V.

Rakuunarykmentti, jossa Iwan Semjonowitsh suoritti sotapalvelustaan, oli sijoitettu Zasodimitshi nimiseen kauppalaan, N:n lääniä, yhteen niitä Jumalan unhoittamia juutalaiskauppaloita, jotka armeijaratsuväellemme ovat niin tuttuja. Koko kauppalan muodosti likainen kauppatori, jossa lakkaamatta kuhisi räyhääviä juutalaisia maalaisten heinä-, kaura-, tali- ja muiden kuormien keskellä. Torin ympärillä oli rikkaitten paikkakunnan juutalaisten rakennuttamia jos minkinnäköisiä muodottomia, huonosti valkaistuja kivitaloja, joitten omistajien käsissä oli kaikki kauppaliike 40:n virstan laajalta ympäri Zasodimitshin kauppalan. Noiden talojen takana ulottui sitten pitkin ahdetta joelle asti hämärä, harmaa, yhtenäinen joukko juutalaishökkelejä, joissa surkean lian ja löyhkän keskellä viiteen tuhanteen nouseva juutalaisväestö piti olentoa. Tästä hökkelijoukosta erottautui kaupungin äärimäisellä laidalla vielä yksi kivinen talo pihan yli ulottuvine kallelleen painuneine katoksineen ja porttineen. Tämä rakennus, tuttu jokaiselle, kenen kohtalo oli tuonut Zasodimitshiin, oli majatalo, isäntänä kauppias Moisha Mordkin, yleinen toimitsija ja asioitsija, hankkija ja välittäjä. Juutalaishökkeleistä aivan erillään, pienen Hwistsh-joen rannalla, kuultelivat valkoseinäisinä vasta hiljakkoin asuttavaan kuntoon saadut tallit ja kasarmit, joihin oli sijoitettu kolme eskadroonaa N:n rakuunarykmenttiä. Kasarmit ja tallit olivat vielä keskeneräiset, ja sentähden olivat rykmentin toiset kolme eskadroonaa saaneet jo kuudetta vuotta perätysten väliaikaisesti majailla ympärisseudun kylissä.

Rykmentti oli niitä, joita sotilasten kesken on tullut tavaksi nimittää vaatimattomiksi. Upseerien joukossa ei ollut erittäin rikkaita tai erittäin taipuvaisia tuhlaamiseen. Ei ollut suuria rahapelejä, ei liian meluavia, tolkuttomia juominkeja; paitsi sitä oli rykmentinpäällikkö, esikuntaan kuuluva mies, suuri pedantti, vaativainen virkaan nähden ja upseereja alituiseen taktillisten tehtävien touhussa pitävä. Sattui tosin, että upseeriseura jälkeen illallisen upseeriklubissa joutui istumaan aamupuoleen yötä, tyhjentäen tusinan verran pulloja, tahi että joku luutnantti poloinen riivautui viattoman ruuvipelin sijasta pelaamaan kiellettyä faaraota ja sai sitten pistää parisataa ruplaa panokseen; mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia, ja puhuttiin niistä upseeripiireissä pari kolme päivää yhtämittaa sen jäiseen.

Valtavimpana aineksena rykmentin elämässä oli kauhea ikävä ja lamautus semmoinen, jotta oli kovin vaikeata sen kourissa pysyä maltillisena, olla hairahtumatta johonkin äärellisyyteen tai intohimoon sekä säilyttää itsenäinen katsantokantansa. Virkatehtäviensä ulkopuolella upseerit viettivät aikaansa sillä, että alituisesti kävivät toinen toisensa luona, keskustelivat sadannetta kertaa elämänsä loppuun lorutuista teemoista tahi ratkaisivat uudestaan jo ennen ratkaistuja asioita saadakseen uudelleen niistä väitellä ja joutua kiihkoon. Mutta useimmiten oli pelastuksena ikävästä enemmistöön nähden metsästys, jota toiset harjoittivat intohimoisesti, hakien siitä huvia, jännittäviä seikkailuja tai vain jotakin tekosyytä viettääkseen muutaman hetken ulkopuolella sitä lumottua piiriä, jonka muodostivat kasarmi, maneesi, päivystäjätoimi, klubi ja kunkin yksityisen kammio välttämättömine sotamies-palvelijoineen ja samovaareineen.

