IV.

Seuraavana päivänä Holstshowin käynnin jälkeen, — Gwozdilinin hyväntekeväisyystoiminnan 25-vuotisena muistopäivänä, hänen rakentamansa turvakodin ja sairashuoneen salissa tapahtuneitten juhlatervehdysten ja vastaanottojen jälkeen, ja sittenkun oli syöty hyvinkin kolmen kelpo päivällisen veroinen aamiainen, juotu maljoja loppumattomiin sekä kuultu puheita, vieläpä juhlarunojakin, — niin alkoi illansuussa vieraita tulvata taloon, noudattaen isännän kutsua tanssiaisiin ja illalliselle. Koko umpikatu oli juhlatulilla valaistu ja päästä päähän lipuilla kaunistettu, ja sen täyttivät tölmäilevät ihmisjoukot, jotka tungeksivat ei ainoastaan jalkakäytävillä, ei ainoastaan Gwozdilinin taloa ympäröivän ristikkoaidan luona, vaan keskellä katuakin. Väkijoukon ohi kiiti tavantakaa komeita vaunuja ja kaleskoita, gummiset pyöränkiskot pehmeästi poukuttaen, ja kylläisten, puhdasrotuisten juoksijain kaviot vonkeasti kauskaen.

— Pois tieltä! kuului ehtimiseen korkeilta ajoistuimilta parrakasten kuskien jyleä huuto.

— Onhan sanottu, ettei saa tuppautua keskelle katua! huusi sadannetta kertaa kaupunginosan poliisipäällikkö. — Santarmi, sysää yleisö jalkakäytävälle… jolleivät lempeätä sanaa tottele.

— No nähdä pitäisi vaikka toisella silmällä! viisastelee joukosta joku ryysymekko. — Kerran on meidänkin kadulla juhla tämmöinen, sopii sanoa, yksinäinen laatuaan… Niin ei annettaisi vielä katsella!

— Katsoppas! Katso! Kolmissa vaunuissa paljaita kenraaleja, tähtilöissä ja olkalipuissa niin että välkkää, — sehän on vasta Gwozdilin!

— Entäs tuossa, kun meni komeasti puettu rouva, päässä ihka elävä lintu — ilmanen ihme!

— Entäs tuota sitten! Karahutti ohi kaksi niin paksun pulskaa rouvasihmistä, luultenkin kauppiassäätyä, — hohtokivet ne vaan loistivat. Taitaa se vaan pitää komeat paalit tän'iltana!

— No eipä! Tuollaisia vieraita kun yhtyy, niin pitää ne olla paalitkin oikeata viisiä… Ei semmoista joukkoa paljaalle puurolle ja kaalikeitolle kutsuta!… He-he!

Ja paalit olivat todellakin "oikeata viisiä".

Troopillisilla kasveilla somistettujen ja sähkölampun kirkkaasti valaisemien marmooriportaitten yläpäässä seisoi isännän kaksi poikaa, Dmitri ja Mihail, pitkäkasvuisia, rotevia, pulskeita nuoriamiehiä, — ottaen vastaan vieraita. Kullekin naiselle annettiin kukkavihko, kullekin kavaljeerille kultainen jetooni. Salin ovella ottivat vieraita vastaan Gwozdilinin miniät, runsaasti koristettuina briljanteilla, ja Gwozdilin itse, frakkipuvussa ja valkoinen kravatti kaulassa, odotti vieraita keskellä avaraa salia, puristaen jokaisen kättä ja koettaen jokaiselle lausua jotakin miellyttävää…

Täsmälleen kello yksitoista päättyi vierasten tulo, samassa kaksi mainiota orkesteria kajahutti puistoon antautuvalta, kasvien peittämältä terassilta hurmaavia säveleitään, — ja tanssit alkoivat. Tanssivat parit kirmailivat ja kiehtoivat valssin pyörteessä, milloin olukset ja kultakaulukset välkkyen, milloin kalliit puvut heleine väreineen silmiä häikäisten, milloin kallisarvoiset kivet kaarenväristen kypenin kimmeltäen. Ne taas, jotka eivät tanssineet eivätkä pelanneet, jakautuivat ryhmiin, asettuen salin nurkkiin tai kasvien keskeen terassille, jonka vilpoisiin luoliin oli sovitettu komeita hedelmäpöytiä samppanjoineen, vilvotusjuomineen ja makeisineen.

