XX. Uudestaan rakentaminen. Amerika meidän päivinämme.

Unioni oli pelastunut. Siinä voiton ensimäinen, suoranainen seuraus. Ja siitä itse teossa on johtunutkin näiden Amerikan Yhdys-Valtain turvallisuus ja menestys. Ainoastaan kokoontunut keskusvalta oli aikoinaan nämä kukoistavat siirtokunnat voinut vapauttaa vanhan emämaan hallituksen rasittavasta ikeestä; ainoastaan luja liitovalta on voinut samat siirtokunnat vapauttaa sisällisistä mätähaavoista ja ruveta oikeaa vapautta luomaan. Kansalais-sodan kauhut olivat kuitenkin olleet liian suuret, että voittajat nyt olisivat voineet käyttää voittoansa kukistettujen masentamiseksi. Ei mitään meluavaa riemuhuutoa kuulunut, ei mitään kostoa pyydetty. Ja se on luettava jalojen voittajain ikuiseksi kunniaksi. Jonkun ajan kuluttua seurasi yleinen anteeksi-anto kaikille kapinoitsijoille, heidän johtajillensakin. Jefferson Davis, joka otettiin kiinni pakoretkeltä, sai tosin yhden aikaa istua vankeudessa, mutta päästettiin sitten vapaaksi.

Pohjan ja vapauden voiton hiljaista iloa häiritsi kuitenkin kohta sodan loputtua kauhea tapaus. Abraham Lincoln, joka marraskuussa edellisenä vuonna oli suurella enemmistöllä uudestaan valittu presidentiksi ja aina tarkoin silmin valvonut unionin parasta, sai murhamiehen käden kautta surmansa. Huhtikuun 14 p:nä illalla istui hän ynnä vaimonsa ja muutamain ystäväinsä kanssa teaterissa, kun kesken näytelmää yht'äkkiä muuan mies hiipi heidän loosiinsa ja takaapäin ampui laukauksen revolverista Lincoln'in niskaan. Presidentti kaatui heti tuoliltaan lattialle. Murhaaja hyppäsi alas saliin, sänttäsi ylös näyttämölle ja huusi, kääntyen yleisön puoleen ja murha-asettansa heiluttaen: "Nyt on Etelä kostettu!" Tuossa paikassa oli hän poissa. Kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. Mutta Lincoln kuoli seuraavana aamuna, tulematta sitä ennen enää ollenkaan tietoihinsa. Murhaaja, muuan raivostunut etelävaltalainen, nimeltään Booth ja näyttelijä ammatiltaan, pääsi pakenemaan Virginiaan, jossa kuitenkin takaa-ajava ratsumiesjoukko hänet saavutti ja ampui kuoliaaksi, hänen yrittäessään vastarintaa.

Myöskin valtiosihteeri Seward tuli samana iltana pahasti haavoitetuksi erään toisen höperön kautta, joka oli tunkeunut hänen kotiinsa häntä murhaamaan. Näistä veritöistä ei kuitenkaan saa suoranaisesti syyttää kapinan johtajia; he eivät olleet ketäkään semmoisiin yllyttäneet. Mutta toiselta puolen täytyy myöntää että he paljon vaikuttivat puoluevimman kasvattamiseen; ja puoluevimma kasvatti murhaajat.

Sodan loputtua hajosivat armeijat, ja kukin palasi jälleen rauhallisiin toimiinsa. Ja mitä ihmeellisintä tässä hajauksessa oli ett'ei mitään häiriöitä syntynyt. Löysää, joutilasta väkeä ei jäänyt mihinkään muiden ihmisten rasitukseksi, vaan kaikille näkyi rikkaassa Amerikassa työtä löytyvän.

Paljon oli tämä sota maksanut sekä varoja että verta. Puhumattakaan niistä dollari-miljaardeista, jotka se oli niellyt, olivat yksistään pohjois-valtiot menettäneet, kuten lasketaan, 275,000 ihmishenkeä, ja Etelästä oli kai myöskin sen reippain nuoriso jäänyt tappotanterelle. Mutta toiselta puolen olivat kuitenkin sodan tulokset äärettömän suuret. Paitsi sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdys-Valtain eheys nyt oli lopullisesti voitettu ja saatu turvatuksi, niin oli sama veljes-taistelu myöskin kantanut toisen hedelmän, joka on jaloimpia mitä mikään sota koskaan on tuottanut: Orjuus tuli lakkautetuksi unionin koko alueella. Onneton musta ihmisrotu pääsi vapaaksi vuosisatoja kestäneistä kahleistaan. Olemme jo maininneet Lincolnin julistuksen tammikuun 1 p:ltä 1863. Sitä seurasi helmikuun 3 päivänä 1865, jolloin konfederationi veti viimeisiä henkäyksiään, uusi julistus, joka kerrassaankin teki kaikki orjat Yhdys-Valtain rajojen sisäpuolella vapaiksi ihmisiksi, huolimatta siitä olivatko he kapinoitsijain vai muiden orjia.

