VOLHOVIN RANNOILTA.
Reading edition
1.
Lennä pieni peipponen!
Lennä pieni peipponen, kiidä kultas kanssa kahden, kevättuuli leppoinen vie sun yli Suomenlahden Suomenmaalle!
Levitä nyt siipesi, saata hellä viesti multa, koivuun laita töllisi, laula silloin lintukulta Suomenmaalle!
2.
Eräälle suomalaiselle.
Sa täällä kuljet niinkuin mustalainen ja majaa muutat sinä yhtenään, et tahdo olla suora suomalainen, et synnyinmaastas tahdo tietääkkään.
Se sulla menee vaskikopeekasta, sen herjaavasta katseestasi näin ja uuteen uskoon käännät omaa lasta ja vieraan eessä seisot paljain päin.
Niin arkunpohjille sa kasaat kultaa, sen menettää voit niinkuin kuntoskin, kun silloin poljet maasi hylkymultaa, se sua, kurjaa, ruokkii silloinkin!
Novgorod, 19/4 97.
3.
Kotoista kaihoa.
Krimin tuulen tanssiessa yli laajan Venäjän maan, satakielen soittaessa lehdon lempilaulujaan kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?
Kevään näin jo kruunussansa alta pilven väikkyvän, vapahana kahleistansa Ilmenjärven läikkyvän; Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?
Jäät jo lähti Volhovista Laatokalle laulamaan, kellot Jurjevluostarista kaikui yli vihreen maan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?
Aattelin, oi, nuori Suomi viel' on talvi verhossaan, eikä tuoksu kielo, tuomi, eikä laula peippokaan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?
Kun ma kotipuoleen joudan käen huilunhuminaan, saaren suojaan ruuhen soudan, hennon vuokon poimin vaan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?
Novgorod, keväällä 1897.
4.
Yli rajan.
Jytky, jytky höyryn tahti, kaivattu, kaunis Suomi on tuolla, tuossa on lehto ja tuossa on lahti, täällä on ihana kuolla!
Täällä myöskin elää tahdon, rakkailta rannoilta kieleni kuulen, lainehet laulavat sauhussa vahdon, kisoissa Karjalan tuulen.
Tuolla ilma painoi mieltä, maa oli laakea varjossa pilven, tääll' on niinkuin pilvien tieltä näkisin kultaisen kilven.
Tuossa seisoo harjun mäki, siinä se seisoi kummissansa, luvatun maansa kun vihdoinkin näki kulkeva Kalevan kansa.
On kuin vedet vilkastuisi, on kuin harjukin päätään nyökkäis, sumuinen ilmakin puhdistuisi, laaksohon metsät hyökkäis…
Kotona, kesällä 1897.