MENNEITÄ VAIHEITA.

Minä näen sen kulkevan kansani, arot aavat käymään se lähti, oma maa se oli sen määränä ja oppaana Pohjantähti.

Se kuuli Imatran pauhaavan ja ilosta sen silmä säikkyi, nyt luvatun maansa nähdä se sai, missä tuhannet järvet läikkyi.

Kalarikkaille rannoille riensi se, kotasauhu sen saloja kiersi, se kauppaa kävi ja ryösteli ja kesantokaskia viersi.

Ja loitsuin ja jousin se metsään läks ja keihäällä kontiot nauloi, se soitteli joutessa kanneltaan ja Väinölän urhoista lauloi.

Se kuunteli verensä kutsuja ja heimosotiin se heittyi ja puuttui mies, jok' ois koonnut sen ja siksi se pimeään peittyi.

Ja pimeillä talvipuhteilla porontaljoilla näki se unta, läpi räppänän tähdet tuikkivat ja putosi puhdasta lunta…

Souteli saarelta selälliseltä vainohaluinen haaksi, ristin nosti ne rannalle ja kutsui sen uudeksi maaksi.

Pyhiltä puilta kansa luisui pistävän ristin juureen, oudot vierahat veroja vei ja ne lujitti liittoon suureen.

Uskon ne antoi alentuvalle, lännen lait ne antoi, kuningaskruunuunsa kuultavaan ne Suomesta helmen kantoi.

Löihän ne usein kun lyödä täytyi karkeaa niskurilasta, otti se oppia rikkaalta, ei herennyt huokaamasta.

Vieraan purnuun jyvät se jauhoi omalla vainiolla, saihan se tiedon taikoja ja vapaana sai se olla.

— Sodissa suurissa vierailla mailla varttui kansani jänne, hakkapeliittain voiman tunsi jo uskossa heräävä länne.

Kulki se sitte kylvömailleen kovan koittelun kansa, tuskin toukonsa tehdä sai, taas vietihin auraltansa.

Näen minä sotavankkureita, pyörät ne ruumiita viiltää, nälkäisen kansan maantiellä nään, jääkyynel sen poskilla kiiltää.

Kasvoja kauhusta kalpeita nään, hajalla tuuless' on hapset, äitien rinnoista verta juo taudissa tempoen lapset.

Tulena, tuhkana Suomen nään kasakkahevosten alla, idästä uusi voima käy ja se käy kuin keväällä halla.

Piilopirteissä metsän yössä kätköss' on nuori kansa, soittavi suurta kanneltaan ja oottavi aamuansa.

* * *

Näen neljä valkoista ratsua, jotka kulkevat Suomen rantaa, näen neljän keisarin ratsastavan ja kaikki ne kruunuja kantaa. Sen ensimmäisen silmissä on lempeän mielen tulta ja missä kavio kapsahtaa, niin kukkia nostaa multa. Hän kutsuu isän äänellä ja viittoo valtikalla ja kansa se herää ja tervehtää ilosaatossa riemumalla, hän kutsuu sen uuteen elämään ja kutsuu sen neuvospöytään, hän "siunattu", suuri ja valkoinen hän kansansa sydämmen löytää ja rakkaudella hän rankaisee ja lempeydellä hän kostaa ja kansakuntien arvohon hän hyljätyn heimon nostaa. Voi, kuinka on ihana hengittää, kun vapaana ilma seestyy, kun keväästä linnut lipertää ja toukokylvötkin eestyy, kun kätköstä kannel kannetaan ja se päivän paisteessa loistaa ja ihmiset ilosta itkien taas katsovat toinen toistaan. Minä näen sen toisen ruhtinaan, jolla raudast' on rakettu tahto, hän on ylväs vartija oikeuden, hänen ratsunsa kyljill' on vahto. Minä näen sen kolmannen ruhtinaan, jonka kilvestä vapaus hohtaa, isoisänsä teot hän kruunavi ja kansani juhlihin johtaa. Ja sitte ma näen sen neljännen, joka hiljaa tietänsä kulkee. Ja aika kääntyy ja sumuhun se iloiset kuvat sulkee; ja sitte… kuuntelen töminää, joka hukkuu suurihin metsiin, taas kansani yössä vaeltaa ja auttajan kättä etsii. — —