HARHAMA (continued 5)
Reading edition
Ja entistä kiihkoisampana levitteli hän teoksensa sivuille loistavia runoluomuksia. Entistä rohkeampana puki hän esempio-ihmistä jumaluuden pukuihin ja seppeleihin. Hänen henkensä nousi aivan rajutuulena, raivasi kaikki esteet, vei kaikki mukanansa ja käänsi kaikki palvelemaan teoksen asiaa.
* * * * *
Pari viikkoa oli vierähtänyt.
Harhamalan pihlajamaja oli taas koreana kukista ja ylpeänä seisoi onnenkuusi, tuore nuppu joka oksan päässä todistamassa inhimillisen perhe-elämän lujuutta. Kastikaiset seisoivat kallellapäin nurmikolla kehäkukkien seassa, kaivaten talon väkeä, kaivonvintti suri ja keltakukat ikävöivät.
Vaan jo saapuvat kaivatut, ensin saapuu rouva Esempio ja muutaman päivän kuluttua tulee hänen luoksensa Harhama. Saunasavu, vanha kaivonvintti ja tuttu akkuna sanovat: "Terve tuloa!"
Terve tuloa! Terve tuloa! — kertovat tutut veräjät, käydyt polut ja kuokittu kivikko.
Ja sisällä tervehtivät tulijaa eletyt pitkät talvi-illat muistoinensa, mikä iloisna, mikä suruisna. Kodin rauha hymyilee taas niin lempeänä, kuin kesäinen lauvantai-ilta, tai kuoleman rauha, kun se seisoo sairaan sängynpäässä.
Paljon on siellä eletty, paljon taisteltu salassa. Harhamala oli ollut Harhaman elämän korpi, Jumalan suuri työpaja. Siellä oli levitetty hänen eteensä uudet jumalat loistavavärisissä puvuissa, maailmankurjuuden kiitollisuus ja kunnia ja maine ja onni oli siellä hänelle osotettu ja sanottu: "Tämän saat, jos…"
Kirkkaana, kuten ennenkin, kieri taas päivän kehrä taivaan kupukatolla, kaartaen Harhamalaa. Tyynenä, kuin ennen, vierivät päivät talossa. Elämänkangas kulki kulkuansa. Näkymättöminä juoksivat sen loimet tuntemattomiin niisiin ja ajan pirran piinrakoihin. Ajan pirta piukkasi ja löi kuteet kankaaseen. "Mutta sukkula on minun kädessäni", — ajatteli Harhama sitä miettiessänsä. Ja rouva Esempiolle hän lausui:
— "Kuteet ovat sinun kehräämäsi. Siksi syntyy kankaasta kestävä. Kiitos Sinulle kaikesta! Ja anna anteeksi se äskeinen!"
— "Ymmärränhän minä, että sen täytyi sinuun koskea. Mutta puhdas minä olen sinulle", — vastasi rouva Esempio ja lisäsi hiljaa:
— "Ehkä se oli tarpeellinen myrsky, joka puhdisti lopunkin. Minä palkitsen uskollisuudellani ja millä voin sen, että kestit."
— "Nyt on kaikki kirkkaampaa, kuin koskaan ennen", — vastasi Harhama.
Se oli päivänpaisteinen pyhäpäivä. Entistä nuorempana ja reippaampana mietti Harhama teoksensa loppusuunnitelmaa. Juuri tätä sovinnon ja unohduksen aihetta hän luuli tarvinneensa. Se sitoi hänet entistä lujemmin Esempioon. Entistä lujemmin uskoi hän, että inhimillinen siveellisyys ja hyve kestävät kaikki koettelemukset. Ne riittävät elämässä. Ne karaistuvat vaan koettelemisissa.
Oli kirkkoaika. Harhama käveli mietteissään ja ajatteli itsekseen: "Niin totta, kuin tänä iltana vielä seisoo Harhamalan kuusi, pysyy ilman olemattomia Jumaloita ja yhteiskuntaa ei ainoastaan se avioliitto, jonka olemme rakentaneet oman hyveen varaan, vaan myös koko ihmis-elämä ja maailma." Sisimmässänsä hän tunsi siitä sanomatonta kiitollisuutta rouva Esempiota kohtaan.
* * * * *
Salama vilahti. Lännestä alkoi kohota musta pilvenlonka. Se vyöryi taivaanlaelle nopeasti, kuin ruoskan ajamana. Kohta alkoi salamoiden hurja leikki ja vihainen pauhu kierteli korkeudessa, kuin ärsytetty avaruuden hirviö, jonka käpälistä sinkoavat salamat.
— "Herran voimat ovat liikkeellä", — lausui eräs korpelainen.
— "Minkä Herran? — ajatteli Harhama sitä kuullessansa. — Luonnon voima se on ja kerran orjana ihmistä palveleva… Se on ihmisessä olevan jumaluuden raaka-aines, sen kehkeytymätön osa, jumaluuden kehittymistilassa oleva sikiö…"
Musta pilvi vyöryi korkeammalle. Se peitti jo koko taivaan. Sade alkoi valua rankkana, kuin seulasta. Salamat sinkoilivat kirkkaina. Välistä vilisi ilma punakirjavana. Se komea näky ärsytti taas Harhaman mielikuvituksen entistä hurjempaan lentoon, kutitteli sitä, kuin naisen viehkeys, houkutellen rohkeaan hyppelyyn, tavottelemaan jumaluuden suuruuden, sen äärettömyyden kauniin käärmeen tavoin kiehtovia rajoja…
Ja ukkos-ilma yltyi. Pauhu juoksi korkeudessa kilpaa pauhun kanssa, jyrähdykset repivät taivasta, salamat puhkoivat ilmaa ja sade valui rankkana. Se yhä vaan kiihotti Harhaman mielikuvitusta, antoi rohkeutta hänen ajatuksillensa ja valoi häneen voimaa.
— "Kylläpä on ankara Jumalan ilma!" — kuuli hän taas jonkun lausuvan.
— "Jumalan!… Minkä Jumalan?… Ihminen on Jumala", — ivaili Harhama itseksensä.
Salamat sujahtelivat, pauhu kieri korkeuden kupua myöten. Luonto tuntui puhkeavan paisumiinsa ja huusi kivusta niiden puhetessa. Harhaman sielussa suureni sen uuden Jumalan hahmo, sen voima lisääntyi. Se puhkoi tulisilla salamaveitsillä luonnon rinnasta sen pöhöttymää ja päästi niihin ajettuneet voimat valloillensa. Se paransi siten maailmaa, leikkeli sitä salama kädessä, armotta, sääliä tuntematta, luonnon parkuessa sen pistoksista. Se jumala puhdisti siten itseänsä, luonnon kivut olivat sen omia kipuja, armaita, kuin äidinkivut…
— "Siinäkin siis ilmenee jumaluuden suuruus, sen rakkaus ja uhrautuvaisuus", — iloitsi Harhama, siten sommitellen teokseensa uutta aatehelmeä.
— "Se siis kestää ijankaikkisesti, koska säälimättä parantaa oman itsensä… Ja niinhän puhdistui meidänkin avioliittomme… Äskeinen välikohtaus oli ainoastaan ukkos-ilma, jonka aikana me itse tulipuukolla puhkaisimme elämän salaisen paiseen, puhdistimme itsemme… Siis toimitimme jumaluuden tehtäviä", — iloitsi hän edelleen. Hän muisti rouva Esempion kirjeen, jossa hän sen johdosta puhuukin ukkos-ilmasta, jonka ohimentyä mieli on puhdas.
— "Hän siis puhui jo kuin Jumalan suulla… itsetietoisena jumaluutena" — riemastui hän edelleen.
Salamat sinkoilivat nopeampina. Pauhu kierteli ilman-ääriä myöten, kuin raivostunut peto tuliruoskan iskuja paeten. Harhama yltyi, rohkaistui, varmistui. Hän vannoi itseksensä:
— "Ihmissiveellisyydessä ilmenevä jumaluus kestää tulikoetuksenkin. Se on sitkeä ja aina viheriöitsevä, kuin Harhamalan onnenkuusi: Se ei kirveettä kaadu."
Salama välähti häikäisevänä. Koko pilvi paloi punaisena. Sitten hiljeni kaikki, kaikki vapisi aivan…
Oli kuin olisi ollut jotain tulossa. Sitä kesti silmänräpäyksen ajan… ehkä kaksi… Kuului ankara jyrähdys. Astiat helisivät, rakennus tärisi. Kaikki pimeni, kuin pölyyn peittyen.
Viimein selvisi pöly ja näkyivät ukkosen jälet:
Harhamalan rakennuksen nurkan vierellä seissyt onnenkuusi virui rauskana maassa… Se oli kaatunut nuolen nopeana, salaman silpomana ja ruhjomana. Se oli halennut latvasta tyveen saakka, ruhjoen talon katon kaatuessansa, ja säpäleet sinkoilivat ympärinsä pitkinä suikaleina. Samassa leimahti liekki Harhamalan katonharjasta ja tunnin kuluttua oli koko talo porona.
Herran voima oli tehnyt työnsä sunnuntaipäivänä. Palaneen talon raunioista suitsusi kitkerä savu.
Harhama oli kauvan kuin noiduttu, eikä käsittänyt aluksi, mitä oli tapahtunut. Sitten selveni hieman, alkoi näkyä vanhaa sumua: Mieleen muistuivat pohjalaisnoidan sanat: "Pakene häntä, ennen kun kuusi kirveettä kaatuu!" Taika-usko tarttui häneen kuin kissa hiireen. Se kuletti häntä kynsissänsä, kuin musta yölepakko otustansa, pimeäpohjaisten kuilujen yli, joiden syvyydestä kurottelivat käärmeiden päät.
— "Mitä pirua tämä on?" — tuskitteli hän jo. Salamoiva taivas näytti muuttuvan mustaksi kisakentäksi, jolla salamahäntäiset noidat karkeloivat. Hän käveli rauhattomana, puristaen salaisuutensa omaan poveensa, peittäen kaiken muiden silmiltä; ajatellen: "Jos ne nyt tietäisivät ajatukseni ja kuusen merkityksen, niin ivan huilut soisivat yli Korpelan".
Niin kului päivä iltaan. Harhama kiemurteli ennustuksien ja taika-uskon kynsissä, selvitteli niiden rihmoja, punoutui niiden pauloihin. Hän tutki kaatunutta kuusta ja niiden juuria. Siellä oli sulanut se onnen hevosenkenkä, jonka hän oli sinne haudannut. Noidat alkoivat ilkkua hänelle jostain näkymättömistä raoista. Hän kietoutui ennustusten verkkoon yhä tiukempaan, ei lopulta taas käsittänyt mitään selvästi. Viimein riuhtaisi hän itsensä niistä irti väkivallalla: "Hullutuksia!… loruja!… Akkojen ennustuksia!" — huudahti hän, tarttui teokseensa käsiksi ja peitti kaikki sen väriloisteisilla runovaipoilla.
Seuraava päivä vaaleni selkeänä. Ilma hohti kirkkaana, kuin kirkon risti. Rouva Esempio pukeutui erään talon pienessä kamarissa, johon oli tulipalon jälkeen muuttanut. Sitä tehdessä paljastui hänen rinnanpäänsä ja Harhama huomasi sen ainaisen ruskean täplän. Se täplä oli taas, kuin ennustuksien ilkeä yölepakko, joka sieppasi hänet kynsiinsä. Hän kietoutui taas pohjalaisnoidan ennustuksiin ja Noidan lauluun ja Soonjaan ja kaikkeen epäselvään ja tuli rauhattomaksi. Kerran oli hän pohjalaisnoidan ennustuksista puhunut rouva Esempiolle, jättäen kumminkin mainitsematta sen joka koski hänen teostansa ja arpirintaista naista. Hän oli silloin vaan maininnut: "Sitten se ennusti vielä jotain, mutta sitä minä en sano". — "Sepä ihmeellistä!" — oli rouva Esempio huudahtanut, kuullessaan, miten ennustukset olivat toteutuneet.
Nyt kiusasi häntä se ruskea täplä. Se laajeni hänen silmissänsä taas väliin mustaksi auringonkehäksi, väliin muodostui se jättiläis-yölepakoksi, joka istahti onnenkuusen latvaan ja hävisi siihen, haihtuen kuin sumu. Hän ei jaksanut enää painaa levottomuuttansa salaan. Hän tuli ärtyiseksi. Kun rouva Esempio iltasilla tuli toivottamaan hänelle hyvää yötä, ei hän jaksanut närkästystänsä peittää. Rouva Esempio huomasi sen, tuli pahoille mielin ja lausui loukkautuneena:
— "En tulee enää koskaan sinulle hyvää yötä sanomaan."
— "Se kuusi kaatui vielä teokseni alkamisen vuosipäivänä", — muisteli Harhama, sotkeutuen ja kiusautuen entistä enemmän.
Ja seuraavana päivänä rouva Esempio itki katkerasti.
— "Onko se sitä äskeistä?" — kysyi hän itkun seasta, kun Harhama kuivaili hänen kyyneliään ja lohdutteli häntä.
— "Ei, ei… Ei se sitä ole, eikä mitään… Väsymystä vaan… ja mitä lienee", — rauhotteli Harhama.
Mutta elämän harmaa hämähäkki kutoi hänen sielussansa taika-uskon sotkuista verkkoa. Hän kaiveli kaatuneen kuusen juurelta sinne hautaamansa, nyt ukkosen sulattaman hevosenkengän jäännöksen, pienen metallipalan, uhrasi sen Lammaskallion korkealla huipulla Perkeleelle, ja rukoili sen apua toistamiseen, rukoili sielunsa kaikilla voimilla, vannoen oman itsensä sen uhriksi, jos avun saisi.
Silloin enkeli Iiranto ilmestyi Harhaman vierelle, ruumiina kuusen herkullinen käpytuoksu. Se puhalsi tätä tuoksua Harhaman sieluun, loihti sillä pohjalaisnoidan ilkeäksi, viisaannäköiseksi akaksi, kirkasti kaikki ne ennustukset, jotka koskivat Harhaman teosta ja kuiskasi herkullisella tuoksullansa:
— "Pohjalaisnoita on ilkeydestä lisännyt ennustukseensa ruman lopun… Se on kadehtinut teostasi, joka tuo kunniaa… Älä usko sitä, mitä noita ilkeydessänsä puhuu!…"
Harhama kuuli povessansa hiiviskelevän äänen. Hän oli uhrannut Perkeleelle ja rukoillut sitä ja rauhottui. Huomenna olivat rouva Esempion kyyneleet taas kuivatut. Päivä heloitti kirkkaana taivaan sinipovella, linnut lauloivat ilosta ja purppuraisena aukeni tulevaisuuden taivaanranta. Mieli virkosi taas kirkkaaksi, kuin sadepisara, ja rohkeana puhui Harhama itsekseen, kaatunutta kuusta katsellessaan:
— "Loruja! Harhamalan Ritvan äiti ei kaadu kuusen tavalla ja isä ei seiso kuusen varassa. Se kulkee omin voimin."
Timon tuvan päätypuu nousi jo kurkihirren korkeudelle. Vanha Timo itse väänsi kiviä mäestä kivijalaksi, uskollinen Annikki istui työmaalla hänen lähettyvillään. Apuna oli heillä se sama "Herran voima", joka oli kaatanut Harhamalan kuusen ja polttanut talon, Yhtä aikaa olivat molemmat miehet alkaneet elämän uudella kivimäellä, kumpikin eri kalliolla seisoen. Toisen onnenkuusi oli kaatunut, toisen tupa nousi kurkihirttä kohti. Mutta ihmissilmä ei voinut nähdä, kumpi oli etemmä ehtinyt, kumman koti seisoi lujemmalla peruskivellä.
Taas lähti Harhama kotoa pois. Elämän toimet ja työt kutsuivat häntä. Rouva Esempio saattoi hänet Korpelan kyläsavujen halki kaukaiselle asemalle. Kanervat olivat täydessä kukassa, kun hän lähti. Linnunpoikaset puhkesivat munista ja vanhemmat huolehtivat niiden toimeentulosta toinen toisensa tukena, täyttäen elämän suurta käskyä ja luonnon jaloa hyvettä uskollisuutta. Sirkat sirisivät ruohokoissa ja kukkaset kylpivät auringon suloisissa säteissä ja iloisena haukahti Harhamalan uskollinen Musti, kun rattaat vierivät kartanolta kuusikkoon…
— "Onni seuraa meidän mukanamme. Eikö totta?" — puheli rouva Esempio.
— "Tietysti totta!" — myönteli Harhama.
* * * * *
Aika kului. Kuoleman viikatemies teki työtänsä, ihmiset hääräilivät askareissansa, kesä valmisti uuden kesän siementä. Harhama kutoi taas yöt päivät teoksensa runoverkkoa, ahkerana, kuin hämähäkki. Kuuset ja ennustukset unohtuivat, himmenivät, kuin maallisen rikkauden arvo heränneelle. Mieli reipastui. Jumaluuden esikuvat: kurjuus ja ihmishyveen vertauskuva, rouva Esempio, kirkastuivat, kuin taivas kääntyneelle. Kun tuli rouva Esempion syntymäpäivä, halusi hän ilahduttaa häntä. Hän osti hänelle pienen huvilan Schuwalowassa, sekä joukon kultakoruja, joita oli kuullut hänen kaipaavan. Kun hän lähti niitä ostamaan, osui hänen käsiinsä kuin sattumalta se kahdenkymmenen viiden ruplan seteli, jonka hän oli säilyttänyt muistoksi aseman pakkoluovutetuista rahoista ja sitten aivan unohtanut. Hän käytti sen ostoksiin, jotka lähetti rouva Esempiolle. Viikon päästä sai hän seuraavan kiitoskirjeen:
'Rakas!
Kiitos lahjoistasi! En uskalla niitä kenellekään edes näyttää, sillä ihmiset tietävät, etteivät minun varani riitä semmoisten ostoon. Olet minut taas pukenut niin ylellisesti, että aivan häpeän.
Täällä kävi miesvainajani sisar comtesse Esempio. Hän kysyi taas, onko ketään, joka ilmottaisi lasten sukulaisille, jos jotain elämässä tapahtuisi. Minä vakuutin, että Sinä olet todellinen ystävä ja olet luvannut ilmottaa, jos mitä erityistä tapahtuu. Vaikka en tiedä oletko sitä. Nytkään et ole kahteen viikkoon kirjoittanut…
Elän täällä kuin roomalainen patricienne, kylven ja kävelen. Kiitos kaikesta Sinulle. Ei puutu muuta, kuin Sinä. Minua vaan suututtaa, että ihmiset tulevat tänne sunnuntaisin kiusaamaan.
Suutelen Sinua.
Helga.
P. S. On niin kovin ikävä Sinua.'
* * * * *
Syksy levitteli jo liinojansa kesän kuolinvuoteelle. Linnut laulelivat sen lähtövirttä. Kypsyvissä hedelmissä soivat syksyn tulokellot, puola-ahot punottivat, levitellen punaliinojansa syksyn kävelymaille. Yöt pitenivät. Auringon kulkema kaari lyheni ja syyskesän kauniit kuutamot katselivat kuvaistansa rauhallisilla rannoilla.
