XIX. Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulusses Grant.
Reading edition
Etelä-Carolinan sotajoukkojen päällikkö, kenraali Beauregard, oli valloittanut Fort Sumter'in, pommitettuaan sen varustukset melkein palasiksi. Ja se oli liian julkea sotateko, voidakseen tulla jätetyksi siksensä. Siitä hetkestä lähtien päättää Lincoln ja hänen hallituksensa panna kovan kovaa vastaan ja arvelematta ryhtyä kapinan kukistamiseen. Unioni on pelastettava millä hinnalla hyvänsä. Ja tämä suuri tehtävä ajaa orjakysymyksenkin toiseen sijaan. Ensiksi unionin eheys, vasta sitten, jos asianhaarat myöntävät, neekeri-orjain vapautus.
Nyt alkavassa sodassa oli etu ens'alussa Etelän puolella. Se oli jo kauvan kamppausta valmistanut ja hyvin varustanut itsensä. Entisen hallituksen kavaluuden kautta oli se saanut käsiinsä melkoisen osan unionin asevarastoja ja linnoitettuja paikkoja. Sillä oli käytettävissään sekä unionin paraat upseerit että sotakuntoinen valkoinen väestö, jonka nuorukaiset kaikki olivat hyviä pyssymiehiä, he kun kovasti rakastivat kaikellaista urheilua. Heidän ryhtinsä oli ponteva ja käskeväinen, ja tyytymätön orjaväestö oli heitä opettanut aina olemaan varoillansa. — Pohjan väestö kyllä oli yhtä uskalias ja pelkäämätön, yhtä voimakas kuin Etelänkin — sen se loistavasti sodan aikana todisti —, mutta itse sotilasura sitä ei viehättänyt. Kauppa ja teollisuus eivät kasvata sotaista mieltä. Säännöllinen armeija oli tosin Pohjassakin olemassa, mutta ainoastaan 20,000 miestä, joita tarvittiin rajaseutujen suojelemiseen indiaaneja vastaan. Aseet ja ampumavarat olivat tietysti myöskin vähissä. Mutta — Pohja oli vapaan työnsä kautta rikas, Etelä orja-järjestelmänsä tähden itse teossa verraten köyhä. Ja intoa, uhraavaisuutta oli yltäkyllin olemassa Pohjassa, jos Etelässäkin.
Unionin hallitus osoitti nyt, kun sota oli käynyt välttämättömäksi, mitä suurinta pontevuutta ja tointa. Lincoln ja hänen sotaministerinsä Cameron kutsuivat kokoon nostoväen, ja vapaa-ehtoisia kehoitettiin yhtymään lippujen alle. Niitä tulikin kuin tuulessa, eikä aikaakaan, ennenkun Lännessä ja Washingtonin ympärillä oli 300,000 sotilasta, valmiina uhraamaan henkensä yhteisen isänmaan puolesta. Näiden varustamiseksi tehtiin työtä yöt päivät, ja suuret varastot kiväärejä ja kanooneja ostettiin Euroopasta. 40 miljoonan dollarin kotimainen laina oli saatu heti. Itse Kapitoliumi Washingtonissa tehtiin asehuoneeksi, ja kongressin salit muuttuivat kasarmiksi. Sen alakerrassa leivottiin leipää, ja pengermäin holveista kaikui alituinen vasarain kalke ja palkeiden läähötys. Tästä huolimatta jäi kuitenkin Pohjan varustus vaillinaiseksi. Aseita ei kerjetty valmistaa niin paljon kuin olisi tarvittu, ja sotajoukkojen harjoitus oli kehnonpuolinen. Päällikkökuntaan täytyi ottaa mitä milloinkin saatiin: entisiä sotilaita, jotka sittemmin olivat kääntyneet sivili-uralle, tuntemattomia muukalaisia j.n.e. Alemmat päälliköt olivat itse joteskin harjaantumattomat. Mutta ei auttanut. Sota sai itse kasvattaa. Puutteellisuus maksoi paljon sekä verta että rahaa, mutta Amerikalaiset antoivat mielellään kumpaakin; ja totta vain on että nuo työmiehet, kauppiaat, maamoukat, kirjailijat, asianajajat edistyivät tavattoman rivakasti sodan omassa koulussa.
