VI.

Tyrmistys oli vallannut Semjon Silytshin hamasta siitä hetkestä, jona santarmiöversti oli sähkösanoman hänelle antanut. Hän oli yhtäkkiä lakannut tuntemasta sitä, mitä hänen ympärillään tapahtui ja mitä hänessä itsessään liikkui… Varustauduttuaan heti paikalla matkaan, Semjon Silytsh muisti vain sen, miten hän oli antanut viimeiset käskynsä ennen lähtöään ja miten hän oli lähettänyt poikansa Dmitrin tilaamaan ylimääräistä junaa. Mutta sitten olivat hänen tahtonsa ja voimansa yhtäkkiä loppuneet: hän antautui kuin pieni lapsi ihan kokonaan poikansa Dmitrin ohjattavaksi, ja Dmitri, joka isän käskystä oli lähtenyt mukaan saattajaksi, sai hoitaa häntä pitkin matkaa. Koneellisesti, täysin tajuamatta mitä teki, istui Semjon Silytsh vaunuun, tuijotti ikkunaan ja, istuen liikkumatta kuin kivipatsas, hautoi mielessään surullisia mietteitään.

"Häpäisi… Koko suvun ja heimon kunnian sorti!… Vaan ei, en usko että hän olisi murhaaja… Vai olisiko Jumala sen sallinut?"

Ja noihin mietteihin vajoutuneena, hän istui liikahtamatta, kunnes poika hänelle muistutti, että oli lähdettävä asemalle syömään päivällistä tai juomaan teetä. Ei hän edes muistanut milloin ja missä he tuhannen virstaa kiidettyään olivat muuttaneet toiseen junaan ja millä asemalla he olivat pysähtyneet, istuakseen kärryihin ja ajaakseen kyytihevosilla Zasodimitshiin.

Kyytirattaat tärskyivät epätasaisella tiellä, edessä neljä hyvin syötettyä hollihevosta, jotka laukkasivat minkä kavioiltaan jaksoivat, ja tämä huima meno yhdessä yöllisen raittiin ilman kanssa pakotti Semjon Silytshin jonkun verran hereille ja auttoi hänet virkoamaan turtumuksestaan, joka raskaana, lannistavana oli painanut häntä aina lähdöstään asti Moskovasta.

— Montako virstaa? kysyi hän Dmitri Semjonowitshilta, — ja tämä oli hänen ensimäinen kysymyksensä, jonka hän lausui pojalle puolitoista vuorokautta kestäneellä matkalla.

— Seitsemänkymmentä, vastasi Dmitri Semjonowitsh. — Aamuksi joudumme perille.

Ja taaskin vaipui Gwozdilin entiseen tylsyyteensä ja seurasi aivan välinpitämätönnä hevosten vinhaa juoksua, kuunteli ajurin viheltämistä ja katseli puiden häipymistä, jotka oli istutettu kahden puolen tietä. Hämärästi muisti hän vain sen, että jossakin matkalla oli muutettu hevosia, että taas oli lähdetty entistä hurjemmin kiitämään ja että hän aamuyöstä oli joutunut unen valtaan, joka kevyenä huntuna oli verhonnut kaikki aina siihen saakka, kunnes pyörät kolahtivat Zasodimitshin kurjaa katukivitystä vasten ja kaleskat pysähtyivät Moisha Mordkinin majatalon eteen.

Ensimäinen, mikä herätti Semjon Silytshin huomiota, oli tuhatmäärään nouseva juutalaisjoukko, joka oli kokoontunut majatalon ääreen ja suurella kärsimättömyydellä odotti moskovalaisen miljoonanomistajan saapumista. Itse Moisha, pitkäkasvuinen, laihanpuoleinen juutalainen, tukka harmaa ja parta harvahko, odotti vieraita portailla ja, kohteliaasti kumartaen, vei heidät kahteen heitä varten varattuun kammariin.

— Aks suurikuuluisille herroille on kaks kammari vähän? kysähti Moisha arasti. — Aks heill' on kolm kammari, nelj kammari tarvis? Moisha anta kolme ja anta neljä…

— Ei mitään ole tarvis. Saat mennä! vastasi hänelle Dmitri Semjonytsh, nähdessään että isä kalpeana ja synkkänä istahti ensimäiselle tuolille, minkä sattui näkemään, ja painoi alas päänsä.

