitteli harppua Zionin linnan kiviportaalla.

— "Niin selkenee meidän herramme henki maailmassa", — saarnasi Piru, Ihastuneet kuulijat veisasivat:

"Hän valkenee. Hän selkenee. Hän aina kirkastuu."

Israelin kansa vapisi polvillansa, rukoillen tulta suitsuavan vuoren edessä. Mooses osotti kansalle viidettä käskyä. Piru näytti tapahtumaa ja puhui:

— "Jehova kieltää tappamasta, uskottelee, että se on pahe, mutta meidän herramme on paljastava Hänen vääryytensä… Katsokaa!"

Hän viittasi ja Sinain vuori hävisi ajaksi. Sen sijalle ilmestyi Lützenin tappelu. Sotajoukot valmistautuivat, rukoilivat Jumalaa ja tarkastivat rivejänsä. Aseet välkkyivät, puvut loistivat, uljaat hevoset hirnuivat ja tepastelivat levottomina.

Jo kuului sotatorvien soitto… Tykit alkoivat paukkua… Tuliliekit luikahtelivat vastatusten… ilma peittyi savuun… torvet soivat… armeijat syöksyivät eteenpäin… kätkeytyivät ja taas yrittivät eteenpäin hyökätä… Rivit harvenivat… Kuului voihkinaa, valitusta, hätähuutoja… Toisaalla hurrasivat hyökkäävät joukot… Ratsuväet syöksyivät hurjaa vauhtia vihollista vastaan… kymmenet sortuivat… toiset syöksyivät eteenpäin… Joukot syöksyivät yhteen… Miehet tappelivat kuin vihaiset tiikerit… Veri vuoti virtana… Huudot haihtuivat tykkien jyrinään… kokonaiset joukot kaatuivat teuraina maahan. Voittajat huusivat ilosta… Mielipuolen raivolla puolustautuivat voitetut… Haavotetut vaikeroivat… veri punasi maita…

Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Voittajat kulkivat riemukulussa… He tulivat murhatyöstä… Kirkonkellot soittivat heille kunniaa, runoilijat ylistivät heitä lauluillansa… Entinen vanha munkki soitti heille harppua istuen lehmuksen alla tienvierellä…

Piru osotti kuvausta jatkaen saarnaansa, ristiretkien miljoonien marssiessa alttarikuvassa ja niiden syöstessä, ristien välkkeessä ja virsiä veisaten, turkkilaisten ja saraseenien päälle, vuorten kukkuloille heittäyvinä joukkoina, tai laaksoista sinne hyökkäillen. Piru puhui:

— "Niin himmenee Jehovan henki. Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset ylistävät jo murhaa hyveenä, soittavat sen ylistystä, seppelöivät murhaajia ja laulavat sille runoja… Niin paljastuu Jehovan vallan ja viisauden mitättömyys: Ihmiset tappavat taistellessansa — Jehovan käskyn puolesta — 'Älä tapa!'… Niin kirkastuu meidän herramme viisaus ja voima…"

Hartaat kuulijat veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Hän nousee niin kuin musta yö, tomuksi Jehovan vallan lyö. Hän vanhat tähdet tummentaa, auringon kehrät sumentaa ja kaikki uudet luo."

— "Hän kaikki uudet luo", — kertaili kaiku näkymättömiin ulottuvista pylväskäytävistä ja ihanista temppeliholveista. Auringon tuhannet kirkkaat kuvat heilahtelivat tarulammikoiden pohjilla, veneet riippuivat siellä kuvina, kuin elävät kukkaiskorit ja taide riisuutui entistä alastomammaksi.

Alttarikuvaksi ilmestyi taas Sinain tultasuitsuava vuori. Mooses osotti pelästyneelle kansalle kuudetta käskyä. Piru jatkoi saarnaansa:

— "Kun meidän herramme suuri valtakunta lähestyy ja lakaisee tomuna Jehovan vallan ja Hänen käskynsä ja käskee Hänen vastakohtanansa: 'sinä et saa kieltäytyä täyttämästä luonnon käskyä!' silloin ihmiset napisevat ja valittavat vastaan, kuten he nyt eivät alistu Jehovan käskyille. He kysyvät: 'Miksi meidän pitää voimiamme tuhlata?' Ja kun meidän herramme käskee: 'sinä et saa tehdä eroa vaimon ja vaimon välillä! Sinä et saa asettaa omaa vaimoasi toisen edelle ja ylenkatsoa toisen vaimoa' — niin se käsky on tullut ihmisille hyveeksi, joka vaatii puhdistavan tulensa puristuaksensa hyveen helmeksi. He itse ärsyttävät tottelemattomuudella sen puristuksen toimintaansa. He sanovat: 'Miksi minun pitää rakastaa vaimoa, joka on maannut toisen vuoteessa? Miksi pitää minun juoda likaisesta maljasta, josta toinen on juonut? Miksi en minä saa tyytyä omaani?'

"Mutta näin on kirkastuva meidän herramme henki. Katsokaa!"

Pirun vihjauksesta ilmestyivät alttarikuviksi ihanat haaremit… Suihkulähteet viskoivat kirkkaita vesiänsä ilmaan. Solakat marmoripylväät kannattivat kattoja, kukat muodostelivat satumetsiä. Kaikki upposi pehmeyteensä, kylpi alastomuudessansa ja katseli kuvaansa kirkkaista kultapuitteisista peileistä. Ja sen keskellä hekkumoi mies vieraiden vaimojen keralla…

Haaremi hävisi. Sijalle ilmestyi Hiiden mylly. Nainen kuherteli siellä haureudessa miehen keralla… He laskeutuivat luonnon kylpyihin puhtaina, peseytyivät niissä likaisiksi, nousivat niistä mielessä ilkeä tunne, häpeän hieno vaippa hartioilla… laskeutuivat uudestaan samojen saunojen kylpyihin… pesivät niissä häpeänsä vaipat, hävittivät ihmisen parhaan pukimen: häveliäisyydentunteen, ja astuivat päivän valoon hartioilla häpeänvaippa, jota eivät enää itse huomanneet, mieli ilkeänä matona, tunteet liassa matelevina…

— "Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset eivät huoli enää Jehovan hyveestä. Sillä katsokaa: Heidän parhaansa laulavat ylistystä aistillisuudelle. He ylistävät haureuden äitiä: naisen kaunista lihaa… He eivät ylistä sen henkeä… Heidän runoilijansa kaivelevat naisen kupeessa, ylistävät sitä… Siinä ilmenee meidän herramme viisaus…"

Hänen puhuessansa kulki alttarikuvana Davidin ja Batseban rakkaudentarina: Betesdan lammikko näkyi kauniina kuvastimena… Se läikytteli kaunista pintaansa öljypuiden varjossa kuin pikkuhelmi… Vedestä nousi kaunis Batseba… Hän nousi arkaillen… ujostellen… kuin kätkien jotain… Hän nosti kaunista vartaloansa veden rajasta, vähä-vähältä… kyyristäytyi… veti hartiat kokoon… nousi taas ylemmä, halusi antaa Pyhänmaan auringon hartioitansa valella, mutta arkaili… pelkäsi… värisi… Viimein rohkaisi hän itsensä… Hän nousi ylös… kylpi auringon kirkkaassa valossa… hipiä värisi, kuin kukan väri auringon sitä suudellessa… polvi vavahteli hieman… se puristui polvea vastaan…

Mutta Zionin linnan katolla istui kuningas David ja katsoi kaunista kuvaa… Hän unohti jo harppunsa… Hän unohti kaikki…

— "Israelin kuningas on nähnyt meidän herramme palvelijan, Tuulan, aistipunakukan", — selitti Piru.

Näky jatkui:

Batseba oli pukeutunut ja istahti rantakivelle. Siinä lauloi hän kaunista laulua: "Lemmen-uhri." Hän lauloi kaihomielin:

"Mun helmeni, sä Israelin kukka, Jordanin rannan ruusu verraton. Niin paljon tuskia tää sydänrukka sun tähtesi jo kärsinynnä on.

Mä uhrit parhaat Jehovalle laitoin, vaan niist' ei sydänparka tyyntynyt. Ma Libanonin parhaan ruusun taitoin, sen uhrikseni sulle tuon mä nyt.

Jordanin kukka, kuule mua, auta! Mun kerallani lähde uhraamaan! Muutoin mun korjaa kohta kylmä hauta. Mun parantaa voit sinä yksin vaan.

Niin: suo mun viedä sinut, kukka, sinne miss' uhrit Jehovalle loimottaa ja temppeli ja Öljymäen rinne Jehovan korkeutta julistaa!

Siis kerallani — sitä pyydän yhä — nyt lähde uhri siellä uhraamaan, miss' ylväs Kidron, Betesda ja pyhä Zionin linna kiittää Herraa maan.

Niin: kuule Jordanin sä lintu arka ja lemmen-uhri uhraa seurassain, terveeksi silloin saapi sydänparka, kukkansa kaipaellun saavuttain…"

Israelin kuningas tunsi laulun: Hän oli sen kirjoittanut ja laulanut Eliamin kauniille tyttärelle Batseballe, kun hän oli vielä paimen ja poimi kukkia Eliamin ihanalle tytölle… Hän tunsi nyt peseytyvän naisen… tunsi hänet laulusta… ja äänestä… ja muisti nuo kauniit silmät… ja vanhan laulun… ja unohti kaiken muun…

— "Herramme aistipunakukka on puhennut", — selitti Piru… Tarina jatkui:

Zionin linnan salissa soitteli nuori Batseba harppua Davidille, laulaen laulua "Lemmen-uhri"… Hän muisteli entistä paimenta… Hän muisteli kuinka hän oli Davidin kanssa kerran istunut Jordanin pyhällä rannalla öljypuun varjossa ja kuinka David oli katsonut häneen tummilla silmillänsä… Hän muisteli, kuinka he olivat yhdessä tehneet ensimäisen matkansa Jerusalemiin… kuinka David oli palvellut häntä… hoitanut hänen muuliansa… lepopaikoissa laulanut hänelle Zionin virsiä… ja kertonut Jehovasta… ja Zionin linnasta, ja kuinka hän oli nojannut Davidin rintaan ja nukahtanut siihen, kuin lintunen oksalle… Hän muisteli kuinka he olivat uhranneet yhdessä… Ihailleet pyhää temppeliä ja Jehovaa…

Ja sitä muistellessa suli hän vahaksi… Hän näki nyt Davidin Israelin kuninkaana… Ne muistot loihtivat hänessä hereille hellät tunteet, nostivat silmiin kauniin kaihon, poskiin oudon punan… Ne herättivät hänessä naisen armaimmat, kuin päivänpaiste kukan värit… Siinä oli paljon surua seassa ja siksi oli hän nyt kaunis, ja hänen kauneutensa oli hieno ja kiehtova ja riuduttava ja soitossa oli paljon surua…

Ja kuningas David herposi ja riutui… Hän polvistui kauniin soittajan edessä… Israelin kruunu päässä. Hän unohti valtakuntansa ja kruununsa ja Jehovan… Ne kaikki vaihtoi hän yhteen suuteloon…

Piru osotti tapausta saarnaten:

— "Niin lakaisee meidän herramme Jehovan käskyt ihmissydämistä… Hänen aistipunakukkansa edessä taipuvat Jehovan valituiden polvet…"

Kuulijat alkoivat veisata Perkeleen ylistystä salaperäisten soittojen säestäminä:

"Hän on kaiken tulitutkain. Hän on kaiken väärän hauta. Hän on kaiken vanhan surma, uuden kohtu, uuden synty. Hän on ijankaikkisuus. Hän on äärettömyys, hyve, viisaus ja oikeus."

Laulu hävisi satoihin holveihin etsimään kaikuansa, löysi sen ja karkeloi sen kanssa, kuin kauniin tytön keralla. Sadat vesikaarivyöt kirkastuivat holvien taitteissa entistä enemmän, nojaillen päitänsä soleoiden vesipylväiden päihin. Kaikki oli ihanaa satua. Piru jatkoi saarnaansa:

— "Niin paljastaa meidän herramme vihollisensa Jehovan kaikkien käskyjen vääryyden, ja kirkastaa omansa. Kullan temppelissä haalivat jo suurvarkaat toisten omaisuutta ja heille kumartuvat kaikkien päät kunnioituksesta. Varkaus on jo hyveeksi kirkastumaisillansa…

"Jehovan valta horjuu. Meidän velvollisuutemme on nyt palaa herramme kirkkaina tulina. Meidän täytyy alati vaania Jehovan kantapäätä. Meidän täytyy sitä vaania ihmissydämissä…

"Ihmissydän on ainoa paikka, missä Jehova koettaa polkea rikki herramme päätä. Se on siis ainoa paikka missä herramme voi Hänen kantapäähänsä pistää. Ihmissydän on oleva siis meidän työmaamme, meidän suuri taistelutantereemme… Meidän on herätettävä ihmissydämessä se himo, jota Jehova kieltää… Se himo on meidän herramme tutkain, johon Jehova on alati polkeva kantapäänsä astuessaan herramme pään päälle. Siihen tutkaimeen on sortuva Jehovan valta. Hän luuli Sinain vuorella rikkipolkeneensa sen tutkaimen, uskottelemalla ihmisille, että Hän on Herra ja Jumala, mutta katsokaa, meidän herramme, kaikkien tutkaimien tutkain, on osottanut Hänen voimansa turhaksi, Hänen petoksensa sumuksi…"

Pirun vihjauksesta avautui alttarikuvaksi Sinain vuoren juurelta kaunis laakso. Palmut kohosivat tummaa taivasta kohti. Etelämaan kasvullisuus hohti neitsyt-ijässänsä. Puut kukkivat sadoissa väreissä, siroteltuina loistavilla linnuilla. Erämaan lämmin hyväili luonnon rintoja herkullisella tuoksulla, ja vuoren korkeaa huippua kruunaili hopeainen päivän au'er.

Laakson pohjalla paloi uhrituli kultaisen vasikan edessä. Israelin kansa rukoili sitä polvillansa. Naiset itkivät, surivat ja iloitsivat, sillä onni oli sekaisin. Itämaan kauneina tyttärinä muistelivat he kultaisia korujansa… kauniita kultakäätyjänsä… korvarenkaitansa… sormuksiansa… surivat ja kaipasivat. Zionin hurskaina tyttärinä ihailivat he Jumalaa, jonka he nyt näkivät… Hekin, miehen alamaisiksi annetut näkivät nyt Israelin ikävöimän: Jumalan… He sulivat onnesta. He huumautuivat taivaallisesta tuoksusta, kuin erämaan kukka päivän polttavista säteistä… Silmään nousi onnen ja kaipuun kaunis, kiehtova tuli, hurmaava ikävän ilme, joka puhkeaa naisen silmässä unelmiensa kukkia katsellessa. Povi paisui onnesta… rinta lämpeni… punehtui… hehkui… Onni herätti siinä naisen hellät tuoksut… Miehet sulivat siitä, juopuivat, heräsivät… Jumalat unohtuivat… Elämän kultainen vasikka kohosi Israelin kansan eteen hekkumaiseen vaippaan verhottuna… Uhrituli savusi jo unohtuneena… Itämaan tyttö katsahti arkana mieheen… Mies vavahteli… Alkoi tanssi… Käsivarsi hyväili vyötäistä, syli avautui naiselle, nainen syleilylle…

— "Niin on herramme tutkain pistänyt Jehovan kantapäähän samana päivänä, jolloin Hän vääryydellä julisti itsensä Jumalaksi", — puhui Piru ja ihastuneet kuulijat veisasivat mennessänsä:

"Hän tutkaimien tutkain on, hän herra kaikkein jumalain. Hän aina kirkastuu."