Harhama kutoi loistavaa runoverkkoansa, Purppuraisina juoksivat sen rihmat uudesta jumaluudesta, inhimillisestä hyveestä. Silmä solmiutui silmän perästä. Verkon paulat pitenivät, hiipoen äärettömyyden aina pakenevia rajaviivoja. Hän kulki taas mielikuvitustensa maailmoissa seuraten öisiä unia, lappaen sieltä mielikuvituksensa rihmojen kuidut. Niissä maailmoissa ovat meille oudot olot: aine on uutta, valo punervaa, jota ei näe maassa eläneen silmä. Sen kirkkaus on siksi suuri, että valo riutuu hämäräksi… Vuoret välkkyvät hopeaisina… vesi on sakeaa sumua… Sen väri välkkyy, kuin auringon kirkkain valohelo kesäpäivän kirkkaimmillansa paistaessa… Ylhäällä avautuu avaruus ihanana sini-ulappana, kuin taivaan tanhuat, joilla autuaat asuvat, enkelit laulavat ja taivaan huilut soivat… Semmoiseksi kehittyy maakin kerran, jahka ihminen on jumaluuteensa kehittynyt, saanut käsiinsä sen valtarihmat…
Hän kulkee niillä mailla… Ihminen on siellä jo täyteen jumaluuteen sulautumaisillansa… Se vaalenee siihen, kuin aamurusko, joka yhdellä reunallansa kelmenee päivän kirkkauteen ja toisella liepeellänsä punertuu yön mustasta palteesta purppuraksi, irtautuu pimeydestä, pyrkien valoa kohti…
Hän alkaa lappoa runorihmoja sieltä… Aistillisuus on siellä ihmisistä karisemaisillansa… Nainen on siitä vapaa, kuten sen kerran kuvasi pajassa Kaatja, Nikolain morsian… Mies on siitä puhdas. He näkevät etäisiä maailmoita… Heidän katseensa kantomatka on pitempi, kuin maan ihmisten mielikuvitus… Heidän korvansa kuulee kauvempaa, kuin mihin ulottuu maan ihraisten ajatus… He kuulevat kukan kasvamisen… He näkevät sen värien synnyntätoimen… He ymmärtävät lintujen laulun ja tajuavat kivien ajatukset…
Ne maailmat ovat ihmishengen aamuruskoisia maita… Ne ovat sen jumaluuteen kirkastuva taivaan purppuralieve…
Ihmiset asuvat siellä vesissä… mailla… ilmassa ja kaikkialla… Ne elävät, kuin kauniit jumalat taruraajoissa… Ne elävät alastomina… kainous hipiän kauniina kukkana… puhtaus sen värinä… viattomuus sen rusona… Ihon ruusuväri sulautuu punervaan ilman valoon… Se yhtyy veden väriin… Siksi näyttävät he hengiltä… kauniilta varjoilta… armailta mielikuvilta… unelmilta… satujen haltioilta, jotka häilähtelevät, kuin ihanat onnenkuplat… ilmestyvät… häviävät ja taas ilmestyvät… häilähtävät suudelmina… kukan värinä… kainoutena… puhtautena…
Ja jumaluus puhkeaa siellä luonnossa, kuin väri kukassa… Se herää kivessä… havahtuu kasveissa… valvoo eläimissä… Se on kivessäkin jo yhtä tietoisena, kuin se on maan ihmisissä… Kivet kaipaavat jumaluutta… kalliot ikävöivät sitä, hohtaen iltaruskon värisinä… vuoret pyrkivät siihen huipuillansa, hopeoituen yhä enemmän jumaluuden väreihin. Kaikki pyrkii jumaluuteen… Kaikki haluaa siihen… kohottautuu siihen, kuin kaunis uhrisavu… Eläimet palvelevat sitä, kuin ihmiset maassa Jumalaa, luullen, niiden tavoin, sen olevan ulkopuolella heitä asuvassa ihmisjumalassa…
Ne ovat ihmis-onnen maita… Koko muu luonto palvelee häntä, kuin ihmiset Jumalaa maassa, sillä se tietää hänen olevan jumaluuden kirkkaimman osan… sen ijäti terävämmäksi terottuvan terän… sen aina kirkastuvan korkeimman valon… Kukka kasvaa sille asunnoksi… Se laittaa hänelle vuoteet lehdistänsä. Se sulkee hänet yöksi terälehdillänsä… Se tuoksuu hänelle iloksi… uhrisavuksi… pyhäksi tuoksuksi… se kaunistautuu sen suloksi… uhraa sille parastansa. Vedenlumme käyristyy hänelle veneeksi… Tuuli ajaa hänen venettänsä minne tietää sen mielen tekevän… Aalto nousee, avaa sylinsä… ottaa hänet pesuihinsa… Valo käärii hänet liinoihinsa… kuivaa hänet suuteloillaan, kun hän on aallon kylvystä kohonnut… Puu valmistaa hänelle hedelmän… Tarjoaa oksansa istuimeksi, kuin tyttö sylinsä pojalle… Linnut laulavat hänen ylistystänsä ja muut eläimet uhraavat hänelle uhrejansa ja rukoilevat häntä, kuin maan ihmiset Jumalaa…
Ja kaiken helmenä hohtaa puhdas nainen… Hän ei tunne himoa… ei haluja… Hän rakastaa miestänsä, kuin äiti lastansa… Hän äitiytyy suudelmista… nauttii äidinkivuista ja alistumisesta miehen suudelmalle… jumaluuden äänelle… sen luonnonlain käskylle… Hän rakastaa jumaluuden rakkaudella, eikä kule viettinsä kahleorjana…
Siellä ovat ihmisessä kuivuneet vietit, eläimellisyyden alhaisimmat ilmiöt… Mies on siellä jalo… Hän rakastaa vaimoansa, kuin isä tytärtä… Hänen suudelmansa on puhdas, kuin Jumalan siunaus, tai isän onnentoivotus matkalle lähtevälle lapselle, tai morsiamena miehelään lähtevälle tyttärellensä… Hän on jo niin lähellä jumaluutta… Hänen rakkautensa on, kuin äidin kirkas silmäterä, jolla hän huolehtii vaimostansa, vaalii sitä, kuin neito kukkaa…
Päivät soluvat siellä, kuin sinisorsa tyynellä vedenkalvolla… Ihmiset katselevat elämää, jota ihmiset ja luonto elävät läheisissä sisarmaailmoissa… surevat, että siellä ollaan vielä jälellä heistä… Jumaluuden ominaisuudella ikävöivät he jo kaikkien tuloa onnen jaolle… He ikävöivät niitä oman olemuksen lisäksi… jumaluuden aina lisääntyväksi voimaksi… sen kirkkaudeksi… Uhritulet palavat heille savuttomalla sinivalolla… Ylistyslaulut soivat ja rukoukset nousevat…
Ilta tulee. Yöksi alkaa uusi valo, kirkkaampi maista päivän valoa… Kukka valmistaa vuoteen… Yö avautuu armaana, kuin armaan avattu syli… Ihminen nukkuu sen syliin onnellisena, kuin nuorukainen neidon ensi syleilyihin… Uhritulet sammuvat… Linnut vaikenevat… Mutta avaruus vartioi nukkuvia jumaluuden suurena silmäteränä…
Näissä maailmoissa matkustelee Harhama esempio-ihminen mukanansa, jota hän jalosti asetti teoksensa runovirran kalvolle, hyveen kauniina kukkana: esikuvana… Ilma on puhdistava siellä ihmishengen… Se päästää maan ihmisen jumaluuden armaaseen makuun… Jumaluus loistaa kalliina kivenä… Se säteilee hohtavana helmenä, jossa ihmis-onni välkkyy todellisena… pysyvänä… oikeana… Esempio-ihminen ihastuu… Hän on valmis antamaan kaikki sen lunnaiksi… Hän riisuu niiksi lunnaiksi aistillisuutensa… ihmisyyden orjankahleet: vietit… Hän karistaa niiksi lunnaiksi ruumiinsa salaiset halut ja himot… Se kaikki on niistä liika vähän… Hän antaa enemmän: Hän unohtaa nuoruutensa unelmat… uhraa valkeat unelmalintunsa… ensi lempensä… kyyneleensä… Riuttalan rantakukan ja kaihonsa…
Vielä ei riitä… Hän antaa enemmän: Hän unohtaa vanhat muistot, hän luopuu kaikesta, mikä ei ole jumaluudesta…
Päivä valkenee jo ihmemailla… Maasta tullut ihmishenki seisoo sen valossa jumaluuden alttarin edessä, alastomana… viattomana… synnittömänä: kaikki mainen on uhrattu lunnaiksi jumaluudelle. Nyt on hän puhdas… Nyt on hän vapaa… Nyt on hän jalo… Nyt on hän oikea rakkaus… Nyt ei hän kule viettikahleissa… Nyt on hän ihminen: jumaluuden kukka.
Ja kun ihmisjumalat heräävät ihmemaailmassa, näkevät he uuden valon: Maan ihmishenki on noussut jumaluuden kirkkauteen… Se nousee maailmoiden lomista jumaluuden valovirtaan puhtaana, kuin aamurusko, joka kohoaa maan rantojen alta, avaruuden pimeän ulapan syvyydestä ja pyrkii kirkasta valoa kohti, hohtona jumaluuden puhtaat, korkeat hyveet… Ja he ihastuvat. Heistä näyttää, kuin aukeneisivat heille uudet taivaat ja he näkisivät Jumalan pojan tulevan ihmishenkenä, istuen sen valon siivillä, joka kirkastuu ijankaikkisesta ijankaikkiseen… Ja semmoisena kuin ihmiset siellä ovat ihmishengen puhdistuttua, ihastuksensa huumaamina, semmoisena palaa esempio-ihminen maan päälle inhimillisen hyveen ituna, ihmisessä asuvan jumaluuden virittäjänä… Hän levittäytyy Harhaman hänessä on neroa… Se usko virtasi häneen, kuin teoksen sivuille, sen kuvauksissa ihmiskunnan esikuvaksi… Siten jouduttaa hän jumaluuden kehitystä: antaa ihmisille mielen rohkeutta, kiihottaa niitä hyvänä henkenä. Siten osottaa hän, että ihminen on jumala. Siten hävittää hän niissä kuoleman pelon: väärän jumalan pelon. Hän hävittää maailmasta olemattoman jumalapelätin, herjauksien ja vääryyden lähteen, rikkaiden turvaksi luodun hirviön, jolla on tarukäärme ruoskana kädessä…
Ja maailmankurjuus kärsii ristillänsä viimeisiä kipujansa. Harhama kuvaili, kuinka sen tuskat ovat nousseet hirvittäviksi. Se puhkeaa jo epätoivoiseksi valitukseksi: "Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi minun ylen annoit!" Se puhkeaa Varpalan Juhon kiroukseksi…
Uusi päivä valkeni harmaana. Harhama luki öisen työnsä loppuun. Siinä hohtivat runohelmet jalokivinä. Enkeli Iiranto seisoi hänen rinnallansa. Sen sormi osotti hänelle harmaata sadepäivää ja ääni kuiskasi:
— "Luomasi jumalan rinnalla himmenee Jehova vanhaksi, ränsistyneeksi mielikuvaksi, repaleiseksi pelätiksi, harmaaksi, kuin tuo sadepäivä… Sinun runopukuinen jumalasi hohtaa sen rinnalla, kuin vihille vietävä morsian vanhan akan rinnalla… Ole rohkea!… Älä säästä värejä ja helmiä: hyveitä!… Ole rohkea!… Voitto on sinun… Älä epäile, sillä sinussa on neroa…"
Ja kuten Harhama uskoi hurjat unensa ja mielikuvansa tosiksi, niin uskoi hän nyt Iirannon kuiskauksen. Hän uskoi sairaloisuutensa kaikella kiihkolla, että huumaavin viini. Hänen sieluunsa oli ilmestynyt ajettuma, josta vuoti hänen olemukseensa usko, että hän on ihmishengen profeettana, Muhamedin tavoin todellakin unissansa ja mielikuviensa näyissä saanut nähdä jumaluuden ytimet ja valittu nostamaan ihmishengen jumaluutensa korkealle istuimelle.
Ritvan laulu.
Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä…
Kuoleman koirat haukkuivat… Nuoralla kuivuivat kylmät kalmansukat…
Kätkyeen kukkana uinui Harhamalan pieni Ritva pienessä metsätorpassa. Kalpea oli se kukka… Sen katse oli kärsivä… Se oli miettivä… se oli kaipaava… Korkea otsa oli puhdas, silmä kirkas… Kätkyt heilahteli hiljaa… Sen pientä soutajaa hoiteli vieras vaimo… Se hoiteli sitä, kuin kukkaa vanha mummo…
Jo herahti kyynel Ritva-rukan silmään… Pieni suu meni itkuun… Tuska nousi armaalle poskelle, painaen siihen pienoisen kuopan, kauniin elämänhiiren. Vieras vaimo viihdytteli pientä, soudatti kalpeaa kukkaa ja lauloi sille tuutulaulua… Hän lauloi Ritvan elämänvirttä:
"Tuuli purtta tuudittelee. Vieras vaimo liekuttelee turvatonta… Tuuti, tuu!… Kuule, kirkonkello soipi! Kirkas kuu jo hopeoipi Kalman maita… Tuuti, tuu!"
Kätkyen kaunis, valkoinen kukka kuunteli laulua. Pieni suu vetäytyi hienoon hymyyn… Elämänhiiri hävisi poskelta hetkeksi… lymyytyen jonnekin suupieleen… Vaimo kertoi vieraallensa Ritvan tarua:
— "Kenen lienee tyttö… Kuka lienee isä… Äiti toi tänne ja pyysi hoitamaan… Sairaana jätti poloisen…"
Kätkyen korea kukka kuuli vieraan vaimon puheen… kuunteli… oli ymmärtävinänsä… hymyili armaasti… Elämänhiiri vilkehti taas pienellä poskella… Ilo muuttui mielipahaksi… Itkuun meni kaunis suu… silmät kyyneleihin… Mieli apeana kallisti hän päänsä vieraasta vaimosta ja itki katkerasti. Vaimo rauhotteli häntä viihdytellen:
— "Hys… hys… hys… aa!… Aa… tuuti-hys-hys!"
Kuoleman sukat kuivuivat yhä orrella… Sen koirat haukkuivat ulkona, ilmottaen suuren vieraan tuloa… Vaimo soudatti pikkuista Ritvaa, jatkaen sen elämänlaulua:
"Kalma katsoo Tuonelasta vaimon langenneen on lasta. Sikskö itket?… Tuuti, tuu! Viihdy!… Ellös itke, kukka, vaikka heitti äitirukka!… Kaskun kerron sulle… Tuu!…
Melki-Zedek kiusaa lastaan: pienen luo hän pensahastaan madon mustan kerran toi… Toi, ja jätti armahansa yksin mustan madon kanssa… Vaaran sille viereen loi…"
Ritva katseli kummissansa oudon naisen silmiin… Kyynelissä kimalteli kätkyen helmi. Hän nosti pienen kätensä… Rauhallisena kuivasi hän sillä kyyneleiset mustat silmänsä… Miettivänä kuunteli hän kehtolauluansa, ajatellen äidinrintaa… Vaimo lauloi edelleen:
"Mato musta sulle ilkkuu… Ah, sen musta silmä vilkkuu. Suotta, raukka, rauhaa hait. Pitkät ovat itkun juuret: Tuskat, epäilykset suuret taaton suonista jo sait…"
Ritvan pikkuinen suu vetäytyi taas sievään hymyyn… pieni elämänhiiri pistäytyi taas arkana kalpealle poskelle… Kätkyen kukalle on laskenut lempeä elämän ilta-ilo, niinkuin lämmin päivänpaiste… Silmässä kiilsi vielä kostea kyynel… Rauhan liina heilahteli akkunassa… Kuolema veti jo kylmiä sukkia pikkuisen lähtijän jalkoihin… Alkoivat jo matkavalmistukset.
— "Hys… hys… hys! Aa!" — viihdytteli vieras vaimo… Matkavalmistukset jatkuivat. Vaimo puheli toiselle:
— "Synnistä puhennut kukkanen… Voi sentään sitä ihmis-elämää!… Ja niin herttainen ja kaunis, kuin enkeli."
Ritva hymyili. Hän oli lähdössä äidin luo… Kuoleman koirat haukkuivat ulkona yhä kauniimmin. Ne ilmottivat että se suuri vieras oli jo portaiden edessä, joka saapui Ritvaa kotiin noutamaan… Jo raottui taivas ja sieltä hymyili isän koti… Kätkyt heilui kauniisti… Vieras vaimo lauloi lähtevälle:
"Synnyit isän rikoksesta. Siitä, raukka, hirmuisesta perit itkun ikisyyn… Vaimo langennut sun kantoi, kohdussaan jo sulle antoi synnin idun, kuolon kyyn…"
Herttaisena kuunteli kehdon kalpea helmi laulua. Palsami kukki punaisena akkunalla… kehdon kukka kätkyessä… Päivä leikki surullisena palsamin kukissa… tuonen lempeä rauha Ritvan poskilla… Kalman kellot soivat kauniisti… Sen kylmät sukat vetäytyivät jo pieneen jalkaan… Korkeuteen katseli musta silmä… Sieltä aukeni jo taivas lempeänä, kuin äidin syli… Lapsi näki kadotetun paratiisinsa: äidin ryöstetyt rinnat… Ulkona haukkui kalman koira niin kauniisti, ennustellen kuoleman suurta, yhä lähenevää tuloa… Vaimo puheli vieraallensa:
— "Semmoista se on ihmis-elämä… Se kukoistaa aikansa, kuin kukkanen… Näyttää kauniilta ja ihanalta ja mieli tekee sitä taittamaan, vaan kun taitat, niin itkeä saat ja näet hedelmät…"
— "Niin… Niin… Kukka se on… kuk-ka!" — vastasi toinen vaimo. "Elämä on kaunis kukka… synninkukka, johon on käärme kätkettynä…"
Yhä kauniimmin haukkuivat kuoleman koirat… Yhä heleämmin soivat kalmankulkuset… Kuolema oli jo vetänyt kylmät sukkansa lähtevän jalkaan polviin asti, käärinyt hänet lempeään rauhan liinaan… Ritva oli jo aivan matkavalmis. Vieras vaimo lauloi vielä hänen elämänlauluansa:
"Isä sinut yksin heitti, äiti unehella peitti, ettei synti ilmi saa… Kuuhut katsoo taivahalta. Kyy ja kalma kaikkialta sua vaanii… Tuuti, aa!…"
Jo ovat kuoleman sukat jalassa, sen eväät mukana: rauha mielessä… Pienen silmä kirkastuu. Kuoleman lempeä hymy laskee kalpeaan suupieleen ja posken pieneen kuoppaan… Hän näkee taivaan avautuvan… Siellä odottaa häntä kadotettu äidin rinta, unien paratiisi, huolten hoiva… Hän kukkii nyt ilosta kilpaa palsamin keralla. Pienen kätensä ojentaa hän taivasta kohti ja hymyilee, kuin kevät kesälle. Hän on löytänyt rauhan… Kipu on loppunut rinnasta… Outo vaimo soudattaa ja laulaa lauluansa, kertoo Ritvan lyhyttä tarua:
"Vaan ei sulla itkun syytä, kunnes kuolemaa ja kyytä vieras vaimo vartioi. Nuku, raukka, rauhamiellä, vaikka vanhempasi tiellä pikku-risti ootkin, oi!"
Kalpea kehdon kukka tunsi jo äidin lämpöisen rinnan makua… Huulella on autuas hymy, rinnassa iki-onni… Tyyni on mieli, kaunis poski… Vieras vaimo viihdyttää vielä nukkuvaa:
— "Hys, hys, hys! Aa!" Ritva pani pienet kätensä ristiin. Elämänhiiri pakenee poskelta.
— "Äiti!" — lausuu sitten pieni rauhan teille lähtijä… Lause katkesi siihen. Ei voinut hän lopettaa: "miksi minut synnytit? Isä, miksi minut elämään kutsuit?"
