V. Tyvenen Meren löytö. Magalhaens.
Reading edition
Colombo oli alkanut espanjalaisten seikkailijain kultaisen aikakauden. Neljänkymmenen vuoden kuluessa hänen kuolemastaan toimittavat Espanjalaiset nyt hämmästyttäviä töitä löytöretkien ja valloitusten alalla. Ja uusiin voittomaihin rientää parvi toisensa perästä innokkaita, rohkeita, kullanhimoisia ihmisiä kaikista säädyistä — onnen-onkijoita kaikki tyyni.
Tähän ihmisluokkaan on luettava sekin mies, jolle tulee kunnia Tyvenen Meren löydöstä. Hänen nimensä oli Vasco Nunes Balboa, rappeutunut aatelismies Estremadurasta Espanjassa. Siirtolaisena Hispaniolassa harjoitti hän jonkun aikaa maanviljelystä, mutta kyllästyi eräänä kauniina päivänä siihen ja piiloutui — matkarahan puutteessa — Enciso nimisen lakimiehen omistamaan laivaan, joka oli menossa Dariaan perustamaan siirtokuntaa. Santa Maria del Antiguan nimellä perustettiinkin tämmöinen Uraba-lahden länsirannalle; mutta siirtolaiset tekivät Balboan johdolla kapinan Encisoa vastaan, panivat tämän laivaan ja lähettivät hänet takaisin Espanjaan.
Balboa, joka nyt valittiin siirtokunnan hallitusmieheksi, järjesti pontevalla voimalla tämän asiat, muodostaen, näet, varsinaisen ryövärivallan, joka laski allensa läheiset indiaani-heimot ja säälimättömällä julmuudella ryösti kaikki mitä heillä oli. Muutamalla ryöstöretkellään sai Balboa kuulla puhuttavan suuresta merestä, joka olisi kuuden päivämatkan päässä eteläänpäin ja jonka rannalla rikas kultala tavattaisiin. Sinne sitä mennään. Syyskuussa v. 1513 lähti Balboa parin sadan Espanjalaisen kanssa, joiden kapineita 600 indiaania kantoi, liikkeelle pohjois-rannikolta, samosi joukkoineen vuorten poikki ja aarniometsäin halki, voittaen vaarat ja vaivat, ja saapui vihdoin syysk. 25 p:nä Cordillerien vuorten korkeimmalle harjalle, josta ihastunut retkikunta näki edessään äärettömän valtameren. Neljä päivää kuljettiin nyt vuoren rinnettä alaspäin, kunnes syysk. 29 p:nä seisottiin San Miguel-lahden partaalla Etelämeren rannikolla.
Rannikon asujamilta sai Balboa tietää että etelämpänä olisi olemassa erinomattain kultarikkaita maita ja väkirikkaita, suuria kaupunkeja, joissa vilkasta kauppaa käydään. — Tätä tarinaa oli m.m. kuulemassa Balboan lähin apulainen, muuan laiha, kalpea, mustaverinen mies, jonka silmistä kävi kamala ja kavala katse. Se oli Francisco Pizarro. Tapaamme hänet myöhemmin.
Mutta Balboa palasi takaisin, tehtyään kaikki seudun kazikit veronalaisiksi. Ja paluumatkalla ryöstettiin maan-asukkaiden kylät paljaiksi, hävitettiin ja poltettiin. Ihan syyttömästi hakattiin indiaaniparkoja laumottain maahan, Espanjalaisten verikoirat repivät heitä hampaissaan, ja sammumaton viha valko-ihoisia vastaan sytytettiin sitä ennen ystävällisten heimojen sydämiin. Lastattuna kullalla ja helmillä — ja luultavasti myöskin hyvällä omatunnolla — palasi Balboan kunnianarvoisa retkikunta tammikuussa 1514 takaisin Uraba-lahdelle.
Balboa lähetti sitten suorastaan Espanjaan laivan — viemään tietoa merkillisestä löydöstä ja paljon kultaa. Täten toivoi hän saavansa Encisoa vastaan tekemänsä kapinan anteeksi ja tietysti tulevansa asianomaisesti vahvistetuksi käskynhaltiaksi siirtokunnassa. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Espanjasta oli lähetetty Pedrarias de Avila käskynhaltiaksi Dariaan ja hänen kanssaan loistava seurue aatelismiehiä ja sotureita. Balboa nyt nimitettiin adelantadoksi, maaherraksi, Etelämeren rannikolle, mutta alistettiin Avilan käskettäväksi. Tässä virassaan oli Balboa tavattoman toimekas. Hän aikoi m.m. etsiä tuon rikkaan kultamaan etelässä. Sitä varten tarvittiin laivasto. Kun sopivia laivapuita ei ollut saatavissa etelärannikolla, hinautti hän niitä aarniometsäin halki indiaanein hartioilla pohjoisrannasta asti; ja kun ainekset saatiin perille, olivat ne kelvottomat, jonka tähden sanomattoman vaivaloinen hinausretki oli tehtävä uudestaan. Mutta se tehtiin; ja Balboa oli juuri kerjennyt saada neljä sotaprikiä valmiiksi, kun Pedrarias de Avila kutsutti hänet Santa Mariaan. Kuninkaan käskynhaltia oli ruvennut epäilemään alapäällikköään ja katseli karsain silmin hänen suuria varustuksiansa. Päästyään Santa Mariaan vangittiin sentähden Balboa heti, ja lahjottu oikeus tuomitsi hänet kapinallisista vehkeistä kuolemaan. Eikä se ensinkään auttanut että hän oli — Avilan vävy. Tyvenen Meren löytäjän kaula katkesi mestauspölkyllä v. 1517.
