XVII. Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat.

Jo 1750 luvulla oli Pohjois-Carolinasta uutisasukkaita asettunut siihen erämaahan, josta sitten tuli Tennessee. Mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin alkoi Alleghany-vuorten länsipuolella olevien maiden varsinainen asutus, kun nuo hedelmälliset seudut Ohio-joen eteläpuolella saivat asukkaansa ja Kentucky syntyi. Tämän asutuksen perustajana on pidettävä muuan eriskummainen mies Pohjois-Carolinasta, Daniel Boone nimeltään, joka pyssy olalla monet vuodet vaelteli näitä villien metsästysmaita, tutkien niiden maanlaatua ja muita suhteita. Vihdoin palasi hän takaisin ja sai parvikunnan halukkaita uutisasukkaita v. 1775 asettumaan Kentuckyyn, nykyisen Louisville nimisen kaupungin tienoille. Lähiseutu oli tosin vallan autiona ihmisistä, mutta molemmin puolin asusteli indiaani-heimoja, jotka usein taistelivat veriset tappelunsa juuri tällä autiolla alueella, jota he nimittivät "Ken-tukk-i", "Viheriän ruovokon maa", täällä kun miehen-korkuista, mehukasta ruohoa kasvoi. Uutisasukkaat saivat niinikään monta tuimaa tappelua kestää näitä indiaani-heimoja vastaan, jotka tuon tuostakin polttivat heidän pölkkymajansa poroksi ja tappoivat tai laahasivat vankeuteen niiden asukkaat. Mutta siitä huolimatta varttui nuori uutiskunta ihmeteltävällä nopeudella, ja mitäs ollakkaan! sääti keskenänsä hallitus-säännön, jossa muun muassa sallittiin täydellinen uskonvapaus. Uusia asukkaita tuli parvi toisensa perästä, ja seitsemäntoista vuotta siitä, kun ensimäinen puu oli hakattu kumoon näillä tienoin, pyysi uusi territorio päästäksensä valtiona unioniin. Pari vuotta myöhemmin seurasi sitä Tennessee, joka siten myöskin tuli valtioksi, vuonna 1794.

Mutta Daniel Boone, "Kentuckyn isä", ei viihtynyt tiheään asutussa paikassa, vaan halusi jälleen korpea samoomaan. Ainoastaan muija muassaan tallusti hän kauvemmas länteenpäin, muokaten itselleen erämaasta uutta asuinsijaa, kunnes siirtolaisvirta hänet taaskin saavutti ja hän muutti vieläkin lännemmäksi. Hän meni Mississippin yli ja Missouri-jokea ylöspäin, parvi uutisasukkaita yhä kintereillään, sillä mihin Boone-ukko pysähtyi, siinä oli hyvää maata. Täällä nähtiin hän vielä vanhoilla päivillään pölkkymajassaan, ja metsänriista riippui koukussaan lieden yllä. Täällä hän 90-vuotiaana laski luunsa lepäämään. Mutta kiitollinen Kentucky ne korjasi suurella juhlallisuudella takaisin, ja niinpä Daniel Boonen ja hänen uskollinen vaimonsa maalliset jäännökset yhdessä lepäävät muutaman kummun alla siinä laaksossa, johon hän rakensi ensimäisen majansa Kentuckyn neitsyeellisellä maalla.

Maaliskuussa v. 1788 lähti evesti Rufus Putnam, kotoisin Massachusettsista, hyvin varustetun siirtolaisjoukon etupäässä asuttamaan Ohion luoteis-puolella olevia hedelmällisiä maita, joista jo ensimäinen kongressi oli muodostanut suuren territorion. Putnam toimiskeli unionin palveluksessa, joka nyt oli ottanut tämän lavean alueen asuttamisen omaksi asiakseen. 25,000 henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sanotaan, olleen tässä joukkokunnassa. Asutus kävi niinkuin Kentuckyssäkin, ja tällä tavoin syntyi ennen pitkää kolme uutta valtiota: Ohio (1802), Indiana (1816) ja Illinois (1818). Indiana oli kokonaan Ohiolaisten perustama, jota vastoin Illinoisissa oli harvalukuinen väestö Canadalaisia jo Ranskan ajoilta, kunnes nyt yhä uusia asukkaita tulvaili maahan joko suurten järvien poikki ja Ohio-jokea pitkin taikka Kentuckyn kautta.

Melkein samaan aikaan joutuivat Etelässä Mississippi ja Alabama sekä ennen niitä (1812) Louisiana (ahtaammassa merkityksessä eli Mississippi-joen laskupaikat) valtioiksi liittokuntaan. Missouri tuli valtioksi vuonna 1821, niiden rettelöiden perästä, joista tuossa paikassa kerromme, mutta siitä eri territorioksi lohkaistu Arkansas vasta v. 1836.

