XVIII. Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln.

Orjuus! Mitä on orja? Onko hän ihminen? Ei. Hän ei ole ihminen. Hän on kalu, hän on luontokappale, hevonen, härkä, koira. Hän on toisen omaisuus, ja hänen hintansa vaihtelee aivan kuin esim. hevosen hinta. Itse hän ei voi sanoa mitään omaksensa, koska hän ei itseänsä omista. Vaatteet hänen päällänsä ovat hänen omiaan yhtä vähän kuin kello lehmän kaulassa on sen omaa. Hänen lapsensa on hänen omansa samassa merkityksessä kuin vasikka on lehmän. Ne myydään erikseen. Katso koiraa, kuinka surkeasti se silmäilee pientä penikkaansa, jota viedään pois. Käyhän sinun emä-parkaa surku. Se ehkä kiljaisee, ehkää ryöstäjää puree. Mutta tuhansia, satoja tuhansia ja tuhansia tuhansia ihmislapsia on riistetty äidin sylistä tuntemattomaan tulevaisuuteen, eikä ole ryöstäjän käynyt onnetonta surku, eikä ole onneton uskaltanut purra, ei kiljaistakkaan. Hiljaista huokausta hänen povestaan ei ole kenkään kuullut. Orjuutta on ollut melkein kaikissa kansoissa ja maissa. Olisi kenties kuitenkin sopinut odottaa että Pohjois-Amerikan englantilaiset siirtokunnat, joista useimmat rakennettiin niin vapaamieliselle perustukselle, olisivat kerrassaankin tämän häpeällisen laitoksen hyljänneet. Mutta niin ei käynyt. Niiden perustuessa oli vapaus kaikkein tunnussanana, joka siirtolaisen huulilla; mutta pitkä aika oli kuluva, ennenkun ymmärrettiin mitä vapaus on. Ja tuimat taistelot tarvittiin ennenkun tämä käsite, horjahtaneena pois itsestään, pääsi jälleen itsehensä, horrostilastansa heräten; — tarvittiin kauhea sota, ennenkun vapaus pääsi vapaaksi.

Orjuus joutui perehtymääm englantilaiseenkin Amerikaan melkein yhdessä itse uutisasutuksen kanssa. Ensimäinen neekerilasti tuotiin Virginiaan jo v. 1619, ja orjatuonti Afrikasta kävi sitten loistavaksi. "affääriksi" Englannin suurille kauppakaupungeille. Ja orjuutta oli sekä Pohjassa että Etelässä, niin hyvin New Yorkissa ja Massachusettsissa kuin Virginiassa ja Etelä-Carolinassa. Mutta Pohjassa se ei sentään päässyt juurtumaan niin syvälle, vaan lakkautettiin vallankumouksen aikana kokonaan. Tähän vaikutti, paitsi Pohjan väestön inhimillisempi katsantotapa, sekin seikka, että mustien pakollinen työ siellä ei ollut niin suuresta arvosta kuin Etelässä. Varsinainen maanviljelys, tehdasliike, käsityö ja kauppa kävi paremmin vapaiden valkoisten voimalla kuin taitamattomien neekerein. Etelä sitä vastoin viljeli sokuriputkea, riisiä ja puuvillaa suurilla kasvimaillaan, plantageillaan; ja kuumassa ilmanalassa, jota valkoisen työväen oli vaikea kestää, arveltiin neekerien paraimmin ponnistukseen sopivan. Mutta erittäinkin kannatti orjuuden kukoistamista Etelässä se onneton pykälä valtiosäännössä, joka sääti että 3/5 orjaväestöstä otettaisiin lukuun, kun tuli kysymykseen niiden edusmiesten lukumäärä, jotka kukin valtio lähetti kongressiin. Senpä tähden Etelän miehet ennen kaikkea pyrkivät lisäämään orjiensa joukkoa, ja heidän etunaan tietysti myöskin oli että niin paljon uusia orjavaltioita kuin suinkin tuli jäsenkunniksi unioniin. Etelän valtiollinen voima oli tämän asian vallassa. Pohjan ja Etelän väli oli kyllä ollut kireä jo pitkät ajat, mutta Suuren lännen auetessa, kun yhä uusia valtioita pyrki unioniin, rupesi taistelu käymään hyvin katkeraksi. Tilapäisillä sovinnoilla, "kompromisseilla", oli sitä tähän saakka estetty puhkeamasta julkiseksi sotatilaksi; mutta jo käy, kun käykin, yhä selvemmäksi ett'ei kompromissit enää auta. On, näet, tullut väliin kolmaskin valta nyt, joka ei enää pidä lukua Pohjan taikka Etelän vallan-asemasta, vaan nousee näyttämölle ihmisyyden nimessä ja julistaa oikeuden pyhät peri-aatteet, hylkäämällä kerrassaankin kaikki sovinnon-hieromiset vääryyden ja väkivallan kanssa. Se on orjuuden-vastustajain liike, abolitionistien päivä päivältä yltyvä herätyshuuto, joka semmoisenaan saa Etelän vapisemaan. Eivät he tahdo, kuten Pohjan valtiomiehet, Etelää kukistaa sentähden että tämä on Etelä, vaan sentähden että Etelä on orjuus. Orjuutta kannattava Etelä on kuritettava, ei Etelä itsessään. Neekerien kauhea asema orjavaltioissa se oli, joka sittenkin etupäässä joudutti sodan puhkeamista ja Etelän kukistumista. Pohjan vapaamielinen väestö ei lopulta voinut tuota ihmiskunnan mätähaavaa kärsiä silmäinsä edessä. Ja se on abolitionistinen liike, joka vihdoin saa horroksissa lepäävän omantunnon heräämään.