Piru jatkoi saarnaansa:

— "Ihmissydämessä asuu ainainen onnenjano… Se onnenjano on herramme tutkaimen pidin. Siinä vartoo hän Jehovan kantapäätä… Meidän on tyydytettävä se jano herramme himoilla. Meidän on kaadettava siihen kullanhimoa, lihanhimoa, kunnianhimoa ja vallanhimoa… Kullan välke on meidän muutettava kiehtovaksi himoksi, naisen kauneus herkulliseksi haluksi, kunnia ja valta houkuttelevaksi viiniksi… Niillä on meidän täytettävä herramme rippikalkit ja nostettava se aina ja aina ihmisen janoisille huulille sammuttamaan sen polttavaa onnenjanoa. Jehovan veri ei voi sitä janoa enää sammuttaa, sillä se on väärä juoma. Ihmiset ovat siihen läkähtyvät ja he kääntyvät meidän herramme viinamaljan puoleen, josta kuohuu kullan vaahto, vaahtoaa elämän mehu, naisen ja miehen ruumiin huumaavat nesteet ja vuotaa huumaava vallan päihdyttävä viini…

"Ja se on juoma, joka synnyttää yhä polttavamman janon…

"Meidän herramme on suuri…"

Silloin kuului kohina. Alttarin tausta avautui ja sieltä lähestyi majesteetillinen Perkele, tulivaippaan puettuna ja seurassansa pääenkelinsä: Hiisi, Horna, Lempo, Kehno ja Paholainen. Kuulijat polvistuivat veneissänsä ja veisasivat:

"Hän suuri on ja verraton ja viisas viisasten. Hän voima kaikkein voimain on ja herra kaikkein Jumalain, Hän valo on ja pimeys. Hän jano, sekä juoma on, ja onnenkaipuun tyydytys."

Piru väistyi ja Perkele puhui palvelijallensa, ilosta kohisten:

— "Minun valtakuntani lähestyy. Se pää, jota Jehova yrittelee rikki polkea, on se tutkain, jonka varaan uudet maailmat perustetaan, sillä siihen on Jehovan kantapää puhkeutuva…"

— "Sinä, joka olet synnyttänyt ijankaikkisuuden ja puhaltanut suustasi äärettömyyden, olet hävittävä Jehovan, kuin sumun", — todistivat ihastuneet palvelijat. Perkele jatkoi:

— "Jehova on taas Harhaman tielle paulojansa virittänyt. Hän on eksyttänyt jo palvelijakseni kääntyneen Varpalan puhumaan Hänen puolestansa profeetta Natanaelina… Hän luuli sillä säikäyttävänsä Harhaman pois Batsebansa luota. Hän luuli puristavansa häneltä kunniaksensa uudet katumuspsalmit, kuten Davidilta, siltä raukalta, mutta Hän erehtyi… Hän näyttikin Harhamalle punaista ärsytysliinaa… Hän näkee voimattomuutensa minun edessäni…"

Palvelijoiden mairitteleva ylistyslaulu tulvasi taas ja täytti ihanan temppelin sadat ja sadat holvit ja pylväistöt. Sen loputtua lausui Perkele ylpeänä:

— "Ihmissydän on se valta-istuin, josta maailmoita hallitaan, ja sillä istuimella…"

— "Sillä istuimella olet sinä istuva ijankaikkisesta ijankaikkiseen", — keskeyttivät palvelijat.

Tulinen, ylpeä kotka ilmestyi ylös Perkeleen kohdalle, pidellen hänen päänsä päällä kultaista hehkuvaa kruunua. Perkele käveli majesteetillisena. Häikäisevä hohde säteili hänestä, ja häilähteli hänen jumalallisista liikkeistänsä, kuin hieno punertava savu-utu. Hän antoi merkin. Vesitemppeli värähti ja sinisalamana ilmestyi enkeli Iiranto Perkeleen eteen, otti enkelimuotonsa ja lausui Perkeleelle:

— "Sinä, maailman perustus, olet minut kutsunut…"

— "Ilmoittamaan palvelijoilleni viimeistä voittoani, jonka minulle hankit", — keskeytti Perkele.

Iiranto seisoi herransa edessä lihaksi tulleena ihanuutena ja lausui:

— "Sinun palvelijasi Harhama on pelastettu Jehovan kynsistä… Hän kirosi Jehovan…"

— "Niin lujat perustukset on minun vallallani ihmissydämessä… Sieltä kohoaa minun valtikkani", — ylpeili Perkele palvelijoillensa, lopettaen:

— "Harhama on ensimäinen, joka on rohennut ja ymmärtänyt kirota Jehovan… Minun valtakuntani lähestyy…"

Kymmenentuhatta suurta siivekästä tulikäärmettä ilmestyi Vesitemppeliin. Ne leijailivat ja kiemurtelivat kauneina korkealla holveissa ja veisasivat enkelien kanssa Perkeleen ylistystä:

"Kiroukseksi sä käännät Jehovalle itsellensä kaikki hänen vehkehensä, taivaan vallan nurin väännät. Sinä voimallasi vaan voitat, kestät ainiaan. Kaikkeus on sulla ansa, paula, jost' ei pääse vihollises kaula. Siihen taivaan valta raukeaa, kun sun kirkkautesi aukeaa."

Veneet keinuivat vesillä, käärmeet karkeloivat holveissa ja kunnian loistava sädekehä säkenöi Perkeleen ympärillä.

Mustia kukkia ja ukkos-ilmoja.

Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa, kuin tulitutkain…

Pohjola kokosi valorikkauksiansa, elämä voimiansa pakahtumiksi. Se puristautui ukkospilviksi, pingottautui repeämäksi ja valmistautui purkautumaan pauhinana. Kaikki pingottumat valmistivat höltymää, hiljaisuus pauhinaa, kaikki elämän voimat kuolemaa.

Elämä ja kuolema tanssivat kaikkeudessa, kuin kaksi vallatonta tyttöä. Ihmis-elämä pölisi niiden tanssin tomuna.

Oli ahjokuuma kevätpäivä…

Hyttyset surisivat viheliäisesti. Ilmassa liikkuivat ukkosen enteet. Koko avaruus oli niistä pakahtumaisillansa, kuin tuskainen ihmisrinta.

Kevätpäivän aurinko paahtoi täydeltä terältä. Rasvatyyni, rasittavan kuuma ilma painoi lyijynraskaana hartioita. Linnut olivat lakanneet laulamasta, sirkkojen sirinä oli vaiennut ruohokossa ja kärpänen surisi vaivaisesti akkunan ruutua vastaan. Se oli tuskallinen sydän-yön hiljaisuus puolipäivän hopeaisessa paisteessa. Kaikki ennusti ukkosen tuloa. Lännen puolella, vastapäätä Harhaman akkunaa, pisti jo musta pilvenkieli mäen takaa äänetönnä uhkaavan kärkensä taivaalle. Haukka leijaili pilvenkielen kohdalla ja näytti kuin se olisi kierrellyt sitä, kuin vuoren huippua.

Harhama istui työnsä ääressä paitahihasillansa ja katseli kohoavaa pilvenkärkeä ja haukan leijailua. Hän mietti juuri alkua teoksensa loppu-osan uuteen kappaleesen, jossa hän esempio-ihmistä kuvaili inhimillisen rehellisyyden ja puhtauden esikuvana.

Hänen vierellänsä seisoi taas enkeli Iiranto, ruumiina kesähelteestä eristyvä varjon vilpoisuus, hiuksina lauhduttavat hengähdykset. Lauhduttavilla puhalluksilla loihti se Harhaman eteen ne maailmat, joissa Harhama oli matkustellut öisissä unissansa.

Ja entistä vakavammin ja sairaloisemmin uskoi Harhama, että hänen uniensa maailmat ovat todellisia. Hän uskoi saaneensa jumalallisen lahjan, jolla hän, kuten Muhamed, näki koko kaikkeuden salaisuudet, ja ijankaikkisuuden etäisimmät ajat. Hänen henkinen sairautensa oli siinäkin noussut jo viime huippuunsa. Ja mitä hän itse todeksi uskoi, sitä peitteli hän kumminkin muilta, kuin jotain häpeällistä. Ja kohta alkoi taas runo juosta, kuin kehiltä rihmat, vuotaen öisistä unista ja päivän mielikuvista. Hän oli taas viime yön kuleksinut unissa etäisissä ihmemaailmoissa, missä jumaluus ilmenee maan ihmisille käsittämättömissä muodoissa. Siellä olivat hohtavat vuorien huiput ikuista jumaluuden kaipuuta, kaihoa ja ikävää, loistaen tulipunaisina… Ne kuvastuvat helmikirkkaissa vesissä… Ne pyrkivät uhritulina jumaluuden ikävöidyn olemuksen luo… Niiden liekeissä kuvastuu kaipuu ja ikävä, kuin kainostelevan morsiamen silmissä mielitiettynsä tuloa ikävöiden odottaessa…

Ja vuorien välissä avautuvat ihanat laaksot… Niissä kiertelevät virrat värillisinä vöinä, kauneina kuin valtavat sateenkaaret… Puut hohtavat kukissa, mikä minkin värisenä… Lähteen veden lorina on laulua, kosken kuohu soittoa… Linnut laulavat ihmiskielin, yhtyen koskien soittoon ja lähteiden lauluun… ja lempeä tuuli hyräilee niiden mukana… Koko luonto on päässyt sopusointuun, ihmismieli rauhaan… Kaikki sulaa yhdeksi jumaluuden ylistyslauluksi… Kaikki helmeilee iki-onnea…

Ja siellä oli ihminen kuin tarujen kaunis Jumala… tuskatonna… synnitönnä… puhtaana paheesta… naiset sinipiikoina… miehet metsän jumaloina. He hohtivat puhtaina kuin kirkas helmi onnen kukkalehdellä… He pukivat itsensä kukan väreillä… ilman väriautereella… valovälkkeillä tai kuutamoharsoilla… Ne soutivat vesillä vesikukan teriöissä… lauloivat lähteen säestyksellä, tai tuulen ja lintujen keralla… He sointuvat kukkien väreihin… virtojen värikalvoon ja lähteiden helmiin… Ei pieninkään väre häiritse jumaluuden rauhaa… ei soraääni sen sopusointua… ei huokaus ihmisonnea… Kyynel on tuntematon, suru vento vieras…

Niillä mailla matkustelee Harhaman henki, luoden suurta teosta. Ja esempio-ihminen, jumaluuden esikuva, kulkee hänen muassansa. Ihmemaailman ihanuudet ovat edessä. Niistä puhuu jumaluus:

— "Tämä kaikki on tarjolla ihmishengelle, kun vaan…"

Kynä pysähtyi Harhaman kädessä… Mutta silloin rohkaisi häntä enkeli Iiranto vilpoisella henkäyksellä ja Harhama antoi jumaluuden äänen lopettaa:

— "Kun vaan se ottaa ja syö minusta… Kun vaan se kohoaa minun valta-istuimelleni, missä on ikirauha ja ainainen onni…"

Ja jumalatulet kutsuivat häntä yhä kirkkaampina ja viitoittivat hänelle tietä alku-usvien ja tähtisumujen halki niille onnen maille, missä hän saisi jumaluutta suudella ikävöitynä morsiamenansa… uinahtaa sen rinnoille… suuren sopusoinnun värikeinuihin… ainaisen puhtauden ja hellyyden tuuditeltavaksi… raueta säveliin… riutua onneen…

Teos vuoti kehältä helminauhoina… värinä… lauluna… sointuna. Jumala puhdistui… pukeutui uuteen, ihanaan hyveeseen. Ihmisjumalat istuttivat esempio-ihmisen ja Harhaman veneeseen: vesikukkaan… virran värivyö valui säveleenä… kukkavene solui sen veden mukana jumaluuden kiirastulia kohti… Linnut virittivät heleimmät laulunsa, kukat kauneimmat värinsä sen kulun kunniaksi… Ne ylistävät jumaluuden voittoa, iloitsevat, kun on sen lisäksi kohonnut maasta ihmishenki… Hedelmä kypsyy sen voittokulun kunniaksi… puro helmeilee sille… valo väreilee… lämpö hehkuu… Kaikki iloitsee, on onnellinen ja nauttii, sillä on tulossa uusi pisara heihin, jumaluuden likimmäisiin: heihin on tulossa maasta siihen pyrkivä ihmishenki… Koko luonto iloitsee siellä jumaluuden voitoista, kuin maan ihminen vuodentulosta… Se on jo niin tietoinen jumaluudesta.

Vesikukkavene soluu edelleen… Ihmismuotoiset linnut seuraavat uiden venettä… Ne laulavat parhaimmat laulunsa jumaluuteen pyrkivälle ihmishengelle… Veden liljat nyökkäävät sille… vesikellot soittavat teriöillänsä… rantakukat helottavat… puut hohtavat, lähteet lorisevat entistänsä ihanammin… Vene saapuu aavalle ulapalle, joka on saarilla siroteltu… Vesi välkkyy siellä punapalona, saaret kohoavat kukkakumpuina ja vuorien punakirkkaus, joka pujottautuu korkeutta kohti, kuvastuu veden punapaloon ja niiden himmeät varjot häämöittävät syvyydessä, rannoista kiinni riippuvina, alaspäin huippenevina hohdepaljouksina… Veden punapalo läpäjää, ilman hopeahele häikäisee… Kaikki ylistää jumaluutta, kaipaa sitä ja pyrkii siihen.

Teos tulvi runoa. Harhama kuvaili jumaluuteensa kehkeytyneen ihmisen elämää outojen värien valossa ja lauloi ylistystä sen jumaluuden tietoisuudelle. Hän kuvaili sitä, maalaillen omia näkyjänsä.

Punapaloisella ulapalla soutelevat sadat tuhannet vesikukkaveneet, jumala-ihminen jokaisessa istumassa… Kultalumpeet läikkyvät veneiden välillä ja kukkivat oudot kukat, jotka laulavat, niinkuin laulaa maassa lintu… Niidenkin värinä on jumaluuden korkea kaipuu. Niissäkin kehittyy jumaluus.

Kaikki läikkyy, kaikki välkkyy… Punakirkkaiden vuorien rinteillä ja kielekkeillä, rotkoissa ja rannikoilla, lymyävät onnelliset ihmisjumalat… Kukka avaa niille jättiläisteränsä istuimeksi, kuten koivu tarjoaa varpunsa linnuille. Se levittää värinsä niiden verhoksi, hyväilee niitä tuoksullansa, tarjoaa metensä nautittavaksi, avaten armaimmat kätkönsä… Se on saanut sen ihmisjumalalta, joka on etsinyt luonnon lain avaimet käsiinsä ja kehittänyt sen avulla kukan maan ihmisen tasalle, palvelemaan kehittäjäänsä, ylistämään sen jumaluutta…

Punavaarat ovat täynnä väkeä, vedenselkä veneitä… Kymmenet auringot jakavat valoa paistaen avaruuden etäisimmiltä perukoilta, jonne kantaa ihmisjumaluuden silmä… Armaimmat soitot soivat, kauneimmat laulut karkeloivat soiton sävelten seassa… Kukat laulavat lintuina, linnut ihmiskielin, ihmiset soittavat jumalaisin sormin, laulavat jumaluuden äänellä oman itsensä ylistystä.

Teos hehkui runona. Iiranto levitteli Harhaman eteen sen näkyjä ja unia ja kuiskaili hänen povessaan hiljaa:

— "Ne ovat todellisia…"

Harhama uskoi ja jatkoi näkyjensä maalausta:

Soiton ja laulun säestämänä puhui yksi ihmisjumalista, toisten häntä kuunnellessa! Puhuja selitti kaikkeuden alennusta.