Garrisonin ja Phillipsin työ ei ollut hukkaan mennyt. Ja he saivat itse nähdä voittonsa päivän. Mutta, jos näiden abolitionistien harras intoisnus oli ihmisten mielet herättänyt tajuamaan orjalaitoksen sopimattomuutta vapaalle kansalle, niin on kunnia tuon mätähaavan poistamisesta myös suureksi osaksi annettava maltilliselle, mutta valppaalle Abraham Lincolnille, joka julistuksellaan helmikuun 3 p:ltä pystytti itselleen ijäti kestävän muistopatsaan.

Neekeri ja mulatti Yhdys-Valloissa olivat nyt vapaita miehiä, mutta he eivät vielä olleet kansalaisia. Persoonallista vapautta ei enää kenkään voinut heiltä riistää, mutta heidän pääsemistään täydellisiin kansalais-oikeuksiin vastustivat Etelän valkonaamaiset pohatat vielä kynsin hampain. Presidentti Andrew Johnson, joka Lincolnin kuollessa oli, varapresidenttinä ollen, astunut hänen paikalleen, oli itse kotoisin Etelästä, mutta unionisti mielipiteiltään. Hän tahtoi että nuo vasta kukistetut kapinavaltiot heti ja ilman muitta mutkitta julistettaisiin täysin oikeutetuiksi jäsenkunniksi unioniin; mutta kongressi ja sen kanssa Pohjan väestö ei tahtonut niille antaa entisiä oikeuksia, ennenkun ne olisivat selittäneet tunnustavansa valtiosäännön 14 artikkelia, joka, kuten nyt erinäisellä lisäyksellä nimenomaan julistettiin, koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan — siis vapautettujen neekerienkin — persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Kunnes nämä valtiot tämän tunnustaisivat, jaettaisiin ne — niin tahtoi kongressi — sotilaspiireihin, joissa unionin hallituksen määräämä käskynhaltia sotaväen avulla suojelisi vapautettuja neekereitä heidän entisten herrainsa kostosta, jota syystä kyllä peljättiin. Kongressi ajoi, huolimatta presidentin kiivaasta vastarinnasta, asiansa perille. Neekeri ja mulatti julistettiin kongressin päätöksellä huhtikuun 8 päivältä 1866 täysin oikeutetuiksi kansalaisiksi; ja "Uudestaan-rakentamisen" työ — kuten tätä Etelän asiain järjestämistointa nimitettiin — rupesi onnistumaan. Presidentti Johnsonin ja kongressin väli oli täll'aikaa jo käynyt niin riitaiseksi, että Johnson vedettiin oikeuteen rikoksesta Yhdys-Valtain lakeja vastaan. Kongressi oli, käyttäen valtiosäännöllistä oikeuttaan, hänen syyttäjänsä, ja presidentti tosin lausuttiin syytöksestä irti, mutta kongressin hyväksymät lait ja hankkeet pysyivät voimassa. Vuonna 1869 erosi Johnson tavallisessa järjestyksessä, ja hänen sijaansa valittiin Ulysses Grant, jonka aikana presidentin ja kongressin väli jälleen vakaantui, koska tämä kelvollinen mies ymmärsi ylläpitää unionin arvoa ja pontevasti turvata mustien oikeuksia Etelässä.

Uudestaan-rakentamisen työ oli onnistunut siihen määrään, että toinen kapinavaltio toisensa perästä tunnusti valtiosäännön 14 artikkelin siinä merkityksessä kuin sille nyt oli annettu, jolloin asianomainen valtio jälleen pääsi täysin oikeutetuksi jäsenkunnaksi unioniin ja siis saattoi uudestaan ruveta omia sisällisiä asioita hoitamaan ilman unionin hallituksen välityksettä. 1871 oli kaikki valtiot jälleen edustettuna kongressissa.

