VIII.

Semjon Silytsh astui nopein, pitkin askelin pimeän käytävän läpi, huomaamatta Fliegeä, joka kääntyi hänen puoleensa jotakin kysyen, syöksyi melkein juoksujalassa ajopelien luo, hyppäsi niihin juurikuin kymmenen vuotta nuorentuneena ja huusi Moishalle, joka istui ajoistuimella:

— Anna mennä! Kiireesti rykmentinpäällikön luo!

Moisha, pahoin säikähtäen Semjon Silytshin äänen sointua ja hänen äkkinäisiä liikkeitään, löi hevostansa selkään ja ajoi täyttä laukkaa kasarmipihan poikki rykmentinpäällikön talolle.

Gwozdilin hyppäsi alas kärryistä ja oli jo astua jalallaan alimmalle porraslaudalle, kun yhtäkkiä kaksi vahtisotamiestä sulki häneltä tien.

— Mihinkä tunget?… Ei saa!

— Kuinka ei saa? Minun täytyy tavata överstiä…

— Sanotaan, ettei saa. On kielletty päästämästä ketään!

Ja vartiomiehet kalahuttivat hyvin uhkaavaisesti pyssyjään, laskien ne ristikkäin.

Semjon Silytsh tarttui molemmin käsin päähänsä ja töytäsi päistikkaa takasin kärryjen luo.

— Prokuraattoriin — pikemmin! huusi hän Moishalle.

Ja ajopelit kiitivät jälleen Zasodimitshin kapeita, pimeitä katuja, kääntyivät solakadulle, porhaltivat ulos kauppatorille ja pysähtyivät erään kaksikerroksisen kivitalon eteen.

Joukko juutalaisia tungeksi jalkakäytävällä ja paraatiportaitten ääressä.

— Herra prokuraattori teillä on tarvis! Tässä — olka niin hyvä! mongersivat juutalaiset, osottaen toiseen kerrokseen vieviä portaita ja ympäröivät Moishan ajopeleineen.

Semjon Silytsh nousi portaita ylös ja soittaa kilahutti.

Pitkäkasvuinen viiksekäs sotamies-palvelija aukaisi hiukan raolleen oven.

— Ei ole lupa päästää, virkkoi hän puoliääneen.

— Sano, hyvä mies, että on matkustavainen Moskovasta! Kovin tärkeässä asiassa. Anna samalla korttiinkin!

Ja yhdessä kortin kanssa pisti hän kymmenruplaisen palvelijan käteen.

Sotamies kaappi niskaansa ja lähti ilmoittamaan. Hetken kuluttua hän tuli takasin ja päästi Gwozdilinin vähäiseen kammariin, joka ei ollut sali eikä oikein kabinettikaan.

Kärsimättömänä rupesi hän siellä astelemaan eestaas, ja asteli siksi, kunnes viereisestä kammarista tuli hänen luoksensa pienenläntä, pyöreähkö mies, univormutakki yllä ja harmaita läikeviä sileäksi kammatussa tukassa. Pehmeästi astuen ja hieroen valkoisia käsiään, tulija kohteliaasti kumarsi Gwozdilinille, osotti ikkunan ääressä olevaa tuolia ja kysyi sitten:

— Millä voin olla avuksi teidän ylhäisyydellenne?

Gwozdilin ei ollut tätä kysymystä juurikuin odottanutkaan. Hän oli ajatellut, että prokuraattori ilman muuta järjestään ottaa puheeksi tuon hirmuisen, vastikään päätetyn asian.

— Minä… minä tulin tykönne… tuon… tuon jutun… Tulin ilmoittamaan, että poikani ei ole syyllinen. Hän ei ole tappanut… Ei ole ketään tappanut! pitkitti Gwozdilin korottaen vähitellen ääntään ilman että hän sitä itsekään huomasi. — Hän on minulle itse sen sanonut… Ymmärrättekö?

Prokuraattori kohotti tuuheat kulmakarvansa, rypisti otsaansa ja katsoi Semjon Silytshiin aivan levollisesti, jopa hieman kuin säälien.

— Teidän ylhäisyytenne, alotti hän lauhkeasti ja hiljaisella äänellä: — oikeus ratkaisee kysymyksen syytteenalaisen syyllisyydestä tai syyttömyydestä oman sisimmän vakaumuksensa mukaan ja tarkastamalla yleisesti niitä asianhaaroja, mitkä rikosjutun käsittelyssä ovat tulleet ilmi; ja sentähden ei meillä teidän kanssanne voi olla puhettakaan…

— Mutta oletteko te edes isä… Onko teillä lapsia? keskeytti hänet yhtäkkiä Gwozdilin.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, lausui prokuraattori vielä lauhkeammin: — se on syrjäseikka, joka ei kuulu keskustelumme aineeseen. Paitsi sitä asia on jo kokonaan päättynyt… Minun osanottoni siihen samoin… Ja siitä syystä minä en voi mitään.