Pieni pää kallistui pielukselle… Musta silmä sulkeutui… Elämänhiiri hävisi koloonsa…
Harhamalan Ritva oli nukkunut ikuiseen uneen, löytänyt kadotetun äidinrinnan…
— "Hän on kuollut", — lausui vieras vaimo. Koirat lakkasivat haukkumasta. Palsamin kukat kallistuivat surullisina kalmankukkaa katsomaan.
Eikä sulkenut pienen silmää itkevän äidin käsi, ei surevan isän suutelo…
* * * * *
Pieni Ritva kulkee kuoleman mailla… Yksin vaeltaa pikku poloinen tuonen polkua… Metsä on musta, polku pitkä… Ei tuika tähti, eikä laula lintu… Metsikössä hiipivät Tuonelan henget, vaan ei kuulu mistään ääntä… Rauhallinen on Tuonelan polku.
Polku jatkuu… Pieni kulkija väsyy… Rauhallisena laskee hän tuonen sammalelle levolle… Valkea lintu tuo hänelle silloin nokassansa mustan kuoleman ruusun… Hymyillen ottaa kulkija linnun lahjan pieneen käteensä. Kukasta saa hän uutta voimaa ja lähtee rauhallisena taas taipaleelle… Yksin saapuu hän Tuonelan virran rantaan ja viittaa venettä…
Yksinäinen on hyljätyn matka Tuonen mailla.
Jo lähtee valkea pieni vene Tuonelan virran valkamasta. Veneessä istuu Harhamalan Ritva, kalman valkea paita yllä, kädessä musta kalmanruusu… Mustat joutsenet vetävät venettä pitkin Tuonelan mustaa virtaa. Perässä istuu suuri valkea Tuonelan perho perää pitäen… kulkua ohjaten… Ei liiku vesi Tuonen virrassa… Sen pinnalla paistavat mustanpunaiset kuoleman vesikukat… Surukukilla siroteltu on Tuonelan virta…
Hiljaa, kuin laulunhyminä, soluu vene valkamasta… Kuusikosta kumottaa Tuonelan kelmeä valo… Joutsenet virittävät haikean laulunsa… Rannan lehdossa ei kukahda käki, ei kuulu kaiku kalliosta… Oksa ei liikahda… Ääneti istuvat kuolon valkeat linnut mustissa tuonenpuissa…
Hiljaista on pienen kuolleen kulku kuoleman vesillä… Kummeksien katselee hän outoja oloja…
Virta koukistuu… Vene kaartaa Kuuvalokallion ohi… Tuonelan pienet tytöt istuvat kallionkielellä… Ne sirottavat sieltä mustia kalmanruusuja pienen kulkijan purteen ja laulavat hänelle:
"Tervetuloa, Ritva-rukka! Tervetuloa Tuonen maille, Tuonen kehdon kukkaseksi! Kuunvaloksi, päivänheloksi, allinlauluksi somaksi tulit tänne, tuiretuinen. Tervetuloa, kaunis kukka!"
Hartaana kuulee laulua pieni purjehtija… Hiljaa painuu pursi etemmä… Metsä tummenee… Virta himmenee… Sen rannat ovat sirotellut valkoisilla alleilla… Pursi soluu niiden ohi… Joutsenet vaikenevat… Allit alkavat laulaa Tuonen vesillä kulkijalle:
"Tervetuloa Tuonen vesille! Sävelenä täällä souda! Vesikukassa, nurmen nukassa kastehelmenä somana kimaltele, pikkuruinen! Tervetuloa Ritva-kulta!"
Ja allit lentävät ylös virrasta… Keltainen kalmankukka on kunkin nokassa… Niillä sirottelevat ne Ritvan purren mustan tien… Ääneti istuu pieni purtensa perässä… Kukkaista tietä vetävät joutsenet venettä… Kaunis on pienen lapsen kulku kuoleman vesillä…
Jo saapuu vene Tuonelan mustalle ulapalle… Se on siroteltu valkolumpeilla… Rantakalliot ovat iltaruskon hämyä… Veneen edessä, kalliolla, istuvat Tuonelan lapset, harput pienissä käsissä… Ne soittavat tulijalle tervetuloa, laulaen soiton mukana:
"Tervetuloa, kehdonhelmi! Läiky täällä lumpehena! Tähtönen, pienoinen, maailmasta sammuit sä, mutta tääll' oot elämä. Iltarusko armainen, kaunis uni, Tuonen rauha ollos täällä, pienoinen!"
Joutsenet vetävät venettä kohti rannan iltarusko- kalliota… Jo saapuu vene rantaan… Rannalla odottaa Tuonelan lempeä Liiva… Hän ottaa vastaan vanhempiensa huonosti hoitamat ja hylkäämät lapset ja vie heidät tuomiolle… Hellästi nostaa hän tuonen vesien pienen purjehtijan syliinsä ja lausuu:
"Tervetuloa, Ritva rukka! Tallella nyt oot jo, kukka…"
— "Tervetuloa!… Tervetuloa!" — laulavat Tuonelan lapset… Väsynyt purjehtija kietoo pienet kätensä luottamuksella Liivan kaulaan… Kallio aukenee ja Harhamalan Ritva häviää Liivan sylissä aukkoon. Hän lähti tuomiolle Tuonelan tuomiosaliin.
Mutta salin ovella lukee hän sanat:
"Täällä etsiskellään isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen."
Hartaana lukee Ritva sanat. Suuret silmät kiintyvät niihin, harhaellen, kuin isän katse. Rauhallisena puristaa hän pienet kätensä Liivan kaulaan… Poskeen painuu pyöreä kuoppa… Pieni suu vetäytyy somaan hymyyn ja hän lausuu lempeällä äänellä:
— "Äiti!… Isä!…"
Syys-öisiä elämänvaloja.
Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa…
Lokakuun syyspimeät peittivät maita. Syksyn kylmä, kostea hengitys puhalteli avaruuden ammottavasta kidasta. Sade pieksi liejukoita. Päivät olivat harmaata, sumuista suota, yöt pilkkopimeitä…
Kaikki kiemurteli elämän- ja kuolemankäärmeenä, tapellen toistensa keralla: Syksy söi kesän, pimeys valon, talvi syksyn, valo pimeyden ja peto pedon…
Suuri on elämän ja kuoleman leikki…
Ja sen leikin keskellä eli ihminen… Se karkeloi sen leikin kynsissä ja sen mukana… Vanhuus soi nuoruuden… pettymys toiveet… ihmiset toistensa elämän…
Suomen ensimäinen kansaneduskunta lopetteli istuntojansa. Se ei ollut saanut sanottavaa valmiiksi. Mutta ympäri maata kiehuivat mielet. Uudet aatteet riehuivat myrskynä ja törmäsivät vanhoja vastaan. Mutta samalla aikaa nousi vanha uutta vastaan voimakkaana merenmaininkina. Taloudellisella alalla oli kysymys siitä, kumpi taloudellinen suunta on pääsevä vallitsevaksi, sosialistinen vaiko "porvarillinen", yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva.
Mutta vieläkin rajumpana riehui taistelu henkisellä alalla. Se riehui niin jyrkkänä, ettei mikään sovittelu voinut tulla kysymykseenkään. Ehdoton usko ja täydellinen kaiken uskon kieltämys törmäsivät yhteen, kuin tuli ja vesi, iskivät kuin kaksi kirveenterää. Toisen tai toisen oli määrä sortua. Kummankin takana seisoivat joukko-ihmisten sankat, kiihkoutuneet parvet, sokeina, joukko-uskon läpitunkemina. Ja niiden seassa, joiden joukko taisteli kieltäymyksen riveissä, sortuivat myös kaikki uskon säätelemät ja siihen perustuvat siveellisyyskäsitteet, miehen ja vaimon välinen kysymys, sortuivat ja taas kohosivat, katuvina tai uudella pohjalla yrittäen. Siveellisyyskysymys oli heitetty kiirastuleen. Sen ympärillä riehui tulisimpana uskon ja uskottomuuden suuri taistelu. Siinä, lihan ympärillä, oli yhdeltäpuolen houkutus suurin ja toiselta puolen kieltäymyksestä johtuva sielun puhdistuminen kirkkain. Siinä oli ihmisellä paras tietoisuus tehdä itsensä voittamisen sankaritöitä, antaa hyveen esikuvia, nousta omissa silmissään ja jalostaa ihmishenkeä tulevien polvien perinnöksi.
Oli lokakuun loppupäivät.
Lokakuun lopussa Harhama oli puolueensa maaseudun johtomiesten kokouksessa, jossa neuvoteltiin puolueen tulevasta toiminnasta omassa vaalipiirissä. Kokoukseen oli saapunut kansanmiehiä satojen kilometrien päästä, Pohjan perukoilta, aina Lapin pohjoisrajalta. Kaikkia elähdytti sama isänmaan asia, sama uskon ja uskottomuuden taistelu tempasi jokaisen mukaansa. Useiden puheiden loputtua puhui nuori ja miehekäs Roinila:
— "Meidän puolueemme täytyy asettaa luottamusmiehineen ankarat vaatimukset siveellisyys-asiassa. Niiden täytyy kiertää semmoisia talojakin, joissa asuu ihmisiä, jotka eivät tunnusta muuta, kuin lihan evankeliumia. Kun he esimerkiksi matkoillansa tulevat jollekin paikkakunnalle, on vaadittava, että he ensiksi ottavat selon, onko se ja se henkilö nykyisen ajan apostoleja, jotka korottavat pahettansa hyveeksi, ja jos saavat tietää, että henkilö on semmoinen, eivät he saa mennä sen asuntoonkaan, eikä myös päästää niitä omaan kotiinsa, sillä sitä voivat ihmiset ymmärtää niin, että puolueemme hyväksyy siveettömyyden ja julistaa prostitutionin hyveeksi. Sillä lailla tulemme me ihmisten silmissä nostamaan siveettömyyden levittäjät kunniallisten ihmisten tasalle ja rikoksen ansioksi. Puolueemme siitä kärsii ja turmelus saa uutta voimaa."
Harmaat, kovia kokeneet miehet katsahtivat toisiinsa vakavina. Roinila jatkoi:
— "Rakkauden ja lihan raja-aita on hyvin ohkainen. Se on helppo kaataa, mutta sen uudelleen nostaminen on vaikea."
Puheen loputtua syntyi painostava hiljaisuus. Kuin jonkun käskystä, huomasi Harhama, että kaikkien silmät katsoivat häneen, ja oitis nousi hänen sielussansa aavistus, että Roinila tarkotti juuri häntä ja rouva Esempiota. Se aavistus kohosi, kuin musta, vihainen aave, ja hän itse nousi sen hartioilla, kuin ärsytetty elukka, johon on sattunut keihään kärki.
Puhe ja keskustelu loppui siihen. Kaikki pujottautuivat hiljaa ulos, ikäänkuin olisivat säälineet jotain, josta eivät olleet selvillä, kuka se on.
Tuli ilta.
Suuri juhlasali oli loistavasti valaistu ja täynnä yleisöä. Puolue kokosi rahaa arpajaisilla… Suomen nainen nousi jo miehen vertaiseksi. Se pohti yhteiskunnallisia kysymyksiä ja selitteli suuria elämän ongelmoita. Vanha torpparin vaimo Liinala selitteli taas siveellisyyskysymystä. Hän puhui:
— "Kansamme voima on siveellisyydessä. Sillä mitä meitä hyödyttää, jos kylvämme isänmaamme vainiot vaikka kultaisilla siemenillä, jos emme kitke rikkaruohoja, jotka tukahduttavat kasvullisuuden…"
Juhlapukuinen yleisö kuunteli hartaana, kuin kirkkoväki. Liinala jatkoi:
— "Mitä hyödyttää meitä myös, jos pesemme vaikka lakkaamatta tupiemme lattioita, jos emme puhdista jalkojamme liasta? Me tulemme likaisin jaloin sisälle ja tahraamme taas ja taas tupaamme…"
Kuulijat punnitsivat hänen sanojansa ja Liinala jatkoi:
— "Parannus ja puhdistus on meidän siis alettava itsestämme, omista kantapäistämme, omista kengänpohjistamme lähtien… Seulan pitää sitten käydä meidän joukossamme… Meidän on seulottava joukostamme akanat puhdistumaan yleisen tuomion tulessa. Meidän täytyy armotta tappaa keskuudestamme taudin siemenet…"
Taas oli Harhama huomaavinansa, että sadat silmät katsoivat häneen. Hän nousi ikäänkuin kynsillensä niitä vastaan. Puhuja jatkoi:
— "Meidän, naisten, on myös alettava puhdistus itsestämme ja sitten koko sukupuolestamme. Meidän on nostettava oma sukupuolemme tuliseulaan. Meille sanotaan: Meidän pitää ymmärtää langennutta, eikä sitä tuomita… Mutta minä kysyn teiltä: eikö se sääli ole väärä?"
Kuulijat ajattelivat. Puhuja kyseli edelleen:
— "Emmekö me sillä säälillä korota pahetta semmoiseksi, jonka harjoittamisesta voidaan vaatia palkkiota: sääliä ja ymmärtämistä?"
Monesta se kysymys tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:
— "Eikö se, joka heittää langenneeseen ensimäisen kiven, tee samaa palvelusta, kuin se, joka ensimäisenä polkee kotiimme hiipivän myrkyllisen käärmeen pään päälle?"
Harhamastakin se tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:
— "Minulle sanotaan: Ellen minä itse ole synnitön, en minä ole oikeutettu heittämään toista kivellä. Minä kysyn: Enkö minä saa estää ruton siemeniä muihin levenemästä, enkö minä saa niitä siemeniä hävittää, jos itse tiedän itsessäni olevan niitä?"
Puhe tuntui kaikista niin uudelta, ja kumminkin niin kotoiselta elämän viisaudelta, joltain unohdetulta. Puhuja kyseli edelleen:
— "Katsokaa: Maailman fariseukset kiittävät Jumalaa, kerskaten, että he ovat suvaitsevaisia, kuin Jeesus, eivätkä tuomitse, kuten fariseukset. Mutta minä kysyn teiltä, kumpi menee vanhurskaampana kotiansa: Nekö, jotka niin suvaitsevaisuudellansa kerskuvat, vaan sekö, joka sanoo: Herra armahda minua syntistä, joka maailman kiitosta ja suvaitsevaisen mainetta tavotellessani en ole heittänyt ensimäistä kiveä niiden päälle, jotka levittävät paheen siemeniä?"
Monesta tuntui silloin, kuin olisivat he ennen lukemansa väärin ymmärtäneet. Harhama mietti jotain sekavaa.
— "Ja kumpi tekee naiselle suuremman palveluksen: sekö portto, joka tunnustaa huoruuden häpeäksi ja heittää toista porttoa ensimäisellä kivellä, vai sekö suvaitseva, joka ymmärtämisellä tekee huoruuden kunnialliseksi ja siten houkuttelee lukemattomat menettämään siinä ruumiinsa ja henkensä, etsien sääliä, tai ainakin luottaen ymmärtämiseen?…"
Huoneeseen tuulahti joku kotoisen elämän viisaus, jonkun tutun asian tuoksu. Puhuja alkoi uudestaan puhua joukon, erittäin juuri puolueen puhdistamisesta niistä, jotka korottautuvat Jeesukseksi antamaan haureellisille ihmisille syntejä anteeksi, lyövät rintoihinsa maailman edessä sanoen: Katsokaa minua Jeesuksen tekojen seuraajaa! Harhama luuli taas huomaavansa, että pisto oli tähdätty häneen. Hän ärtyi. Puhuja jatkoi:
— "Epäsiveellinen ihminen jättää elämään samanlaisen jälen, kuin rengin likainen saapas pappilan salin puhtaalle lattialle…"
Hän vaikeni ja kysyi sitten:
— "Mitä meitä siis hyödyttää, jos puhdistelemme elämää, jos emme puhdista sitä tallaavien ihmisten jalkoja? Mitä meitä hyödyttää, jos puhdistelemme joukkoamme, jos emme tarttuman siemeniä seulo pois ja levitä niitä julkisuuden kaakinpuuhun, kuolemaan häpeän puhdistavassa päivänpaisteessa?"
Harhama luuli sanojen tarkottavan häntä. Kuulijoiden joukosta kuului kuiskauksia: "Hän puhuu oikein!" Vaimo jatkoi:
— "Toiset, synnin apostolit, kehottavat meitä puhdistamaan maailmaa ymmärtämisellä ja anteeksiantamisella, kehottavat meitä palkitsemaan siveettömyyttä. Niille meidän on sanottava: Joka teistä on Jeesus, hän astukoon ensimäisenä puhdistamaan ihmisiä, antamalla niiden syntejä anteeksi ja palkitsemalla ne ymmärtämisellä… Me ihmiset emme voi itseämmekään parantaa muutoin, kuin tuomitsemalla, mitä sitten muita. Ja jos me itseämme pelastaessa itseämme tuomitsemme, emmekä ole velvolliset silloin muitakin tuomitsemaan?"
— "Oikein!" — kuului väkijoukosta kuiskauksia. Harhama katsahti sinne. Kuiskaajien ja hänen katseensa kohtasivat toisensa. Hän tunsi kohtaamiensa silmäyksien sattuvan hänen arimpiinsa. Kuulijoille kirkastui kotoinen viisaus, joka oli nyt heistä niin yksinkertainen ja kaunis. Liinala jatkoi:
— "Mutta Jumalan avulla me voimme puhdistaa likaiset jalat ja seuloa joukkomme… Nykyään kurottelee siveettömyys hyveen valtaistuimelle, mutta jos Jumala on apunamme, niin hän masentaa sen nousun. Hän on paneva lihan apostolit pystyttämään oman kaakinpuunsa. Hän panee siinä tehtävässä vihollisensakin meidän ja puolueemme välikappaleina omiksi aseiksensa."
Harhaman silmien edessä alkoi kieriä ylös musta synkkä ajatus, kuin kohoava musta auringon pyörä. Se laajeni, pimeni, pimitti kaikki ja ikäänkuin peitti viimein koko taivaan laen. Siitä paistoi hänelle kuin taivaan kanneksi levittyneestä auringosta kysymys:
— "Olenko minä todellakin Tarvaan puolueen palvelijana, vahvistajana palvellut Jumalaa, jota vastaan nousin?… Ja olenko pystyttänyt itselleni häpeäpaalua auttamatta niitä, jotka sitä pystyttävät, tahtoen minut siihen hiljaisuudessa häväistäksensä nostaa?…"
Hän ei vastannut kysymykseensä. Hän pelkäsi siihen vastata…
Hän vaipui kokoon sen kysymyksen alla, kuin vuoren painama ja rutistama mato.
Puhe loppui kätten taputuksen räiskyvään paloon. Mieli kuivana kulona lähti Harhama valoonsa pakahtuvasta juhlahuoneesta. Kun hän tuli ulos, pyysi Roinila saada puhutella häntä kahden kesken.
— "Kyllä!" — myönteli Harhama kiusautuneena.
He istuivat eräässä sivuhuoneessa. Roinila alkoi puhua:
— "Minä ensiksi pyydän Teitä, että ette pahastuisi ja että ymmärtäisitte minua oikein…"
Harhama ei vastannut, Roinila jatkoi:
— "Minä, suoraan sanoen, tulin heittämään teitä sillä ensimäisellä kivellä, vaikka en olekaan synnitön… Täällä liikkuu ilkeitä huhuja rouva Esempiosta ja Teistä… ja puolueellekin ne ovat turmiollisia. Enkö minä saisi ehkä vakuuttaa, että ne ovat perättömiä?" — lisäsi hän lopuksi kysyvästi.