Mutta tätä pitkällistä uudistustyötä häiritsi kuitenkin kaiken aikaa entisten orjaherrain sanomaton viha sitä onnetonta ihmisrotua vastaan, joka nyt ilman omaa vaikutustansa oli saavuttanut yhtäläisen yhteiskunnallisen arvon lain edessä kuin he itse. Vaikka unionin sotaväkeä oli majoitettuna ylt'ympäri Etelää mustien suojelemista varten, tiesivät Etelän ylpeät ylimykset — nuo samat, jotka aina olivat itseään demokraateiksi, kansanvaltaisiksi nimittäneet — keksiä jos joitakin keinoja entisten orja-parkain kiusaamiseksi. Niinpä muodostui salaisia seuroja, joihin kuului valkoisia kansalaisia kaikista ihmisluokista ja jotka ottivat varsinaiseksi työkseen piiskata, rääkätä ja tappaa neekereitä, milloin nämä vain yrittivät käyttämään äänestys-oikeuttansa taikka millä tavalla hyvänsä pyrkimään kilpailuun valko-ihoisten kanssa. Näiden seurojen toimivat jäsenet ratsastivat välin yksitellen, välin parvittain, usein suurissa joukoissa — sekä itse että hevoset verhottuina aaveentapaisiin valepukuihin, niin että näyttivät kauheilta, irvistäviltä kummituksilta — paikasta paikkaan, panemassa käytäntöön hirveän kosto-oikeuden verituomioita semmoisia neekereitä vastaan, jotka uskalsivat käyttää valtiollisia ja yhteiskunnallisia oikeuksiansa taikka asettua valkoisen miehen kilpailijaksi jollakin toimi-alalla. Nämä salaisen kosto-oikeuden palvelussotilaat, "Ku-Klux'it" eli "Ku-Klux-Klan'it", kuten heitä nimitettiin, olivat niin mahtavana voimana Etelässä, että unionin hallituksen asettamat järjestysmiehet usein eivät voineet mitään heitä vastaan. Kosto-oikeus oli "valtiona valtiossa", jota vastustamaan oli varsin vaarallista nousta. "Päähallitus katseli" —sanoo muuan kertoja näiltä ajoilta — "levollisesti asiain menoa, kun onnettomia neekereitä armottomasti ruoskittiin, miehet temmattiin vuoteistansa ja hirtettiin, naiset häväistiin, talot poltettiin." —Ulysses Grantin voimakas käsi vihdoinkin eai nämä hirmutyöt taukoomaan, ja "Ku-Klux'it" hajaantuivat; mutta mitään yleisempää rangaistusta salaisten kosto-seurojen jäsenille ei seurannut, sillä jäsenenä niissä oli melkein joka toinen valko-ihoinen Etelän mies.[18]

Entiset orjat olivat täten kyllä saavuttaneet laissa tunnustetun yhdenvertaisuuden valko-ihoisten kanssa, ja heidän vapaa asemansa oli jotakuinkin turvattu; mutta vapautuksen kautta olivat he itse teossa jääneet oman onnensa nojaan. Mistä saada heille työtä ja jokapäiväistä leipää? Taitamattomat ja tietämättömät kun olivat, oli heille melkein mahdotonta itse pitää huolta itsestään. Siinä aukeni taas entisille abolitionisteille lavea työ-ala, sillä vanhat orjan-isännät kiukuissaan eivät tietysti laisinkaan edistäneet neekerien vaurastumista. Abolitionistit nyt panivat kaikki voimansa liikkeelle, hankkiakseen mustille työtä, toimittaakseen heidän lapsilleen opetusta, antaakseen nälistyneille ruokaa ja alastomille vaatteita. Ja tätä abolitionistien harrastusta on kestänyt meidän päiviimme saakka. Vaikein tehtävä heillä kuitenkin on niiden ennakkoluulojen poistamisessa, jotka valko-ihoisissa yhä vielä melkein entisellä voimallaan vallitsevat mustaa rotua vastaan, joka taas juuri tällä hetkellä näkyy olevan mitä ilkeimmän vihan ja vainon alaisena Pohjois-Amerikan Etelässä. —Painatamme tähän, näiden ja muidenkin Pohjois-Amerikan nykyisten valtiollisten olojen valaisemiseksi, muutamia otteita eräästä Pohjassa ilmestyvästä sanomalehdestä ("Chicago Daily News Record") vuodelta 1892, jonka kuvausten kanssa muutkin viestit pitävät yhtä:

Siitä saakka — lausuu lehti — kuin Etelävaltiot v. 1876 unionin sotaväen poistumisen kautta saivat kätensä vapaiksi, ovat ne yhä kiivaammasti ruvenneet vaatimaan suurempaa erikois-itsenäisyyttä, "home rulea". Amerikan kansa on kallistanut korvansa niille vaatimuksille, joita toinen puoli Etelän väestöstä on tuonut esiin, samalla kun toinen vaikeni tai jätettiin kuulematta milloin vain se joskus uskalsi nostaa ääntänsä. Musta Etelä heitettiin taaskin valkoisen valtaan. Hallituksen ohjakset siirtyivät niiden käsistä, jotka olivat taistelleet unionin kannattamiseksi, niiden haltuun, jotka olivat sitä ankarimmin vastustaneet. Tuo uudestaan vallalle päässyt vanha ylimystö oli pian unohtanut sodan kovat opetukset ja pyrki taasen tarmojensa takaa palauttamaan valko-ihoisten ylivaltaa. Se teki kaikki minkä suinkin voi, musertaakseen vasta vapautettujen mustien rohkeuden ja intoisuuden. Mutta koska kuitenkin pian saatiin kokea ett'ei tämä —niiden valtiosäännön lisäysten tähden, jotka sota oli tuottanut —käynyt päinsä laillisia muotoja noudattamalla, heitettiin lain koneisto kokonaan syrjään ja valta pantiin roskaväen käsiin. Veruke oli kuitenkin keksittävä, kansan silmien sokaisemiseksi ja peljätyn vastarinnan häätämiseksi, — ja niinpä keksittiin tuo syytös, että muka neekerit tekevät väkivaltaa valkoisille naisille. (Tämmöisiä juttuja tietävät itse teossa sanomalehdet varsin usein kertoa.) Ja tämän syytöksen tekevät miehet, jotka itse kehuvat olevansa naisellisen puhtauden suurimpia voittajia ja jotka ovat käyttäneet orja-herrain raakaa valtaa luodakseen maailmaan mulatti-rodun! Pohjan väestölle kerrotaan kuitenkin että neekerit tapetaan hyvistä syistä, että lynch-rangaistus (väestön toimeen-panemat "kuoleman-rangaistukset" eli ihmistapot ilman oikeuden välityksettä taikka päin vastoin tuomio-istuimen tuomiota) on ylläpidettävä, jotta muka neekerien solvaukset valkoisia naisia vastaan saataisiin taukoomaan. — Lehti tekee sitten laskun, jonka mukaan yksistään tänä vuonna (1892) etelävaltioissa lynchattujen neekerien lukumäärä tulee nousemaan noin 400 henkeen, koska vallattomuus viime aikoina on ollut aivan tavattoman hurja; jonka ohessa edellisinä vuosina niin ikään on tällä tavoin tapettu sadottain mustia — kansalaisten kautta niissä valtioissa (lausuu lehti), joiden viranomaiset paljon useammin auttavat ja tukevat murhaajia kuin kokevat kannattaa lakia ja oikeutta. Nyt, niinkuin orjuuden päivinä, pidetään lakia liian kalliina jalokivenä, että sitä saattaisi käyttää mustan miehen hyväksi. Hän on lain ulkopuolella, arvellaan. Jos hän rohkenee käyttää äänestys-oikeuttansa, tulee hän ammutuksi; jos hän lyöpi valkoista miestä, tulee hän ammutuksi; jos hän katselee valkoista naista, tulee hän ammutuksi; jos hän on lainkuuliainen kansalainen, joka hoitaa omia asioitaan ja saavuttaa taitoa jossakin ammatissa, pidetään häntä vaarallisena ja hän tulee ammutuksi. Ei valtioiden eikä unionin lait häntä suojaa. Kun hän lynchataan, ei komenneta sotaväkeä liikkeelle järjestystä ylläpitämään. Jos hän puolustaa itseänsä, kuten äskettäin tapahtui muutamassa paikkakunnassa, niin julistetaan tämä heti piiritystilaan ja sotaväkeä lähetetään paikalle kukistamaan "kapinaa". — Etelän sanomalehdistö on saman lynchauksia toimittavan roskaväen käsissä, jotta harvoin saadaan oikeita tietoja asiain menosta. — Toiselta puolen on sodan loputtua kaikissa etelävaltioissa tuskin viittä valkoista tullut hirtetyksi neekerimurhasta, semmoista pidetään melkein yhtä luvallisena kuin jäniksen-ajoa. Sitä harjoitetaan melkein yhtä reippaasti kuin urheilua, ja kaikki yhteiskunnan luokat ovat siinä yhtä innokkaita. — — Jos neekerit käyttäisivät itsepuolustusta roskaväkeä vastaan, pideltäisiin heitä heti aivain kuin kapinoitsijoita. Paikallis-virastot kääntyvät kuvernöörin puoleen ja tämä unionin hallitukseen, saadakseen aseellista apua, ja aseellinen apu tulee. — Home-rule-järjestelmä ja "valkoisten ylivalta" käypi ajan pitkään uhkaukseksi, vaaraksi, eikä ainoastaan neekereille, vaan koko unionille, kansalliselle rauhalle. Kun lukuisa roskaväkijoukko maaliskuussa 1891 murtausi sisään New Orleansin vankilaan, hinasi sieltä ulos ja murhasi 11 Italialaista, valtasi pelko ja kauhistus koko sivistyneen maailman. Kolme noista onnettomista oli Italian alamaisia, ja heitä tietysti suojeli voimakkaimmat kansainväliset säädännöt. Siitä huolimatta eivät New Orleansin viranomaiset vanginneet ainoatakaan henkilöä murhaajista. Ja kun unionin hallitus tulee väliin, käskee Louisianan kuvernööri halveksivalla ylpeydellä sen vain pitämään huolta omista asioistaan. Louisianan hallitus kieltäytyi antamasta minkään-moista korvausta, ja unionin hallitus sai maksaa vahingot. Semmoisia ovat home-rule-järjestelmän hedelmät. Vuotta myöhemmin tehtiin Memphisissä Tennesseen valtiossa vielä inhoittavampi hirmutyö. Kolme kunniassa pidettyä ja hyvin toimeen-tulevaa neekeriä pitivät kauppaa muutamassa esikaupungissa ja kilpailivat sen kautta erään valkoisen miehen kanssa. Tämä päätti karkoittaa heidät väkivallalla pois. Myöhään muuanna iltana tuli hän paikalle, muassaan joukko valepukuisia polisipalvelijoita. Tappelu alkoi, neekerit ampuivat, ja pari hyökkääjistä sai surmansa. Silloin otettiin neekerit väkivoimalla kiinni ja vietiin vankeuteen; mutta joukko roskaväkeä mursi auki vankilan portit ja lynchautti vangit. Kolme muuta neekeriä, jotka olivat joutuneet sekaantumaan tähän epäjärjestykseen, tuomittiin vankeuteen 5-15 vuodeksi. — Vähän jälestäpäin syytettiin muuanta neekeriä Arkansasissa väkivallan-teosta naista vastaan. Roskajoukko sitoi hänet puuhun; nahka nyljettiin ruumiista, ja se nainen, joka oli häntä syyttänyt, sytytti itse rovion. Tuskin sitä päivää enää menee, jona ei sanomalehdet tietäisi kertoa jostakin lynchauksesta etelävaltioissa. Ne sanomalehtimiehet, jotka niitä kertovat, ovat usein itse ottaneet niihin osaa. He ovat roskaväen omia lapsia ja pitävät sen puolta. Eivätkä he uskaltaisikaan panna vastalausettaan, sillä silloin olisi heidän oma nahkansa vaarassa. Sananvapautta ei enää ole Etelässä olemassa. Pari vuotta takaperin lähetti muuan Cincinnatin sanomalehti kirjeenvaihtajan Mississippin valtioon. Heti kun hänen toimensa tuli tietyksi, kivitti hänet roskaväki kuoliaaksi ja viskasi ruumiin erääsen luolaan. Ainoastaan muutamia päiviä sitten lakkautettiin "Vapaa Sana" niminen sanomalehti Memphisissä sen tähden, että se piti mustien puolta. Sen naispuolinen toimittaja, Iida B. Wens, ja hänen kirjanpainajansa karkoitettiin pois kaupungista. Joukko kaupungin paraimpia porvareita kokoontui puuvilla-pörssi-taloon ja julisti tuon kuuluisaksi tulleen tuomion. —