Tietysti tämmöisen yksitoikkoisen elämän vallitessa jokainen uusi tapaus: jonkun päällikkökuntaan kuuluvan henkilön saapuminen, tai jonkun mies- tai naissukulaisen tulo tuon tai tämän naineen upseerin perheeseen — kaikki nämä olivat sellaisia tapahtumia, jotka koko upseerikunnassa herättivät huomiota, mieltenkiihkoa, huhuja, juoruja ja puheita. Siitä sen arvaa, millainen hälinä rykmentin keskessä nousi, kun vuosi takaperin levisi tieto, että moskovalaisen miljoonamiehen Gwozdilinin poika saapuu rekryyttien joukossa rykmenttiin. Uutinen otaksuttiin alussa paljaastaan loruksi; mutta siitä huolimatta asiata monen päivän mittaan eri puolilta tyystin ja huolellisesti pohdittiin upseeripiirissä — klubissa ja yksityisissä seuroissa.

— Miten hyvänsä — se on käsittämätöntä! Miksi pitää hänen palvella juuri alhaisena sotamiehenä? Nimenomaan alhaisena — huomatkaa! puheli ratsumestari Podbelski.

— Sanovat, että hänen isänsä on sika, joka ei anna mitään hänen ylläpidokseen, niin on hän isän kiusalla mennyt alhaiseksi sotamieheksi, sanoi joku upseereista.

— Mitäs hän sillä hyötyy? Isän takia ottaisi sellaisen ristin kaulaansa! huudahtivat useat yhtaikaa.

— Olisi antanut isälle viisi, mennyt vapaaehtoisena palvelukseen, niin ainahan se olisi ollut parempi, huomautti vanhin esiupseeri Pyshkin, tavattoman ruumiikas mies.

— Kai se on semmoinen tukkipää, semmoinen kauppiaan-poika, joka ei ole voinut vapaaehtoisilta vaadittua tutkintoakaan suorittaa.

— En muista, keltä minä kuulin, että hän olisi patajuoppo, huomautti ylen tosissaan luutnantti Fliege, rykmentin ajutantti, joka oli tunnettu siitä, että hänellä aina oli mitä luotettavimmat tiedot. — Sanovatpa isän vielä tahallaan niin laittaneenkin, että pojasta tehtiin alhainen sotamies…

— Oh, siinä ei nyt suinkaan ole perää, Fliege! vastasi Pyshkin nauraen: — eihän enää ole ne ajat, jolloin sai antaa sotamieheksi… Tyhjää puhetta!

— Ei, herrat, kuulkaapa, minusta asia ei ole niin päinkään! puuttui puheeseen aliratsumestari Dwukrajew, joka oli tunnettu syvämietteisyydestään sekä arvostelujensa ja johtopäätöstensä erinomaisesta tarkkuudesta. — Minun ajatukseni on se, että tämä miljoneerin poika, tämä Gwozdilin, on vaarallinen henkilö…

— Tahtoo sanoa, mitenkä? Kuinka niin? kuului taaskin.

Agitaattori! lausui Dwukrajew juhlallisesti, väänteli viiksiään ja silmäili salamielisesti ympärilleen.

Johtopäätös oli niin äkkiarvaamaton, että se ällistytti kaikkia — vieläpä siinä määrässä, ettei kenenkään mieleen johtunut väittää sitä vastaan; ja ennen kuin kukaan ennätti mitään sanoa, niin syvämietteinen Dwukrajew jo vahvisti johtopäätöstään "epäämättömillä", niinkuin hän lausui, todistuksilla.