Harhama vaikeni. Viha ja joku ilkeä tunne kuohuivat hänessä sekaisin. Hän oli näkevinänsä edessänsä puolueensa, hänen avulla pystyttämän, kaakinpuun kohoavan, eikä hänessä ollut miehuutta siihen nousta. Hänessä kohosi uhma. Hän kuvitteli sen kaakinpuun kunnia-alustaksi, johon hän voi nousta halveksimaan ihmisraakimuksia, jotka tungettelevat häntä häpäisemään syyttömästi. Mutta ei hänessä ollut miehuutta nousta sillekään jalustalle. Äskeinen suuri, synkkä kysymyksensä ja sen edellinen puhe, olivat häntä lannistaneet. Uhma ja raukkamaisuus taistelivat vallasta.
Kun vastaus viipyi, jatkoi Roinila kyselyään:
— "Voittehan Te minulle sanoa suoraan, sillä kunnioitanhan minä Teitä silti… Mutta olisi silloin helpompi torjua panettelua… Ettekö ainakin voisi kieltää rouva Esempiota käymästä luonanne? Ne käynnit herättävät pahennusta…"
— "Se on ainoa ihminen maailmassa, jonka minä otan vastaan itseni tähden", — vastasi Harhama jyrkästi, lisäten: "Minä en kutsu luokseni semmoisia, joita muut kumartelevat, enkä mene koskaan sinne, missä kaikki muut käyvät jotain onkimassa, vaan sinne, jota muut kiertävät…"
Siinä vastauksessa oli sekaisin uhma ja velttous. Siinä oli ihmisten halveksiminen ja raukkamaisuus toisiinsa sekottuneina. Siinä oli sekaisin ajatus: "ei niille maksa puhua" ja ajatus: "tällä selityksellä tästä nyt pääsee." Roinila jatkoi, kuin pistäen, mutta pohjaltaan vilpittömästi:
— "Se on kyllä hyvä se, jos me ihmiset vaan voimme syödä publikaanein ja syntisten kanssa samassa mielessä kuin Jeesus, ja jos me olemme itsestämme senkään verran varmat, että emme itse ole publikaaneja… jotka ehkä likaamme puhdistettavamme…"
Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi rutistuvansa. Roinila jatkoi hetken kuluttua:
— "Minäkin tahtoisin rouva Liinalan tavoin sanoa: 'Joka teistä ei itse ole publikaani, hän menköön Jeesuksen tavoin syömään niiden kanssa!'"
Harhama tunsi jonkun piston, jota hän ei voinut torjua. Joku käsittämätön tunne ahdisti häntä, tunki hänen kurkkuunsa, kuin katkera savu. Hän tunsi taas sen jalkapuun rutistavan, jota hän muisti kumartaneensa. Hän tuli hetkeksi sille katkeraksi. Ajatukset risteilivät salaman nopeina. Hän muisti äskeisen katkeran kysymyksensä: "Olisiko että…" Uhma ja ihmisten halveksiminen vyöryivät sumupilvinä toistensa yli, rajuina, kuten kaikki kävi hänessä tämmöisinä hetkinä, syöksivät toisiansa kumoon… sekaantuivat… tulivat epäselviksi… väsyivät ja lopulta muuttuivat velttoudeksi. Roinila uudisti kysymyksensä:
— "Ehkä minä saan ilmottaa ne juorut perättömiksi ja siten puhdistaa puolueen epäluuloista?"
Silloin pursusi Harhamasta ulos hänen olemuksensa toinen puoli, velttous. Hän alkoi kiemurrella. Hän ei noussut elämänsä kunniajalustalle, ei sen kaakinpuuhun. Hän itse tunsi omituisen kykynsä puhua niin orakelimaisesti, että hän voi sanojansa puolustaa minkä tuomion edessä hyvänsä. Hän turvautui aluksi siihen, vastasi lyhyesti, kuivasti, että hän oli jäävi omasta elämästänsä todistuksia antamaan.
— "Mutta voittehan kumminkin minulle, rehelliselle ystävällenne ilmottaa", — jatkoi Roinila.
Yhä raukkamaisemmaksi painui Harhama. Hän etsi velttoudellensa jotain puolustusta ja löysikin sen siinä kunniasanassa, jonka hän oli rouva Esempiolle antanut, luvaten salata suhteen. Se oli nyt hänelle pensaana, johon hän kätkeytyi, kiemurteli sen suojissa, myönsi ja kielsi elämänsä samalla sanalla…
Keskustelu loppui, Roinila huokasi ja lähti. Silloin pursusi taas Harhamasta oman velttoutensa inho. Hän tunsi kasvolihaksiensa kutistuvan, nousi ylös, meni Roinilan jälestä ja tavattuansa hänet lausui:
— "Vielä yksi sana: sitä suhdetta ei ole, mutta sen olemassa oloa ette saa kieltää, vaan päinvastoin myöntää…"
Roinila katsoi häneen tutkivasti, surullisesti, eikä vastannut mitään.
Mutta Harhama tunsi nyt vajoavansa maan alle ja vuorien latoutuvan hänen hartioillensa. Hän tunsi oman raukkamaisuutensa herpaisevan hänen jokaista jäsentänsä. Hän mutisi tulikuumana:
— "Enkö minä oikeastaan kunniasanan taa kätkeytyessäni kiellä sitä, jonka olen kohottanut jumaluuden vertauskuvaksi?…"
Hänen polvensa vapisivat, kun hän pukeutui ja lähti ulko-ilmaan. Kadulla, oven edessä tervehti häntä eräs tuntematon, joka tunsi hänet, ja puheli kysyvästi:
— "Ne ovat nyt suuret arpajaiset… Tietysti kootaan vaalipuhumispalkkoja?"
Uudet vuoret latoutuivat Harhaman hartioille. Hän oli nauttinut palkkaa puhujamatkoiltansa ja saanut matkakulut. Molemmat hän oli säästänyt Zaikolta perimiensä lisäksi, eläen puoli-nälässä ja jalkaisin kulkien. Hän oli niitä säästänyt rouva Esempion tähden, voidaksensa taas päästä taloudellisesti turvatuksi ja siten ihmisten tuomiosta riippumattomaksi. Nyt pusertui hänestä katkera kysymys:
— "Olisiko, että olen koonnut kultaa rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle, ja korottaessani köyhyyttä Jumalaksi?… Ja olisiko, että minä olen nyt häveten kieltänyt sen naisen, jota Jumalaksi nostan?…"
Hän meni järven rannalle, istahti siellä kivelle, nojasi kyynäspäät polviinsa, painoi kasvot käsiänsä vastaan ja istui niin syksyisen yön aamuhämäriin.
* * * * *
Seuraavan päivän aamuhämärä vieri jo raskaana myllynkivenä Harhaman hartioille. Ajatukset ikäänkuin hajosivat harmaaseen syyspäivään sotkuisena sumuna. Ne olivat raukeat ja tylsät.
Silloin enkeli Iiranto asettui hänen vierellensä, ruumiina syksyinen huude. Se ampui nuolensa itään ja kohta leimahti Harhaman eteen teos. Sen sivuilta kohosivat runouden paratiisit, hopealumpeiset lammit läikkyivät, ja maailmoilla tulitettu äärettömyys loisti kiteilevänä ulappana. Se näky kietoi Harhaman sielun hekkumallisimpiin sinisavuihin, joissa maailmat kipinöivät jalokivisinä tulisilminä ja maineen tuoksu tunki sieramiin.
Enkeli Iiranto hymyili. Sen hiuksina heilahteli ihmispoven kunnianhimo ja sen silmistä säteili kultahuume. Se puhalsi ne Harhaman sieluun ja kuiskaili:
— "Eivätkö ne ole olemattoman Jehovan väkeä, jotka eilis-iltana heittivät häpeänvaipan hartioillesi?…"
Harmaa ilma kirkastui silloin Harhaman silmissä. Hänen sielussansa leimahti vihan tulisoihtu ja hän nousi astumaan viimeisen askeleensa: Hän lähti kirjoittamaan teoksensa viimeiset sanat ja astumaan julkisesti Jumalaa vastaan, katkaisemaan koko maailman nähden ne siteet, jotka häntä vielä Jumalaan yhdistivät.
Hän varustautui kierähtämään kokonansa, juhlallisesti ja julkisesti, kauneimpien runokellojen soidessa, pois Jumalan käsistä, pois Hänen pihdeistänsä, ahjoistansa ja alasimeltansa.
Ja jo heti levisi hänen teoksensa loistavana tähtivaippana kaiken muun yli. Kun hän taas pääsi siihen käsiksi, tarttui häneen siitä taudin huumaava kuume ja sairaloinen viha leimahti hänessä Jumalaa vastaan.
— "Sinä olematonhan se olet se kaakinpuu, jossa raakimukset häpäisevät niitä, jotka ovat jaksaneet kohota ja vapautua variksenpelättimiä palvelemasta", — mutisi hän, vihansa vallassa.
Ja hän ryhtyi teostansa lopettamaan. Hän tarttui vihaamaansa Jumalaan raa'oin, kuumeisin käsin, kuin rutto uhriinsa. Teoksesta puuttui enää muutamia sivuja. Hän oli aivan säästänyt sen lopettamista näiksi päiviksi, jolloin oli hänen nimipäivänsä.
Syksyinen sade pieksi taas seiniä. Tuuli ulvoi ja sakea pimeys oli itseensä pakahtua. Uusi päivä oli jo synkennyt pimeäksi syys-yöksi, joka äärettömyyden yökkönä lensi maan muassa avaruuden pilkkopimeässä. Sade pieksi seiniä. Harhama lopetti teostansa.
Hän oli kulkenut teoksessansa halki ijankaikkisuuden. Hän oli alkanut maailmankauden alusta ja lopetti nyt ijankaikkisuuden kaukaisimpiin aikoihin, jolloin aika on taas lakannut olemasta, yöt ja päivät, vuodet ja hetket hävinneet, niiden rajat ja vaihtelut haihtuneet ijankaikkisuuteen, kuin purojen vedet ja sadepisarat mereen…
Oli alkanut jo ajan pysyväisyys, hetkien ja vuosien ääretön, rannaton valtameri: ijankaikkisuus. Hetket olivat sitä ja se oli hetki. Aine oli hävinnyt ja aineen hävitessä oli liikunta lakannut ja liikunnan haihtuessa oli haihtunut aika.
Ensin oli alkanut ihmisyyden jumaluuteensa kehittymisen hetki, jolloin kehitys on jo saavuttanut pysyväisyytensä, muuttunut vallitsevaksi ainoaksi luonnonlaiksi ja alistanut kaiken muun allensa. Ihminen on jo halki kaikkeuden tietoinen jumaluudestansa. Hän tekee jumaluuden töitä: hallitsee maailmoita, antaa syntejä anteeksi ja näkee kaikkeuden yhtenä kuplana, sillä hänen henkensä on jo kaikkeus ja äärettömyys.
Miljaardit vuodet kulkevat huomaamatta… Ihmisessä piilevä jumaluus on kehittynyt järjellisyytensä täysi-ikään halki äärettömyyden. Ihminen hallitsee jo olemuksensa kaikkia voimia: Se ohjaa luonnonvoimia, kuin varttunut mies kättänsä, henkisesti kehittynyt järkeänsä, siveellisesti jalostanut halujansa. Sen käskystä nousee ukkonen… Sen käskystä koristavat revontulet taivaan lakea ja päivänkangastukset ilmautuvat sen vihjauksesta… Hän hallitsee ja ohjaa valon ja elämän syntyä, kuin hoitaja lasta… Hänen käskyjänsä tottelevat sateet ja myrskyt ja tuulet odottelevat orjina hänen määräyksiänsä… Hän kehittelee luonnonvoimia… täydellisentää niitä, kuin taiteilija teostansa… Hän kehittää niistä aina uusia voimia, kuin puutarhuri uusia kukkamuunnoksia, säätelee uusia luonnonlakeja, kuin lainsäätäjä asetuksia… Hän näkee silmillänsä elämän syntymisen ja kehityksen ja luonnon salaisten voimien elämän, kuten hän nyt näkee ja tajuaa aamuruskon leviämisen taivaalle… Hän näkee äärettömyydessä kiertelevän maailmanpaljouden, kokonansa, kuten muurahaiskeossa vilisevän elämän… Hän näkee taudin kehityksen ja kulun… Hän karkottaa sen pois luotansa, kuin lähestyvän matelijan… Hänelle avautuvat kaikki salat, nöyrinä, kuin kukan teriöt päivän valolle…
Hän on luonnon herra, sen itsetietoinen Jumala. Hän on kohonnut kohdun sikiöstä sen herraksi… Hänen hengessänsä yhtyvät äärettömyyden ääret… Hänestä repeävät rannattomuuden rannat… Hänen katseensa kantamalla ei ole päättymää… Hänen kuulollansa ei ole enää kantomatkaa… Paikallisuus on hävinnyt ja ihmishenki on laajennut kaikkeudeksi…
Kaikki muu pysyy. Jumaluuden kehitys jatkuu:
Ijankaikkisuuden ainainen hetki pysyy paikoillansa, kuin ikivuori, mutta aina jatkuu jumaluuden kehitys ihmisessä… Paikka on hävinnyt ja sijalle on tullut äärettömyys… Etäisyydet ja paikallisuudet ovat samaksi sulautuneet… Valon ja pimeyden raja-aidat ovat sortuneet ja kaikki esteet kukistuneet ihmissilmän ja -hengen tieltä… Ihmisen jumaluus, voima ja valta on levinnyt, kuin eetteri äärettömyyden kaikkiin huokosiin… Se käsittää kaikkeuden… se tunkeutuu olemattomaan… se puristautuu eetterin olemattomaksi haihtuvaan pikku-osaan…
Kehitys kulkee kulkuansa… Ijankaikkisuus on oloansa mykkänä… solumattomana… liikkumattomana ikivuorena… Ihmiset ovat yhteydessä toistensa kanssa halki äärettömyyden… Lukemattomat maailmat ovat yhtä ja se yksi on lukemattomien yhtymä… Ihmiset hallitsevat sitä jumaluutena, kuin taitava mestari pikku konetta… He ovat saaneet käsiinsä luonnonvoimien kaikki ohjakset, löytäneet sen kaikki voimanlähteet…
Lukemattomat nykyisyyden miljaardivuodet ovat taas ja taas kuluneet ijankaikkisuuden silmänräpäyksenä… Maailmankurjuus on astunut alas ristinpuustansa, pukeutunut jumaluuden vaippaan ja noussut kunniansa istuimelle… Luonnon työpajassa, jumaluuden syntymäkohdussa on kehittynyt kirkkain jalokivi: puhdas hyve, ihmishengen jumaluus…
Riemulaulut soivat… Looljan henki on miljaardeissa sukupolvissa yhä kirkastunut ja jalostunut ja esimerkillänsä jalostanut kaikki muut… Hän loistaa nyt taivaan ruhtinattarena toisten vertaistensa joukossa, rakkauden kauniiseen nunnapukuun puettuna… Hän haluaa uhrautua apuatarvitsevien hyväksi, haluaa ja ikävöi sitä, kuin kukka valoa, rintalapsi äitinsä rintaa nainen äitiyttä… Hän ikävöi saada uhrautua toisten hyväksi… Siinä löytää hän onnensa, ilonsa ja nautintonsa… Maailmankurjuus on hänessä kehittänyt jumaluuden korkeimman olion, hyveen…
Eikä hän ole enää ainoa uhrautuva. Kaikki ovat hänen laisiansa… hänen esimerkkinsä voimalla ja itsensä kautta jalostuneita… Kaikki polvistuvat apua ja rakkautta tarvitsevan eteen, raatavat sille onnellisina, kuin kukan siittimet toisillensa… He ovat myös huomanneet oman jumaluutensa, kuin Jeesus kaksitoista-vuotiaana temppelissä. He uhrautuvat… rakastavat… ovat onnellisia, kun saavat antautua kokonansa, unohtautua… heittäytyä toisten hyväksi, kuin äidin syliin. Ja he sanovat Looljan kanssa: Jumalan kiitos, että elämä on rakkautta, joka polttaa poroksi ja ja siten jalostaa, kuin armaan äidin syli! Jumalan kiitos, että se on äidin lämmin povi!…
Ja Looljan äiti, Nataalia, on elänyt miljaardeissa sukupolvissa esimerkkinä… kurjuuden vuoteella kirkastuneena… jalostuneena… aina jumalaistuneena henkenä… Kaikki pahe: ahneus, nautinnonhimo, turhamaisuus ja koruissa helisemisen halu ovat hänestä surkastuneet, kuin käyttämättä jääneet elimet… On kehittynyt nöyryys, itseensä tyytyminen, ihmiskunnioituksen ja ihailun kaihtaminen… Hän tuntee yhden ainoan onnen: rakkauden… Hän nauttii itsensä uhraamisesta… Jos hänen nisänsä päässä kiiltäisi viimeinen laiha veritippa, nauttisi hän siitä, kuin kukka väristänsä, neito kauneudestansa, jota voi sulholle antaa ja tarjota… Autuuden ruhtinattarena kulkee hän uudessa maailmassa onnen ja rauhan vaipat hartioilla, herätellen luomakunnan jälelle jääneitä osia: eläimiä… kasveja… kiviä… nostaen niitä jumaluuden tietoisuuteen… kasvattaen niitä hyveeseen… johtaen niitä iki-onneen…
Ijankaikkisuuden kellot soivat, rauhan kukkamaat hohtavat… Andrei Petrof on noussut Hornan luolan haudasta, kärsimyksien tulen puhdistamana… Esimerkkinä ja aina jalostuvana henkenä on hän kehittynyt vaimonsa ja tyttärensä vertaiseksi… Paheen ja turhamielisyyden idutkin ovat aikoja kuivuneet ja sijalle on kirkastunut hyveen ikuinen hohtava helmi… Työ ja vaiva ovat muuttuneet hänen onneksensa… iloksensa… ainoaksi toivoksensa… ikäväksensä… autuudeksensa… koska hän ei ole nautintoihin ja paheeseen tottunut… Hän palvelee toisia onnellisena, kuin rakkautensa huumaama nuorukainen tyttöänsä, sitoessaan ensi kertaa sen sievän kengän nauhoja… solmitessansa sulhona sen sukkanauhaa… riisuessa sitä, kun se kainostelee morsiamena…
Ja Routalan Timo on astunut alas ristiltänsä Korpelan kivimäestä… Hän on puhdistunut kärsimyksien hehkuvassa ahjotulessa… Hirsikuormat ovat häntä painaneet ja puristaneet pois kaiken turhamielisyyden, kaiken eläimellisen koreilunhalun… Suurena, jalona, tukka otsalle soluneena, astuu hän uudessa maailmassa, autuuden ruhtinasvaippa hartioilla… Hän seisoo uutena, miljoonissa sukupolvissa jumaluudeksi jalostuneena henkenä, ihmisjumalan jättiläisenä, ohjaillen maailmoiden kulkua, kieritellen niitä voimallisilla käsillänsä, kuin rautakuulia… Hän on unohtanut itsensä… Hänen onnensa on siinä, että saa elää toisten hyväksi, kuin muinoinen Timo Annikille… kukka mettiäiselle… Kun hän näkee jonkun "Harhaman" kivimäessä, on se näky hänelle kuin kukka mettiäiselle… Hän rientää siihen kukkaan… Hän auttaa apua tarvitsevia ja on silloin onnellinen, kuin mettiäinen kukassa…
Ja kaikki muut ovat Timon kaltaisia… Maailmankurjuuden kiirastuli on jalostanut ihmisen, kehittänyt siinä jumaluuden, joka on tukahduttanut rikkaissa rikkaruohona rehottavan eläimellisyyden, kuten korkeammat lajit hävittävät alhaisemman. Timon esimerkki on vetänyt toisia jumaluuden korkeimman perus-olion: hyveen yhteyteen…
Ja Varpalan Juho ja Mari loistavat jumaluuden ruhtinasparina… He ovat kulkeneet ristinpuusta ristinpuuhun: takalikolta takalikolle… Kärsimykset ovat puristaneet heidät yhteen, kuin ahdisteleva haukka varpusenpoikaparin pesän turviin… Heistä on tullut uskollisuuden ja puhtauden kuningaspari… nöyryyden ja osaansa tyytyväisyyden aateli… He ovat tottuneet raivaamaan tietä muille… perkaamaan maata toisille… tekemään päivätöitä niille, jotka sitä vaan tahtovat… He nauttivat siitä… Uhrautuminen on tottumuksen kautta muuttunut heille onneksi, jota he ikävöivät, kuin lapsi äitiänsä… Ja kun he saavat uhrautua toisten hyväksi, tuntevat he ikäänkuin vaipuvansa toistensa syliin hääsyleilyihin.