Orjanomistajat rupesivat pelkäämään. He pelkäsivät kapinaa itse orjain puolelta. Ja syytä olikin. Moniaalla oli orjia viisi vertaa enemmän kuin valkoisia, ja julma kohtelu oli saattanut heidät raivoon. Kasvimaan-omistaja ja hänen apulaisensa kävivät aina aseissa, ja ken vain osoitti vähintäkään uppiniskaisuuden merkkiä, tuli rääkätyksi mitä hirveimmällä tavalla taikka ammuttiin paikalla kuoliaaksi. Texasissa yrittävätkin orjat kerran kapinaliittoa, mutta se tukehutettiin heti säälimättä vereen, ja yllyttäjät poltettiin elävältä. — Orjia ei saanut opettaa lukemaan, koska semmoisesta taidosta voisi herätä halua kapinallisiin vehkeisin. Kiellon rikkominen rangaistiin tavallisesti vankeudella, mutta moniaalla raipoilla. Muuan nuori pappi Pohjois-Carolinasta, joka oli antanut neekeritytölle katkismuksen, jossa ei ollut muuta kuin Jumalan Kymmenen Käskyä, sidottiin häpeäpaaluun ja ruoskittiin. Eräs jaloluontoinen nainen Virginiassa, joka oli opettanut mustaa palvelustyttöä lukemaan ja kirjoittamaan, sai tästä rikoksestaan istua kuusi kuukautta vankeudessa. Ken piti piilossa karannutta orjaa, rangaistiin 3 à 7 vuoden kuritusvankeudella, ken kehoitti heitä kinastukseen, sai 5 à 21 vuotta kuritusvankeutta. Lopulta kovennettiin nämä lait siihen määrään asti, että kuolemanrangaistus säädettiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti neekereitä heidän alhaisesta tilastaan.[15] Orjain tuonti Afrikasta oli tosin kongressin säätämän lain kautta kielletty; mutta niitä kuljetettiin maahan salaa, ja sitä paitse kukoisti muutamissa valtioissa muuan kaunis elinkeino: "neekerinsyötöslaitokset", joilla aina oli nuoria neekerejä varastossa, s.o. lapsina ostetuita mustia, joita sitten joukottain myytiin Etelään taikka suorastaan huutokaupalla. Orjamarkkinoita pidettiin niinikään melkein kaikissa kaupungeissa, ja silloin oli elämä yhtä vilkasta ja ylentävää kuin meidän hevosmarkkinoillamme. Siinä tunnusteltiin elävän tavaran käsivarsia ja sääriä, siinä katsottiin heitä suuhun, siinä kerskattiin, tingittiin, huudettiin ja hoilattiin. Lapsi myytiin säälimättä pois äidiltänsä, vaimo mieheltään j.n.e.

Tämmöisten lakien säätäjät ja toimeen-panijat olivat, huolimatta ulkonaisesta säädyllisyydestään ja "hienoista tavoistaan", itse teossa joteskin raakamaisia sieluja. Tuo keikaileva nuori-herra, joka seuraelämässä ilmenee niin miellyttävänä, joka sukkelalla puheellaan ja ritarillisella käytöksellään vetää naisten sydämet puolelleen, joka lavennuksillaan demokraatisesta eli kansanvaltaisesta hallitustavasta ja kuntain itsehallinnosta saa herkkä-uskoisen muukalaisen luulemaan häntä oikeaksi vapauden-sankariksi, — hän on kasvanut koira- ja orjaruoska kädessään, hän ajaa huviksensa takaa karanneita neekereitä ja revittää heitä verikoirillaan palasiksi. Hän on demokraati, mutta itse teossa ainoastaan mikäli eri valtioiden oikeudet ("state rights") ovat kysymyksessä; muuten on hän aristokraati, ylimys, ja mitä pahimpaa laatua vielä.

Mutta ell'ei nyt orja isäntänsä verikoirilta tavallisesti päässyt kauas kotitiluksista, eikö hänen onnistunut paeta pohjois-valtioihin, joissa ei orjia pidetty? Onnistui tosin useinkin, mutta täälläkin hän joutui kiinni. Unioni eli liittokunta oli saatu aikaan ainoastaan arveluttavien myönnytysten kautta Etelälle, ja niiden joukossa oli sekin pykälä unionin valtiosäännössä, että jokainen "työhön paikoitettu henkilö", joka luvattomasti oli luopunut velvollisuudestaan ja lähtenyt toiseen valtioon, oli tämän kautta jätettävä takaisin omistajallensa. Siten ei orja ollut turvattuna missään unionin valtiossa, huolimatta siitä oliko tämä "orjavaltio" vai ei. Mutta tuotakaan pykälää ei vielä arveltu riittäväksi, koska se toisinaan antoi aihetta eroaviin tulkitsemisiin. Senpä tähden tuli (v. 1850) uusi karkulais-laki — the fugitive slave law —, joka velvoitti jokaista unionin virkamiestä vangitsemaan ja omistajalle saattamaan karanneita orjia, huolimatta siitä mistä paikasta unionissa tämmöinen kulloinkin tavattiin. Tämä lemmollinen laki sai vihdoinkin Pohjan paremman väestön kirkumaan vihasta, ja kongressin edustuskamarissakin se ensimmältä herätti kovaa vastarintaa. California oli tähän aikaan omaksunut valtiosäännön, joka sen rajojen sisäpuolella kokonaan kielsi orjuuden, ja nyt (1850) se pyrki valtioksi unioniin. Taaskin huudettiin ylt'ympäri liittokuntaa "Slavery" ja "No slavery", ja puolueiden kiivaus oli katkaisemaisillaan kaikki unionin siteet. Vihdoin saatiin, niinkuin ennen Missourin asiassa, Henry Clay'n toimesta kompromissi aikaan, joka sääti että California saisi orjattomana valtiona (free-soil-state) yhdistyä unioniin, mutta karkulaislaki jäi, kun jäikin, laiksi ja siis Californian, kuten kaikkein muidenkin valtioiden, noudatettavaksi. Nyt olivat orja-parat kokonaan herrainsa hallussa. Laki oli selvä, sitä ei käynyt kiertää. Missä ikinä karannut orja vieraassa valtiossa tavattiin, lähetettiin hän ilman armotta takaisin. Ja niin suuri oli paatumus vielä melkoisessa osassa Pohjankin väestöä, että "viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat että karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen", että "hyväsydämisetkin, kelpo ihmiset" puolustivat tämmöistä takaisin-jättöä "jokaisen kunnon kansalaisen", jokaisen "kristityn velvollisuutena".[16] Mutta Pohjan ajattelevassa yleisössä noustiin salaiseen kinastukseen tuommoista laillista väkivaltaa vastaan, ja muuan kvääkäri Dayton järjesti ylt'ympäri Pohjaa turva-asema-laitoksen — n.s. maanalaisen rautatien —, jonka avulla onneton karkulainen salaa kuljetettiin Canadaan, missä orjuus oli ehdottomasti kielletty, se kun ei ollut tuskissaan potevan unionin vallassa.

Esimerkiksi karkulaislain kovuudesta ja "maanalaisen rautatien" toimista lainaamme tähän äsken mainitusta kirjasesta seuraavan jutun: "Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin saakka, jossa Amy Post (muuan helläsydäminen abolitionisti) otti hänet vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen asiamies maanalaisella rautatiellä oli lähettämäisillään hänet rajan yli Canadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Canadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkun saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Canadaan. Sinne tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Mies-raukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään; ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt missä oli, Canadassa vaiko yhdysvalloissa."

Sen mielipiteen herättäminen, joka antoi kuolemaniskun orjuuden laitokselle ja joka jo tähän aikaan vaikutti valtavana voimana, oli tapahtunut vähitellen ja on mitä kauniimpia liikkeitä ihmiskunnan historiassa. Väreenä oli se alkanut muutamista kvääkärikunnista, jotka jo v. 1727 julkisesti moittivat orjuutta. V. 1760 vapautti Newportin kvääkäri-kunta Rhode Islandissa orjansa, ja, kuten olemme nähneet, Yrjö Washington teki samoin, ilmoittaen tällä teollaan että tuo laitos oli ristiriidassa vapautta kannattavan kansan pyrintöjen kanssa, jos kohta moniaalla, kuten tietysti hänen maatilallaan, "mustia palvelijoita" pideltiin ja kohdeltiin erinomattain hyvin — niin että niiden "oli monta vertaa parempi olla kuin useiden valkoisten vapaiden palvelijain". Pohjassa lakkautettiinkin, kuten olemme maininneet, vallankumouksen aikana orjuus kokonaan, mutta ainoastaan kotoisena laitoksena. Etelän karanneet orjat olivat sielläkin yhä vielä orjiksi katsottavat ja takaisin lähetettävät, joten orjuus itse peri-aatteessa jäi kaikkialla hyväksytyksi. — Koko laitoksen vastustajia oli tämän vuosisadan alussa myöskin eräs kvääkäri-pappi Elias Hick, joka suoraan saarnasi tuota häpeällistä perisyntiä vastaan. V. 1829 piti niinikään kvääkärinainen Lucretia Mott esitelmiä orjuuden pahennuksesta.

Mutta vasta 1830-luvulla järjestyi abolitionistien liike varsinaiseksi aatevallaksi, kun William Lloyd Garrison, — hänkin köyhistä vanhemmista syntynyt ja aivan itse-oppinut mies — astui sen etunenään. Yhteydessä erään kvääkärin kanssa alkoi hän ensiksi julkaista "The genius of Universal Emancipation" (Yleisen vapautuksen haltiahenki) nimistä aikakauskirjaa ja sitten — istuttuaan jonkun aikaa Baltimoren vankeudessa muka kapinallisista yrityksistään Yhdys-Valtain lakeja vastaan — v. 1831 Bostonissa sanomalehteä "The liberator" (Vapauttaja), jossa hän säälimättä paljasteli Etelässä harjoitettuja kauheuksia ja julmuuksia orja-parkoja vastaan, kääntyen nyt erittäinkin Pohjan väestön puoleen. Pari vuotta myöhemmin perusti hän "Kansallis-yhdistyksen orjuuden vastustamista varten" (The National Anti-Slavery Association), jonka jäsenet pian kyllä kokosivat yhä enemmän hartaita puoluelaisia. Garrison oli sekä oivallinen puhuja että oivallinen kynämies. Hänen hehkuva hartautensa ilmestyi joka rivistä, joka sanasta, ja erittäinkin tiesi hän aina tuoda esiin juuri semmoisia tosi-asioita orjalaitoksen pahennuksesta, jotka saattoivat hänen rehelliset lukijansa ja kuulijansa vihan vimmaan orjaherroja vastaan.

Tehokkaimpia orjuuden-vastustajia, vaikka toisella alalla kuin Garrison, oli myöskin tunnettu ajattelija ja hengellinen kirjailia William Ellery Channing, Bostonin unitaarisen seurakunnan saarnamies. Vaikka hänen kirkollinen suuntansa ei hyväksynyt sitä oikea-uskoisen kristinopin vaatimusta, että Kristus välttämättömästi on tunnustettava "Jumalan pojaksi" ennen kaikkia muita olentoja, vaan enemmän taipui vanhaan Areiolaisuuteen, joka aikoinaan tosin myönsi Kristuksen olevan samallaista olentoa kuin Isä on, vaan ei samaa; —niin oli Channing kuitenkin mitä ankarin kristitty siinä mielessä, että Kristuksen ihmisystävällinen oppi on maailmassa noudatettava, ja hän näytti päivän selvästi toteen että kristinoppi ja orjalaitos ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa keskenään, että semmoinen kristinoppi, joka hyväksyy orjuutta, ei ainakaan ole Kristuksen oppia. Ja Channing tuomitsi sekä kirjoituksissaan että saarnastuolistaan orjuuden-laitoksen mitä törkeimmäksi jumalattomuudeksi, samalla kun se, kuten kaikkein ajattelevain täytyi tunnustaa, oli epä-inhimillisin järjestelmä maailmassa. Mutta — oi sinä skolastiikin ijankaikkinen ketunhäntä! — oikea-uskoisen kirkon pappismiehet vetivät, harvoilla poikkeuksilla, yhtä köyttä orjaherrain kanssa, puolustaen ja suojellen tätä oivallista järjestelmää, samalla kun Etelän kunnianarvoisat sielunpaimenet itse hyvällä maulla orjia pitivät. Ja he puolustivat tuota helmalastaan oikein raamatun perustuksella. Siinä on muka orjuus sallittu. "Kainin jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekereille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi."[17] Amen! — Mutta moista katsantotapaa vastaan taisteli voittavalla kaunopuheliaisuudellaan ja taitavalla kynällään Channing, ja olkoon se sanottu hänen ja hänen kirkollisen suuntansa kunniaksi, että hällä oli Amerikan sivistynein yleisö puolellaan. Etelän miehet tietysti häntäkin hartaasti vihasivat, niinkuin Garrisonia.