— "Meidän jumaluutemme on ainoa todellisesti olemassa oleva. Kaikki muu on sen itsensä luomaa kehitysvoimaa… Me olemme kaikkeus…"

Rajaton riemu kulki halki kaikkeuden. Ihmisjumala iloitsi suuruudestansa, veisaten sen ylistystä:

"Me, Jumala, olemme kaikkeus. Kaikkeus on me Jumala. Ei mitään muuta olla voi, kuin yksi me. On meissä kaiken alku. Me olemme itsemme synty."

Linnut säestivät laulua, tunnustaen ihmisjumalan suuruutta. Kukat kertasivat, kuin viskoen sen kaunista kaikua toinen toiseensa, kukasta kukkaan, lumpeelta lumpeelle yli ulapan punapalon. Vuoret kuuntelivat hartaina… Kauneus kietoutui kaiken ympärille. Ihmisjumala jatkoi olemuksensa selitystä:

— "Ei ole muuta todellisesti olevaa, kuin kolme meidän jumaluutemme ydintä: äärettömyys, ijankaikkisuus ja niiden korkea yhtymä, jumaluutemme korkein olemus: hyve… Kaikki muu on häviävää, jumaluutemme kehityksen luomisvoimaa…"

Ihmisjumala oli lausunut Harhaman teoksen runojen suuren ytimen. Äärettömyys oli se keränpohjallinen, jolle hän runojensa loistavia hurjuuksia keri…

— "Kuule!" — kuiskasi Iiranto Harhamalle.

Oudon maailman kymmenet auringot säteilivät helisevinä hopeakanteleina. Hohde ja punapalo, laulavat kukat ja veisaavat linnut tunnustivat ihmisjumalan suuruutta. Sadat tuhannet tietoiset ihmisjumalat ylistivät jumaluuttansa veisaten:

"Äärettömyys on ruumiinamme, sielunamme on ijankaikkisuus. Hyve on meidän henkenämme. Ne kolme ovat kaikkeus, ja kaikkeus olemme me."

Vedenselän punapalo viskeli hohtoansa avaruuden korkeaa sineä kohti. Vuorien huiput häipyivät äärettömyyden utuihin, imien niistä onnea, ja sisarmaailmat katselivat kaihoten ihmisjumalan elämää ja rauhaa.

Harhama antoi ihmisjumalan selittää edelleen jumaluuden olemusta. Se jatkoi:

— "Meidän olemuksemme: äärettömyys ja ijankaikkisuus ja hyve, eivät voi hävitä. Siksi olemme me kuolematon…"

Kauneus pukeutui täysiin väriinsä. Kukista puhkesi tuoksu ja laulu. Kaikki ylisti kuolemattomuuden ihanuutta. Kaikki nautti ijankaikkisen elämän tietoisuudesta täysin rinnoin, kuin hääyön unista. Kauneimmat kanteleet soivat, heleimmät värit hohtivat ja ihmisjumalat veisasivat kuolemattomuutensa ylistystä:

"Me emme tunne kuolemaa. Me emme voi hävitä. Elomme on kuin kukka vaan. Joka päivä uudestaan se havahtuu ja puhkeaa uudeksi teriöksi, tää korkeampi, kauniimpi, jalompi on ja kirkkaampi, kuin eilispäiväinen."

Ihmisjumala jatkoi, sävelien hänen sanojansa hyväillessä:

— "Aine ja voima, ja pahe ja kaikki näkyvä ja näkymätön, ovat häviäviä… Ne ovat ainoastaan meidän jumaluutemme ohimeneviä kehitys-ilmiöitä. Kehityksemme korkeimmalla asteella häviää aine, sulaen meihin. Liikunto loppuu, kun alkaa autuaallinen lepotilamme, ja silloin häviää voima. Pahe häviää, kun on kehittänyt täydellisen hyveen… Kaikki haihtuu olemukseemme: äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymään, hyveeseen…"

Ja riemastunut ihmisjumalien joukko ihastui jumaluudestansa. Se riemu säteili ja puhkesi siitä, kuin valo auringosta, kun se korkeinta valorikkauttansa uhkuen soutelee hopeaisena sädekehänä äärettömyyden siniulapalla. Kukkien ja lintujen laulun ja taivaallisen soiton säestyksellä veisasi ihmisjumalien miljoonajoukko:

"Aine on unta, voima on unelmaa, pahe on haihtuva ajatus. Äärettömyys, ijankaikkisuus ja niiden yhtymä: hyve on ainoa pysyvä. Se on ainoa todella oleva, ja se ainoa olemme me…"

— "Katso, missä on kuolemattomuus!" — kuiskasi Iiranto Harhamalle. Harhama ei pelännyt enää kuolemaa. Syöpänä oli hänen sieluunsa painunut usko, että hän oli löytänyt oikean ainoan Jumalan. Kirkkaana, häikäisevänä jalokivisäteenä laskeutuivat runosäkeet hänen teoksensa sivuille.

Ihmisjumala jatkoi:

— "Aine ja voima ja pahe ja muu ohimenevä kehitys-ilmiömme ovat olleet ainoastaan ahjotuliamme, joissa puhdistuimme, jalostuimme, kirkastuimme, kuin jalokivi maan tuli-utarissa… Ne ovat sammuvia kiirastuliamme…"

Ja Harhama kuvaili taas, kuinka autuuden ja onnen ja ihanuuden kukkamaat avautuivat ja kaikki harput ja huilut ja kielet soittivat ihmisjumalan ylistystä, puhujan jatkaessa selitystänsä:

— "Sinä kiirastulena on maailmoiden synty…"

Ja koko maailmoiden synty loihtiutui kuulijoiden katseltavaksi äärettömyyden etäiselle väritaustalle. Punahohteisena tulipaljoutena kieri alkusumu… Tulihirviöinä sinkoilivat siitä maailmat äärettömyyden ikipimeyteen. Ajatuksen nopeudella syöksyivät ne pimeyden halki, ihmisjumaloiden veisatessa syntymä-emättimensä ylistystä.

— "Kiirastulenamme ja syntymä-emättimemme voimana on maailmoiden kehitys", — jatkoi puhuja.

Iiranto-enkeli puhalsi Harhaman korvaan ja hänelle ilmestyivät öiset näyt, joissa hän oli nähnyt ihmisjumalien eteen levittyvän maailmoiden kehityskulun, joka kehitti jumaluutta, kuin maantuli helmeä. Jumalallisten maiden puhuja jatkoi:

— "Kiirastulenamme ovat olleet vainot ja maailmankurjuuden kärsimykset, ja herjaukset jotka voimat vieläkin tarpeellisina vallitsevat maassa ja muualla, missä henkemme osa ei ole vielä ihmisessä jumalajalokiveksi puristunut…"

Äärettömyyden tummansiniselle ilmestyi ihmeen suuri, häikäisevä valkea valopyörä, jolla kuvastuivat marttyyrien kuolemat, kurjien kärsimykset ja herjaajien joukot, aina maailman alusta alkaen. Harhama kuvaili ne näyt runojensa räikeimmillä väreillä, valeli kaiken hohteella ja välkkeellä ja upotti sen sävelmereen, jonka vesikalvon sirotteli tulilumpeilla ja kultakukilla ja hopeanvärisillä linnuilla. Ihmisjumalat katselivat näkyä, syntymäkulkuansa ja veisasivat sen ylistystä, laulaen:

"Kaikkeus meitä varten raataa. Kaikki meitä palvelee. Kaikki meistä vuotaa, meihin kaataa. Kaikki meidän ääntä tottelee. Hairahtaa ei mikään tieltään saata, eikä mikään raatamasta laata, kunnes tehtävänsä tehnyt on. Voimamme on aina verraton."

Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä, osottaen ihmiseksi korottautuneen ihmisen onnea. Kevätpuroina hyppelivät runovirrat Harhaman kynästä. Hän kuvaili esempio-ihmisen puhdistumista maansa kiirastulissa: ahdasmielisyyden, halpamaisuuden, väärinymmärrysten ja herjauksien tulessa. Hän kuvaili sen puhdistumisen hohtavilla runoväreillä. Hän antoi esempio-ihmisen solua niihin tuliin runoveneessä, jota vetivät ihmemaailmoiden tulisiipiset linnut, sävelet vetonuorina, veneen melana hopeanheleät laulut.

Vene soluu niihin tuliin… häviää kuin laulu soiton sekaan… ääni kaikunsa suuteloihin… Esempio-ihminen kärsii niissä ihmishenkenä maansa lapsien väärinymmärryksien, ahdasmielisyyden ja väärien vanhojen tapojen tähden, käypi läpi niiden kiirastulen… Paha palaa pois… kuona häviää… helmi jää… Se kirkastuu… se puhdistuu tulen käsissä, kuin jalokivi luonnon työpajoissa…

Tulet palavat entistä kirkkaampina… Ihmisten paheet palavat niissä poroksi… Vesikukkavene soluu jo niiden tulien sisästä… Esempio-ihminen loistaa omalla valollansa, oman hyveensä helmenä, suuren jumaluuden kirkkaana osana…

Silloin puhkeaa koko jumaluuteensa kehittynyt maailma ylistämään jumaluuden voittoa, ihmishengen heräämistä sen hengen yhteyteen… sen helmeksi… ja iloksi… onneksi ja lopulliseksi voitoksi… Ja esempio-ihminen jää helmenä Harhaman suuren teoksen sivulle… Semmoisena sijoittaa hän sen siihen… Ihmiset ihailevat sitä ijankaikkisuuden loppuun… Ne alkavat jo riisua yltänsä olemattomien, kuviteltujen jumalien kalliita lainavaatteita… Ne alkavat seurata esempio-ihmisen esimerkkiä: loistaa, kuin helmet omalla valollansa, omalla ihmishyveellänsä, omassa povessa piilevällä jumaluudellansa… Ne alkavat kulkea omassa varassa, etsiä onnea omasta povestansa… Niin voittaa jumaluus… Esempio-ihminen on vienyt sitä voittoon. Hän on rohkaissut muut seuraamaan häntä, herättänyt ne nousemaan jumaluutensa istuimelle, puhkeamaan jumalakukaksi, kilpailemaan hyveessä…

Pilvenlönkä oli noussut ylemmä. Se kohosi jo majesteetillisena, painostavasta helteestä. Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili jumaluuden kehittymistä maailmankurjuudessa. Maailman kurjuus kituu yhä ristillänsä: Andrei Petrof raataa myrkyllisessä haudassa, hänen vaimonsa Natalia ravitsee rintalastansa verellänsä… — Korpelan Timot ja Varpalan Juhot kituvat kukin omalla ristillänsä, Korpelan kivimaalla, tai Hallasuon takalikolla…

Vuosituhannet kuluvat… Jumaluus kehittää hyvettänsä maailmankurjuudessansa ja esempio-ihmisessä se kehittää tietoisuuttansa hyveen rinnalla… Se kehittää samalla syntymäkohtunsa, kurjuuden synnytysvoimia: Se antaa maailman rikkaiden lisätä maailmankurjuutta ja itse sortua sitä tehdessään paheeseen, velttouteen, nautintoihin ja turhamielisyyteen. Se uhraa ne synnytyskuonanansa, siirtää ne eläimellisyyteen ja hävittää ne…

Teos jatkui. Jumaluus kehitti maailmankurjuudessa hyvettänsä, olemuksensa korkeinta avua… Halla- ja Nälkäsoista nousevat hallat… Ne lisäävät maailmankurjuuden syntymäkipuja, kuin pale ahjon tulta… Kaikki suot lietsovat jumaluuden syntymäahjoon… Siksi puhdistuu jumaluus kuonasta… Se puhdistuu nautinnoista, turhamielisyydestä, ylpeydestä, ahneudesta… Siinä herää sääli toista kärsivää kohtaan, jonka tuskat se tuntee, kun on itse niitä kokenut… Siitä säälistä herää rakkaus ja muut hyveet…

Ja maailmankurjuuden ristin ohi kulkevat maailman rikkaat Hiiden myllyn helyissä… sormuksissa… nenä- ja korvarenkaissa, kellä mitkin korut kädessä… He kulkevat joutilaina, naiset sulkiansa kynien… kuvettansa hoidellen… miehet niitä mairitellen, ken milläkin pyrstösulilla… He elävät jo eläimen rajalla, palvellen ainoastaan omaa kauneutta, niinkuin riikinkukko… He ovat jumaluuden syntymäkuonaa…

Kehitys jatkuu, jumaluus jalostuu maailmankurjuudessa ja esempio-ihmisessä… Rikkaat katselevat maailmankurjuuden tuskia ja ilkamoivat huviksensa:

— "Se luuli olevansa ihminen… Auttakoon nyt itseänsä ja meitä, jos on ihminen…"

Mutta maailmankurjuus vastaa Varpalan Marin tavoin: — "Mennään kauvemmaksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa…"

Ja he painautuvat taas nöyrinä ristiänsä vasten… Heissä on kehittynyt jumaluuden korkea hyve… He ajattelevat solvaajistansa:

— "He eivät tiedä, mitä he tekevät…"

Harhama keskeytti ja katseli pilvenlönkää, joka nousi kukkulan takaa mustana vuorenhuippuna. Hän ajatteli sitä katsellen:

— "Miten majesteetillista! Niin mahtavana on esempio-ihmisenkin sielun puhtaus nouseva kerran omalla voimallaan häväistyksen ja väärinymmärrysten likaisista sumuista. Se on loistava halki maailman ihmishyveen esikuvana… Jahkahan kirjani valmistuu…"

Haukka istahti petäjän latvaan ja sattui juuri semmoiselle kohdalle että näytti istuvan mustana kohoavan pilven huipulla.

* * * * *

Samassa koputettiin ovelle.

Harhama peitti kiireesti työnsä, jota hän ei halunnut kenellekkään vilaukseltakaan näyttää.

Kaksi hänen tuttavaansa, taiteilija Halla ja maisteri Sala astuivat pieneen huoneeseen. Viimemainittu, lihava, pullea, paljaspäinen mies, tyytyväisyyden kuva, pyyhki hikeä otsaltansa ja valitteli, puhkuen:

— "Onpa siellä kuuma!… On totta vie… Ihan siellä sulaa… Huh-huh… Huh-huh!…"

— "Jaa!" — virkahti Harhama ajatuksissaan, yhä seuraten pilven vaikuttavaa kohoamista. Maisteri Sala jatkoi entistä puhettaan:

— "Hyh-hyh!… No kyllä on kuuma!… Ihan siellä paistuu… Mistähän noin ihana lettujen haju tulee… Kyllä on kuuma… Ei… ei tätä elämää jaksa elää…"

— "Jaa!" — virkkoi taas Harhama. Sala jatkoi puhettaan hänelle:

— "Sinä vaan istut ja kirjoittelet… Mitä sinä nyt oikeastaan kirjoitat? Romaaniako?… Siellä taitaa nousta ukkonen, kun on niin painostavan kuuma… Vai etkö sinä mitään kirjoita?… Ei maksakaan vaivaa kirjoittaa… Kuka hullu niitä viitsii lukea ja vaivata itseänsä… Renkutuksia…"

Taiteilija Halla, pullea, paljaspäinen herra, oli katsellut pilven nousua ja haukkaa joka näytti istuvan terävällä pilven huipulla. Hän tarttui nyt puheeseen:

— "Siinäpä on komea näky! Siinä olisi taiteilijoille harvinaisen suuri aihe… Olisi lempo vie!…"

Sala katsahti ulos ja kysyi sukkeluutena:

— "Tuoko haukka?… Onhan niitä haukkoja metsissä jos kuinka paljon… Eihän se niin harvinainen ole… Lempo soikoon tätä kuumuutta!" — lopetti hän niskaansa kuivaten. Taiteilija Halla oikaisi:

— "Ei haukka, vaan pilvi… Katso, miten komeana kohoaa!… Tuota pirua kun kiusaa!" — lopetti hän, tavottaen lyödä kärpästä, joka kiusotteli hänen paljasta päälakeansa. Sala jatkoi:

— "Maalaa sinä haukka ja sen taustaksi mahtava pilvi!… Mitä sinä kärpäselle suututtelet!… Pitäähän sitä nyt sinunkin päässäsi jotain eläinkuntaa olla", — muutti hän puheensa, kun Halla yhä taisteli kärpästä vastaan. Ja hän lopetti:

— "Muistatko sinä Erkki Arvolan?"