Heti Fort Sumterin kukistuksen perästä yhdistyi vanha Virginia konfederationiin, ja sen esimerkkiä noudattivat Pohjois-Carolina, Tennessee, Missouri ja Arkansas. Kentucky pysyi uskollisena unionille, mutta Maryland saatiin ainoastaan sinne majoitetun unionin-sotajoukon kautta estetyksi liittymästä kapinaan. — Virginian luopuminen unionista herätti suurta riemua Etelässä, mutta surua Pohjassa. Olihan jalon Yrjö Washingtonin oma kotivaltio siten käynyt uskottomaksi hänen suurelle elämän-työlleen, unionille. Ja vielä pahempaa oli se että unionin pääkaupunki, jonka ainoastan Potomak-joki eroittaa Virginiasta, täten joutui kovan vaaran alaiseksi. Washingtonin valloittaminen tulikin Etelän tärkeimmäksi silmämääräksi, kuten unionistit puolestaan etupäässä tähtäilivät Richmondia, Virginian pääkaupunkia, joka pian myöskin tuli konfederationin pääkaupungiksi. Tällä tavoin oli Virginiasta arvatenkin tuleva sotanäyttämön tärkein osa, ja sielläpä itse teossa taisteltiinkin suurimmat ja ratkaisevimmat tappelut.
Mutta kovia otteluja oli muuallakin. Ja toisinaan tapeltiin yhtä haavaa monessa eri paikassa. Niinpä sanotaan että unionin lippujen alla v. 1864 koko 1,200,000 miestä oli eri tahoilla yht'aikaa sotimassa. Kummallakin puolueella oli mitä erinomaisimmat aseet, mitä parahinta nyky-ajan keksintö oli aikaan saanut. Kauheasti kaatui väkeä molemmin puolin, ja äärettömiä rahasummia oli liikkeellä. Pohjan valtiovelka, joka sodan alussa oli ollut 64 miljoonaa dollaria, oli sen lopussa kolmatta miljaardia eli kolmattatuhatta miljoonaa. Edellisissä suurissa sodissa oli armeijain vielä täytynyt liikkua huonoilla teillä, ja niiden kuljetus oli ollut sangen vaivaloista. Nyt oli jo paljon rautateitä, ja niiden avulla lennätettiin armeija-osasto yht'äkkiä toisesta päästä sotanäyttämöä toiseen, ja niin törmäsivät usein yhteen äärettömät laumat. Varsinkin Pohja oli mestarina käyttämään rautateitä hyväkseen, ja tämäpä taito vaikuttikin varsin melkoisesti sen lopulliseen voittoon. Haavoitettujen hoito oli kummallakin puolen aivan erinomainen, ja tästä kunniasta saa Amerika paraasta päästä kiittää uhraavia, toimekkaita naisiaan, jotka apuineen olivat saapuvilla joka paikassa ja kokosivat suuria summia tähän tarpeesen. — Ylipäällikköjen valinnassa oli unionin hallitus kauvan joteskin onneton. Joukko epäröiviä, taitamattomia kenraaleja seurasi toinen toistaan, kunnes viimein satuttiin saamaan ne miehet, jotka olivat paikallansa. McClellan oli oivallinen järjestäjänä ja vaikutti semmoisena erinomattain tehokkaasti, mutta tappelutanterella hän hidasteli ja aprikoitsi liikaa, niin että moni sopiva tilaisuus pääsi hänen kynsistänsä. Hän oli Potomak-armeijan päällikkö. Ulysses Grant ja Sherman alkoivat uransa pienillä päällikkötoimilla Lännessä, kunnes heidän kuntonsa sittemmin tuli tutuksi ja tunnustetuksi ja he saivat tärkeät paikkansa. — Etelällä sitä vastoin oli alusta alkaen monta erinomaista sotapäällikköä, joiden joukosta varsinkin on mainittava Robert Edmund Lee, ammatiltaan sotilas. Hän oli kunnostanut itseänsä sodassa Mexikoa vastaan, ja kun hänen kotivaltionsa, Virginia, yhtyi konfederationiin, arveli hän velvollisuudekseen astua sen palvelukseen, vaikk'ei hän puolestaan hyväksynyt orjuuden-laitosta. Lee oli varovainen niinkuin McClellan, mutta samalla päättäväinen ja yritteliäs. Sotamiehet pitivät hänestä paljon. Heidän lemmikkinsä oli myöskin kenraali Jackson, nuori, tulinen, hurjan rohkea herra, joka — kuten meidän mailla kerran Kulneff — äkki-arvaamatta, kuin tuuliaispää, milloin missäkin karkasi jonkun vihollisparven kimppuun, voitti sen ja katosi, ilmestyäkseen seuraavana päivänä toisessa paikassa ja toista vihollisjoukkoa vastaan. Hänelle oli annettu etunimi "Stonewall" (Kivimuuri) sen levollisen pontevuuden tähden, jota hän vaaran hetkinä aina osoitti. "Stonewall" Jackson kaatui pian kesken loistavaa uraansa, tarvitsematta nähdä sen asian perikatoa, jota hänen miekkansa palveli.