— Anteksi… mee tietä, että suurikuuluisa herra suuri handeli ja miljooni geshefti käypi, ja me varsi suur reshpekti herra kohta pittä…

— No, hyvä, hyvä. Mene nyt matkaasi!

Moisha kääntyi ovea päin, mutta palasi jälleen ja, houkuteltuaan salaperäisesti Dmitri Semjonowitshin syrjään, lisäsi kuiskaten:

— Anteksi… Mee tietä mitä varte te tänne tulit… Mee kaikki tietä… ja minun pit teille sanno… ett tein murhaja ei ole murhaja! Juudalaiset kaikki tietä… Ja vaikk herrat tuomio heittä tänä päivän tuomitko… niin hän ei ole murhaja. Ja mee suur reshpekti tein pappan kohta tunnet…

— Menetkö jo matkaasi! tiuskasi Dmitri Semjonowitsh kärsimättömästi ja työnsi Moishan oven ulkopuolelle. — Ja hanki pian hevonen isää varten!

— Kaikk valmina! huusi Moisha eteisestä ja juoksi valjastamaan hevosta rillojen eteen.

Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh jo ajoi komentajan talon paraatiportaiden eteen ja pyysi ilmoittamaan tulostaan komentajalle. Palvelija ja kaksi ordonanssia silmäilivät häntä kiireestä kantapäähän ja pyysivät häntä odottamaan vastaanottohuoneessa. Mutta minuutin kuluttua salin oven takana kuului kovaa puhelua ja kiireisiä askelia ja palvelija lensi kuin nuoli vastaanottohuoneeseen.

— Olkaa niin hyvä… Översti pyytävät teitä kaikin mokomin!

Gwozdilin astui saliin ja tapasi siellä kohta rykmentinpäällikön, pitkävartaloisen laihanpuoleisen miehen, sortuutti päällä ja Wladimirin risti kaulassa.

— Pyydän luokseni kabinettiin! sanoi hän joltisenkin kuivasti ja väkinäisesti, antamatta Gwozdilinille kättä.

Kun Gwozdilin oli astunut kabinettiin ja istunut nojatuoliin kirjoituspöydän ääreen, niin rykmentinpäällikkö kiersi avaimella oven lukkoon ja istui toiseen nojatuoliin vastapäätä Semjon Silytshiä.

— Minä varsin hyvin käsitän… teidän… teidän asemanne… isänä, lausui päällikkö: — mutta tapahtuma itsessään on niin kamala, niin merkillinen julmuuteen… ja rikoksen merkitykseen nähden… että minun täytyy peittelemättä ja ennakolta sanoa, että oikeus luultavasti tulee tuomitsemaan syylliseksi teidän poikanne…

Gwozdilin nojasi käsillään polviinsa ja loi överstin silmiin katseen, joka tätä ehdottomasti värisytti.

— Herra översti, lausui Semjon Silytsh liikutuksesta vapisevalla, oudolla äänellä: — minä en usko teidän oikeutenne päätökseen… Sillä poikani ei ole voinut tehdä murhaa — minä tunnen hänet…

Päällikkö kohotti olkapäitään, ja rypistäen kulmakarvojaan, lausui: — Tietysti, isän vakaumus… vanhempain itserakkauden sokaisemana… En rupea väittelemään! Mutta kaiketi uskotte, kun minä teille sanon, että kaikki todistavaiset seikat ja rykmentin yleinen mielipide ovat jyrkästi teidän poikaanne vastaan…

— En tiedä… En voi sanoa mitään! virkkoi Gwozdilin vapisevalla äänellä: — minä uskon vasta sitten, kun hän itse sanoo minulle, että hän… kelvoton… on syypää murhaan!