Harhaman huoneeseen helähti musta kukka. Se oli mustaksi värjäytynyt aistipunakukka. Hän säpsähti nimeä kuullessaan. Erkki Arvola oli rouva Esempion nuoruudensulhanen ja hänestä tuntui kiusalliselta kuulla hänen nimeänsä mainittavan. Siinä oli seassa jotain mustasukkaisuutta ja jotain sekavaa. Kumpikaan vieraista ei tietänyt hänen suhteestaan rouva Esempioon ja alkoivat vapaasti jatkaa keskusteluaan:

— "Kuka nyt Erkin unohtaisi!" — vastasi Halla naurahtaen ja Sala jatkoi taas:

— "Erkkihän oli myös taiteilija… Maalailikin aika siroja tauluja… Heitä nyt hiiteen se kärpänen!… Eihän se nyt sinulta koko päätä syö… Mutta Erkki oli viinan palvelija… Ja kukapa sitä juomaa ei palvelisi…"

— "Ainahan se Erkki otti ryypyn… Mutta se oli mies, jota ei olisi saanut itseänsä sikahumalaan asti juomaan, vaikka olisi laulanut", — tarttui Halla innostuneena.

Musta aistipunakukka heloitti huoneessa voimakasvärisenä… Harhama ei juuri muuta nähnyt. Sala jatkoi, paperossia sytyttäessään:

— "Erkki — pah — hah — Erkki, kuten sanoin maalaili… Jurvelin — se hauska ukko, muistathan, jolla oli suuri talo Antinkadulla — Jurvelin kerran tahtoi tehdä pilkkaa Erkin ryypiksimisistä ja tilasi Erkiltä taulun, 'Ryyppylasi' eli 'Tillikka'… Tuosta pilvestä ja haukasta johtui nyt asia mieleeni… Jurvelin oli Erkille selittänyt tilausta tehdessään hyvin vakavana että: Sinä kun olet jo tutkinut 'tillikan' sisältä ja ulkoa, niin maalaapa minulle ryyppylasi!… Kylläpä haisevat letut hyvältä… Mutta Erkki teki kepposen: Hän maalasi ukko Jurvelinin itsensä ja ukon käteen viinalasin…"

Molemmat miehet nauroivat vanhalle muistolle. Harhama katseli mustalehtistä aistipunakukkaa. Sala jatkoi:

— "Erkki vei taulun ukko Jurvelinille. Mutta ukon silmät olivat käyneet vähän pyöreiksi… 'Sitäkö sinä' — oli ukko Erkille tiuskaissut — 'sitäkö sinä minun kuvani maalasit, vaikka minä tilasin ryyppylasin!'… Mutta Erkki oli vaan selittänyt, että: 'Kah, pitäähän se olla ryyppylasilla tausta'… Ukko Jurvelin oli joutunut pulaan eukkonsa tähden — hän oli tohvelisankari — kun eukko näki taulun. Jurvelin seisoi taulussa niin topakkana hajalla-reisin ja hymyili viinalasille niin veikeän näköisenä, että eukon suu oli vetäytynyt happameksi… No, taasko sinä sitä kärpästä!" — lopetti Sala.

Molemmat nauroivat. Harhaman edessä tuoksusi musta kukka. Sala lisäsi Hallan kertomukseen:

— "Mutta kyllä sillä ukko Jurvelinilla olikin se eukko oikea leipäuuni. Ei kumma että ukon pöksyt tutisivat!… Perhana, kun me kertakin tulimme ukon kanssa kotiin pienessä seilissä, niin ei tarvinnut eukon muuta tehdä, kuin katsoi vaan näin tuikeasti", — hän näytti kuinka toinen oli katsonut — "ja sanoi että: 'Ukko!', niin luonnon otti meiltä molemmilta…"

— "Olihan se topakka eukko" — myönsi Halla jatkaen: "Mutta uunipaistin se eukko osasi tehdä semmoisen, että sitä söi vaikka janoonsa… Heitä lemmolle se kärpänen!… Ukko Jurvelinilla oli aina taskussa pala eukkonsa uunipaistia, kun oltiin viinojen kimpussa ja siitä jakoi sapuskaa muillekin… Kas kun iskee kovasti tulta!…"

Miehet olivat hetken vaiti, kuunnellen ukkosen pauhua. Harhama katseli mustaa aistillisuuden kukkaa. Hetken kuluttua jatkoi Halla keskeytynyttä kertomusta maalauksesta, puhuen:

— "Mutta hyvästi he peevelit osasivat sen asian selvittää: Ukko Jurvelin pani tusinan samppanjaa pöytään ja itse asettui aina ryypätessään samaan asentoon, mihin hänet oli Erkki taulussaan kuvannut…"

Molemmat nauroivat taas. Sala jatkoi:

— "Erkki muuten oli hauska poika. Sillä oli siihen aikaan vielä rakastajatar… Mikäs se olikaan sen tytön nimi?… Kas kun on unohtunut… Muistatko sinä? Helga Riuttala… Jo muistan… Kas, johan se iskee tulta!… Helgahan se oli."

Aistipunakukka värjäsi mustalla värillänsä Harhaman koko sielun. Hän huomasi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kirkas salama oli iskenyt pilvestä, mutta hän ei sitä huomannut, eikä kuullut sitä seuraavaa jyrähdystä. Veri tulvasi hänen päähänsä virtana. Korvissa alkoi soida ja pää kävi raudanraskaaksi. Vaistomaisesti varjosti hän silmiänsä, peittääksensä punastumisensa ja mielenliikutuksensa. Salama oli häneen iskenyt sen pilven kärestä, jonka hän aikoi juuri nostaa maailman esikuvaksi. Mustasukkaisuuden hirviö repi häntä ja hävitti mielenmaltin. Oli kuin olisi koko hänen elämänsä työ lyöty yhdellä iskulla pöliseväksi tomuksi, eikä hän itse sen tomun seasta nähnyt mitään. Se tunki hänen silmiinsä ja kurkkuunsa katkerana riihipölynä.

Mutta hän ponnisti viimeisetkin voimansa, alkoi oitis selvitä tomusta, ajatteli, että kaikki oli panettelua, kiirastulta vaan, ja ryhtyi näennäisesti tyynenä puhetta seuraamaan. Hän uskoi jo varmasti siitä selviävän rouva Esempion puhtauden.

Mutta keskustelijat kertoivat naureksien semmoisia tosiasioita rouva Esempion suhteista Erkki Arvolaan ja muihin, joiden totuutta hän ei jaksanut epäillä. Jokainen sana sattui häneen, kuin salaman isku. Veri tulvasi kuumana aivoihin ja korvissa tuntui samanlainen jyskytys, joka seuraa päähän mennyttä häkää. Hän ei huomannut ukkosen raivoa, ei salamoita. Hän pureksi tulikuumia huuliansa peittääksensä hermostumistansa ja ponnisteli voimiansa huomataksensa valopilkun henkeen tunkeutuvasta pölypilvestä.

Mutta turhaan odotti hän sen ilmestymistä. Halla ja Sala jatkoivat keskusteluaan rouva Esempion elämästä. Kumpikin tiesi aina lisätä jonkun yksityiskohdan, tai oikaisun toisen kertomaan kohtaukseen. Kun esimerkiksi Sala oli kertonut jotain, huomautti siihen Halla:

— "Ei… Se olikin niin… sinä aina sotket."

— "Niin, niinhän se oli… Kas kun minä en muistanut!… Sinulla se on tuo muisti vielä tallella… Sinullahan se oli jo koulussakin semmoinen muisti, että lukematta olisi luullut tohtorin tulevan", — myönteli silloin Sala, selittäen edelleen: "Sinähän muistit ulkoa, ihan lukematta, miten monta tuntia kukin oppilas oli arestissa ja laiskanläksyllä istunut… Niin, ja entäs hiivatissa! Senkin muistit ulkoa, miten monta kertaa 'Kössi'-maisteri oli istunut tuoliin pistetyn neulan kärelle…"

Ja sitten seurasi juttu juttua. Harhaman valtasi halu keskeyttää ivaava keskustelu, joka loukkasi rouva Esempion kunniaa, mutta keskustelu veti hänen jalkoihinsa yhä mustempia sukkia ja silloin halusi hän kuulla, kuulla kaikki. Hän hillitsi itsensä. Lopulta janosi hän aivan uhmaten kuulla kaiken loankin, kuunnella loppuun koko paljastuksen. Hän istui ulkonaisesti tyynenä, mutta sisällisesti raivossa ja painoi muistoonsa jokaisen sanan, jokaisen ivallisen äänenpainonkin, jolla ne lausuttiin. Hän halusi nyt kuulla juuri ne likaisimmat kohdat. Hän tunsi sormiensa päiden palavan ja suoniensa pullistuvan niitä odotellessa. Sala jatkoi hetkisen vaiti oltuansa:

— "Missähän Helgakin nyt huseerannee, kun sitä ei ole enää teatterissakaan näkynyt?…"

— "Se on hentustellut erästä venäläistä kapteenia… Golubof, vai mikä sen nimi on… Kuuluu istua nököttäneen sen polvella tuolla Viipurissa", — tarttui Halla.

Musta aistipunakukka pimensi värillänsä Harhaman elämän sysimustaksi. Punakirkkaat salamatkin suhahtelivat hänen silmissään mustina. Miehet jatkoivat puheluaan, kertoen tapahtuman toisensa perästä.

— "Vai on Helgalla taas uusi golubtshikka", — lopetti Sala. "Mutta missähän se Erkki puliveeraa?… Sekin vähän pilautui, kun nai sen rikkaan Rahalan tytön… Ei häijyä saanut häiden jälkeen pariin kuukauteen ryypyksiä palvelemaan… Mutta niinhän se näkyy elämä pilaavan kaikki, kenen naimisiin menolla, kenen milläkin. Sinutkin, Halla, elämä oli aivan piloille turmella, kun houkutteli avioliittoon: Taisit puoli vuotta pitää viinapaastoa naimisiin menoasi katuessa… Maltas nyt: Silloin häittesi aattona naukkailimme viimeksi ja sitten eihän sinua saanut ihmisten joukkoon ennen kun vasta kesäkuussa, kun eukkosi oli mennyt maalle… Mutta kyllä sitä silloin ryypättiinkin… Vie sun turkanen!…"

— "Ilosta", — lisäsi Halla.

— "Kun oli kadotettu lammas löydetty", — riemastui Sala. Harhama hengitti yhä mustan kukan tuoksua… Sala jatkoi valitustaan:

— "Pilaa se elämä, pilaa kaikki ihmiset. Tuon Harhaman se näkyy pilaavan heittämällä vanhaksi pojaksi… tekee siitä semmoisen pässin… Ei ole tästä elämästä mihinkään…"

Hän pysähtyi hetkeksi ja tuntui, kuin olisivat kaikki kolme ajatelleet elämän kelvottomuutta. Äkkiä Sala taas ikäänkuin riemastui ja jatkoi Hallalle:

— "Sinä, Halla, saitkin aika sievän eukon: Mitä eikö sillä ollut kontanttiakin lähes satatuhatta ja talo on ainakin kahdensadantuhannen talo… On se nätti eukko… Sietäisi minunkin jo päästä leskeksi, että pääsisi jonkun miljoneerin aviosiipaksi… Ei tällä pelkällä maisteri-arvolla pitkälle potkita… Ennen vanhaan sitä kuuluu maisteri-arvollakin saaneen kymppejä irti vaikka mistä, mutta nyt on elämä jo senkin pilannut… viitoistakaan ei saa sillä enää heltiämään… Semmoinen se on se elämä: Se pilaa ja tärvelee kaikki. Se on yksi kavala käärme…"

Syntyi pieni levähdys. Kaikki tuntuivat taas miettivän elämää, joka pilaa ja tärvelee kaikki. Harhama oli tulikuuma. Hänestä tuntui, että musta aistipunakukka imee koko hänen teoksensa ja elämänsä sen mukana. Sala nousi ylös, kuin jotain muistaen, ja kiivastui:

— "Mutta kyllä se on kummallista tämä elämä… perhana!… Kun pitää mennä naimisiinkin ja ottaa eukko ristiksensä… Eikö sitä voisi eukon myötäjäisiä saada ilman että on eukko siinä kaupantekijäisinä? Esimerkiksi valtio voisi maksaa myötäjäiset niille, jotka eivät halua avioliitossa niitä saada. Appi-ukko tuo nyt vielä saisi tulla myötäjäisten mukana, jos sattuisi Jurvelinin lainen, että panisi joskus ryypykset pöytään… Kah!… Johan lakkasi satamasta? Jopahan lakkasi… Olikin se aika ukkonen… Päästään taas Hallan kanssa tästä lähtemään", — puheli Sala, jatkaen:

— "Mutta nyt se taas pilasi ilman kuumuudella. Katso miten hikoaa ihminen… Mitä sinä, Harhama, yhä työssä? Eihän maksa vaivaa työtä tehdä… On tässä elämässä jo muutenkin kylliksi taakkaa…"

— "Niin, milläs sitä työtönnä eletään", — murahti Harhama jotain sanoaksensa. Sala jatkoi:

— "Niin, onhan se siitäkin tehty yksi risti ihmisille: pitää ajatella millä eletään…"

— "No sinulla ei ole sitä ristiä, kun elät koroillasi", — keskeytti Halla.

— "Ei ole, ei. Mutta on sen sijaan muuta surua. Pahin risti on tästä kuumuudesta. Se lempo ei anna öissä maata, eikä anna ruokahaluakaan… vietävä. Eilenkin jäi semmoinen kananpaisti syömättä ja soppa ja taisi olla eukolla jotain imelänrypläkkääkin… Vesi nousi aivan suuhun ja suututti. Mutta minkä sille teet, kun ei pala mene kurkusta alas… Juohtuu mieleeni Ratisen eukko: Se paistaa niin ryökäleen hyvin torttuja… Ei se ole leikkiä tämä elämä, ei ole. Lihoo vaan ja paisuu ja hikoaa… Koettelehan taas niskasta selkää, miten on märkä… Työnnä syvemmälle kätesi… Älä nyt liika syvälle, että kaulus repeää! No, kas niin!… Hyh, hyh, hyh, hyh! Raskasta on ihmis-elämä, raskasta. Ihmis-elämä on yhtä ainoaa päivänpaistetta… aivan oikea tulitutkain, joka paistaa ihmisen makkaraksi ja pistää joka puolelta… Talvella vielä eläisi, jos ei kylmä vaivaisi ja jos olisi vähän viheriää, missä nukkua ruokalepo… Mutta sinulla, Halla, ei ole tästä liiallisesta lihasta vastusta. Sinun elämäsi on toista… Nuori eukko on… semmoinen sievä lepero… hymyilee niin veikeästi… ja entäs minkälaisia lettuja paistaa… Ei ole lapsia parkumassa… Talo tuottaa yhdeksän tuhatta vuodessa, vai tuottaako se kymmenen jo?…"

— "Vai ei minulla ole vastusta!" — tenäsi Halla topakkana. "Kunhan itselläsi olisi paljas kalju, niin tietäisit, mitä on sen kanssa elämä. Kaikki perhanan kärpäset siinä kykkivät ja purevat… ei saa muuta, kuin tapella niiden kanssa. Yölläkin lemmot inisevät sen ympärillä ja inisevät, ja purevat, kuin neuloilla pistäisi… Kas taas häijyä!" — lopetti Halla, tavottaen tappaa ahdistelevan kärpäsen paljaalta päälaeltansa ja lisäten: "Ennen kärsisin lapsen huutoa, vaikka heitä olisi viisi tusinaa, ennen kun tuon itikka-pahuksen inisemistä."

