VII.

Tultuaan Moishan majataloon takasin, Semjon Silytsh meni huoneeseensa, heittäytyi kovalle sohvalle ja vaipui jälleen entiseen tylsyyteensä, jonka kestäessä yhä samat mietteet kuin ennenkin pyörivät hänen päässään.

"Tappoi… Tuomitsevat… Tuomitsevat henkensä menettämään… Mahdotonta — hän ei ole voinut murhata… Vanja ei ole voinut murhata!"

Ja taasen palautui sama kauhistava, sietämätön ajatus viattoman tuomitsemisesta ja siitä ansaitsemattomasta häpeästä, joka uhkasi hänen harmaata päätänsä, koko hänen perhettänsä.

Hän ei ollut itsekään tolkulla, kauanko hän sillä tavoin oli istunut… Hän ei edes nähnyt, kuinka palvelija, joka oli hänellä mukana matkalla, tavantakaa käväsi huoneessa, kuinka parisen kertaa, oven avattuaan, pilkisti huoneeseen itse Moisha… Hän ei liikkunut paikaltaan, istui hievahtamatta, hautoen kamalia, epätoivoisia mietteitään: epäilyksen kyy luikerteli lähellä hänen sydäntään ja hillitsemättömän surun ohdakkeet haavoittivat häntä piikeillään, — eikä kukaan tohtinut häntä häiritä.

Vihdoin palasi Dmitri Semjonowitsh ja astui suoraan isän luo.

— Isä, sanoi hän.

— Häh? Mitä? Onko tuomio langetettu? virkkoi yhtäkkiä Semjon Silytsh ja kavahti ylös sohvalta. — Kai sinä oikeudessa olit? Kuulitko — näitkö häntä?

— Ei — sitä en voinut! Luontoni ei salli sitä, vastasi Dmitri Semjonowitsh, pää rintaan painuneena. — Mutta ajutantin luona sekä sotaoikeuden tutkimustuomarin luona minä kävin…

— No, ja mitä? Mitä he sanoivat? kysyi isä hätäisesti.

— Sanoivat että toiveita ei ole… hänen syyttömäksi julistamisestaan. Vaikka hän ei tunnustakaan… ovat kaikki vakuutetut hänen syyllisyydestään… Tuomio heidän kumminkin on lähetettävä vahvistettavaksi… ja voipi olla…

Semjon Silytsh painoi alas päänsä ja laskeutui jälleen sohvalle.

— Ajutantti tahtoi tulla tänne ilmoittamaan, että teille on annettu lupa tavata Iwania… Sanoi kohta päästettävän.

— Niin, niin! Tuomion julistettua. Tiedän, tiedän!

Ja hän vaipui jälleen entiseen puolitoreeseen, puolitainnoksiin. Ja taasen kesti tukalaa, pelonalaista odotusta pitkät, loppumattoman pitkät tunnit.

Vihdoin viimein, noin kello kuuden ajoissa iltasilla, kun jo alkoi hämärtää, kuului askelia porstuvasta, ja huoneeseen astui Fliege, jalkaa raapaisten ja pyytäen anteeksi, että häiritsi.

Gwozdilin kavahti' nopeasti ylös sohvalta ja astahti häntä vastaan.

— Joko on langetettu? kysyi hän melkein levollisesti ja luonnottoman välinpitämätön väre äänessä.

— E… en voi sanoa! Minä en oikeudessa ollut… selitti Fliege hämmästyneenä. — Minut rykmentinpäällikkö lähetti teille sanomaan, että teille on annettu lupa… tavata poikaanne…

— Ah, niin! On annettu… No, mitäpäs, suuri kiitos siitäkin. Lähdetään sitte joutuummin!

Ja Semjon Silytsh alkoi kiireimmiten hommaamaan lähtöä majatalosta.

Fliege käytti hyväkseen tätä hetkeä ja kuiskasi tuskin kuultavasti Dmitri Semjonowitshille:

— Tuomittu ammuttavaksi!

Dmitri Semjonowitsh ponnahti erille Fliegestä ja, salatakseen hämmästystään, riensi ojentamaan isälle hattua.

Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh ja Fliege, päästen vaivalla kulkemaan sankkain juutalaisparvien läpi, jotka tuhatlukuisina joukkoina täyttivät kaikki kadut majatalon ympärillä, saapuivat Moishan rilloissa avaran kasarmipihan nurkassa sijaitsevan yksinäisen rakennuksen luo. Rakennusta vartioitiin ankarasti. Kuullessaan ajopelien ratinan, hyppäsi nurkan takaa esille aliupseeri, nosti käden hatunrajaan ja läheni Fliegeä; saatuaan tältä käskyn, vei hän Semjon Silytshin kapeata käytävää myöten, johon pääsi vain niukalti valoa kahdesta pienestä ikkunasta, jonkin oven luo, jonka ääressä seisoi kaksi vartiomiestä asennossa, paljastetut miekat kohotettuina. Aliupseeri käänsi avainta lukossa, aukaisi salvan ja, avaten kirisevän oven, lausui puoliääneen, kääntyen Semjon Silytshiin:

— Tehkää hyvin, teidän vapaasukuisuutenne!