Mitään täydellisempää kertomusta siitä jättiläis-taistelusta, joka nyt seurasi, ei kai lukija meiltä odottanekkaan. Kirjamme tarkoitus sallii meidän ainoastaan tapausten joukosta tuoda esiin ne pääkohdat, jotka tehokkaimmasti vaikuttivat sodan menoon ja unionin lopulliseen voittoon.
Ensimäinen suuri ottelu tapahtui heinäk. 21 p:nä 1861 Virginiassa noin 5 suom. penikulmaa eteläpuolella Washingtonin kaupunkia, Bull Run nimisen pienen joen luona, missä unionistit McDowell'in johdolla karkasivat konfedereerattujen kimpuun, joita johti kenraali Beauregard, — sillä seurauksella, että unionistit ajettiin Potomak-joen pohjoispuolelle ja suoraa päätä takaisin Washingtoniin. Jos Beauregard nyt olisi heti jatkanut voitollista etenemistään, niin kenties pääkaupunki olisi hukassa ollut; mutta häntä arvelutti, ja sopiva tilaisuus liukui hänen käsistään.
Lincolnin hallitus ryhtyi nyt ponteviin toimiin pääkaupungin puolustusta varten, ja McClellan harjoitutti hyvällä menestyksellä uusia sotilaita, joita suuret joukot kutsuttiin kaatuneiden sijaan. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin uudestaan uskalsi vihollisen kimppuun.
Täll'aikaa oli kuitenkin unionistien laivasto pitänyt Etelän satamia sulussa ja voittanut takaisin kaikki unionin linnoitukset Pohjois-Carolinan rannikolla; mutta kaikkein tärkein tapaus oli New Orleansin kukistus ensimäisinä päivinä vuodesta 1862. Huolimatta Etelävaltalaisten erinomattain hyvistä varustuksista, sai sen viimeinkin amiraali Farragut kiedotuksi tuliensa väliin, ja kaupunki antautui. Voitto oli tärkeä sen puolesta, että Pohjan laivasto nyt taas voi ruveta toivomaan päästäksensä hallitsemaan Mississippi-jokea ja siten pitämään läntisiä orjavaltioita erillään itäisistä. Tätä tarkoitusta edistettiin niinikään useiden Kentuckyssä, Missourissa ja Tennesseessä olevien linnoitettujen paikkain voittamisella Pohjalle, jotka jo aikaisin olivat joutuneet konfedereerattujen haltuun. Mutta vielä esti Pohjan etenemistä Mississippi-joella useat linnoitukset Arkansasin ja Mississippin välisellä pitkällä rantakaistaleella, ja vahvin näistä oli Vicksburg niminen linnoitus joen itärannalla. Sen valloitusta nyt erittäinkin tarkoittivat unionistien sotatoimet Lännessä.