— "Jokaisellahan se on elämässä oma taakkansa, kellä mikin", — myönsi Sala ja ottaen lakkinsa, lausui hän Harhamalle jäähyväisiksi:

— "No, terve nyt sitten… Turkanen, miten hyvälle haisevat letut kyökistä!… Sinä täällä vaan kirjoittelet kirjeitä ja romaaneja… Etkös sinäkin Halla jo lähde?"

— "Ka, joutaapa tästä", — vastasi Halla, nousten.

— "No terve nyt sitten ja voi paksusti ja kirjoittele romaaneja ja runoja… Koulutytöt niitä kuuluvat lukevan ja rakastuvat siinä, ja puoluehan siitä vaan kasvaa… Nyt sitä taas rupeaa hikoomaan… Terve nyt!… Milloin sinä tulet meillä päin käymään?" — jatkoi vielä Sala Harhamalle.

— "Ehkäpä piankin", — murahti puhuteltu.

Miehet lähtivät. Menneisyyden pimeydestä oli kierinyt Harhaman eteen rouva Esempion polkemat jälet. Aistipunakukan väri puhkesi yhä mustemmaksi.

* * * * *

Ukkos-ilma oli asettunut. Koivun viheriöillä lehdillä kimaltelivat vesihelmet auringon säteissä ja linnut tirskuivat sen oksilla. Mutta sokeana kaikelle istui Harhama. Hän istui kuin raunioiksi romahtaneen rakennuksen jätteillä, kun kaikki oli peittynyt sen pölyyn. Pää painoi hartioita raskaan rautapallon painoisena. Korvat humisivat. Pölyn seasta näkyi joskus jotain sekavaa, joskus ei mitään. Sitten selveni hieman. Ja ensimäisenä pääsi hänessä vallalle loukatun sukupuoli-elämän tunne: sekaisin inho ja mustasukkaisuus. Aistillisuus levisi hänen silmiensä eteen likaisena, ilettävänä, ja hän oli näkevinänsä rouva Esempion alastoman ruumiin siinä aistillisuudessa virumassa ja sitten nousevan siitä raukeana, saastaisena… semmoisena, jossa ei ole enää äitiyden puhdasta, jaloa tunnusta, vaan pelkkä aistillinen, kulunut naisen ruumis. Hän muisti monia likaisia kohtauksia, joiden todistajana hän oli ollut Hiiden myllyssä… Sen… ja sen… ja senkin…

— "Hyi!" — puistahti hän.

Mutta oitis alkoi se tunne ikäänkuin lokana solua hänestä pois. Pöly selkeni ja hän syöksyi raivohullun vimmalla pelastamaan teostansa, näki sen pelastuksen olevan mahdotonta, näki kaiken olevan sortumaisillansa raunioiksi.

— "Nyt… nyt… nyt… nyt se sortuu, sortuu kaikki", — värisi hänessä tuska ja hän itse aivan lyyhistyi sen sorrunnan alle, odotti joka hetki romahdusta, eikä kyennyt pelastumaan.

Koko elämä näytti olevan menossa. Kaikki vajosi kuin sumuinen päivänpyörä pimeyteen.

Ja taas selvisivät ajatukset ja taas sotkeutuivat ne. Hän alkoi tarkemmin miettiä äskeisen kertomuksen yksityiskohtia, sovitteli niitä rouva Esempion kertomuksiin, vertaili niitä toisiinsa ja etsi siten jotain lisävarmuutta kertomuksen todellisuudesta, tai oikeastaan varmuutta, todistusta sen perättömyydestä. Hän toivoi jokaisesta tomuhitusesta pelastusta. Hän alkoi taas tutkia äskeistä kuulemaansa. Ajatukset pysähtyivät, kuin vasaralla lyödyt, korvat menivät tukkoon. Tylsänä mietti hän:

— "Mutta eiväthän ne niin sanoneetkaan… Ehkä kuulin minä väärin… Ja varmasti kuulinkin."

Ja voiton toivolla alkoi hän sovitella kuulemaansa rouva Esempion omiin kertomuksiin matkoistansa ja olinpaikastansa.

— "Ne varmasti valehtelivat", — ilostui hän jo.

Mutta rouva Esempion omat kertomukset matkoistaan ja olinpaikoistaan sopivat yhteen äskeisten kuvausten kanssa, samoin olivat ajat samat. Hän oli vaan kertonut kaikki kokonaan toisessa valossa.

Ja silloin peittyi taas kaikki sortuvan rakennuksen pölyyn ja sen pölyn läpi kumotti aistillisuuden ilkeä, läähättävä haamu ja nauraa kikatti hänelle inhottavaa nauruansa. Hän tunsi haamun hengityksen ja näki sen hampaat, joista toinen puoli oli pois karissut. Musta aistillisuuden kukka lemusi hänen sieramiensa edessä, kuin mädäntymän haju…

Hän värähti inhosta ja muisti rouva Esempion. Haamu tuntui hänestä rouva Esempion näköiseltä.

Ja taas ja taas sekottui kaikki ja peittyi pölyyn. Taivaalle näytti ilmestyneen suuri joukko auringoita, jotka kieriksivät sekaisin, himmenivät vähitellen, sammuivat ja yhtyivät viimein yhdeksi pikimustaksi auringonkiijuksi, joka kieri verkalleen alas ja upposi taivaan rantapimeyteen.

Uudestaan ja yhä uudestaan hapuili hän teostansa pimeydestä, pelastaaksensa sen. Hän etsi sitä, kuin sokea äiti rakasta lastansa sortuvan rakennuksen sopista. Ihmemaailmat, tähtisumut ja kaikki alkoivat tanssia sekaisin. Ne pauhasivat hurjassa lennossa avaruuden laella, punertavina… hirvittävinä palloina… uhkasivat joka hetki syöstä alas, tai törmätä yhteen… hävittää kaiken ja peittää kaiken maailmoiden yleisen häviön pölypilveen. Hän lyyhistyi jo sitä iskua välttämään.

— "Nyt… Nyt… Nyt ne iskevät viimeinkin!" — tuskaili hän. Pöly alkoi jo levitä. "Kas kun ei kuulunut romahdus", — järkeili Harhama. Korvat menivät taas tukkoon, pää painoi hartioita, hän oli läkähtyä. Pöly selkeni hieman. Hän näki sen läpi taas aistillisuuden ilkeän haamun, se kyykistyi, kurotti leukaansa häntä kohti ja irvisteli ilkeästi…

— "Joko nyt on kaikki mennyttä?" — supisi Harhama likomärkänä. Sitten ei hän taas käsittänyt mitään, tylsistyi aivan puuksi. Auringon pyörä nousi taivaalle sysimustana, leijaili siellä juhlallisena ja hajosi sitten pieniksi tähdiksi, jotka alkoivat kieriä, etenivät, pienenivät ja lopulta hävisivät tyhjyyteen, ja sinne hävisi koko hänen teoksensa, hänen elämänsä. Jälelle jäi ainoastaan haiseva musta kukka.

Tunnit kuluivat, entinen sekavuus jatkui. Hän lähti ulos puolisokeana, puolitajuttomana. "Ehkä siellä selkenee", — pilkahti hänessä heikko ajatus. Ulkona paahtoi aurinko täydeltä terältä. Se tuntui tavallista kuumemmalta. Välistä tuntui se hajoavan, vuotavan valomerenä yli taivaan. Hänen teoksensa sivut kirkastuivat sitä mukaa.

— "Ai! Muutaman kuukauden kuluttua se olisi ollut valmis", — muisti Harhama.

Ja silloin valui häneen taas epäselvien ajatusten kaaos ja kaikki hävisi. Aurinko tuntui laskeutuvan hänen niskaansa ja painoi siinä raskaana, tulisena pallona. Hän aivan kyyristäytyi sen alla ja ajatteli: "Eiköhän se putoa… solahda pään yli tielle."

Iltapäivä lähestyi. Hän käveli yhä, kantoi aurinkoa niskassansa. Kaikki hajosi pölyksi, selveni ja taas hajosi. Maailmat hurisivat punaisina palloina korkeudessa, haihtuivat sumuksi ja muodostautuivat uusiksi maailmoiksi. Aistillisuuden haamu näyttäytyi entistään ilkeämpänä, velttona, haisevana, kuluneena haaskana. Lopulta alkoi hän tuntea, että hänelle oli tehty vääryyttä. Se huomio oli kuin valopilkku, kuin pieni pelastus…

— "Enhän minä itse ole tähän syyllinen", — lohdutteli hän itseänsä.

Ja sitten alkoi hän etsiä sitä syyllistä. Hän etsi sitä väsyneenä, raukkana, aluksi myös välinpitämättömänä, kuin jotakin etsiäksensä. Hän oli sen jo löytämäisillänsäkin. Hän tapaili Salaa ja Hallaa, jotka olivat loihtineet hänen eteensä haamuja. Mutta ne hävisivät.

— "Eivät ne ole syyllisiä", — mutisi hän, sekottui ja etsi toisia, Erkki Arvolaa, Golubofia. Mustasukkaisuuden piru irvisteli hänelle niistä.

— "Hyi!" — puistahti hän ja etsi etemmä jupisten;

— "Minulle on tehty vääryyttä: Minun elämäntyöni on lyöty rikki… Vääryyttä minulle on tehty…"

Itsekkäisyys alkoi hänessä kyteä. Hän kohosi elämänsä pölypilvestä, luulotellen että kaiken täytyy palvella häntä ja hänen teoksensa aatetta. Hän raivostui, kun näki että elämä kulkikin omaa uomaansa. Itsekkäisyys nosti päätänsä yhä korkeammalle. Se kuiskaili taas ja taas: "Ne ovat tehneet sinulle vääryyttä." Hän kyyristyi sen käsiin, heittäytyi raukkana sen armoille, syytti muita siitä, että hänen teoksensa runoulapoille levisi jotain, jota hän piti tahrana. Sen hengestä tuoksahteli aistillisuuden ravassa kasvaneen ja versoneen mustan kukan löyhkä. Enkeli Iiranto häilähteli hänen vierellänsä lakkaamatta, tarkastellen hänen aivojensa työtä.

Ja kuumeisesti alkoi hän etsiä syyllistä ja löysi hänet ja miltei selvisi siitä huomiosta. Se syyllinen oli rouva Esempio, hänen Jumalansa esikuva.

— "Miksi hän ei ole ollut minulle suora?… Miksi on hän pettänyt minua?" — mutisi hän synkkänä.

Taas kului tunti tunnin perästä. Sama sekava kaaos jatkui ja kiehui nyt rouva Esempion syyllisyyden ympärillä. Hän viskasi jo kaikki onnettomuutensa hänen hartioillensa, polki häntä niiden painolla maailman häpeäpenkille.

— "Kirkon mustalla penkillä olisi nyt paikkasi", — raivosi hän. Hän ajatteli sitä yhtä ainoaa, nimittäin: "Minun elämäntyöni on lyöty rikki… minulle on tehty siinä vääryyttä."

Hän oli menettänyt parhaansa ja suru sen kadottamisesta läkähdytti kaiken muun…

Lopulta turtui hän kaikille ajatuksille. Väsyneenä Ja katkerana kirjoitti hän rouva Esempiolle:

'Helga!

Anna anteeksi suoruuteni, mutta en voi olla Sinulle totuutta ilmoittamatta. Olin äskettäin eräässä seurassa, jossa kerrottiin suhteistasi herra Arvolaan, kapteeni Golubofiin y.m. Itse olet ne kertonut minulle aivan toisessa valossa. Tahtoisin luottaa Sinuun, mutta minulle on mainittu muutamia asioita, joiden totuutta minun on vaikea epäillä. Miksi tämä salaaminen? Olisin minä ne ehkä jaksanut ymmärtää, mutta kun ne salaisuudet näin odottamatta nostetaan eteeni, niin en tiedä, mitä silloin ajatella ja tehdä. Toivon kumminkin, että kaikki olisi minulle kerrottu liian mustilla väreillä, tai olisi juorua. Sinä yksin ne voisit oikaista, uskomalla minulle totuuden. Silloin voisin helpommin puolustaakin Sinua tarvittaessa. Itse Sinä et sitä tietysti kaipaa, mutta olisihan hyvä puhdistautua lapsesikin tähden, jonka väitetään kulkevan väärällä nimellä.

Toivon, että olet minua oikein ymmärtänyt, kuten ennenkin.

Harhama.

* * * * *

Ja sitten alkoi taas entinen sekavuus. Teoksen sivuilla kuvatut ihmemaailmat ja jumaluuden ilmenemiset karkeloivat sekaisin, jossain harmaassa pölyssä. Hän ei taas lopulta käsittänyt, mikä isku oli kohdannut, mistä oli salama singahtanut. Ja äkkiä puikahti pölyn seasta näkyviin vanha ennustus arpirintaisesta naisesta, joka tuottaa onnettomuutta…

— "Olisiko se hän… rouva Esempio?" — alkoi hän miettiä ja sovitella ennustuksia häneen.

— "Siinähän on yhtenäisyyttä… juuri se luoma", — jatkoi hän, ennustuksen yhä rohkeampana nostaessa rumaa päätänsä.

Ja kirjan sivut haihtuivat hetkeksi. Hän sotkeutui kokonaan ennustuksien näkymättömiin kuituihin, jotka alkoivat juosta yhä nopeampina. Lopulta hän takertui rouva Esempion rinnan päässä olevaan ruskettumaan, puolipyöreään täplään. Hän oli sen monesti huomannut, muistanut silloin joskus ennustuksen ja kysellyt sen täplän alkua…

— "En minä sitä tiedä", — oli rouva Esempio silloin aina vastannut.

— "Siinä se nyt on!… Se on jotain pahaa, koska hän sitä ei selittänyt",— jatkoi Harhama ajatuksiansa.

Ja sitten alkoi se täplä kummitella hänen silmissänsä. Se suureni, laajeni, muodostui ilkeäksi pyöräksi, joka verkallensa kieri, kuin aurinko, hänen silmiensä editse, laajeten lakkaamatta, kunnes hävisi jonnekin, ilmestyi uudestaan ja taas uudestaan ja alkoi saman kulkunsa.

Niin kului päivä, toinen. Ajatukset alkoivat jo tylsistyä, mieli turtua. "Kun se edes vastaisi pian!… Ja mitähän se vastaa?… Kierteleeköhän taas, vai onkohan siihen itseensäkin koskenut?" — jatkoi hän sotkuisia ajatuksiansa, yhä tuntien mustan kukan lemun ja enkeli Iirannon heilahdellessa hänen ympärillänsä, ruumiina kukan tuoksu ja viisauden näkymättömänä palava soihtu kädessä.

Parin päivän kuluttua sai hän rouva Esempiolta seuraavan vastauksen:

'Rakas ystävä!

En tiedä mitä sinulle kirjoittaa. Olen aivan surun murtama ja rikki revitty. En jaksa kävelläkään.

