XV. Vapaussota. Yrjö Washington.
Reading edition
Sanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin leimaus lähiseutujen läpi. Maamies heitti hevosineen kyntönsä sikseen, nousi sen selkään ja ratsasti täyttä lentoa Bostoniin. Eikä aikaakaan, niin oli täällä, kunnahilla kaupungin ympäristössä, kokoontuneena pieni armeija vapaa-ehtoista nostoväkeä, joka rakenteli vallituksia. Melkoinen osa heistä oli palvellut sodassa Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he tarkka-silmäisiä pyssymiehiä. Johtamassa oli kelpo poikia, heidän omia tuttaviaan, niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel Greene Rhode Islandista. Samaan aikaan valloitti äkki-arvaamattoman hyökkäyksen kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan linnoituksen Champlain-järven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston aseita ja ampumavaroja. — Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiittämätöntä emämaata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyivät hallitukseen, ja englantilaiset kuvernöörit pakenivat tiehensä. Siirtokunnat nimittivät itseänsä valtioiksi ja lähettivät edusmiehensä uuteen kongressiin, joka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin yleiseen väen-nostoon, ja kesäkuun 17 p:nä nimitettiin kertyvän sotajoukon päälliköksi Yrjö Washington.
Yrjö Washington on niitä harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden maine ja muisto on säilynyt täydellisesti puhtaana, joista historia ei tiedä näyttää vähintäkään tahrapilkkua. Aikalaistensa silmissä oli hän itseänsä-uhraava isänmaan-ystävä, miehuullinen sotilas, taitava päällikkö, älykäs, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelijä, jalo ihmisystävä, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, — tuskinpa enempää, ja onhan siinä jo ihmiselle kylliksi, on enemmän kuin kenkään saisi pyytää; mutta nuoren Amerikan kasvavalle sukupolvelle on tarina hänestä tehnyt saavuttamattoman kansallissankarin, tehnyt Teseuksen, tehnyt Herkuleksen, ja sammumaton kunnian säde-kehä ympäröi kansan muistissa hänen otsaansa. Hänen hautakivellään on piirrettynä sanat: "Ensimäisenä sodassa, ensimäisenä rauhassa, ensimäisenä kansalaistensa sydämissä."
Mutta käydäksemme hetkeksi hänen kehdollensa, syntyi Yrjö Washington helmikuun 22 p. 1732 Virginian poikana Bridges Creek nimisellä maatilalla Potomak-joen varrella varakkaista vanhemmista. Isä oli kelpo maanviljelijä, innokas urheilija, hyvä isänmaan-ystävä. Kuten muutkin virginialaiset kasvimaan-omistajat piti hän kovasti uljaista hevosistaan, rakasti vanhan-aikaisia kartano-herran tapoja, oli vieras-varainen ja ylevämielinen. Noudattaen säätyläistensä ja isiensä esimerkkiä, hoiti hänkin maanviljelystään neekeri-orjilla, mutta kohteli heitä hyvin, ollen huolehtivana isänä näille onnettoman rodun lapsille, joita tavallisesti virginialaisen kasvimaan-herran kartanolla vilisi isot laumat. Oli kuitenki jo Virginiassakin huomattu että orjatyö itse teossa on huonoa taloutta, ja sen porvari-kokous oli monta kertaa pyytänyt hallitukselta että neekerien maahan-tuonti kiellettäisiin.
Tämmöisessä ympärystössä kasvoi Yrjö Washington. Isä kuoli hänen ollessaan 12-vuotiaana, jonka jälkeen hellä, ymmärtäväinen, käytöllinen äiti häntä kasvatti ja kasvatti ennen kaikkea oikeutta ja rehellisyyttä rakastavaksi nuorukaiseksi, jolle erittäinkin velvollisuuden-tunne oli juurrutettu syvälle sydämeen. Mutta vapaasti sai nuori Yrjö kuljeskella maita ja metsiä, ratsastaa kartanon tulisimmilla hevosilla, metsästää ja uida. Kirja-oppia ei hän sanottavasti saanut. Vanhempi veli ja muuan pikkukoulun opettaja jakeli hänelle tavallisimmat alkeistiedot. Matematiikaa sattui tämä koulunopettaja joltisestikin älyämään, ja oppilas siihen kovasti mieltyi, jatkaen sitten omin päin opintojansa, niinkuin tavallisesti muutkin mainiot maamiehensä. Maanmittausta erittäinkin harrasti Yrjö Washington innokkasti. Hän mittasi äitinsä, veljensä ja erään vanhan naapuri-lordin tilukset, jonka ohessa viime-mainittu lähetti hänet kauvas erämaahan samoille askareille. Shenandoa-laakson jylhät maisemat kulki sitten nuori maamittari ristin rastin, ainoastaan muuan vanhempi ystävä, eväslaukku, pyssy ja maanmittaus-lauta muassaan, viettäen raitista, vaikka vaivaloista metsä-elämää useat kuukaudet. Joskus nukuttiin yöt risumajoissa, mutta useimmiten taivasalla nuotiotulen ääressä. Kun eväät loppuivat, elettiin metsän ja jokien antimilla. Palattuaan tältä matkalta, joka oli vanhan lordin mieliksi suoritettu, nimitettiin Washington siirtokunta-hallituksen kautta varsinaiseksi maamittariksi ja sai siltä palkan. Samassa tuli hän ajutantiksi nostoväessä, saaden sotatieteellistä opetusta veljeltään, joka oli ollut sotaväessä. Nyt harjoitteli Washington nostoväkeä ja lueskeli ahkerasti kaikellaisia sotatieteellisiä kirjoja — kaikki mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Hän oli nyt 19:llä. Ranskalaiset par'aikaa puuhailivat Ohiolaaksossa, jota Virginia piti omanaan. He olivat rakentaneet Fort Duquesne'n. Kuvernööri silloin lähetti nuoren Washingtonin sinne vaatimaan Ranskan varustusväkeä lähtemään paikasta pois. Hän toimitti asiansa yhtä suurella viisaudella kuin rohkeudella. Kaksi vuotta myöhemmin, 1754, tuli hän uudestaan sinne, nyt maakunnan sotaväen päällikkönä, ja perusti Fort Necessity nimisen linnoituksen, jota hän urhokkaasti puolusti Ranskalaisia vastaan. Kun seuraavana vuonna englantilainen kenraali Braddock, kuten olemme kertoneet, retkellään näille seuduille joutui tappiolle, pelastui hänen joukkonsa jäännökset ainoastaan Washingtonin neuvokkaisuuden kautta. Braddock itse oli saanut surmansa. Mutta vuotta ennen Quebekin kukistusta joutui Ranskalaisten linnoitus Ohion varrella lopullisesti Englantilaisten käsiin. Silloinkin johti Virginian sotajoukkoa Washington. Fort Duquesne sai nimekseen Fort Pitt, Englannin suuren valtiomiehen kunniaksi. Senkin on aika vienyt, mutta samalta paikalta kohoaa nyt Pittsburg'in kaupungin lukuisat tehdaspiiput ilmaan.
