III.

Nuorin ja enimmin rakastettu Gwozdilinin pojista oli Iwan Semjonowitsh, mutta huolimatta siitä oli hän viime kuluneina kolmena neljänä vuotena joutunut isän kanssa varsin kummallisiin, melkeinpä vihamielisiin väleihin.

Viikko Iwan Semjonowitshin syntymisen jälkeen kuoli Semjon Silytshin vaimo lapsivuodekuumeeseen, ja isän oli pakko hoitaa ja kasvattaa poikaa ilman äitiä. Kenties nuorin poika juuri siksi tulikin isälle niin rakkaaksi, ettei hän säälinyt mitään Vanjushan kasvattamiseksi ja kehittämiseksi. Kaikista huolista ja hellästä hoidosta huolimatta lapsesta kumminkin tuli heikko ja kivulias, kalpea ja rumamuotoinen, ja useinkin isä, pelko sydämessä, sai varoa hänen henkensä ja terveytensä puolesta… Myöhään alotti hän koulunkäynnin, mutta oppi uutterasti, tajuten helposti opittavansa, istuen yökaudet kirjojen ääressä ja unhottaen lukiessaan kaikki. Isä ei voinut kyllin ihailla Vanjaansa. Niinä vuosina, jolloin kahta vanhempaa veljeä melkein väkipakolla täytyi saattaa oppimaan, ei Vanjan halu ollut muuhun kuin lukemiseen; hän ei jättänyt opettajia rauhaan kysymyksiltään ja hämmästytti heitä erinomaisella muistillaan ja ahkeruudellaan… Ikäänkuin leikkiä tehden valmistausi hän klassillisen lyseon viidenteen luokkaan, yhtä helposti suoritti hän siinä täydellisen oppijakson, ilman että hänen kertaakaan kuultiin valittavan vanhojen kielien oppimisen vaikeutta.

Myöskään isä ei voinut kyllin iloita Vanjan puolesta vielä siitäkin syystä, että lyseon kahdessa viimeisessä luokassa vanhemmat veljet jo viftailivat, lainasivat syrjästä rahoja ja kirjoittivat vekselien alle; mutta Vanja se ei koskaan liikkunut jalallaan ulkona, taskurahojaankaan ei tiennyt edes minne panna… "Siitä se minulle kasvaa vanhojen päivien ilo! Tulee säästeliäs isäntä!" tuumaili Gwozdilin, hykertäen itsetyytyväisesti kämmeniään.

Yksi seikka ei vain miellyttänyt isää: pojasta tuli synkkäluontoinen, yksitotinen, lemmetön — melkeinpä juro. Yksin hän tavallisesti kuljeksi puutarhassa, omia mietteitään hautoen. Mutta isä koetti selittää tätä omalla tavallaan:

— Se on niin totinen se meidän Iwan Semjonytsh! oli hänellä tapana puhua ystävilleen. — Vanhin ja keskimäinen vakaantuivat vasta myöhään; mutta tälle lähti äsken seitsemästoista vuosi, ja hän on jo sekä oppinut että toimeen pystyvä. Tästä minä oikein saan apumiehen!

Ja siltä näytti, niinkuin Semjon Silytshin otaksumisien olisi ollut määrä hyvinkin pian toteutua, sillä lopetettuaan tutkinnot lyseossa ja saatuaan päästötodistuksen, Iwan Semjonytsh tuli isän luo ja ilmoitti, että hän ei aio mennä yliopistoon, vaan tahtoo nyt jo antautua toimeen.

— Toimeen? Voi sua kyyhkyläispoikaa… Katsos mimmoinen! Toimeen tahtoo antautua? puheli isä iloisena. — Sen sijaan, että muut tuolla iällä saavat päähänsä kaikellaista joutavaa — ryypyt ja liepeet — niin sinua haluttaa toimeen! Aika poika; kunnia sinulle!

Mutta poika silmäsi isäänsä hieman eriskummaisesti ja epämääräisesti, ikäänkuin olisi hämmästellyt sanoa sitä, mitä ajatteli.

— Mutta, isä… minä en huolisi sinun toimeesi ruveta, vaan antautuisin omalle alalleni… Olen sen jo ajatellut itselleni valmiiksi.

— Omalle! Ha-ha-ha! Taaskin aika poika! Nuori mutta ennen ikäänsä kypsynyt… Mitäs, jos lienet joutavaakin ajatellut, kunhan on jotakin uutta — niin ehkä se menee… Meikäläisen varoilla on kaikki mahdollista…

— Ei siihen varojakaan tarvita… Kysytään vain hyvää tahtoa…

— Kuinka? Ei tarvita varoja? kysyi isä jo vakavana. — Toimi, johon ei varoja kysytä?… Jo, jo poikaseni, tämä on jotakin eriskummaista.

Vanja joutui hämille, vaikeni, ja yhtäkkiä, ikäänkuin kooten kaikki voimansa, virkkoi nopeasti:

— Minun tekee mieli vankilan palvelukseen — hoitamaan kovaosaisia.

Semjon Silytsh katsoi poikaan silmät suurina ja kysyi viimein:

— Oletko vallan terve, poika?

Vanja katsoi vaieten alaspäin.

— Minä kysyn, poika, oletko ihan terve? Puhut kuin pökkelön päästä. Thyi! Tuleehan sinun ymmärtää, että isäsi on miljoonanomistaja! Kaupungissa tahi pörssissä, — joka paikassa on minulla arvoa! Ja sinä, minun poikani, menisit häpäisemään minua antautumalla vankilan palvelukseen… Mitä sinulla on siellä tekemistä! Etkö ole pakkotyöläisiä nähnyt? Ei ensinkään, niin kauan kuin minä elän, ei siitä tule mitään!

Vanja ei puhunut sanaakaan, ei vastustanut isäänsä, vaan vetäytyi omaan kammioonsa. Sinne hän sulkeutui ja lueskeli yhtä mittaa joitakin kirjoitettuja vihkoja… Isä tuosta tuumailemaan: — jopa leppyi poika, vanhaa, vahvaa polkua lähtee hänkin käymään…

Mutta vaikka ulkona oli helle, näki isä Vanjan istuvan pöytänsä yli kumartuneena ja kirjoittavan jotakin aina tuonne myöhään yöhön… Semjon Silytsh ei enää malttanut, vaan astui hänen luokseen kammariin.

— Mitä sinä täällä puuhaat, poika, mitä sinä yhtämittaa kirjoitat? Ilma on herttainen, hevoset kuluttavat suotten kauraa tallissa, kuskit ovat lihavuuteen pakahtua, — vaikka lähtisit Sokolnikiin ajelemaan, hankkimaan itsellesi huvia!

— Ei, isä kulta, minä en rakasta juoksijoillanne ajaa, istun mieluummin kotona.

— Mutta jos matkustaisit jonnekin! Ettet aina istuisi sisässä… Vai onko Matti kukkarossa.

— Ei, minulla on vielä viime kuukaudelta tähteenä… Ja sitä paitsi onhan minun hauska kirjojenkin ääressä. Minnekä minun pitäisi matkustaa?

Isä viittaa kädellään ja lähtee pois.

Aikansa lueskeltuaan kirjoja, Vanja yhtäkkiä rupesi joka päivä käymään Gwozdilinin sairashuoneessa.

"Mitä kummia?" ajatteli isä. "Senkö tekeminen hänellä on sairashuoneessa joka päivä? Eikö vain liene yhtynyt johonkin hienohelmaan?… Siellä niitä tapaa olla huimapäitä… Mutta asia on vasta alullaan — ei tee mitään!"

Mutta kummoinenpa oli isän hämmästys, kun Iwan Semjonytsh alulla elokuuta tuli isän luo ja pyysi:

— Saisinko minä, isä, ottaa osaa välskärikursseihin? Minä olen valmistautunut tutkintoon.

— Mitä uutta se taas on? Pelkäähän sinä Jumalaa, Vanitshka! Mikä tarve sinut pakottaa tuohon komppaniaan yhtymään?

— Minä niin mielelläni tahtoisin vaalia sairaita… Tahtoisin olla heille hyödyksi.

— Niin lue itsesi tohtoriksi! Mikäs sen parempaa? Semmoisella todistuksella kuin sinun, on tie kaikkialla avoinna edessäsi… Muutenhan katsoisivat kaikki jo kummaksi —- sinä, meikäläisen varoissa ja — välskärinä. Johan joutuisin siitä ystävieni pilkan alaiseksi.

Wanitshka koetti jos jollakin tavalla saada isä taivutetuksi; mutta Semjon Silytsh pysyi järkähtymättä päätöksessään, eikä luvannut.

Entistä synkemmäksi kävi Iwan Semjonytshin mieli, ja hän sulkeutui taas kammioonsa: penkoi yhä kirjojaan ja kirjoitteli. Miten lienee sitten kerran ollut, ettei isä voinut enää pitäytyä, vaan pojan poissa ollessa astui hänen kammariinsa ja katsahti vihkoon, joka oli pöydällä. Päiväkirjan avatulta sivulta luki hän seuraavaa:

"Vihaan rikkautta… Vihaan komeutta ja loistoa… Miksikä tämä suunnattomien pääomien kasautuminen yksiin käsiin? Miksikä kaikki tämä, mikä synnyttää pahennusta köyhissä, herättää heissä vihaa ja kateutta ja pakottaa heidät nöyryytyksiin rikkaiden edessä?… Miksikä minulle nämä rahat, kun minä en niitä tarvitse, en välitä niistä, kun itsekin voin ansaita kaikki mitä tarvitsen? Ollapa minulla valta…"

Samassa kuului käytävässä askelia, ja pantuaan kiireesti vihkon kiinni, Semjon Silytsh kiiruhti ulos kammarista.

"Vai semmoista se onkin hänen päänsä täynnä!" ajatteli hän sittemmin useasti ja päätti, että Vanja on pikemmin saatava kiintymään johonkin tositoimeen; muuten on tietymätöntä mitä tyhmyyksiä hän ikävissään vielä saattaa ruveta ajattelemaan.

Noin pari kuukautta tämän jälkeen Iwan Semjonytsh tuli isänsä tykö ja ilmoitti, että hän haluaa antautua kyläkoulun opettajaksi ja aikoo perustaa sellaisen koulun Neljubowo-kylään, noin viisikymmentä virstaa Moskovasta.

Tällä kertaa ei Semjon Silytsh asettunut vastahankaan — vaan, tukahuttaen mielipahansa, antoi suostumuksensa! Minkä sille mahtoi! Pitihän jollakin tavoin kokea varjella poikaa… Ja ilo välähti Iwan Semjonowitshin kasvoille: hän syleili ja suuteli isäänsä ja hän aivankuin elpyi. Jo toisena päivänä rupesi hommaamaan koululle lupaa. Sen saatuaan pyysi isältä rahoja, osti kirjoja ja koulutarpeita ja matkusti Moskovasta maan sydämeen talvisesongin ja talvihuvitusten vilkkaimmillaan ollessa.

Siitä asti oleskeli Iwan Semjonowitsh kaksi vuotta melkein yhtä mittaa Neljubowossa ja mieltyi suuresti maaseutuun ja kansaan. Asuntona oli hänellä talonpoikaistupa, mutta koulun oli hän varustanut komeaksi ja mukavaksi, ja seurakunnan kirkon kaunistamiseksi oli hän uhrannut paljo. Itse hän opetti, ja itse hän paransi kaikkia, jotka tulivat hänen luokseen apua pyytämään, ja rahansa hän jakoi niin tarkoin, että hänen ensi kertaa täytyi pyytää isältään palkanlisäystä, rupesipa palkkaansa ottamaan jo etukäteenkin.

Toisen vuoden lopussa, tullessaan isänsä luo käymään, Iwan Semjonowitsh isän mielestä oli terveemmän ja iloisemman näköinen, ja hän kertoi halusta itse, miten oli lapsia opettanut, miten oli lukuhaluisille maalaisukoille kirjoja jaellut, miten oli pannut leikkejä toimeen maalaispoikien kanssa, miten oli opetellut heille köörilaulua.

Tällä käynnillään poika sai nimipäivälahjaksi Gwozdiliniltä vastaanottaa sotapalveluksesta vapauttavan rekryyttitodistuksen, jota antaessaan isä lausui:

— Poikani, sinun on tulevana vuotena mentävä arvannostoon… Niin tästä saat todistuksen, samallaisen kuin vanhemmat veljesikin ovat saaneet. Jatka edelleen tointasi, koska se sinua miellyttää.

Iwan Semjonowitsh ei puhunut sanaakaan; kiitti isäänsä, otti todistuksen ja kätki sen lompakkoonsa. Kohta sen jälkeen matkusti hän maaseudulle takasin ja hoiti opettajantointa uutterasti vielä yhden vuoden.

"Kas niin", tuumi Semjon Silytsh, "nyt on aika ottaa Wanitshkan kohtalo päätettäväksi… Nuorukaisella on jo kahdeskymmenes vuosi täyttymässä… Leikkiminen koulun kanssa on jo kyllin kauan kestänyt… Nyt se saa piisata!"

Ja todellakin. Päätettyään jättää pojan hoitoon osan Moskovan asioistaan, Gwozdilin rupesi yksin ajoin katsomaan hänelle morsianta, kiinnittääkseen hänet lopullisesti Moskovaan. Heti kun Iwan Semjonowitsh oli saapunut kesälomalle Neljubowosta, isä ryhtyi tuumaansa käsiksi:

— Et kai sinä nyt enää mene jatkamaan sitä koulunpitoasi? tuumi hän.

— En. Niin minä olen itsekin ajatellut, etten mene, vastasi Iwan Semjonowitsh. — Olen jo onnistunut saamaan sinne sopivan opettajan.

— Tuommoinen huomaavaisuus on minulle mieleen! virkkoi Semjon Silytsh itsetyytyväisesti pojalle. Olet tullut käsittämään, että sellaisista leikeistä on jo aika luopua ja että on koetettava perehtyä isän asioihin. Eikä isäsikään tällä välin ole tiedotonna torkkunut: olen katsonut sinulle morsiamen.

Iwan Semjonowitshin muoto meni yhtäkkiä synkäksi.

— Turhaan kiitätte huomaavaisuuttani… Minä en ymmärrä teitä, ettekä te ymmärtäneet minua.

— Kuinka en ymmärtänyt? Vai luuletko, että isäsi alkaa käydä vanhuuttaan höperöksi?… Ymmärrän hyvinkin, että koulutyö on alkanut sinua ikävystyttää ja että olet ajatellut luopua siitä!

— Ei, isä, ei ensinkään niin! Nämä kolme vuotta, jotka olin opettajan toimessa, ovat minusta elämäni onnellisimmat vuodet… Enkä olisi kouluani jättänyt ollenkaan, ellei olisi asevelvollisuus suoritettavana. Minun on tänä vuonna mentävä sotapalvelukseen.

— Mitenkä sotapalvelukseen? kysyi Gwozdilin harmistuneesti. — Mitä sinä loriset? Vai oletko unhottanut kuitin?

— En ole unhottanut; mutta asia on niin, että sitä kuittia ei minulla ole ollut enää kaukaan aikaan.

— Ku…uinka? Eikö ole? Missä se sitten on?… Hävinnytkö?… Varastettu!… Vai oletko myynyt?

— En. Annoin sen ilmaiseksi eräälle talonpoikaisystävälleni. Hänen poikansa…

— Mitä sanot? Kuinka sinä uskalsit?… Kenenkä luvalla sinä!? Talonpojan moukalle antoi todistuksen! Tiedäthän että se maksoi viisituhatta ruplaa…

— Mistä sinä olet vihoissasi, isä? lausui Iwan Semjonowitsh tyynesti. — Sinähän lahjoitit sen minulle… Se oli minun omani — olihan minulla valta tehdä sen kanssa mitä halusin. Talonpoika tarvitsi sitä enemmän, hänen poikansahan oli työmies!

Semjon Silytsh vaipui nojatuolille ja, tukahduttaen vihaansa, lausui hampaitten välitse:

— Ei! Sekamölö sinä olet! Siitä ei päästä mihinkään — sekamölö!

Iwan Semjonowitsh ei vastannut halaistua sanaa.

— Mutta oli miten oli! Mikä kuormasta putoo, se on mennyttä! Minä hankin toisen todistuksen — maksan vaikka kymmenen tuhatta… Mutta palvelemaan en päästä sinua! Tarvitaan sinua täälläkin.

— Kyllä minä menen sentään palvelemaan, jos vain satun nostamaan arvan! lausui Iwan Semjonowitsh päättävästi. — Koska toiset suorittavat asevelvollisuuttaan, niin tahdon minäkin suorittaa.

Semjon Silytsh kavahti ylös, polki jalkojaan, vapisi, kävi vaaleaksi, huusi, pauhasi, pyysi ja uhkasi — jopa rukoilikin. Mutta viimein hän näki, ettei millään saanut pojan itsepintaisuutta murretuksi.

Kolme kuukautta peräkanaa Gwozdilin harva se päivä kinasteli Iwan Semjonowitshin kanssa, osotti hänelle, että palvelukseen meneminen on heidän varoissaan olevan miehen puolelta sulaa hulluutta, järjettömyyttä. Että palvelusta suorittamattakin voi tuottaa hyötyä "sellaisen kapitaalin omistajana". "Jos haluat, niin rakenna vaivaistaloja ja sairashuoneita! Kerää ympärillesi köyhiä ja kodittomia minkä mielit… Annan sinulle täyden vapauden!" Mutta kauhukseen kuuli hän pojalta saman, minkä ennen salavihkaa oli lukenut hänen päiväkirjastaan:

— Rikkaus minua vain rasittaa! Mitä minä sillä? Antakaa osuuteni vaikka huomispäivänä veljilleni, minä en virka sanaakaan… Sallikaa minun vain pitää vapauteni: kyllä minä itsekin osaan valita sydämeni halun mukaisen tehtävän.

Kovasti loukkaantuneena pojan itsepintaisuudesta Gwozdilin viimein heitti Herran hamaan kaikki; mutta hänessä kyti yhä se ajatus, että Iwan Semjonowitsh vielä luopuu päätöksensä toimeenpanosta. Mutta pahaksi onneksi hänen otaksumisensa eivät toteutuneet: poika tuli kaupungin kutsuntatoimistoon, nosti arvan, havaittiin sotapalvelukseen kelpaavaksi ja määrättiin kohta sen jälkeen alhaisena sotamiehenä astumaan N:n rakuunarykmenttiin.

Tämän kuultuaan isä kääntyi sairaaksi, ei tullut kolmeen päivään kabinetistaan ulos eikä päästänyt ketään puheilleen. Parisen viikon kuluttua hän jätti kylmästi jäähyväiset pojalleen, eikä edes mennyt asemalle häntä saattamaan.