Niin kuuluu Chicago-lehden synkkä kuvaus. Ja vaikka se olisikin hieman liioiteltua, osoittaa yhä eleillä oleva rotuviha, joka ei hevillä näy olevan poistettavissa, että Etelän valkoisilla asukkailla ei vielä ole mitään selvää käsitystä vapaudesta eikä edes siitä erikois-itsenäisyydestä, "home rule'sta", jonka asiaa he etupäässä ovat kannattavinansa. Nuo julmat vainotyöt mustaa väestöä vastaan muistuttavat vielä liian paljon Ku-Klux'ien ajasta, voidakseen oikeuttaa sitä valtiollista itsehallintoa, jota valkoinen Etelä niin kovalla kaipauksella halajaa, — todistavat että päin vastoin ainoastaan lujennettu unioni-valta on kykenevä kasvattamaan varsinaista vapautta, todistavat että ainoastaan valistunut republikaaninen Pohja itse teossa yksinään kannattaa sitä kansallista ja persoonallista vapautta, jolle Yhdys-Valtain valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä aikoinaan rakennettiin.

Aikoja tietysti vielä kuluu, ennenkun tämä Pohjan kasvatustoimi Etelässä on täytetty, ja jos ennen tarvittiin ankarat herätyshuudot orjuuden abolitionisteilta, ennenkun se vihdoinkin saatiin poistetuksi, niin tarvitaan vielä yhtä ankara kasvatus rotuvihan abolitionisteilta, ennenkun tämä Etelästä poistuu, tarvitaan, kuten mainitsimme, myöskin ja etupäässä lujennettua unionivaltaa, joka kykenee tukemaan jokaisen rehellisen kansalaisen, siis neekerinkin, syntyperäisiä oikeuksia. Mutta vaikka oikea vapauden-käsite täten ei vielä ole päässyt juurtumaan Etelän valkoiseen väestöön, on kuitenkin vapauden-aate semmoisenaan melkein väestön tietämättä monessa suhteessa jo vaikuttanut kasvattavasti siihen ja sitä itse teossa hyödyttänyt. Niinpä ovat nuo samat vanhat orjaherrat saaneet kokea ett'ei orjatyö olekkaan niin kannattavaa ja tuottavaa kuin he aikoinaan olivat luulleet. Orjatyö oli itse teossa tehnyt Etelän köyhäksi; se tuli yltäkyllin näkyviin kansalais-sodassa, ja tämän perästä oli Etelän taloudellinen tila aivan häviö-kannalla. Mutta sittenkun orjat kasvimailla vaihdettiin vapaisin työläisiin, joista jo tähän aikaan enemmän kuin puolet ovat valko-ihoisia, niin on kasvimaan-viljelys ruvennut kannattamaan monta vertaa paremmin kuin ennen. Vapaa työ on tehnyt Etelän rikkaaksi. Ennen oli sillä teollisuutta tuskin nimeksikään, nyt on ainakin päästy varsin kauniisen alkuun; sen kivennäis-aarteita kaivetaan yhä enemmän ylös maan piiloittavasta povesta, ja erittäinkin rautateollisuudessa kilpailee se jo itse Pohjan kanssa. Asian laita on se, että Etelän valkoinen väestö on, siitä asti kuin sen itse täytyi ryhtyä työhön, oppinut antamaan arvoa tälle ja kunnioittamaan työntekijää. Ennen aikaan sama väestö sydämensä pohjasta halveksi tuota mustaa rotua, joka ei saanut muuta tehdä kuin työtä, sill'aikaa kuin valkoinen mies pysyi kaukana kaikesta tosi-työstä; mutta nyt on tuo entinen halveksiminen ruvennut muuttumaan sanomattomaksi vihaksi, koska neekeri uskaltaa työssä kilpailla valko-ihoisen kanssa. Ja vihan astuminen halveksimisen sijaan on jo muuntumista parempaan päin — vieläpä molemmin puolin. Parempi vihata kuin halveksia, parempi olla vihattuna kuin halveksittuna.