— Miljoonamiehen ei olisi ollut mikään vaikea asia käydä vaikka junkkariopiston läpi, mutta hän, suvaitkaapas nähdä, menee ja nostaa arvan! Miljoonamiehen — olkoon hän tuhma kuin vasemman jalan saapas — olisi ollut helppo päästä johonkin ratsuväen rykmenttiin Moskovassa ja elää siellä herroiksi, mutta tämä joutuu meidän luoksemme Zasodimitshiin. Ei, sanokaa mitä tahdotte, tässä piilee jotakin erinäistä…

Ja Dwukrajew nosti paljo-merkitsevästi etusormensa ylös.

Vielä suurempi oli hämminki upseerien leirissä, kun vähää ennen rekryyttien saapumista Zasodimitshiin rykmentin päällikölle tuli kauppaneuvos Semjon Silytsh Gwozdilinilta kirje, jossa isä pyysi lupaa saada lähettää pojalle rykmentin kanslian kautta 250 ruplaa kuukaudessa, kuin myöskin, että hän päällikölle itselleen saisi jättää 5,000 ruplaa äskettäin valmistuneen rykmentin kirkon kaunistamiseksi.

— Näkyy siis, ettei hän ole isän kanssa riidassa! päättivät upseerit. — Eikä isäkään siis ollenkaan ole semmoinen sika, kuin hänestä on puhuttu. Mutta mitä se sitten on? Kuinka se on ymmärrettävä? Tämähän on ensimäinen tapaus koko meidän rykmentin historiassa!

— Olkoon kuinka tahansa, herrat! puhui paljon-merkitsevästi kuten ennenkin Dwukrajew: — minä pidän sittenkin kiinni entisestä mielipiteestäni…

— Mitä te sitte arvelette? Olisi hauska tietää? sanoa äsähti Fliege, käyden tarkkaavaiseksi ja katsoen aliratsumestaria silmiin.

— Agitaattori, lausui Dwukrajew juhlallisesti: — vieläpä hyvin vaarallinen… Mutta joutukoonpas hän minun eskadroonaani — niin minä hänet heti otan isällisiin kouriin!

Kukaan ei sanonut Dwukrajewille vastaan, ja niin muodostui mielipide sotamies Iwan Gwozdilinista ylimalkain sanoen jokseenkin kieroksi ja nurjaksi.

Kun sitten kaikkien näitten juttujen jälkeen Iwan Semjonowitsh muiden rekryyttien joukossa saapui rykmenttiin, niin ei upseeristo pariin päivään voinut rauhoittua. Kaikki upseerit kävivät vuorostaan kuka minkin tekosyyn nojalla siinä kasarmissa, minne rekryytit oli sijoitettu, katsellakseen miljoneeri-sotamiestä. He näkivät edessään jokseenkin laihan keskikokoisen valkoverisen nuorukaisen, silmät siniset ja hiukan miettiväiset, viikset tuskin orastavat. Hän ei juuri minkään puolesta eronnut eikä tahtonutkaan erota muista rekryyteistä; turkistakkinsa vain keveltyi paremmin hänen ruumiilleen kuin muilla, ja saappaat olivat jalan mukaiset.

Upseereista ennätti muudan, Jumala tiesi mitä tietä, saada joitakin yksityistietoja hankituksi Iwan Semjonowitshin entisestä elämästä. Tuli tiedoksi, että hän oli päättänyt lyseon oppikurssin, oli sen jälkeen toiminut kyläkoulun opettajana, ja kersantin kysymykseen, miksi hän oli astunut palvelukseen arvan nojalla, käyttämättä hyväkseen oikeuksiaan, hän vastasi:

— Minun tekee mieli palvella sotamiehenä…

Kaiken tämän jälkeen ei kukaan halunnut ottaa Gwozdilinia edesvastuulleen; vieläpä kaikki olivat iloisetkin, kun hän aivan sattumalta joutui juuri Dwukrajewin eskadroonaan, ja Dwukrajew ryhtyi suurimmalla innolla harjoittamaan tätä kummallista rekryyttiä ryhtiin.