Idässä tapahtui maaliskuun alussa 1862 suurenmoinen meritaistelu Hampton Roads'illa Virginian rantavesillä. Siinä mittailivat voimiansa pansarilaiva Merrimac ja John Ericsson'in maailman-mainio Monitori, — ens' kertaa kuin nämä aselajit astuvat esiin. Etelän suuri uudenaikainen meritursas, Merrimac, jonka se jo sodan alussa oli anastanut haltuunsa unionilta, upotti sanotun kuun 8 p:nä kaksi unionin suurta sotalaivaa, jotka olivat puusta, helposti meren syvyyteen; mutta seuraavana päivänä tuli Ericssonin kummitus ja hyökkäsi Merrimac'in kimppuun, joka — niin rautakylkinen kuin olikin — pahasti runneltui ja oli pakoitettuna pötkimään sataman turviin. Monitori sai pian useampia kumppania, jotka tunkeusivat sisään Etelän satamiin, ja Etelä hävitti viimein itse koko tuon kerran niin kauhean Merrimac'insa, estääksensä sitä joutumasta unionistien haltuun.
Paljon vahinkoa unionille tekivät kuitenkin Etelän kaapparit, jotka kaikilla merillä ajoivat ja ryöstivät Pohjan kauppalaivoja. Kuuluisin noista ryöstölaivoista oli Alabama, joka oli rakennettu Englannissa ja usein kävi parantelemassa vammojaan Englannin satamissa. Muutenkin vanhassa emämaassa aivan julkisesti, varsinkin aatelis- ja kauppamies piireissä, pidettiin Etelävaltain puolta, ja kerran — kun unionistit olivat vanginneet kaksi konfedereerattujen lähettilästä, jotka englantilaisessa laivassa matkustivat Euroopaan pyytämään apua valtioillensa — huudettiin jo sotaa Pobjois-valtioita vastaan; mutta lordi Palmerston, joka silloin oli Englannin hallituksen etupäässä, sai kuitenkin maltillisilla ja viisailla toimillaan kansansa hillityksi.
Hampton Roads'in meritappelujen perästä alkoi uudestaan sota Virginiassa. McClellan kulki meritse Yorktowniin, edetäkseen sieltä Richmondia vastaan, jota nyt ja sittemmin unionistit erittäinkin kokivat kukistaa. Mutta kesäk. 26 p:nä kärsi hän tuntuvan tappion Chickahominyn joen luona ja pakoitettiin peräytymään takaisin Yorktowniin. Yritys, joka maksoi paljon verta, oli mennyt hukkaan, ja McClellan sai käskyn rientämään Washingtonin avuksi, jota kenraali Lee nyt, tehtyään kierroksen Marylandiin, uhkasi selästä päin. McClellan kiiti kuitenkin vaarallista vihollistaan vastaan ja pakoitti hänet, Antietamin ankaran tappelun perästä, peräytymään takaisin Virginiaan.
Tämän perästä erkani McClellan Potomak-armeijan päällikkyydestä, koska hänen mielestään unionin hallitus ja sotaministeri liian paljon sekaantui itse sodankäyntiin. Hänen paikalleen astui ensiksi Burnside, sitten Hooker, mutta vielä huonommalla menestyksellä, sillä Hooker joutui jo toukok. 2 p:nä Chancellorsvillen luona peräti tappiolle taistelussaan Lee'tä ja Jacksonia vastaan. Tässä tappelussa kadotti Etelä kuitenkin uljaan "Kivimuurinsa" Jacksonin, jonka muuan oman väen sotamies erehdyksessä ampui, luullessaan häntä joksikin viholliseksi upseeriksi.
Lee tahtoi nyt käyttää voittoansa hyökätäkseen uudestaan Marylandiin ja etenikin Gettysburgiin saakka Pennsylvaniassa; mutta täällä voitti hänet heinäk. 4 p:nä 1863 kenraali Meade, Potomak-armeijan uusi, taitava ja voimakas päällikkö. Lee peräytyi takaisin Potomak-joen toiselle puolelle.