Ja Kaatja on kirkastunut maailmankurjuuden ristinpuussa… Jumaluuden varsinainen kohtu: maailmankurjuus, on polttanut hänessä vihalla poroksi kaiken aistillisen… Hän kulkee vapaana naisena… kirkastettuna vaimona… hyveen ruhtinattarena…, puhtautena… kirkkautena, joka täyttää velvollisuuksiansa, eikä tyydyttele alhaisia himojansa. Hän on aistittomuuden ja puhtauden kuningatar, joka kulkee vapaan äitiyden hienoon, pyhään vaippaan puettuna todistamassa jumaluuden voittoa. Hänen ainoa onnensa on saada elää muiden hyväksi. Niiden hyväksi menee hän ilolla hirsipuuhun…
Ja hänen vierellänsä seisoo vapauden sankari Nikolai vapauden kuninkaana, kädessä ijankaikkisen vapauden avaimet ja vyöllä henkinen miekka, jolla hän leikkelee kaikki kahleet… Hänen onnensa on astua toisten vapahtajana elämän nälkäisen rotan nakerreltavaksi…
Ja esempio-ihminen on kohonnut ja kirkastunut jumaluutensa vaistomaisesta itsetietoisuudesta sen täydelliseen tietoisuuteen… Hän on puhdistunut suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien runollisissa, kauneissa kiirastulissa, rikoksien ja erehdyksien tulessa. Hän tuntee armon ja ymmärtämisen tarpeen ja nousemisen suuruuden… Autuuden, onnen ja rehellisyyden vaippaan verhottuna hoitaa hän niitä jumaluuden tulia, joissa jumaluus yhä ja yhä puhdistuu ja kirkastuu ja valkenee täydellisyyteensä… Hän on kiirastulien hyvä henki, jumaluuden kotilieden puhdas vaalija… maailman pilkkasateessa puhtaaksi peseytynyt rohkea jumaluuden lähteille pyrkijä… toisten esimerkki… hyveen puhdas äiti… Ylevänä lausuu hän:
— "Kiitos, että elämä on ollut pettävä unelma! Kiitos, että se monilla pettymyksillänsä ja monilla lankeemuksilla on opettanut tuntemaan nousemisen suuruuden ja karaissut voimat!… Kiitos herjaajille, että he ovat olleet puhdistumistulen kuumuutta lisäämässä!"
Ikivuoren tavoin pysyy ijankaikkisuus… Uudet olot ovat syntyneet… Ihminen on päässyt jumaluutensa täys-ikään… Se on luonut uudet valot… kehittänyt uudet eläimet… uudet kasvit… Maakin on muuttunut paratiisiksi… Puut palvelevat ihmistä korkeimpanansa… Ne kantavat sille hedelmät ruuaksi… Hedelmäpuiden vilpoisissa varjoissa, kukkivien puiden tuoksussa piilevät ihmisten asunnot onnenmajoina… Ne ovat satumajoja, joissa on ainainen rauha ja ikuinen onni… Puhtauden ja rauhan liinat leviävät elämän yli… Ne ovat jumalan huoneita… Koko maa on ihana edeni… Jokaisen majan portaikolla palavat ikuiset tulet… Taide peseytyy kaikkialla… uhkuu, kuin ihanin neito, alastomana… puhtaana… viattomana ja ujona… Uudet laulut soivat… On ainainen sunnuntai… Elämä on kuin ainaista jumalanpalvelusta. Ihmiskunta on halki kaikkeuden yksi ainoa kirkkoväki… Vanhat istuvat hartaina majojensa portaikolla, nuoret soittavat jumaluutensa onnea ylistäen, linnut laulavat ihmisen kunniaksi ja koko luonto kantaa sille uhriansa… Ihminen vallitsee kaikkea… Hän istuu jumaluutensa istuimella, maailman ohjakset käsissä… luonnonlait käskettävinä…
Liikkumaton ijankaikkisuus pysyy ennallansa… Kaikkeus hohtaa kuplana ihmisen edessä… Jumaluuden kehitys jatkuu ihmisessä… Ihmiset äitiytyvät itsestänsä, kuin jumaluuden alkukohtu: äärettömyys… Ne synnyttävät kivuitta ja elävät kauvan… Henki kehittyy… Ruumiin tarpeettomat osat kuihtuvat ja jumaluuden kauniit muodot ruumiillistuvat ihmisruumiissa… Ihmisjumala hoitaa henkeänsä… kuolettaa lihaansa… hävittää ainesta, jalostaen sen hengeksi…
Harhama joutui jo teoksensa loppuun… Ihminen on oppinut tuntemaan elämän ja kuoleman salaisuudet. Se on saanut kuoleman valtaansa, kuten jonkun luonnonvoiman… Se hallitsee elämää ja kuolemaa Jumalana, kuin näkyvää olentoa… Alkaa ijankaikkinen elämä, jumaluuden korkein kehitys, sen kehityksen ihana, ikävöity kukka… Syntyminen häviää kuoleman hävitessä… Elämän voimassa pitämisen ja luomisen prosessin hävitessä tulevat ravinnot ja kaikki muut tarpeet aiheettomiksi, kuten ikivuorelle… Henki yksin janoaa… saa tyydytyksen ja ainaisen nautintonsa äärettömyyden ja ijankaikkisuuden korkeimmasta yhtymästä: rakkaudesta, itsensä alistamisesta…
Maailmankurjuudesta on sille puhennut ikuinen kukka, jonka tuoksua se hengittää, jonka ihania värejä se ihailee… Siitä on puhennut se lähde, jonka onnenvettä se aina juo, se huuli, jota se aina suutelee… Siitä on puhennut jumaluuden loppu-olemus: hyve…
Harhama kirjoitti jo viimeisiä sivuja, onnen ja ilon valtaamana… Hän riemuitsi, kuin kukka nuppunsa avautuessa auringon lempeille suuteloille… Hän kuvaili jumaluuteensa päässeen ihmisen onnea, sen eläessä ijankaikkisuuden etäisimpinä hetkinä… Kaikkeuden entinen, yhdistynyt ihmiskunta muodostaa jumalakunnan… Sen tietämys ja aistit hallitsevat koko äärettömyyttä yhtenä, yhtyneenä voimana… Läpi kaikkeuden on ihmishenki keskinäisessä yhteydessä… Se hävittää tarpeettomia maailmoita, aineita ja luonnon voimia… Se luo niiden sijalle uusia… Ijankaikkisuus on sille hetki ja hetki on ijankaikkisuus… Äärettömyys on sille rahtu ja rahtu on äärettömyys, sillä äärellinen on hävinnyt ja riutunut äärettömyyden suudelmiin…
Uuden, ainaisen valon kirkkaudessa katselee ihmisjumala kaikkeutta… Henkimaailma on sille yhtä näkyvä, kuin nyky-ihmiselle aine… Se näkee luonnon salaisten voimien raatamisen selvästi, kuin kellon koneiston käynnin… Äärettömyys avautuu sen silmien edessä maailmoilla siroteltuna kukkamaana, jossa uusiksi kehittyneet maailmat loistavat kukkina… Jokainen maailma on kukkasikermä… jokainen tähti on kukkanen… jossa onnelliset ihmiset elävät jumalina, onnen ja autuuden ruhtinaina… Kaikki ne veisaavat yhtenä kuorona jumaluutensa ylistystä ja ylistävät syntymäkohtuansa: äärettömyyttä ja syntymävoimaansa: elämää.
Mutta ijankaikkisuus kestää ikivuorena… Alkaa aineen ja voiman ja nyt olevan lopullinen häviö… Jumaluus kehittyy ja täydellisentyy… Aineet muuttuvat, maailmat muodostuvat ihmisjumalan tahdosta uusiksi… Kaikki rajat sortuvat… kaikki yhtyvät yhdeksi… Kaikki suistuu äärettömyyteen… Kaikki sulaa äärettömyydeksi… Koko äärettömyys avautuu yhdeksi ainoaksi taivaan saliksi… Kaikkeus muuttuu autuuden kentäksi… aineesta vapautunut, ijankaikkisesti elävä ihmisjumala viettää ijankaikkista jumaluutensa voittojuhlaa… Kaikki riutuu siihen, kuin vietti nautintoon… Siinä soivat armaimmat enkelilaulut… ihanimmat valot karkeloivat… miljaardikausia kehkeytynyt ihmishenki pääsee kirkkauteensa: nousee ylös kuolleista… ihmiset tuntevat toinen toisensa: muistavat kehkeytymisensä lukemattomissa miljaardeissa sukupolvissa… Ne muistavat sen aina maailman ensi pakahtumasta lähtien… Ne sulavat onnesta ja autuudesta… Heidän elämänsä kulkee kauniina ylistyslauluna… Aine on hävinnyt… Se on sulanut jo äärettömyydeksi, onnen-uduksi… autuudeksi… kirkkaudeksi… Liikunto ja voima ovat lakanneet… Ihmishenki: Jumala on ainoa olemassa oleva, äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymä…
Harhama kehräsi runonsa loistavimpia rihmoja… Hän maalasi ihmishengen kaikkeudeksi puhkeamista voimakkaimmilla väreillä… Taivaan salina avautui koko äärettömyys… Ihmishengen kaikkeus puhkesi kehityksen kukkana sävelvirtojen kierrellessä aineettoman avaruuden kullankirkkaassa valomeressä… Sopusointu ja ijankaikkinen elämä armastelivat toisiansa… Ihmishenki, ikikirkas ääretön kaikkeus kohosi, hohti ainoana olevana… loisti sen keskiönä ja suuteli reunattomuuden rantoja… laskeutui levolle äärettömyyden ruskoiselle ääriviivalle, kuin onnellinen lintu orrellensa… riutui siinä onneensa… sointui sen ruskoväriin ja nukahti autuuden uneen kaikkeuden keskiön punapilkkuna…
Kuolema ja kaikenhäviö ovat hävinneet… Ihmishenki on loppumatonta ihanaa unta… onneen uppoamista… autuudessa uimista… rauhaa ja lepoa. Kaikkeus on armainta sopusointua ja koko äärettömyys on yksi ainoa autuuden kirkas kupla…
Silloin puhkeaa jumaluutensa täys-ikään päässeen ihmisen povesta ijankaikkinen ylistyslaulu kohdullensa: elämälle… Viinuri Murlyishka ylistää elämää, joka on ollut niin ankaran siveellinen. Pjotr Petrovitsh ylistää sen ruoskaa, sen nälkää ja sen vitsaa, jolla elämä on ihmistä kasvattanut. Annushka, jonka elämä on polkenut portoksi, puhuu sen puolesta, ylistäen sen kasvatusta. Maria Petrowna ylistää elämän käärmettä. Timo ylistää sen kovaa koulua, Alkula sen jauhinkiveä. Anna Pawlowna ylistää sen kiirastulta ja paroonitar Lichtenstein sen tulikuumaa kukkaa, joka on polttanut pahan pois ja valmistanut tien jumaluuteen, hyveeseen pääsylle. He ylistävät sen ankaruutta, jolla se on heissä kasvattanut tarmoa, estänyt velttouteen vaipumasta ja herättänyt kehityksen idun: paremman kaipuun…
Ja he tietävät, että kohtu on heidän luomansa. Sen armottomuus on heidän oman kehityksensä kutsuma, kuten sikiö muodostaa syntymäkohtunsa toiminnan. He ymmärtävät että elämän viisaus ja armottomuus on ollut heissä piilevän, silloin vielä itsetiedottoman jumalallisen viisauden luoma. Elämä on ollut heidän jumaluutensa kehityksen muodostama. Ja silloin veisaavat he yhtenä kuorona ylistystä ainoalle olevalle, ainoalle viisaalle, ainoalle oikealle: omalle jumaluudellensa. He veisaavat onneensa pakahtuen:
Kunnia olkoon meille jumalille korkeudessa!… Kunnia olkoon meille kaikkeudessa!… Kunnia olkoon asumassamme äärettömyydessä!… Kunnia olkoon meille yhdessä ainoassa olevassa olemuksemme osassa: autuuden kirkkaassa kuplassa!…
Ja kaikki oleva laulaa heille:
Aamen!
Teos oli valmis. Taika-uskoisena oli Harhama satuttanut sen loppumaan niin, että siihen tuli kuusikymmentäkuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi runosäettä, ja suuri joukko suorasanaista. Siitä oli paisuva lähes kolmetuhatta sivua laaja teos, maailman suurin runoaarre.
* * * * *
Kun Harhama lopetti ja katseli teostansa, valuivat hänen silmistänsä kyyneleet virtana. Ne olivat onnen ja ilon kyyneleitä, ensimäisiä hänen elämässänsä. Teos oli hänestä valtaavan suuri. Joka liuskalla vuotivat ihanat runovirrat ja hyrskivät kosket. Toisaalla taas avautuivat paratiisit, joiden yli kupertuivat avaruuden maailmoilla sirotellut kupertumat. Paikoin vietettiin henkimaailman ihania häitä loistavissa taivaansaleissa, tai elivät ihmiset manaloiden ijankaikkisen rauhan kukkamailla. Onnen lähteet pulppusivat kaikkialla, purot ja joet välkkyivät runonauhoina, joita runolumpeet koristelivat. Kaikkialla soivat armaat laulut ja helskyivät kanteleet. Kaikkialla soitteli elämä suurta kanteletta: ihmispovea. Se näppäili sen arimpia kieliä. Ei ollut ihmispovessa sitä kieltä, jota se ei kosketellut ja soittanut siitä puhtainta säveltä.
Se oli noin kahdeksantoistavuotisten tuskien ja hirvittävien taistelujen tulos. Se oli ihmishengen pakahtumasta puhennut runollisin hätähuuto, ihmishyveen suurin korkeaveisu. Se oli tuskista ja kuolemanpelosta puhennut kukka, jonka joka lehdellä loisti kirkkain jalokivi kastehelmenä.
Harhama katseli sitä, katseli ja itki onnesta. Hän itki, kuin äiti, joka on suurella tuskalla synnyttänyt ikävöidyn esikoisensa ja näkee kuninkaankruunun kaunistavan sen päätä jo syntyessä. Hän oli kantanut sitä salassa, kuin äiti lastansa. Sen elämää säilyttäessänsä oli hän unohtanut kaiken muun, harppaillut siveellisyyden vaatimuksien yli, hyppien rikoksien kiveltä kivelle, että vaan sen kannettavan elämä pelastuisi.
Hän itki yhä, elämänsä suurinta, sen ainoaa onnenhetkeä ajatellen, katsellen luomustansa. Sen runoaarteet loistivat niin lumoavan häikäisevinä. Ja silloin leimahti hänen eteensä varmana huimaavan suuri ajatus: maailmanmaine…
Hän muisti nyt kaikki ennustukset. Hän muisti kuinka jo lapsena, kun hän yritti kouluun ja äiti kyyditsi häntä, pieni eväspussi mukana ja markka rahaa taskussa, he poikkesivat Kulta-Liisa nimisen ennustajan luo. Se oli povannut ja ennustanut jo että hänestä tulee suuri… Jokainen pieninkin ennustus kirkastui hänelle nyt päivänkirkkaaksi ja maailmanmaine kohosi niiden tähdittämälle taivaalle loistavana aurinkoseppeleenä. Sairaloinen suuruuden hulluus puhkesi kukkaansa. Hän riemastui ja puhui itseksensä:
— "Miksi en minä voi olla maailman ensimäinen… hengenruhtinas, se, joka on ensimäisenä sanonut viimeisen sanan?… Miksi en voi olla se, jonka edessä kaikki muut ovat huutavan ääniä, hyttysiä?… Miksi eivät ennustukset voi toteutua ja minusta tulla se, joka on sanonut sen suuren, ikävöidyn sanan ja sanonut sen niin, että ihmissydämen kaikki kielet värisevät?… Miksi en voi sitä olla, sillä olenhan sen sanonut, kuin terävillä puukoilla puhuen, ja kauniilla käärmeillä kiehtoen?… Miksi en voi kerran kulkea maailmanmaineen seppele päässä, sillä olenhan osottanut, että hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmät ovat vaarattomat syödä ja että ne antavat ymmärryksen ja jumalatietoisuuden, ja olenhan osottanut ihmiskunnalle oikean jumalan: ihmisen, olen osottanut sille taas tien kadotettuun paratiisiin, elämänpuun juurelle?…" Ja aivan sokeasti uskoi hän taas, että kaikki hänen hurjat unensa ja mielikuvansa ovat todellisia, jumaluuden hänelle avaamia näkyjä, että hän ilmottaisi ne ihmishengelle.
* * * * *
Aamu oli jo tulossa. Se oli uuden elämän aamu. Harmaa sateinen syyspäivä ei voinut sen kirkkautta himmentää.
Rouva Esempio ei tiennyt mitään Harhaman teoksesta. Harhama ei ollut siitä sanaakaan puhunut, sen jälkeen kun oli sen alottanut Korpelan Harhamalassa. Nyt tahtoi hän jakaa hänen kanssansa elämänsä suurimman, sen ainoan ilon ja yhdessä hänen kanssansa matkustaa viemään teoksensa kustantajalle. Heti Roinilan kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen oli hän sitä varten kirjoittanut rouva Esempiolle:
'Suhteestamme liikkuu kait juttuja. Herra Roinila vaati minua eroamaan Sinusta, sulkemaan Sinulta kotinikin. Sanoin hänelle suoraan, että juuri Sinun seurasi on minulle ainoa. Älä nyt anna tämän mieltäsi masentaa. Kirjoita pian, milloin voit tulla kanssani Helsinkiin, niin ostamme sieltä, mitä nyt uuteen asuntoosi tarvitset. Ja jos olet suruissasi, niin tule heti luokseni, yhdessä me kestämme.
Harhama.'
Ja tuhansien levottomien öiden jälkeen nukkui hän nyt levollisena, kuin lapsuutensa huolettomina päivinä, kun oli ajellut perhosia päiväkauden ja väsynyt. Hän nukkui nyt ensi kertaa elämässänsä täysin rauhallisena. Hänen sielunsa suuri ajettuma oli puhennut ja loppuun vuotanut ja lauhduttava tunne täytti koko hänen olemuksensa.
Enkeli Iiranto seisoi hänen vuoteensa vierellä ja ampui nuolellansa häneen ihanan unen, varmistaaksensa teoksen julkaisemista.