Tämän valtavan asutustyön kautta oli Yhdys-Valtain alue neljässä kymmenessä vuodessa laventunut kolmenkertaiseksi, ja entisestä erämaasta muuttui palsta toisensa perästä kauniiksi viljavainioksi. Unioni oli jo ottanut koko asutuksen omaksi asiakseen. Sille luovuttivat vanhat valtiot alueensa vuorien toisella puolen, ja niinpä lähetti liittokunnan hallitus suuret joukot maamittareita jakelemaan tuota yhteismaata suurempiin ja pienempiin osiin, joita sitten erityisten virastojen kautta myytiin huokeasta hinnasta kelle hyvänsä, joka vain tahtoi maanviljelijäksi ruveta, annettiin usein melkein ilmaiseksikin, niin että köyhinkin työmies varsin helposti pääsi maanomistajaksi. Tämmöistä erämaan asutustapaa on sitten lakina noudatettu meidän päiviimme saakka ja noudatetaan — muutamilla ajan-tarpeiden vaatimilla muutoksilla — vieläkin.[14]

Uutisasukkailla oli kaikkialla kovat ottelut kestettävänä indiaanien kanssa, joita vastaan usein varsinaisen sotaväen apua tarvittiin — kunnes Amerikan entiset isännät, heimo toisensa perästä, kokonaan peräytyivät Mississippin toiselle puolelle, pois esi-isiensä maalta, jota eivät pystyneet viljelemään. Suurena haittana uutisasukkaille oli myöskin ajanmukaisten kulkuneuvojen puute. Vielä v. 1820 paikoilla lähetti Kentuckylainen, Illinois- ja Indianalainen tuotteensa Mississippi-jokea pitkin New Orleans'iin, kunnes Erie-kanava avasi tien New Yorkiin ja valtiot vähitellen rupesivat rakentamaan maanteitä.

Tavat ja elämänlaatu näissä lännen valtioissa oli tietysti mitä yksinkertaisinta: hirsihökkelit, kotitekoiset vaatteet ja työkalut. Mutta ytimekästä voimaa, kestävyyttä ja rohkeutta uhkuili erämaan uutisasukas, yritteliäisyyttä ja vapauden-rakkautta. Missä vain pieninkin kaupungin-alku ilmestyi, siinä oli samassa vapaa kunnallislaitos, koulu ja sanomalehti; ja uskonvapaus vallitsi heti ensi hetkestä lähtien.

Mahtava oli se voiman lisäys, jonka Länsi tuotti unionille. Mutta tuottipa se paljon huoltakin, ja siitä tuli riidan-aine, joka vihdoin oli halkaista koko unionin iäksi päiviksi. Minkä tähden?

Kysymys kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan — ja kauheudessaan —: saisiko noissa uusissa valtioissa vuorten länsipuolella olla orjuutta? Ja niin astuu nyt vähitellen tämä Amerikan vanha mätähaava valtiolliseksi asiaksi. Kongressi oli, unionin puolesta järjestäen Luoteis-territoriota, määrännyt ehdoksi ett'ei saisi orjuus olla siellä sallittuna; ja Virginiakin, luovuttaessaan Ohio-alueensa, oli vaatinut samaa. Täten oli Ohion pohjoispuoliset uutisvaltiot julistettu orjattomiksi; niissä ei tätä häpeällistä järjestelmää saisi perustaa. Mutta toisin kävi Lännen etelä-valtioissa, Alabamassa, Mississippissä ja Louisianassa. Viimeiksi mainitussa oli orjuuden-laitos jo Espanjan ajoista juurtuneena, ja Alabama ja Mississippi olivat saaneet asutuksensa Georgiasta ja Etelä-Carolinasta, orjuuden pääpesistä. Vielä enemmän kuin näitä, joissa orjuus niin sanoaksemme jo oli päätetty asia, koski kysymys kuitenkin sitä Suur-Louisianan osaa, joka ei vielä ollut valtioina, eli koko tuota suurta aluetta Mississippin länsipuolella. Etelän etuna nyt oli että niin monta valtiota kuin suinkin omaksui orjuuden, sillä mitä enemmän orjavaltioita, sitä enemmän ääniä Etelällä senaatissa; jota vastoin Pohjan poliitiki kannatti orjattomuutta kaikissa uusissa territorioissa, jotka pyrkivät jäsenkunniksi liittokuntaan.