Balboan rakentamaa laivastoa käytettiin muihin yrityksiin — pohjosessa päin, jolloin Fernandez de Avila, Pascual de Andegoya ja Hernandez de Cordova valloittivat Nicaraguan. Darian siirtokunta itse eli Kultainen Castilia, kuten sitä siihen aikaan nimitettiin, joutui tykkänään rappiolle. Indiaaniväestö hävitettiin, maanviljelys jäi sikseen, ja erämaa ja liejukuume pääsivät vanhoille valloilleen. Viimein lähtivät Espanjalaisetkin sieltä tiehensä kaikki tyyni ja muuttivat Etelämeren rannalla olevaan Panamaan, joka silloin tuli uusien, merkillisten yritysten alkupisteeksi, kuten vastedes saamme nähdä.
Tyvenen Meren löytö olisi, niin suuri kuin se itsessään olikin, kuitenkin jäänyt puolinaiseksi, ell'ei mitään meritietä sinne ja siten Amerikan länsirannikolle niinikään olisi löydetty. Tämän seikan oivalsivatkin tietysti heti Espanjalaiset, jotka samaa tietä pyrkivät Maustesaarille. Jo v. 1515 koki muuan Diaz de Solis etsiä pääsytietä Balboan löytämään mereen, mutta La Plata-lahden rannalla tappoivat hänet alku-asukkaat, ja hänen retkikuntansa palasi takaisin kotia.
Sen salmen löytäjäksi, joka Amerikan eteläisimmästä osasta viepi Tyveneen Mereen, tuli Portugalilainen Fernao Magalhaens. Hän oli syntynyt vuonna 1480, kunnosti itseään Indiassa ja taisteli mohrilaisia vastaan Afrikassa, mutta joutui esivaltansa epäsuosioon ja vetäytyi yksityis-elämään. Harjoitellessaan nyt kosmografillisia ja meritieteellisiä opintoja, tuli hän siihen vakuutukseen, että Maustesaarille paraiten päästäisiin Balboan löytämän valtameren poikki, kunhan vain löydettäisiin siihen johtava salmi, jonka olemassa-oloa hän ei epäillyt.
Magalhaens kääntyi Espanjan hallituksen puoleen ja saikin käytettävikseen viisi laivaa, jotka syyskuussa 1519 lähtivät liikkeelle Lucar de Barramedan satamasta. Retkikunta saapui Brasilian rannikolle 8:n leveysasteen alla ja purjehti, tarkasti tutkien kaikkia sen lahtia, etelään päin, kunnes se vihdoin, vietettyänsä talven pienessä San Julian nimisessä lahdessa ja kadotettuaan myrskyssä yhden laivan, lokakuun 10 p:nä 1520 tuli korkean kallioniemen kohdalle, jolle annettiin nimi Cabo de las Virgines. Ja sen takana aukeni retkeläisten eteen tuo kauvan kaivattu salmi. Kolme viikkoa kesti matkustus sen eksyttävän saariston kautta, sen luikertelevien, kapeiden pikku-salmien läpi, ulapalta ulapalle; mutta vihdoin, marraskuun 18 p:nä 1520, päästiin Cabo Deseadon ohitse ulos Suuren valtameren lakeudelle — nyt enää ainoastaan kolmella laivalla, sillä yksi oli taas menetetty sillä tavoin, että miehistö tappoi sen katteinin ja purjehti tiehensä takaisin Espanjaan.
Mutta löydetyn salmen kautta oli nyt viimeinkin päästy vesitietä myöten siihen suureen valtamereen, joka yhdessä Atlantin kanssa yhdistää Euroopan Aasiaan ja muinaiseen Indiaan. Tapaus oli siis maailman-historiallisesti tärkeä; ja tuolla pitkällä salmella on vieläkin Magelhaensin nimi.
Cabo Deseadosta purjehti Magalhaens sitten pohjoseen päin pitkin Etelä-Amerikan länsirannikkoa 37 leveysasteelle saakka, josta hän rohkeasti kääntyi luoteesen päin, todistettuansa että Uusi Maailma ulottui yhä edemmäs pohjoseen.
Loppupuoli Magalhaensin matkaa, joka tuli vieläkin tärkeämmäksi kosmografian puolesta, ei koske suorastaan aineesemme, jonka tähden tässä siitä vain muutamalla sanalla muistutamme. Neljä kuukautta yhtä mittaa purjehti Magalhaens tuon äärettömän valtameren lakeuksia — ja retkeilijöitä suosi alinomaa myrskytön ilma, jonka tähden merelle annettiin nimi Tyven (El pacifico). Vihdoin marraskuun lopussa 1521 tultiin, kun tultiinkin, Filippinien saaristoon, jossa Matan-saaren asukkaat mainion Magalhaensin tappoivat. Kolmesta laivasta onnistui ainoastaan yhden, Viktorian, Afrikan eteläpuolelta, tuhannet vaivat kestettyään, mutta rikas maustelasti Molukkeilta muassaan, päästä takaisin Espanjaan. Sen päällikkönä oli Sebastian del Cano ja se oli tehnyt ensimäisen matkan maapallon ympäri. Cano sittemmin aateloittiin ja sai vaakunakseen maapallon kuvan, johon oli piirretty kirjoitus: Primus me circumdedisti (Sinä ensimäisenä minun ympärini kuljit). Kertomuksen tästä merkillisestä matkasta kirjoitti Italialainen Antonio Pigafetta, joka kaiken aikaa oli retkikunnan muassa.