— No, mon cher! lausui muudan arvokkaan näköinen virkamies, Annan tähti kaulassa, kääntyen huiman keikarin puoleen, joka oli puettu punaiseen hännystakkiin ja kullalla kirjaeltuun paitaan, silmälasi yhteenpuristetussa oikeassa silmässä: — en luullut, että tämä muistojuhla muodostuisi joksikin yleisvenäläiseksi juhlallisuudeksi! Ajatteles: kolme piispaa, ja muita pappeja epälukuinen joukko… Isä Porfyrius puhui mainiosti: vertasi Semjon Gwozdilinia laupeaaseen samarialaiseen! Excusez du peu! Entä sitten kun lähetystöjä alkoi saapua kaikkien laitosten ja hyväntekeväisyysseurojen nimessä, niin oikein pyrki naurattamaan… Eläinsuojelus-yhdistyksenkin puolesta! Pahus tietää niin mitä se oikein on!

— Niin, niin! Naura sinä vaan! Hän on kumminkin päässyt tarkoituksensa perille. — Korotettu todellisen valtioneuvoksen arvooni — se on nyt "hänen ylhäisyytensä".

— Malta, malta! Hänen kukkaronsa se on korotettu, vaan ei hän! Ollapa meilläkin semmoinen, niin me jo aikaa sitten…

Loitompana oli toinen, etupäässä kauppiaista kokoonpantu ryhmä, jossa keskustelunaine oli toista laatua.

— Tämä nykynen juhla, hyvät herrat, puhui paksu ja harmaahiuksinen kauppias, kaksi mitalia kaulassa: — on niin sanoakseni meidän yhteinen juhla… Sillä hallituksen aikomuksena on tiettävästi kehoittaa meitä Semjon Silytshin esimerkin kautta hyödylliseen toimintaan ei ainoastaan yleisvenäläisen kaupan, vaan yleisvenäläisen hyväntekeväisyydenkin hyväksi…

— Sen sinä nyt sanoa pölähytit jokseenkin hämärästi, Ilja Petrowitsh! keskeytti hänet naapuri, paksu partasuu äijä. — Semmoista äytäriä, kuin Semjon Silytsh on, ei missään syrjäytetä, minne hyvänsä hän kääntyykin!… Sillä järjen voima on hänellä tavaton… Siksi kannattaa meidän hänen terveydekseen hiukan samppanjeerata! Palvelija, tuo meille valvottavia!

— Se on nyt sillä tavalla, hyvät herrat, yhtyi kauppiasten keskusteluun pieni, kellertävä ukko, tummat silmälasit nenällä, kaulassa korkea kravatti lävistettynä hohtokivi-neulalla; — järjen voima on meidän Gwozdilinilla tavaton, ja tahto, voipi sanoa, on hänellä rautainen — mutta eipäs vaan saanut poikaansa pidetyksi aisoissa… se mitä tahtoo, sen tekee.

— Sinä puhut Iwan Semjonowitshista? kysyi paksu, harmaahiuksinen kauppias: — mahdotonta on nykyään saada mitään aikaan, sillä nuoriso on kovin kurittomaksi kasvanut!

— Käsittämätöntä! pitkitti kellahtava ukko: — ajatelkaas, siitä asti, sanovat, kun lähti rykmenttiin, ei ole isälle sanaakaan kirjoittanut, eikä ota rahaakaan häneltä, elää kasarmissa sotamiesten parissa… Sanokaapas, miltä sen pitää vanhemman sydämestä tuntua!

— Mitäs? Luultavasti ei isäkään liene liiaksi tuhlaavainen enemmän rahojen kuin hellyytensäkään suhteen… Mitäs niille nykyään mahtaa?

— Mutta Ilja Petrowitshin poika se on tykkänään toista maata! virkahti partasuu nauraen. — Se ei isäukkoa hevin unhota: joka kuun ensimäisenä päivänä lähettää vekselin — puolenkymmentä tuhatta ruplaa kuitti! Eikö niin, naapuri?

Ilja Petrowitsh kääntyi hänestä pois ja viittoi käsillään…

— Mutta sittenkin, hyvät herrat, huomautti tummarillinen ukko mielevästi: — olen valmis tälle tuhlarille ja hurjastelijalle antamaan etusijan Iwan Gwozdilinin rinnalla. Sillä taholla on näet huomattavana jonkinlaista ylpeyttä, ynseyttä, hyvät herrat.

Hiukan loitompana, erityisen pienen pöydän ääressä, kaksi hirveästi hengästynyttä tanssijaa koetti mitä kiireimmin hotmasta suuhunsa heille tarjottua jäätelöannosta, joutuakseen sitte uudelleen tanssiin.

— Ei, Mitja, sinä et katsonut oikein tarkkaan! Hänen silmänsä ihankuin polttavat, tunkevat olentosi läpi… Ihmeen kaunis! Mutta mahtaa hän olla aika huimapää myöskin… En tahtoisi olla hänen miehensä sijassa…

— Onpa sinulla huolta mokomasta! Minä ajattelin toista, ystäväni, ja surulla ajattelinkin… Kohta tullaan kutsumaan illalliselle — ja illallinen on luultavasti oleva erinomainen! Itse Oliwjé on laittajana! Tahtoo loistaa vieraitten edessä Napoleonin aikuisella pöytäkalustolla! — Mutta ajatteles, kuinka paljon tyhmyyksiä kaikki nuo paksukukkaroiset leveäotsat tulevat illallispöydässä latelemaan.

Toveri oli aikeessa jotakin vastata, mutta samassa helähtivät masurkan sävelet, ja molemmat tanssijat syöksyivät päistikkaa hakemaan daamejaan.

Sillä välin, kun masurkka oli mitä paraimmassa vauhdissa ja tanssijaparit jyskäen ja kannuksilla kilahuttaen liitelivät parkettia myöten salin päästä toiseen, ja puutarhaan pystytetyssä suunnattomassa teltassa kasveilla ja kukilla kaunistetut pöydät hohtivat hopeoineen ja korkeissa, upeissa kandelaabreissa tuikkavine satoine kynttilöineen… saapui Gwozdilinin riemujuhlaan vielä eräs myöhästynyt vieras.

Tämä vieras ei tullut vaunuissa ajaen, ei juoksijoilla karahuttaen, vaan aivan yksinkertaisesti issikalla… Maksettuaan kyytimiehelle pystyaidan rautaristikon luona, hän lähti astumaan kirkkaasti valaistuja paraatiportaita kohti, kuunnellen kaukaa heläjäviä musiikin säveleitä ja Semjon Silytshin vilpastuneiden vieraiden innostunutta puhetta. Mutta tämä Gwozdilinin uusi, myöhästynyt vieras ei ollut pyhätamineihinkaan puettu — päässä punareunuksinen sotilaslakki, yllä viitta, heitettynä olkalapuilla varustetun sortuutin päälle… Ja hitaista oli hänen astuntansakin, ikäänkuin hän ei olisi mennyt juhlalle vaan asialle. Kun hän paraatiovella heitti viittansa ovenvartijan käsiin, niin tämä hieman kierosti, vieläpä jonkinlaisella ihmetyksellä katseli häneen.

— Ketä te haette? kysyi ovenvartija, silmäillen kiireestä kantapäähän sotilaan tukevata vartaloa, sillä välin kun tulija huolellisesti peilin edessä silitteli taskuharjalla tukkaansa.

— Semjon Silytsh Gwozdilinia! vastasi sotilas.