Mitä muuten tulee Pohjois-Amerikan kehitykseen kansalaissodan loputtua, niin on meidän ensiksikin huomauttaminen että republikaaneilla eli tasavaltalaisilla melkein kaiken aikaa[19] — tähän päivään saakka — ainakin näennäisesti on ollut valta käsissään, mutta unionin hallituksen on tietysti täytynyt, muutenkin tarkoin noudattamalla valtiosääntöä, rajoittaa valtansa käyttämistä asiainhaarain mukaan ja etenkin pitää silmällä Etelän omituisia oloja, jotka vielä niin melkoisesti pidättävät vapaampaa edistymistä. Republikaanisen puolueen sisällinen politiiki muuten on yhä edelleen kannattanut samaa ankaraa suojelustulli-järjestelmää, joka on ollut vallalla aina vapaussodasta asti. Ulkopolitiikissa noudatettiin, kansalais-sodan loputtua, pontevalla voimalla Monroe-oppia Ranskan keisarikuntaa vastaan, joka pakoitettiin vetämään pois voimansa Mexikosta, missä Napoleon III:n sinne toimittama keisari Maximilian sai surkean surmansa; ja sovintotuomio Genèvessä, — joka tuomitsi Englannin maksamaan runsaat korvaukset niistä vahingoista, joita "Alabama" ja muut Englannissa varustetut Etelän kaapparilaivat olivat tuottaneet Amerikan kaupalle — oli myöskin suuri voitto unionin hallitukselle.

Jo vuonna 1858 oli nuori territorio Minnesota Ylä-Järven (Lake Superior'in) länsirannalla ja Mississippin latvoilla otettu valtioksi unioniin. Sitä seurasi v. 1859 Oregon Tyvenen Meren rannikolla; v. 1863 Länsi-Virginia, vanhasta Virginiasta lohkaistu alue vuorten länsipuolella; v. 1864 hopearikas Nevada, Californian naapurimaa; v. 1867 Nebraska, ruoho-aavikko-valtio Iowan länsipuolella; v. 1876 kaivosvaltio Colorado Utah'n ja Kansas'in välillä. Viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa on kokonaista kuusi valtiota lisäksi tullut: Pohjois- ja Etelä-Dakota Minnesotasta länteenpäin Missouri-tasankojen luoteis-kulmassa, Montana, Wyoming, Idaho, Dakotan ja Oregonin välisellä suurella ylängöllä, sekä Washington, Oregonista pohjoseen Tyvenen Meren rannikolla.

Territorioina ovat vielä: Utah, joka omituisten olojensa vuoksi ei ole päässyt valtioksi, Arizona ja Uusi Mexiko, joilla ei vielä ole tarpeeksi asti asukkaita unionin jäsenkunniksi päästäkseen, sekä indiaanilainen territorio Oclohama, jonka ikivanha väestö juuri kansallisuutensa tähden on suljettu pois siitä kansalais-oikeudesta, minkä maahan tuotu musta rotu on saavuttanut. Oclohaman indiaanit ovat kuitenkin osaksi taipuneet maanviljelykseen, mutta — ei auta! Amerikan alkuväestö on, kun onkin, tuomittu vieraaksi isiensä maassa — ja tässä matoisessa maailmassa, josta sille on ikuinen matkapassi annettu.

Kansalais-oikeuksia eivät myöskään ole saaneet Amerikaan syöpyneet Kiinalaiset, joita Californiassa ja muissa Tyvenen Meren valtioissa on 1 miljoonan paikoille. He työskentelevät hyvin vähällä päiväpaikalla ja kiusaavat siten valkoista työväestöä.

V. 1868 ostivat Yhdys-Vallat Venäjältä suuren Aljashka nimisen niemimaan Beringin salmella.

Täten on Yhdys-Valtain alue kasvamistaan kasvanut ja täyttää nyt äärettömän alan valtamerestä valtamereen, joita meidän päivinämme suurenmoiset Pacific-rautatiet yhdistävät, niin että tuon suunnattoman pitkän matkan, johon muinoin meni vuosikausi, nyt kulkee yhdessä viikossa. Yhdys-Valtain aluetta risteilevät muutenkin rautatiet paikasta paikkaan, joten Pohjois-Amerika kulkuneuvojen puolesta kenties on paraimmin varustettu maa maailmassa, kun samalla ottaa lukuun nuo monet ja valtavat vesistöt, joiden virtoja ja laineita tuhansittain höyrylaivoja halkailee.

