I.

Erään Moskova-joelle antavan umpikadun varrella, lähellä vanhanaikuista kirkkoa heleän-vihreine kupoolineen ja avoimine, valkoisine kivitapulineen, oli sijansa saanut uhkea, avara ja korealaitteinen kauppiaantalo. Ylhäältä alas asti öljyvärillä maalattuna tähtää se kokonaisine peiliruutuineen umpikadulle, tiheiden sireeni-, orjanruusu- ja kuusamapensasten takaa, ympäröitynä vahvalla harkkorautaisella ristikkoaidalla. Uusimman koulun nerokas arkkitehti, joka ei ollut kaihtanut keinoja taloa rakentaessaan, oli suunnitelmansa toimeenpanossa turvautunut jos jommoisiinkin mielijohteisiin: katon maalannut ruudukkaiseksi valkoisella ja punaisella värillä, ja kahteen kohti asettanut jonkinlaisia yliskamareita tahi vahtitornin tapaisia, joissa oli terävähuippuiset katot ja koristelippuja, ja talon ympäri kulkevan karniisin tehnyt silatuista kaakeleista, ja lakkakaton paraatiportaitten päällä taivuttanut tynnyrin kuosiin, ja ulkoparvekkeet kyhännyt vahtitornien rintakäytävien tapaan — sanalla sanoen, koettanut tarkasti noudattaa vallalla olevaa venäläistä rakennustapaa… Mutta sopii sanoa, että kaikki hänen puuhansa olivat melkein kuin hukkaan heitettyä työtä. Avara kaksikerroksinen talo häipyi kokonaan, hupeni aivan mitättömäksi ja huomaamattomaksi niitten äärettömien kolmikerroksisten aittojen ja varastohuoneiden, makasiinien ja kellariholvien rinnalla, jotka kolmittaisena kivivarustuksena ympäröivät sitä kolmelta taholta ja ikäänkuin painoivat sitä mahdottomalla suuruudellaan ja jykevällä rakenteellaan. Jo ensi silmäyksellä noihin korkeihin, jyrkästi viettäviin kattoihin, noihin tanakkoihin rautaoviin puudanpainavine lukkoineen, noihin paksuihin ikkunaristikkoihin, — jokainen heti saattoi kuvailla mielessään, että noissa varastohuoneissa oli useammankin miljoonan ruplan arvosta tavaroita kasattuna; ja sitä arvelua vahvisti täydellisesti ainainen liike, joka varhaisesta aamusta iltaan asti vallitsi varastohuoneiden lähettyvillä. Kymmenittäin kuorma-ajureita ajoi lakkaamatta solakadulta kujanpuoleisesta portista varastopihaan, milloin ottaen, milloin purkaen makasiinien edustalla tynnyreitä, mattoja, laatikkoja, säkkejä ja pakkoja, ja pitkin päivää jyristen raskailla pyörillä umpikadun kivitystä vasten. Satojen äänien sorina ei koko päivänä hetkeksikään tauvonnut varastohuoneitten välissä, ja tuon sorinan keskeltä erottautuivat muita selvemmin kauppapalvelijain äänet, jotka ehtimiseen kiitivät makasiineista konttoriin ja takasin, milloin avaimia, milloin kuormakirjoja, milloin itse isännän suullisia käskyjä lennättäen. Mainitsimme isännän. — Semjon Silytsh Gwozdilin oli kuuluisa moskovalainen kauppias ja arvoltaan kauppaneuvos.

Mutta huolimatta yhtämittaisesta tungoksesta, hyörinästä ja kiireestä, joka vallitsi makasiinien vaiheilla, huolimatta ainaisesta vilinästä, jossa kaiken kaltaiset ihmiset tungeksivat portailla Gwozdilinin konttorin ovella, missä puolen sataa kirjuria, konttoristia, palvelijaa, kassööriä ja kirjanpitäjää oli toimessa — koko tässä äärettömässä taloudessa ja suuremmoisessa liikkeessä oli nähtävänä ankara järjestys ja säännöllisyys, oli tunnettavana jonkun ainoa väkevä, johtava käsi, oli kuultavana jonkun ainoa painava sana, jota paitsi kukaan ei rohjennut askeltakaan tehdä, ei rohjennut avainta lukossa vääntää. "Semjon Silytsh käski", sanoo konttoristi — eikä kukaan uskaltanut vastustaa. "Semjon Silytsh ei suvainnut sen suhteen mitään käskeä" — ja kaikki kärsivällisesti odottivat korkeinta määräystä.