Riidan-kipinä leimahti ilmituleen v. 1819, kun ensimäinen Louisiana-valtio, Missouri, pyysi päästäkseen valtioksi unioniin. Edustuskunta, jossa Pohjalla oli enemmän ääniä, kieltäytyi tunnustamasta Missouria valtioksi, ennenkun tämä olisi hyljännyt orjuuden rajojensa sisäpuolella; jota vastoin Etelä, jolla oli ääni-enemmistö senaatissa, väkisinkin tahtoi sitä orjavaltioksi. Tämä ensimäinen suuri riita orjakysymyksessä ratkaistiin kompromissin kautta siten, että Missouri saisi tulla orjavaltioksi, mutta ett'ei — sillä ainoalla poikkeuksella nyt — mitään orjuutta tästä lähin saisi olla olemassa pohjoispuolella 36° 30' leveysastetta. Tämä Missouri-kompromissi jakoi Unionin kahteen puoliskoon, joista eteläinen oli isompi. Mitään varsinaista sovintoa se ei saanut aikaan. Päinvastoin rupesivat orjuuden vastustajat, abolitionistit (sanasta abolish = lakkauttaa, poistaa) vaatimaan koko tuon häpeällisen laitoksen lakkauttamista, jota vastoin slaveristit (sanasta slavery = orjuus) yhä pontevammasti sitä kannattivat.

Eripuraisuutta Etelän ja Pohjan välillä synnyttivät myöskin unionin säätämät suojelustullit, joilla ens'alussa tahdottiin edistää Amerikan kehnoa teollisuutta. Mutta Pohjan mahtavat tehtailijat kannattivat näitä tulleja sittenkin, kun tehdasteollisuus jo oli tullut kukoistavaan kuntoon. Etelässä sitä vastoin oli teollisuutta tuskin nimeksikään, vaan täytyi sen tuottaa kaikki tämmöiset tarpeensa joko Pohjasta taikka ulkomailta, eläen yksinomaan kasvimaidensa antamilla raaka-aineilla. V. 1832 vieläkin koroitettiin tullit ulkomaisista teollisuus-tavaroista. Silloin nousi Etelä ilmeiseen kinastukseen, ja Etelä-Carolina selitti koko tuon uuden tulli-asetuksen mitättömäksi, uhaten erota koko unionista, ell'ei sitä kumottaisi. John Calhoun oli sen miehen nimi, joka siihen aikaan johti demokratiiaa eli valtioiden erikois-politiikia. Mutta yleinen mielipide tällä kertaa vieläkin pelasti unionin, jonka presidenttinä oli kenraali Jackson, ja Calhoun puoluelaisineen tyytyi sopimukseen, jonka kautta tullit vähitellen alennettiin entisilleen. Jackson puolestaan oli kyllä harras etelävaltalainen, mutta piti kuitenkin, vaikka itse kotoisin Etelä-Carolinasta, rehellisesti unionin puolta kaikkia erikois-yrityksiä vastaan. Vanhaa federalistien puoluetta, jota nyt uudistettuna sanottiin whig-puolueeksi ja josta sittemmin suuri tasavaltalais-puolue oli muodostuva, kannattivat kuitenkin tähänaikaan etupäässä Henry Clay ja Daniel Webster, Pohjan etevimmät valtiomiehet. Whigien ponnistusten johdosta ja Lännen avulla pääsi v. 1840 presidentiksi kenraali William Harrison, nykyisen presidentin isä, ja demokraatit olivat hetkeksi aikaa takapajulla; mutta Harrison kuoli muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt valittiin presidentiksi Virginialainen Tyler, jonka aikana taas orjavaltio-riita puhkesi täyteen tuleen. Texas, joka ennen oli ollut osana Mexikosta, mutta v. 1836 siitä irtautunut itsenäiseksi tasavallaksi, tarjoutui valtioksi unioniin. Se oli vanha orjamaa, josta Etelälle olisi tullut paljon vallan-lisäystä. Senpä tähden Pohja sen anomusta kauvan ja kiivaasti vastusti, mutta nytkin saatiin kompromissi aikaan, ja Texas tuli, kun tulikin, jäsenkunnaksi unioniin v. 1845. Samana vuonna lisäsi orjattomain valtioiden lukumäärää Iowa, uusi hedelmällinen siirtomaa Missisippin länsipuolella, jonne paljon uutisasukkaita viime aikoina oli tullut Euroopasta. Wisconsin, Iowasta koilliseen, tuli valtioksi 1848. Jo v. 1836 olivat Michigan ja Arkansas päässeet jäseniksi liittokuntaan, Arkansas Missouri-kompromissin mukaan orjavaltiona.

Texas'in yhdistäminen liittokuntaan tuotti Yhdys-valloille sodan Mexikoa vastaan, joka vaati takaisin entistä maakuntaansa, jonka itsenäisyyttä se ei ollut koskaan tunnustanut. Unioni lähetti kolme armeijaa Mexikoon, joka perin pohjin masennettiin ja rauhan-teossa v. 1848 pakoitettiin luopumaan sekä Texasista että Uudesta Mexikosta ja Ylä-Californiasta Gila-jokeen asti etelässä.