Tahtoisin sinulle kertoa kaikki, mutta asia on niin arkaluontoinen. En tiedä miten alkaa.

Kyllä on tosi, että Erkki Arvola oli muutamia kertoja luonani, mutta minun lapseni kulkee sittenkin oikealla nimellään. Siltä varalta olen todistukseksi aivan säilyttänyt Erkin kirjeen, joka todistaa että tulin Esempion vaimoksi en vierge. Kun tulet, niin näytän sen sinulle. Semmoisena sai minut mieheni. Se suhde oli yhtä ainoaa tuskaa. Mieheni epäili minua jos jostakin, tietysti syyttä. Hän rakasti minua, mutta minä en häntä. Mieheni kuoltua tuli sitten Erkki, jonka vaimo oli kuollut, luokseni katuvana. Minä luulin hänen olevan suurten tunteiteni arvoisen ja tahdoin analyseerata tuon vanhan rakkauden. Luulin, että hän on sittenkin se oikea…

Mutta sitten tapahtui elämässäni jotain niin mustaa, jota muistan kuin pahaa unta… Se oli se kapteeni Golubof. Kyllä se on totta… Hänellä oli niin voimakas luonne, että hän otti minut väkisin. Perkeleeksi minä häntä kutsuinkin. Kerran kirosin lapsenikin, jos menen hänen luokseen, ja kuitenkin menin. Minä halveksin itseänikin, miten voin antautua moiselle miehelle, josta vielä kuulin niin paljon rumaa ja alhaista. Lopulta Erkki sai vihiä asiasta, puristeli minut mustelmille ja siitä asti on hän ollut minulle kuollut.

Enempää en jaksa kertoa. Olen nyt riisunut itseni aivan alasti edessäsi. Koko elämä on taas nyt mennyttä. Se oli jo valoisaa sinun kanssasi ja onnellista. Minä luulin, että kaikki olisi haudattu, mutta nyt nousee menneisyyteni sen Erkin hahmossa ja myrkyttää kaikki.

Tee nyt kanssani mitä tahdot, mutta sinä teet minulle veristä vääryyttä, jos nyt enää annat menneisyyteni vaikuttaa, ja jos sen teet, niin minä kiroan sinut ja kaikki miehet kanssasi.

Jospa sinäkin voisit unohtaa kaikki, niin voisi olla vielä valoa elämässä. Usko minua: Nykyisyys on Sinun, Sinun yksin. Minä vartioin sitä Sinulle sieluni kaikilla voimilla. Ja mitä tehnetkin, älä tee, ennen kun olet puhunut kanssani, sillä näistä on vaikea kirjoittaa; syntyy uusia väärinymmärryksiä…

Nyt olen epätoivossa. Olen juuri lähdössä täältä Schuwalowan liasta asuntoosi Harhamalaan, mutta en tiedä sallitko enää, ja itselläni ei ole varoja vuokrata kesäasuntoa.

Kaikki riippuu nyt sinusta, koko elämä. Mutta vaikka hylkäisitkin minut, niin yhtä Sinä et saa viedä, nimittäin kunnioitustasi. Se on minulle kalleinta kaikista ja se minun täytyy Sinulta saada. Minä en sitä pyydä, minä otan sen Sinulta, otan elämälläni.

Ole nyt minulle suopea ja vastaa pian!

Helga.

P. S. Ole hyvä ja ilmoita, saanko tulla kanssasi puhumaan. Ehkä silloin kaikki selviää.'

Välinpitämättömänä, mieli haudassa, luki Harhama kirjeen. Häntä ei, mielestänsä, sitonut rouva Esempion aistillisuus, tai henkisen rakkauden huumaus. Hänen suhteensa tähän oli itsetietoisen miehen suhde vaimoon. Mutta hän oli sitonut häneen elämänsä ytimen, nostanut hänet — aluksi puoliväkisin — elämänsä, ajattelujensa ja teoksensa kirkkaaksi keskipisteeksi.

Enkeli Iiranto huomasi hänen ajatuksensa. Se sieppasi vyöllänsä riippuvan käärmeen suusta käärmenuolensa ja ampui sen korkeuteen josta sävähti uusi kuva Harhaman aivoihin: Hän näki teoksensa kirkkaan keskipisteen alkavan himmetä. Hän hätäytyi ja heittäytyi sitä pelastamaan aivan sokeana. Hän käsitti että jos se keskipiste häviäisi nyt tahraan, joutuisi hän omissa silmissään henkiseen haaksirikkoon, josta hän ei jaksaisi enää nousta. Sen hän tajusi sairaloisesti, vaistomaisesti.

Silloin enkeli Iiranto puhalsi hänen sieluunsa sumua ja Harhamalle tuli hetkessä elämän ja kuoleman kysymykseksi voida kirkastaa se piste taas ennalleen, omissa silmissään. Hän ajatteli itsekseen: "Jos olen nyt kulkenut väärää tietä, olen kulkenut liian kauvaksi… väsyksiin asti. Voimat eivät riitä palata ja alkaa uudestaan. Täytyy siis jatkaa alettua polkua ja päästä sitä käyden perille."

Uudet mietteet alkoivat pulputa Harhamassa. Hän mutisi, mietti:

— "Olen häntä kaikkien edessä kohottanut kaiken yläpuolelle, olen masentanut ja häväissyt jokaisen, joka on yritellyt häntä lokaamaan ja nyt…"

Hän keskeytti, kuin olisi häntä pistetty. Mielipuolen tapainen itsensä korottaminen kaikkien yläpuolelle tempasi hänet taas valtoihinsa.

— "Ja jos ne nyt näkisivät, että olen erehtynyt, niin jo ne ilkkuisivat!… Raakimukset!" — supisi hän, muistellen nimiä: "Senkin olen masentanut… ja sen… ja sen." Ja hän alkoi sairaloisesti taas pysytellä luulotellulla henkisellä vuorenhuipulla, pysytteli siinä, kuin terävän piikin päässä. Kaikki ne, papit ja Airolat ja muut, joiden edessä hän oli röyhkeän ylpeänä puhunut rouva Esempiosta, kulkivat jo hänen editsensä, pilkkanauru huulilla. Joka nurkan takaa soivat ivakellot.

Taas peittyi kaikki savuun ja pimeään. Teoksen häviö ja oma alennus niiden edessä, joita hän luulotteli polkeneensa henkisenä ylimyksenä, sekaantuivat yhdeksi sotkukseksi, joka avasi pimeän kitansa ja uhkasi niellä hänet ja hänen elämänsä. Hän alkoi etsiä pelastusta siitä häviöstä ja häpeästä. Hän luki rouva Esempion kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan, etsi valopilkkua joka sanasta. Ja mitä hartaammin hän etsi, sitä valoisempina tuikkivat kirjeestä toivonkipinät. Hän supisi:

— "Tässähän on niin paljon avomielisyyttä ja katumusta…"

Ja hän luki taas uudestaan ja löysi yhä uutta valoa. Enkeli Iiranto osotti kirjettä sormellansa ja hymyili:

— "Tässähän on niin paljon ihmistuskaa, sitä puhdasta, jumalallista tuskaa."

Harhama ilostui, kuin hengenhädässä oleva avun lähestyessä, ja tutki ja mietti ja löysi aina uutta ja uutta toivoa. Ja silloin enkeli Iiranto ampui nuolellansa Harhaman poveen uuden, välähtävän kysymyksen, uuden uskon siemenen: entisen epätoivon epäilyn. Äkkiä kysyi silloin Harhama itseltänsä:

— "Mitä rikosta hän oikeastaan on tehnyt… Mistä minä häntä syytän?…"

Ajatukset tekivät työtä raukeina, väsyneinä. Kaikki oli himmeää, mutta kirkastuvaa. Teoksen pelastus näytti jo mahdolliselta. Hän taisteli, kuin hukkuva henkensä puolesta. Hän jatkoi:

— "Hänhän on vaan erehtynyt, ei rikkonut… Eikä edes erehtynytkään, vaan mitä lie… Ja millä oikeudella minä vaadin tiliä hänen entisyydestänsä?"

Suuren teoksen pelastus näytti jo varmalta. Hän ponnisti viimeisetkin voimansa, puhellen:

— "Olenko minä itse synnitön?… Tai olenko erehtymätön?… Päinvastoin. Ei ole kuoppaa, johon en liene langennut, ei rapakkoa, jossa en olisi uinut."

Enkeli Iiranto hymyili. Ja yhä valoisemmilta näyttivät Harhamasta kirjeen sivut. Hän alkoi jo tyyntyä. Ajatuksissansa oli hän avannut munkki Pietarin lahjottaman Uuden testamentin ja selaili sitä. Kuin sattumalta avautui silloin munkki Pietarin alleviivaama, Raamatun ihanin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, jonka hänkin oli kerran alleviivannut rouva Esempiolle. Hän luki siitä Luukan evankeliumin 7 luvun 37:nen ja 38:nen värssyn:

"Et ecce, mulier, quae fuerat in urbe peccatrix, quum cognovisset eum accumbere, in domo Pharisaei, allato alabastro unguenti, et stans apud pedes ejus retro, flens coepit lacrymis rigare pedes ejus, et capillis capitis sui extergebat, et deosculabatur pedes ejus, et illo unguento ungebat."

[Ja katso, yksi vaimo oli kaupungissa, ja hän oli syntinen ja kun hän sai kuulla, että Hän aterioitsi fariseuksen huoneessa, toi hän lasin kallista voidetta. Ja seisoi takana Hänen jalkainsa juuressa itkien ja rupesi kyynelillänsä kastamaan Hänen jalkojansa ja niitä päänsä hiuksilla kuivasi ja suuteli Hänen jalkansa ja voiteli voiteella.]

Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä näkymättömässä ruumiissansa, puhalsi taivaalle Harhaman teoksesta sen runokuvan, jonka hän oli maalannut ukkos-ilman noustessa. Se osotti sitä ja kutitteli Harhamaa ihanilla henkäyksillänsä, kuiskaillen niillä:

— "Muistatko?… Ihmemaailmassa saarnasi ihmisjumala, että kaikki on vaan jumaluuden puhdistustulta… syntymäkipua… että ei voi olla mitään väärää ja tarpeetonta… rikkaat ryöväritkin ovat tarpeellisia… sillä jumaluus on syntymäkivuissaankin erehtymätön…"

Ja silloin hänelle alkoi avautua jumaluuden suuri armo ja anteeksiantamus ja ihmisen katumus ja nouseminen valkeni hänelle kirkkaana puhdistustulena. Tuntui, kuin olisi rouva Esempion kirjeen lehdiltä tuoksunut sama kallis nardusvoide, jolla syntinen vaimo voiteli Jeesuksen jalat, ja tuntui kuin sen rivien välille kätketyt huokaukset ja tuskat olisivat rouva Esempion hivuksia, joilla hän syntisen vaimon tavoin kuivasi jumaluuden jalat, jotka hän oli kyynelillänsä kastellut.

— "Mitä onkaan ihminen ilman erehdystä!… Se ei tunne nousemisen suuruutta, eikä jumalallisen anteeksiantamisen suloutta", — puheli Harhama riemuiten jo, kuin hukkuva rannalle päästyänsä.

Uudestaan ja yhä uudestaan luki hän kirjeen, tunsi siinä nardus- ja aloesvoiteiden tuoksun, katumuksen ja nousun jumalallisen tuulahduksen, ihmishengen vaivaloisen pyrkimyksen jumaluuteen. Ja kaikki alkoi vaaleta, selvetä ja kirkastua, kuin autuaalle tulevan elämän ihanuus, kun sille kirkastuu Jumalan armo ja taivaan kellot soivat ja enkelit tulevat laulaen häntä noutamaan ja tähdet hymyilevät kirkkaina ja uusi elämä puhkeaa, kuin kukka nupustansa, tai kuin ylistyslaulu autuaasta ihmisrinnasta.

— "Niin. Mitä olisi ihminen ilman erehdystä!" — ilostui hän edelleen, enkeli Iirannon hänen vierellänsä hymyillessä.

Ja ihmisessä piilevä jumaluus kirkastui hänelle kirkastumistansa, pöly hävisi, aurinko loisti ennallansa, uusi valo valeli rouva Esempiota, joka oli juuri noussut jumaluuden jalkoja suutelemasta…

Sairaloisen riemulla kiirehti Harhama ulos ja lähetti rouva Esempiolle komean kukkakorin ja sähkösanoman:

— "Kaikki sovitettu."

Ja kun hän oli kokonansa tyyntynyt, nautti hän aivan siitä, että hänelläkin oli jotain unohdettavaa ja anteeksi annettavaa, eikä ainoastaan anteeksi pyydettävää. Hän kohosi omissa silmissänsä. Hänen inhimillinen heikkoutensa oli löytänyt nyt tomuhitusen, kuvitteli sen kalliiksi kiveksi ja nautti siitä…

Hän tarttui taas teokseensa, kuin äiti lapseensa, jonka on luullut ijäksi kadottaneensa, mutta löytääkin sen sattumalta ja ratkeaa aivan ilosta, alkaa sitä pukea parhaimmillansa. Hän alkoi kuvata rouva Esempiota suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien esikuvaksi, siksi, joka Jeesuksen tavoin "antaa esikuvan" muille.

— "Ilman tätä ei teokseni olisi ollutkaan täydellinen… Oikeastaan olisi jäänyt pois jumaluuden kaunein helmi", — riemuitsi hän työnsä lomassa.

* * * * *

Maan kiertolaisena huitoi kirkas kuu ijankaikkista kierrekettänsä maan ympäri, pauhaten sen mukana. Aurinko paahtoi sinne valo-uhkuna. Se kuumensi kuun vuoret tulikuumiksi, hehkuviksi tulihiiliksi.

Tulikuumana hohtavan vuoren huipulla, kuun päivätasaajan kohdalla, seisoi Perkele, ruhtinaallinen tulihulme hartioilla, välkkyvä valtikka kädessä, pään päällä tulikruunu, jota siivekkäät käärmeet kynsissänsä kannattivat Hänen edessänsä oli sata miljoonaa enkeliä, veriviitat hartioilla, vyöllä tuliset miekat, kädessä sotatorvet. Rotkot olivat niitä täynnä, vuoren kupeet kirjavina. Ne soittivat Perkeleen ylistystä. Tulihohteinen vuori vapisi. Soitto pauhasi, kuin itseensä sointuva ukkosen jyrinä.

Perkele puhui tulisuihkun ja valo-uhkun seasta:

— "Palvelijani Iiranto on vienyt Harhaman onnellisesti vaarallisen salakarin ohi. Juonitteleva Jehova oli antanut pilvensä kärestä puheta salamana Harhaman eteen vaimon menneisyyden… Hän luuli sillä voivansa Harhaman teoksen murskaksi lyödä… Mutta palvelijani Iiranto on paljastanut Harhamalle Jehovan ilkeän juonen… Harhama maalaa jo Jehovaa vastaan tehtyä rikosta hyveen runoväreillä…"

— "Sillä sinusta iski viisaus salamana Iirantoon… Sinä murskasit Jehovan karit ja sammutit Hänen salamansa palvelijasi Iirannon kädellä", — oikaisivat pää-enkelit.

Sata-miljoonainen enkeliparvi veisasi silloin Perkeleen ylistystä:

"Sinusta niinkuin päivän valovirta viisaus ja voima tulvailee. Sinulle vihollises niidet, pirta raatavat, kun niihin suoltuilee sinusta loppumattomasti loimet, joist' alkuun saavat kaikki ihmistaimet."