Ja tämä Semjon Silytsh ei ole mikään bulvaani, ei mikään nukki, jonka kanssa kaupanhoitajat ja konttoristit menettelevät mielensä mukaan, — Semjon Silytsh on elävä voima, jonka kanssa jokaisen on oltava tekemisissä. Hänen halunsa on ottaa selvä kaikesta, tarkastaa kaikkea, vakautua kaikesta omin silmin; ja kun "isännän" pitkä, ryhdikäs vartalo näyttäytyy konttorin portailla, lentävät yhtaikaa hatut kaikkien päästä, ja kaikille pihoille, aina uloimmille varastohuoneille saakka, leviää tuokiossa tieto siitä, että "hän itse" on tulossa ja että kaikkien on oltava varuillaan, sillä "hän itse" on kaikista asioista perillä, kaikki hän oivaltaa, ulottuupa hänen katseensa "väärältä syleltä maan sisäänkin". Semmoinen on hän itse!

Mutta nyt on jo viikon verran vierähtänyt, jona aikana hän itse ei ole kertaakaan näyttäytynyt konttorin portailla. Hoetaan hänen valmistavan talossaan juhlia; puolet Moskovaa kuuluu vieraiksi kutsuvan ja yhä puuhailee ja koristelee, uusii ja maaluuttaa. Saliin on nikkareita ja verhoilijoita haettanut; puistikkoon vieville portaille rakennuttaa laajaa kammaria, jotta olisi "välkkiämpi" tila karkeloida — ja kaikessa hän on itse ohjaajana, kaikessa itse valvojana… Ja niin on puuhissa kiinni, niin kiinni, ettei tänään, lauvantaipäivänä, jouda edes kerjäläistenkään luo mennä, jommoista poikkeusta ei kukaan muista tapahtuneen kahteenkymmeneen vuoteen.

Tuonne niitä on valkoiselle pihalle kokoontunut suunnaton joukko: koko pihan ovat anastaneet… Ja ketä kaikkia siinä onkaan tuossa kirjavassa pimeässä laumassa! Siinä vanha vakituinen kerjäläinen, joka kaiken ikänsä on mierolla kulkenut ja armopaloilla itsensä elättänyt; siinä satunnainen köyhä, joka kohtalon kovan iskun tähden on kerjäläiseksi joutunut; siinä juoppolalli, entinen mestari ja kelpo työmies, joka vähävähältä on mennyt alaspäin ja viimein yökodin vieraaksi päätynyt; siinä pääsemätön virkamiehen leski, joka on kuluttanut kaikkien virastojen ja kaikkien hyväntekeväisyystoimikuntien kynnyksiä, siksi että kohtalo on niin määrännyt, että hänen on tultava toimeen sillä kahden ruplan eläkkeellä, jonka hän kuukaudessa saa; siinä siivonnäköisiä, siististi puettuja eukkoja, mustat hilkut päässä, kantaen armottomia käsityölaukkuja, jotka kerjäämisellä ovat koonneet sievosia pääomia itselleen; siinä kalpeita, nääntyviä nuoria naisia, rintalapset käsivarsilla…

Ja kaikki seisovat ja odottavat, milloin Semjon Silytsh ilmestyy konttorin portaille, kahden kauppapalvelijan saattamana, ja alkaa säveän arvokkaasti jakelemaan almuja jokaiselle omasta kädestään, tarkasti silmäten eteentulevaa kerjäläisveljeä, ettei kenellekään vääryyttä tekisi tai jollekin toiselle kahdesti antaisi.

Häntä odottaessa kuuluu vilkasta, puoliääneen pidettyä puheen lopinaa hänestä kerjäläisten ja avunpyytäjäin joukosta.

— Isämme ja hyväntekijämme! huokaa muudan äijä, yllään liasta kiiltävä mekko. — Ken hyvänsä lauvantaisin tulee hänen pihaansa, niin palaa hän kylläisenä takasin… Omasta auliudestaan syöttää meitä!

— Syöttää! kyllä vaan! ärisee ukon vieressä jokin synkännäköinen retaleviitta, kenkärajat jalassa. — Työntää kasurikan leipää ja viiskopekkaisen käteesi — ja sillä hyvä… Ei siitä ole edes ryypyksikään panna!

— Oikein suvaitsette puhua, pistelee retaleviitan rinnalla huononlainen, keltainen, kuihtunut olio, silmät kauheasti pöhöttyneet: — parempi olisi, jos leipäkasurikan sijasta Semjon Silytsh toisi meille shkaalikan [shkaalik = 1/3 litraa (viinaa)] jokaiselle… Voipi sanoa, että silloin sitä kiitollisuudella ryypättäisiin heidän terveydekseen!

— Onpa se itse osannut ahmia… Miljoonia hyötynyt… Luulee jotakin olevansa, kun viisin kopekoin meikäläiselle lauvantaisin viskaa… taivaaseen meinaa hänkin pääsevänsä…

— Täällä on ihmisiä pettänyt, niin luulee yhtä helposti Jumalaltakin silmät sokaisevansa! lisää myrkyllisesti joku joukosta.

— Kyllä olette tekin! Kerjuulla kulette ja tuommoisia puheita laskette! tokaisee harmistuneena eron saanut puujalka-sotamies. Teidän pitäisi saada häneltä vielä enemmän kiskoa! Thyi!