Olemme jo edellisessä maininneet Ulysses Grant'in nimen. Hän oli nahkakauppiaan poika Ohiosta, oli harjoittanut sota-opintojaan Westpointissa ja Mexikon sodassa, oli sitten elättänyt itseään karttojen piirustuksella ja viimein, kun tämä toimi ei voinut miestänsä elättää, ruvennut isänsä apumieheksi nahkakaupassa. Kansalais-sodan syttyessä tuli hän ensin muutaman vapaajoukon päälliköksi, sitten suuremman, Tennesseessa toimiskelevan sotaväen-osaston johtajaksi. Grantia ei ens' alussa arveltu muuta kuin varsin keskinkertaiseksi sotilas-ky'yksi, ja hän saikin ensimmältä muutamassa tappelussa aika lailla selkäänsä, mutta viisastui vahingosta ja menetteli siitä lähin erinomaisella tarkkuudella toimissaan, punniten suunnitelmiansa joka puolelta. Miten olikaan, onnistui hänen, monta voittoa saatuansa, ajaa konfedereeratut pois läntisestä Tennesseesta; ja nyt sai hän Lincoln'ilta suoritettavakseen erinomaisen tärkeän tehtävän. — Vahva Vicksburgin linna ja kaupunki Mississippin rannalla esti yhä vielä vapaata laivakulkua joella ja oli sen ohessa läntisten ja itäisten orjavaltioiden yhdyssiteenä. Sitä arveltiin melkein mahdottomaksi valloittaa. Metsät ja järvet suojelivat sen selkää, ja itse se sijaitsi jyrkällä kalliolla. Mutta Grant ja hänen alapäällikkönsä William Tecumseh Sherman menivät Mississippin yli Vicksburgin alapuolella, etenivät metsäin halki linnan takareunoille, valloittivat etuvarustuksista toisen toisensa perään, voittivat kaupungin avuksi rientävän kenraali Braggin ja ryhtyivät sitten kaupungin pommitukseen, — sillä menestyksellä, että ylpeän Vicksburgin viimein täytyi antautua, vieläpä juuri Amerikan itsenäisyyden-julistuksen vuosipäivänä, heinäk. 4:nä, jolloin, kuten vasta kerroimme, myöskin kenraali Meade idässä sai voittonsa Gettysburgin luona.
Vicksburgin kukistus oli kukistamaisillaan koko konfederationin. Nyt ei sillä enää ollut odottamistakaan mitään apua Mississippin takana olevista valtioista. Voimat alkoivat vähetä ja uupua, ja mikä pahinta oli, Etelän väestön innostus ja uhraavaisuus laimeni laimenemistaan. Ainoastaan joku onnellinen sattuma saattoi enää konfederationin pelastaa, ja kenraali Leen miekkaan katseltiin vielä ikääskuin viimeiseen olkikorteen, jota hukkuva tavoittelee. Ainoastaan Jefferson Davisin hirmuvallan-tapainen hallitus pystyi vielä pitämään sotaväkeä ko'ossa ja johonkin määrin täyttämään armeijan aukkoja. Yhteen aikaan aiottiin jo täyttä totta varustaa neekerit aseilla — niin suuri oli väen-puute — ja pakoittaa heitä tappelemaan isäntäkultien puolesta; mutta tämä epätoivon keino jäi toki käyttämättä.
Siihen oli sitä vastoin Pohja hyvällä menestyksellä ryhtynyt. Kaikki neekeri-orjat, jotka karkasivat unionin sotajoukkojen puolelle, julistettiin jo sodan alussa vapaiksi, ja niitä käytettiin sitten enimmiten linnoitustöissä, mutta myöskin valkoisten riveihin pistettyinä sotureina otteluissa, joissa he tappelivat kiitettävällä urhoudella. Mutta tammikuun 1 p:nä 1863 ilmestyi vihdoin Lincolnin suuri julistus, jonka kautta kaikki kapinamiesten omistamat neekerit vapautettiin ikuisiksi päiviksi orjuudesta; ja nyt järjestettiin kokonaisia neekeri-rykmenttejä.