Kaiku värisi ja vapisi tulikirkkaissa kuun vuorien sivuissa ja lymyytyi sen onkaloihin. Vallan ja voiman sädekehä ympäröi Perkelettä. Tuliviitat hulmahtelivat valovirrassa ja enkelien ihastus kohisi kauniina pauhuna.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi enkeli Iiranto hänen eteensä ja Perkele puhui hänelle:

— "Hyvin olet tehtäväsi hoitanut. Palkkioksi saat lahjan itse armastella itseäsi, eivätkä sinun mielitekosi ole koskaan uupuvat."

Riemastunut enkeli-armeija veisasi ja soitti taas Perkeleen ylistystä. Säveleet kantoivat ihastuneen Iirannon takaisin tehtäviinsä ja Perkele nousi laulavan armeijansa kanssa kuunvuoren huipulta pimeään eetteriin.

* * * * *

Pohjolan kirkas kesäyö välkkyi vesillä. Käet kukkuivat. Rastas keinui koivunvarvulla ja viserteli pesässä hautovalle emolle ja yön tyttäret seuloivat armaita unia päivän vaivoista väsyneille. Rannoilla ripsehti luonnonrauha, ja metsissä arkaili hämärä, kisaillen valoisan taivaan välkkeen kanssa. Neito odotteli armastansa ja nuorukainen kulki karjapolkuja metsän halki tyttönsä asunnolle, merkiten kulkunsa laululla. Tyttö kuunteli armaansa tulolaulua, odotti syliä, valmisti suuteloa… Kaikkialla huiskuttelivat elämän ja kevään liinat, kutsuen sille povelle, missä tuskat unohtuvat, kysymykset lakkaavat, povet rauhottuvat ja kaikki raukeaa unohdukseen ja onneen.

Mutta Harhaman pienen huoneen akkuna oli raollansa ja sisällä istui Harhama itse sieluttomana muumiona. Hänen runojensa hurjat henget harhailivat taas etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä. Silloin kun kaikki muu nukkui luonnon rinnoilla, lähti hän, kuin rauhaton yökkö etäiselle lennollensa tavottelemaan mielikuvituksensa kirkkaita virvatulia ja valhemaita. Ne tulet välähtelivät sakeana salamasateena, milloin siellä, milloin täällä, ja ne tienviittana pyrki hän jumaluuden ikuisille auteremaille, nousemaan siellä jumaluuden hengen siiville, nukkuaksensa niiden tuudittamana ikionneen…

Kaikki kukki. Kaikki imi elämän utaria. Yö hyräili luonnonvirttä. Kevät jakeli kauneuttansa, mainen rauha antimiansa, mutta Harhama valmisti teostansa, niihin silmää siirtämättä. Runot nousivat sen sivuille helminä, kuin kirkas kaste kukkanurmelle, aatteet kutoutuivat verkoksi, kuin hämärän hienot kuidut. Sivu valmistui sivun perästä. Mielikuvitus karkeloi vallatonna ja hän itse istui kuin yökkö hiljaa, sieluttomana, maahan jääneenä aaveena.

Jumaluuden mailta soivat kauneuden kellot. Harhama kuvaili teoksessansa lankeemuksen runollisuutta ja kauneutta. Hän antoi rikoksen puheta heleänvärisimpänä kukkanuppuna, pulahtaa sen, kuin kirkkaan kuplan runovirran väripinnalle. Hän lauloi siihen kukkaan hivelevän tuoksun, muutti sen tuoksun hyveeksi, sen värit hän lauloi jumalalliseksi hyveeksi ja niin loi hän rikoksesta kukan, jossa valmistui jumaluuden korkein olemus hyve, kuin puhdas kulta tulinisissä.

Hän antoi esempio-ihmisen peseytyä ja puhdistua omissa suurissa erehdyksissänsä, jalostua rikosten kauneissa runokylvyissä, kuivautua soitossa ja sävelissä, ollen itse mukana ihailemassa jumaluuden puhdistumista. He soutavat Riuttalan kuulua selkää… kirkkoveneiden ikitietä… virsien vanhaa ulappaa… Se selkä on nyt kaunis, kuin kirkkolaulu… Sinisotkat uivat veneen vanavedessä… Sen edessä laulavat allit… Nukkuvan aallon alla helottaa kirkas päivän kuva taivaan sini-ontelolla… rannat riippuvat vedessä kuvina… veneen väre vierii, kuin kaunis virsi pitkin järven rasvatyyntä… Mainen kauneus on kukassansa… sopu liikkuu rantalumpeilla… rauha lymyää rantakaislikossa… onnenkukissa piilottaikse puhtaus ja ihmis-onni ajelee allin laululla pitkin järven siniselkää… Elämä on kuin nuori neito… Sillä on koristeina käen kukunnat, helyinä lintujen laulut ja luonnon silmäterä vartijana… Päivän kuva heilahtaa hieman, kun veneen väre vierii sen yli… Allit laulavat somemmin… rantakuvat huiskahtavat… vene viiltää tyyntä vettä… Purjehtijat ovat menossa ikuisen onnen hakuun. He ovat menossa niihin maihin, missä ihmisyys laskee jumaluuteen onnellisena, kuin vasta vihityt morsiusvuoteelle…

Mutta Riuttalan ranta näyttää lievettänsä, missä kasvavat Riuttalan Helgan hääkukat… Se heilauttaa sitä, kuin tyttö liinojansa… Sieltä vilkuttavat vanhat muistot… Siellä on kulunut ensi lempi, silloin, kun elämä hohti, kuin illanpuna akkunassa ja käet kukkuivat heleää hopeaa ja päiväpaiste levitti liinat tielle kaikkialla minne kulki… Siellä ovat itketyt ensi kyyneleet kuihtuneille hääkukille… Nyt kokoaa sotka ne kyyneleet helminauhaksi. Se koristaa niillä vanhat muistot… Onnenkukat kukoistavat silloin houkuttelevampina… kainompina… armaampina… Yhden teriöllä hohtaa se ensi suudelma… elämän ihanin onni… tytön puhtain unelma… Se on taas tarjolla onnenkukan teriöllä… Mutta luonto valvoo jumaluuden silmänä, huolehtii puhtaudesta… perheestä… vaimon ja miehen välien pyhyydestä… rastaan pesän puhtaudesta… Se kuiskaa jumaluuden suulla:

— "Se suudelma ei kuulu enää sinulle… Se on sinulle jo liikaa, kun olet itsesi yhdelle antanut… Minä olen jumaluutta, ja jumaluus ei salli uskottomuutta, ei tahraa, se on yksiavioinen…"

Vene viiltää taas vettä. Ranta laulaa vanhoja muistoja… Se laulu vetää venettä rannan luokse… Se kääntää melaa esempio-ihmisen kädessä… Vanhat muistot ovat viehättäviä: Laulu voittaa… Mela kääntyy jo kädessä, vene pyörtää melan mukaan… Jo lähestyy vene kukkarantaa… Valkeat kukat nuokkuvat, kuin olisivat täynnä lapsuuden iloja… nuoruuden muistoja… elämän onnea… Vaahtona kuohuu niistä ensi lemmen muisto… Se herättää janon, kuin viininvaahto… Ensi suudelma hohtaa helmenä sisinnä… Se kiehtoo kuin kaunis käärmeen laulu… Se kuiskaa:

— "Ei ole vielä myöhäistä… Ei ole mikään luvatonta… Vai olisiko luonto niin sanonut…"

— "On se sanonut… on sanonut", — vastaa esempio-ihminen.

— "Valetta… Valetta! Älä usko!… Taita kukka, ota siltä suudelma… ja toinen… ja kolmas, niin tiedät, kuin Jumala, mitä on uneksittu lempi ja onni!…"

Ja esempio-ihminen katsoo kukkaa. Onni lymyää sen pohjalla puhtaana ja arkana, kuin lintu varvulla, morsian häävuoteella… Ensi lemmen muisto levittää sen lehdille armaimmat ihanuutensa… Ensi suudelma kiehtoo kauniina käärmelauluna… Voimat raukeavat Allin lauluun… Silmä sulaa veden sineen… Mieliteot riutuvat vanhoihin muistoihin… Hän katkaisee sen kukan, jota luonnon lakikirja kieltää taittamasta… Hän saa siitä suudelman… Hän tapaa onnea käsin kiinni… Mutta arka onni on herännyt suudelmasta… Se on paennut kukasta, kuin henki kuolevasta, jättäen jälkeensä kirouksen kylmäksi ruumiiksi… Rikottu on jumaluuden ainoa, suuri käsky: luonnonlaki, yksimiehisyys… Se käsky on rikottu, jonka täyttämisestä on luvattu naisen taivas: äiteys…

Elämä osottaa jo ohdakemaatansa: Uskollisin ystävä kärsii… Elämä tarjoaa sille mustia kukkia… Mieli käy siitä tiedosta apeaksi… Sitten tulevat tunnonvaivat… kärsimykset… tuskat… soimaukset… äiteyden menetys. Onnen unelmalinnut olivat turman mustasiipisiä yökköjä…

* * * * *

Mutta jumaluus pysyy sen kautta, ettei se mitään luotansa päästä. Se puhdistaa erehtyneet. Se vetää ne katuneina takaisin itseensä. Se puhdistaa ne onnettomuudella… kärsimyksillä… tuskilla… Kaikki palaa siihen. Siihen ajaa erehtynyttä erehdyksestä johtunut onnettomuus, siihen vetää sitä jumaluuden oma armo, vetää kuin lähde janoista… lämmin viluista… rakkaus kovaa kokenutta…

Harhaman teoksen sivuille kumpuavat uudet helmikylvöt, kuin kaste maanpovesta… Alkaa jumaluuteenpaluu… kadotetun rauhan nouanta… peseytyminen omissa kyynelissä… Hän harhailee taas vanhimmissa maailmoissa, esempio-ihminen mukana… Ihminen on siellä jumaluuteen pääsemäisillänsä… Se on kuin Jeesus Jumalan, mieheksi varttuva poika isän suhteen… Se hallitsee jo jumaluuden avaimia, tekee sen tehtäviä: Se antaa jo syntejä anteeksi, kuin Jeesus, ainoa ihmislapsi, jossa jumaluus oli jo tietoiseksi herännyt… Se jakaa siunausta… hoitaa armonastioita jo Jumalana, kuin poika isänsä nimessä…

Hän kuvaili ihmemaailmansa uniensa ja näkyjensä valossa. Siellä on ainainen valo: kuusi kuuta paistaa öisin… Päivää valaisee yhtä monta aurinkoa oudolla valolla… Rauhan kellot soivat kaikkialla… Onni kukkii mailla… liitelee vesillä… hymyilee ilmassa… Linnut laulavat autuaiden riemulaulua… Ne laulavat ylistystä sille jumaluudelle, joka on heissäkin heräämässä, suloisena, kuin Jumalan armo syntisessä, kauniina, kuin aamukoite pimeän erämaan hätääntyneelle kulkijalle…

Autuus paistaa päivänä… armo kuunvalona… totuus on itseselviö… Niillä onnenmailla on ihmisillä enkeliruumis, outo maan ihmisille… Henki on siellä kehittynyt… liha riutunut, vietit surkastuneet… ruumis saanut uuden, korkean olomuodon… Ihmisjumala on jalostanut itseänsä, henkeänsä ja hengen kautta ruumistansa… Se ei ole hoidellut lihaansa… ei viettien kutkuttimia… ei aistillisuuttansa, joita se on hävennyt, kuin maan ihminen arkoja elimiänsä. Hengen jalostuessa on ruumiskin jalostunut… viettien syötit kuihtuneet… jumaluuden jalot ilmestysmuodot syntyneet niiden sijalle… Ihmisjumalilla on enkelisiivet… Ne liikkuvat vapaasti ilmassa maansa vetopiirin rajoille asti… Ne rakastavat puhtaasti ja kauniisti, kuin nurmen kukat… Ne äitiytyvät nautinnotta… antavat isyyden ilman irstautta… liekkumaa… nautintoa… antavat sen puhtaasti, kuin isä lahjan lapsellensa, ilman viettien orjaruoskaa…

Auringoista valuu sinipunerva valo… Kuutkin paistavat omalla valollansa, vaikka ovat puoli sammuneita… Niiden valo on kelmeän-punainen… Vedenkalvot sointuvat kuutamoon ja auringon valoon, sulaen yhdeksi värisuloksi… Metsät ovat yhtä satua. Puiden lehdet ovat kukkasia, mikä minkin värillisiä, ja hedelmä kypsyy joka kukasta… Värit ovat maassa tuntemattomia… aine toista, kuin maassa ja sen sisarmaailmoissa… eläimet ovat yhtä korkealla, kuin on ihminen maassa.

Siellä asuu ihmisjumala jättiläiskukkaisissa, jotka se on itsellensä asumukseksi kehittänyt, jalostanut ne siksi pienestä kukasta miljaardi-vuosien kuluessa… Puu kantaa ihmisjumalalle hedelmätä… linnut veisaavat virsiä… muut eläimet soittavat sille ylistystä, tuntien sen jumaluuden, itse pyrkien siihen sulautumaan… Sukulaisuudet ovat hävinneet… kansat ovat lakanneet olemasta… kielet ovat sulautuneet… on olemassa ainoastaan yksi olento: ihmisjumaluuden jumalajoukko, joka näkee avaruuden ihmeenkaukaisiin osiin asti… näkee etäiset auringot ja kaukaiset kuut ja elää avaruudessa, kuin kirkkaassa onnenkuplassa…

Teos jatkui. Runo vuoti hyrskyvänä hopeavaahtona, ryöppysi kirkkaana kultakuohuna. Harhama kuvaili jumalallista anteeksiantamista ja langenneen ihmishengen suurta nousua.

Jumaluuden ja onnen maassa oli kaunis laakso… Sen kolmella puolen pujottelivat hopeahohteiset vuoret huippujansa ilman punakirkkauteen… Laakson pohjalla päilyivät lammit kuvastimina ja virrat koukertelivat värivöinä, sateenkaaren-värisinä, vaikka värit olivatkin maan ihmisen silmälle ennen näkemättömiä… Puiden korkeimmat kukat tirskuttivat niinkuin pikku linnut maassa, mutta ääni oli hiljaista sulosointua… Hienoinen tuulenhenkäys ajeli kukkien väriä, kuin maassa tuuli sumua, tai päivän kirkasta auteresavua. Kaikki kylpi kauneudessa.

Ihmisjumalat istuivat ympäri laaksoa, mikä lammikon hopeanheleällä lumpeella, mikä puussa, mikä maassa, tai vuoren hopeakielekkeellä… Soittimet soivat… Sävel karkeloi… Se oli meille outoa säveltä, kun ei sitä ollut korva ennen kuullut.

Yksi ihmisjumalista selitti lankeemuksen runollisuutta, rikoksen suuruutta. Hän puhui:

— "Ei voi olla mitään, joka ei palvelisi meidän jumaluutemme kehittämistä korkeimpaan kukkaansa, sillä meidän jumaluus on ainoa todellisesti oleva ja ainoa kehityksen tarkotus… Siksi palvelee meidän kehitystämme kaikki… Rikoskin ja erehdys ovat tarpeellisia kehitys-ilmiöitämme… Sillä jumaluutemme on ainoa viisaus ja se on erehtymättömyys… Kaikki on sen luomaa, ja siksi ei voi olla mitään väärää… Syntikin on ase jumaluutemme kädessä… Syntikin on kehitysvoimamme tarpeellinen, järjellinen ilmiö… Se on järjellinen, koska se on meidän erehtymättömän jumaluutemme luoma… ja se on meidän luoma, koska ei voi olla mitään, joka ei olisi meidän luoma…"

Ihastuneiden ihmisjumalien suusta puhkesi riemulaulu, kuin kaunis, viaton ja kaino kaiun morsian, joka ojentaa kätensä ottamaan vastaan kaiun koreita, ikävöityjä kihloja. Ne veisasivat:

"Syntikin on ase kädessämme. Lankeemus on voimamme. Rikoskin on voittomme. Kaikkeuden kaikki purot meihin meistä virtaavat. Meist' ei mikään pääse pois."