Suureen rahvaasen ei kuitenkaan kenkään abolitionisti, ei edes Garrisonkaan, vaikuttanut niin paljon kuin Wendell Phillips, nuori asianajaja Bostonista ja orjuuden-vastustajain yhdistyksen vara-päämies. Hänestä kerrotaan että hän muutamana päivänä näki miten muuan raaka väkijoukko orjuuden kannattajain yllytyksistä, kiroten ja ivaten, laahasi Garrisonia pitkin katuja, että hän silloin tuli ajattelemaan kuinka paljon olevainen laki, jota hän tähän asti oli ihaillut ja harrastanut, erosi siitä laista, joka oli kirjoitettuna hänen rinnassaan, että hän heitti lakikirjansa seinään ja riensi ulos kadulle, — että hän siitä hetkestä lähtein oli abolitionismin ehkä ankarin apostoli. Innoituksen ja harmin tuli hehkui hänen puheistaan, joita hän piti missä ja milloin hyvänsä. Säälimättä viskasi hän tuon häpeällisen laitoksen kannattajille silmiin mitä rohkeimpia syytöksiä Amerikan vapaan "valtiosäännön kavaltamisesta", "puritanisten esi-isien häpäisemisestä" j.n.e., saaden heitä kalpenemaan kiukusta, mutta samalla vapisemaan hänen edessänsä. Kulkien kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, leimahutti Phillips, usein taivasalta puhuen, kaikkialla ukkosen-tulensa tuota kurjaa järjestelmää vastaan, pelkäämättä kiroten semmoista lainsäädäntöä, joka suojeli orjuutta. Ja hän kosketti kipeästi kansan tympistyneesen oikeuden-tuntoon. Siinä heräsi moni, joka oli maannut.

Abolitionisti-yhdistyksellä oli sitä paitse ehtimiseen liikkeellä lukuisa kantajoukko miehiä ja naisia, jotka esitelmillä ja kirjoituksilla taistelivat orjuutta vastaan ja joista moni sai verellään ja hengellään todistaa kalliin asiansa puolesta. Orjuuden kannattajat, näet, usein kyllä ussuttivat roskajoukkoja näiden rohkeiden apostolien kimppuun, ja hurja omakäden-oikeus — Amerikan yhteiselämän arveluttavin ilmiö — pian lausui tuomionsa hetkellisen raivon onnettomasta uhrista. Mutta siitä huolimatta jatkoivat abolitionistit järkähtämättä tointansa — sanalla ja työllä. Pelkäämättä lain ankaraa rangaistusta toimitettiin joka päivä joku karannut onneton salaisesti rajan yli Canadaan, autettiin, milloin voitiin, neekeriparkoja oikeudessa, puhuttiin ja kynää käytettiin heidän puolestaan. Ja tässä työssä, joka vaati yhtä paljon kekseliäisyyttä kuin uskallusta, vaikuttivat Amerikan sivistyneet naiset yhtä tehokkaasti kuin toinen sukupuoli, useimpa ehkä paremmallakin menestyksellä, koska naisellinen hätähuuto tavallisesti tunkee syvemmälle sydämeen ja naisellinen heikkous sitä paitse on paras suojelusmuuri raakuutta ja väkivaltaa vastaan. Niistä lukuisista jaloista naisista, jotka abolitionisti-liikkeen palveluksessa itseään erityisesti kunnostivat, mainitsemme tässä vain Harriet Beecher-Stowe'n, kuuluisan "Setä Tuomaan tupa" nimisen romaanin kirjoittajan. Se sama kirja on varsin melkoisesti vaikuttanut Amerikan musta-ihoisen rodun vapauttamiseen orjuuden kahleista; ja moni mies ja nainen, joka aikoinaan otti sen käteensä orjuuden puoltajana, katsoakseen mitä tuo haaveksiva rouva Bostonista rohkenikaan laverrella halveksituista neekereistä, laski kirjan kädestään abolitionistina.

Mutta näihin aikoihin orjuuden vastustajat tarvitsivatkin yhä enemmän työvoimia. Kuten viimeiksi California, oli nyt 1850-luvulla Kansas käynyt puolueiden riita-palaksi ja presidentit Pierce ja Buchanan (1853-61) pitivät peittelemättä orjaherrain puolta, varsinkin Buchanan. Maa-alue Iowan ja Missourin länsipuolella, kalliovuoriin asti, oli järjestetty kahdeksi territorioksi: Nebraska pohjassa ja Kansas etelässä. Koko alue oli vielä aivan asumatonta maata, ja sitä nyt Etelä ahnailla silmillä tähysteli, pyytäen siitä uusia orjavaltioita, kun puolestaan Pohja, jota tähän aikaan abolitionismi elähytti, oli päättänyt lujasti vastustaa orjaherrain pyrintöjä. Ja niinpä kumpasetkin riitaveljet lähettivät sinne suuria siirtolais-joukkoja, joiden kesken oikea asutus-kilpailu syntyi. Pian nousi riitaa maasta ja territorian hallinnosta. Uutisasukkaat Pohjasta olivat paremmin varustetut, ja heitä oli enemmänkin, mutta Eteläläiset saivat apua läheisestä Missourista. Monta kuukautta riideltiin ja tapeltiin nyt mitä hurjimmasti, kunnes unionin hallitus tuli väliin, saadakseen yleisen kansanäänestyksen kautta omaksutuksi jommonkumman niistä valtiosäännöistä, jotka puolueet olivat tehneet. Mutta unionin virkamiehet käyttivät tässä julkista väkivaltaa, antaen Missourin raja-asukkaiden, jotka tietysti eivät kuuluneet uuteen territorioon, ottaa osaa äänestykseen. Sillä tavoin voittivat orjuuden kannattajat. Unionin hallituksen maine oli kuitenkin saanut kovan iskun, ja kongressi hylkäsi äänestyksen. Uusi tehtiin, ja nyt, kun tarkastus oli parempi, voittivat orjuuden vastustajat. Kansas pelastui orjuudesta, mutta tuli valtioksi vasta v. 1861.

Abolitionisti-puolue oli aina kokenut vaikuttaa ainoastaan herätyksen ja vakuutuksen kautta. Väkivaltaisia keinoja se ei suositellut, vaikka tietysti asian luonne vaati että Etelä oli pakoitettava luopumaan orjuuden-laitoksesta. Olipa kuitenkin olemassa muuan mies, joka jo näinä aikoina oli kyllästynyt abolitionistien ijankaikkisiin valituksiin neekerien surkeasta tilasta ja päätti, kun päättikin, kerran tehdä täyttä totta tuosta suuresta vapautus-aatteesta. Hän yritti saada neekerit itse suureen kapinaan. Se oli kuuluisa John Brown, farmari Connecticutista. Ainoastaan pienen ystäväjoukon kanssa karkasi hän eräänä yönä lokakuussa v. 1859 Harpers Ferry nimisen pienen kaupungin ja linnoituksen kimppuun, jossa muun muassa säilytettiin suuri varasto unionin aseita. Harpers Ferry on Potomak-joen varrella Virginiassa. John Brown miehineen valloitti tuon pienen paikkakunnan ja sai asevaraston haltuunsa. Virginian orjaherrat kauhistuivat, sillä jos heidän neekerinsä nyt olisivat saaneet aseita käsiinsä, olisi hirveä verilöyly seurannut. Mutta nämä herrat olivat myöskin tottuneet valppauteen ja rivakkaan toimintaan. Eikä aikaakaan, ennenkun nostoväki oli Harpers Ferryssä. Rynnäkkö tehtiin John Brownin asemaa vastaan ja tulinen tappelu alkoi. Kähäköitsijät puolustivat itseään kuin miehet, mutta sortuivat kuitenkin pian väkivoiman alle. Useimmat kaatuivat kuoliaina paikalle, mutta John Brown itse muutamain lähimpien miestensä kanssa joutui kiinni ja hirtettiin. — Tapaus oli kuitenkin orjaherroille osoittanut ett'ei ollut leikintekoa abolitionistien kanssa, ja John Brownin kuolema kävi heille kalliiksi. Pohjan paras väestö kunnioitti hänen muistoansa niinkuin vapaudensankarin ja marttiiran ainakin, ja viha Etelän miehiä vastaan kiihtyi kiihtymistään.

Tähän aikaan sattui taas uuden presidentin vaali. Lähes kuusikymmentä vuotta olivat demokraatit nyt olleet voitolla ja unionia ystävät tappiopuolella, koska ainoastaan kaksi presidenttiä koko tällä ajalla oli lähtenyt vanhasta federalistisesta eli whig-puolueesta. Etelän valtiolliset hairahdukset ja abolitionistien liike oli nyt kuitenkin melkoisesti muuttanut asiain tilan, niin että jo 1857 vuoden vaalissa unioni-mielinen presidentin-ehdokas oli ollut voittamaisillaan. Kansasin rettelöissä oli, näet, abolitionisteista ja whigeista muodostunut uusi puolue, joka otti nimekseen: republikaanit (tasavaltalaiset), ja tämä se on, joka nyt, v. 1860, vihdoinkin sysää demokraatit vallalta ja valitsee presidentin, joka harrastaa lujaa unionivaltaa ja samalla on abolitionisti.