Washington palasi tämän sodan loputtua kotiaan, peri veljensä maatilan, Mount Vernon'in, meni naimisiin ja eleli monet vuodet onnellista perhe-elämää maatilallansa. Mutta tulipa taasenkin toiset päivät, jolloin tarvittiin juuri semmoisia miehiä kuin oli Yrjö Washington. Emämaa ja siirtokunnat olivat riitautuneet, ja Virginian porvarikokous oli ensimäinen, joka vaati aseellista vastarintaa Englannin parlamentin silmittömille hankkeille, ja ensimäisiä ensimäisten joukossa oli Washington itse. Hän heti oli älynnyt ett'ei tässä voinut tulla myönnytyksiä kysymykseen kummaltakaan puolen. Filadelfian kongressissa, jonne hän maakuntansa puolesta oli lähtenyt, äänesti Washington sen tähden empimättä sotaa. Ja kun Lexington'in luona tapahtuneen kähäkän perästä huomattiin tarpeelliseksi että Bostonin ympärille kokoontunut nostoväki sai ylipäällikön, lähetettiin, kun lähetettiinkin, sinne Yrjö Washington. Kongressille lausui hän ennen lähtöänsä: "Minä pyydän jokaisen jäsenen tässä kokouksessa tarkasti muistamaan että minä tänä päivänä täydellisimmällä vilpittömyydellä olen selittänyt ett'en tunne itseäni kykeneväksi siihen toimeen, jolla minua on kunnioitettu." Samassa ilmoitti hän ett'ei hän tahdo kantaa mitään palkkaa töistänsä isänmaan palveluksessa. Semmoinen mies oli Yrjö Washington. Hänen historiansa on historian kauniimpia lehtiä.
Uuden ylipäällikön tullessa Bostonin ulkopuolella olevaan leiriin, olivat Amerikan sotilaat vast'ikään saaneet osoittaa kuntoansa tuimassa taistelussa, jonka jälkeen tosin tappotanner jäi Englantilaisten haltuun, mutta vasta sitten kun nämä olivat menettäneet kolmannen osan väestänsä ja Amerikalaiset heitä kauheasti peljästyttäneet. Tämä oli kuuluisa "Bunkers Hill'in" tappelu. William Prescott, amerikalainen eversti, oli kesäkuun 16 p:nä 1775 miehittänyt Breeds Hill nimisen kukkulan Bostonin pohjois-puolella ja rakentanut siihen vallituksen. (Bunkers Hill, josta tappelu väärin on saanut nimensä, on hieman korkeampi kukkula kappaleen matkaa länteenpäin). Tätä vallitusta vastaan ryntäsivät Englantilaiset seuraavana päivänä, mutta saivat hirveästi selkäänsä. Laumoittain jäi heitä kuolleina ruumiina makaamaan pitkin kukkulan rinteitä. Tähteiden tultua sysätyiksi takaisin, saivat heidän johtajansa, kenraalit Pigott ja Hove, viimein apuväkeä Bostonista, 2,000 miestä, ja ryntäsivät uudestaan, mutta nytkin turhaan. Kuitenkin loppui jo Amerikalaisilta ruuti, ja vihollisen taaskin hyökätessä heidän kimppuunsa, alkoi kauhea käsikähäkkä, jossa tapeltiin kuin vimmatut. Lopuksi täytyi Prescottin kuitenkin väistyä ylivoiman tieltä, ja vallitus jäi Englantilaisille. Mutta näitä ei voitto suuresti auttanut. He olivat, kuten sanottu, menettäneet osan väestään, paljon enemmän kuin verraten Amerikalaiset, eikä jaksaneet jatkaa ajolla. Siirtokuntalaiset pitivät uhkaavat asemansa Bostonin yläpuolella ja, mikä tärkeämpi oli, saavuttivat sotamaineen, jota vihollisen täytyi ruveta suuresti kunnioittamaan, vaikka ylpeä Britti tähän saakka oli sydämensä pohjasta halveksinut poikia Amerikan aarniometsistä. Englantilainen kenraali Gage kirjoitti kotiaan ja kuvaili Amerikan sotavoimaa varsin vaaralliseksi viholliseksi. Mutta asianomaiset emämaassa eivät kallistaneet korviansa hänen varoituksilleen.
Kuitenkin oli Amerikalaisten sotaväki Bostonin kukkuloilla mitä huonoimmasti valmistettuja ja varustettuja nahkapoikia maailmassa. Suurin osa oli vielä puettuna maamiehen tavalliseen asuun tai rajalaisen metsästyspaitaan. Telttoja ei ollut, ainoastaan lauta- tai multamökkiä. Ampuma-aseissa ei ollut pajonetteja. Ei ollut mitään varsinaista eväslaitosta; joukkoja elätti vapaa-ehtoisesti lähiseudun väestö, kantaen ruokakonttinsa leiriin. Kuri oli huonolla kannalla, sotamies eli ja oli melkein oman mielensä mukaan. Useimpain palvelusaika kestikin ainoastaan muutaman kuukauden, joiden kuluttua sotamies tavallisesti muitta mutkitta meni tiehensä. Siirtokunnat eivät pestanneet väkeä kauvemmaksi aikaa, sillä he kamoksuivat pysyvää armeijaa pahemmin kuin ruttoa.
Tämmöisen joukon nyt Yrjö Washington sai johtoonsa. Tultuaan heinäkuun 2 p:nä paikalle, ryhtyi hän heti parannus-puuhiin. Säännöllinen ruoka-laitos perustettiin, sota-kuri annettiin kelvollisten upseerien valvottavaksi, ja eri valtiot saatiin toki pitämään, vaikka vastahakoisestikin, parempaa huolta soturiensa vaatetuksesta ja elättämisestä. Yhteisellä kongressilla ei näet vielä ollut maan kukkaroa takanansa, ja kovaa kynätyötä Washingtonilta kysyttiin, ennenkun hän sai kunkin siirtokunnan myöntymään tarpeellisiin suorituksiin.
