KULKEVA RITARI.
Reading edition
(Mielikuvitelma)
Turun sillalta haaksi se lasketti ja sen läntehen tuulet toivat, yli Naantalin siintävän saariston pyhän Pirjetan kellot soivat.
Ne jättivät kaijun niin kaihoisan ja ne sydämmen juuria viilsi, sen haahden kannella seisoi mies ja silmässä kyynel kiilsi.
Ja taivahan pilvet ne riippuivat yli luostarimuurin harmaan, hän katseli kammioruutuja kuin muistelis kasvoja armaan.
Hän muisti Laukon kartanon, johon lehtevä kuja johti, hän ratsasti ali portin sen, josta Kurkien vaakuna hohti.
— Hän ratsasti Laukon kartanoon, asesalista soihdut loisti ja nuorelle Pirjetta neidolle hän sydämmensä lauluja toisti:
— — — — — "Sinä olet mun linnaruusuni, sun menetin liian varhaan, ne istutti ihanan ruusuni sen harmaan luostarin tarhaan.
Tuli heimokiistat ja sota soi, vihan vilja se heilimöitsi, väen vietihin ylpeä neitoni, joka kultaansa ikävöitsi.
Ma olen se kulkeva ritari, jota elämän onni ei suosi, ja tänne aatos allina käy ja soutelen joka vuosi.
Ja hyvästi, hyvästi armaani, jot' en näe minä enään milloin ja hyvästi saaren lainehet, joilla kiikuin ma kuutamoilloin!"
Ja haaksi se valitti vaahdossaan, kun tuulet sen merelle toivat, yli Naantalin tummuvan saariston vielä kerran kellot soivat.
— Ja sanotaan Pirjetta Kurjesta, että ristiin hän sormensa sulki, sen yön hän luostaripihalla vain itki, itki ja kulki.