Miehen nimi on Abraham Lincoln.

Hän oli syntynyt v. 1809 Illinoisin valtiossa — köyhänä kuin rotta. Pienestä pitäen sai hän harjaantua "omatakeiseen työhön". Jonkun aikaa vuodesta suotiin hänen käydä koulua, mutta muutoin — paimenessa. Sitten ansaitsi Aapo poika leipänsä tavallisena päiväläisenä maanviljelys-työssä, sitten veneen-kuljettajana Ohio-joella, pitäen kuitenkin hyvin muistissa vanhat koululäksynsä ja tietomääräänsä laventaen milloin vain oli vähänkin tilaisuutta. Veneen-kuljettajasta yleni hän kauppapalvelijaksi ja pääsi nyt vähän ahkerammmin harjoittamaan lukemisiansa, niin että hän jonkun ajan perästä voi suorittaa ne oikeustieteelliset tutkinnot, joita Amerikassa vaaditaan tavalliselta asianajajalta. Pian kyllä valittiin Lincoln Illinoisin lainlaatijakuntaan ja lähetettiin v. 1846 edusmiehenä kongressiin. Hän oli harvapuheinen mutta teräväjärkinen ja piti lujasti kiinni peri-aatteistaan sekä julkisessa että yksityisessä elämässä. Unionin eheys oli etupäässä hänen valtiollisena silmämääränään, sillä vasta sen kautta pääsisivät, arveli hän, ajan humaniteeti- eli ihmisyys-aatteet, niinkuin orjain vapauttaminen, voitolle. Eikä epäillyt Lincoln asiansa voittoa, vaikka usein näytti synkältä kyllä. Ja tämä sitkeä luottamus pahimmassakin pulassa se oli, joka pelasti unionin.

"Vanha Aapo" — niin häntä leikkisästi nimitettiin — oli kansan lemmikki. Hänen horjumaton rehellisyytensä, iloinen ja leikkisä luontonsa veti kaikkein sydämet puolelleen. Omituiselta mahtoi tuntua suurten Yhdys-Valtain vakaville ministereille, kun tuo pitkä, laiha, roikaleinen, karkeanaamainen ukko kesken juhlallista neuvoskunnan istuntoa yht'äkkiä, jonkun voitto-sähkösanoman saatuaan, hypähti ylös, jaloillaan ja käsillään mitä lystillisimpiä ilon-elkeitä tehden ja mitä vilpittömimpiä hei!- ja hurraa!-huutoja päästäen.

Lincolnin vaaliin vaikutti myöskin demokraatisen puolueen pirstaus, joka tapahtui tähän aikaan. Aina siitä asti kuin orjanomistajat Kansasin asiassa olivat tulleet tappiolle, julistivat he peri-aatteenaan sen kauniin opin, ett'ei territoriot, ei valtiot eikä kongressikaan saisi määrätä oliko orjuus jossakin valtiossa siedettävä vai ei, vaan olisi jokainen Yhdys-Valtain kansalainen oikeutettu omaisuuksineen, siis myöskin orjinensa, asettumaan mihin paikkaan hyvänsä Yhdys-Valtain alueella. Orjuus voitaisiin siten levittää kaikkialle, eikä yksikään valtio saisi sitä poistaa alueeltansa. Presidentti Buchanan itse julisti kannattavansa tätä oppia, mutta Pohjan demokraateille oli se sentään liian paksua, ja he luopuivat puolueesta, jonka äänet siten hajosivat kahtaalle.

Lincoln oli, kun olikin, valittu presidentiksi. Mutta nytkös Etelä raivostui. Se oli jo ennenkin uhannut erkaantua unionista, ja nyt käytiin tuumasta toimeen. Etelä-Carolina teki marrask. 20 p:nä alun ja kehoitti samassa kaikkia muitakin orjavaltioita lähettämään edusmiehiä yhteiseen konventtiin, jonka tuli huhtikuussa seuraavana vuonna kokoontua Montgomeryn kaupunkiin Alabamassa, perustaaksensa erityistä valtiokuntaa eli konfederationia.

