TERVEHDYS HÄMEELLE.

Ma tervehdän sua, hiljainen ja heljä Hämeenmaa, mun lapsuuteni pyhä maa, mun sydämeni maa. On siteet sinuun salaiset mun iäks sitoneet. Sun helmahas on himmeään isäni nukkuneet.

Sun lassa kultanummillas ma leikkiäni löin Sun hiljaisuuttas kuuntelin ma yksinäisin öin Ja äänet maan ja äänet veen soi kaukaa korvahain Ma sulta, Häme, säveleet mun kantelooni sain.

Mun kantelooni säveleet soi öinen viri veen, yön tuuli läpi kaislikon sun rantaas hiljaiseen, sun koivus kastehiuksinen, yörastaas laulupuu, sun salos sataääninen, mi lauluun pakahtuu.

Kuin uneksiva laulu niin sun laaksos huminoi, veet viljapeltoin paartamat kuin kultaharput soi, mut voiman tumman, mahtavan sun laulus säkeisiin luo urkuäänet metsäs sun, mi pohjaa graniittiin.

Näin mulle näyt, näin tunnen sun, sa Häme hiljainen, sa äiti voiman antaja, sa äiti unien. On kasvos tyynet, lempeät on silmät järvies, mut graniittisen voimas sun sa kätket povehes.

Sa unelmasi lapsilles soit lahjaks kehtohon, mut povessansa heilläkin sun vuorenvoimas on. Se voima nosti korpehen sun kukkakunnahas. On Saarijärven Paavo sun sukuas, heimoas.

Ma tervehdän sua, hiljainen ja jäykkä Hämeen mies. Mik' ollutkin lie arpas sun, sa kuljit tyynnä ties. Ja mihin veikin kohtalos sun elonvaiheisiin, niin nuolet turman kilpistyi sun tahtos graniittiin.

Et valita, et vaikeroi sa vaivaa vastasään. Sa opit vaiti kestämään ja vaiti kärsimään. Et vaihdu onnenvaihtehin, et rintahasi lyö, mut peltos peninkulmihin sun piirtyy kättes työ.

Sun hiljaisuutes kultaa on, se kultaa kallist' on: on vuorenkulta syvällä ja alla kallion. Niin palaa vakaa, vilpitön sun sydämesi lies kuin helkatuli korkea sun maillas, Hämeen mies.

Maa metsien ja laaksojen, maa tarmon, unelmain. Maa uskollisten silmien, maa helkavalkeain. Ma kaipaan aaltos lauleluun ja laaksos helinään. Kuin isät tahdon nukkua sun helmaas himmeään.