— Heitä ei nyt mitenkään voi tavata! vastasi ovenvartija päättävästi.

— Ilmoita hetikohta, että santarmiöversti haluaa tavata heitä erittäin tärkeän asian johdosta.

— Olkaa hyvä ja käykää vastaanottohuoneeseen, vastasi huolestunut ovenvartija. — Minä ilmoitan tulostanne isännän pojalle, se on sitte heidän asiansa miten he…

Ja saatettuaan överstin vastaanottohuoneeseen, hän haki käsille Dmitri Semjonowitshin ja pyysi häntä tulemaan överstin puheille.

— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi översti, läheten Dmitri Semjonowitshiä, joka hämillään silmäillen kutsumatonta vierasta kiiruhti esittämään itseään hänelle.

— Te olette siis Semjon Silytshin poika?

— Niin, vanhin poika, toisti Dmitri Semjonowitsh.

— Ilmoittakaa siis isällenne, että minun on välttämättömästi saatava puhutella häntä, ja lisäksi aivan kohta.

— Kyllä, kyllä! Mutta minä en todellakaan tiedä… Minä pelkään häiritä isää… Sen lisäksi on vieraita, isän riemujuhla… käsitättehän…

— Kaikki käsitän; mutta minun on tarkalleen suoritettava toimekseni jätetty asia, ja lisäksi viivyttelemättä? Uskokaa, se on minusta hyvin vastenmielistä, mutta isänne oma paras vaatii sitä…

— Enkö minä voisi toimittaa sitä hänelle?

— Valitettavasti minulla ei ole oikeutta uskoa teille sitä, mikä minun on personallisesti saatettava Semjon Silytshille itselleen tiedoksi.

— Ei sitte auta! Minä kutsun heti isän… Ja Dmitri Semjonowitsh poistui kiirein askelin, hämillään ja huolestuneena. Noin kymmenen minuutin kuluttua tultiin överstiä kutsumaan ylös, ja hän nousi vähäisiä kiertoportaita myöten pieneen sohvahuoneeseen, joka oli kabinetin kanssa vieretysten.

Minuutin kuluttua tuli samaan huoneeseen Semjon Silytsh, puettuna frakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan, Wladimirin risti kaulassa. Hän kulki otsa kohotettuna ja astui jykevästi; hänen kasvoillaan ei näkynyt levottomuutta, vaan pikemmin ihmettelyä.

Hän läheni överstiä, ojensi hänelle kätensä ja osotti sohvaan, lähelle itseään.

— Olen varsin pahoillani, että minun juhlapäivänänne on ilmoitettava teille eräs… poikaanne koskeva ikävä sanoma…

Översti vaikeni ja sekamustui, sillä hänestä oli näköjään vaikeata tuoda asia esille.

Semjon Silytsh vavahti ja kysäsi kiivaasti:

— Onko hän kuollut, vai? Sanokaa suoraan…

— Ei, ei juuri sitä… Mutta ehkä suvaitsette itse lukea… Minua on käsketty näyttämään teille tämä kahdenkeskinen sähköilmoitus.

Ja hän ojensi Semjon Silytshille sinisen paperilehden, josta tämä koneenomaisesti, syventymättä itse sanojen kamalaan sisältöön, luki seuraavaa:

"Sotamies N:n rakuunarykmentissä, Iwan Gwozdilin, on viime viikon lopulla jätetty sotaoikeuden tuomittavaksi syytettynä aliratsumestari Dwukrajewin murhasta. Isän läsnäolo välttämätön."

Sähkösanoma putosi Gwozdilinin käsistä lattialle. Hän ei mitään käsittänyt, ei uskonut itseään, vaan kiinnitti kysyväisen katseensa överstiin. Hän huomasi tämän kasvoissa kuvastuvan sääliä.

— Voin antaa teille ainoastaan yhden neuvon, sanoi översti: — ottakaa ylimääräinen juna ja lähtekää heti paikalla… Asia on kovin vakavalaatuinen.