VÄINÄMÖISEN LAULU.
Reading edition
Pois on Väinämöinen, loitos sousi meren aaltojen hän lauleluun, yläisihin taivosihin nousi runon pursin päälle päivän, kuun.
Haipui sineen kauas airon tahti, punapursi Väinämöisen vei. Menee mahtajat, ei mene mahti. Katos Väinämöinen, laulu ei.
Vielä kiertää Suomen vetten rantaa kaiku Väinämöisen kanteleen, metsäin humu hiljainen sen kantaa valkein illoin yli maan ja veen.
Vielä on kuin kesäyötä käyden näkymätön kannel humiseis, mielenpolton kaipauksen-täyden kultakielet julki soitteleis.
On kuin sitä linnunlaulu puussa aroin äänin kaukaa säestäis, on kuin kastehelmiin aamunsuussa, taivaan pilviin siitä jotain jäis.
Siinä laulaa kaikki mainen kaipuu ylös valoon, iäisyytehen, aallon rantaan, joka loitos haipuu, virran kaipuu kauas merehen.
Laulun perinnöksi lähtiessään Väinämöinen jätti lapsilleen. Sukupolvet kuulee syntyessään aina uudestaan sen säveleen.
Niinkuin riemu soi se rinnassamme taikka niinkuin itku iäinen, itseämme on se omintamme — virran kaipuu kauas merehen.
Säveleestä luomisvoimaa uutta yhä uudet sukupolvet juo, tähtein kirkkautta, ikuisuutta juo hän, joka siitä kerran juo.
Kanna, laulu, aavistusten teitä kaipuun pursin päälle päivän, kuun Virran lailla vieös loitos meitä suuren iki-meren lauleluun.