Niin kului jälkimäinen puoli vuodesta 1775 ilman mitään uutta tappelua. Englantilaiset makasivat toimettomina Bostonissa, uskaltamatta enää käydä vihollisen kimppuun, ja Washingtonilla puolestaan oli puute ampumavaroista. Mutta semmoisia saatuaan miehitti hän eräänä yönä keväällä 1776 Dorchester-kukkulat Bostonin eteläpuolella ja pommitti sieltä sekä satamaa että kaupunkia niin tulisesti, että Englantilaisten täytyi paeta laivoihinsa ja purjehtia tiehensä koko Bostonista. Melkoinen varasto tykkejä, ampumavaroja ja jyviä jäi siinä kiireessä Amerikalaisten käsiin; ja nekin englantilaiset laivat, jotka olivat matkalla paikalle uusien varastojen ja apuväen kanssa, joutuivat satamassa Amerikalaisille, koska eivät aikanansa saaneet tietoa sotaveljiensä paosta. Maaliskuun 19 p:nä marssitti Washington väkensä Bostonin sisään, ja kaupunkilaiset yleensä tervehtivät häntä ihastuksella, vaikka heissä oli jommoinenkin joukkokunta, joka tässä sodassa piti emämaan puolta.
Syksyn tullen tehtiin Amerikalaisten puolelta yritys koko Canadankin väestön nostattamiseen Englantia vastaan, ja kenraalit Montgomery ja Arnold samosivat sinne pienen armeija-osaston kanssa. Mutta Quebekin edustalla, jota kaupunkia he kokivat äkkihyökkäyksellä saada haltuunsa, kaatui Montgomery ja paljon hänen väkeänsä. Loput lähtivät takaisin.
Paremmin onnistui Amerikalaisten etelässä. Sinne oli kenraali Hove, joka Bostonista lähdettyään oleskeli Uudessa Skotlannissa, lähettänyt vahvan laivaston ja maallenousu-väkeä valloittamaan Charlestonin kaupunkia Etelä-Carolinassa. Mutta täällä oli amerikalainen nostoväen-eversti Moultric vallittanut kaupungin edustalla olevan Sullivanin saaren, joka sitten sai nimekseen Moultric'in saari, ja Englantilaisia tervehdittiin niin ankaralla tulella, että heidän laivastonsa oli pakko purjehtia tiehensä. Maallenousu-väki, jota johti lordi Cornewallis, sai lujasti selkäänsä ja palasi melkoisen mieshukan perästä laivoihin. Päälle päätteeksi joutui yksi näistä Amerikalaisten käsiin, ja sen kanoonat paukkuivat tappelun loppuessa pakenevia Englantilaisia vastaan. Charleston oli siksi kertaa pelastettu.
Täll'aikaa oli Washington huhtikuussa lähtenyt Bostonista puolustamaan New Yorkia, jota veljekset Hove, toinen kenraali, toinen amiraali, uhkailivat. Washington varusti Hudsonin ja East river'in rannat patterioilla, maan puolelle tehtiin vallitukset, ja Long Island'iin perustettiin vallitettu leiri. Hänen johdossaan oli nyt 12,000 miestä; mutta suurin osa näitä oli vasta nostettua väkeä, josta usealla rykmentillä ei ollut edes aseitakaan. Vieläkin pestattiin sotamiehet ainoastaan lyhyeksi ajaksi; ei kongressi eikä valtiot suostuneet Washingtonin esitykseen että sotilaan tulisi palvella niin kauvan kuin sota kestää. Vakinaista armeijaa ei siedetty; peljättiin sotilasvaltaa. Voidakseen pitää joukkoansa ko'ossa, täytyi upseerin sentähden melkoisesti höllittää kuria. Tässä armeijan huonossa tilassa sitten olikin syy niihin onnettomuuksiin, jotka nyt toinen toisensa perästä kohtasivat Amerikan aseita.
Sota-asiain ollessa tällä kannalla, otti kongressi ratkaistavakseen kysymyksen, olisiko Englannin yliherruus enää ensinkään säilytettävä vai julistuisiko Amerika kokonaan irralleen siitä, itsenäiseksi valtakunnaksi. Siirtokunnat olivat, näet, nyt toista vuotta olleet kapina-kannalla, julistamatta itsenäisyyttään. Tämmöistä hanketta monet miehet vielä pitivät liian uskallettuna, koska eivät tahtoneet poistaa viimeistä sovinnon-sijaa. Mutta yleinen mielipide kuitenkin pian kallistui itsenäisyyden-julistuksen puolelle; ja huhtikuun 12 p:nä sai Pohjois-Carolinan edusmies valtioltansa toimeksi puoltaa semmoista julistusta. Esimerkkiä noudatti ensiksi Etelä-Carolina, sitten Rhode Island ja pianpa muutkin Uuden Englannin valtiot, kaikki vaatien itsenäisyyttä. Seurasi sitten Virginia, joka sitä paitse vastikään oli omasta puolestaan hyväksynyt uuden, täydelliselle itsenäisyydelle raketun valtiosäännön. Virginia siten yhdistyi sisarvaltioiden vaatimukseen ja omaksui samassa oikeus-julistuksen, joka on merkillinen peri-aatteittensa puolesta. Samat aatteet, näet, sitten tulivat Ranskan vallankumouksen omaksi. Ne olivat: valta on kansan; verovelvollisuutta ei saa eroittaa edustusoikeudesta, tuomarina on valakunta (jury); kirjapaino on vapaa; uskonto on vapaa.
Kesäkuun 7 p:nä otettiin itsenäisyyden-julistus puheeksi kongressissa. Richard Henry Lee Virginiasta ehdoitti silloin valtionsa puolesta ryhmän päätöksiä, jotka sisälsivät seuraavaa: Yhdistetyt siirtokunnat ovat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat kaiken uskollisuutensa Englannin kruunua kohtaan; valtiollinen yhteys niiden ja Suur-Britannian kesken on tykkönään lakannut; ne ryhtyvät heti tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa; liittosuunnitelma tehdään ja annetaan eri valtioiden tarkastettavaksi. — Henry Lee'tä avusti voimakkaasti asianajaja John Adams Massachusettsista, taitava puhuja, kirjailija, jalo isänmaan-ystävä. Alustavassa äänestyksessä oli seitsemän valtiota päätösten puolella, kolme vastaan. Kolme oli äänestämättä, kosk'ei niiden edusmiehillä ollut tarpeellisia käskyjä valitsijoiltaan. Asia silloin lykättiin kolmeksi viikoksi, mutta samalla asetettiin viisimiehinen valiokunta laatimaan ehdotusta itsenäisyyden-julistukseen. Tämän ehdotuksen kirjoitti valiokunnassa Thomas Jefferson Virginiasta, myöskin asianajaja. Jefferson oli — tässä sivumennen sanottu — niitä, jotka kovasti pitivät kiinni Amerikan eri valtioiden itsenäisyydestä, kun sitä vastoin esim. Washington ja John Adams vaativat lujaa liittovaltaa.
Heinäkuun 2 p:nä otettiin asia uudestaan esille. Silloin yhdistyi jo Lee'n ehdoittamiin päätöksiin 12 valtiota. Kolmastoista, New York, jossa oli paljon kuningasmielisiä aineksia, lähetti vasta myöhemmin myönnytyksensä.
Täten oli kongressi selittänyt nuo kolmetoista valtiota itsenäiseksi maaksi, jonka asioissa vanhalla emämaalla ei ollut mitään sanomista. Jeffersonin ja valiokunnan ehdoitus itsenäisyyden-julistukseen otettiin nyt tarkastettavaksi, ja heinäkuun 4 p:nä 1776 se melkein muuttamalta omaksuttiin. Julistus alkaa seuraavin sanoin:
"Kun inhimillisten tapausten menossa jollekin kansalle tulee tarpeelliseksi purkaa ne siteet, jotka ovat yhdistäneet sitä toiseen, ja maailman valtojen joukossa astua siihen erityiseen ja yhdenarvoiseen asemaan, johon Luonnon ja Luonnon Jumalan lait sitä oikeuttavat, niin vaatii säädyllinen kunnioitus ihmiskunnan yleistä mieltä kohtaan että se ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttaneet tämmöisen eron." Sitten vedotaan siihen, että muka kansoilla on ja täytyy olla oikeus vaihtaa hallituksensa uuteen, jos vanha on osoittanut olevansa haitallinen yhteiskunnan korkeammille tarkoituksille, — "ei kuitenkaan vähäpätöisistä eikä hetkellisistä syistä." Tämän perästä käy julistus suoraksi syytöskirjaksi Yrjö III:tta ja Englannin parlamenttia vastaan, luetellen alusta loppuun kaikki näiden hankkeet, joilla oli ahdistettu siirtokuntain oikeuksia ja vapaita laitoksia ja joilla tarkoitettiin väkivaltaisen hallitustavan perustamista. Jatkaa sitten julistus: "Jokaisessa tämän sorron vaiheessa olemme me mitä nöyrimmillä sanoilla anoneet oikeutta, mutta meidän anomuksiimme on aina vain vastattu uusilla vääryyksillä. Ruhtinas, jonka luonne on niin tahrattu kaikilla tirannin töillä, ei sovi hallitsijaksi vapaalle kansalle. Meiltä ei myöskään ole puuttunut kärsivällisyyttä brittiläisiä veljiämme kohtaan. Olemme monin kerroin huomauttaneet heitä siitä, miten heidän parlamenttinsa ehtimiseen on yrittänyt anastaa itselleen perätöntä tuomio-oikeutta keskuudessamme. Olemme muistuttaneet heitä niistä asianhaaroista, jotka vaikuttivat meidän siirtymisemme pois emämaasta ja vallitsivat meidän asettuessamme tänne asumaan. Olemme vetoneet heidän synnynnäiseen oikeuden-tuntoonsa ja jalomielisyyteensä, ja me olemme — niiden verensiteiden kautta, jotka meitä yhdistävät —mananneet heitä luopumaan kaikesta yhteydestä niiden anastusten kanssa, jotka välttämättömästi katkaisevat kaikki ystävälliset suhteet keskenämme. Mutta hekin ovat ummistaneet korvansa oikeuden ja veren ääneltä. Meidän täytyy sentähden turvautua välttämättömään pakolliseen eroon ja pitää heitä, kuten pidämme muutakin ihmiskuntaa, vihollisina sodassa, ystävinä rauhassa. Me, Amerikan Yhdistyneiden valtioiden edusmiehet, kokoontuneina Yleiseen kongressiin ja ottaen maailman Ylimmän tuomarin todistajaksi aikomustemme rehellisyydestä, ilmoitamme ja julistamme täten juhlallisesti, Amerikan kansan nimessä ja sen valtuuttamina, että nämä Yhdistyneet siirtokunnat ovat ja että niiden täydellä oikeudella tulee olla Vapaita ja Itsenäisiä valtioita; että ne ovat kokonaan irti Britannian kruunun vallasta; että kaikkinainen valtiollinen yhteys niiden ja Suur-Britannian kesken on täydellisesti purettu ja että niin tulee olla; että niillä, vapaina ja itsenäisinä valtioina, on täydellinen valta ja oikeus alkaa sotaa, tehdä rauhaa, päättää liittoja, solmia kauppasopimuksia ja tehdä kaikkea muutakin, mitä itsenäiset valtiot oikeuden-mukaisesti voivat tehdä. Lujasti luottaen Jumalallisen Sallimuksen apuun, lupaamme kaikinpuolisesti henkemme, omaisuutemme ja kunniamme uhalla kannattaa tätä julistusta."
Tämän suuren asiakirjan alle kirjoittivat kaikki kongressin jäsenet nimensä, puhemies John Hancock ensimäisenä; ja sitä levitettiin lukemattomissa kappaleissa sekä sanomalehtien kautta ylt'ympäri maailmaa, niin hyvin koti- kuin ulkomailla. Washingtonin käskystä se luettiin juhlallisesti sotaväelle. Kaikkialla, jopa moniaalla Englannissakin, vaikuttivat nuo arvokkaat sanat vilpitöntä kunnioitusta, ja erittäinkin Ranskan kansassa Yhdys-Valtain juhlallinen julistus sai aikaan mitä hartaimman mieltymyksen.
Ranska rupesikin jo, vaikk'ei vielä julkisesti, kallistumaan Amerikan puolelle. Sinne oli kongressi helmikuussa lähettänyt Sileas Deane'n pyytämän aseellista ja rahallista apua sekä liittoa, ja Ranskan kabinetti varsin mielellään rupesikin keskusteluihin. Näistä sai Englannin hallitus vihiä ja kävi, peljäten julkista liittoa vanhan verivihollisensa ja siirtomaittensa kesken, yht'äkkiä leppeämmäksi Amerikalaisia kohtaan. Amiraali Hove sai käskyn vähitellen ryhtymään sovinnon-hieromisiin kongressin kanssa. Kaikki nuo vihatut hankkeet peruutettaisiin, jos siirtomaat riisuisivat aseensa ja astuisivat entiseen asemaansa emämaata kohden. Mutta huolimatta näistä kauniista lupauksista jatkoi Englannin hallitus kuitenkin sotavarustuksiaan, pestaten lisäväkeä Euroopan mannermaalta. Melkoisesta summasta osti hallitus muun muassa muutamilta pieniltä saksalaisilta pikkuruhtinailta 18000 miestä, jotka nyt kuljetettiin Amerikaan. Tämä häpeällinen ihmiskauppa herätti kaikkialla, jopa itse Englannissakin, suurta harmia. Fredrik II Preussissa, jonka alueen läpi nuo ostorykmentit vietiin Hampuriin, otatti niiltä saman tullin kuin teurastuseläimistä.
Lordi Hoven rauhan-ehdoitukset jäivät sikseen, "koska häntä ei valtuutettu keskustelemaan suorastaan kongressin kanssa." Saivat siis sittenkin aseet ratkaista riidat.
Elokuun loppupuolella pakoitti sir William Hove amerikalaisen armeija-osaston peräytymään Long Island'in saarelta, jossa kenraali Sullivan piti komentoa ja jonne Washingtonkin oli rientänyt New Yorkista tätä auttamaan. Washington sulkeutui nyt New Yorkiin ja koki täältä White Plains'in luona lähellä kaupunkia torjua uutta, vihollisen tekemää rynnäkköä, mutta nytkin oli hänen täytymys peräytyä. Syynä oli amerikalaisen sotajoukon epäluotettavuus, huono valmistus ja varustus. Semmoisilla voimilla ei voinut vastustaa hyvin harjoitettua armeijaa, ja jo päättikin Washington vetäytyä pois koko New Yorkista. New Jerseyn kautta marssitti hän siis sotajoukkonsa Delaware joen läntiselle puolelle, jossa nyt tarkempi järjestys perustettiin. Englantilaiset olivat, Cornwallis'in johdolla, ajaneet Amerikalaisia takaa ja viimein, useampiin joukkokuntiin jaettuina, asettuneet eri paikkoihin New Jerseyssä. — "Kotka on levittänyt siipensä," sanoi Washington, "nyt sopivat ne paraiten leikattavaksi." Vastapäätä häntä majaili Trentonissa muuan hessiläinen lauma, jota johti eversti Rahl. Joulupäivänä kuljetti Washington joukkonsa veneillä virran yli ja hyökkäsi jouluk. 26 p:nä äkki-arvaamatta hessiläisten kimppuun, jotka melkein kaikki joutuivat vangiksi. Eversti Rahl sai lyhyessä vastustus-yrityksessä surmansa.
Muut englantilaiset joukkokunnat pyrkivät nyt yhdistymään päävoimaan, jonka kanssa Cornwallis lähestyi Trentonia. Tämän lähellä piti Washington leiriä pienen Assipink nimisen joen rannalla, joka laskee Delawareen. Siinä aikoi Cornwallis hyökätä hänen päällensä tammikuun 3 p:nä 1777, mutta yöllä lähti Washington tiehensä ja joutui Princeton'issa, pari penikulmaa pohjoseen Trentonista, kovaan otteluun englantilaisen jälkiväen kanssa, jonka pian oli täytymys peräytyä ja rientää yhtymään Cornwallis'in pääjoukkoon, joka kiitomarssia lähestyi. Washington tunsi joukkojensa heikkouden eikä nytkään käynyt taisteloon vihollisen koko armeija-osaston kanssa, vaan vetäytyi pohjoseen päin, asettuen viimein talvimajaan Morristown'in lähelle, jossa saatiin sopiva turvapaikka. Täältä lähetettiin tuon tuostakin pienempiä parvia ryöstämään vihollisen kuormastoja ja hätyyttämään kaikkia englantilaisia pikkujoukkoja, jotka uskalsivat ulos pääpesästä. Tämän kautta estyi Cornwallis'in yhteys muun maailman kanssa niin, että hänen pian oli pakko lähteä joukkoineen kokonaan tiehensä New Jerseystä ja peräytyä New Yorkiin.
Nämä pienet edulliset tapaukset kohottivat Amerikalaisten rohkeutta, ja luottamus Washington'iin samassa suuresti kasvoi. Kongressi antoi hänelle suuremman vallan, niin että hän sai väestöltä tilata mitä tarvitsi ja itse oli korkeimpana toimeen-panevana valtana niillä alueilla, joissa hänen armeijansa majaili. Tämä valta suotiin hänelle ens' alussa ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi ja uudistettiin sitten kerta toisensa perästä, mutta sittemmin sai Washington pitää sen sodan loppuun saakka. Rahat olivat kuitenkin yhä vielä kovin vähissä, niin että kongressin täytyi panna liikkeelle pakkokurssilla käypä paperiraha, jonka arvo pian aleni. Tähän aikaan tuli kuitenkin jo apua Ranskasta, nimittäin yksi miljoona dollaria selvässä rahassa sekä aseita ja vaatteita 25,000 miehelle. Ne olivat Franklin ja Deane toimittaneet Ranskan hallitukselta, joka ne kuitenkin antoi salaa Englannilta, koska vielä tahdottiin välttää julkista kinastusta tämän vallan kanssa.
Kevään tullen lähti sir William Hove laivastolla eteläänpäin, valloittakseen Filadelfian kaupungin, kävi maalle Chesapeak-lahden pohjoisimmassa nurkassa ja joutui tappeluun vastaan-rientävän Washingtonin kanssa Brandywinen pienin joen rannalla lähellä Wilmingtonia. Brandywine laskee siinä Delawareen. Washington tuli tappiolle ja pelasti joukkonsa tähteet Schuylkill-joen toiselle puolelle. Filadelfia joutui vihollisen käsiin. Parin viikon perästä sai Washington uuden tappion Germantownin luona ylempänä Delawaren rannoilla, jonka perästä hän asettui lujaan asemaan vuoriseudussa Schuylkillin lähellä, muinoisen ruotsalaisen Wasa-linnan tienoille. Paikan nimi on nyt Valley Forge.
Samaan aikaan tuli pohjosesta tieto suuresta voitosta, jonka Amerikan aseet olivat saaneet. Englantilainen kenraali Burgoyne oli 2,000 miehen kanssa lähtenyt Quebekistä liikkeelle kukistamaan koillisia valtioita, valloittanut vanhat linnoitukset Champlain-järven rannalla ja viimein edennyt Saratogan kylään Hudsonin länsi-rannalla. Matka tänne oli kuitenkin ollut kovin vaivaloinen. Mutta amerikalaiset, vaikka kyllä suurempaan vastarintaan käydessään saivat ylivoimalta selkäänsä, hävittivät kaikkialla tiet ja sillat ja veivät pois karjat ja muut ruokavarat, hätyyttäen sitä paitse menestyksellä kaikkia Burgoynen parvikuntia, jotka uskalsivat ulos pääjoukosta muonaa hankkimaan. Näitä vastaan paukahteli joka pensaasta väijyvän väestön ja vanhain rajasoturien tarkat pyssyt. Amerikalaisia johti kenraali Schuyler, jonka kuitenkin sitten täytyi kongressin käskystä luovuttaa komanto Horatio Gates'ille, nuorelle englantilaiselle upseerille, joka oli mennyt Amerikan palvelukseen. Gates sai suuren vallan. Hän ei, näet, ollut Washingtonin käskyjen alaisena, vaan sai toimia omia päinsä. Kongressi kai tahtoi jommoistakin vastapainoa Washingtonille. — Syyskuun 19 p:nä nyt Burgoyne hyökkäsi Amerikalaisten kimppuun leiristään Saratogan luona, ja kova tappelu syntyi, jonka perästä Englantilaiset vetäysivät takaisin. Heidän tilansa kävi kuitenkin pian ahtaaksi, koska kaikki parvikunnat, jotka lähtivät muonan-hakuun, joutuivat väijyvien Amerikalaisten kynsiin. Lokakuun 10 p:nä koetti vihdoin Burgoyne kaikkine joukkoineen päästä vapaaksi satimestaan, mutta tappelu avonaisella kentällä, jossa Amerikalaiset nyt tekivät hurjaa vastarintaa, joutui hänelle tappioksi, ja hän vetäytyi taaskin takaisin varustettuun pesäänsä. Tätä ympäröivät kuitenkin nyt Amerikalaiset yhä ahtaammalle, ja heidän kuuliansa rupesi kovin sakeasti satelemaan leirin sisään. Ei ollut enää muu neuvona Englantilaisilla kuin antauminen, ja lokakuun 17 p:nä 1777 laski Burgoynen sotajoukko, joka nyt oli supistunut 6,000 mieheksi, aseensa maahan.
Saratogan suuri tapaus tuli käännekohdaksi Amerikan kohtalossa. Ranskassa elähytti se yleistä mielipidettä yhä enemmän Englannin siirtokuntain eduksi. Nuori markiisi Gilbert Motier de Lafayette lähti ystävänsä, eversti de Kalb'in seurassa meren yli ja astui Amerikan palvelukseen, taistellen sitten sodan loppuun asti uskollisesti Washingtonin rinnalla ja muutenkin monin tavoin tehokkaasti vaikuttaen Yhdys-Valtain hyväksi. Lafaytte toimiskeli kuitenkin ainoastaan omalla ehdollaan ja sulasta rakkaudesta vapauteen. Mutta jopa myöntyi viimein Ranskan hallituskin julkisesti auttamaan Yhdys-Valtoja vanhaa verivihollista Englantia vastaan, varsinkin sitten kun Amerikalaiset olivat esiintyneet voitollisina merelläkin, saattaen ryöstölaivoillaan monta tuntuvaa vahinkoa Englannin kaupalle. Benjamin Franklinin ja Deanen toimet Versaillesissa olivat vaikuttaneet että 1778 vuoden alussa vihdoin liitto syntyi Ranskan ja Amerikan kesken. Se oli sekä kauppa- että hyökkäys- ja puolustus-liitto Amerikan itsenäisyyden kannattamista varten. Amerika sitoutui iäti pysymään erillään Englannista, ja Ranska lupasi auttaa liittolaistaan laivastolla.
Nyt tuli asianomaisille Englannissa kiire. Parlamentti hyväksyi lain, jonka kautta hankkeet Bostonia vastaan ja teetulli peruutettiin, samassa kun parlamentti ylipäänsä luopui kaikista veroitusyrityksistään Amerikassa. Rauhanhierojia lähetettiin tänne. Mutta mikään liehakoitseminen ei auttanut enää. Amerikalaiset vaativat suorastaan itsenäisyytensä tunnustamista, johonka nöyryyttävään hätäkeinoon ei Englanti kuitenkaan vielä myöntynyt. Mutta niinpä olikin sota taas julistettu Ranskan ja Englannin kesken.
Pelkäsivät nyt Englantilaiset ensiksikin ranskalaista hyökkäystä New Yorkia vastaan, ja kenraali Clinton, joka oli astunut Hoven sijaan, sai käskyn kokoomaan sotavoimansa New Yorkiin. Sir Clinton jätti sentähden Filadelfian sikseen, lähetti yhden osan sotavoimastaan meritse New Yorkiin ja marssi itse toisella osalla New Jerseyn kautta pohjoseen. Tätä tilaisuutta käytti Washington astuakseen ulos varustetusta asemastaan ja häiritäkseen sir Clintonin kulkua pienillä hyökkäyksillä hänen jälkijoukkojaan vastaan, jotka viimein Monmouth Courthouse'n luona kärsivät tuntuvan tappion. Clintonin onnistui kuitenkin saada pää-armeijansa Sandy Hook'iin ja siitä laivoilla New Yorkiin.
Washington, jonka armeija yhä edelleen kärsi kaikellaista puutetta ja jonka suosituksi kilpailijaksi Gates pohjois-armeijan kanssa oli Saratogan voiton perästä kohonnut, asettui nyt vanhaan paikkaansa White Plains'illä New Yorkin läheisyydessä, pitääkseen silmällä vihollisen liikkeitä. Mutta tämä pysyi paikoillaan New Yorkissa, sillä olipa ranskalainen laivasto, jota johti kreivi d'Estaing, saapunut rannikolle. Tämä nyt oli pahana pöppönä kyllä Clintonille, mutta mihinkään teholliseen taisteluun se ei ryhtynyt. Kun Englantilaisten miehittämä Rhode Island oli valloitettava takaisin, ilmestyi d'Estaing tosin laivoineen Newportin edustalle, mutta purjehti Amerikalaisten mielikarvaudeksi heti tiehensä taas.
Nyt ei kokonaiseen vuoteen tapahtunut mitään suurempaa ottelua. Mutta 1779 vuoden loppupuolella lähti sir Clinton yhdellä armeija-osastolla yht'äkkiä etelään, jättäen loput voimastaan New Yorkiin. Nousten Etelä-Carolinan rannikolla maalle, samosi Clinton Charlestonia vastaan ja rupesi, perille päästyään, sitä piirittämään. Mutta vaikka etelässä oli tuskin nimeksikään amerikalaista sotaväkeä, kului Clintonilta kuitenkin koko kolme kuukautta, ennenkun hän pääsi herraksi kaupunkiin, jota sen porvarit ja pieni varustusväki olivat mitä miehuullisimmasti puolustaneet.
Charlestonin kukistuttua palasi Clinton New Yorkiin, jättäen lordi Cornwallisin valloittamaan etelän muita paikkakuntia. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään helppo tehtävä. Mitään säännöllistä amerikalaista sotaväkeä tosin ei löytynyt koko Carolinassa, mutta Cornwallisin julma sotatapa sai väestön mitä tulisimpaan raivoon, ja urheita partiojoukkoja muodostui kaikkialla, jotka paita-hihasillaan tai nahkaröijyissään tapellen hätyyttivät Englantilaisia milloin missäkin ja saattivat heille tuntuvia vahinkoja. Sepät maaseudulla takoivat vahvoja vartaita ja pitkiä peitsiä, farmari-vaimot antoivat parahimmat tinavatinsa kuuliksi valettaviksi, ja sillä tavoin varustettuina iskivät nuo reippaat sissit kiinni jokaiseen englantilaiseen parvikuntaan, joka vain uskalsi ulkopuolelle pääjoukkoansa. Tämän kautta oli Cornwallisin armeijan yhteys muun maailman kanssa alituisesti häirittynä.
Etelä-Carolinan avuksi samosi nyt pohjosesta päin kenraali Gates ja joutui tappeluun Cornwallisin kanssa Camdenin luona, luoteesen päin Charlestonista ja lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Gates'in nostoväki pakeni suinpäin hajalleen jo tappelun alkaessa ja hän itse myöskin, jota vastoin säännölliset joukot de Kalbin johdolla pitivät urhoollisesti puoltansa, väistyen hyvässä järjestyksessä pois tappotanterelta, joka jäi Cornwallisin haltuun. De Kalb, urhokas saksalainen ja Lafayetten ystävä, oli kaatunut.
Camdenin tappion perästä otettiin päällikkyys Gates'ilta pois ja annettiin Greenelle, joka pysyi siinä sodan loppuun asti. Ja tämä lähestyikin nyt lähestymistään. Kummallakin puolen vallitsi suuri väsymys ja uupumus. Washington pysyi leirissään, joka nyt oli ylempänä Hudsonin rannalla, eikä hän ollut siitä lähtenyt edes silloinkaan, kun Clinton vei joukkonsa etelään. Vaikka Washingtonin armeija oli varsin kurjassa tilassa, säästi hän sitä kuitenkin, koska se oli Amerikan viimeinen toivo.
Asiain näin ollen matkusti Lafayette Ranskaan, puhui kauniisti Amerikalaisten puolesta ja sai viimeinkin toimeen että loppukesällä v. 1780 ranskalainen laivasto, jota johti amiraali Ternay, ja siinä 6000 miehinen sotajoukko kenraali Rochambeau'n johdolla saapui Amerikaan. Rochambeau miehineen alistui Washingtonin käskettäväksi ja nyt sai sota paremman vauhdin. Pian oli muuan yhdistynyt ranskalais-amerikalainen joukko voittanut takaisin Rhode Islandin.
Englannin onnen-tähti aleni muutenkin alenemistaan; Espanja ja Hollanti liittyivät sen vihollisiin. Venäjä ja sen kanssa muut pohjoisvallat sekä Ranska ja Espanja antoivat Lontoossa julistuksen, jonka mukaan puolueettomain valtain laivat saisivat esteettömästi harjoittaa laivakulkua ja kauppaa sotivain valtojen kesken; ja puolueettomain oikeuden turvaamiseksi olivat pohjois-vallat perustaneet n.s. Aseellisen puolueettomuuden. Jo v. 1780 laskettiin sota Pohjois-Amerikassa maksaneen Englannille 100 miljonaa puntaa (2,500 miljonaa S. markkaa), ja verot ja valtiovelka nousivat nousemistaan. Yleinen mielipide vaati rauhaa, mutta Yrjö III ja hänen hallituksensa, luottaen parlamentin jo joteskin supistuneesen enemmistöön, päätti jatkaa tyhmää vastustustaan viimeiseen asti. Tarvittiin vielä karvas isku, ennenkun sotapuolue Englannissa oli saanut kylliksensä. Mutta se tuli pian.