Kaiku kihlaili ja armasteli morsiantansa. Ihmisjumala joi onnestansa. Puhuja jatkoi:

— "Lankeemus on kehityksemme järjellinen kiirastuli ja olemuksemme korkeimman loppuyhtymän: hyveen valmistaja. Sillä ainoastaan langennut tuntee armon ja anteeksiantamisen tarpeen ja suloisuuden. Siksi, kasvattaa rikos armoa ja anteeksiantamusta ja rikoksen ymmärtämistä… Niin kehittää rikoskin olemustamme, hyvettä… Niin on syntikin aseena meidän jumaluutemme käsissä…"

Ihmisjumalat kallistivat polvellensa jättiläiskukan teriöt, joiden heteet soivat viritettyinä harpunkielinä, ja soittivat sillä oman itsensä ylistystä. Harpunheleä soiton sävel uiskenteli ylistyslaulussa, kuin neitonen kirkkaassa vedessä, kun sen ruumiin puhdas iho sointuu veden väreihin…

Puhuja jatkoi:

— "Rangaistuksella pitää jumaluutemme rikoksen järjellisyyden rajoissa, joissa se luo hyvettä. Sillä kääntää se myös langenneen rikoksesta takaisin ja opettaa hänet tuntemaan armon ja hyveen suloisuuden… Anteeksiantamisella ja armolla vetää jumaluutemme langenneet takaisin itseensä… Siksi ei meistä mikään pois vierähdä… Siksi ei olemuksemme heikkene, ei voimamme häviä… Siksi olemme me ijankaikkiset…"

Ihmisjumalat veisasivat taas omaa ylistystänsä:

"Rikos sekä rangaistuskin meitä yksin palvelevat. Rikoksesta tuloksena niinkuin kukka puhkeaa rangaistus ja langenneita ajaa meihin uudestaan. Erehtyneet meihin vetää armon suuri virta, sitten kun on rikos, synti jalostanut langenneen. Siksi jumaluutemme suur' on, ijankaikkinen."

Enkeli Iiranto seisoi hymynä Harhaman vierellä, osotti lankeemuksen jumalallisen jalouden, järjellisyyden ja suuruuden ja lausui:

— "Jehovan kuvitelmain juonien tähden olit tuomita jumaluuden kauneimman kehitys-ilmiön: suurten lankeemusten jalostavan kiirastulen…"

Harhaman koko sielu värisi. Hän tarttui loistavimpiin runosoihtuihinsa ja maalasi niillä rikoksen ja lankeemuksen ihanaksi… jaloksi… kauniiksi… puhdistavaksi… Hän istutti esempio-ihmisen lumikirkkaasen kukkaveneesen… nosti veneen purjeeksi unelmat… kylvi tien hopealumpeilla… antoi soiton puhaltaa purjeeseen tuulta… Hän maalasi virrankulun kirkkolauluksi… paheen kukan tuoksuksi… rikoksen palavaksi runorovioksi ja siihen tuleen antoi hän esempio-ihmisen solua veneessänsä, vajota siihen, kuin sävel kaikunsa suuteloihin, taivaallisten laulujen soidessa jumaluuden kiirastulen kunniaksi.

Valo kisailee kukissa… autuaiden unelmat häilyvät ilmassa… onnenväre vierii vesillä, kuin kaunis allin laulu, ja rauha helottaa helmikirkkaana. Ihmisjumalat katsovat langennutta lempeästi… Se katse raukaisee polvia… herpaisee niitä suloisesti, kuin kuoleman lempeä tulo paljon kärsineen jäseniä: Jumaluus kutsuu sillä syliinsä… Se kutsuu armolla ja anteeksiantamisella. Se vetää, kuin veden suppilo.

Kaikki himmenee, kaikki häviää jumaluuteen, kuin autuuden utuihin, sointuu siihen, kuin sävel taivaan enkelilauluihin… Polvet herpoavat… mieli rauhottuu… sydän rohkaistuu… henki pyrkii puhtauteen, kuin kasvi valoon… kukka väreihinsä… neito kauneuteensa…

Harhama antoi esempio-ihmisen nähdä suurten nousemusten hohtavat seppeleet… Hän puki sen niillä seppeleillä… uitteli armon virroissa… pesi… jalosti… kirkasti… puki hyveen jalokiviin… antoi sen langeta polvillensa oman jumaluutensa ja kaikkeuden jumaluuden eteen ja sovittaa kaiken omassa povessansa, etsiä ja löytää sovinnon, lunastuksen ja rauhan omassa rinnassansa asuvan jumaluuden edessä, eikä hapuilla sitä mielikuvituksien luomilta jumalilta.

Hän antoi esempio-ihmisen tutkia itsensä. Se oli katumus oman jumaluutensa edessä.

Linnut laulavat… luonto soittaa… tuska puhdistaa ihmishenkeä… Jo soivat armon kellot… Jo kuuluvat enkelilaulut… Jumaluus puhuu esempio-ihmisessä sen omalla suulla tutkien tuskansa syitä:

— "Ihmispoloinen! Minä mullan lapsi! Miksi itken? Miksi suren?… Mitä olen rikkonut jumaluuteni käskyjä: luonnonlakeja vastaan?…"

Ja ihmissydän alkaa soida ja ihmishenki puheta jumaluuden puhtauteen, työntäen tieltänsä niitä aistillisuuden verholehtiä, jotka ovat sen jumaluudesta erottaneet. Se kirkastuu, kuin päivä pilven takaa. Esempio-ihminen puhuu itseänsä tutkiskellen, itsensä, luonnonlain edessä katuen:

— "Minä olen rakastanut Riuttalan rannalla… Minä olen itkenyt siellä lempeni kyyneliksi, iloni ikäväksi ja nuoruuteni olen siellä hautaan peittänyt… Minä olen sillä rannalla pettynyt ja sortunut… Riuttalan rannalla uneksin minä onnea, kun olin puhdas, ja rakensin sille puhtaan pesän, kun olin nuori… Minä uneksin, kun olin kaunis… Ja minun unelmistani syntyi valkeita onnenlintuja… unelmalintuja… lemmenlintuja… Ne hävisivät ja lensivät pois ja haihtuivat, kuin kauniit vesikuplat… ja minä jäin yksin… Riuttalan rantakukkaan jäi minun lempeni… ja minun onneni… ja minun kyyneleeni… ja nuoruuteni… Mutta se kukka ei enää kukkinut minulle. Se oli minulle kielletty kukka… Kirkkaimman jalokiven: äitiyden, menettäminen oli sen kukan hintana… Mutta valkeat onnen unelmalinnut lauloivat siellä… ja entiset muistot vetivät venettä… ja käänsivät melaa kädessä… Sinä armon henki, kuule mitä kerron! Se ranta loisti ja kukka tarjosi ensi lempeni onnea… Ja minä taitoin sen kukan, joka oli minulta kielletty kukka… Minä olen rikkonut jumaluuden sen käskyn, jonka täyttämisen on jumaluus luonnon lakikirjassa pannut suurimman onnen: äitiyden ehdoksi… Minun elämäni on nyt haikea, minun kulkuni vaikea ja minun onneni on katkennut laulu…"

Silloin soivat maailmanlaulut ja jumaluuden syli avautui ihmishengelle kokonansa… Se ei tutki syitä, ei tuomitse, kun ottaa katuvan syliinsä…

Ja Harhama alkoi kuvailla nousemisen suuruutta. Hän nosti puhdistuneen ihmisjumalan runoliinoille, kuin säteilevästä valo-uhkusta, enkelisiiville kohoavan pyhimyksen, jonka päässä säteilee kirkkaus ja hartioilla hulmahtelee autuuden lumivalkea valovaippa. Hän lauloi rikoksen runokylvyksi, jonka kirkkaissa vesissä ihmisjumaluus peseytyy… puhdistuu… jalostuu… ja kirkastuu.

Ja taas vuotavat kyyneleet ja sydän pakahtuu omiin tuskiinsa ja jumaluus suree. Esempio-ihminen jatkaa itsekatumistansa.

Luonnonlaki, jumaluuden ilmestys oikaisi itse erehdykset, soimaamatta, herjaamatta.

Ihminen on nöyrtynyt oman olemuksensa lakien edessä, tunnustanut niiden voiman ja saanut rauhan hengellensä.

Ja silloin alkavat soida riemuvirret. Taivaat ylistävät ihmisen jumaluuden armon äärettömyyttä ja maailmat sen viisautta ja voimaa. Se ylistys yhtyy ijankaikkisuuden suureen lauluun, joka ylistää jumaluuden ikuista heräämistä ja voittoa. Se laulu julistaa jumaluuden pysyväistä ja ijankaikkista kirkastumista sanoilla:

— "Sinä, jumala, et koskaan himmene… Et koskaan… Et koskaan.

"Sinä kirkastut ijäti… Sinä puhdistut alati… Sinä jalostut halki ijäisyyden.

"Sinä puhdistat itse itsesi… Sinä olet itsesi viskin… Sinä olet oma seulasi… Siksi et sinä koskaan himmene, et koskaan tahraannu, et koskaan muutu…

"Tekojen seuraus on sinun kiirastulesi… Se on sinun itseseulasi… Se on sinun viskimesi…

"Sillä erotat sinä huonon itsestäsi… Sillä poltat sinä sen kuonan puhtaaksi… Sillä lyöt sinä paenneet takaisin itseesi…

"Sinun laupeutesi on rajaton… Sinun armosi on ääretön… Sinä olet anteeksiantamus…

"Sillä vedät sinä kaikki luopuneet takaisin itseesi. Sillä rohkaiset sinä erehtyneet luoksesi… Sillä kokoat sinä kaikki paenneet takaisin syliisi…

"Siksi et sinä koskaan häviä… et koskaan heikkene… et koskaan muutu… et vähene… Sinä olet aina ijankaikkinen."

Tähtitulet tekevät kunniaa korkeudessa. Maailmat kiertävät jumaluudessa.

Esempio-ihminen jää Harhaman teoksen runovirtojen lumpeeksi. Hän tuntee nyt erehtyneen hädän ja langenneen tuskan, siksi osaa hän anteeksi antaa… Hän tuntee nousemisen suuruuden; siksi osaa hän rohkaista langenneita… Hän tuntee anteeksiantamisen suloisuuden; siksi elää hän ijäti ihmisten hyvänä henkenä, kehottaen esimerkillänsä niitä seuraamaan jumaluuden käskyä… Hän valkenee ihmisille, kuin päivä. Ihmiset taivuttavat mielensä hänen esimerkkiänsä noudattamaan, heräävät siten itsetietoiseen jumaluuteen, kuin Jeesus ja ryhtyvät suorittamaan jumalallisia tehtäviänsä: pelastamaan langenneita, lohduttamaan kärsiviä ja antamaan syntejä anteeksi…

Kesäinen aurinko pyöri jo punaisena hopeanheleälle taivaan reunalle, käen kukunta helähti kirkkaassa ilmassa ja linnut remahtivat laulamaan ylistystä kesäaamun kauneudelle. Pohjolan luonto soi ja helisi sävelissä. Se nousi yön valosta päivän kirkkauteen, kuin tyttö vedestä auringonkylpyyn kuivautumaan. Suomi hohti, kuin uimasta nouseva neito, kun aurinko laskee valovaippansa sen kainoudesta väräjäville hartioille…

Mutta yhä loi Harhama teostansa hiljaisuudessa. Hän kuvaili taas maailmankurjuuden kärsimyksiä ristillä… Hän antoi kärsimyksien kirkastaa ihmistä jumaluudeksi… Hän antoi hyveen kukan puheta jokaisesta tuskasta. Hän antoi elämän kivikouran puristaa ihmisistä jumalahelmiä. Hän solmi niistä hyveen kukista orjantappuraseppeleitä, helmistä laati hän kruunuja ja koristi niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi, ainoaksi palveltavaksi. Hän puki sen loistaviin runovaippoihin, nosti sen jumaluuden istuimelle, antoi valtikan sen käteen, osotti sitä ja sanoi:

— "Ainoastaan sen mitä sille teette, teette Jumalalle, koska muuta Jumalaa ei ole…"

Ja maailman rikkaiden hän antoi taas katsella sen kärsimyksiä, puettuna kurjuudelta ryöstettyihin purppuroihin. Ja kun maailmankurjuuden tuskat yltyivät ja se valitti janoansa, pilkkasivat maailman rikkaat ryövärit sitä ja antoivat sille sapella sekotettua etikkaa: häätivät sitä torpista, lisäsivät päivätöitä ja veroa ja virkamiehiä ja kaikkea elämäntaakkaa…

Teoksessa oli jo tasan viisituhatta viisisataa runosäettä. Aurinko kieriksi jo likellä puolipäivän taivasta. Harhama lopetti eilispäiväisen työnsä.

* * * * *

Parin päivän kuluttua hän sai rouva Esempiolta kirjeen, jossa tämä kirjoitti:

'Rakas!

Kiitos nyt ymmärtämisestäsi ja kaikesta! Niinkuin ukkos-ilman jälkeen sää kirkastuu, niin on ihmiselämänkin laita. Nyt tuntuu taas niin rauhalliselta ja valoisalta. Kiitos myös siitä kauniista kukkakorista, jonka lähetit! Tottapa sydämesi käski sen lähettämään. Olen pannut Ritvan kuvan sen keskelle. Se pieni näyttää nyt aivan enkeliltä siinä.

Olen iskusta niin sortunut, että ihmiset luulivat minun kuolevan.

Yksi pyyntö minulla olisi vielä sinulle. Armiiran kasvatusvelkoja on maksamatta. Ole hyvä ja lähetä minulle rahoja, että voin ne maksaa. Mutta lähetä tällä kertaa Armiiralle. Minulta et ota koskaan takaisin, mutta lähetä nyt hänelle, niin hän voi maksaa sinulle suurena. En pääse täältä lähtemään, ennen kun lähetät, ja tahtoisin niin mielelläni päästä täältä Schuwalowan puolisivistyneiden suomalaisten joukosta pois, metsän sydämeen. Nämä puolisivistyneet ihmiset kiusaavat täällä minua ja minä heitä. Niitä on täällä pieni joukko venäläisten seassa. Kun eräs neiti esimerkiksi aikoi pitää esitelmän Tolstoista, niin pelkäsivät, että minä tulen kuulemaan, koska minä olen ainoa suomalainen koko Shuwalowassa, joka pystyy arvostelemaan. Lähetä nyt sen tähden ensi postissa, niin lähden heti Korpelaan ja odotan sinua siellä. Tule sinne pian, sillä kaipaan niin kovin henkeäsi.

Suutelen Sinua.

Helga.

P.S. Suomaan luona kävin asialla. Ne tekivät minulle viittauksen joka tarkotti suhdettamme, mutta minä ne nolasin, sanoin että: joka teistä on minun tasallani, se nouskoon ylös, eikä yksikään noussut!'

— "Niin, se oli oikein vastattu!" — ilostui Harhama viime sanoja lukiessansa ja jatkoi: "Enkö ollut oikeassa! Tämä tapaus on häntä puhdistanut ja ylentänyt. Hän nousee nyt noin ylevänä, itsetietoisena. Jos hän ei olisi puhdas, arkailisi hän ja häpeäisi."

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings