RUNO

Lausuttu Hollolan Nuorisoseuran vuosijuhlassa Pyhäniemen hovissa.

Mä muistelen armasta äitiäin, Hän usein mun syliinsä sulki, Ja painoi suudelman otsallein, Mun kanssani aina kulki. Hän itki, itki niin katkeraan, Sitä en unhoita milloinkaan, Hän lausui; missä on totuus nyt, Oi lapseni hyljätyt!

Mä astelin hetkisen, hiljaa vaan Ja katselin ilmojen yli. Näin taivaankin tummuvan tuskissaan, Ja vapisi äitini yli, Ja salamat ryskien ilmassa käy, Tyyntä ja rauhaa ei missään näy. Oi Jumala, kuule meitä nyt! Me olemme hyljätyt.

Vaan hetkeksi mielen murheet pois! Käy kanssani karkelemaan! Nyt taivaskin taasen hymytä vois, Aalto laulella lauluaan. Yli ilmojen kajahtaa sävel uus, Siinäpä kuvastuu muinaisuus. Sen värit ne puhtaana säilyä voi. Ne totuus ja lempi loi.

Kuka lemmen voimaa tunne ei? Kuka lemmettä elää voisi? Se elämän uusiin uriin vei, Kuka onnekas ei oisi? Se maailman erheetkin sovittaa, Ja voimat yhtenen kokoaa. Se soittelee lempoista kanteloaan, Saa koidotkin laulamaan.

Nyt koivikko tuuhea humisee, Ja pilven hattarat liikkuu. Nyt lintuset hymniä laulelee, Sinipiiat pienet kiikkuu. Ja taivaalla kuiskivi tuulonen lauha, Laaksossa hiipivi illan rauha, llolauluun yhtyvi järvi ja maa. Nyt rinta saa riemahtaa.

Oi kuulkaa mitä ne kuiskailee! Nää koivikot Pyhäniemen. Ne ilosta ehkäpä humisee, Kun itääpi hyvä siemen. Kun Hollolan nuoretkin taistellen Rientävät voittoon ja eellehen. Ja vaikka on ahdas ja synkkä tie, Niin totta se valoon vie.

Onnellinen joka herättää voi, Hyvät voimat jaloon työhön. Onnellinen jolle Jumala soi, Valoa elon yöhön. Se soihtu se ylös leimahtaa Ja hellänä kantelo kajahtaa. Hän huku ei elämän erheisiin Hän uskovi aatteisiin.

Ken jaloja aatteita rakastaa, Hän kansaakin rakastaapi. Ken aatteita taivaasta tavoittaa, Hän uuden uskon saapi. Saa voimaa totuutta puoltamaan, Hän valheesta etsi ei onneaan, Oi Jumala poista erhe yö! Ja siunaa jalo työ!