Lordi Cornwallis oli joukkoineen vetäytynyt Pohjois-Carolinasta Virginiaan, jossa ei ollut amerikalaista sotaväkeä, — samalla kun kenraali Greene poistui Etelä-Carolinaan, arvellen saavansa Cornwallisin houkutelluksi sinne. Tämä odotti saavansa apuväkeä meritse New Yorkista, ja voidakseen turvata sen maalle-pääsyä, vallitti hän Yorktown nimisen pienen paikkakunnan, joka sijaitsi muutamalla kapealla maan-kielekkeellä kahden pitkulaisen lahdelman välissä Virginian kaakkoisimmassa osassa. Washington, saatuaan tästä tiedon, riensi heti leiristään Hudsonin varrella sinne 16,000 miehen kanssa, niihin luettuna myöskin Rochambeaun johtama ranskalainen apujoukko. 7,000 miestä jätettiin New Yorkin ulkopuolelle. Washington'in armeija oli nyt paremmin varustettu kuin koskaan ennen. Ranskan apurahoilla hankittiin ruoka ja vaatetus sotamiehille, jonka ohessa sekä kongressi että eri valtiot nyt ponnistivat viimeisetkin voimansa suuren asiansa onnellista ratkaisua varten. Syyskuun 30 p:nä 1781 asetti Washington leirinsä Yorktownin ulkopuolelle ja ryhtyi heti piiritykseen. Ja lokakuun keskipalkoilla olikin Cornwallis kaikilta tahoilta suljettuna satimeensa, sillä kreivi de Grassen johdolla oli nyt myös ranskalainen laivasto sulkenut salmen, joka viepi Chesapeak-lahteen ja Yorktowniin, samassa laskien maallekkin uutta apuväkeä Washingtonille. Englantilainen laivasto, jota johti amiraali Graves, koki kyllä täällä ahdistaa Ranskan merivoimaa, mutta peräytyi, saatuaan ankarassa taistelussa kovat vammat, New Yorkiin näitä parantelemaan. Nyt alkoi Washington hyvistä saartokaivannoistaan hirveän pommituksen, eikä aikaakaan ennenkun Yorktown oli tuhkana ja porona. Sitten otettiin väkirynnäköllä, jossa erittäinkin kunnosti itseänsä sankari Lafayette, Englantilaisten ulkovarustukset. Lordi Cornwallis joutui mitä pahimpaan pulaan. 7,000 miehestä oli jo kaatunut 1,000, ja ruokavarat olivat loppumaisillaan. Tällöin sai hän jotakin salatietä Henry Clintonilta kirjeen, jossa ilmoitettiin että amiraali Digby parin päivän perästä tulisi suurella laivastolla ajamaan de Grassen voimat meren syvyyteen ja laskemaan apuväkeä Yorktowniin. Cornwallis tämän toivossa siis vielä piti puoltansa, mutta kun päivä toisensa perästä oli mennyt eikä Digbyn apua vieläkään kuulunut, päätti hän vihdoinkin antautua. Lokakuun 19 p:nä laski varustusväki, 6,000 miestä, aseensa maahan ja meni sotavangiksi. Suuret varastot joutuivat tässä Amerikalaisten haltuun, ja amiraali Digbyn laivasto, joka saapui tienoolle kaksi päivää antautumisen perästä, purjehti tyhjin toimin ja kovasti hämmästyksissään suoraa päätä takaisin.
Sota oli itse teossa loppunut, vaikka vielä kului kaksi vuotta ennenkun varsinainen rauhanteko saatiin solmituksi. Englannissa pääsi, näet, Yorktownin tappion perästä rauhapuolue kokonaan voitolle, ja kuninkaan oli pakko vaihtaa sotainen ministeristönsä rauhan miehiin. Maaliskuussa 1782 hyväksyi alihuone päätöksen, joka julisti isänmaan viholliseksi jokaisen, ken vain uskaltaisi neuvoakkaan sodan jatkamiseen.
Vihdoin, syyskuun 3 p:nä 1783, tehtiin Versailles'issa lopullinen rauhasopimus, jossa Englanti tunnusti noiden kolmentoista siirtokunnan itsenäisyyden.[13] Marraskuun 25 p:nä lähtivät Englantilaiset New Yorkista, jonne muutaman päivän perästä Washington sotajoukon etupäässä kulki juhlallisesti sisään.
Pohjois-Amerikan vapaussota oli loppunut. Se oli siirtokunnille maksanut paljon varoja ja paljon verta. 70,000 miestä oli kaatunut tappotanterilla ja noin 40,000 kuollut englantilaiseen vankeuteen, näiden joukossa m.m. 11,000, jotka kaikki heittivät henkensä muutamassa kauheassa, New Jerseyn rannikkovesillä risteilevässä laivassa, missä ruumiit makasivat päälletysten isoissa läjissä. Yleensä Englantilaiset tässä sodassa pitelivät vankejansa kovin pahasti, useinpa pyörristyttävän julmastikin.
Sotavuosina oli melkein yhtä mittaa vallinnut nurinaa ja tyytymättömyyttä Amerikan sotaväessä, koska kongressi ei kyennyt sitä elättämään eikä vaatteissa pitämään, ja loppupuolella murehtivat etenkin upseerit tulevaisuuttaan. Mihin he joutuisivat? Useimmat olivat sodan alkaessa jättäneet jonkun tuottavan paikan, joka nyt oli heiltä mennyt. He pyysivät kongressilta päästäkseen puolelle palkalle, ja kun tämä ei sitä uskaltanut luvata, uhkasivat he miehineen päivineen vaeltaa pois lännen erämaihin uutta maata muokkaamaan. Silloin sai Washington asian järjestetyksi siten, että kaikki upseerit kahdeksan vuoden aikana saivat koko palkkansa. Kongressin epäröisyys ja voimattomuus, johon se muuten eri valtioilta ei mitään voinutkaan, synnytti tähän aikaan muutamissa sotilaspiireissä semmoisen tuuman, että muka Washington julistettaisiin perustuslailliseksi kuninkaaksi; mutta kun hanke hänelle ilmoitettiin, sysäsi hän sen sekä hämmästyksellä että harmilla luotaan eikä enää koskaan tahtonut kuulla sanaakaan puhuttavan moisista yrityksistä. New Yorkissa puhui vain Amerikan jaloluontoinen pelastaja liikuttavat, ylevät jäähyväissanat sotatovereilleen ja lähti sitten Annapolis'iin Marylandissa, jossa kongressi nyt oli kokoontuneena. Sen eteen astui joulukuun 23 p:nä Yrjö Washington ja luopui juhlallisesti päällikkötoimestaan, ilmoittaen nyt siirtyvänsä yksityiseen elämään. Syvän liikutuksen vallitessa vastasi presidentti: "Te olette johtaneet suurta kamppausta viisaudella ja rohkeudella, ette ole koskaan, ette hetkeksikään, ei edes vastusten ja onnen-vaiheiden kohdatessa, loukanneet kansalaisvallan oikeuksia. Te olette pysyneet paikallanne, kunnes nämä Yhdistetyt valtiot ovat voineet päättää sodan vapaina, turvallisina ja itsenäisinä. Me kiitämme teitä siitä että aina olette luottaneet isänmaan menestykseen."
Washington palasi takaisin maatilallensa Virginiassa, levätäkseen jonkun aikaa kahdeksan-vuotisesta raskaasta työstään.