ITKE, ITKE NURMEN NUKKA!
Reading edition
Itke, itke nurmen nukka, valittele vaivainen, soios pieni kellokukka heinänpäissä heiluen!
Kuule kuinka syksyn keijut pasuunata toitottaa, varvut, korret värähtävät, keltalehdet liplattaa!
Kuule kuinka köyhät purot huuhtoo sammalpolkujaan, kosket kolkkaa kumeasti huokaellen huolissaan!
Pois on mennyt päivän silmä, pois on mennyt ilo muu, hallavalla taivahalla yksin kiertää kaihon kuu.
Jäiskö jäähän rakkaat pellot, joihin touvot kylvettiin, sammaltuisko auran jäljet, joista paljon toivottiin?
Mitä itkee nurmen nukka niinkuin hiljaa kuihtuis pois, miksi luonnon rinta huokaa niinkuin rikos tehty ois?
Sitä itkee nurmen nukka, vaikeroipi vaivainen: tuli hurtta huovinmaalta, raiskas nuoren neitosen.
Syttyköhön kuiva sammal, missä riehui pakkohäät, kiljukohon kivet, kannot, joilla liehui hunnunpäät!
Siksi itkee hento lapsi, sitä miehet miettii vaan, sitä itkee kerjäläinen mierontietä kulkeissaan.
Kootkoon taivas kaikki kaijut yhteiskuoroon korkeimpaan, vyöryköön se satasiivin merten taa ja maalimaan!
Kuulkaa maat ja kuulkaa kansat hätärummun kuminaa, nuoren kansan käsi nousee, kouristuu ja vavahtaa!
Silmä harhaa, syttyy, raukee, etsii, välttää kiusaajaa, katsoo kauvas, korkealle, vastaust' ei mistään saa. —
Helmikuussa 1899.