Arvoisa aliratsumestari kuului niihin lyhytjärkisiin ihmisiin, joita syystä nimitetään "visapäiksi". Ollen perin rehellinen, täsmällinen ja toimekas sekä rintamapalveluksen kaikkiin yksityisseikkoihin tarkoin perehtynyt — oli hän verraton etevänä upseerina. Hänen ainoa heikkoutensa, jonka kaikki tiesivät, oli hänen mieltymyksensä kauniimpaan sukupuoleen, josta Dwukrajew oli tottunut saamaan helppoja ja nopeita voittoja… Mutta paitsi tätä heikkoutta oli Dwukrajewissa vielä toinenkin hyvin arveluttava vika. Jos hän näet, paitsi sitä mihin palveluksessa esiintyvät muodollisuudet ja sotalain pykälät velvottivat, omin miettein johtui johonkin vakaumukseen tai omisti jonkun näkökohdan, jota hän nimitti "prinssiipiksi", niin oli aivan mahdotonta saada häntä millään keinoin tästä "prinssiipistään" luopumaan. Sitä hän alkoi kaikille saarnata ja tyrkyttää, kiusasi sillä kaikkia aivan viime mahdollisuuteen saakka ja saavutti vihdoin sen, ettei kukaan viitsinyt väittää hänen "prinssiippiään" vastaan eikä riidellä hänen kanssaan. Ja silloin Dwukrajew oli riemastuksissaan: hän oli nimittäin vahvasti vakuutettu, ettei ainoastaan hänen "prinssiippinsä" ollut vastustamatonta totuutta, vaan että hän kukistamattoman logiikkansa ja hienon dialektiikkansa avulla oli pakottanut kaikkia sen pätevyyttä tunnustamaan.

Iwan Semjonowitsh, joka jo ennen saapumistaan oli tuntunut Dwukrajewista "epäiltävältä", kiihdytti eskadroonaan jouduttuaan yhä suuremmaksi aliratsumestarin vihan itseään kohtaan. Hän näytti Dwukrajewista sekä jurolta että ynseältä. Dwukrajewin oli sekä outoa että kiusallista nähdä, ettei Gwozdilin koskaan mitään pyytänyt, ei kertaakaan ollut saattanut hänelle puuhia vapautus- tai helpotus- anomuksillaan, ja näitä tämmöisiä puuhia Dwukrajew häneltä juuri odottikin, olipa päättänyt olla häntä kohtaan jalomielinenkin… Ja päästettyään näin aiheettomasti vihansa valloilleen Gwozdilinia kohtaan, Dwukrajew päätti ruveta pitämään häntä tarkasti silmällä, ja toisti järjestelmällisesti joka päivä kersantille aina samat kysymykset:

— Mitenkä Gwozdilin käyttäytyy?

— Hyvin, herra aliratsumestari.

— Saako hän paljon kirjeitä?

— Ei. Hän ei ole vielä saanut yhtään.

— Entä tuleeko hänelle paketteja postissa?

— Ei tule. Tähän saakka ei ainoatakaan.

— Hm! Katso että pidät häntä tarkemmalla. Muuten tulet itse vastaamaan.

— Kuten käskette, herra aliratsumestari.

Mutta huolimatta näistä ankarista käskyistä, ei kersantilla ollut muuta ilmoitettavana aliratsumestarille, kuin että Gwozdilin kaikin puolin käyttäytyy hyvin, ei kieltäydy mitään tekemästä, vaan täyttää kaikki mitä käsketään.

— Käykö hän ulkona kasarmista?

— Pari kertaa on hän pyytänyt päästä metsästämään, herra aliratsumestari.

— Ilman minun luvattani et saa päästää.

— Kuten käskette, herra aliratsumestari.

— Lukeeko hän kirjoja kasarmissa?

— Lukee. Enimmästään uskonnollisia.

— Pidä vaaria hänestä. Hm! Ettei jotakin tapahtuisi… Muuten vastaat…

— Kuten käskette, herra aliratsumestari.

Aika kului, vaan Gwozdilinin käytös oli aina moitteeton kersantin ilmoituksen mukaan. Dwukrajewin juohtui viimein päähän se ajatus, että Gwozdilin antaa lahjuksia kersantille, juottaa sotamiehiä, ja että sotamiehet sen takia tekevät kaikki työt hänen edestään, ja kersantti aina vaan ilmoittaa hänestä samaa.