Pohjois-Amerikan maanviljelys — kokonaisuudessaan käsitettynä — on meidän päivinämme jo niin mahtavalla kannalla, että sille tuskin enää Vanha maailma vertoja vetää; ja päivä päivältä lavenee viljeltyjen turpeiden ala, jonka ohessa itse viljelys-keinot yhä edistyvät. Amerikan maanviljelijä, "farmari", on sivistynyt mies, on tavallisesti lähtenyt samasta kodista ja saanut saman koulu-opetuksen kuin tehtailija, asianajaja, lääkäri. Hän ymmärtää sentähden asiansa ja tietää käyttää hyväkseen sekä keksintöjä että ajan-suhtia. Koko maailman maantuotteista antaa Pohjois-Amerika yksinään viidennen osan. Omituista sen maanviljelykselle on muuten se suuri arvo, joka on työllä itse maan suhteen, ja se lavea käytäntö, jonka tämän johdosta koneet ovat saaneet, koska ihmisvoima on kallista.

Teollisuudessa on viime sadan-vuoden edistys antanut vieläkin huomattavammat tulokset. Ennen vallankumousta oli Amerikassa teollisuutta tuskin nimeksikään. Englanti oli sen ehkäissyt. Nyt on Yhdys-Valtain teollisuus tuotantonsa arvon puolesta mahtavin maailmassa ja voitti v. 1886 tässä suhteessa Englannin teollisuuden 130 punta-miljoonalla. Ja mahdotonta on laskea niiden aarteiden arvo, jotka piileilevät Uuden maailman kultaisessa, hopeisessa ja kivihiilipovessa.

Kauppa ja merenkulku on niinikään edistynyt jättiläisaskeleilla, ja suuria kauppakaupunkeja kohoaa meidän päivinämme semmoisiltakin sisämaan seuduilta, jotka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olivat melkein täydellisinä erämaina. Semmoisia ovat esim. Omaha Kansasissa, keskisen Pacific-rautatien lähtöpaikka, Denver Coloradossa, S:t Paul ja Minneapolis jauhorikkaassa Minnesotassa, puhumattakaan kultaisen Californian kirjavasta San Franciscosta ja "Lännen ruhtinattaresta", millioona-kaupungista Chicago'sta Michigan-järven rannalla. Chicagoa, niin uusi kuin se onkin (1830-luvun alussa vielä ainoastaan vähäpätöinen "hirsilinna" indiaani-kauppaa varten) pidetään nyt jo Amerikan toisena kaupunkina väkilukunsa ja liikkeensä puolesta. New York on ensimäinen, vanha Filadelfia kolmas.

Kirjallisen elämän ja hienomman sivistyksen pääpaikkana sitä vastoin on pidettävä puritanien, Otis'in ja Phillips'in kaupunki, kunnianarvoisa vanha Boston. Aivan sen lähellä, ainoastaan kappaleen matkaa itse kaupungista, Cambridgessä, vaikuttaa myöskin Amerikan vanhin yliopisto, kuuluisa Harvard, joka vetää vertoja Euroopan mainioimmille yliopistoille ja vielä toimii jokseenkin samojen kaavojen mukaan kuin nämä. Samaan malliin perustettuja ovat myöskin Filadelfian "Yale college", "Columbia" New Yorkissa ja John Hopkins'in yliopisto Baltimoressa. Muuten ovat Amerikan "yliopistot", joita tätä nykyä on koko 370 kappaletta, suurimmaksi osaksi ainoastaan pappisseminaareja eri uskontokuntia varten taikka vain ylempiä kouluja. — Ylipäätään pidetään Amerikassa aivan erinomaista huolta opetuksesta, jota varten on olemassa oppilaitoksia ylt'ympäri unionia, kaukaisimmassakin kolkassa. Ja näissä kaikissa on opetus vapaa, maksuton. Kunnat, valtiot ja unioni niitä lämpimällä kädellä hoimivat; ne ovat kansan rakkaimmat laitokset, ja kansan lapset ja nuoriso niitä käyttävät ahkerammasti kuin missään muualla maailmassa. Tämänpä tähden onkin sivistys, ell'ei kohta aivan syvätietoinen, kuitenkin ihmeteltävän laajalle levinnyt, on levinnyt kaikkiin kansankerroksiin, s.o. jokaisen työ-alan väestöön. Mutta niinpä harrastaakin Amerikalainen yleisiä asioita sammumattomalla innolla, ja hänen, niin sanoaksemme, hartautensa tässä kohden on sitä suurempi, koska hän itse yhtä hyvin kuin kukaan toinen on näitä asioita ohjaamassa, on vapaa kansalainen tämän sanan kauniimmassa merkityksessä. Aatteiden leviämisestä pitävät huolta — paitsi nyt koulut — myöskin saarnastuolit ja sanomalehdet. Ensimäiset yhteiskunnat Pohjois-Amerikassa rakennettiin uskonnolliselle perustukselle ja silläpä ne suureksi osaksi vieläkin lepäävät. Puritaanit, episkopaalit, presbyteriaanit, metodistit, katolilaisuus ja luterilaisuus ovat painaneet ja painavat yhä vielä henkisen leimansa asianomaisen kansalaisen koko katsantotapaan ja harrastuttavat häntä hengelliseen kunta-elämään, josta hän viepi sielunsa virkistyneen sisällön ulos maallisen elämän toimi-aloille. Se on kuitenkin huomattava ja aina muistettava, että Pohjois-Amerikassa valtiolla ei ole niin mitään tekemistä minkään uskonnollisen seurakunnan kanssa, että siis mitään valtiokirkkoa ei ole eikä saa olla olemassa, ja että seurakunnat itse sekä valitsevat että palkkaavat pappinsa. Mutta tämä uskonnollinen vapaus juuri on suuressa määrässä vaikuttanut myöskin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen vapauteen. — Sanomalehtien merkitys niin vapaassa maassa kuin Amerikassa on tietysti äärettömän suuri, ja niitä luetaankin enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tuskinpa lienee sitä kauppalanalkuakaan Lännen perimmäisissä nurkissa, jolla ei olisi omaa sanomalehteänsä paikkakunnan erinäisiä tarpeita varten; ja suurten kaupunkien jättiläislehdet, jotka pohtivat kaikkia ajan kysymyksiä ja leimauksen nopeudella lennättävät mitä kaukaisimpiakin tiedonantoja ylt'ympäri valtakuntaa, ovat joka miehen käsissä.

Pohjois-Amerikan kirjallisuus on rikas, vaikka verraten nuori. Ennen siirtomaiden vapautusta tuotiin melkein jokainen kirja Englannista; mutta tämän vuosisadan alusta astuu esiin kotimaisia kirjailijoita toinen toisensa perästä ja hyvällä menestyksellä. Ensimäinen tunnetumpi runoilija, Bryant, laski laulunsa ilmoille 1820-luvulla, jolloin myös ilmestyivät Fenimore Cooper'in miellyttävät kertomukset uutisasukasten elämästä silloisessa Lännessä ja Washington Irving'in terävän kynän hienosti piirretyt kuvaelmat. Myöhemmistä kauno-kirjailijoista on erittäinkin muistettava isänmaallinen runoilija Longfellow. Historioitsijoita ovat: Prescott, joka on kirjoittanut Mexikon ja Perun valloituksista; Bancroft, joka laveassa teoksessa on kuvaellut isänmaansa, Yhdys-Valtain, vaiheet; Lothrop-Motley, Euroopan Alankomaiden vapaussodan historioitsija. — Tässä nyt puhumattakaan meidän päiviemme lukuisista tiedemiehistä ja kirjailijoista. Se vain olkoon lopuksi lausuttu, että samate kuin tiedon-halu Amerikan kansassa on erinomattain suuri, samate myös on se kasvattanut henkiä, jotka osaavat sen tarpeita tyydyttää ja kunnialla vetävät vertoja Vanhan maailman henkisen liikkeen kannattajille.

Amerikan sivistyksen kannattajana on kuitenkin vielä, eikä suinkaan viimeisessä sijassa, itse valtiollinen elämä, johon Amerikalainen aikaisin perehtyy. Hänen oma kotikuntansa, jonka asioita hän kiivasti harrastaa, on ensimäisenä asteena kansalaisen yhteiskunnallisessa kasvatuksessa; sitten seuraa oma erikois-valtio, jota hän pitää pienenä isänmaanaan, ja viimein unioni, tuo suuri, yhteinen, mutta korkein isänmaa, jonka terveyden vallassa osien terveys ja menestys on. Amerikan valtiollisessa elämässä tosin on monta varjopuolta, niinkuin esim. puolue-lahjomiset ja ammatti-politikoitsijat; mutta tämän ulkokuoren alla piilee kuitenkin itse teossa valtava vapauden-rakkaus, ja sehän antaa jokaiselle ihmiselämälle niin suuren arvon. Kysymys on vain siinä, millä tavoin tämä maailman mahtavin aate vihdoinkin on paraiten toteutuva.

Azteki.

Näytelmä kiinalaisessa teatterissa San Fransiscossa.

Yöateria kiinalaisessa teatterissa San Fransiscossa.

San Francisco (vas. Palace Hotel, oik. Juutalainen synagoga.

Tunneli jättiläispuun lävitse.

Mormoneja kastamassa indiaaneja.

Saarnastuoli-kallio.

Rautatievaunu muunnettuna ruokahuoneeksi.

Ateria rautatievaunussa.

Päivävene Hudson-joella, etupuolelta katsoen.

Union-Square New Yorkissa.

Yosemite-putous.

"Metsän isä" Calaverasin metsikössä.

"Kolme veljestä"; näkö Yosemite-laaksosta.