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kahdesti siksi että voimat yhtäkkiä pettivät Gwozdilinin, ja hän tunsi jalkojensa raukeavan. Lopulta sai hän miten kuten hillityksi mielenliikutuksensa ja astui, aliupseeriin nojaten, karsserin kynnyksen yli. Ovi sulkeutui hiljaa heidän jälkeensä. Fliege jäi hienotuntoisuudesta oven ulkopuolelle.

Hämärän läpi, penkillä ristikkoikkunan luona, josta himmeätä valoa vielä tulvi karsseriin, Gwozdilin näki sotamiesviittaan puetun olennon, joka vitkaan ja koneenomaisesti kohousi paikaltaan.

— Va… Vanja… Va-njushka! kuiskasi isä tuskin kuultavasti.

Noihin sanoihin sisältyi kaikki, mitä isä tahtoi saada hänelle sanotuksi. Ne sisälsivät kysymyksen syyllisyydestä, sekä vinhaa, polttavaa, hirmuista surua että sydämen haikeata pidättämätöntä valitusta…

Iwan Semjonowitsh seisoi isän edessä kalpeana, nääntyneenä viettämistään unettomista öistä ja raskaista, huolten täyttämistä päivistä; mutta hänen katseensa oli suoraan tähdättynä isän silmiin.

— Isä, minä en ole murhaaja! Jumala sen näkee.

— Ah! Jumala on armahtanut, huudahti Semjon Silytsh iloisesti ja karkasi poikansa kaulaan.

Ja molemmat itkivät ja syleilivät toisiaan ja vuodattivat uudestaan kuumia auvon kyyneliä, unhottaen paikan, missä he toisensa tapasivat, sekä senkin, että "kirves jo oli pantu viikunapuun juurelle."

Viimein Iwan Semjonowitsh vei isänsä istumaan penkille, istui itse hänen viereensä ja lausui lyhyesti ja koruttomasti:

— Minut on tuomittu kuolemaan — kai sinä sen jo tiedät?… Mutta luotan Jumalan armoon… Syyllinen en ole!… Kuka murhaaja on — en tiedä. Minä löysin hänet metsässä, pää rikottuna ja verissään; tahdoin auttaa häntä — itse juoksin päivystävälle upseerille ilmoittamaan… Minua sitten syytettiinkin!… Hän teki väärin minulle, olipa julmakin minua kohtaan, vaan minä annoin hänelle kaikki anteeksi — kaikki kuitenkin nyt varmasti uskovat, että minä kostin hänelle pahan pahalla… Kaikki! Mutta, olkoot Herran huomassa…! Nyt olen nähnyt sinut — olen kertonut sinulle kaikki… Sinä siis tiedät!

Samassa narahti ovi, ja Fliege pisti päänsä sisään.

— Herra Gwozdilin! sanoi hän hiljaisella äänellä: — minun täytyy pyytää teitä poistumaan… Kauemmin teidän ei ole luvallista täällä viipyä.

Semjon Silytsh nousi sukkelasti penkiltä. Hän tunsi itsensä vahvistuneeksi, tunsi näkönsä ikäänkuin kirkastuneeksi… Hänen mielestänsä ei ollut enää mitään epäilemistä, kaikki oli muka selvillä, tarvitsi vain selittää heille kaikille, noille sokeille — prokuraattoreille, tuomareille ja tutkijoille, ja ketä kaikkia niitä lienee ollut — että hänen Vanjansa on syytön, että hän ei ole murhaaja… Selittää sillä vakaumuksella, mikä hänellä itsellään oli, ja kaikki heti häntä ymmärtävät…

— Isä, siunatkaa minua, kuuli hän äkkiä vieressään poikansa kuiskaavan: — ja antakaa anteeksi… tahalliset ja heikkoussynnit…

Gwozdilinia hytkähytti, ja hän rupesi kiireesti ristimään poikaa vapisevin käsin, suuteli häntä otsaan, silmille ja poskille ja puristi hänen jääkylmiä käsiään.

"Pelastamaan häntä! Pikemmin pelastamaan häntä, niinkauan kuin vielä aikaa on", välähti Gwozdilinin päässä, ja hän suisti heti pois ja hyökkäsi vankityrmän uloskäytävää kohden.

— Hyvästi… ja antakaa anteeksi! kuului hänen takanaan huokaus, tai oikeammin kuiske, joka raskaan oven naristessa saranoillaan ja ruostuneen salvan kirahtaen siirtyessä paikoilleen haipui melkein kuulumattomiin.

— Kaikki on lopussa — kaikki! ajatteli hän, voimatonna vaipuen penkille.