IV. Kolumbus.

1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat.

Genovan mahtava kauppakaupunki oli 14 sataluvulla ikääskuin idän ja lännen yhtymäpaikkana, jossa varhain saatiin tietää mitä maailmassa merkillistä tapahtui. Sen suuressa satamassa vilisi laivoja kaikilta ääriltä, ja sen merimiehet kulkivat kaikkia tunnettuja vesiä, nauttien etevimpäin merentuntijain mainetta. Sieltä olivat m.m. ne miehet lähteneet, jotka tulivat Portugalilaisten opettajiksi merenkulku-taidossa ja loivat tästä valtakunnasta mahtavan merivallan. Niinikään oli Genovan kaupunki mainio teollisuudestaan ja etenkin kutomateoksistaan. Sen tukkukauppiaat olivat kustantajia suurelle joukolle verkakankureita, jotka kodeissansa vaimoineen lapsineen ammattiaan harjoittivat.

Tämmöisessä vilkkaassa paikkakunnassa näki päivän valon ja vietti nuoruutensa kuuluisa Cristoforo Colombo, Amerikan "varsinainen löytäjä." Hänen isänsä oli verkakankuri Domenico Colombo, jonka kangaspuut jyskyivät Quinto nimisessä kylässä puolen penikulmaa kaupungista. Kuten muinoin seitsemän paikkakuntaa Kreikassa riiteli tuosta kunniasta, mikä heistä olisi Homeroksen syntymäpaikka, niinpä eri kylät ja kaupungit vielä tänä päivänä käyvät lystillistä kynäkiistaa siitä, missä heistä Amerikan löytäjä ensin olisi avannut silmänsä. Niinkuin ruotsalainen tohtori O.W. Alund, jonka vasikoilla tässä parasta päästä kynnämme, annamme kunnian Quinto-kylälle, jossa siis Domenicolle ja hänen vaimolleen Susanna Pontanarossalle vuonna 1446 taikka 1447[2] syntyi poika Cristoforo sekä myöhemmin Giovanni Pellegrino ja Bartolommeo. Jo vuonna 1451 muutti perhe San Stefano nimiseen Genovan esikaupunkiin, jossa jatkettiin kankaan-kutomista ja elettiin kuin ennenkin. Siellä syntyi sille vielä tyttö Blanchinetta ja nuorin poika Diego. Pojat antautuivat kaikki isän ammattiin, kuten ajan tapa vaati; eikä heillä ollut mitään valitsemisen oikeutta. Ammattikunnan koulumestarilta oppivat he lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan. Mitään korkeampaa koulu-opetusta eivät pojat näy saaneen, eikä olisi siihen ollut varaakaan. Amerikan löytäjä jäi itse teossa jokseenkin "oppimattomaksi mieheksi", jos varsinaista koulu-opetusta silmällä pidetään. Mutta itse Genovan kaupunki oli hänelle oivallisena kouluna hänen vastaista elämän-työtään varten. Hallitsevista luokista levisi tiedot maailman tapahtumista sukkelasti alempiinkin, joiden perheen-jäseniä oli purjehtimassa ylt'ympäri maailmaa. Varsinkin kiinnittivät sen ajan suuret löytöretket kaikkein mieltä, ja Cristoforo Colombo kuunteli jo pienestä pitäen korvat pystyssä merimiesten juttuja, niin hyvin totta kuin valhetta. Paljon sai hän kuulla puhuttavan "San Brandanin salaperäisestä saaresta", "Amazonien maasta" ja "Antillasta, jossa oli seitsemän kaupunkia", jotka oli rakentanut seitsemän piispaa, jotka Länsi-Götien valtakunnan hävittyä Espanjassa kerran olivat lähteneet tuohon kaukaiseen saareen, jonka sitten muutamat merenkulkijat olivat nähneet, mutta joka myöhemmin oli käynyt mahdottomaksi löytää.

Moiset ihmeelliset jutut jännittivät nuoren Cristoforon mielikuvitusta, ja hän uskoi niitä kuin äitiänsä, uskoi vielä vastaisilla merimatkoillaankin, jolloin hän muun muassa ajoi takaa Amazonien (naiskansan) kuuluisaa luotoa.

Mutta Colombo oli vielä kiinnitettynä kangaspuihinsa, ja San Brandanin ja muita merkillisiä saaria haaveksi hän sukkulan lentäessä edes takaisin loimilankain väliä. Vasta vuonna 1471 on hän omana herranaan. Isän valta ulottui vielä siihen aikaan Italiassa pojan 25:een vuoteen asti.

Mitään varmaa Colombon vaiheista kahden vuoden aikana hänen pääsemisestään omille jaloilleen ei tunneta. Mutta hän näkyy edistyneen tiedoissa ja päässeen liikkumaan aatepiirissä, joka on ylempänä tavallisen käsityöläisen. Jo poikana oli hän tehnyt pienempiä merimatkoja Välimerellä. Nyt antautuu hän täyttä totta tälle uralle. Mutta mitäs tavallisesta merimiehestä! Cristoforo tahtoo pyrkiä korkeammalle. Hän mietiskelee löytöretkiä, ja portugalilaisten retkeilijäin maine, joka tähän aikaan lentää ympäri maailmaa, kutkuttaa hänen halujansa. Portugalilaiset pyrkivät silloin pääsemään meritse rikkaasen Indiaan, mutta he yrittivät sinne kiertämällä Afrikaa. Colombo sitä vastoin aikoo päästä tuonne höysteitten ja mausteitten maahan purjehtimalla suoraan länteenpäin, — sillä maa on pyöreä kuin pallo. Mutta mistä oli tietämätön Colombo saanut tämän opin päähänsä? Siihen aikaan oli vielä yhteisen kansan yleinen luulo että maa vesineen päivineen on ääretön lakeus. Kuitenkin opettivat, perustuen ennen meidän ajanlaskuamme eläneisin kreikkalaisiin ajattelijoihin ja vanhoihin maantieteilijöihin, muutamat yliopiston-opettajat jo silloinkin että maa oli pyöreä kuin pallo; ja korkeamman sivistyksen saaneet merenkulkijat olivat tutustuneet tähän oppiin. Karttojen-piirustajatkin jo käyttivät sitä. Genovassa eleskeli tämmöinen kartanpiirustaja, nimeltä Gracioso Benincasa; ja luultavaa on että Cristoforo ja Bartolemmeo Colombo hänen luonaan oppivat piirustamaan karttoja. Muutaman vuoden perästä ainakin tapaamme heidät Portugalissa, jossa he elättävät itseään kartan-piirustuksella.

Täällä, Portugalissa Lisboan kaupungissa, jonne hän oli tullut 27 tai 28 vuoden ijällä ollessaan, mietiskeli Cristoforo ahkerasti aatettaan: päästä Indiaan purjehtimalla länteenpäin. Erään tuntemansa kauppiaan välityksellä sai hän maamiehensä, kuuluisan tähtien-tutkijan Paolo Toscanellin Firenzessä, joka oli aikansa etevin maantuntija, antamaan hänelle neuvoja. Toscanellia oli samassa asiassa jo sitä ennen neuvotellut Portugalin kuningas Alfonso viides, jolle kuuluisa tiedemies olikin lähettänyt vastaukseksi kirjeen ja kartan. Kopion näistä sai nyt Colombokin, ja ne vahvistivat hänen omia aatteitaan. Kirjeessään väittää Toscanellikin kiven kovaan että "mausteitten maahan" päästään kaikkein pikemmin, jos purjehditaan suoraan länteenpäin. Ja hänen kartassaan on purjehdittava väli tunnetuine ja tuntemattomine saarineen sekä Indian rannikkomaat kuvattuna.

Portugalilaiset olivat siihen aikaan löytäneet Guinea-rannikon Afrikassa sekä kaukana Atlantin meressä sijaitsevat Azorien saaret; ja näistä sekä Madeirasta tehtiin mainitun kuningas Alfonson suosituksella länteenpäin löytöretkiä, joiden tarkoituksena oli tutustuminen San Brandanin ja muihin hämäräperäisiin saariin. Mutta retkeilijät olivat palanneet takaisin mitään uutta löytämättä. Heidän matkansa oli vain maksanut joltisestikin rahaa. Kun sentähden Colombo esitti asiansa Alfonso kuninkaalle, sai hän kieltävän vastauksen. Kuningas ei tahtonut kustantaa niin epäluotettavia yrityksiä. Sitä paitse oli rohkealla Genovalaisella nyt jo joteskin suuret vaatimukset. Hän pyysi, näet, itselleen ja jälkeläisilleen perinnöllisen oikeuden käskynhaltian-virkaan kaikissa maissa, jotka löydettäisiin, sekä määrätyn osan kaikista tuloista, jotka niistä tulisi lähtemään. Kuitenkin pani samaan aikaan kuningas Alfonso, joka Portugalin historiassa on saanut kunnianimen Africanus, toimeen retkikuntia toiselle puolelle Kongo jokea, poikki Punaisen Meren ja viimein Hyvän Toivon niemelle saakka. Mutta kaikki nämä perustuivat mahdollisuuteen, jolle kokemus antoi tukea. Nuoren Colombon yritys sitä vastoin näytti kovin epävarmalta, niinkuin se itse teossa olikin, sillä höystörikkaasen Indiaan ei herkkäverinen Genovalainen koskaan päässyt.

Colombo näkyy nyt joksikin aikaa luopuneen aikeistaan. Jokapäiväisen leivän murhe on ainoana mielen-kiinnittäjänä, ja hän saa ahkerasti piirrellä karttojaan, voidakseen elättää itseään ja perhettänsä. Hän on, näet, tähän aikaan (1475 tai 1476) mennyt naimisiin Filipa Moniz'in, erään köyhän tytön, kanssa.