— Vaiti, sotasorkka! Mihin ei kysytä, älä sinne työnnä nokkaasi, muuten voi sattua sinulle vasten pläsiä!

— He, veikkonen, vaikket uhkailis — ei tässä kumminkaan pelätä! Dargon luona oltiin, Shamyl voitettiin — ei sinua pelätä, mutta tosi on aina tosi! Semjon Silytsh suopi meille hyvää, ja siitä hänelle kiitos. Hän on rehti ja tunnollinen kauppias. Liikoja ei sinulle anna, mutta ei sinultakaan omaasi ota pois!

— Voi, hertta-kultaset! kuuluu kuiske ämmien puolelta. — Mikä hän on ellei hyväntekijä! Miksikä häntä voi muuksi sanoa kuin kristityksi! Jumalan huoneita kaunistaa, papistolle runsaita lahjoja antaa, kotikyläänsä vaskisen kirkonkellon lähetti — tuhatta puutaa oli painoa! Vähänkös se on!

— Niin, vähänkö hän tekee hyvää!

— Köyhiä taasen syöttää, juottaa ja vaatettaa! Ja entäs sitä työkansan joukkoa, joka hänen luonaan saa ruokansa ja lämpimänsä — oikein ihmettelemään panee! Ilmanko häntä herratkin arvossa pitävät, ja suuret kenraalitkin käyvät niinkuin ei mitään hänen talossaan…

— Niin vainenkin! Kummakos se?

— Nyt hänen kunniakseen aiotaan panna jupileita toimeen… Sanotaan hänestä itsestään siviilikenraali tehtävän… Orvoille rakentamiensa turvakotien ja sairashuoneiden tähden… Mikäs muu hän on kuin hyväntekijä!

— Mutta onko totta, äitiseni, työnnäksen juttusille kaikkitietävän virkamiehen lesken kanssa muudan likaisiin ryysyihin puettu harmaapäinen, paksu kerjäläismuija, — onko totta mitä sanovat — en sitä kielitelläkseni kysy — että hyväntekijämme lapsiensa puolesta ei olisi oikein onnellinen?

— Noo, se nyt on paljasta panettelua! paljasta vihapuhetta, ei muuta! laverti virkamiehen leski liukkaasti. — Lapset ovat hänellä ihan erinomaisia, kaikki yhtäläisiä, niinkuin omenat oksalla. Vanhin palvelee senaatissa ja on jo korkeassa virassa. Keskimäinen on tehtaassa Jaroslawlissa… Kuuluukin olevan oikein toimen mies — ihan isäkseen! Ja molemmat ovat rikkaissa naimisissa… Kolmas vain, nuorin veljeksistä, ei ole vielä missäkään toimessa, — alhaisena sotamiehenä palvelee, suorittaa asevelvollisuuttaan…

— Kuinkas se niin on? Miljoonanomistajan poika ja palvelee alhaisena sotamiehenä?! kysyivät useat äänet yhtaikaa. — Onpa se vähän outoa! Taisi olla laiska oppimaan… Tuossa on Nikola kirkonpalvelijan poika, sekin palvellessaan pääsi kohoomaan aliupseeriksi…

— Joo! Se on niinkuin vähän epatto se hyväntekijämme kolmas poika! lisäsi salamyhkäisellä puolikuiskeella virkamiehen vaimo. — Tämän pojan takia ovat Semjon Silytshin muutkin lapset joutuneet huonoon huutoon…

— Mikä hän sitte on? Juomari? Korttipelari? Vai muutoinko hän vain hurjastelee?

— Ts-s-s! Ei ollenkaan! Hiljainen ja säyseä hän on kuin neitonen morsiustuolissa! Mutta epatto; kuinka sen teille sanoisin? On vähän niinkuin uskonnon houreihin takertunut…

— Jo tulee! Itse tulee! Pusseja kannetaan! kuului joukosta ääniä.

Mutta portaille ei tullut hän itse, vaan vanhin kaupanhoitaja — harmaahapsinen kaunismuotoinen vanhus, pitkäliepeinen sortuutti yllä. Kaksi rotevaa puotipalvelijaa kantoi hänen jälestään vaskikolikoilla täytettyjä suunnattomia rahamasseja.

— Oikeauskoiset! kääntyi kaupanhoitaja pehmoisella, laulavalla äänellä kerjäläisjoukon puoleen: — Semjon Silytsh ei tänään voi itse tulla; käski minun jakaa teille… Tulkaa kukin vuoroonne!

Ja koko lauma lähti nopeasti liikkeelle, matkalla tungeksien ja sysien ja hiljakseen mukiloiden nyrkeillä ja haukkuen, vyöryessään kaikilta suunnilta portaiden luo, jossa jokainen ahnaasti kurotti kätensä ja kiiruhti vastaanottamaan almua.