Ja silloin alkoivat Harhamassa unet jatkaa päivän mietteitä. Mutta ne unet olivat nyt armaita. Maailmanmaineen kirkas seppele hohtaa taivaalla auringon paikalla ja valaisee häntä. Korpikosken korvakkeella kohoaa siro, pieni satulinna, jonka tornin lipputangossa liehuu Harhamalan lippu, kuvaten elämän käärmettä, jonka pään hän on rikki polkenut… Teoksen lehdet alkavat jo muuttua valkoisiksi linnuiksi. Ne hajaantuvat ympäri maailman… Aika kuluu… Valkeat linnut palaavat jo retkiltänsä, jokaisen nokassa maineen seppele… Ne istahtavat Korpikosken kuusikkoon… Jokainen kuusi on valkeana linnuista ja seppeleistä… Linnan akkunat ovat palsamien punaamat… Runokantele on asetettu alttarillensa huoneen keskelle ja soma portaikko avautuu, kuin neitosen syli…
Vuodet vierivät, elämän syksy joutuu. Se värjäilee hiukset harmaiksi, mutta yhä viheriöi Harhamalan havumetsä… Aina ovat sen kuuset valkeat seppeleistä… Kultapurot alkavat juosta… Nurmikoski välkkyy kultahohteena… Elämän talvi joutuu. Sen lumet valkaisevat pään valkeaksi, mutta sitä valkeammaksi kirkastuvat maineenseppeleet… Lippu liehuu yhä tornin lipputangossa ja elämän käärme kiemurtelee sen liehunnan mukana, pää murskana… Harhamalan kantele soi yhä ja maailmanmaineen seppele valaisee koko Korpelaa…
Uni jatkuu. Elämä muuttuu ijankaikkiseksi ja maailma kirkastuu autuuden kirkkaaksi kuplaksi, jossa valkeat linnut laulavat hänelle:
"Kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja rauha Harhamalassa!…"
* * * * *
Avaruudessa, ulompana maan vetovoiman rajoja, pimeässä eetterissä leijaili punainen pallo. Sen läpimitta oli kolmetuhatta metriä. Se oli seinätön, himmeällä punavalolla täytetty avaruuden osa. Se pysyi paikoillansa, kaikkien maailmoiden pauhatessa omia ratojansa pitkin.
Punapallossa oli koolla satatuhatta Perkeleen ihanaa enkeliä… Ne olivat puetut veripunaisiin utupukuihin… Pukujen verenväri erkani kirkkaampana pallon himmeästä punavalosta… Enkelit häilähtelivät siinä valossa himmeinä varjoina… satujen kauneina jumalina… nuoruuden ja sulouden kukkina… Hienot tukat häilähtelivät värikiehteinä… puvut hulmahtelivat hääunina… vartalot elävinä ansoina… Kaikki häilyi lemmen pauloina ja rihmoina…
Ylhäällä himmeässä punavalossa kiemurteli kolmetuhatta tulista, siivellistä, kädellistä jättiläiskäärmettä… Ne soittivat torvilla Perkeleen ylistystä, enkeliarmeijan laulaessa sen mukana.
Kun Harhama oli lopettanut teoksensa ja nukkunut unelmiinsa ja uniinsa, ilmestyi Perkele punapalloon, sadan enkelin saattamana, ja tulikotkan hänen kruunuansa kannattaessa. Häntä saattavat enkelit olivat puetut aistipunakukan väreihin.
Perkele istahti tuliselle valta-istuimellensa. Tulivaippa heilahti hänen hartioillansa ja ylistyslaulu ja soitto kierteli käärmeenä häntä ympäröivää kunniakehää.
Perkeleen vihjauksesta ilmestyi hänen eteensä enkeli Iiranto ja lausui:
— "Salli minun ylistää viisauttasi, voimaasi ja voittoasi! Palvelijasi Harhama on työsi suorittanut. Hän on kirjoittanut teoksensa valmiiksi…"
— "Niin lähestyy sinun valtakuntasi", — todistivat pääenkelit.
Voiman ja vallan viimat lähtivät Perkeleestä. Hänen jokainen liikkeensä oli ruhtinasta, hänen silmäyksensä jumalien ylpeyttä. Hän hulmusi viisautta ja kuohui suuruutta…
Tehden ylpeän kädenliikkeen lausui hän:
— "Koko kaikkeus on minun päänäni… Jehovan kantapää ei löydä minun hampaatonta paikkaani…"
Valo värisi. Jättiläiskäärmeet soittivat korkeudessa ja enkelit veisasivat:
"Niinkuin kupla, tahi rakko kädessäsi kaikkeus on. Jehovan on kohta pakko edessäsi, verraton, polvistua, niinkuin orja. Sinun ruoskasi on norja, kaikkeutta käskee, lyöpi. Sinun hampaas rikki syöpi väärän vallan Jehovan, Sä oot herra maailman."
Kaunis enkelijoukko keinui punavalossa, kuin savu sumussa, kauniit hekkuman jumalat rakkauden savuissa. Perkele säteili kilpaa kruununsa kanssa ja puhui Iirannolle:
— "Sinä täytit tehtäväsi hyvin… Palkaksi saat uuden luottamukseni… Harhaman teos kyllä nyt menee itsestäänkin, vaikka hänelle itsellensä mitä tapahtuisi… Se tulee julkaistuksi yksin jo sen ihanuuden voimallakin… Nyt hänen täytyy vielä lyödä kainin-isku, että ero Jehovasta olisi sitä täydellisempi… Sinä Iiranto saat tehtäväksesi laittaa niin, että Jehova katsoo lempeämmin Aabelin puoleen… Valitse itse Aabel, mutta anna Jehovan katsoa siihen lempeämmin sillä samalla naisella, joka on Harhaman uhrisavuna… Sillä silloin se koskee Harhamaan niin kipeästi, että hän ei voi olla kainin-iskua antamatta…"
— "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni", — vannoi Iiranto.
Perkeleen silmistä salamoi ylpeys ja voima. Hän puhui enkeleillensä:
— "Voittoni kunniaksi ja omaksi palkinnoksenne saatte viettää lemmen juhlan… Kaikki vietit pääskööt valloillensa ja hekkuman hetteet auvetkoot! Lempikää tanssien!"
Pauhuna kulki silloin ihastus punapallon halki. Jättiläiskäärmeet soittivat ja enkelit veisasivat Perkeleelle kiitosta. Ja sitten alkoi lemmen ja viettien juhla. Perkeleen enkelit lempivät ja kuhertelivat kauniisti, kuin kukat kedolla, nauttivat tanssissa ja suuteloissa toistensa lemmestä… riutuivat niihin kokonansa… upposivat nautinnon utumeriin.
Lemmen ja nautinnon tanssi alkoi. Siivelliset tuliset jättiläiskäärmeet soittivat herkullisimpia säveliä. Enkelit itse lauloivat ja tanssivat laulun sävelien mukaan, tehden sanoja vastaavat teot. Koko punapallo oli lumetta ja lempeä ja varjoa ja hekkumaa, viettien kuhertelua ja karkeloa.
Enkelijoukko lauloi:
"Nyt, soitto, soi! On saatu suuri voitto, sen kunniaksi lempi kukkikoon! Ja laulun sekä soiton sävel hellä saa viedä kauniin kaiun karkeloon! Saa tanssi alkaa: Sievä silmän-isku kutsuksi valitulle heittäkää! Kas niin!… Vaan neito siihen silmäniskuun kauniilla arkailulla vastatkoon! Niin, aivan niin… Se miestä kiihottaa. Rohkeemmin mies!… Saa neito nyt jo hieman kainosti alta armaan silmänluomen armasta kutsujansa katsahtaa… Hyvästi tehty… Neidon sievän käden nyt mies jo rohkaistuna siepatkoon!… Kas niin… Hymähdys arka, kainoksuva, mi neidon huuloselta karkuun pääsi ei mennyt toki ohi miehen suun, vaan sievästi, kuin linnunpoika onnen se etsi orren… Nyt jo pyörikää, voittomme kunniaksi tanssikaa!… Kauniisti vaan… Kas niin!… Kas niin!"
Enkelit tanssivat lumoavaa tanssia… käsi kosketti kättä… silmäys sydäntä… neidon naurahdus olemuksen armaimpia… Jättiläiskäärmeet kiemurtelivat korkeudessa, tehden kauniita kuvioita… Armaimmat soitot soivat. Sulous ui sävelmeressä, enkelien utupuvut häilähtelivät himmeässä punavalossa. Perkeleen ympärillä säteili veripunainen hohde. Tanssi jatkui soiton ja laulun tahdissa. Jokaista sanaa ja säettä seurasi vastaava liike, kiemahdus, tai hymy. Lumoava tanssijajoukko lauloi:
"Nyt miehen käsi neidon vyötäiselle, kuin armas lemmenpaula kiertyköön! Vyötäinen neidon pehmeä ja armas vavahtaa hieman, arkaella saa. Soi, soitto, soi! On suuri voitto saatu, sen kunniaksi tanssikaamme nyt!… Nyt pikku suukko, sievä silmäyskin… Taas neito näön vuoksi arkailkoon, kuin pikku lintu, miestä mairitellen hän syleilystä miehen kaikotkoon!… Leikillä vaan… Nyt tukka silkkihieno kuin lemmenhaiven saa jo häilähtää… Rohkeemmin, mies! Aremmin, neito kaino!… Kepeinä tanssikaa ja keinukaa!… Nyt lämmetköön jo neidon armas povi, ja kaunis, pehmyt uumen, sekä poski hellyyttä kiehtovinta uhkukoot! Käs' vyötäiselle!… Tanssikaa nyt taas! Salainen, sievä suukko suikatkaa… Hellintä lemmen kieltä kuiskaelkaa!… Se valmistaa… Se lemmen kukan nostaa povesta neidon, miehen riuduttaa… Kauniimmin soikoon soitto; notkeammin mairetta neito mieheen tanssikoon! Hymyllä, sekä pikku arkailulla arkoihin miehen kieliin koskekoon!… Niin… niin… Se sattui paikalleen… Kuin armaat varjot nyt taas pyörikää!…"
Himmeässä punavalossa häilähtelivät enkelien jumalalliset, kauniit vartalot varjoina… Taruvaippoina heilahtelivat niiden utupukimet… Kauniina henkinä leijailivat arkailevat enkelit, muka paeten kosijaansa… mairitellen arkailulla… kutsuen kainoudella… kaikkoamisella puoleensa vetäen… Pehmeät vyötäiset kiemahtivat käärmeen sulona… siro jalka nousi kiehtovana… povi tuoksusi huumaavaa lempeä ja kaikki kylpi kauniissa sävelmeressä. Perkele säteili tyytyväisyytenä, ylpeä ilme kasvojen kaunistuksena. Tanssi jatkui laulua seuraten:
"On voitto saatu. Aistipunakukka nyt itsellemme taaskin kukkikoon!… On lemmen juhla… Neito sukkanauhat pauloiksi miehen kaulaan kietokoon! Kas niin!… Käy rohkeasti vain sa paulaan, mies lemmen janoon aivan nääntynyt!… Taas pikku suukko!… Neito kainoutta, ja vavahdusta ei saa unohtaa!… Soi, soitto, soi!… Nyt hieno utuhelma saa kutsuvasti hieman heilahtaa… Nyt Tuulan kaunis aistipunakukka hääväreihinsä puhetkohon!… Nyt sen hehkuvimmat värit loistakoot!… Taas tanssikaa!… Nyt mairein lemmen laulu vapautta viettiemme laulakoon!… Nyt kaikki lemmen kahleet, ansat, paulat jo auetkoot!… Nyt kaikki lemmen kielet povessa neidon soikoot, kaikuansa hetteistä miehen hemmen etsikööt!… On saatu voitto… Soikoon kaunis soitto! Nyt kaikki lemmen siteet höltykööt!… Nyt käsi kaulaan!… Katse arkaellen jo lemmen antimia pyytäköön!… Armaammin Tuulan aistipunakukka nyt tuoksukoon!… Jo voitto saatu on… Ja hekkuma ja aistipunakukka ne suudelmaansa kaiken kietokoot!"
Soitto ja laulu riutuivat viettien hiveleväksi hyminäksi, punavalo himmeni, enkelien varjot haihtuivat, kaikki suli yhdeksi, armaaksi hekkumaksi. Perkele haihtui kunniansa kirkkaudeksi ja punertava pallo sammui äärettömyyden pimeäksi…
* * * * *
Syyspimeä kohotteli mustia siipiänsä. Äärettömyys avautui kaikenhäviön suurena kitana. Siinä kidassa hääri ihminen kaikkine eläminensä.
Schuwalowassa, jossa rouva Esempio oleksi, asui myös eräs venäläinen koroillansa eläjä, entinen insinööri Ivan Ivanovitsh Volkof perheinensä, sekä venäläinen leskimies, majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof. Viime mainittu oli sodan uhatessa eronnut armeijasta. Hänen vanhin veljensä, joka oli korkeassa asemassa, oli hänelle silloin toimittanut virastossansa toimen, jommoisia tilapäisesti perustellaan ystäville ja sukulaisille ja joiden hoitajien arvonimenä on "virkamies erityisiä toimia varten".
Majuri Velikodushofin suku oli aateloitu Nikolai ensimäisen hallitus-aikana, ja silloin oli suku ottanut nykyisen nimensä Velikodushof. Majuri Velikodushofin virkapaikka oli nimeksi Moskovassa, mutta hänen virkansa luonne ei pakottanut häntä siellä asumaan ja siksi oleskeli hän sisarinensa pääkaupungin läheisyydessä Schuwalowassa, missä hänellä oli oma huvila.
Oli sama yö, jona Harhama oli lopettanut teoksensa.
Ivan Ivanovitsh Volkofin makuuhuoneessa istui, hänen vaimonsa poissa ollessa, kolmihenkinen seura, rouva Esempio, majuri Velikodushof ja Ivan Ivanovitsh itse suomalaista punssia ryypiksien. Oli jo yli puoliyön. Punssi oli noussut päähän ja sakean tupakan savun seasta näyttivät seurueen jäsenet hoipertelevilta. Puheessa tuntui jo sekavuutta, niin että seinän takana asuva vanha venäläisen papin leski ei enää erottanut sanoja toisistansa. Majuri Velikodushof taputti leikillänsä rouva Esempion olkapäätä ja kysyi Ivan Ivanovitshilta:
— "Eivätkö ole tuossa kauniit olkapäät?"
Rouva Esempio työnsi hymyillen majurin käden pois ja lausui leikillä:
— "Äts… Teitä!… Ei ole kuin kahden viikon tuttu ja jo taputtelee, kuin vanhaa ystävää!…"
— "No, verskinähän se pitää kala syödä", — keskeytti Ivan Ivanovitsh ja lisäsi: "Skool!"
— "No, ennättäähän tuon nyt vielä syödä myöhemminkin… Skool" — vastasi rouva Esempio ryypäten.
— "Skool, korea leski!" — tervehti majuri Velikodushof.
— "Skool, herra majuri!" — vastasi rouva Esempio hymyillen.
Silloin enkeli Iiranto vetäisi vyöllänsä riippuvan maara-käärmeen suusta elävän nuolen ja ampui sen itään. Oitis ilmaantui aare-lintu, nokassa Tuulan aistipunakukka. Se pudotti kukkansa rouva Esempion helmaan… värjäsi sillä sen huulet… kaunisti sillä majuri Velikodushofin kunniamerkit ja olkanauhat ja hävisi. Enkeli Iiranto puhalteli aistipunakukan tuoksua naurahduksiin… hymähdyksiin… sukkeluuksiin ja pikku viisasteluihin… Se johti sukkeluuden aroille rajoille… antoi niiden heilahdella kainouden sukkanauhoissa… ujostelun hienoissa helmoissa…
Puhe jatkui ja kävi äänekkäämmäksi. Se oli uudistunut jo useina iltoina ja seinän takana asuva papin leski oli valittanut siitä, sekä lopulta antanut tiedon Ivan Ivanovitshin vaimolle Anna Aleksandrownalle, joka saapui nyt kyläilyltänsä odottamatta kotiin, aivan miestänsä vakoilemaan. Puheen ylimmillään ollessa kuului hänen soittonsa ovelta. Seurue joutui hämille ja puhe vaikeni. Anna Aleksandrowna soitti, mutta kukaan ei avannut.
Viimein joutui hän raivoon ja uhkasi hakea poliisin, jos ei avata. Seurue järjesteli asiansa ja avasi oven.
Kun Anna Aleksandrowna pääsi sisälle istuivat kaikki rauhallisina. Punssin jälet olivat pyyhityt, pullot ja lasit peitetyt ja rouva Esempio luki tyynenä kirjaa "Ikuinen arvoitus". Loukattu vaimo astui huoneeseen raivostuneena, hiukset hajalla ja kysyi rouva Esempiolta:
— "Ei kait rouva Esempiolla vaan ole ollut kylmä mieheni makuuhuoneessa nukkuessa?…"
Rouva Esempio nousi ylös, oikaisi itsensä ylpeänä, ojensi kätensä ja kysyi pöyhkeästi:
— "Millä oikeudella Te uskallatte?…"
— "Milläkö oikeudella?" — keskeytti Anna Aleksandrowna jatkaen: "Vaimon oikeudella, jonka täytyy suojella makuuhuoneensa puhtautta ja äidin oikeudella, jonka täytyy suojella lastensa kunniaa. Mutta millä oikeudella täällä olet sinä… sinä esikaupunkien kadunkiertäjä?"
Hän puhui semmoisella ryhdillä ja voimalla, jommoisella voi puhua ainoastaan nainen oman miehensä makuuhuoneessa, jossa hän yksin on kuningatar ja valtijatar. Rouva Esempio seisoi hänen edessänsä viheliäisenä olentona. Pää painui häpeästä alas ja "Ikuinen arvoitus" putosi lattialle. Syntyi painostava hiljaisuus. Loukattu vaimo oikaisi taas vartalonsa, osotti rouva Esempiolle ovea ja lausui, kuin kuningatar:
— "Ulos, häpäisijä!"
Rouva Esempio poistui, joku käsittämättömän häpeän raskas taakka hartioilla, pimeään yöhön. Anna Aleksandrowna kääntyi majuri Velikodushofin puoleen ja ovea osottaen lausui käskevästi:
— "Ja sinäkin!… Samaa tietä!"
Majuri nousi ja poistui rouva Esempion jälestä. Molemmat ulos-ajetut tunsivat sen voiman, sen valtikan mahdin, jonka avioliitto on antanut vaimon käteen silloin, kun se on hänet korottanut makuuhuoneen kuningattareksi ja kotilieden puhtauden valvojaksi, eikä kumpikaan tajunnut, mistä sen voima riippui. Elämän ikuinen arvoitus nosti mustaa päätänsä ja antoi tuntea näkymättömien käsiensä painon…
Sade valui mustassa yössä. Majuri Velikodushof ja rouva Esempio tunsivat olevansa, kuin kaksi onnettomuustoveria, joita nyt elämän näkymätön käsi painoi yhteen ja samalla jonnekin, jossa he voisivat onnettomuutensa jakaa. Mitään sopimatta kahlasivat he sen käden painamina kuraista tietä pitkin, pilkkopimeässä yössä. Silloin enkeli Iiranto ampui taas elävän käärmenuolensa. Myrsky ulvahti. Pilvenraosta tuikahti tähden säde sammuvana kipinänä ja sen välähdyksenä ilmestyi enkeli Herve sekä Iila ja Ooti… Kädessä aistipunakukan huumaava haju, kulkivat ne rouva Esempion ja majuri Velikodushofin edellä… johdattaen… ohjaten kulkua… soutaen elämän venettä oikeaan satamaan… ohjaten kohtalon menoa.
Myrsky soitteli mustaa kannelta… Elämän merenselkä ei toki sen puhalluksista aallokoksi noussut… Kohtalon pursi solui hiljaa satamaansa… kauniit soutajat airoissa… Herve itse peräsimessä… Iiranto veneen vierellä…
Kulkijat painuivat majuri Velikodushofin huoneeseen… sopimatta… sanaakaan puhumatta… Iilan ja Ootin soutamina… kukan tuoksun johtamina… Elämänvirta vei venettä sinne.