— Toistan taaskin: vanhemman sydän… Minä käsitän… Mutta meitä ja oikeutta varten ovat olemassa rikoksen ilmeisyys ja sitä todistavat selvät merkit… Kaikki nämä merkit — veripilkut vaatteissa ja kengissä, sekä veriset jäljet pyssyn perässä, aseessa, jota poikanne käytti metsästysretkellään, ja vihdoin hänen hämmästyksensä… hänen sekavat vastauksensa… Kaikki se todistaa hänet syylliseksi… Hän on nähtävästi tehnyt murhan koston tarkoituksessa, sillä… aliratsumestari Dwukrajew vainaja piti häntä kovalla… Mitä taas tulee siihen seikkaan, että hän ei tunnusta vaan kieltää koko rikostapahtuman, niin sillä… sen myöntänette tekin… ei oikeuden mielestä saata olla mitään merkitystä…

— Olkoon teidän mielestänne niin, sanoi Gwozdilin: — minä kuitenkin pyydän teiltä yhtä asiaa, herra översti; myöntäkää minulle lupa poikani tapaamiseen… Myöntäkää se heti! Sanokoon hän minulle, pitkitti Semjon Silytsh ääntään korottaen: — sanokoon koko totuuden… Vastatkoon hän, minkätähden hän on häväissyt harmajat hiukseni, minkätähden kunniani polkenut jalkainsa alle… minkätähden…

Ja vanhus ei voinut pitäytyä, vaan ratkesi itkuun.

— Rauhoittukaa, herra Gwozdilin, rauhoittukaa, virkkoi översti, nähtävästi heltyen: — älkää turhaan kiihdyttäkö itseänne… Paitsi sitä ei minulla tätä nykyä ole oikeutta myöntää teille mitään… Minun on tuossa paikassa oltava läsnä oikeudessa ottaakseni osaa asiassa pidettävän oikeudellisen tutkinnon loppuväittelyihin… ja kun… oikeus on tuomion langettanut, silloin voidaan yleisellä perusteella, 1116 pykälän nojalla myöntää teille lupa poikanne tapaamiseen asianmukaisen valvonnan alla.

Mutta Gwozdilin ei kuunnellut häntä, vaan itki yhä, pyyhkien nyrkillä kyyneliä, jotka vastustamatta valuivat silmistä. Kaikesta siitä, mitä rykmentinpäällikkö puhui, ei hänen muistissaan säilynyt muuta kuin tuo hirvittävä sana tuomio, ja se soi hänen korvissaan kuin kuolemankellojen humina.

Hän nousi yhtäkkiä paikaltaan ja tarttui kovasti, kouristuksen tapaisesti överstin käteen.

— Tuomio! Te sanotte tuomio? Tänään jo tuomiokin… Mikä tuomio, sanokaa mikä?

Översti tempasi kätensä irti Gwozdilinin käsistä ja, rypistäen kulmakarvojaan, loittoni hänestä kunnioituksen vaatiman matkan päähän.

— Pyydän teitä rauhoittumaan ja olemaan varovaisempi, sanoi hän kuivasti: — Minä en ole tuomari enkä prokuraattori: he ovat, jotka säätävät tuomioita…

Sen jälkeen nousi hän, väänsi avainta lukossa ja osotti Gwozdilinille salin ovelle päin.

Pää alaspainettuna, ajatukset sekaisin, epätoivo sydämessä, Gwozdilin lähti päällikön talosta ja kuuli kuinka översti hänen selkänsä takana saneli jotakin ankarata käskyä palvelijalleen ja ordonansseille.

Istuessaan rilloihin paraatiportaitten luona, Semjon Silytsh tahtomattaan huomasi rillojen ääressä, keskellä taajaa juutalaisjoukkoa, joka turisi ja torisi kuten hätyytetty kimalaispesä, jonkin korkeakasvuisen, synkännäköisen miehen, karvalakki päässä ja valkoinen esiliina puettu rikkinäisen lyhytturkin ylle. Kun Gwozdilin oli istunut rilloihin, ja Moisha nykäisi ohjaksia ja maiskautti suullaan, tikittäen hevostaan, niin kaikki juutalaiset, kääntyen karvalakkisen miehen puoleen, yhtaikaa melskasivat jotakin omalla kielellään, osottaen sormillaan Gwozdiliniin, ja lähtivät juoksujalassa seuraamaan hänen ajopeliensä perästä.