Jo kolme vuotta sitä ennen oli päästy Tyvenen meren rannalle, kun Oregon (nykyiset territoriot Oregon ja Washington) Englannin kanssa kestetyn kiivaan kiistan perästä oli joutunut Yhdys-Valtain omaksi. Mutta Mexikon kanssa tehty rauha lisäsi unionin alueen koko tuolla äärettömällä ylängöllä englantilaisesta Amerikasta pohjosessa Mexikoon etelässä, — alue, joka käsittää yhdeksän suurta valtiota tai territoriota, koko nykyinen Suuri länsi.

Tämä maa oli siihen aikaan, jos lukee pois vaeltelevat indiaanit ja muutamat mexikolaiset linnoitukset ja lähetysasemat, api autiona. Ainoastaan yksi mainittava siirtokunta oli täällä olemassa, nimittäin Mormonien yhteiskunta Utah'ssa. Tämän kummallisen uskokunnan oli 1820-luvulla perustanut muuan Josef Smith niminen mies Vermontista. Hänelle olivat enkelit ilmoittaneet että Tuhatvuotinen valtakunta pian oli tulossa sekä että "Mormonin" kirja, jossa uuden uskonnon oppi oli selitettynä, olisi löydettävissä siitä ja siitä paikasta, missä se vuosituhansia oli maannut. Siitä raamatusta saataisiin myöskin lukea Amerikan alkuperäisimmän kansan kohtaloista, joka kansa — ijältään vanhempi kuin indiaanitkin — aikoinaan oli joutunut Amerikaan Baabelista. Smith-profeeta sai uskolaisia ja muutti niiden kanssa Ohioon, mutta sieltä pois-ajettuna Illinoisiin, jossa "viimeisten päiväin pyhät" nyt rakensivat ensimäisen tabernaakelinsa. Heidän uskonvimmansa ja 1830-luvulla perustamansa monivaimoisuus suututti kuitenkin maan-asukkaita niin, että tabernaakeli muutamassa kansan-kähäkässä sytytettiin palamaan ja Smith herra ammuttiin. Silloin pötkivät nämä sorretut lahkolaiset pois erämaahan ja pysähtyivät viimein Suuren Suolajärven rannalle, jonka autioita suola-aroja he hyvällä menestyksellä rupesivat viljelemään. Heidän Mooseksenaan korvessa oli Brigham Young, Smithin jälkeläinen, joka nyt myöskin uudessa luvatussa maassa, Utah'ssa, perusti täydellisen pappisvallan. Uskovaisia tuli melkein tulvanaan uusia Euroopasta, ja Mormonien uuttera uutiskunta rupesi kukoistamaan. Pohjois-Amerikan unioni ei sitä kuitenkaan ole tunnustanut valtioksi, vaikka se on vanhin territorio Suuressa lännessä. Siihen on syynä pappisvaltainen hallitusmuoto ja monivaimoisuus.

Mutta ilmestyipä pian Kalliovuorten länsipuolelle toisiakin siirtolaisia idästä päin. Helmikuussa 1848 löysi muuan uutisasukas, myllyränniä rakentaessansa, kultahiekkaa pienestä purosta, joka laskee Sacramento-jokeen Californiassa. Ja jo huomattiin että tätä kallista tavaraa näillä tienoin oli olemassa oikein kosolta. Ihmisiä rupesi tulemaan parvi toisensa perästä, eikä aikaakaan, ennenkun Sacramenton kauniissa laaksossa tunkeili rähisevä, sekalainen seurakunta kaikkia maailman kansoja. Euroopalainen, Kiinalainen, Australialainen, Indialainen kaiveli ja huuhtoi siellä toinen toisensa vieressä. Hiki pihkui otsasta ja kulta maa-emän povesta. Parissa päivässä muuttui entinen mierolainen pöyhkeileväksi pohataksi. Mitään muuta lakia ei ensimmältä ollut kuin nyrkki, puukko ja revolveri. Vähitellen saivat seikkailijat kuitenkin keskenänsä ja omaksi turvakseen jonkinmoisen hallituksen aikaan, kunnes vihdoin unionin hallitus tuli väliin ja järjesti siirtokunnan melskeiset olot. Silloin kuitenkin suuri osa kullankaivajia korjasi nahkansa tienoolta, ja jälelle jäi uuttera kantajoukko kunnollisia maanviljelijöitä, jotka ennen pitkää muuntivat Sacramenton ihanan laakson kukoistavaksi viljavainioksi ja hehkuvaksi viinimaaksi, joiden runsaat tuotteet meidän päivinämme kannattavat loistavan yhteiskunnan. San Franciscon kirjava maailman-kaupunki kohoaa nyt siltä paikalta, missä neljäkymmentä vuotta sitten kullankaivajain viheliäiset puuhökkelit seisoivat.