"Hyvinkin mahdollista, hänhän veitikka saa 250 ruplaa kuukaudessa käsirahoja. Tiesi mitä kaikkea hän niillä voi saada aikaan!" tuumi Dwukrajew ja huusi samassa:

— Hei! Kutsukaa kersantti tänne!

Kersantti ilmestyi paikalla ikäänkuin maasta yleten.

— Sinä et pidä lukua mistään… Et tiedä mitä nenäsi edessä tapahtuu!

Kersantti oli vaiti ja seisoi asennossa, odottaen mitä tuleva oli.

— Gwozdilin juopottelee sotamiesten kera… Juottaa sotamiehiä! Häh? Sano suoraan — älä mutkittele yhtään!

— Ei, herra aliratsumestari. Gwozdilin ei nauti mitään, ja sotamiehille ei hän pane tippaakaan.

— No tuota, paljonko sinä saat kuukaudessa siitä, että peität hänen vikojaan?

— Sitä ei ole tapahtunut, herra aliratsumestari. Minä en ole ottanut häneltä mitään; eikä hän itsekään pidä rahoja käsillä. Rahoistaan on hän viiden kuukauden ajalla kaikkiaan ottanut minulta 30 ruplaa, vaikka niitä on minun tallessani enemmän kuin tuhatta.

"Mahdotonta!" välähti Dwukrajewin päässä. Hän väänteli viiksiään, asteli kammarissaan kädet selän takana, ja seisahtui kersantin eteen.

— Määräätkö häntä useinkin työhön?

— Kyllä. Vuoron jälkeen…

— Ilmoita joka kerta minulle, milloin hänet määräät.

— Niinkuin käskette, herra aliratsumestari.

Ja siitä lähtein jos vain mitä syytä olisi tullut Gwozdilin paran päähän! Heti kun kersantti määräsi hänet työhön, joko lunta lapioimaan, tai viemään lantaa pellolle, niin oli Dwukrajewkin siinä, pani mullin mallin koko työvuorotuksen ja määräsi Gwozdilinin liialle päivystysvuorolle. Tahi saapui hän katsomaan ajoa kentällä tahi maneesiin, — näki Gwozdilinin ja heti huusi:

— Gwozdilin! Istut kuin jauhomatto!… Kersantti, ojenna häntä… Kersantti pane hänet liialle päivystysvuorolle!

Tuleepa hän sitte, tyytyväisenä omaan johdonmukaisuuteensa ja ankaruuteensa, klubiin ja siellä itse kertoo kaikille, miten hän "kovistelee", miten hän "pitää piukalla" Gwozdilinia.

— Kyllä minä hänet pidän pihdissä, kehui Dwukrajew Podbelskille, ja Pyshkinille, ja Fliegelle. — Minä pidän silmät auki hänen suhteensa… Ei hän minun kynsissäni tohdi pikahtaakaan.

— Ettäpä hennotte! tuli Pyshkin jollakin tavoin huomauttaneeksi hänelle. — Minä olen kuullut, että hän olisi tavattoman siivoluontoinen — hiljainen kuin kananpoika… Ja te vaan yhtenään häntä piukkaatte ja kovistelette…

— Kuka teille sitä on voinut sanoa, en tiedä! lausui Dwukrajew syvämietteisesti. — Mutta sen sanon, että minun käsissäni hän on vaaraton…

Pyshkin kohotti olkapäitään ja ilmoitti hertalla ottavansa seitsemän tikkiä; hän tiesi, että Dwukrajevia oli mahdoton saada harhaluulostaan luopumaan, vaikka hänen menettelynsä sotamies Gwozdilinin suhteen jo oli tullut yleiseksi puheenparreksi, ja vanhempien upseerien kesken oli ollut puhetta siitäkin, että Gwozdilin olisi siirrettävä toiseen eskadroonaan.