He istuivat jo sisällä ja muistelivat tapahtumaa… Huoneessa kukki aistipunakukka, jota molemmat katselivat onnettomuustovereina… onnettomuuden yhteen sitomina… He katselivat sitä ja huumautuivat sen väreihin… Enkeli Iiranto puhalsi heidän aisteihinsa sen raukaisevaa tuoksua… Huoneen valaistus värisi veripunavalona… hämärtyi… riutui itseensä… Iiranto ampui uuden nuolen… Perkeleen kauniin enkeli Uuleman siittämä veripunainen pieni hirre-käärme kiepahti nuolen välähdyksestä… valon värähdyksestä… veripunaisen kukan tuoksusta… kiemurteli näkymättömänä… kauniina… kavalana ja pistävänä rouva Esempion ja majuri Velikodushofin kantapäähän. Siitä pistosta alkaa aina aviopetos…
Seinän toisella puolen asui majuri Velikodushofin nuori sisar kirjoittaen ainetta siveellisyyskysymyksestä. Hän lopetti työnsä ja kuultuansa veljensä tulevan meni sanomaan hyvää yötä… Mutta hän näkikin aistipunakukan… tunsi sen aistillisen, ilkeän tuoksun… parkaisi… hämmästyi… punastui ja poistui huoneesta, nähdessään öisten kulkijoiden etsivän unohdusta elämän kovien kourien ja arvoitusten pitelyjen jälkeen.
Kun ovi on taas sulettu, lyyhistyi nuori nainen miettimään elämän suuren ratkaisemattoman arvoituksen selitystä ja majuri Velikodushof ja rouva Esempio huomasivat laskeneensa veneensä jo elämän meren sumusatamaan.
* * * * *
Aamuyön pimeässä saattoi majuri Velikodushof rouva Esempion kuraista tietä kahlaten asuntonsa rappujen luo.
— "Siis huomenna Narvaan, armaani. Siellä saa olla rauhassa", — lausui rouva Esempio puristaen saattajansa kättä.
Keittiössä torkkui palvelustyttö, Korpelan Timon tytär, Eeva. Rouva Esempio kehotteli:
— "Eeva rupeaa jo nukkumaan!"
Seuraavassa huoneessa nosti sairaloinen Armiira-tyttö päätänsä vuoteesta ja kysyi riutuneella äänellä:
— "Missä äiti on ollut?"
— "Lapsi rupeaa nyt nukkumaan", — vastasi äiti, meni huoneeseen ja sytytti lampun. Pöydällä huomasi hän Harhaman äsken kirjoittaman kirjeen, luki sen ja kirjoitti vastauksen:
'Rakas!
Kyllä olen ollut varomaton ja luultavasti ihmiset rupeavat juoruamaan ja tekemään ikävyyksiä. Täällä on aivan sivistymättömiä pökeröitä, jotka eivät ymmärrä suuren maailman tapoja. Rouva Volkof näki minut kerran kävelemässä tuttuni majuri Velikodushofin kanssa — tai oikeastansa hänen veljensä ja sen vaimo ovat minun hyviä tuttujani miesvainajani ajoilta, ne kun palvelivat samassa pataljoonassa Venäjän sotaväessä — ja sitten tuli mustasukkaiseksi hänestä ja miehestänsä ja — Herra Jumala! — Sinä tiedät, että olen syytön.
Älä nyt tule tänne, ennen kun kirjoitan. Tulosi voisi herättää huomiota. Kun kaikki selviää kirjoitan ja sitten menemme yhdessä Helsinkiin. Olenkin tavaroiden ja hampaiden tarpeessa.
Suutelen sinua.
Helga.'
Hän sulki kirjeen ja sammutti tulen ja hämmästyi, kun huone ei pimennyt. Syksyinen harmaa päivä alkoi valeta.
Huomenna, kun hän lähti majuri Velikodushofin kanssa Narvaan, pisti hän kirjeen postilaatikkoon.
Mutta parin päivän kuluttua rouva Volkof, joka oli puolustanut perheensä kunniaa ja makuuhuoneensa puhtautta, sai haasteen oikeuteen kunnianloukkauksesta. Joku viikko myöhemmin, kun rauhantuomari tuomitsi hänet herjauksesta vankeuteen, ei onneton nainen jaksanut häpeää kestää, sai hermokohtauksen ja ampui itsensä kuoliaaksi miehensä pistoolilla.
* * * * *
Harhaman elämän taivaalla loistivat yhä maineen seppeleet. Syksyn harmaa väri oli hopean hohdetta. Hän odotteli rouva Esempion kutsua.
Joku päivä oli kulunut. Hän sai seuraavan nimettömän kirjeen:
'Herra Harhama!
Rouva Esempion asioissa on alkamassa eräs oikeusasia, johon Teidän täytyy pakostakin sekaantua. Itse tietänette mitä asia koskee. Puhutaan myös sikiön salaamisesta ja että Te olisitte sen isä. Siinä tietysti tulee paljastumaan asioita, jotka eivät ole kunniaksi Teille, eivätkä puolueelle. Toivottavasti teette parhaanne, että aijottu oikeudenkäynti tukahtuu alkuunsa. Itse käsitätte, että semmoisessa asiassa tulee heti etsittäväksi myös se lapsi, joka Teiltä tiedetään olleen rouva Esempion kanssa, vaikka se on salattu.'
Kaikki ne olivat nyt Harhamalle vähäpätöisiä, pikku asioita. Sikiön salaamisen hän aavisti tarkottavan sitä, että Ritvaa oli hoidettu salassa Armiiran tähden. Hänen edessänsä leimusi nyt uuden elämän suuri kaskituli, joka himmensi kaikki häväistykset. Rauhallisena odotteli hän rouva Esempion kutsua.
Mutta kutsua ei saapunut. Hän odotti vielä, mutta yhtä turhaan. Viimein otti hän käsikirjoituksensa ja matkusti Schuwalowaan rouva Esempiota tapaamaan. Mutta rouva Esempio oli poissa. Huone oli puolikylmä. Siinä oli jotain autiota, tyhjää, kuin hautajaisten jälkeen.
— "Missä on rouva?" — tiedusteli hän rouva Esempion palvelijattarelta Eevalta, Routalan Timon tytöltä.
— "Niin, rouvako?… En minä oikein tiedä… eiköhän se Suomeen mennyt", — vastasi Eeva vältellen ja Armiira selitti:
— "Ei Armiira tiedä. Ei äiti sano koskaan minne menee…"
Harhama odotti päivän… toisen. Joku levottomuus alkoi häntä vaivata. Se ilmestyi salaperäisenä, harmaana, kuin hämähäkki. Hän avasi erään saapuneen kirjeen. Se oli asianajajalta, joka ilmotti ryhtyneensä rouva Esempion asiassa toimiin.
Se oli Harhamalle yllätys. Hän ei tiennyt, että asia koski rouva Volkofia vastaan aijottua kannetta. Hän luuli sen olevan yhteydessä jonkun häväistysjutun, sikiön salaamis-asian kanssa, tai jonkun, jota hän ei käsittänyt, mitä se oli.
Hän ryhtyi etsimään rouva Esempiota kaikkialta, mutta etsi turhaan. Levottomuus yltyi. Joka raosta kurkisteli jo harmaa hämähäkki. Hänen henkiset voimansa olivat ikäänkuin kahdeksantoistavuotisesta jännityksestä päässeitä ja herpoutuneita. Siksi oli hän veltto ja herkkä vaikutuksille.
Hopeanheleä syksy alkoi jo harmaantua hänen silmissänsä likaharmaaksi. Levottomuus suurenteli kaikki kummituksiksi. Puolue, se ainainen jalkapuu, irvisteli jo hänelle, syyttäen häntä häpäisemisestä.
Hän matkusteli ja tiedusteli mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Viimein alkoi hän sokeasti uskoa jotain hyvin vakavaa olevan kysymyksessä ja luuli rouva Esempion olevan jo paossa. Hän hätäytyi yhä enemmän…
Hän palasi takaisin tiedusteluilta, lähti uudestaan ja taas palasi. Hän ei voinut enää syödä ei nukkua. Neljä vuorokautta kului niin. Hän ei enää erottanut yön ja päivän rajoja. Lopulta hän ei käsittänyt, miksi hän oli levoton.
Hän lähti taas ja jätti jälkeensä rouva Esempiolle kirjoitetun kirjeen:
'Olen etsinyt Sinua epätoivoisena. Nähtävästi on jotain hyvin ikävää tapahtunut, mutta miksi salaat sen minulta? Jos tulet kotiin minun vielä poissa ollessani, odota minua! Minä tahdon oman osuuteni kaikesta, mitä vaan lieneekin tapahtunut…
Harhama.'
Oli yö.
Kylmä, ilkeä räntäsade oli alkanut. Tie lätisi jalan alla. Harhama seisoi rautatievaunun sillalla, kun kaksi hänelle tuntematonta, Pietarissa asuvaa suomalaista miestä kohtasivat siinä toisensa, tervehtivät ja alkoivat puhella:
— "No, Raiviohan se on! Mistä sinä nyt matkustat?" — kysyi ensimäinen.
— "Kah! Leinola! Terveeksi… Narvasta olen matkalla", — oli Raivion vastaus.
— "Vai Narvasta."
— "Narvasta tulen, Narvasta", — jatkoi Raivio vakuutustansa, sikari hampaissa.
— "Kah, Narvasta, niin Narvasta!… Ja minä olen Narvaan menossa… Ketä sinä nyt muuten siellä Narvassa tapasit?" — kyseli Leinola edelleen.
— "No eipä siellä ketään… Rouva Esempio siellä näkyi puuhailevan, kuuluu asuksivan Velikodushofin 'Luostari'-huvilassa. Pitkästä ajasta taas sattui… Se näyttelijätär, entinen Riuttalan Helga… Vai Narvaan sinä oot matkalla…"
— "Narvaan… Narvaan oon matkalla… Vai Narvassa Riuttalan Helga puuhailee", — jatkoi Leinola.
— "Narvassa puuhailee, Narvassa… No! Vie nyt terveisiä Narvaan!" — lopetti Raivio jäähyväistellen.
Harhama ei kuunnellut enempää. Hän lähti oitis Narvaan.
Ja koko matkan, koko yön laski hän ja mietti mitä varten rouva Esempio oli Narvassa. Hän tuli vakuutetuksi, että jotain vakavaa on kysymyksessä. Hän sommitteli yhteen kaikki ne viittaukset, joita oli kuullut Ritvasta, ja luuli olevan kysymyksen siitä. Useita vuorokausia kestänyt levottomuus, valvominen ja syömättömyys alkoi vaikuttaa. Hermosto, joka hänellä oli aina herkkä, joutui taas epäkuntoon. Juna tuntui kulkevan matelemalla, aika tuntui pitkältä, laiskottelevalta…
Vihdoin valkeni routainen syyspäivä. Ja juna saapui Narvaan. Kuumeen vallassa riensi hän Luostari-huvilaan ja kysyi rouva Esempiota.
— "Hän lähti juuri ulos miehinensä", — vastasi huvilan piharenki merkitsevästi.
— "Kuinka miehinensä! Sitten on kai erehdys tapahtunut", — huudahti Harhama ja enempää puhumatta riensi osotettuun huoneeseen.
Hän tuli matalaan huvilan ullakkokamariin, niin sanottuun Hiiden huoneeseen ja siellä kohtasi häntä hänelle odottamaton näky: Ympäri huonetta näkyi likaisen yöelämän ja juopottelun jälkiä. Rouva Esempion ja majuri Velikodushofin vaatteita oli siellä täällä sekaisin. Pöydällä oli joku majuri Velikodushofin kirja, sisällöltään jotain "matkalukemista", ja sen lehtien välissä eräs hänen rouva Esempiolle lähettämänsä kirje, jonka reunat olivat piirretyt täyteen muistutuksia. Silmänräpäyksessä käsitti hän kaikki ja alkoi vapista. Pitkään aikaan ei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan voimatonna vaipui hän tuolille. Pää painoi hartioita kuuman lyijypallon tavoin, huone pimeni silmissä ja hänet valtasi kummallinen tunne: Hän ei tajunnut mitään tapahtuneesta, vaan luuli saaneensa hulluuden puuskan ja odotti milloin hänestä sammuu järki kokonansa. Hän puheli itseksensä, päätänsä osotellen ja maahan tuijottaen:
— "Nyt minä tulen hulluksi ihan… Nyt on järki tästä ohimolta jo sammunut… Nyt se sammuma etenee jo otsaa kohti… Otsa on jo kylmä… Nyt se menee päälakea kohti… Kas, kun se ei koske!… Vieläköhän minä sitten osaan ajatella, kun se kokonaan sammuu?… Nyt alkavat jo isot aivot sammua…"
Hän piteli päätänsä molemmin käsin, varovasti, kuin olisi se ollut niin kipeä, että siihen ei uskalla koskea, ja jatkoi puheluaan:
— "Nyt sammuma kohta leviää jo tänne takaraivoon… Ai, jai!… Nyt se sammuu kohta aivan kokonaan… Nyt tulee ihme… Nyt tulee ihme", — hätäili hän.
Yhä varovaisemmin piteli hän päätänsä hätäillen:
— "Ai, jai!… Nyt sammuu jo viimeinenkin… Pää on aivan kylmä… Kas niin!… Kas niin!… Nyt sammui…"
Ja sitten uskoi hän olevansa hullu. Silmien editse vieri ilmassa leijaileva musta pyörä, joka hävisi kun oli päässyt ohi, vierähti johonkin ja uusi samanlainen musta pyörä ilmestyi taas ja vieri ja hävisi samaa tietä toisten aina seuratessa jälkiä.
Hartiat kumarassa tuijotti Harhama niitä mustia pyöriä. Hän ei käsittänyt mitään, alkoi laskea pyörien lukua ja kokoa ja tylsistyi kokonansa. Suuret silmät tuijottivat elottomina yhteen pisteeseen ja rinta kohoili tasaisesta huounnasta…
Niin istui hän kauvan puolikuolleena. Viimein tunsi hän vilunväreen kulkevan lävitsensä ja alkoi selvitä. Ensimäinen ajatus, joka hänen päähänsä iski, oli kysymys: "Mitä pahaa olen minä tehnyt majuri Velikodushofille, että hän häpäisi minun kotini ja elämäni?"
Ja taas ja taas tylsistyivät ajatukset ja mustat pyörät alkoivat leijailla silmissä. Ja taas teki hän majuri Velikodushofin suhteen äskeisen kysymyksen ja supisi katkerana:
— "En ole häntä loukannut sanoilla en teoilla, en edes tuntenut."
Hän muisti myös, että kun äsken rouva Esempio puhelimessa oli hänelle sanonut että majuri Velikodushof tungettelee ottamaan häneltä suomen-kielitunteja ja kysyi leikillä, oliko hän mustasukkainen, niin hän oli miltei loukkautunut siitä, että rouva Esempio muka luuli hänen voivan hyvästä perheestä lähteneestä miehestä ajatella niin alhaisesti, että tämä suostuisikaan häpäisemään sitä kotia, jonka hän tiesi olevan hänen kotinsa.
Ja yhä katkerammaksi tuli hänen mielensä. Hän supisi:
— "Minä vielä ymmärtäisin, jos hän olisi minulta varastanut, tai lyönyt minua, mutta että hän likaa talon, jota minä pidän kotinani!…"
Hän tylsistyi uudestaan ja takertui johonkin pimeään, hämärään. Hänestä tuntui majuri Velikodushofin teko niin ilettävältä, että hän sen johdosta aluksi unohti itse asian ja rouva Esempion osuuden siihen. Viimein alkoi hän vapista ja hätäytyä ja hapuili jotain pakenevaa kiini…
Kun hän taas selvisi hieman, nousi hänelle kurkkuun katkerana palana teoksen muisto. Silloin pimeni kaikki hänen silmissänsä. Koko maailma tuntui uppoavan synkeään pimeyteen ja kylmä sakea usva nousi jostain avaruuden soisilta pohjilta. Ammottava tyhjyys tuntui nielevän kaiken ja hän katseli sitä neuvotonna, hartiat kumarassa ja liikkumattomilla silmillä lattiaan tuijottaen. Harhanäöt alkoivat: Hänen teoksensa kohosi avaruuden rannan alta hopeanheleänä suurena pyöränä, vyöryi ylemmä, kirkastui kirkastumistaan, alkoi taas himmetä, pimeni aivan pimeäksi ja laskeutui kaarensa tehtyään kellumaan äärettömyyden mustaan mereen, sen pimeän pohjattomuuden varaan…
Itsestänsä hänestä oli omituista se, että hän katseli kaikkea milt'ei välinpitämättömänä. Hänen tilansa oli sama, kuin kuoleman ohi mentyä: kaikki alkavat rauhottua tai tylsistyä, nähtyänsä, että nyt on kaikki toivo menetetty. Hänen ajatuksensa kääntyivät hetkeksi rouva Esempioon. Hän muisti hetkessä yhtenä kokonaisuutena koko elämänsä hänen kanssansa, huolensa hänestä ja yhteiset kärsimykset ja huokasi katkerana:
— "Miksi hän minulle tämän teki?… Miksi hän häpäisi minun elämäni ja petti minut?…"
Sitä hautoessansa hän taas sekaantui ajatuksiinsa, tylsistyi, alkoi nähdä harhanäkyjä ja uskoa, että järki sammuu. Hän istui sängynreunalla kokoon kyyristyneenä, piteli käsiensä avautumassa päätänsä, peläten siihen koskea, kuin olisi se tulinen pallo. Ja taas hän laski, laski ja odotti sitä silmänräpäystä, jolloin järki tyyten sammua tuikahtaisi…
Ja taas alkoi jotain epäselvää kirkastua ja selvetä. Hän näki teoksensa lokaan polettuna ja rouva Esempion sitä tallaamassa, ilkeä, raaka hymy huulilla. Hän hätäytyi kuin lapsi nähdessään siskonsa hukkuvan. Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei mitään ajattelemaan.
Viimein valtasi hänet raivo.
— "Miksi sinä, häpeämätön nainen, olet tämän tehnyt?… Miksi tämän olet tehnyt sinä?" — raivosi hän. Kasvolihakset vetäytyivät kokoon ja kulmikas leuka vavahteli. Hänessä heräsi hillitön halu repiä kaikki, mitä käsiinsä sai. Hän repi risoiksi rouva Esempion vaatteita, jotka hän vähäistä ennen oli tälle ostanut. Hän repi omia nenäliinojansa ja kiskoi irti pukunsa nappeja ja särki mitä voi.