Portugalissa oleskeli Colombo kymmenen vuotta, tehden aika ajoin merimatkoja, m.m. yhden Guinea-rannikolle saakka. Päättäen muutamasta hänen kirjeestään, josta ei kuitenkaan varmaan tiedetä onko se lähtenyt hänen omasta kädestään, oli hän v. 1477 tehnyt merimatkan Islantiin, ja jotkut hänen historioitsijansa arvelevat että hän tällä saarella muka sai jotain vihiä vanhoista matkoista Viinimaahan. Mutta siihen aikaan oli siellä tuo vanha tarina jäänyt jo kokonaan unohduksiin, ja kenpä olisi hänelle noista matkoista jutellut? Itse hän ei — jos sanottu kirje onkin oikea — niistä mitään mainitse.

Mutta hänen veljensä Bartolommeo oli (1486-1487) muassa Diaz'in mainiolla matkalla Hyvän Toivon niemelle. Ja palattuaan sieltä rupesi tämä veli, joka oli Cristoforoa etevämpi tiedoissa, kehoittelemaan tätä uusiin ponnistuksiin kerran tuumattua Indian-matkaa varten, todistaen hänkin päivän selväksi että purjehtimalla länteenpäin täytyy päästä Indiaan. Herkkäverinen Cristoforo nyt uudestaan ryhtyy puuhiin. Portugalin hallitukselta ei ollut mitään toivomista, mutta, miten lieneekin ollut, Colombon onnistui päästä Espanjan kuningasparin, Ferdinandin ja Isabellan, puheille. Juuri tähän aikaan valmistivat nämä kuitenkin sitä sotaa Granadan mohrilaista valtaa vastaan, joka oli tekevä lopun muhametilaisten vanhasta herruudesta Espanjassa; ja maan hallituksella, joka ei muutenkaan vielä tähän asti ollut osoittanut mitään mieltymystä löytöretkiin, oli muuta ajattelemista kuin tuntemattoman muukalaisen tuumia läntisestä meritiestä Indiaan. Ferdinand ja Isabella tosin hyväntahtoisesti kuuntelivat rohkeamielisen Genovalaisen esityksiä, vaan eivät antaneet mitään suoranaista vastausta.

Colombo tarttui nyt kuin takiainen hoviin, seuraten sitä paikasta paikkaan. Salamancassa kyselivät hallitsijat sikäläisen mainion yliopiston opettajilta sekä kirkon oppineimmilta miehiltä neuvoa Colombon asiassa, mutta saivat yksimielisesti epäävän vastauksen. Colombolle luvattiin kuitenkin että hänen hankettaan pidettäisiin muistissa, ja niinikään annettiin hänelle, "kustannusten korvaamiseksi", lahjapalkinto, joka neljässä eri kerrassa suoritettiin valtiokassasta Sevillassa Cristoforo "Colomolle".[3]

Yhä seurasi nyt Colombo hovia kaupungista kaupunkiin. 1487 on hän tullut Malagan piiritykseen. Mutta kelläkään ei ole aikaa häntä nyt kuunnella. Seuraavana talvena on hän Cordovassa ja joutuu siellä m.m. Beatriz Enriquez nimisen naisen kanssa lemmenpeliin, jonka seurauksena on hänen nuorin poikansa, Herman Colon. 1488 palasi Cristoforo Portugaliin, jossa hänen laillinen vaimonsa täll'aikaa oli kuollut, ja korjasi sieltä ainoan elossa olevan, tämän kanssa synnyttämänsä lapsen, Diego Colon'in.

Veljensä Bartolommeon kautta on Colombo sill'aikaa tarjonnut esityksensä myöskin Englannille, mutta turhaan. Itse on hän juuri lähtemäisillään Ranskaan samassa tarkoituksessa, kun — hänen kiertäessään Andalusian maakyliä, pieniä painettuja kirjasia elatuksekseen myyskennellen, koska Espanjan hallituksella ei enää ole varaa häntä elättää — hänen suojelijakseen tulee nuori Medinan herttua, Luis de Cerda, jonka vieraana Colombo nyt viettää kaksi onnellista vuotta. Tämä herttua niin mieltyi Colombon aatteisin, että hän omalla kustannuksellaan toimitti vieraalleen kolme pientä laivaa. Nämä eivät kuitenkaan saaneet lähteä matkalle ilman hallitsijan lupaa. Ja korkea kruunu arveli ett'ei niin suurenmoinen yritys sopisi yksityiselle, vaan oli se muka kruunun itsensä toimitettava. Colombo sai siis käskyn tulemaan Granadan edustalla olevaan hoviin. Hän lähti ja saapui hoviin, joka oleskeli tilapäisesti syntyneessä Santa Fé nimisessä leirikaupungissa. Mutta nytkään ei joudeta häntä kuulla. Taluttaen pientä poikaansa Diegoa kädestä lähtee Colombo tiehensä Santa Fé'stä, jossa väen-tungoksen tähden on vaikea saada ruokaa ja yösijaa. Hän päättää etsiä muutaman lankomiehensä, joka asun Huelva nimisessä satama-kaupungissa Andalusiassa. Ja hän astuu jalkaisin, raskahin mielin tietänsä. Nälissään ja väsyneinä tulevat matkamiehet myöhään eräänä iltana Palos kaupunkiin, joka on kappaleen matkaa Huelvasta, myöskin meren rannalla. Yösijan ja rahan puutteessa kolkuttaa Colombo muutaman luostarin portille, sillä luostarit ovat siihen aikaan turvattomien tavallinen suojapaikka. Se on La Rabida niminen Franciskanien veljeskunnan luostari. Colombo pääsee sisään ja joutuu pian esimunkin, priorin, pakinoille. Nautittuaan pienen poikansa kanssa runsaan aterian, kertoo Colombo hyvänsävyiselle vanhalle herralle asioistaan, matkastaan Granadaan ja niin edespäin.

Ja Cristoforo Colombolla oli mainio "supliiki." Sen ohessa uskoi hän joka sanan katoliskirkon katkismuksessa. Vanha priori lämpeni mierolaisen hehkuvista puheista, mutta koska hän ei oikein ymmärtänyt Colombon esitelmää tämän matoisen maan muodosta, meri-asioista ja muista seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon ai'otun matkan kanssa, lähetti hän noutamaan kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli tunnettu "astroloogi", tahtien-ennustaja. Ja nyt päätettiin yksissä neuvoin että kuningattarelle oli annettava tarkemmat tiedot Colombon hankkeista. Priori, jonka nimi oli Juan Perez ja joka oli ollut Isabellan rippi-isä, kirjoitti jo seuravana päivänä tälle kirjeen, joka heti pantiin menemään Santa Fé'n leiriin. Neljäntoista päivän perästä tuli, kun tulikin, vastaus, jossa kuningatar pyysi prioria heti saapumaan hänen luoksensa. Juan Perez istui muulin selkään ja ratsasti leirikaupunkiin, puhutteli Isabellaa, kuvaili hänelle kaikki ne edut, mitkä pyhälle uskolle semmoisesta yrityksestä lähtisi, ja huomautti häntä kristillisen ruhtinattaren velvollisuudesta pitää huolta siitä, että noiden kaukaisten rannikkojen pakanalliset asujamet tulisivat käännetyiksi oikeaan ja ainoaan autuuttavaan uskoon. Ja tämä naula veti. Priorille vakuutettiin että Colombon asia otettaisiin huolellisesti punnittavaksi, Genovalainen sai käskyn palata tuota pikaa Santa Fé'hen sekä 2,000 dukaatia asustamistaan varten.

Tämä oli päättävä vaihe Colombon elämässä, ja aina muisti hän kiitollisuudella Juan Perez vanhuksen tehokasta apua, käyttäen usein pukimenaankin Franciskanien munkkikunnan kaapua ja pääpussia.

Jättäen Diegonsa munkkien luokse luostariin, lähti Colombo takaisin Santa Fé'n leirikaupunkiin. Kuningatar Isabella kutsui nyt kokoon joukon oppineita miehiä neuvottelemaan asiasta. Näiden joukossa oli myöskin prinsessojen opettaja, Italialainen Alessandro Geraldini, jolta meillä on kertomus tästä merkillisestä kokouksesta. Mielipiteet menivät ens' alussa kovasti hajalleen. Suurin osa espanjalaisia pääpappeja piti Colombon yritystä kauheana jumalattomuutena. Tuo väite maan pallomuodosta oli muka ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja sitä paitse suora hulluus. Jos maa on pyöreä kuin pallo — arvelivat nämä muuten niin oppineet herrat — silloinhan täytyy niissä maissa, jotka ovat vastapäätä meitä, ihmisten seisoa päälaellaan ja jalat ilmassa, puiden täytyy kasvaa latva alaspäin ja juuret ylöspäin, ja jos jonkun laivan onnistuisikin päästä äärimmäiseen Indiaan, niin se ei koskaan pääsisi sieltä takaisin, koska tosin kyllä kävisi purjehtiminen maan pyöremää alas, mutta ei sinä ilmoisna ikinä sitä ylöspäin. — Geraldini kuiskasi silloin puheenjohtajalle korvaan että hurskaat kirkko-isät, joihin pappismiehet perustivat epäilyksensä, varmaankin olivat hyvin perehtyneitä jumaluusoppiin, mutta kehnoja maantieteilijöitä, koska Portugalilaiset nyt olivat tunkeuneet semmoiselle paikalle maan toisella puoliskolla, josta ei enää näe pohjantähteä, ja löytäneet toisen tähden vastakkaisella maan-navalla, jopa huomanneet kaikki maat kuumassa vyöhykkeessä asutuiksikin.

Ja miten lienee ollutkaan, kokouksen enemmistö myöntyi viimein ja antoi puoltosanansa Colombolle. Tammikuun 2 p:nä 1492 oli Granada kukistunut, Castilian ja Aragonian liput liehuivat Alhambran ikivanhan ihmelinnan tornihuipusta, ja Granadan viimeinen mohrilainen kuningas suuteli Isabellan ja Ferdinandin käsiä. Ilo oli korkeimmillaan, ja Cristoforo Colombo sai vihdoin viimeinkin majesteettien suosituksen suurelle retkellensä.

2. Colombon ensimäinen matka.

Lähimmät kuukaudet menivät nyt Granadan maakunnan olojen järjestämiseen, mutta huhtikuun 17 p:nä nimitettiin Colombo perinnölliseksi amiraaliksi ja käskynhaltiaksi kaikissa maissa, jotka hän ehkä löytäisi. Sen ohessa hän saisi 8:n osan kaikista tuloista, jotka uusista voittomaista tulisi lähtemään, ja 10:n osan löydettävästä kullasta ja muista kalleuksista. Sitä vastoin tuli hänen suorittaa 8:s osa matkan kustannuksista. — Vanha tarina kertoo että kuningatar Isabella oli myynyt jalokivensä, saadakseen kokoon ne 1,140,000 maravedia, jotka Castilian kruunu pani matkakustannuksiin. Mistä Colombo sai rahoja osuutensa suorittamiseen, ei tiedetä.

Huhtikuun 30 p:nä nyt annettiin käsky kolmen laivan valmistamiseen Palos-satamassa, joka sijaitsee muutamassa Atlantin muodostamassa pienessä lahdessa ja johon jo siihen aikaan ainoastaan pienemmät laivat pääsivät, semmoiset, joita käytettiin rannikkokulkua ja Välimeren matkoja varten. Niitä sanottiin karavelleiksi, ja ne olivat joko kokokantiset taikka varustetut kannella ainoastaan kummastakin päästä, mutta avonaiset keskeltä. Ne laivat, jotka Colombo nyt sai käytettäväkseen, olivat nimeltään Marigalanta, La Pinta ja La Nina, joista Marigalanta oli kokokansinen, toiset kaksi ainoastaan puolikantisia. Laivankuljettajina Pintalla ja Ninalla oli kaksi veljestä Pinzon ja perimiehenä Marigalantalla niinikään kolmas veli Pinzon. Miehistö oli sekalaista seurakuntaa, sekä hyviä, kokeneita merimiehiä, kuten mainitut Pinzon veljeksetkin, että m.m. joukko pahantekijöitä, jotka paremman puutteessa otettiin vankiloista.

Elokuun 3 p:nä 1492 nosti viimeinkin pieni laivasto ankkurinsa ja lähti purjehtimaan. Kanarian saarilla viivyttiin kuitenkin kokonainen kuukausi viimeisten valmistusten suorittamista ja muutamia korjauksia varten. Vasta syyskuun 8 p:nä laskettiin Teneriffan ohitse ulos valtameren aukealle ulapalle.

Ja meren selvällä selällä keikkuvat nyt nuo kolme pientä alusta, ohjaten kulkunsa länteenpäin, yhä vain länteenpäin. Syyskuun 16 p:nä tulevat ne paksuun meriruohostoon, sargossa-mereen, joka vaikuttaa vaihetusta tuossa ikuisessa yksitoikkoisuudessa ja jota muutamat merimiehet jo, kaukaa katsoen, ovat arvelleet maaksi. Mutta "uiskentelevat ruoholautat", kuten Colombo niitä nimittää, lakkaavat, ja taas kynnetään ääretöntä vesilakeutta. Tämä ikävystyttävä, ijankaikkinen yksitoikkoisuus alkaa vaikuttaa masentavasti miehistön mieleen, ja vanhimmatkin merikarhut rupeevat pudistelemaan päätänsä, kun viikko toisensa perästä kuluu ilman mitään muutosta. Pitäisi kai tuon houreellisen amiraalin jo huomata että valtameren pinta on päätön, että sitä kestää "maailman loppuun" asti, jota ei ole olemassa. Veljekset Pinzonkin, jotka ovat kokeneimpia merimiehiä, aavistavat pahaa. Mutta Cristoforo Colombo yksinään seisoo tyvenenä, rohkeana, järkähtämättömänä Marigalantan keulassa, tähystellen taivaan-reunaa, valmiina tervehtimään ikivanhan Indian rikkaita rantoja. Mutta näitä ei näy, ei näy. Miehistö rupee nurisemaan, ja jo pyydetään että amiraali kääntäisi kokat takaisin itäänpäin.

Mitään varsinaista kapinaa ei kuitenkaan, kaikesta päättäen, syntynyt, vaikka kulkupuheet sittemmin tiesivät yhtä ja toista semmoisesta kertoa, muun muassa että miehistö jo olisi uhannut viskata Colombon mereen, ell'ei hän kääntyisi kotiapäin. Tästä on hän vain lyhyesti merkinnyt päiväkirjaansa: "Väki ei enää sano kestävänsä ja valittaa matkan pituutta; mutta minä koen parastani elähyttääkseni heidän rohkeuttaan ja virittääkseni heissä uutta toivoa."

Tämä muistiin-pano on siltä ajalta, jolloin arvattavasti nurina oli kovimmillaan. Samaan aikaan rupesi kuitenkin jo näkymään enteitä läheisestä maasta: tuoretta ruohoa, samaa lajia kuin ainoastaan jokien rannoilla kasvaa, uiskenteli veden-pinnalla; vihreävärinen kalalaji, jota tavataan ainoastaan karien luona, saatiin näkyviin, orjantappura-pensas, jossa oli tuoreita marjoja, ajelehti ohitse, ja merimiehet onkivat vedestä milloin ruokoputken, milloin pienen lautapalasen, milloin taidokkaasti veistetyn sauvan. Silloin väistyi viimeinkin synkkä mieli-ala meriväen rinnasta, ja 11 p:nä lokakuuta nähtiin taivaan rannalla tuota "tärähtelevää valostusta", jonka sanotaan merkitsevän asutun maan läheisyyttä. Sitä kohden kuljetaan, ja laivaväki odottelee "pamppailevalla sydämellä." Ilta tulee, pilvinen lokakuun ilta. Kello on 10. Amiraali on vielä kannella, ja hänen silmänsä kokee tunkea paksun pimeyden läpi. Silloin näkee hän yht'äkkiä valoloisteen, joka hetkisen aikaa liikkuu ylös alas ja sitten katoo. Hän tietää nyt varmaan että maata on lähellä; ja klo 2 aamulla lokakuun 12 p:nä — eräänä perjantaina — paukahtaa La Pintasta ennakolta sovittu laukaus, joka merkitsee että maata on näkyvissä. Merimies Juan Rodriguez Bermejo on La Pintan mastohäkistä, juuri kun kuu pisti esiin pilvistä, nähnyt valkoisen, hiekkaisen niemen pistävän ulos mereen, ja hänen hieman ylöspäin siitä silmäillessään huomannut maata sen takana. Se oli Amerikan ranta, jonka hän — ensimäisenä kaikista Etelä-Euroopan asukkaista — oli nähnyt. Itse luuli hän, kuten Colombokin, että se oli Indian. Kuningatar Isabella oli määrännyt 10,000 maravedin vuotuisen eläkkeen sille, joka ensiksi näkisi maata. Bermejo tämän johdosta ilmoitti oikeutensa, mutta — Colombo piti, kun pitikin, itse rahat, väittäen että hän muka jo edellisenä iltana, tuon liikkuvan valoloisteen huomatessaan, oli ensiksi nähnyt maata. Tämä seikka oli niitä, jotka vaikuttivat että merimiehet eivät suuresti pitäneet Genovalaisesta.

Päivän valjetessa nähtiin matala, vihreä maa ylenevän aalloista. Sitten selveni tulokkaiden silmiin komea metsä, ja metsästä juoksi alastomia ihmisiä rantaan. Ankkurit laskettiin. Colombo astui, puettuna loistavaan pukuun, veneesen ja soudatti maalle, pitäen kädessään Castilian ja Leonin kuningaskuntien lippua. Häntä seurasivat toisissa veneissä Pintan ja Ninan katteinit. Vieraiden hypätessä rannalle, juoksivat maan asukkaat peloissansa pakoon, mutta palasivat pian takaisin, ja nyt alkoi vilkas vaihtokauppa. Asukkaat toivat hedelmiä ja maissia, josta saivat lasihelmiä, neuloja, pieniä kulkusia ja muita arvottomia leluja, hyppien iloisina kuin lapset tavattomista tulijaisistaan. Vieraita arvelivat he korkeimmiksi olennoiksi ja osoittivat, erittäinkin Colombolle, melkein jumalallista kunniaa. Viitoten ja merkiten tultiin jotakuinkin toimeen, ja siten sai Colombo tietää että heidän maansa oli saari, jota he nimittivät Maguayana (Guanahani), mutta Colombo antoi sille, — hän luuli sen sijatsevan Indian rannikon edustalla, — nimeksi San Salvador (Pelastaja). Se oli kaunis, hedelmällinen maa ja asujamet erittäin lempeäluontoista, hyvänsävyistä, siivoa kansaa. Vyötäisillä oli heillä verho, mutta muuten ei peittänyt kaunista, solakkaa ruumista mikään vaatetus. Tämä saari oli Bahama-saariston pitkää ryhmää, joka ulottuu Floridasta pohjassa Haitiin etelässä, mutta mikä näistä 28 saaresta Guanahani oli, siitä ei koskaan ole päästy selville. Saarilla on nyt ihan toiset, englannin-kieliset nimet, ja niiden maanluonto on surkean metsähävityksen kautta niin muuttunut entisestä, että niitä on mahdoton tuntea. Mitään liriseviä lähteitä ja sisäjärviä, joista Colombo puhuu, ei enää ole olemassa — kiitos euroopalaisen sivistyksen kehitykselle!

Mitään kultaa ei tältä saarelta saatu. Naiset käyttivät kuitenkin koristuksena pieniä kultapalasia nenänjuuressa, ja kun kysyttiin missä tuota keltaista metallia olisi saatavana, viittasivat asukkaat etelään.

Koko retki tarkoitti etupäässä kultaa, ja nuo pienet kultalevyt Guanahani-naisten nenänjuuressa kiihoittivat kovasti Colombon ja hänen seuralaistensa himoa. Viikon päivät saarella viivyttyänsä, nosti laivasto jälleen ankkurinsa ja ohjasi kulkunsa länsi-etelään, purjehtien useiden pienempien saarien sivutse ja käyden monessa maallakin. Kaikki olivat ne kauniita kuin pienet paratiisit ja vieraat ihan ihastuksissaan. Lokakuun 27 p:nä saavutaan viimein suurelle Cuban saarelle. Laivat lasketaan ankkuriin komeaan Nepe-lahteen. Colombo on kovasti mielissään maan erinomaisesta kauneudesta, oivallisista satamista ja valtavista joista, jotka täällä hänen silmäänsä kohtaavat. Hän jo todellakin luulee saapuneensa tarujen ylistämään Zipangoon Aasian itärannalla ja lähettää kaksi miestä, joista toinen ymmärtää hebrean-kieltä, viemään katolisten majesteetien tervehdyskirjettä maan kuninkaalle, joka tarinan mukaan asuu "kultakattoisessa palatsissa"; mutta miehet tietysti pian palaavat takaisin tyhjin toimin. Tuo kultainen kuningas oli alaston "kaziki", heimopäällikkö, yhtä alastomassa villilaumassa. Kultaa ei Cuban saareltakaan saatu muuta kuin hyvin vähäsen, mutta sen sijaan tavattiin viljeltyjä vainioita, joissa kasvoi Espanjan pippuria ja yam-juuria sekä vielä toinenkin kasvi, josta kerran oli koko sivistyneellekin maailmalle tuleva merkillinen nautinto. Tuon kasvin kuivia, kierteelle käärittyjä lehtiä tämän saaren villit pitivät suussaan, sytyttivät toisesta päästä palamaan ja puhalsivat sitten kurkustaan ja sieramista paksuja savupilviä. Näitä lehtikääryjä nimittivät villit: tabak, ja sen nimen on tämä "indiaanien" keksimä nautintoaine saanut pitää tähän päivään saakka. Me hartaat tupakoitsijat, kiittäkäämme heitä kaikki tästä oivallisesta keksinnöstä. Mitä olisi maailma ilman sitä!

Muutaman päivän perästä lähti amiraali taas merelle, kulkien tällä kertaa itäänpäin pitkin rannikkoa, jota tutkittiin. Yöllä vasten marraskuun 21 päivää hiipi Alonzo Pinzon Pinta-laivoineen tiehensä ja oli aamulla kadoksissa. Hän, näet, lähti tekemään löytöjä omin päinsä ja saavuttamaan kultaa ja kunniaa ilman Colombotta. Pian löysikin hän San Domingon, jolle nyt ensiksi annettiin nimi Hispaniola (Pieni Espanja). Kultaa löysi Pinzon kuitenkin tältä saarelta niinikään varsin vähän[4] ja lähti sentähden muutaman viikon mentyä jälleen merelle.

Joulukuun 5 p:nä tuli Colombokin Hispaniolaan, "Länsi-Indian Eeteniin." Asujamet täälläkin olivat rauhallisia ihmisiä, joita — luvultaan noin 300,000 henkeä — heimopäälliköt eli kazikit hallitsi. Kovasti he ihmettelivät vieraita; ja samat kohtaukset kuin Guanahanissa ja muilla saarilla uusittiin. Joulu-aattona tapahtui Colombolle täällä suuri onnettomuus. Marigalanta joutui kovassa myrskyssä karille ja perinpohjaiseen haaksirikkoon. Nyt ei ollut muu neuvona kuin muuttaa Ninaan, jonka maston nokkaan siis Colombo nosti lippunsa. Mutta kun tähän laivaan ei mahdu niin paljon väkeä, päättää Colombo jättää osan väestään saarelle ja itse purjehtia takaisin Euroopaan. Haiti-niemelle perustetaan pieni linnoitus, jolle annetaan nimeksi Navidad ja miehistöksi 40 sielua kolmen upseerin johdolla. He saavat aseita, ampuma- ja ruokavaroja sekä käskyn odottaa amiraalinsa takaisin-tuloa, mutta samassa myöskin osviittoja varsinaisen siirtokunnan muodostamiseen ja — kullan kokoilemiseen.

Colombo nyt lähti purjehtimaan takaisin Espanjaan, annettuaan sitä ennen villeille pienet läksiäispidot, joissa näitä m.m. säikähytettiin pyssyn ja kanoonan paukauksilla. Se opettaisi heitä pitämään merentakaisia vieraita kunniassa. No, mutta Colombo on nyt kotimatkalla, ja tammikuun 10 p:nä tullaan yhteen karkuteillä olleen Pintan kanssa. Karkuretken johdosta syntyneet riidat sovitaan pois ja purjehditaan sitten yhdessä pari viikkoa. Mutta kun Colombo matkalla tekee pienen poikkeuksen kurssistaan, etsiäksensä Amazonien satusaarta, jättää hänet taasen Pinzon oman onnensa nojaan ja purjehtii toisaalle.

Colombo ei kuitenkaan — kummallista kyllä! — löytänyt tuota ihmeellisiä maata, missä ainoastaan naiset hallitsevat ja vallitsevat, ja hän siis käänsi kokkansa Euroopaan. Tuuli tuuditteli hänen pientä purttansa varsin sievästi eteenpäin, kunnes Azorien saaret tulivat näkyviin. Mutta silloin nousi, helmikuun 12 p:nä, ankara myrsky, ja tuo heikko hernepalko oli hautansa partaalla. Colombo, joka ei luullut pälkäästä pääsevänsä, tahtoi kuitenkin että hänen tärkeä löytönsä tulisi maailman tiedoksi ja kirjoitti pergamentille lyhyen kertomuksen matkastaan, kääri sen vahakankaan sisään, piirsi osoitteen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle, sulki sitten kääryn pieneen tynnyriin ja viskasi tämän mereen. Sitä ei sitten koskaan löydetty — eikä tarvittukaan; sillä Nina laiva pelastui, kun pelastuikin, hirmumyrskyn vallasta ja saapui helmikuun 18 p:nä Santa Marian satamaan Azorien saarilla. Siellä viivyttiin kymmenen päivää, mutta maaliskuun 4 p:nä laskee alus ankkuriin Tajo-joen suussa.

Täältä kirjoitti Colombo kirjeen Portugalin kuninkaalle, joka heti kutsutti hänet Valparaisoon ja piti siellä hyvin hyvänä, kuunnellen hartaasti tavatonta matkakertomusta. Mutta pian lähtee Colombo taas purjehtimaan ja on maaliskuun 15 p:nä 1493 jälleen eheänä Palos-satamassa, samassa paikassa, josta retkikunta 7 kuukautta ja 12 päivää sitten lähti oudolle matkalleen. Samana päivänä saapui Pintakin satamaan. Pinzon oli kieltämättä paljon vaikuttanut Uuden Maailman löytöön. Ninan kuljettaja kuitenkin kotiin palattuansa pian kuoli. Hänen poikansa sekä hänen veljensä pojat koroitti sittemmin Kaarle viides aatelissäätyyn, koska isät olivat Espanjalle suuret hyvät-työt tehneet.

Palos-satamasta jo lähetti Colombo niinikään kirjeen Espanjan majesteeteille, jotka silloin oleskelivat Barcelonassa, sekä täydellisen kertomuksen matkastaan. Tämä kertomus painettiin heti Barcelonassa, johon kirjapaino vasta oli perustettu. Ja muutaman viikon perästä oli se käännettynä latinan-kielelle. Tätä käännöstä ilmestyi toinen toisensa perästä 4 painosta, ja vielä samana vuonna otettiin siitä jälkipainoksia melkein kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa. Sillä tavoin sai tuo vähää ennen keksitty kirjan-painamisen taito aavistamattomalla nopeudella levittää tietoa siitä suuresta maailmantapauksesta, joka ynnä sen itsensä kanssa oli alkava uuden, entistä valoisamman ajanjakson ihmiskunnan historiassa.

Colombo itse lähti, oltuaan pari viikkoa tervehtimässä vanhoja ystäviään La Rabida luostarissa, Barcelonaan, ja matkalla sinne häntä kohdeltiin kuin ruhtinasta. Niinikään tervehtivät häntä majesteetit erinomaisella kunnioituksella, ja kaikki hänen arvonimensä ja etunsa vahvistettiin. Uusi retkikunta päätettiin välimmiten panna toimeen, ja joukko hovi- ja aatelismiehiä pyysi saadakseen seurata Colomboa uudella retkellä — kultamaihin, sillä kulta se kovasti ritaria kutkutti.

3. Colombon toinen matka.

Syyskuun keskipaikoilla olikin jo uusi laivasto kokoontuneena Cadizin satamassa. Siinä oli koko 17 laivaa, joista kuitenkin ainoastaan 4 à 5 suurempaa. Päälaiva oli Nina nimeltään (toinen kuin ensimäiseltä retkeltä tunnettu). Retkikunnassa oli yhteensä 1,100 miestä, niiden joukossa 20 ratsumiestä ja 12 munkkia, joiden viimeiksi mainittujen tuli kääntää "indiaaneja" kristinuskoon. Upseereissa oli muutamat herrat, jotka sittemmin saavuttivat erityisen maineen löytöretkien historiassa: Alonzo de Hojeda ja hänen aseveljensä Gines de Corbalon, Floridan löytäjä Juan Ponce de Leon ja Hispaniolan vastainen kuvernööri Diego Velasguez. Retkeläisten joukossa oli myöskin Colombon veli Diego. Bartolommeo, joka tähän aikaan oleskeli Ranskan hovissa, ei ennättänyt Cadiziin ennen retkikunnan lähtöä.

Ja syyskuun 25 p:nä 1493 tämä retkikunta lähti, pitäen hieman etelämpää suuntaa kuin viime kerralla. 20 päivän purjematkan perästä saavuttiin Pienten Antillien saariryhmään, joka ulottuu Portoricosta Trinidad'iin Etelä-Amerikan pohjois-vesillä. Näistä tavattiin ensiksi Desirade niminen saari ja sitten toinen toisensa perästä Dominica, Marigalanta, Guadelupe, Sata Maria la Antigua, San Martin, Santa Cruz sekä joukko pienempiä, joissa muutamissa asui ihmissyöjiä. Marraskuun 16 p:nä löydettiin suuri Portorico, josta lähdettiin suorastaan Navidadiin. Sinne saapui laivasto marraskuun 29 p:nä —taikka oikeammin: Navidadin paikalle. Sillä missä oli koko Navidad? Ja miksi ei sen miehistö antanut mitään merkkiä?

Colombon silmää kohtasi surkea näky: linnoituksesta oli jälellä ainoastaan rauniot ja sen miehistöstä ainoastaan mätäneviä ruumiita. Saadakseen kultaa olivat nämä ensimäiset siirtolaiset, näet, ryöstäneet seudun asujamet paljaiksi ja sitten harjoittaneet mitä häpeällisintä väkivaltaa heitä kohtaan. Ja nuo muuten niin rauhalliset asukkaat olivat oikeutetussa raivossaan suurin joukoin karanneet muukalaisten kimppuun, polttaneet linnoituksen poroksi ja tappaneet miehistön viimeiseen sieluun saakka.

Mutta Colombo ei tätä onnettomuutta säikähtynyt. Hän rakennutti uuden linnoituksen, ja sen ympärille kasvoi pian pieni kaupunki, joka kuningattaren kunniaksi sai nimekseen Isabella. Se oli Uuden Maailman ensimäinen kaupunki, ja sen raunioita, joita metsä nyt peittää, kuuluu vieläkin olevan nähtävissä kappaleen matkaa Haiti-niemeltä. — Määräten veljensä Diegon hallitusmieheksi Isabellaan ja lähetettyään kaikki pienet laivat takaisin Espanjaan, lähti Colombo uudelle tutkimusretkelle, jolloin löydettiin suuri Jamaican saari. Täältä palasi hän Cubaan, jota itsepänttäinen amiraali kiven kovaan väitti Indian mannermaaksi, vaikka useat hänen seuralaisistaan jo olivat huomanneet sen saareksi. Colombo antoi, kun antoikin, väkensä vannoa pyhän valan että, koska muka maata oli tarkasti tutkittu, heidän vakuutuksensa mukaan Cuba oli mannermaa, ja uhkasi leikkauttaa kielen suusta jokaiselta, ken kotiin tultuansa uskaltaisi puhua toisin.

Syyskuun 29 p:nä 1494 palasi Colombo takaisin Isabellaan, jossa hänen poissa-ollessaan espanjalaiset aatelismiehet olivat ruvenneet kinastelemaan heikkoa Diegoa vastaan, joka ei osannut pitää heitä kurissa. He harjoittivat yhä vain kaikellaista raakuutta ja väkivaltaa maan viattomia asukkaita vastaan, ja seuraus oli että jokainen valkoinen mies, joka uskalsi Isabellan paalutusten ulkopuolelle, ilman armotta tuli tapetuksi. Diegon onneksi oli kuitenkin johannuksen aikana 1494 Bartolommeo Colombo, kuningattaren lähettämänä, tullut kolmella karavellilla Espanjasta, ja hänen viisaat toimensa saivat järjestyksen jotenkuten palajamaan, varsinkin sitten kun pahimmat kinastelijat eräänä yönä olivat varastaneet Bartolommeon laivat ja niillä matkustaneet Espanjaan. Mutta samaan aikaan olivat Hispaniolan indiaanit urhoollisten kazikien johdolla nousseet yleiseen kapinaan julmia vieraitansa vastaan. — Semmoinen oli nyt tila Colombon palatessa. Bartolommeon tehokkaalla avulla ryhtyi hän siirtokunnan olojen parantamiseen, — vaikka aivan väärästä päästä. Cristoforo Colombo oli itse teossa jokseenkin raakamainen sielu. Indiaaneja arveli hän ala-arvoisiksi olennoiksi, jotka Jumala oli orjiksi luonut. Kun nyt ei ollut kultaakaan kylliksi lähettää Espanjaan, jossa odoteltiin jotain tuntuvia tuloksia kalliista retkikunnasta, päätti hän —Cristoforo Colombo — lähettää kotiin elävää tavaraa.[5] Kauhea ryöstöretki pantiin toimeen muutamaan läheiseen kylään, jonka kaikki asukkaat — miehet, vaimot ja lapset — yhteensä 500 henkeä, otettiin vangiksi, sullottiin laivan-ruumaan ja lähetettiin Espanjaan —myytäviksi Sevillan torilla orjiksi. Kalulista oli asetettu Valencian arkkipiispan, Fonsecan, nimelle. Colombo oli, näet, hyvin jumalinen ja hurskas mies. — Melkein kaikki nämä orjat kuitenkin perille päästyänsä kuolivat. Sanomaton suru ja matkan rasitukset oli vienyt heidän viimeiset voimansa. Kuningatar Isabellan kunniaksi on kuitenkin mainittava että hän kovasti moitti tätä amiraalin menetystapaa. Mutta moitetta pahempaa ei näy tulleen, sillä Hispaniolan saarella järjestettiin orjalaitos nyt, ja Colombo jakasi onnettomia maan-asukkaita joukottain lahjaksi miestensä kesken. Euroopalaisten sivistystyö Amerikassa oli alkanut.

Colombo oli jumalinen mies, sanoimme juuri. Tämä sielunsuunta hänessä puhkesi täydelliseksi haaveiluksi hänen palattuaan Cubasta ja Jamaicasta. Epäterveellinen ilmanala ja alituinen mielenjännitys oli pannut hänet tautivuoteelle, jossa hän kitui viisi kuukautta. Ne suuret työt, jotka hän oli toimittanut, synnyttivät hänen päähänsä sen hyvin uskottavan luulon, että Jumala oli hänet valinnut aivan tavattomiin töihin. Hän ei enää tyydy maiden löytämiseen Espanjan kruunulle tai millekään maalliselle vallalle; hän tahtoo valloittaa kristikunnalle takaisin Kristuksen haudan ja perustaa Uuden Jerusalemin. Niin, hän on ristiritari nyt.

Mutta tämä hänen haaveksiva luonteensa ei estä häntä pitämästä tarkkaa huolta käytännöllisen elämän vaatimuksista, kuten yllä-mainitut toimet siirtokunnan järjestämiseksi osoittavat. Hänen noustessaan tautivuoteelta, on siirtokunta taas suuressa vaarassa. Indiaanit, urhoollisen ja nerokkaan kazikin Caonabon johdolla, ovat tehneet viimeisen ponnistuksen ja ahdistavat kuokkavieraitaan aika lailla. Mutta veljekset Colombo kokoovat kaikki asekuntoiset miehensä ja ryntäävät huhtikuussa 1495 vihollista vastaan. Tämä voitetaan perin pohjin nykyisen Matanzan aukealla kedolla.

Täll'aikaa olivat kuitenkin siirtokunnasta lähteneet karkulaiset saapuneet Espanjaan ja hovissa tehneet kovia valituksia ja syytöksiä Colomboa ja hänen hirmuhallitustaan vastaan. Tämän johdosta lähetettiin Espanjasta erityinen komisarius — Juan Aguado — asioita tutkimaan. Hän tuli Hispaniolaan 1496 vuoden alussa. Silloin päätti Colombo, joka ei tahtonut alistua tämän herran tutkittavaksi, itse matkustaa Espanjaan asiaansa puolustamaan. Pitkän matkan perästä saapui hän sinne kesäkuun 11 p:nä 1496. Hänen astuessaan maalle Cadizin satamassa, eivät uteliaat katsojat enää nähneet tuota entistä ylpeää, pystypäistä amiraalia, vaan kaapuun ja pääpussiin puetun franciskaani-munkin, joka kaiken kallella kypärin asteli satamasta kaupunkiin.

Mutta hovissa onnistui Colombon puolustaa itseänsä hyvin. Hän oli varsin sukkela kieleltään, kuten jo ennen olemme huomauttaneet. Taitavasti osasi hän nytkin viitata niihin melkoisiin maan-alueisin, jotka hän jo oli voittanut Espanjan kruunulle, ja olihan yhä uusia tulossa, kunhan vain pidettäisiin kiinni aljetusta suunnasta. Pian kyllä aukenisivat kaikki Indian aarre-aitat. Nuori siirtokunta Hispaniolassa vain tarvitsi apua.

4. Colombon kolmas matka. Cabotto.

Hyväntahtoisesti Colomboa kuunneltiinkin; ja uusi retkikunta oli hänen johdollaan lähtevä tuohon kaukaiseen Kultalaan. Viipyi kuitenkin lähes kaksi vuotta, ennenkun tämä pääsi liikkeelle. Mutta toukokuun 30 p:nä 1498 purjehti Colombo 6 karavellilla ja 200 miehellä ulos San Lucar de Barramedan satamasta lähellä Cadizia kolmannelle retkelleen. Ferron kohdalla jakasi hän laivastonsa kahteen osaan, joista toinen lähti suorastaan Hispaniolaan. Itse purjehti hän toisen osaston etupäässä — 3:l1a laivalla — hieman etelämpään kuin ennen ja saapui heinäkuun 31 p:nä Trinidad nimiselle suurelle saarelle, joka Etelä-Amerikan pohjoisrannikon kanssa yhdessä muodostaa suuren Paria-lahden. Tähän lahteen purkaa vesiänsä valtava Orinoco monen laskuhaaran kautta. Colombo päästi, kuljettuaan lahden poikki, elokuun 5 p:nä ankkurinsa Pato nimiseen satamaan sen länsirannalla. Satunnaisen silmätaudin vaivaamana kun oli, hän ei itse voinut lähteä laivastaan, mutta lähetti osan väkeänsä maalle julistamaan sitä tavallisilla tempuilla Espanjan omaksi. Sinä päivänä — sunnuntaina elokuun 5:nä v. 1498 — Espanjalaiset nyt ensi kertaa panivat jalkansa Amerikan mannermaalle.

Colombo kyllä sen heti mannermaaksi arvasikin. Tarkalla silmällään havaitsi hän ne mahtavat, suolattomat vesivirrat, jotka maalta päin tulvailivat lahden läpi ja kauhealla pauhulla kohisivat ulos sen molemmista salmista. Ne eivät voineet tulla muusta kuin valtavasta joesta, joka juoksi suuren mannermaan halki. "Minä uskon" — kirjoitti hän päiväkirjaansa — "että tämä maa on mannermaa sekä että maallinen paratiisi on täällä." Tuo suuri joki on nyt — niin arveli hän — yksi niitä, jotka raamatun mukaan laskevat ulos paratiisista, ja se seikka myöskin selittää sen hurjan vauhdin.

Colombo ei kuitenkaan ollut ensimäinen Euroopalainen, joka oli löytänyt Uuden Maailman mannermaan. Puhumattakaan Leif Eerikinpojasta ja Islantilaisista, oli jo edellisenä vuonna, 1497, kesä- tai heinäkuussa eräs toinen Italialainen, Giovanni Cabotto, englantilaisella laivalla Bristolista, uudestaan löytänyt Labrador'in, ehkäpä Pohjois-Amerikan koko itärannikon.

Paria-lahdesta ohjasi Colombon laivasto kulkunsa suorastaan Hispaniolaan ja saapui elokuun viimeisenä päivänä Bartolommeon perustamaan uuteen San Domingo nimiseen kaupunkiin saaren kaakkoisrannalla. Siirtokunnan asiat olivat joteskin huonossa tilassa. Indiaanit olivat, raivoissaan vierasten yhä jatkuvista nylkemisistä ja julmuuksista, nousseet uuteen kinastukseen, ja niinikään kapinoitsivat äveriäät espanjalaiset seikkailijat, jotka eivät tyytyneet Bartolommeon komentoon. Colombo ei pystynyt tätä tilaa parantamaan. Hän oli liiaksi raaka voidakseen voittaa ihmisten sydämiä puolelleen. Espanjalaiset eivät saattaneet kärsiä hänen jyrkkää, käskevää olotapaansa. Seuraus oli uudet valitukset hovissa. Karkulaiset Hispaniolasta syyttivät häntä siitä, että hän muka oli pistänyt omaan pohjattomaan säkkiinsä kaikki kullat, joita hän oli antanut indiaanien louhia itselleen San Domingon kaivoksissa; — ja näissä syytöksissä näkyi olevan perää.

Hallitsijat lähettivät uuden komisariuksen asioita tutkimaan, ja niinpä tuli, kun tulikin, elokuun 23 p:nä 1500 Antonio Bobadilla, muuan hovimies, Hispaniolaan. Häntä sanovat ainakin hänen aikalaisensa rehelliseksi ja hurskaaksi mieheksi. Miten lienee ollutkaan asiainhaarain laita, — Bobadilla pani kaikki kolme veljestä — Cristoforon, Bartolommeon ja Diegon — vankeuteen, jossa he istuivat kaksi kuukautta. Sen jälkeen saivat he kahleet jaloissaan La Gorda nimisessä karavellissä matkustaa Espanjaan. Alusta kuljetti katteinina Villejo niminen aatelismies, joka matkalla tahtoi päästää Colombon kahleet; mutta tämä ei siihen suostunut. Raskaat rautaketjut jaloissaan vietiin Amerikan löytäjä marraskuun 22 p:nä 1500 Cadizissa maalle ja jätettiin kaupungin tuomarin huostaan.

Mutta kun hallitsijat, jotka silloin oleskelivat Granadassa, saivat tiedon tästä häpeällisestä käytöksestä niin ansiokasta miestä kohtaan, kuin Colombo kuitenkin oli, antoivat he heti käskyn hänen ja hänen veljiensä laskemisesta vapaiksi, ja Cristoforo sai vastaanottaa armollisen kirjeen, 2,000 dukaatia ja kutsumuksen Granadaan.

Colombon ylpeä luonee oli kuitenkin saanut pahan iskun, jonka haavaa ei edes kuningasten kunnioitus enää saanut umpenemaan. Hän huomasi joutuneensa sysätyksi syrjälle. Viime vuosina, hänen ollessaan retkillään ja Hispaniolassa, olikin koko joukko uusia löytöjä tapahtunut — ilman hänettä. Ja se tietysti hieman harmitti mahtavaa Genualaista. Luettelemme tässä lyhyesti nämä löytöretket.

5. Brasilian löytö.

Vasco de Gama oli v. 1498 vihdoin viimeinkin löytänyt meritien Indiaan, oikeaan Indiaan, ja seuraavana vuonna sieltä palannut, muassaan suuret aarteet. Ja samana vuonna, 1498, oli neljä eri retkikuntaa lähtenyt vesille Espanjan satamista. Alonzo de Hojeda ja Juan de la Cosa, molemmat Colombon seuralaisia hänen ensimäisillä matkoillaan, olivat löytäneet ja kulkeneet Etelä-Amerikan pohjois-rannikon molemmin puolin Paria-lahtea, Surinamista idässä Cabo de la Velaan lännessä. Ja pari viikkoa heitä ennen oli Alonzo Nino, Marigalantan miehiä Colombon ensimäisellä retkellä, tunkeunut Cumanaan saakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja tämän länsirannalta saanut rikkaan sadon helmiä. Vicente Pinzon, Ninan katteini Colombon ensimäisellä matkalla, oli joulukuussa 1499 löytänyt Brasilian rannikon ja Amazoni-joen suut. Tätä jokea oli hän kuitenkin luullut Ganges-joeksi. Diego de Lepe oli sitten kulkenut Brasilian pohjois-rannikkoa pitkin. Huhtikuussa v. 1500, kolme kuukautta Pinzonia myöhemmin, tuli samalle rannikolle, vaikka hieman etelämmälle, Pedralvarez Cabral. Hänen aikomuksensa oli oikeastaan jatkaa Gaman työtä Indiassa, mutta merivirta oli hänet ajanut Guinea-lahdesta Afrikan rannalla Etelä-Amerikan rannikolle. Löydetylle maalle antoi hän nimen Terra de Santa Cruz, lähetti Portugaliin yhden laivan viemään tietoa tästä löydöstä ja jatkoi sitten matkaansa itään päin.

Etelä-Amerikan pohjois-rannasta tunnettiin siis koko kaistale Cap San Rogue'sta kaakkosessa Cap de la Velaan luoteessa. V. 1500 matkusti Rodrigo Bastidas Panama-kannakselle ja Chiriqui-lahteen saakka.

Näistä retkikunnista oli ainoastaan Ninon tuottanut aineellista voittoa. Ei kultaa eikä mausteita tältä pitkältä rantakaistaleelta tavattu. Pettyneinä kultaisissa toiveissaan olivat retkikunnat kotimatkalla vieneet suuret joukot Bahama-saarten asukkaita muassaan, myydäkseen heitä Espanjassa orjiksi. Colombon antama esikuva oli tuottanut hedelmänsä.

6. Colombon neljäs matka.

Cristoforo Colombo oli yhä enemmän vajonnut uskonnollisiin haaveiluihin. Hän sepusteli pienen kirjasen, jossa hän koki tyrkyttää aikalaistensa mieliin, kuinka välttämätöntä oli että Jerusalemi jälleen valloitettaisiin mohametilaisilta kristikunnalle. Ja valloituksella oli kiire, sillä 155 vuoden perästä häviäisi tämä matoinen maailma suuren vedenpaisumuksen kautta. Itse tahtoi hän — Cristoforo Colombo — valloitusretkeä johtaa. Mutta siihen tarvittiin tietysti rahaa, ja tätä saataisiin "Indiasta", jonne hän nyt taaskin pyrkii pääsemään. Ja miten lienee ollutkin, hallitsijat toimittivat hänen käytettäväkseen kolme joteskin ränstynyttä karavellia ja yhden pienemmän laivan. Häntä kiellettiin kuitenkin astumasta matkallaan maalle Hispaniolassa.

Tälle neljännelle ja viimeiselle retkelleen otti Colombo mukaansa molemmat poikansa, Hernanin ja Diegon, sekä veljensä Bartolommeon. Veli Diego rupesi papiksi ja jäi Espanjaan. Miehistössä oli 140 henkeä, tällä kertaa ei enää yhtään hoviherraa.

Toukokuun 11 p:nä 1502 lähti pieni laivasto liikkeelle Cadizista ja oli kesäkuun 15 p:nä Martinique nimisen saaren kohdalla Länsi-Indiassa. Sieltä purjehti Colombo (parannettuaan yhden laivoistaan, joka oli mennyt pilalle, muutamassa Hispaniolan satamassa — saaren käskynhaltia ei päästänyt häntä maalle —) Hispaniolan ja Cuban välisen salmen kautta lounaseen päin ja näki heinäkuun 30 p:nä suuren Honduras-niemen rantaviivan edessään. Seuraavana päivänä noustiin maalle pieneen Guanajo-saareen, jossa Colombo tapasi kauppamiehiä Yukatanista. Näiden aluksissa oli suuret joukot tavaroita, jatka osoittivat paljon korkeampaa viljelyskantaa kuin mitä Colombo tähän asti oli näillä maailman kulmilla nähnyt: kauniita puuvillakankaita, taidokkaasti veistetyitä puu-astioita, marmorimaljoja, veitsiä ja kirveitä obsidianista sekä puumiekkoja, joiden terä niinikään oli tästä lasinkaltaisesta aineesta valmistettu. Colombo ei kuitenkaan huolinut lähteä heidän maahansa — tyhmästi kyllä, sillä parin päivän perästä olisi hän purjehtimalla länteenpäin, kuten kauppamiehet viittasivat, tullut Yukataniin ja luultavasti myöskin saanut tietoja Mexikosta, jotka maat todellakin olisivat voineet antaa tukea hänen luulolleen että hän muka nyt oleskeli tuossa kultaisessa Indiassa. Mutta Colombo vain arveli että tarinain ylistämä Cathay Aasian itärannalla oli jossakin läheisyydessä sekä että hän purjehtimalla eteläänpäin tulisi salmeen, joka viepi Indian valtamereen. Tätä ohjelmaa noudattaakseen, ohjasi hän siis ensiksi, kuten rannikon asema vaati, aluksensa itäänpäin, mutta jäi pitkäksi aikaa aaltojen valtaan. Hirveät myrskyt olivat joka päivä ajaa hänen huonot aluksensa syvyyteen, kunnes hän vihdoinkin syyskuun 12 p:nä pääsi Honduras'in itäisimmälle niemelle, jolle hän keventyneellä sydämellä antoi nimeksi Gracias á Dios (Jumalan kiitos!). Purjehdus tästä eteläänpäin kävi sitten helpommasti. Saavuttiin Carial nimisen indiaani-kylän kyljessä olevaan satamaan nykyisen Greytown'in lähellä, jossa hyväntahtoisen väestön avulla laivoja parannettiin ja ko'ottiin ruokavaroja. Pienet, mereen laskevat joet osoittivat olevansa kullan-antavia, mutta kaakkoseen päin olisi tätä metallia vielä enemmän, sanoivat maan-asukkaat. Matkaa jatkettiin siis ja tultiin lokakuun 7 p:nä Chiriqui-lahteen, jonka itärannalla oli maakunta Aburema, nykyinen Veragua. Täällä astui Colombo maalle ja sai asukkailta tietää että 9 päivämatkan perästä suorastaan maan poikki päästäisiin toiselle valtamerelle, jonka rannalla olisi paljon kultaa ja muuta hyvää. Colombo siis nyt tiesi tämmöisen olevan olemassa näillä tienoin, mutta hän arveli — itsepänttäisesti pitäen kiinni vanhasta viisaudestaan — tätä uutta valtamerta Indian mereksi; ja hän teki semmoisen laskun, että nyt ei enää olisi enemmän kuin 10 päivämatkaa Ganges-joelle. Täällä — Veraguassa — luuli hän olevansa Malakka-niemellä ja tahtoi sen eteläisen kärjen ympäri kulkevasta salmesta päästä toisella puolella muka sijaitsevaan suureen mereen. Hän purjehtii sentähden pois — itäänpäin; mutta tropiikien tuimat tuulet pakoittavat häntä palaamaan, ja tammikuussa 1503 on hän kovin surkeassa tilassa olevine laivoineen jälleen Veraguassa. Saatuaan eräältä kazikilta tietää että kultaa löytyisi oikein kosolta lännempänä, lähettää hän sitä etsimään Bartolommeon vahvan väki-osaston etupäässä. Bartolommeo löysikin kultahiekkaa vesistöissä, mutta varsinaista kultamalmia verraten vähäsen. Sitten saatiin tietää että viekas kaziki olikin heitä narrannut ja että rikkahin kultakenttä oli itse Veraguassa. Colombo silloin päätti perustaa siirtokunnan pienen Belen nimisen joen varrelle ja jättää tänne Bartolommeon, purjehtiakseen itse takaisin Espanjaan hankkimaan lisävoimia. Mutta maan-asukkaat katsoivat tätä yritystä karsain silmin ja päättivät hävittää siirtokunnan. Colombo sai tiedon heidän aikeistaan ja pääsi kolmen laivan kanssa turviin joen suuhun; mutta indiaanit pistivät vasta rakennetut pölkkymökit palamaan ja tappoivat yhden hänen laiva-katteineistaan ynnä kokonaisen venheväen kanssa. Bartolommeo, jonka laiva vielä oli ylempänä joessa, joutui saarroksiin ja suljettiin erilleen pää-retkikunnasta. Hän oli kovassa vaarassa. Vasta viikon perästä onnistui Colombon päästä yhteyteen hänen kanssansa. Reipas Pedro Ledesmo ui, käskykirje hampaissaan, kauhean kuohun läpi hänen luokseen. Pian olikin Bartolommeo väkineen veljensä laivalla, mutta hänen oma aluksensa jäi vihollisen saaliiksi.

Kolmella laivalla lähti nyt Colombo tiehensä — etsimään taaskin tuota salaperäistä salmea. Mutta laivat olivat mitä kamalimmassa kunnossa, ja jo oli täytymys jättää niistä yksi ihan hylkynä muutamaan satamaan. Päästiin kuitenkin Daria-lahteen saakka. Mutta jälellä olevat kaksi laivaa uhkasivat niinikään hajota pirstaleisin. Nyt kysyttiin ainoastaan henkien pelastusta, ja kauheiden kärsimysten perästä, joiden kestäessä nuo kurjat hernepalot lensivät toiselta taivaanreunalta toiselle, tultiin onneksi kesäkuun 25 p:nä Jamaican rannalle, jossa Colombo ajoi jo uppoamaisillaan olevat aluksensa maalle. Ainoastaan vähän kansia näkyi veden-pinnan yläpuolella. Se oli täydellinen haaksirikko. Cristoval-lahti, jossa se tapahtui, sai Colombolta nimekseen Santa Gloria (Pyhä kirkkaus). Retkikunnan tila oli joteskin arveluttava. Mutta Colombo kokosi kaiken entisen jäntevyytensä ja neuvokkaisuutensa, vuodattaen rohkeutta alakuloisiin seuralaisiinsa. Indiaanit olivat onneksi hyvin ystävällisiä ja toimittivat vierailleen ruokavaroja. Mutta miten saada sana Hispaniolaan ja apua sieltä haaksirikkoisten poispääsöä varten? Heidän joukossaan oli kaksi urhokasta miestä, Diego Mendez ja Bartolommeo Fiesco, jotka eräänä päivänä elokuussa astuivat kahteen indiaanilaiseen veneesen, ja näiden miehistöksi rupesi kumpaankin 6 Espanjalaista ja 10 indiaanilaista soutajaa. Nämä veneet saapuivat viiden päivän yhtämittaisen soudon perästä Hispaniolaan. Sikäläinen maaherra ei tahtonut uskoa kertomusta Colombon retkikunnan vaiheista ja hädästä, mutta lähetti kuitenkin, kauvan viivyteltyään, laivan Jamaicaan ottamaan selkoa asian todellisesta laidasta. Tätä laivaa kuljetti katteinina Diego de Escobar, joka oli Colombon vihollisia. Hän tosin purjehti saarelle ja näki haaksirikkoisten hädänalaisen tilan, mutta lähti heti laivoineen takaisin, luvattuaan että suurempi laiva muka pian tulisi heitä noutamaan.

Retkeläisten tila kävi nyt kahta kauheammaksi. Indiaanit eivät enää tahtoneet näille vaivaisille antaa ruokavaroja, ja osa upseereista ja miehistöstä nousi kapinaan. Toukokuun 18 p:nä 1504 tapahtui puolueiden kesken julkinen tappelu, jossa kapinoitsijat voitettiin ja heidän päällikönsä Francisco Porras tehtiin vangiksi. Vasta kesäkuun 28 p:nä, retkeläisten oltua kokonaisen vuoden saarella, saapui sinne mainitun Mendezin Hispaniolassa suurella vaivalla vuokraama laiva, joka vihdoinkin pelasti haaksirikkoiset pois ja vei heidät San Domingoon. Kuukauden täällä oltuaan, lähti Colombo poikansa Hernanin ja veljensä Bartolommeon kanssa paluumatkalle Espanjaan, jonne he myrskyisen matkan perästä saapuivat marraskuun alussa v. 1504.

Se oli Cristoforo Colombon viimeinen retki, josta hän nyt oli palannut murtunein voimin. Kotosalla hänestä ei enää paljoa piitattu. Uudet suuret tapahtumat pimensivät hänen nimensä loiston.

7. Amerigo Vespucci.

Tämä Colombon maanmies oli nyt etupäässä kääntänyt puoleensa maailman huomion. Hän oli syntynyt vuonna 1451 Firenzessä, jossa hän sai huolellisen kasvatuksen paraimmissa oppilaitoksissa. Etenkin hän harrasti tähtitiedettä ja maailmanoppia, kosmografiaa. V. 1493 pääsi Amerigo palvelukseen Berardi nimiseen suureen italialaiseen kauppahuoneesen Sevillassa, joka kruunun puolesta toimitti valmistustyöt Colombon kahta ensimäistä retkeä varten. Vespucci silloin tuli yhteyteen Colombonkin kanssa, ja hänessä heräsi suuri halu löytöretkiin. Ensimäisen merimatkansa sanoo hän tehneensä v. 1498, mutta hänen kertomuksensa siitä on hyvin hämärä.

Toinen matka tapahtui seuraavana vuonna joko Alonzo de Hojedan taikka Diego de Lepen kanssa. Vespucci ei koskaan mainitse niiden johtajien nimiä, joiden retkikunnassa hän matkusti. Mutta sillä matkallaan näki hän Etelä-Amerikan pohjois-rannikon ja kertoi hyvin vilkkaasti havainnoistaan kirjeissä muutamille ystäville. Kirjeet painettiin ja herättivät yleistä ihastusta.

V. 1501-1502 teki Vespucci uuden matkustuksen vasta löydettyyn Brasiliaan, ensiksi tähtitieteilijänä, sitten katteinina yhdellä laivalla. Tällä matkalla kulki hän Etelä-Amerikan melkein koko itärannikon ja oli jo vähällä löytää salmen sen eteläisimmässä päässä. Rio Janeiron lahti löydettiin tammikuun 1 p:nä 1502. Matkan tulokset olivat itsessäänkin melkoiset kyllä, mutta maailman huomio kiintyi niihin vielä enemmän Vespuccin oivallisten kertomusten tähden. Hänen hehkuvat kirjalliset kuvaelmansa uusien maiden luonnosta ja niiden asukkaiden elämän-tavoista saavuttivat aivan tavatonta mieltymystä ja olivat pian koko sivistyneen maailman käsissä, ne kun ennen pitkää käännettiin ranskan-, saksan-, ja englannin-kielille. Amerigo Vespucci oli päivän sankari, ja häntä kunnioitettiin Uuden Maailman löytäjänä. Tätä nimeä käytettiin, näet, nyt ensi kertaa vasta löydettyjen maiden nimityksenä. Vapaana niistä ennakkoluuloista, jotka kaiken aikaa hämärsivät Colombon silmää, oli Vespucci pian saanut selville että maa, jonka rannikko oli niin pitkä ja virrat niin valtavat, oli ihan toinen kuin Vanha Maailma, ihan uusi mannermaa; sillä mitä hän täällä näki ei ensinkään soveltunut siihen, mitä sivistynyt ja oppinut maailma tunsi Indiasta.

Vespuccinkin onnen-tähti kuitenkin pian rupesi sammumaan. Hän sai Portugalin hallituksen toimittamaan retkikuntaa sen salmen löytämistä varten, joka vei Amerikan eteläpäästä toiseen valtamereen, mutta laivasto osaksi hukkui, osaksi hajaantui, ja yritys meni aivan hukkaan, ell'ei ota lukuun sitä että Vespucci sai perustetuksi ensimäisen siirtokunnan Brasiliaan. Palattuaan takaisin Portugaliin sai Vespucci vain nuhteita vaivoistaan. Hän meni sitten Espanjan palvelukseen, jossa hän nimitettiin merikarttalaitoksen päälliköksi ja pysyi siinä virassa kuolemaansa saakka v. 1512.

8. Colombon kuolema ja jälkeläiset.

Cristoforo Colombolta oli, hänen suureksi harmikseen jo v. 1500 riistetty hallitusoikeus hänen löytämissään maissa. Niin kauvan kuin kuningatar Isabella oli elossa, ei kuitenkaan koskettu niihin tuloihin, joita hänellä entisen sopimuksen mukaan oli oikeus sieltä nauttia. Mutta Isabellan kuoltua peruutti kuningas Ferdinand tämän oikeuden, ja kruunu korjasi Colombonkin osan. Vanha juttu mainion löytöretkeilijän suuresta köyhyydestä hänen viimeisinä vuosinaan on kuitenkin perätön. Colombolta on vieläkin kirjeitä tallella, jotka osoittavat että hän tähän aikaan pojallensa Diegolle, joka palveli hovissa ja seurusteli maan mahtavimpien kanssa, tuon tuostakin lähetti suuria summia; ja kuollessaan jätti hän jälkeensä omaisuuden, jonka avulla Diego voi päästä naimisiin suurisukuisen, mutta köyhän aatelisneiden kanssa. Colombo ei ollut niitä miehiä, jotka niin hevillä päästävät kullat käsistänsä. Niin jumalinen ja haaveiluun asti hurskas kuin hän olikin, ei hän suinkaan unohtanut tämän maailman asioita eikä omaa etuansa. Unelma pyhän haudan valloittamisesta saa jäädä sikseen, kun esim. tulee kysymykseen hänen hallitusoikeutensa Länsi-Indiassa, jotka hän väkisinkin kokee saada takaisin ja jälkeläisilleen turvatuiksi —vaikka turhaan. Tässä tarkoituksessa hännystää hän viime päivinään hovin perässä paikasta paikkaan — aivan kuin ennen aikaan —, mutta kuningas ei ota häntä kuullakseen. Vuonna 1506 on hän siten hovin kanssa saapunut Valladolidin kaupunkiin. Täällä pettävät viimeisetkin voimat, loppu on käsissä. Molemmat pojat ovat näinä hetkinä hänen luonaan, ja rakkaan Diegonsa helmassa henkäisee Amerikan löytäjä toukokuun 21 p:nä 1506 viimeisen huokauksensa.

Hänen maalliset jäännöksensä, — käärittynä munkkikaapuun, kuten hän itse oli tahtonut —, pantiin ensiksi läheisen franciskanien luostarin hautaholviin. Kolmenkymmenen kahden vuoden perästä joutuivat ne viimein Diegon lesken, Indian varakuningattaren Maria de Colon y Toledo'n, toimesta San Domingon kirkkokuorin hautaholviin. Maanjäristys, joka 1700-sataluvulla hävitti tämän kirkon ja sen hautaholvinkin, pyyhkäisi Colombon tomun tietämättömiin.

Sevillaan pystytettiin v. 1513 hänen haudalleen — Colombon luut lepäsivät sielläkin jonkun aikaa — muistopatsas, johon piirrettiin kirjoitus:

A Castilla y a Leon nuevo mundo dió Colon.

(Castillalle ja Leonille antoi Colon uuden maailman).

Genovan kaupunki on niinikään mainiolle pojalleen pystyttänyt kauniin muistopatsaan, joka paljastettiin marraskuun 9 p:nä 1862.

Colombon luonne selvenee tietysti paraiten hänen teoistaan. Suuret aatteet liikkuivat hänen aivoissaan, hän oli yritteliäs, kekseliäs, rohkea ja voimallinen, ystäväinsä seurassa iloinen ja puhelias, hän harrasti uskontonsa kunniaa ja oli itse liiankin jumalinen; mutta hän ei ymmärtänyt kaikkein ihmisten synnynnäisiä oikeuksia eikä niistä mitään välittänyt. Löytämiensä maiden asukkaita piti hän "huonompina ihmisinä", tavaranansa, jotka eivät ansainneet parempaa kohtelua kuin sieluttomat luontokappaleet. "Itse hän heitä möi kuin metsän riistaa ja ajoi heitä verikoirilla takaa." Rahaa ja rikkautta piti Colombo, huolimatta kummallisesta hurskaudestaan, kenties suurimmassa kunniassa kaikesta maailmassa. Niinpä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä neljänneltä matkaltaan — kesken hartaimpia hengellisiä haaveitansa —: "Kulta on kuitenkin parahinta kaikesta. Kullalla luopi ihminen rikkautta, ja rikkaudella tekee hän tässä maailmassa kaikki mitä tahtoo. Niin, sillä jopa saattaa lähettää sieluja paratiisiinkin."

Colombo kirjoitteli mielellään ja paljon. Häneltä on vielä tallella koko joukko kirjeitä, kertomuksia ja väitöskirjoja. Muutamat painatti hän itse.

Hänen ulkomuotoaan kuvailee eräs aikalainen vuodelta 1501 seuraavasti: "Amiraali on suurikasvuinen, voimakas, vielä pystypäinen mies. Kasvot ovat pitkulaiset, teirenpilkut punaverisillä poskilla, nenä koukeroinen, kirkkaat silmät täynnänsä vilkkautta. Hiukset, alkuansa punaiset, ovat viime vuosina harmaantuneet."

Colombon jälkeläisistä on huomattava että poika Diego jo v. 1508 sai takaisin kaikki isänsä arvonimet ja oikeudet. Amiraalina ja varakuninkaana hallitsi hän Espanjan suuria alusmaita Amerikassa kuolemaansa saakka v. 1528. Hänen naimisistaan herttuallisen Alba-suvun tyttären kanssa lähti joukko loistavia sukuja. —Diegon poika Luis myi v. 1536 Kaarle viidennelle kaikki varakuninkaalliset oikeutensa. V. 1578 sammui Colombon suku miespuolelta, mutta elää naispuolelta vielä tänä päivänäkin.

Cristoforon molemmat veljet, Bartolommeo ja Diego, kuolivat naimattomina. Samaten myöskin hänen poikansa avioliiton ulkopuolelta, Hernan Colon, jaloluontoinen, hienosti sivistynyt, vaatimaton herra. Hän luki ja tutki paljon, kokoillen muun muassa aikakautensa ehkä suurimman ja kallisarvoisimman yksityisen kirjaston.