Unionin hallitus, s.o. presidentti Buchanan ja hänen ministerinsä orjuuden-järjestelmän nöyriä kätyreitä kaikki tyyni, olivat itse hiljaisuudessa ja kauvan tätä Etelän kapinaa valmistelleet, siten häpeällisesti kavaltaen unionia, jonka palveluksessa olivat. Niinpä sotaministeri Floyd kaikellaisten verukkeiden nojassa oli kuljetuttanut suuret joukot aseita ja ampumavaroja Pohjan varastohuoneista Etelään, ja nämä nyt kaikki olivat kapinoitsijain käytettävissä. Vielä oli muutamia kuukausia jälellä, ennenkun uusi hallitus sai ohjakset käsiinsä, ja tätä aikaa käyttivät, Buchananin hallituksen hiljaisella suostumuksella, etelävaltiot hyväkseen, valmistaen varustuksiaan minkä kerkesivät. Etelä-Carolina erittäinkin oli täydessä hommassa, kokien toimittaa pääkaupunkiaan, Charlestonia, niin hyvään puolustustilaan kuin suinkin. Sitä varten yritti se muun muassa saada haltuunsa Fort Sumter nimistä vahvaa linnoitusta, joka sijaitsi muutamalla, pienellä kalliosaarella noin puoli suom. penikulmaa kaupungista. Sen oli Buchananin hallitus tahallansa jättänyt huonoon kuntoon, jotta se tarvittaessa niin helposti kuin mahdollista joutuisi kapiaoitsijain käsiin. Linnoituksen päällikkö, majori Andersson, joka oli rehellinen mies, oli kauvan pyytänyt apuväkeä ja apu-aseita, mutta turhaan. Nyt vaativat Etelä-Carolinan kapinapäälliköt linnoitusta antautumaan; mutta majori Andersson, joka arvasi unioni-hallituksen kavaluuden, ja omin päinsä oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, antoi jyrkästi kieltävän vastauksen.

Etelä-Carolinan kehoitukseen oli täll'aikaa jo suostunut kuusi etelä-valtiota, nimittäin: Georgia, Florida, Mississippi, Alabama, Louisiana ja Texas. Muut seitsemän orjavaltiota: Maryland, Virginia, Pohjois-Carolina, Kentucky, Tennessee, Missouri ja Arkansas epäröivät vielä. Konventti Montgomeryssa oli rientänyt kokoon nyt jo, heti anastanut nimityksen "kongressi" ja päättänyt perustaa konfederationin kaikkein orjavaltioiden kesken. "Amerikan konfedereerattujen valtioiden" presidentiksi valittiin siten senaatori Jefferson Davis, entinen sotilas, mahtava orjaherra, ponteva teräväpäinen mies, kunnianhimoinen, säälimätön.

Etelä käytti ennakko-aikaansa hyvin. Useimmat unionin linnoitukset ja asehuoneet Mexikon lahden rannalla joutuivat melkein vastustamattansa sen haltuun, unionin sotajoukko Texasissa, 5,000 miestä, antautui suorastaan, ja Etelästä kotoisin olevat upseerit unionin sotaväessä riensivät kotiin, asettuakseen konfederationin lippujen alle. Nostoväki kutsuttiin kokoon ja vapaa-ehtoisia tuli kuin tuhkaa, sillä Etelän valkonaamaiset nuoret keikarit pitivät kovasti tästä "vapaus-sodastaan".

Nämä tapaukset herättivät suurta hämmästystä Pohjassa, ja unionin pelastamiseksi ryhdyttiin vielä sovinnon-hieromisiin. Helmikuussa yhtyi Washingtonissa tätä varten muuan "rauha-kongressi", ja Pohjan edustajat lupasivat että Missouri-kompromissi saatettaisiin uuteen eloon ja karkulaislaki kovennettaisiin. Mutta Etelän miehet vaativat sovinnon perustukseksi lakia, joka avaisi koko unionin alueen seppo selälleen orjuudelle, ja koska Pohja ei tähän voinut suostua, hajosi "rauha-kongressi" saamatta aikaan mitään. — Maaliskuun 4 päivä tuli, ja Abraham Lincoln astui virkaansa. Puheessaan tässä juhlallisessa tilaisuudessa julisti hän tahtovansa viimeiseen hengenvetoonsa saakka puolustaa unionia, ja ankara vakavuus ilmeni hänen kasvoistaan. Matkalla Washingtoniin oli hän jo ollut murha-yrityksen esineenä. Muutamat herrat Etelävaltalaiset olivat sen virittäneet, mutta salaliitto saatiin ilmi, ja Lincoln pääsi eheänä perille, vaikka tosin töin tuskin.

Viimeiseen saakka koki uusi hallitus ehkäistä julkista sotaa ja katseli ikääskuin silmät ummessa, miten Etelän rohkeat soturit veivät toisen linnoituksen toisensa perästä ja anastivat melkein kaikki unionin asevarastot etelässä. Se ei liikuttanut kättänsäkään sitä estääksensä, sillä vielä ei tahdottu kaikkea sovinnon mahdollisuutta poistaa, Mutta jo tuli tapauksia, jotka pakoittivat tosi-tukkanuottaan.