Mutta kohta väsyi hän taas ja herposi. Kaikki henkinen oli hänessä hillittömän rajua, vaikka kuoreensa puristettua, ja siksi se hetkessä pani kaikki tuhaksi. Hän istahti sängynreunalle epätoivoisen ja synkän näköisenä, näki taas teoksensa mustan, synkän pyörän kelluvan pimeän pohjattomuuden varassa, tuli katkeraksi rouva Esempiolle ja kysyi, tuskan-ilme kasvoilla:
— "Olenko minä korottanut Jumalaksi ihmistä, joka on minua pettänyt ja häväissyt enemmän, kuin kukaan muu?…"
Hän huokasi ja vaipui kokoon…
Kauvan ajatteli hän jotain peräti hämärää ja selittämätöntä. Kaikkialla nousivat mustat pilvet. Kaikkialta avautuivat kuoleman ja kaikenhäviön kidat, joista irvisti joku ilkeä: elämän-iva. Hän muisti jalkapuutansa. Hän muisti, että rouva Esempio oli myös vakuuttanut lopulla olevansa tarvaalainen, samaten Velikodushofin niiden kannattajan Venäjällä ja nyt hän näki samojen tarvaalaisten vetävän häntä kaakinpuuhun ja pettävän häntä. Hän mutisi:
— "Olisiko, että olen kumartanut sitä jalkapuuta, jonka väki häpäisee elämäni ja tekee kodistani minulle häpeäpaalun, voidaksensa minut sitten vetää siihen pystyttämäänsä kaakinpuuhun?…"
Hän huokasi raskaasti, nousi ylös ja käveli huoneessa synkkänä. Äkkiä pisti häneen joku ajatus, kuin kipinä: Vihan ja koston kuuma tuli leimahti hänessä terävänä liekkinä ja sen liekin päässä punersi kukkana siperialaisen noidan ennustus naisesta, johon hän muka panee kironsa. Silloin lausui hän sielunsa kaikilla voimilla luulottelemaansa häpäisijäänsä ajatellen:
— "Kirotut olkoot ne nisät, eläinten tai ihmisten, joita sinunlainen saasta on imenyt!…"
Sitten lähti hän ulos ja sulki oven synkkänä…
* * * * *
Kun kuolema on käynyt talossa ja lähdetään noutamaan ruumiinpesuvettä, sammuvat kaikki kuolleen elämää koskevat kysymykset, elämän vaatimukset astuvat voimaan, ruumis koetetaan saada pian ulos ja tyynenä panee emäntä kahvin kiehumaan. Ensi myrskyn ohi mentyä alkoi Harhama turtua kaikelle. Hän tunsi tavatonta janoa, tai nälkää, tai molempia sekaisin. Tylsän-rauhallisena lähti hän läheiseen hotelliin ja alkoi syödä ja juoda.
Tapauksesta oli tieto levinnyt ruokailuhuoneeseen ja kaupungillekin. Eräässä pöydässä Harhaman vierellä istui Leinola muutaman tuntemattoman kanssa. Ei kumpikaan äsken mainituista tuntenut Harhamaa ja he puhuivat vapaasti tapahtumasta.
— "Oletko sinä, Koivula, sattunut Harhamaa näkemään?"
— "En ole, vaikka kuullut olen paljon", — vastasi puhuteltu.
— "Kuka siitä jo ei olisi kuullut. Kyllähän miehellä on hiukan kykyjä, mutta mitäpä se kyky maksaa, kun sitä käyttää väärin. Se on huonolla ihmisellä sama, kuin palava päre lapsen kädessä. Se polttaa sillä itsensä ja muut vielä mukanansa", — jatkoi Leinola.
Koivula huokasi ja lisäsi:
— "No, kyllä se elämä opettaa tulta pitelemään."
— "Opettaa kyllä, mutta monen opettaa liian myöhään", — myönsi Leinola.
Molemmat vaikenivat ja ajattelivat sitä suurta opettajaa, jonka nimi on elämä. Harhama kuunteli puhetta aivan välinpitämättömänä ja tylsän uhmaavana. Leinola jatkoi:
— "Johan sen tiesi mikä loppu siitä tulee. Rouva Esempio oli jo koko syksyn palvelustyttönsä kanssa kilpaa mustannut Harhamaa… Ja ansaitsikin maalinsa. Roisto!… Elää semmoista sikamaista elämää vihkimättömien naisten kanssa… ja muutakin on!"
Eevan mainitseminen hänen mustaajanansa koski vielä Harhamaan, sillä Eeva oli niitä korpelaisia, joita hän jumaloi. Koivula jatkoi sitten:
— "Niin, niin… Kyllä elämä on kova ja viisas opettaja ja sillä on oikeat opetusvälineet… Kun se kenen panee nurkkaan häpeämään, niin se panee semmoiseen nurkkaan, josta kaikki näkevät…"
Sitten nousi hän, käveli edestakaisin uudelleen ja lausui Harhamaa tarkottaen:
— "Että sen piti vielä joutua juuri meidän puolueen joukkoon ja sen häpeäksi!… Heittiön!…"
Harhama nousi synkkänä ja lähti ulos…
* * * * *
Hetken kuluttua kirjoitti Harhama rouva Esempiolle seuraavan kirjeen:
'Kohdakkoin on kolme vuotta kulunut siitä yöstä, jolloin lausuit minulle: 'Rakastakaa minua ja minä olen Teille kuolemaan asti uskollinen, kuin koira.' Minä olen pitänyt sanani, tai oikeastaan, me molemmat olemme pitäneet sanamme. Minä olen pysynyt rinnallasi kaiken uhalla ja Sinä olet ollut kuin koira.
Näinä päivinä, juuri tätä 'häämatkaasi' varten puetit itsesi minulla viimeksi. Minä tahdon, että jokaikisen esineen, joka pienimmälläkään tavalla muistuttaa minua, palautat, jos en niitä itse ole kotoasi löytänyt. En tahdo, että minusta jää luoksesi pienintäkään muistoa, pienintäkään esinettä sormiasi polttamaan ja häpeääsi sekä minun häpeääni todistamaan. Kun osan niistä olen Sinulle antanut, niin jätän niiden kaksinkertaisen arvon Sinulle rahassa. Niistä voit perustaa rahaston häpeäsi muistoksi. Huvilan, jonka ostin sinulle, poltan tuhaksi.
Olen nimellesi pannut hallussani olevan vieraan omaisuuden. Sen tähden täytyy minun Sinua vielä nähdä, että saan Sinulta allekirjoituksen paperiin, jossa luovut siitä omaisuudesta. Toinenkin selvittämätön asia vielä on: Tietänet, että varustaudutaan panemaan Sinutkin syytteeseen rikoksesta, jonka kait tiedät. Se asia koskee myös minua ja oman osani siitä johtuvasta rangaistuksesta ja häpeästä minä kärsin. Nämä ovat ainoat asiat. Lapsesi suhteen teen mitä voin, että se pääsisi pois äitinsä saastuttamasta ilmapiiristä.
Harhama.'
Ja majuri Velikodushofille hän kirjoitti:
'Herra Majuri.
Olette koirana tunkeutunut häpäisemään minun kotiani ja likaamaan naisen, jonka tiesitte olevan vaimoni. Toivottavasti Teissä on edes sen verran kunnian tuntoa, että omalla kädellänne toimitatte itsenne pois ihmisten joukosta. Koirat ainoastaan odottavat vieraan kättä, mies tilittää alhaisuutensa itse.
Harhama.'
Hän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä huoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä ja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten tuskiensa ja ponnistustensa luomusta.
* * * * *
Elämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä nykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä vierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi, jota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen elämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa.
Anna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari Anna Pawlownan kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen näköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu, jonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna Pawlowna puhui heikolla äänellä:
— "Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta… Häntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime yönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun… Mitä se mahtaa tietää?…"
Munkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän:
— "Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta, mutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta…"
Anna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä. Äänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi.
— "Voi Herra Jumala sitä miestä!" — huokasi Anna Pawlowna.
Taas syntyi äänettömyys. Anna Pawlowna hengitti kuin hädässä. Munkki Pietari mietti jotain. Viimein nousi Anna Pawlowna, nouti joukon kirjeitä ja puhui:
— "Hänellä on jotain sisällistä… jotain selittämätöntä… Kenties Te, isä Pietari, voitte siitä saada selvää, jos luette näitä hänen kirjeitänsä. Hän kirjoitteli niitä minulle ulkomaanmatkoiltansa, mutta niissä on jotain, jota minä en kykene ymmärtämään… Niissä on jotain demonimaista, tai mitä se lienee… Lukekaahan Te!…"
Munkki Pietari alkoi lukea kirjeitä. Harhama oli niissä kirjoitellut elämän mietteitä suurten henkien haudoilla. Kullakin kirjeellä oli oma nimensä. Ensimäisen nimenä oli: "Kantin haudalla", toisen: "Spinozan tomuilla".
Munkki Pietari luki. Anna Pawlowna seurasi hänen kasvojensa piirteitä hysteerisesti.
— "No mitä?" — kysyi hän kiihkeästi, kun munkki Pietari oli lukenut ensimäiset kirjeet.
Munkki Pietari huokasi, eikä vastannut mitään. Hän otti seuraavan kirjeen. Sen nimi oli: "Napoleonin haudalla". Kun hän oli sen lukenut, lausui hän surullisena:
— "Hänen hengestänsä tuoksuaa jotain outoa…"
Anna Pawlowna näytti yhä hätäytyvän. Munkki Pietari luki kirjeen "Rousseaun haudalla". Kun hän oli sen lopettanut, kysyi Anna Pawlowna hermostuneena:
— "Eikö hänessä ole jotain kummaa… outoa, tai jotain salaperäistä…"
Munkki Pietari huokasi ja lausui surullisena:
— "Hänestä tuoksuaa kalmanhaju…"
Anna Pawlowna kirkaisi hiljaa. Syntyi taas äänettömyys. Munkki Pietari luki toisia kirjeitä ja lausui surullisena:
— "Niissä on jotain ikivanhaa, homehtunutta… Hänestä haisee Perkeleen henki… Hän on nähtävästi asunut ikänsä ihmishengen haudassa, kuin ruumistoukka…"
— "Oi Herra Jumala!" — parkaisi Anna Pawlowna ja alkoi itkeä. Munkki Pietari rauhotteli häntä puhellen:
— "Älä hätäile hänen tähtensä, sisar. Hän on puhdistavan elävän Jumalan käsissä… Hän on kenties tuleva aseeksi Hänen käteensä, jos se on Hänen tahtonsa…"
— "Te uskotte niin?" — hätäili Anna Pawlowna kysyvästi. Munkki Pietari vastasi vakuuttavasti:
— "Jumalan tiet ovat tutkimattomat, mutta kaikki on ase Hänen kädessänsä…"
Anna Pawlowna rauhottui, kokosi kirjeet ja puheli:
— "Hän on minut aivan vannottanut, että en saa hänen kirjeistänsä koskaan kenellekään puhua. Siinäkin on jo jotain epäiltävää… Mutta Teidän suhteenne hän itsekin tietysti tekee poikkeuksen…"
Syntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja vahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä.
* * * * *
Kaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat. Ihmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista.
Nyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään määrässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja. Sielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset sammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus häilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää nälkää, ei janoa, ei väsymystä.
Ajoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut itse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä, mistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei voinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että hän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon saadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi olevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen asiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen huomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan eri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina kokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat "Arvolan kirjat", "Golubofin kirjat", "Esempion kirjat", "Harhaman kirjat" ja jokin Velikodushofin "kirja" y.m. Hän otti omansa ja mursi auki kaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään kokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna Pawlownan lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka hän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi säilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos rouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen huvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä sillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin joka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää itseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt valloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu.
Poltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana, mutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi niistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki:
'Rakas!
Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet, ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi, mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan valehdella.
Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö…
Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että itselläni ei mitään ole…'
Inhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän viskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme, ja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten huokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui:
— "Luostariin!… Sinä viaton nunna!… Sinä veit munkin mukanasi luostariin… Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen nunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään…"
Toinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti:
'Rakas hra Harhama!
Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne. Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni. Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon!
Anna Vronskaja.'
Kaikki menneiden päivien muistot avautuivat siitä kirjeestä surullisena, mailleen menevänä syyspäivänä, kuolinpäivän ilta-ikävänä. Sen kelmeässä valossa näki hän taas elämän niin omituisena, käsittämättömänä, järjettömänä ja syksyn sateiden vedessä mätänevänä luokona. Hän näki eteensä avautuvan elämänkentän, jossa lukemattoman lukemattomat pääkallot saarnasivat elämän turhuutta ja sen mitättömyyttä. Ja sen loistavan luukentän halki käveli rauhallisena kaikenhäviön jättiläisluuranko, olalla kaikki kaatava kuoleman viikate, vyöllä reisiluu ja kädessä pääkallo, valtansa ikuinen vertauskuva.
Siinä valossa katseli Harhama nyt rouva Esempion kanssa elämäänsä elämää ja huomasi siinä nyt paljon semmoista, jota hän ei ollut ennen huomannut. Hän tarkasteli sitä nyt häviön edessä, kuin juustopalaa, jonka haju on alkanut herättää jo huomiota ja hän huomasi siinä nyt paljon semmoista, jonka olemassa-olon hän ennen oli itseltänsä salannut. Hänelle kävi, kuin juuston syöjälle, joka, tunnettuansa oudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä matoja.
— "Ah! Olihan siinä elämässä jo sitä… ja sitä… ja sitä", — tuskitteli hän, likaisten sumukäärmeiden hänen silmissänsä vilahdellessa.
Hän kutistui kokoon sen näyn edessä. Ja koko hänen viimeinen elämänsä: hänen elämänsä rouva Esempion kanssa levittäytyi nyt hänen eteensä uudessa valossa häpeänliinana, jolle oli asetettu kaikki sen tulokset: keskellä oli Ritvan pieni pääkallo, jonka sisässä vielä toukat kihisivät ja sen ympärillä mateli sukupuolielämän musta, inhottava käärme…
Synkkänä, sanattomana katseli Harhama sitä. Kylmä hiki nousi otsalle ja hän huokasi:
— "Tähänkö minä olenkin joutunut?…"
* * * * *
Sitten alkoivat tärisyttävät hermokohtaukset yhä uusiutua. Hän salaili niitä kaikilta ja väsyi ja kiusautui siitä edelleen. Turhaan koetti hän huumata itseänsä väkijuomilla. Mikään ei vaikuttanut. Itsemurhan suortuva häilähteli yhä kiehtovampana.
Hän oli kuin mies, joka tylsistyneenä kävelee palaneen talonsa tuhkaläjän ympärillä. Tuon tuostakin puhkaisi tulikieli vielä tuhan ja puhalsi ilmaan katkeraa savua, joka tunki henkeen ja ahdisti. Ne olivat entisten ponnistusten ja tuskien muistoja. Hän tuskitteli silloin:
— "Mitä varten minä olen rakentanut?… Tuhkaa ja poroa vartenko?… Vai sitäkö varten, että saisin hengittää siitä nousevaa katkeraa savua?…"
Mutta mykkä elämä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän hätäytyi silloin ja tunsi jo istuvansa kuoleman kylmällä polvella, elämänsä savuavaa tuhkaläjää katselemassa, mykän elämän seisoessa hänen edessänsä ikuinen ongelmansa seppeleenä päässä…
Ja silloin alkoivat hänelle taas ilmestyä vanhat ennustukset arpirintaisesta, mustatukkaisesta naisesta, joka tuottaa onnettomuutta, ja kaatuneista kuusista ja kaikesta. Kylmä inhonväre kävi hänen ruumiinsa läpi, madellen limakäärmeenä. Oli, kuin olisi hänen hartioillensa heitetty ilkeästä likatäplästä tehty vaippa ja rouva Esempio seisonut vierellä ja osottanut häntä lyhkäisillä sormillansa, ilkeä hymy huulilla…
* * * * *
Silloin enkeli Iiranto hulmahti Harhaman vierelle, ruumiina hehkuva viha, hiuksina kyykäärmeen sihinä ja kädessä musta kukka. Se ampui elävän nuolensa itään ja sen kulkeman viirun päästä välähti Harhamalle majuri Velikodushofin Yrjönristi. Iirannon kutrit häilähtivät hänen korviensa ympäri ja käärmesuikaleina suhahtelivat äänet:
— "Sinulle on tehty vääryyttä… Sinua on häväisty…"
Harhama värisi. Enkeli Iiranto piti hänen nenänsä edessä Perkeleen Uuva-enkelin aistillisuuden mustaa kukkaa ja antoi hänen hengittää sen tuoksua: mustasukkaisuutta. Sen ilkeä, ärsyttävä lemu tunkeutui Harhaman sieramiin ja loihti hereille kostonhimon. Hän juopui sen himon ensi silmäyksestä. Hän tahtoi kostaa.
Ja silloin alkoivat Harhamalle välähdellä vihan kylmät salamatulet. Hän alkoi kieppua niiden ympärillä kuin käärme. Kun hän sitten sai pari häväistyskirjettä alkoi hän täysin siemauksin hengittää vihan savua. Nikolai kohosi hänen silmiensä eteen suurena, kirkastettuna ja tarjosi hänelle terävää miekkaa ja verimaljaa. Hän joi siitä maljasta ja juopui.
Hän ei kysynyt mitään. Hän ei kysynyt mikä on hänen oma osuutensa onnettomuudessa. Hän ei kysynyt, eikö hän itse ehkä ollut tulta varomattomasti pidellyt, eikö juuri hän ollut kaiken syy.
Hän ei kysynyt mitään.
Kun hän näki, että hänen elämänsä uhrisavu ei kohonnut korkealle ja muuttunut uneksituiksi valkeiksi linnuiksi, vaan tuprahteli tuhan alta katkerana ja läkähdytti häntä, raivostui hän ja etsi ketä lyödä. Hänen vihansa ryöppysi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia kohtaan. Hän tahtoi kostaa… kostaa… kostaa ja kostaa… Musta kukka tuoksusi hänen edessänsä entistä aistillisempana, eläimellisenä.
Oitis paljasti hän rouva Esempion miehen sisarelle koko asian ja kehotti ottamaan Armiiran perinnön pois. Hän tiesi, että rouva Esempio oli tältä peittänyt koko elämänsä ja hän tahtoi sen nyt paljastaa. Vihan suikaleet hivelivät häntä suloisina, kuin aistien kiihottamat.
Ja vihansa vallassa kirjoitti hän majuri Velikodushofin veljelle:
'Olette valtion varoilla lähettänyt veljenne elämääni häpäisemään. Lienee Teillä toki siksi kunnian tuntoa, että lähetätte hänelle myös ansaitsemansa ritarimerkin: hirttonuoran olkanauhoiksi.
Harhama.'
Enkeli Iiranto hymyili hänen vierellänsä. Se ampui taas nuolensa ja Harhaman silmien eteen avautui veripunainen taivaanreuna. Mustat vihan savut suitsusivat houkuttelevina, kuin porttolan salaperäinen akkunan valo irstailijoille, kun se etsii unehdusta onnettomuudesta.
Ja sitten otti hän kätköstä sen browningin, joka oli kerran ollut ojennettuna Nikitinin rintaa kohti. Hän ei vieläkään uskaltanut katsoa sen salaisuutta, mutta hän iloitsi:
— "Jos se luoti on säästynyt, on se säästynyt suurinta konnaa varten."
Musta kukka tuoksusi. Enkeli Iiranto hymyili. Harhama pukeutui, otti nopeasti puhelimessa selon missä majuri Velikodushof on ja lähti häntä tappamaan. Hän riemuitsi jo: — "Kosto ja viha!… Mikä suuri ja voimallinen tunne! Mitä on rakkaus sen rinnalla! Eläimellisyyttä… aistillisuutta… Yöelämän lokaa se on ja velttoutta… Oh! Minä tahdon vihata… Minä tahdon olla alhainen, enkä loistaa fariseuksena jalouden ruohoseppele päässä… Elukka elukkaa vastaan ja ihminen ihmistä…"
Mutta kun hän oli jo tiellä, murhan synkkä ajatus mielessä, sai hän sanan, että majuri Velikodushof yhdessä rouva Esempion kanssa olivat nostaneet häntä vastaan kanteen kunnianloukkauksesta… Silloin pursusi hänestä kaikki se sairaloinen ihmishalveksiminen, joka oli häneen puristautunut. Se täytti vuotavalla inholla koko hänen olemuksensa. Hän mutisi, asettansa tarkottaen: