II.

Semjon Silytshin ei todellakaan soveltunut tulla kerjäläisten luo: hänen vastaanotto-huoneensa oli täynnä avunpyytäjiä ja niitä, "jotka odottivat veden liikuttamista". Ja kaikki odottivat kärsimättömästi Gwozdilinin tuloa, sillä jo tunti sitte oli hän sulkeutunut kabinettiinsa jonkin korkea-arvoisen herran kanssa, joka oli saapunut hänen luokseen asialle.

Semjon Silytshin työhuone oli avara, komea sekä rikkaasti ja kauniisti sisustettu. Minne katsoikin, kaikkialla näki vain mustaa tammea, sahviaania ja täysi-pronssisia teoksia, kaikki harvinaisia, jykeviä ja lujatekoisia. Yhdessä työhuoneen viihdykkäässä nurkassa istui pehmoisella sohvalla itse Semjon Silytsh — korkea, ryhdikäs ja vahva 60-vuotias ukko. Hänen parrassaan ja venäläiseen tapaan kerityssä tuuheassa tukassaan väikkyy harmaita karvoja, mutta hänen kasvonsa ovat vielä verevät ja punakat, ja suurissa harmaissa silmissä, jotka ovat terävät ja läpitunkevat, kuvastuu järkeä ja ilmenee tahdonlujuutta. Nojaten kättään pieneen pyöreään pöytään, Semjon Silytsh tarkkaavasti ja nähtävällä mielihyvällä kuuntelee, mitä puhekumppaninsa hänelle puhuu. Tämä on kaunismuotoinen, tanakkaruumiinen mies, suunnaton Wladimirin ritarimerkki kaulassa ja kaksi tähteä rinnassa, jotka vaatimattomasti vilkkavat takin käänteen alta.

— Teidän pitkäaikainen hyödyllinen toimintanne yhteiskunnallisella alalla, kunnioitettava Semjon Silytsh, puheli ylhäinen virkamies mielistellen ja sulavasti: — ja erittäinkin teidän hyväntekeväinen toimintanne perustamiinne turvakotiin ja sairashuoneeseen katsoen on jo aikaa sitte vetänyt suosiollista huomiota puoleensa… Ymmärrättehän?… Ja ruhtinas on ottanut mieluisaksi velvollisuudekseen esittää hra ministerille, että teille suotaisiin todellisen valtioneuvoksen arvonimi…

— Olen suuresti kiitollinen hänen jaloisuudelleen. En ole ansainnut sellaista huomiota. Palvelemista pidän ilonani enkä minäkään rasituksena! vastasi Semjon Silytsh. — Siitä ei olisi palkinnon pitänyt tulla kysymykseenkään, teidän ylhäisyytenne! Mutta niinpä se on, että ei armot aina tule ansiosta!

— Oi, mitä puhutte, Semjon Silytsh! Te itse arvostelette ansioitanne liian vähäisiksi! Kuinka on mahdollista! Mehän luimme, ulkomuistilta luimme, ja saimme tulokseksi, että lahjoituksenne puutteenalaisten hyväksi tekevät jo yli puoli miljoonaa!…

— Mitä se sitte on? Annammehan yltäkylläisyydestämme vain hiukan: ei sillä tavoin että itseltämme jotakin riistäisimme, vaan enemmän siksi, että pidämme sielumme pelastamisesta huolta… Mutta tämä on jo semmoinen armonosotus… semmoinen…

— Olen varsin iloinen, Semjon Silytsh, että olen ennakollisella ilmoituksellani voinut tuottaa teille iloa… Yhtä voin sanoa, me aivan äsken puhuimme siitä ruhtinaan kanssa: harvoin sattuu, että ylhäinen suosio lankeaisi ihmisten osaksi, jotka siinä määrässä ansaitsisivat sen, kuin te…

— Kumarran syvimmästi, teidän ylhäisyytenne. Pyydän nöyrästi teitä huomenna tulemaan juhlaamme! Ja heidän jaloisuudelleen pyydän sanomaan, että olen altis vastakin palvelemaan…

Virkamies nousi ja ojensi Semjon Silytshille kätensä:

— Minä ilmoitan sen hänen jaloisuudelleen, sanoi hän: — ja vahvistan häntä toiveissaan teihin…

Ja hän kääntyi vastaanottohuoneen ovelle päin, isännän seuraamana, joka saattoi ylhäisen virkamiehen kynnykselle asti ja astui sitten takasin pöytänsä luo, itsetyytyväisesti hymyillen:

"Sinähän vasta olet Semjon Silytsh!" ajatteli hän painaen sähkökellon nappulaa. "Ylhäisyydellisiä olemme jo huomispäivästä alkaen… He? Ajatteles mikä merkitys on rahalla? Se se on voima!"

— Suvaitsitteko soittaa? kysyi Gwozdilinilta palvelija, joka samassa astui sisään.

— Niin, niin. Käske valjastamaan vaunujen eteen… Ja sihteeriltä kysy, ketä siellä odottaa vastaanottohuoneessa… Ellei ole tärkeätä asiaa, niin tulkoot seuraavalla kertaa… Jos on kirjeitä ja anomuskirjoja kellä, niin ottakoon pois: Katsotaan… Ja että, muka, pyydän anteeksi…

Semjon Silytsh pengasteli pöydällään, otti hopeaiselta tarjottimelta Moskovan pörssin kurssiluettelon ja ennätti häthätään silmätä muutamia rivejä, kun kabinettiin astui hänen kotisihteerinsä, pitkäkasvuinen ja solakkavartinen, miellyttävän näköinen nuori mies, kultaiset silmälasit nenällä, puku viimeistä muotia. Hän jäi kunnioittavaisesti ovensuuhun seisomaan, paperitukku kainalossa ja nimikortti kädessä, odottaen milloin Gwozdilin lopettaa lukemisen.

— Antakaa tänne paperit, herra Pokrowski! kääntyi Semjon Silytsh sihteerin puoleen. — Joko toimititte pois kaikki?… Tänään ei ole aikaa heidän kanssaan… Pitää joutua pörssiin.

— Toimitin, niinkuin suvaitsitte käskeä, vastasi sihteeri. — Pyytäjät sain kaikki tiehensä; anomuskirjat ja paperit korjasin pois. Yksi eronsaaneita kenraaleja ei vaan ollut ensinkään tyytyväinen; sanoi, että juoksutatte suotta-aikojaan…

— No, ei hän mikään niin suuri herra ole! Kohta itsekin päästään "ylhäisyydellisten" joukkoon! Joutaa hän käydä liian kerran, jos on rahan tarpeessa…

— Ja sitte vielä jäi yksi herrasmies, pyysi jättämään korttinsa teille…

— Mikä herrasmies! puhkui Gwozdilin kiukustuneena. — Pahus hänet vieköön! Sanoinhan minä teille, etten ota vastaan ainoatakaan pyytäjää enää — pörssiin on lähdettävä!… Ja te siinä korttinenne!…

Sihteeriä hytkähytti.

— Te erehdytte! Ei hän ole pyytäjiä ollenkaan… Niin käski sanoakin teille. Sanoi: maanmies ja isäntänne vanha ystävä olen…

Ja sihteeri ojensi kortin Gwozdilinille, joka tyytymättömästi katsahti siihen — mutta sitten yhtäkkiä kohotti hämmästyneenä kulmakarvansa:

— Terenti Holstshow! Ei kuuna päivänä!… Se samako se olisi? Kuolleistako hän olisi noussut vai mitenkä? Terjosha… Kutsukaa hänet tänne, olkaa hyvä… Kutsukaa pikemmin.

Ja Gwozdilin, ilosta liikutetuin mielin, kokonaan elpyneenä, loistavana, astui kiireesti sihteerin jälestä kabinetin ovelle.

Hetkisen kuluttua kabinetin ovi aukeni ja kynnyksellä näyttäytyi harmaapäinen vanhus — laiha ja pitkäpartainen. Hänen vaatteensa olivat hyvin kuluneet ja istuivatkin hyvin huonosti ja kömpelösti. Hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan väikkyi leveä, riemuinen hymy, ja ihmeelliset sinisilmänsä hohtivat lämpöä ja ystävällisyyttä.

— Terjosha! Holstshow piru! huudahti Gwozdilin, käyden häntä vastaan ja levittäen kätensä.

— Senjka Gwozd! [lyhennys Gwozdilinin nimestä, merkitsee "naula". Suom. muist.] virkkoi hiljaisella äänellä Holstshow. Ystävykset syleilivät toisiaan ja seisoivat hetkisen sylityksin. Kuultiin vain voimakkaita suuteloita ja syviä huokauksia; jopa sitten lähti huudahduksiakin.

— Oi, hyvänen aika!… Sallipa Luoja vielä nähdä… No, Jumalan kiitos!… Ja mistä sinä yhtäkkiä ilmestyit…

— Siperiasta ystäväiseni… Senja, Senjushka!… Kolmeenkymmeneen vuoteen emme ole tavanneet. Koko pitkä aika, vai mitä sanot?

Suudeltuaan sitten kyllikseen, mutta hellittämättä vieläkään toisiaan käsistä, ystävät alkoivat tarkasti tähystellä toinen toistaan.

Holstshow mittaili silmillään Gwozdilinin ryhdikästä ja tanakkaa, reipasta ja hyvin hoidettua vartaloa, hänen kalliita vaatteitaan, jotka olivat Moskovan paraimpien räätälien tekemät, sekä lumivalkoisia, hienoja liina-vaatteitaan… Ei häneltä jäänyt huomaamatta hohtokiviset rintanapit, ei kantasormus järeine rubiinineen, ei täysikultainen kääty kelluttimineen, ei Wladimirin risti ystävänsä, miljoonanomistajan kaulassa.

Ja Gwozdilinkin katsoi syrjinkarin ystäväänsä, eikä hänenkään tarkkaavilta silmiltään jäänyt huomaamatta, että Holstshowilla oli vanhat, huonot vaatteet, kuluneet, risaiset housut sekä juhtinahkaiset saappaat…

— Vanhoiksi olemme tulleet, ystävä hyvä! sanoi hän, pakottaen suutansa hymyyn ja ystävällisesti taputtaen Holstshowia olalle.

— Hee! sinulla on kettu korvan takana, ystävä! vastasi hymyillen viisas Holstshow: — et sinä ollenkaan ajattele sitä, toiset tuumat sinulla pyörivät mielessä…

— Kyllä sinä keksit! Mistä sen päätät?…

— Vai ei! Näenhän minä: sinä katsoit ja ajattelit: "penni on arvoa tuollakin!"

— Lakkaa jo, nurkupussi! Olen päinvastoin suuresti iloinen! Näethän siitäkin, — olin juuri aikeessa lähteä pörssiin, vaan jätin sen, saadakseni tunnin-toisen jutella ja haastaa sinun kanssasi.

— Uskon, että ilostuit, ja näenhän minä… Mutta sittenkin olette te, miljoonamiehet, tottuneet tavarata arvostelemaan kankaan näytepäästä — arvaamaan miestä hattuun… No, ja hattu samoinkuin muutkin pukimet ovat jo nukkakuluja… se on tosi…

— Mutta heitähän jo, Terjosha! Jätä ne!… Hoi, kuka siellä? Denis Iwanowitsh! kääntyi Gwozdilin sisään astuvan sihteerin puoleen: — Sanokaa Starikowille, että hän lähtee minun sijastani pörssiin, ja että ottaa Koslowin papereita niin paljon kuin on tarjolla — sekä itämaisia noin kolmenkymmenen tuhannen arvosta. Ja tänne meille käskekää tuoda jotakin kylmää ruokaa… Istu, istu, ystävä! Kas noin — lähemmäksi!… Haastellaanhan…

— Miljoneeri, tuhat soikoon! jatkoi hyväntahtoisesti hymyillen Holstshow katsoen Gwozdilinia silmiin. — Omituista! Pörssissä tekee kauppoja satoihin tuhansiin rupliin! Lähättelee ihmisiä kuin pelinappuloita — se on voima, pahus vieköön!… No, mutta tunnustapa, kun sinulle sanottiin, että siellä on yksi, josta ei pääse eräksi, haluaa nähdä sinua, — niin kai sinä jo varustit uuniluudan minun varalleni?

— Mitä sinä oikein turiset, veli, kuvailet minua joksikin pedoksi! Tuo käy jo sapelle! vastasi Gwozdilin. — Sano sinä ennemmin: missä hotellissa pidät asuntoa? Minä lähetän heti vaunut, käsken ottaa sieltä kapineesi ja tuoda viipymättä tänne. On minulla vanhalle ystävälle tarjota muutakin kuin uuniluuta: täällä on sinulla rauhaista, saat kaikkea passausta mitä tarvitset…

— En minä hotellissa asukaan, veliseni… Miksikä antaisin itseni ryövättäväksi?… Minä asun kauppahallien takana — vuokrasin sieltä pienen kammaripöksän itselleni pariksi viikoksi… mutta tänne, sinun kultaiseen häkkiisi, minä en pistä päätäni! Minun on paljoa mukavampi asua pienessä kammarissani…

— Otus olet! Kauppahallien takana, likaisessa kammaripöksässä on hänellä mukavampi, kuin minun kattoni alla! Aina vaan näyt olevan samallainen kuin ennenkin…

— Samallainen, veliseni! sanoi Holstshow tyynesti ja päättävästi. — Ja samallaisena menen hautaan — kultaista vasikkaa en rupea palvelemaan…

— Mutta lakkaahan jo minua rikkauden tähden soimaamasta, Terjosha! Kerro ennemmin itsestäsi… Mistä tulet? Kuinka kauaksi, ja oletko asioilla, vai ilmanko vain tulit Moskovata katsomaan… itseäsi näyttämään…

— Kah, kah, ystäväni! Vielä tässä on aikaa itsestänikin jutella — minun elämäkertomukseni ei ole pitkä eikä mutkikas… Kerro sinä ennemmin minulle, miten Jumala auttoi sinua pääsemään puolestasadasta tuhannesta miljoonanomistajaksi…

Gwozdilin siristi itsetyytyväisesti silmiään ja valmistautui vastaamaan; mutta samassa tulivat frakkipukuiset lakeijat, valkoiset hansikkaat käsissä, ja asettivat isännän eteen pöydän ruokineen ja juomatavaroineen, ja jäivät sitten odottamaan käskyjä.

— Ei ketään saa ottaa vastaan eikä kukaan tänne tulla, ennenkuin kutsuttaessa!

Lakeijat poistuivat ja sulkivat mennessään tiiviisti oven.

Gwozdilin kaatoi itselleen ja Holstshowille ryypyn viinaa; ystävät ryyppäsivät, söivät, ja sen jälkeen Gwozdilin teki hyvin järkevästi ja taitavasti muutamin sanoin selkoa ystävälle, miten hän ennenmuinoin oli pitänyt maustavarain kauppaa, miten hän oli nainut rikkaan kauppiaanlesken, miten häntä oli kaupanpidossa onnestanut, miten hän maustavarain kaupasta luovuttuaan oli ruvennut urakoitsijaksi, päässyt osakkaaksi erääseen teollisuuslaitokseen ja voittanut miljooneja…

— No, ja nyt minä, veliseni, olen voima! päätti Gwozdilin itsetyytyväisesti kertomuksensa. — Vieläkös muuta! Kahdesti tahtoivat jo valita kaupungin pääksi (valtuuston puheenjohtajaksi) — itse kieltäysin! He-he-he! Olisi se ollut suuri kunnia, mutta siitä on niin paljon huolta ja puuhaa, hiisi vieköön! Ja mitä minä lähden sitä hakemaan? Ilmankin olen näet kauppaneuvos, Wladimiria kannan kaulassa, ja huomisesta päivästä, kun Jumala auttaa, tulee meistä "ylhäisyydellisiä"! Ha-ha-ha! Niin, Terjosha, semmoinen on Semjon Gwozdilin!

Holstshow kiinnitti miettiväisnä katseensa ystäväänsä eikä puhunut sanaakaan.

— Älä sinä, Terjosha, sentään luule, että minä ylvästelisin tahi tahtoisin kerskata rikkaudellani! En ollenkaan, ystäväni! Olen valmis sinua ja ketä hyvänsä kaikella tapaa auttamaan… Kuka mitä tarvitsee — puhukoon! Rahaa annan ja työtä annan… Duumassa (kaupungin valtuustossa), ja pankeissa, ja pörssikomiteassa minun ääneni tulee kuuluviin, jos vaan sanan sinun puolestasi lausun…

— Kiitos, veliseni, sanoi Holstshow tyynesti: — Huomaan, ettet sinä miljoonamiehistä, kultasäkeistä, ole huonompi muita… Et yhtään huonompi! Kuinkasta: vanhan ystäväsi miten otit vastaan! Miten herttaisesti kohtelit! Suojiisi kutsut asumaan — ja tointa olet valmis antamaan, ja lämpimän nurkan lupaat varata… Kiitos, vanha ystävä ja veli, kiitos! Suokoon Jumala sinulle terveyttä! Mutta minä en apuasi tarvitse, Luojan kiitos! Minä, veliseni, olen onnellisempi sinua!…

— No tuota, millä tavoin — onnellisempi? kysyi Gwozdilin hieman epäluuloisesti, huulilla hämmästynyt hymy. — Vai oletko rikkaampi minua, oletko tehnyt vielä parempia asioita, vielä laajemman apajan virittänyt kuin minä?

— Ho-hoo, veli! Sinä olet kynsin hampain kiinni miljooneissa, huoneesi ja aittasi olet läjännyt uppotäyteen ja luulet, että raha on kaikki kaikessa, että se vain on valoakin, mikä ikkunasta tulee! Mutta siinä olen minä onnellisempi sinua, että minulla ei ole minkäänlaisia asioita, ei kammareita eikä kartanoita! Kaikki olen jättänyt — luovuttanut lapsille — ja nyt kuten näet, olen vapaa kuin taivaan lintu…

Gwozdilin katsoi ihmeissään, jopa ankarastikin Holstshowiin.

— Mitä kummia, veli? Mikä sinä oikein olet miehiäsi? Sinullahan oli liike, sanoivat, eikä pienen pieni ollutkaan — ja olet jättänyt sen… Ja itse nyt toimetonna maleksit…

— Kas niin, siinä juuri puhuivat miljoonat sinusta! Semmoinen oli äänikin mahtava! Mikä sinä, muka, olet miehiäsi? Etköhän vaan, muka, pyri meidän verraksemme?… Ei! Nyt et osannut naulan kantaan, ystäväni! Sanon sinulle suoraan: maailman huolet alkavat rasittaa, aina rahoja, aina syntiä, ja oikeudenkäyntiä, ja riitaa, ja eripuraisuutta, — et jouda edes kirkkoon, et ristinmerkkiä rintaasi tekemään… Lakkaamatta vain hyörit, ja hääräät, ja vehkeilet lähimäistäsi vastaan, ja pyrit hänen vahingostaan hyötymään… Thyi! Mutta sielusi autuutta ei ole aikaa ajatella!… Ja sielussa on tuska, se kaipaa Jumalan valkeutta ja Jumalan sanaa… Tämmöinen himo on syttynyt sieluuni…

Holstshow pysähtyi hetkeksi ikäänkuin huoahtaakseen, sitten lisäsi lyhyesti:

— Kaikki vekselit ja kaikki asiapaperit kokosin ja työnsin uuniin! Kauppaliikkeen luovutin pojille… Itse otin sauvan käteen ja lähdin maailmalle…

— Mitä, etkö pitäne mieltä luostariin hakemaan pelastusta? kysyi ivallisesti hymyillen Gwozdilin, jonka povessa väkisten oli herännyt jokin vihamielinen tunne.

— En minä luostariin! Maailman turhuus elää yhtäläisesti luostarin muurienkin sisäpuolella, sanoi Holstshow tyynesti. — Minä matkustin kotikylääni Twerin läheisyydessä, ostin sieltä puolen tesettiä maata ja tupahökkelin — kyllä se minut elättää (jos lapset jotakin lähettävät, niin kiitos heille siitä!…) Niin minä nyt elän… On vapaata ja vilpoista!…

Gwozdilin kavahti yhtäkkiä seisoalleen ja rupesi suurin askelin mittelemään huoneen lattiata edestakasin.

— Juuri semmoiset… anna Jumala anteeksi… kuin sinä… Juuri semmoiset ovat minunkin poikani saattaneet pois tolaltaan! Jumalan pelossa häntä kasvatin, niin hän tiesi mistä lienee ajanut päähänsä kaikellaista hullutusta! Yhtäläinen viraton kuojus on… kuin sinäkin! Minä haastan hänelle asiata, niin hän minulle vain sielusta horisee!… Hornan tuuttiin joutaisitte kaikki uskonnollisine arveluinenne ja pelkoinenne!… Eivät osaa käsittää, että onhan se meissäkin sielu, eikä vain paljasta höyryä; että pidämmehän mekin Jumalan mielessämme… Ja onhan kaikella sitä paitsi oma aikansa, Terjosha ystävä! Aikansa on tehtävillä niinkuin Jumala-ajatuksillakin… Käsitähän sinä!…

— Olen minä, veli, tuota virttä monasti ennen kuullut. Enkä vain kuullut, olen itsekin vetänyt! sanoi Holstshow surulloisesti hymyillen. — Mutta sepä se juuri onkin, että tuo virsi ei ole muuta kuin petosta. Kun oikein hautaudut rahoihin ja vaivut asioihin, niin saat ehkä hätimiten Jumalalle kynttilän pannuksi tai kaikessa kiireessä ristinmerkin tehdyksi rintaasi — niinkuin suorittaisit välttämättömän tullimaksun — ja lähde sitte taas juoksemaan voittojen perään… Ja sillä tavoin yhä enemmän saastut, hengen turtumus tulee niin suureksi, että ajattelet: no, rahalla saan kaikki, ostan kaikki… Mutta sepä se temppu onkin, veliseni, että maailmassa on semmoistakin, mitä et saa ostetuksi edes rahallakaan.

Gwozdilin polkasi harmistuneena jalkaansa ja asteli vielä kiivaammin huoneessa. Holstshowin sanoista kuuli hän poikansa Iwanin äänen; keskustelu ystävän kanssa muistutti hänelle Iwanin kanssa tapahtuneita loppumattomia väittelyjä, jotka olivat päättyneet riitaan ja eripuraisuuteen.

— Ei rahallakaan! Ei rahallakaan! sanoi Gwozdilin melkein tiuskaten ja asteli kabinetin päästä toiseen ja pysähtyi aika-ajoin Holstshowin eteen. — Oletpa nyt keksinyt sanat lohduksesi! Mutta silmäilepä ympärillesi: kaikki on myytävänä, kaikki on ostettavissa, kaikki ovat villissä rahan perään! Rahatta ei päästä askeltakaan! Ja siksi toiseksi: saavatko rahat yksistään pahaa aikaan? Rahoillahan ruokimme kerjäläisiä, ja holhoomme orpoja, ja rakennamme kirkkoja — emmehän yksinomaan vain belsebubia palvele sillä, että kartutamme kopekoita…

— No, veliseni, sinun puheesi mukaan ei ihminen saane rahatta sieluaankaan pelastetuksi! keskeytti Holstshow hänet tyynesti.

— Mutta kuule mitä minä sanon! jatkoi Gwozdilin mahtavasti ja tuimasti. — Laiskureita on tätä nykyä kosolta olemassa, kaikki he tuomitsevat ja laittavat, mutta kukaan ei tahdo työtä tehdä. Pitävät suurta porua sielusta, mutta itse kiipeävät uunin päälle loikomaan… He-hee, veli! Antaisitte toisten olla rauhassa sieluinenne! Tässä saat ahkeroida ja puuhata sen minkä voimat sietävät, koetat liikettä kehittää suurempaan laajuuteen ja kukoistukseen, eikä sitte ole ketään, kelle sen jättäisit, kun poikasi kuuntelee tuommoisia omaa etuansa katsomattomia! Joutaisitte olla maan raossa!

Holstshow nousi paikaltaan ja ojensi hymyillen Gwozdilinille kätensä.

— Siinäpä se! Ja vielä pyysit taloosi asumaan! Tiesinhän minä, ettei meistä ole saman katon alla olijoiksi… Hyvästi, ystäväiseni!

— Kuule, kuule! Mihin sinä aiot? hätämystyi Semjon Silytsh, huomattuaan liikoja puhuneensa. — Enhän minä ollenkaan sinua tarkoittanut… Jää tänne, veli!

— Ei, ystävä hyvä! Älä koeta pidättää, et minua hempeillä sanoilla voita semminkään! Kiitos kestiystävällisyydestä! Jo tästä nyt pitää kömpiä omaan nurkkaan… Siellä on minulla niin mukava! Pistäyhän katsomassa!

— Kuinka, etkö aio enää talossakaan käydä? Otat jäähyväiset…

— Kunpa tietäisi! Ehkä vielä tulen käymään! Minähän olen vapaa lintunen… Tuumailin vähän lähteä pyhiinvaellukselle Solowein luostariin… Mutta nyt tahtovat lähettää minua rahankeräykselle kirkkoa varten…

—- Kuinka? Ja sinä… sinä, rikas kauppias, maan-asujain, lähdet likaa sorkkimaan, kerjäämään kopekoita kirkkoa varten… Mitä ajattelet, Terjosha, oletko löyhkäpäiseksi tulemassa! Jää tänne! Minä maksan sinulle kerrassa koko keräyssumman, vuodeksi eteenpäin maksan!

— Älähän kiirehdi, miljoonamies! Älä tuppaa itseäsi minne ei kysytä… Lesken ropo on kalliimpi sinun ruplaasi Jumalan edessä! Ja keräystäni, ja tahtoani, et niitäkään, veli, rahalla osta.

Ja ääneti puristaen Gwozdilinin kättä lähti hän huoneesta.

Semjon Silytsh katsoi hänen jälkeensä ja lausui vihoissaan:

— Pyhimys! Ihan hiuskarvalleen sama kuin minun poika nappulani — Iwan Semjonowitsh! Sopisi sitoa samaan nuoraan, ja…

Hän ei lopettanut lausetta; painoi sähkökellon nappulaa ja käski ajaa vaunut esiin.