— Herra prokuraattori! Minun täytyy pyytää teitä… Neuvokaa minulle… Kenenkä puoleen on käännyttävä… Mitenkä voisi viivyttää — ehkäistä… ehkäistä päätöstä! Käsittäkäähän, minä olen vakuutettu hänen viattomuudestaan!

Prokuraattori hivutti otsaansa ja lausui verkkaan ja säntillisesti, juurikuin tahtoen syövyttää joka sanan kuulijansa muistiin:

— Minä en voi neuvoa teille mitään!… Tässä… on asian kulkua mahdoton keskeyttää… Ainoa, mitä voi toivoa, on armahdus…

— Eihän ole kysymys armahduksesta!… Kysymys on saada päätöksen toimeenpano viivytetyksi vuorokaudeksi tahi pariksi… Näistä kahdesta vuorokaudesta minä olen valmis antamaan puoli miljoonaa… Olen valmis antamaan kaikki… Käsittäkää!

Kauemmin ei pehmytluontoinen ja rauhallinen prokuraattori voinut pitäytyä. Hän kavahti seisoalleen ja lausui ilmeisellä mielenliikutuksella:

— Anteeksi… anteeksi teidän ylhäisyytenne, — enempää minulla ei ole oikeutta puhua teidän kanssanne.

Ja tehden kumarruksen hän peräytyi huoneensa ovelle päin.

Gwozdilin jäi yksin huoneeseen… Laskeuduttuaan sukkelasti portaita alas, hän jälleen istui ajopeleihin.

— Sähkölennätin-asemalle! huusi hän Moishalle.

Ja taasen kiitivät ajopelit kivikatua myöten.

"Ei!" ajatteli Gwozdilin itsekseen, kadottamatta vieläkään rohkeuttaan: "se ei voi olla mahdollista! Jumala ei saata sallia sitä!… Ei, minä luovutan kaikki, — mutta poika on pelastettava!… Minä suojelen häntä! Olkoot herran huomassa miljoonat!… Heti sähkötän kaikille suunnille… Ruhtinaalle, sekä ministerille — mutta viattomalle on hankittava turvaa."

Kymmenisen minuutin kuluttua Gwozdilin jo oli asemalla ja, astuttuaan sisään, läheni pöytää, jonka ääressä näki sähkölennätin-virkamiehen istuvan, — tukka pörröllään, yrmeänä, silmät unenpöpperössä; hän tarkasteli jotakin salamerkeillä kirjoitettua sähköilmoitusta, sillä välin kuin viereisessä huoneessa kaksi telegraafikonetta kilvan piti helskettään ja naputustaan.

— Antakaa minulle blanketteja, tulee lähetettäväksi kolme kiireellistä sähkösanomaa! kääntyi Semjon Silytsh sähkölennätin-virkamiehen puoleen.

— Myöhään! vastasi tämä, kääntämättä edes katsettaan häneen, ja jatkoi keskeytymättä työtään. — Meillä on vastaanotto kello kahdeksaan asti!

— Ottakaa sata ruplaa sähkösanomasta, kunhan saan ne heti paikalla lähetetyksi!

— Tässä ei ole torikauppa! vastasi lennätinvirkamies purevasti. — Te sata ruplaa, toinen tarjoaa tuhatta, — ja teidän tähtenne pitäisi hallituksen sähkösanomien jäädä viikoksi virumaan. Tulkaa huomenaamulla!

Siinä vasta Gwozdilin näki olevansa aivan avuttomassa tilassa, aivan auttamattomassa pulassa. Miljoonansa eivät nähtävästi pystyneet hänen poikaansa pelastamaan! Viimeinen toivo raukesi!… Miten lie tullut asemahuoneen portaita alas, miten sieltä kotiutunut — hän ei muistanut mitään. Dmitri Semjonowitsh säikähti, katsahtaessaan isän kasvoihin, kun tämä tuli huoneeseen.

— Isä! — Isä kulta! puheli hän, ottaen isää kädestä: — älkää antautuko surun valtaan… Jumala on armollinen!

Semjon Silytsh seisoi keskellä huonetta, pää rintaan painuneena, ja hänen silmänsä liikkuivat niin eriskummaisesti, kun hän katseli huoneen pimentyneitä nurkkia.

— Siinä se nyt on… Jota ei saa rahallakaan… Haa… Käsitän… Kaikki on mennyttä!

— Ei kaikki vielä ole mennyttä, isä! sai Dmitri Semjonowitsh vaivoin lausutuksi, koettaen hillitä itkuaan, joka pyrki tukehuttamaan häntä. — Olette unhottanut Jumalan: tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa, eikä meidän!

— Jumalan? toisti Gwozdilin, ikäänkuin ei olisi täysin ymmärtänyt poikansa sanoja. — Niin aina, Jumalan… Kiitos poikaseni… Rukoilkaamme todellakin hänen puolestaan… rukoilkaamme Vanjan puolesta…

Ja he molemmat — isä ja poika — lankesivat polvilleen ikkunan eteen, kumarsivat syvään otsansa ja kuiskailivat itseksensä hiljaa hartaita rukouksen sanoja…