Siten kului lähes vuosi. Leirikokousten päätyttyä, kun rykmentti oli palannut Zasodimitshiin ja harjoitukset lähenivät loppuaan, kutsui Dwukrajew eräänä iltana luokseen kersantin ja ilmoitti hänelle, että hän aikoo käydä tarkastuksilla eskadroonan kasarmissa ennen iltataptoa.

— Ovatko miehet kaikki koolla?

— Kyllä. Kuusi henkeä vain on lähetetty heinän hakuun.

— Entä se? Mikä hän nimeltään onkaan?

— Gwozdilin? muistutti kersantti.

— Niin Gwozdilin, — onko hän kasarmilla?

— Kyllä.

Dwukrajew painoi tiiviisti hatun päähänsä, silitti poskipartaansa, otti parvikkohyllyltä ratsupiiskan, napitti kiinni takkinsa ja lähti kasarmeille.

Tervehdittyään komennuskuntaa, hän käski sotamiesten avata kirstunsa ja ilmoitti rupeavansa niitä tarkastamaan. Näön vuoksi penkoi hän paria kolmea arkkua, teki sivumennen pari kolme muistutusta, sitten astui Gwozdilinin kirstun luo.

— Mitä sekasotkua tämä on? lausui hän julmistuneesti: — Mitä rojua tänne on koottu? Mitä kirjoja sinulla on? Annas tänne!

Gwozdilin ojensi ääneti hänelle kirjat. Dwukrajew selaili muutamia pyhimysten elämäkertoja ja kansankirjasia ja pysähtyi yhtäkkiä tarkastelemaan Tolstoin "Pimeyden valtaa".

— Mitä tämä on? Kuka on antanut sinulle luvan pitää kiellettyjä kirjoja? Kuinka uskallat!?

— Herra alirat… tahtoi Gwozdilin ruveta selittämään.

— Vaiti! karjasi Dwukrajew.— Kersantti! Tämmöinenkö täällä on järjestys? Kirjat ovat otettavat pois… Hänet itsensä kahdeksi päiväksi arestikoppiin…

Kalman kalpeus peitti Gwozdilinin kasvot. Dwukrajew kääntyi pois, vilkasi vielä pariin kolmeen kirstuun, löylytti aika lailla aliupseeria joistakin laiminlyönneistä ja lähti kasarmista.

* * * * *

Kolme päivää sen jälkeen koko kaupunki joutui kovaan kiihtymykseen kauhean rikoksen johdosta, joka oli tapahtunut jokseenkin omituisissa, epäiltävissä oloissa. Aliratsumestari Dwukrajew oli löydetty läheisestä metsästä, vähän matkaa tien viereiseltä myllyltä; hän makasi verissään, ruhjotuin päin; mutta kello perineen sekä lompakko ja rahat olivat koskematta. Murha oli silminnähtävästi tehty koston tarkoituksessa…

Ensimäisen tiedon tästä hirveästä tapahtumasta toi Gwozdilin, joka samana päivänä varhain aamulla oli lähtenyt metsälle. Hän sanoi sattumalta joutuneensa rikospaikalle ja tavanneensa aliratsumestarissa vielä muutamia elonmerkkejä. Mutta hän oli niin hämmästynyt ja niin kiihtynyt, ja hänen vastauksensa tehtyihin kysymyksiin olivat niin sekavia, että päivystäjänä oleva upseeri heti ryhtyi toimiin sotamies Gwozdilinin vangitsemiseksi ja, komennettuaan sotamiesosaston vartioimaan Dwukrajewin ruumista, juoksi viemään raporttia päällikölle.

Puolen tunnin kuluttua kauhistava uutinen levisi kautta koko rykmentin, ja kaikki, jotka tiesivät, millaisiksi Dwukrajewin ja Gwozdilinin välit olivat muodostuneet, lausuivat yhteen ääneen, että aliratsumestarin ei ollut voinut tappaa kukaan muu kuin Gwozdilin. Näitten puheitten vaikutuksen alaisina ryhdyttiin heti pitämään tutkintoa.