Vicksburgin kukistuksen perästä teki Grant lyhyen ja loistavan sotaretken itäiseen Tennesseehen, jolloin kenraali Bragg perin pohjin voitettiin; ja nyt nimitettiin Grant unionin kaikkein sotajoukkojen ylipäälliköksi. Ansiokas Meade pysyi Potomak-armeijan päällikkönä, mutta sen varsinaiseksi johtajaksi tuli niinikään Grant itse. Ja jo ruvettiin täydellä todella ahdistamaan Richmondia, konfederationin pääkaupunkia. Mutta se oli hyvin varustettu ja vallitettu, ja Grant ajoi koko 1864 vuoden kestäessä laumansa turhaan sen vallikanoonain kitoja vastaan. Sen ohessa teki kaupungin puolustaja, kenraali Lee, tuon tuostakin onnistuneita hyökkkäyksiä ulos pesästään; ja verta vuoti tulvanaan kaupungin ympärystön metsissä. — Nyt rakensi puolestaan Grantkin lujia vallituksia, joiden turvaan hän vetäytyi; ja viholliset seisoivat monta kuukautta vastatusten toisiansa, mylvien ja mulkoillen toinen toisensa puolelle kuin kaksi kytkettyä härkää. Viimein Grant kuitenkin vähitellen siirti vasemman siipensä James-joen toiselle puolelle, jonka rannalla Richmond sijaitsee, ja uhkasi siten Leen peräytymis-linjaa. Mutta hänen tätä tehdessään, hätyytti häntä Lee voimiensa takaa; ja hirveän verisiä tappeluja oli taaskin melkein alinomaa. Näissä tappeluissa kunnosti itseään suuresti nuori hevosväen-kenraali Scheridan, Grantin oma oppilas, joka äsken oli ajanut melkoisen konfedereeratun sotavoiman pois Marylandista. Scheridan oli nyt saapunut hyvään aikaan Potomak-armeijaa auttamaan ja tämän kanssa yhdessä ahdistamaan Etelävaitain sotajoukkoa Richmondissa ja sen ympärillä. Tämä sotajoukko suljettiinkin nyt vähitellen yhä ahtaamman piirin sisään. Paitsi Grantia ja Sheridania oli Lee'llä tällä haavan vastaansa myöskin Sherman, joka oli syössyt Georgiaan, voittanut ainakin 20:ssä tappelussa Etelän joukot, valloittanut Augustan ja Savannahn kaupungit ja viimein edennyt kapinan pesävaltioiden, Etelä- ja Pohjois-Carolinan, kautta Virginian rajalle, sulkeaksensa Lee'ltä tien, jos tämä yrittäisi peräytymään etelään päin. Siten oli unionin liput liehuneet Etelän tärkeimmän alueen halki, ja Etelä tunsi jo itsensä nöyryytetyksi. Mutta lähellä oli jo sekin hetki, jolloin Richmondinkin oli nöyrtyminen. Sen varat olivat niukalla, tuonti kaupunkiin kovin vaikea, ja supistumistaan supistunut armeija ei enää tahtonut riittää laveiden linjain miehittämiseen.
Maaliskuun 29 päivänä alkoi Grant yleisen hyökkäyksen Richmondin linjoja vastaan, ja kovasti häntä kyllä vastustettiin, vaan eipä kuitenkaan niin kovasti kuin ennen. Huhtikuun 2 p:nä olivat ulkolinjat unionistain hallussa; ja huomaten asemansa mahdottomaksi peräytyi Lee pois, koettaakseen yhdistyä Etelän sotajoukkoon Pohjois-Carolinassa. Mutta silloin sulki yht'äkkiä Sheridan tien hänen edeltänsä, samalla kuin Grantin muut joukot ahdistivat takaa ja sivultapäin. Jo aikoi Lee yrittää raivaamaan itselleen tietä vihollisten läpi; mutta kaikki leipävarat olivat loppuneet, ja Scheridanin takana odotti, jos hän pääsisikin tämän joukkojen läpi, Shermanin vahva armeija. Ei siis tahtonut Lee vuodattaa uskollisten miestensä viimeistä veripisaraa. Huhtikuun 9 p:nä 1865 teki hän Appomaltox Courthouse'ssa Grantin kanssa antaumus-sopimuksen, jonka mukaan siis Leen vielä lähes 50,000 miehen vahvuinen sotajoukko riisui aseensa. Siinä meni kapinoitsijain viimeinen toivo; sillä kenraali Johnstonin pienempi armeija-ososto Pohjois-Carolinassa ei nyt enää yrittänytkään mitään sanottavaa vastarintaa, vaan antautui melkein kohdastaan. Pitkällisempi niskoitteleminen voitollista unionia vastaan olisi ollut hulluutta. Kapina oli kukistettu. Unionistit marssivat sisään Richmondiin, joka nurisematta avasi porttinsa.